Hallaus17

{채채nek채s}

{pohjoinen}

#17

{äänekäs}

{pohjoinen}

Hallaus, äänekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, puhisee Huutomerkki ry:n rahisevana kaijjuttimena Oulusta maalimalle.

Julukasussa julukastaan pääasiallisesti kaunokirijallisia kirijotuksia, joskaa se ei oo sokia myöskään tekstille, joka näyttäytyy rumistelevana, epäkirijallisena taikka muuten kierona. Sisältö on toimituskunnan ihtiään konsultoijjen ittevaltasesti valittema – Huutomerkki lainalasena yhteisönä kieltäytyy vastaamasta kirijottajien eettisistä, esteettisistä tai anesteettisistä käsityksistä.

Parempi varrautua siihenki, että Hallaus toistaa ihteään netissä.

Kaikkien Hallauksessa julukaistujen tekstien tekijäoikeuvvet säilyy niitten kirijottajilla.

Takakannen kuvassa Susanna Puhakan öljymaalaus Tulitikkutyttö, 2013, 70x45 cm ja etukannessa hänen tekstaamansa ote samannimisestä runosta.

Tässä kirjassa: 6

Kirjoittamisen noste Oulussa

7-10

Karhu laskettiin maan päälle

11, 20 Lauri Ahtinen

Hallaus, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja 9. vuosikerta, 17:s numero Juhlat, joulukuu 2013.

12-13

Enkä tahdo tulla täytetyksi

14-15

Kalmiston asukit

valmistautuvat talveen

16-19

Rasvainen taivas imee liidunvalkeat lokit

21

Rantabaari tarjoaa myrkyn

Ilmestyy kahdesti vuodessa kesä- ja joulukuussa.

22-25 Täydellisen al dente 26-27 Jeesus yllään täysvaippaluoti 28-31 Loppuasukasheimon poppamies 32

Kitaristi

33

Olin ollut ihastelemassa

yksinhuoltajia

Julukasija: Huutomerkki ry, Pj. Jyrki Korpua, Oulu www.huutomerkki.fi

1, 9, 34-35,

Julukasupäivä 18.3..2014.

Painopaikka: Kopio Niini Oy, Tampere ISSN 1796-2099

Julukaisua tukevat: OKM ja Ravintola Sokeri-Jussin kievari, Pikisaari, Oulu.

50, 57, 62, 64, 71 ja 76

Mutta tärkeää on nousta ylös

36-37 Hän sytyttää toisen tikun 38-41 Meidän prinsessa se sai juuri

viimeisteltyä sen boleronsa

42-43 Huulipunalla piirretty kotimatka 44-45 Kuningas kertoi rakkaudesta 46-49 Kuningatar on kulissi 51-56 Pakastinkakkumies 58-59 Siinä hän löyhytteli itseään

raparperinlehdellä

60-63 Olen tallettanut jotakin,

mitä kukaan muu ei voi tehdä

65

Joulujuhla armahainen

66-70 Sen kuulee koroissa

4

73

Tilaustiedot

74

Kirjoituskutsu

Päätoimittaja: Jarkko Lauri Sähköposti: jarkko.lauri@oulu.fi Puh: 040 716 4352 Postiosoite: Hallaus, c/o Jarkko Lauri, Assistentintie 1 c 3, 90570 Oulu Internet: www.kultti.net/lehti/207 Taittaja: Harri Filppa Toimitussihteerit: Heikki Mankinen ja Mika Ritola Avustajat: Kaisa Kortekallio, Raija Kristo, Tarja Longi-Korpua ja jussi Moilanen.

Eläväinen ja vapaa Käsillä olevan Hallauksen teemana on Juhlat monestakin syystä. Lähtökohtana oli kirjan julkaisijan, Huutomerkki ry:n 10-vuotissyntymäpäivä. Paljon työtä ja tahtoa on tarvittu, jotta yhdistys on kasvanut niin voimakkaaksi kuin se on tänä päivänä. Vapaaehtoiset aktiivit ovat uurastaneet vuodesta vuoteen. Sellaisiksi on luettava myös Hallauksen tekijät, jotka eivät ole saaneet palkkaa.

Monet aktiiveista eivät koskaan näy jäsenistölle tai tilaajille ja täysin näkymättömiä heistä tulee, kun he jättävät aktiivitoiminnan.

He eivät näy itsenään, mutta yhdistyksen ja aikakauskirjan olemassaolo on heidän toimintansa mitä näkyvin manifestaatio. Kiitos teille. Te olette juhlan sankareita.

Juhlat ovat tuoneet monia uusia kirjoittajia Hallaukseen. Viime kesän Muusa-kirjoituskilpailun teema oli, kuinkas muutenkaan, Juhlat, ja tässä numerossa on mukana joitakin finaaliin päässeitä kirjoittajia.

Itse en päätoimittajantyötä tekisi, ellei se olisi yhtä juhlaa. On ilo saada lukea ihmisten tekstejä, editoida niitä ja miettiä niiden välisiä yhteyksiä – yhteyksiä, jotka muodostavat aikakauskirjan kokonaisuuden ja hengen. ***** Vuonna 2014 juhlitaan Tove Janssonin 100-vuotispäivää. Juhlan syytä onkin, sillä hän on Suomen merkittävin kirjailija. Hän on sitä tavalla, joka uhmaa sovinnaisia kategorisointeja.

Hänen tuotannossaan rajat liukuvat. Hän yhdistää tekstin ja kuvituksen, kuvataiteen ja sarjakuvan, hän kirjoittaa lyyristä proosaa, joka sopii sekä lapsille että aikuisille. Muumit seikkailevat hänen pilapiirroksissaan ja seinämaalauksissaan. Sanan ja kuvan ykseyttä voi luonnehtia sanomalla, että hän on fantastinen kertoja, jolla on yhteiskunnallinen ja psykologinen silmä.

Juhlan kunniaksi olen lukenut Janssonelämäkertoja. Tuula Karjalaisen tuore teos on vaikuttava eritoten kuvatessaan taiteilijan rakkauselämää, kuvataiteilijuutta ja rakentajaviettiä. Se on naseva, mutta valitettavan aukkoinen elämäkerta, eikä se onnistu piirtämään Tovesta yhtä elävää kuvaa kuin Boel Westinin laajempi teos.

Toven elämästä voi ottaa opiksi. Hän pystyi tekemään niin paljon, koska hän oli lahjakas,

periksi antamaton ja systemaattinen. Perhe tuki häntä. Mutta ennen kaikkea hänellä oli elämänfilosofia. Vapaus oli hänen elämänsä motivoija eikä elämää voinut erottaa työstä ja rakkaudesta.

Heti kun ulkoiset tekijät rajoittivat hänen vapauttaan, motivaatio kärsi ja joskus, kuten maalaustaiteessa, tuloksetkin. Rajoittavia tekijöitä olivat esimerkiksi palkkatyö sarjakuvapiirtäjänä, lastenhankinta ja isältä peritty ajatus maalaustaiteen vakavuudesta.

Mutta pystyykö vapauteen uskova ihminen huomioimaan toiset? Janssonin tapauksessa kiinalaisen Chuangtsen ajatus toteutuu: jos haluat huomioida toiset, on sinun ensin oltava sinut itsesi kanssa. Vapaus rakentaa identiteetin, joka on yhtä aikaa vahva ja dynaaminen, valmis muuttumaan ja kehittymään.

Tovelta voi oppia myös positiivista ajattelua.

Mikään hänen elämässään ei ollut itsestään selvää. Ehkäpä juuri hänen innoittamanaan olen alkanut iltaisin käymään läpi, mitä kaikkea hyvää päivän aikana on tapahtunut ja mistä saan olla kiitollinen. Näin kerskakuluttajan ikuinen tyydyttymättömyys pysyy loitolla ja uni on parempi. Pienetkin asiat saavat merkityksen, jäävät muistiin ja arki tuntuu yhdeltä juhlalta. ***** Juhlat jatkuvat. Vuonna 2014 ilmestyy Hallauksen 10:s vuosikerta. Vuosi tuo uusia asioita Hallaukseen. Aikakauskirjan omat nettisivut julkaistaan keväällä (www.hallaus.fi).

Paperipainoksessa on pyritty ajattomuuteen: siinä julkaistaan sanataidetta, joka ei vanhene koskaan. Painoksen määrä on kuitenkin rajoittanut lukijakunnan kasvua. Senpä vuoksi painettu sisältö viedään nyt nettiin, jossa Hallauksen uusimpia numeroita voi lukea digitaaliversioina.

Lisäksi nettisivut täydentävät paperilehteä ja tarjoavat tilan ajankohtaisille uutisille ja arvioille. Blogissa julkaistaan lyhyitä kulttuurikritiikkejä, kommentteja, kirja-arvioita ja kaunokirjallisia lastuja. Kuka tahansa voi tarjota juttujaan blogiin. Vakinaisia kirjoittajia ovat päätoimittaja ja toimitussihteeri. Tarkoitus on, että kokonaisuus olisi yhtä eläväinen ja vapaa kuin Janssonin novellin näkymätön lapsi, joka tuli näkyväksi, kun hän uskalsi ilmaista kiukkuaan.

Jarkko Lauri

Ranualaissyntyinen Jarkko Lauri on kirjallisuudentutkija Oulun yliopistossa. Hän pitää vanhoista tuoleista, Sidney Lumetin elokuvista (julman todellisista) ja Ovidiuksesta.

Päätoimittaja

5

Tuomo Heikkinen

Huutomerkki ry 10 vuotta:

Tuomo Heikkinen oli Huutomerkki ry:n puheenjohtaja 2003–2008. Nykyisin hän on kirjallisuuden läänintaiteilija Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipisteessä.

Yhdistyksen perustaja muistelee kananlihojaan

6

Muutin Ouluun syksyllä 2000. Halusin lukea runojani eri tilaisuuksissa, mutta en löytänyt tietoa runoklubeista. Niitä ei tuntunut kaupungissa olevan. Oulu ei näyttäytynyt kirjallisesti aktiivisena. Niinpä aloin järjestää runoklubeja baareissa Turun runobuumin innoittamana.

Klubeja ei ollut pidemmän päälle mielekästä järjestää yksityishenkilönä vaan kannatti perustaa yhdistys. Olin tutustunut Paavo Heinoseen, Harri Holtinkoskeen sekä Toni Kandeliniin. Yhdessä suunnittelimme muun muassa yhdistyksen säännöt sekä ensimmäisen vuoden toimintasuunnitelman. Perustamiskokous pidettiin 17.11.2003. Kokoukseen saapui 23 henkilöä. Nimeksi äänestettiin ehdotukseni, Huutomerkki ry, ja minut valittiin puheenjohtajaksi. Huutomerkki perustettiin tarpeeseen, sillä vastaavaa yhdistystä ei ollut.

Tekemisen meininkiä Yhdistys sai nopeasti paljon aikaan. Toiminta keskittyi alussa klubeihin, kirjoittamispajoihin sekä runotempauksiin, joita pidettiin pitkin Oulua. Oli kova tekemisen meininki. Halusimme esimerkiksi pitää kesäpäivänseisauksena spontaanin ohjelmallisen illanvieton Kiikelissä. Niin syntyi Riisuttua-tapahtuma. Halusimme luoda festivaalin. Syntyi Oulun Muusajuhlat Oulun päivien yhteyteen 2004. Seuraavana vuonna perustimme Muusa-kirjoituskilpailun. Suuri osa ideoista toteutettiin ja monesta syntyi perinne.

Toki se aiheutti paljon työtä ja välillä tuntui, että toiminnan laajeneminen karkasi käsistä. Minulla oli puheenjohtajana isoin rooli. Useamman kerran päivitin nettisivuja aamukolmelta.

Vuosina 2004 ja 2005 Huutomerkki toteutti Pysäkki- ja Tilastomies -runonäytelmät, jotka sijoittuivat neljän parhaan joukkoon Kajaanin Runoviikkojen Maakunnat kohtaavat -kilpailuissa. Hallauksen ensimmäinen numero julkaistiin Muusajuhlilla 2005. Julkaisutahti oli aluksi omaperäisesti viiden kuukauden välein.

Parin ensimmäisen vuoden aikana päälinjat asettuivat nykyisiin uomiinsa. Toimintaa täydensivät 2006 Pohjois-Suomen kirjamessut, alkujaan Yöttömän Yön kirjamessut, joille yhdistys on järjestänyt ohjelmistoa alusta asti.

Vaikka kirjallisuus on ollut runko, tapahtumissa on usein ollut eri taiteenlajien esityksiä, kuten musiikkia, elokuvia ja tanssia.

Muusajuhlista muodostui Huutomerkin suurin tapahtuma viimeistään 2006, kun festivaali laajeni yhdeksänpäiväiseksi. Kunnioitimme omalla päivällä jokaista antiikin yhdeksää muusaa. Uranian muusan innoittamissa Henkisten lajien mestaruuskisoissa kilpailtiin ensimmäisen kerran 2007 telepatian, telekinesian sekä teleportaation jaloissa taidoissa.

Seuraavana vuonna Muusajuhlien tapahtumat levittäytyivät lähikuntiin. Resurssit olivat tolkuttoman pienet suhteessa tapahtuman laajuuteen, mutta esiintyjät olivat poikkeuksetta tyytyväisiä. Huonona puolena oli se, ettei ollut mahdollista panostaa markkinointiin ja paikoin yleisömäärät jäivät vaatimattomiksi.

Anekdoottina mainittakoon, että ”käänteinen yleisöennätys” tehtiin jo aiemmin. Vuonna 2004 järjestettiin Runosuunnistus Klassinen Yö -tapahtuman yhteydessä. Joukko runoilijoita luki runojaan noin vartin välein eri puistoissa patsaiden äärellä. Minä, Ville Hytönen ja Ville-Juhani Sutinen esiinnyimme Franzénin puistossa. Ketään ei tullut paikalle. Mutta vedimme silti keikan.

Kirjoittamisen noste Minulle on ollut ilo tutustua Huutomerkin kautta suureen joukkoon kirjailijoita sekä kirjoittajia. Ja vuosien varrella on sattunut lukuisia hienoja hetkiä, kuten Yöttömän Yön kirjamessuilla 2008. Huonoa seuraa -klubilla Willisika-baarissa J. K. Ihalainen luki tekstejään taustanauhan kanssa. Ihoni oli kauttaaltaan kananlihalla. Japanilainen äänirunoilija Tomomi Adachi tarjosi ikimuistoisen ja sähköisen show’n Muusajuhlien Antennihipoissa 2008.

Voitaneen sanoa, että Huutomerkin myötävaikutuksesta tai kannustuksesta monet tekijät ovat aloittaneet kirjailijauransa. Toki se, kustannetaanko kirja, on aina kustantamon päätös, mutta Oulu on ollut nosteessa vuosia, eikä Huutomerkin roolia voi vähätellä.

Muun muassa klubit ja koulutukset ovat auttaneet kirjoittajia löytämään samanhenkistä sekä rohkaisevaa seuraa. Yhteisössä on voimaa.

Kymmenen vuotta on mennyt komeasti, letkeästi sekä nopeasti! Siis käykäämme riemuiten kohti uusia merkkipaaluja!

Sari Maanhalla

Kun muinainen suomalainen kaatoi karhun, juhlinta oli kunnioittavaa ja palvovaa karhun ylistämistä sekä kiittämistä.

Se oli yhteyden muodostamista luontoon ja olemassa olevaan maailmankaikkeuden luovaan voimaan, yhdeksi ja eheäksi tulemista luonnonarvojen kanssa. Ajatuksena oli, että kaikki on yhtä ja kun otettiin jotain pois yhteisestä kokonaisuudesta, haluttiin hyvitellä.

Peijaisten pääasiallinen tarkoitus oli siivittää karhun sielu ansiokkaasti seuraavaan elämään. Karhunkallo ripustettiin aivan erityiseen kallopuuhun, joka yleensä oli suuri petäjä. Näin karhun ajateltiin olevan lähempänä kotiaan eli Otavaa, joka on se suuri hopeinen kauha, jolla karhu laskettiin aikanaan maan päälle.

Kun Huutomerkkiä perustettiin, jonkinlainen myyttinen yhteisöllisyys oli tuntuvilla. Yhdistys ikään kuin lähti tuomaan uudenlaista luovan karhun olemusta kaupungin taidesydämeen. Tuntui siltä kuin hopeinen kauha olisi kaatamassa jotain kaupunkiin.

Itse perustamiskokouksessa tunnelma oli avoimella ja odottavalla kannalla: mitä oikein ollaan luomassa, saattelemassa olevaksi ja mitä kootuista aineksista Tuomo Heikkisen, Paavo Heinosen ja muiden johdolla syntyisi?

Parin alkuvuoden aikana toimintalinja sitten selvisi. Huutomerkki ry alkoi tatuoitua kaupungin ihoon. Se kokosi varsinkin kirjoittavia ihmisiä yhteen. Oulussa oli toki taiteellisia, aktiivisia ja kirjoittavia ihmisiä ja tapahtumia ennen Huutomerkkiäkin, mutta jotain tuntui puuttuvan. Muut kaupungit olivat jo pitkään kunnostautuneet mm. runoviikoillaan ja tapahtumillaan. Varsinkin itse runous runoutena, aikuisen ihmisen sisäisenä kaunopuheisuutena ja sykkeenä oli jäänyt kyynissävytteisessä kaupungissa hieman paitsioon. Ouluhan on pääasiassa epäilevien ja järkevien ihmisten kaupunki. Runous ei ole kumpaakaan.

Kiehtovin ja ehdottomasti parhain Huutomerkki ry:n anti on Muusajuhlat.

Varsinkin Huutomerkki ry:n alkuaikoina muusat huomioitiin kirjaimellisesti. Runoilijat lukivat YLE Oulu -radion suorassa lähetyksessä itse kirjoittamaansa, muusalle omistettua runoa. Sanomalehti Kalevassa oli muusille omistettu runoaukeama.

Tämän tapahtuman ideassa ollaan vanhojen pyhien ja hyvien asioiden äärellä, toisin sanoen taiteen eli ihmisyyden ytimen äärellä.

Muusien ylistämisen ja puhuttelun voi mielestäni rinnastaa karhun kiittämiseen ja lepyttelyyn peijaisissa.

Pyhä olento -nimisen luonnonvoimaisen Muusan innoittamana ja puolestapuhujana sanoilla maalaa sanataiteilija Sari Maanhalla.

Muusapuu

7

Sari Maanhalla

Juuri muusathan meitä innoittavat, nuo eri elämän voimia edustavat väkevät energiat. Yhdistyksen kymmenvuotissynttäreiden juhlan aihe tuleekin ehdottomasti olla muusat. Kenenkään ihmisen, ei edes taiteilijan kuulu olla keskiössä ja kohota työnsä sankariksi vaan ytimessä ja keskipisteenä tulee aina olla innoittaja, muusa, oli sitten kyse runoudesta, kuvataiteesta, autonkorjaamisesta tai lääkärin toimesta.

Elämässä vallitsevaa luovuuden henkeä ei voi tehdä, se on jo olemassa. Ilman muusaa elämä ikään kuin kuolee. Luova energia ei koskaan kuole, vaikka ihminen sen ohittaakin; muusat vain liihottelevat eri paikkaan, jossa joku toinen voi kokea ihmeen aistimustensa jatkeena. Luovuus tapahtuu jokaisessa ihmisessä ilman, että ihminen tekee yhtään mitään. Taide on kuvaelma luovuuden prosessista, sellaisen näkymättömän saattamista näkyväksi, joka olisi olemassa, näytetään se tai ei. Taiteilija ei siis ole, kuten ei kukaan ihminen, itse toimija siinä asiassa, mikä luovuudessa ja elämässä on oleellista.

Luovuus itse on toimija ja kunkin ihmisen tulisi yhtyä tuohon toimijaan ja olla kanava sille.

Joka kerta kun ihminen pyrkii tekemään jotain ja kiivaimmassa luovuuden vaiheessa hallitsee prosessiaan, virta näivettyy pieneksi noroksi. Sen olemat8

tomassa virtauksessa syntyy toki nerokkaitakin tekoja ja oivalluksia, mutta ei mitään uniikkia. Elämässä kaikkinensa on aina kyse siitä, että on olemassa näkyvä maailmamme, jonka puitteissa olemme olemassa ja koemme maailmaa, mutta on olemassa myös näkymätön maailma.

Kuinka paljon vain rakennammekin turvallista näkyvää maailmaa, emme koskaan saa hallintaan näkymätöntä ja unohtamallakaan se ei poistu. Elämässämme vallitsevat näkyvän sekä näkymättömän aineen lait, jotka ilmentyvät erilaisina prosesseina.

Mitä ihminen ikinä elämässä konkreettisten toimintojen muodossa tekeekin, kyse on aina kuitenkin siitä, että näkymätön tehdään näkyväksi. Kaikkien ihmisen tekojen ja aatteiden tulisi seurata luonnollista ja luontaista, ei tekoja tekojen, saavutusten ja aatteiden vuoksi, vaan sen näkymättömän vuoksi ja sen ansiosta sitä ilmentäen ja kunnioittaen. Mutta jos ihminen nostaa itsensä keskiöön, tappaa näkymättömän tekemällä itsestä toimijan, näkymätön jääkin näkymättömäksi ja esille tuleekin torso keisarista, jolla ei ole edes ihoa luidensa päällä. Sitäkin voidaan nimittää elämäksi, mutta tämä keisari on nähty jo monta kertaa. Itse asiassa useat taiteilijat, keksijät, ajattelijat, isät, äidit, maalarit ja papit vuodesta toiseen

Sari Maanhalla

Susanna Puhakka: Faith, 2013. Öljy kankaalle, 80x55 cm

paljastavat saman keisarinäyn samoilla mausteilla naamioiden mausteet eriksi, vaikka itse näkymätön ei heidän teoksissaan värähtele tai näy. Tällainen torso on amputoitu irti alkulähteestä ja kodista.

Sisäisyyttämme soittavia innoittajia ei pidä koskaan unohtaa. Niitä tulee palvoa, ylistää, liehitellä ja kiittää, kuten tekivät ihmiset menneisyydessä. Ihminen ei kohonnut maailmankaikkeutta – sitä mikä on yksi suuri ja sama – suuremmaksi vaan eli kuuluen siihen pitäen sitä kotinaan ja huoneenaan.

Jos ihmisellä on henkistä selkärankaa, on sen anatomia peräisin suuresta luovuudesta. Itse näkymättömästä on vielä näyttämättä hyvin paljon. Se laajenee ja muuttuu ihmeellisemmäksi koko ajan. Tarvitaan pyhä syvä sukellus, seikkailu Muusamaassa. Jokaisessa ihmisen teossa, eleessä, silmänräpäyksessä, siveltimen vedossa, oven avaamisessa ja askeleessa on läsnä tuo tuntematon näkymätön voima, jota ihminen ei luo vaan josta hän ihollaan juo ja saattaa siitä nousseen väristyksen, vavahduksen,

9

Sari Maanhalla

huumaavan luomuhumalan, puistatuksen tai minkä hyvänsä näkyvään muotoon.

Sitä minä laulan, mitä maailmankaikkeus ja sen olennot laulavat ja toistavat näkymättömissä. Ihmisenä ja sanataiteilijana sytytän nuotion illan pimeyteen ja juhlistan luovuutta ja yhtä aivan erityistä Muusaa, jota kutsun pyhäksi olennoksi.

Se asuu muinaisten ihmisten rakentamilla jätinkirkoilla, kallioluolissa ja vuorenhuipuilla. Olen nähnyt sen värähtelyä monien ihmisten äärellä ja sitä kautta kaikki se mitä kirjoitan, on voinut saada muodon.

Nuotioni äärellä juhlistan kirjoittajayhdistystä. Oma sisäinen runousäidinkieleni on saanut Huutomerkki ry:n puitteissa vahvistuksen. Olen saanut lausua ja laulaa runoutta, harjoitella matkaa Muusien luo. Yhdistys on ollut mukanani matkalla siihen paikkaan, jota kutsun runoilijan vuorekseni: olen saanut tukea tuodakseni esiin sen, mitä muusalliset voimat ovat minussa laittaneet liikkeelle.

Toivottavasti yhdistyksellä on rohkeutta tarttua muusiin entistäkin intensiivisemmin ja avoimemmin siten, että muusat eivät ole vain etäinen hyvältä kuulostava taustateema vaan myös konkreettisen toiminnan tasolle tuleva ilmiö ja ihme. Niiden myyttisyyttä ja kiehtovuutta kannattaa käyttää.

10

Mihin suuntaan yhdistys ikinä meneekin, myyttisyyttä ei kannata unohtaa, koska se sopii yhdistystoiminnan henkeen: se ammentaa viisautta yhteisestä, kollektiivisesta. Jos yhdistyksessä toimivalla on luova voima käytössään, toimii se kuin imu ja kutsuu muutkin luokseen.

Yhdistystoiminnasta ei tule kenenkään yksittäisen ihmisen kivirekeä.

Muinaisiin elämän voimia ja luontoa kunnioittaviin tapoihin kuuluivat erilaiset palvontakivet ja -puut. Kivien päälle tuotiin uhreja ja loitsuja lausuttiin halutun asian tai luonnonhengen puolesta. Kiviä koottiin röykkiöiksi. Puihin kiinnitettiin luita ja merkkejä, kuten peijaisissa karhunkallo.

Huutomerkki ry:n syntymäpäivien kunniaksi haastan kaikki luovuuden voimaa ylistävän Sanapuun äärelle. Etsi itsellesi merkityksellisestä ympäristöstä Sanapuu. Sanapuun on oltava tunnelmaltaan aikaa ja maagisuutta huokuva.

Kiinnitä siihen nauha, jossa kiität ja ylistät innoittajaasi ja manaat sen voimia puolellesi. Halutessasi voit ripustaa nauhoja enemmänkin ja useammin kuin vain kerran. Ajatus ja asenne ovat olennaisimmat.

Yksi hyvä paikka on Tähtitornin kahvilan viereinen nurmikenttä puineen. Itse suuntaan sinne.

Sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen on tehnyt semmoisenkin teoksen kuin Karjala 90210 (WSOY, 2012).

Lauri Ahtinen

11

Henrika Palokangas

Henrika Palokangas on oululainen fysiikan opiskelija, joka ei voi estää ajatustensa alkeishiukkasia asettumasta runon muotoon.

Tällä hetkellä häntä kiinnostaa totuuden valkeneminen ja kasvaminen.

Aamulla

12

pimeässä illassa tuoksuu tulevaisuus ja putoaa lehdet kengänkärkeni uppoaa multaan ja jalkoja väristää pitkä päivä en minä ole nähnyt mitään vielä enkä tahdo tulla täytetyksi mutta pisara kerrallaan minut valetaan kokoon että elän ihmisenä ihmisten joukossa minun syntymäpäivänäni on Australiassa täydellinen auringonpimennys ja supernovat liikkuvat hitaammin kuin koskaan

Henrika Palokangas

Ilta

ei maailma ole yksi vaan leveät, nousevat paadet joita en osaisi kiivetä Mutta yhden juhlan muistan kaikki kantoivat palmikonpehmeässä hämärässä oman kivensä aidalle Jotta se nousisi korkeaksi ja silkkivaatteissa hyvästelimme

13

Reija Glad

Reija Glad on osa-aikainen, määräaikainen ja tarvittaessa töihin kutsuttava, joka leipoo kakkua ja juo kuohuviiniä arkisin.

Taivaanmekaniikka

14

Hautausmaata kiertää kivinen muuri, joka varisee jalkakäytävälle. Koivujen keltaiset mekot kahisevat ruskan tähteitä. Matalan muurin takana käytöstä poistetut puhelinpylväät majoittavat kuusitiaisten kolonnan, joka räpyttelee yhtenä olentona ylös alas. Polun sora kipristää jalkapohjia ohuiden kenkien läpi. Askelten alla väki maatuu. Olen osa menestyvintä sukupolvea, sitä jota ei ole vielä haudattu. Vien kukkakimppua kuihtumaan.

Mäenpään vanhan rouvan kivi on rakkaudella valittu. Hän suunnitteli juhlansa itse loppuun saakka. Vanhaemäntä astui yhden ison askeleen kellarinportaita alas. Kiven edessä märkänevät violetit orvokit ja kumollaan niiden vieressä retkottaa muovinen hautakynttilänraato. Rouva ei välittänyt muovista eikä orvokeista. Mäenpään pihassa kukoistivat hennot perennat, särkynyttäsydäntä ja mooseksenpalavaapensasta. Harvinaisempia rouva vaali aivan erityisesti, taponlehteä ja Kerberoksen kuolasta kasvanutta aitoukonhattua. Häntä miellytti ajatus useiden perennojen myrkyllisyydestä. Orvokit olivat mitättömiä ja silti olevinaan. Rouvan sukulaiset ostivat niitä paljousalennuksella automarketin edustalta laatikollisen ja veivät loput kesämökin kuistia koristamaan.

Haudalle ei tullut lapiota mukaan. Orvokit tönöttävät kituliaasti kasvatusruukuissaan. Eivät pääse rouvan kanssa multaa jakamaan.

Poikkean perimmäiseen nurkkaan. Aikanaan köyhillä oli selvä paikka: tuolta haet köyhäinapua, tuonne menet piiloon sairastamaan ja tuon kuusen taakse sinut haudataan. Isänsä hylkäämänä ja äitinsä rakastamana lepää kulmassa nelivuotias äpärä. Nimi on haalistunut näkymättömiin, mutta värssy on luettavissa kivestä, joka kasvaa syvänvihreää sammalta. Äidin rahat upposivat graniitinpalaseen. Pojan paikan ympärillä suhisee heinikko. Lapsen poismeno sai äidin toivomaan nopeaa kuolemaa. Hän eli pitkään ja terveenä, näki väritelevision tulemisen ja Neuvostoliiton hajoamisen. Kun Arvi Lind katsoi suoraan silmiin ja kertoi, että Tallinnan televisiotornin ovat neuvostosotilaat vallanneet, lapseton äiti oikaisi jalkansa viltin alle. Ruumis löydettiin puoli vuotta myöhemmin. Sähköyhtiö rupesi tahtomaan omiaan pois. Kyllä meitä aina joku kaipaa. Minä kosketan sammalta. Karhea pehmeys jää kämmenkuoppaan.

Sora ja ruoho liittoutuvat tahmeaksi liejuksi joka lirisee puroina polun molemmin puolin.

Ilma on välinpitämätön ja kirkas. Kalmiston asukit valmistautuvat talveen. Yhdessä touhottavat oravat, talitiaiset, päästäiset ja huivipäämummukat rollaattorien kyydissä. Ylhäällä honganlatvat pyörittävät pilviä ympärillään.

Ristiretki etenee. Romanimuistomerkit kirkuvat harmautta vastaan.

Reija Glad

Suurten seppeleiden lähellä routa tönii vaatimatonta peräkammarin pojan kiveä maahan. Mape laittoi itse kestävän juuttiköyden ja tönäisi kyljelleen keltaista lohkeilevan keittiönjakkaran. Ihminen voi kysyä, mitä me täältä mukaamme saamme. Mape sen tiesi. Emme mitään. Hän jätti neljäntoistavuoden Ratot kammarin pöydälle, ristisanalehtien ja kasvunsa lopettaneen anopinhampaan viereen. Päivääkään ei Mape turhaa lomaa pitänyt eikä ikinä kottia pyytänyt, sanoi työnantaja myöhemmin ja mietti samalla, kehtaisiko tuliterät työkengät pyytää surutalosta takaisin firmalle.

Huoltovaja on maalattu punamullalla. Punamultamaalia seurakunta keitteli Euroopan unionin perinnetekemisen hanketta varten. Seinustalle on nakeltu kasaksi rautaristejä ja uudemman mallisia kiviä. Ei ole löytynyt haudoille hoitajia. Omaiset ovat muuttaneet tai unohtuneet palvelutaloihin. Harakanpaskainen röykkiö odottaa uudelleenkäsittelyä.

Luonto lajittelee ihmisroskaa.

Lilluttelen kesätossuilla vesilammikoissa. Kauheaa mennä pikkukengillä sadeaikana, sanoisi mummu, jonka hauta näkyy jo. Ei tämäkään häävi alue ole, mutta parempi kuin köyhimmillä. Mummulla oli säästörahoja. Sitä paitsi hän kuunteli kirkonmenot sunnuntaisin radiosta. Niin tuli takuu taivaspaikasta. Mummu oli yhtä kuin maksakastikkeen tuoksu pyhänä ja harhaiset tunnit makuuhuoneen ikkunan takana kiikaroiden. Yhtä kuin uusi ystävä Alzheimer ja uuden ystävän sepittämä juttu kumppanista, jota ei ollut olemassakaan. Rakkaustarina alkoi vanhalla iällä. Herrasmiesvierasta odotettiin hartaudella. Syntymäpäivät seurasivat toisiaan. Sitten pienen takapihan narsissit ja vihreä palasaippua vaihtuivat sairaalan hajuun. Vuodeosastolla näki palan koivikkoa ikkunasta. Halusiko mummu lähteä täältä paperilakanoissa?

Haudalla on täysin suotavaa juhlia kuolemaa. Minä kökötän mummun päällä ja hörppään imelänlämmintä likööriä. Maahan en kuitenkaan kaada, turhaa elokuvien matkimista. Viina maksaa eivätkä vainajat siitä perusta. Eivät ne perusta kukistakaan, mutta elävät kaipaavat kauneutta.

On vastapainoa kaikelle suremiselle, hyvin sidottu kimppu tai huolella istutettu ruukkuruusu. Jos vielä eskarissa askarreltaisiin silkkipaperista kuolinpäiväkortteja, onnellista kuolinpäivää toivottaen.

Metsä kasvaa tiheänä villakankaana ympärillä. Harvalukuinen kylä kutistuu. Joka kerta kun papparainen könyää turhaan nitropurkille, aikamiespoika kääntää ratin vastaantulevan rekan keulaan ja pikkulapsi ei saakaan kiinni uimapaikan rannan pajukosta, ottaa metsä vähän omiaan takaisin. Minä keskityn hengittämiseen. Kävelen sukat märkinä takaisin elämään. Energiaa koskee yleinen säilymislaki ja kirkonkylän yllä taivas laajenee.

15

Ilkka Mikkonen ja Tobias Effe

Perjantain poika Kimaltaa välkehtii

valo pieninä pisaroina suljetut silmät hetkessä

valo ei valu

keskellä tovin sisällä sekunnin

Tobias Effe on Heinäpään kaupunginteatterin taiteellinen johtaja ja Ilkka Mikkonen on oululainen toimittaja ja räppäri.

16

toinen toiseensa

liike on lakannut

on vain välke.

Energia pakkautuu tähän

hetkeen universumi pinnistelee pitääkseen sen kurissa

korvat humisee bassorummun jymähdysten välissä

on juhlat ja kohta kaikki on

loppu

Ilkka Mikkonen ja Tobias Effe

Viirit ovat valppaat lippujunkkarit valleillaan rivien välissä savivallankumoukselliset juhlivat niitetyllä kukkakedolla psilosybiini peittoaa Hortonin syndrooman ja ihminen on jälleen ajallansa

orjuuden kahleista kuoriutunut

untuvikko viklo

viikko toisensa perässä kuunkiertoa jahtaamassa

ahtaamassa syvimpään päähän lisää rojua

ja suoni on kalkkisaostumista, ydinpääsemätöntä

vuodenvaihteen ilottelua

ihmiskunta kiersi ja kertoi, ensin työ

lopussa laukeaa lupa ampua värispiraalein taivaan kantta.

17

Ilkka Mikkonen ja Tobias Effe

Sähköinen poissaolo ruokkii nälkää ajaa kohti katoditykitys nestekidepeili kosketusnäyttö kosteana olennot rennot libidoineen tämä on näitä hommia, se on libido tai libidon´t sähköinen poissaolo Uljaana sävyisänä ja kahden peiton salaisuutensa pitävänä hän tahtoo

jo nostaa kuormaansa rauhaan

kouraansa

peittää

Ja mitä ilmetyimmin, siellä jossain tuhka on sama ansa kuin se on aina ollut

ei vihme vapaana pidä, ei anna ahti ei thor uskottomalle tägi tummuu hiljalleen, maali kuivuu ja sementti kastuu

poissa on ilmatiivis ajatus ja lävitseni valuu hameineen neito on vain yksi poljettu purkka asfaltilla

18

se on tähti

Ilkka Mikkonen ja Tobias Effe

rasvainen taivas imee liidunvalkeat lokit ja jättää meidät kahden tulen väliin kumpikin on lämpö

loime avaa silmät hiljaisuuteen, istun jumalattareni juurilla tasainen jyske suonissa avaan kuusenkerkän, maistan siirappitulevaisuuden

tasainen jyske pesee rasvaisen taivaan vetää lieskan rytmiin

Olet

Sirpaleet monistuvat

Kulhoutuva laki kuittaa ei kiitä

Palkit jymistävät pateettisina luissa resonoivia alataajuuksia

nopeus vastaan hitaus

Luonto juhlii puuna, vesi ja mineraalit nousevat kapillaarin mukana latvuksen ilotulitteeseen

vuosisadan mittainen räjähdys

escortin rutistus petäjää vasten sekunnin mittainen mäjähdys

Haavani alla ymmärrän:

Käsillä ympyröity haaviin haaveiltu ajattelemalla ajettu ansaan kuin majava tai supi

ja on

juhlimme vasta kun on aika vasta kun aikamme koittaa

meidän aikamme 19

Lauri Ahtinen

20

FIESTA A LA MAR Tähdet tulevat tähän juhlaan loistavissa puvuissaan Saturnus karatevyössään kymmenen kuuta valokuvaajina perässään Rantabaari tarjoaa myrkyn sinilevänvihreän nopeat aallot kouristukset merkkivuosien pakkomielteet Kun kullakin syntymäpäivä on syytä juhlia

lopun aikaa yhdessä käymme

tämän päivän pitoon meren hautajaisiin kädessä sulajäiden kokkareet

Kari Sallamaa on työskennellyt aiemmin 1980–2009 Oulun yliopiston kirjallisuuden opettajana eri tehtävissä. Häneltä on ilmestynyt kaksi runokokoelmaa etonofuturistisista aiheista.

Hän on tutkinut mm. kirjailijaryhmä Kiilaa ja Pentti Haanpäätä.

Kari Sallamaa

21

Katariina Vuori (s. 1971) on oululainen vapaa toimittaja ja kirjoittaja. Vuori on opiskellut fysioterapiaa, arkeologiaa, tulevaisuudentutkimusta, kulttuuriantropologiaa, viestintää, merenkulun arkeologiaa sun muuta. Asunut pienessä purjeveneessä viisi vuotta kääntöpiirien puristuksessa kapteenin ja kissan kanssa. Kerää omituisia keittokirjoja ja koirankakkaa, harrastaa minttuhybridien kasvattamista.

Katariina Vuori

22

Helvetin juhlat Se oli keskellä ikuisen elämän kokoista krokanttiluolaa: juuriltaan kaadettu kaksituhatta vuotta vanha punapuu, halkaistu keskeltä kahtia. Leikkauspinta oli käsitelty heti tuoreeltaan kuuteentoista kertaan chileläisellä lakritsanvärisellä mehiläisvahalla. Puun puoliskot oli pontattu yhteen niin, että ne muodostivat kahdeksan metriä leveän, 130 metriä pitkän pöydän. Latvaa kohti tihenevät oksat oli kuorittu ja niiden päät teroitettu.

Jokaisen oksan kärkeen oli työnnetty kiirastulessa halstrattu päärynä.

Perkele itse istui pöydän päässä ja pyöritteli spagettia hiilihankonsa ympärille. Pasta oli juuri niin kuin hän oli määrännyt: täydellisen al dente.

Seinälampettien tulenliekki loi pehmeitä varjoja hänen naamalleen.

Syödessään hän ei jaksanut vaihtaa kasvoja; hän tyytyi näyttämään julmetun komealta ja poikamaisen miehekkäältä. Naiset pöydän ääressä, miten ne häntä katsoivatkaan! Toivoivat olevansa spagettina hänen huultensa välissä, juuri sopivina hampaissa, täydellisinä lihaksikkaassa nielussa. Isännän imiessä spagettilieroja kitusiinsa kuului pöydän ympäriltä orgastista voihkintaa, kuten ”amhhh”, ja välillä kimakoita ”Voi Perkele!” -huudahduksia.

Koska Helvetissä oli pirusti porukkaa, vain hyppysellinen mahtui aina kerrallaan punapuupöydän ääreen. Juhlia järjestettiin päntiönään, mutta siitä huolimatta kukin asukas pääsi nauttimaan kalaaseista vain kerran vuodessa, jos niinkään usein.

Helvetin juhlat olivat ratkiriemukkaita, kuten elämä manalassa yleensäkin: siinä oli ikuisen välimerellisen siestan otetta; näkymättömiä, huojuvia palmuja, joiden olemassaolon kuitenkin tunsi väkevästi, viettelevien hedelmien tuoksua, aaltojen lailla keinuttavaa merenguemusiikkia ja tummaa rommia tihkuvia meheviä sokeriruokoplantaaseja.

Eikä kiire minnekään. Eikä muuten sen puoleen UV-säteilyn haittoja, niin kuin Taivaassa, otsonikerroksen tuolla puolen.

Eräs Helvettiin joutunut – tai pikemminkin päässyt – Toivo sattui olemaan tänään juhlimisvuorossa. Maan päällä hän oli turmellut kroppaansa melko monella tyylillä; mitäpä adoptoitu ja isätön, tavaamista ja trigonometriaa älyämätön nulikka muuta olisi osannut. Mutta Helvetti, se tuntui vihdoinkin hänestä siltä ainoalta oikealta elämältä. Joskus Toivo mietti, oliko koko elämän ja kuoleman vuorojärjestys ymmärretty aivan päin seiniä. Jos maanpäällinen elämä olikin kuolema ja vasta kun siitä pääsi pois, alkoi se varsinainen elämä? Ja oliko näiden kahden niin erilaisen paikan jälkeen vielä odotettavissa muita kohteita, olivatko ne vielä parempia vai pahempia?

Oli miten oli, vasta Helvetissä Toivo tunsi elävänsä. Kaikille pakol-

Katariina Vuori

linen kasvisruokavalio ynnä kehoa ja mieltä hellivä atmosfääri olivat vietelleet haukiputaalaisesta laitapuolen kulkijasta esiin parhaat ominaisuudet, sellaiset joille maanpäällisessä helvetissä ei ollut milloinkaan piisannut tilaa tai ymmärtäjää.

Se, että Marja oli mennyt kuollessaan Taivaaseen, oli ollut Toivolle suuri helpotus. Eläessään Toivo oli monesti ajatellut, että akka joutaisi suorinta tietä helvettiin, mutta onneksi joku oli armollinen.

Toivo imeskeli omaa spagettiaan ja katseli vaivihkaa muita pitopöydän ympärille kutsuttuja. Pari heistä hän oli nähnyt aiemmin, täällä tai siellä, muuten kaikki olivat umpituntemattomia.

Toisin kuin Taivaassa, kaikki täkäläiset olivat täysi-ikäisiä.

– Hyvä niin, Toivo päätteli huomaamattaan puoliääneen.

Vieressä istuva harmaapäinen mies kysyi spagettihaarukallisten välissä, mitä Toivo yritti sanoa.

– Ettei ole lapsia. Kun tätä anniskelualuettakin piisaa.

– Eikö?

– Ei, ei täällä.

– Niin, ei ole. Mitäpä ne pienet viattomat täällä kuumassa… Oliko niitä, siellä, aiemmin?

– Yksi, mutta se vietiin pois.

Vanha mies nyökkäsi ja imaisi spagettia. Perkele oli syönyt jo oman pastalautasellisensa tyhjäksi ja luutusi juuri laventelintuoksuisella silkkiliinalla naamalleen ja paljaalle torsolleen roiskunutta oliiviöljyä ja parmesaaniraastetta. Perkele oli pesunkestävä Elvis-fani ja idolinsa tavoin kuljeskeli näin kotioloissa useimmiten pelkkä froteepyyhe lanteillaan. Hän oli suorastaan hellyttävän hanakka vastaanottamaan legendan luokseen hetkenä minä hyvänsä, huhujen mukaan kun Elvistä ei ollut vielä näkynyt Taivaassakaan. Tänään krokanttiluolan juhlissa ei soinut taustalla kuitenkaan Elvistä, kuten yleensä, vaan tavalliseen tapaan lauantain kunniaksi Eaglesin sovittama termisen pitkä versio Hotel Californiasta. Bändi soitti sen livenä.

Kolme tarjoilijaa pyyhälsi Toivon ohitse hopeiset vadit käsivarsillaan: juustoja, viikunoita, kinuskijäätelöä, raparperisorbettia, suklaavaahtoa, hunajapähkinöitä ja kookosmaitococktaileja isännälle.

– Tyttökö?

– Niin.

– Sehän on ikävää.

– Olihan se, mutta parempi niin. Taisi olla sukurasite, se poislaitto, adoptoitu minäkin. Kuolivat kun olin vauva. Nuorina.

23

Katariina Vuori

Perkele aloitti jälkiruoan tuttuun tapaansa pähkinöillä ja kookosmaitococktaileilla ilman jäitä. Mitäpä niillä, helteessä sulivat kuitenkin liian nopeasti.

Toivo naarasi haarukallaan lautaselta juustokokkaretta ja vanhuskin oli pitkän aikaa hiljaa. Tarjoilija kaatoi karahvista lisää juomaa.

– Suomalainen? Toivo kysyi.

– Kyllä, pohjoisesta.

– Sieltä minäkin.

Helvetissä ei puheen perusteella tiennyt, mistä kukanenkin oli lähtöisin. Kaikki molottivat yhtä ja samaa kieltä, mikä ei ollut mistään kotoisin.

– Ei ole ikävä niitä talvia.

– Eipä ei. Kerran mietin, miltä kunnon pakkanen tuntuisi, mutta ikäväksi asti se ajatus ei sentään yltynyt.

– Ei ole paljon muutakaan senaikaista ikävä. Se jos joku oli helvetillistä elämää.

– Hyvin sanottu. Otetaan sille?

– Otetaan.

– Hölökyn kölökyn.

– Ja junarata Kemijärvelle asti!

Miehet ottivat reilun kulauksen persikkabrandya ja vielä toisellekin jalalle.

– Minullakin oli, lapsi, mutta vietiin pois sekin, vanhus totesi, kun Joe Walshin ja Don Felderin huikea päällekkäinen kitarasoolo alkoi vaimeta. Perkele lusikoi kuohkeaa suklaavanukasta suuhunsa, ja kun läjä sitä tipahti hänen paljaalle rinnalleen, jostakin pöydän ympäriltä kuului lähes epätoivoinen ”amhhh” ja yksi halstrattu päärynä putosi oksalta huokauksen voimasta.

– Tyttö vai poika?

– Poika, oli vasta kapalovauva kun viimeksi näin, napatynkä oli juuri irronnut. Isokokoinen ja hyväluonteinen, ei merkkiäkään lapsentaudeista, ei kuunaan yskinyt eikä paljon parkunut. Veivät sen kun olin merillä. Akka oli juoppo ja konusi lapsen kanssa kännissä hevostalleille. Unohti lapsen heinähäkkiin, meni ja sammui itse pirttiin. Joku hevosenkasvattaja oli käärön löytänyt kuin minkäkin Jeesus-lapsen ja kiikuttanut kylille. Ja niin se sitten vietiin.

– Kurja juttu.

Kinuskijäätelöä ja lisää kookosmaitodrinkkejä. Toivo noukki viimeisiä spagetinpätkiä lautaselta ja huuhteli ne alas puolikuivalla valkoviinillä.

Toivon siistiessä lautasliinalla suupieliä paineli vanha mies silmäkulmiaan.

24

Katariina Vuori

Helvetissä kuuli kaikenlaisia tarinoita. Joskus ne olivat kaiken alku, toisinaan taas jonkun vähäpätöisen ja lorvailevan loppu. Täällä kaikki oli kuitenkin toisin: kukaan ei ollut muiden mielestä vähempiarvoinen, ei rettelöinyt, tappanut, sanonut pahaa sanaa tai sortanut muita. Ehkä se oli päivittäinen jooga, isännän lempeä auktoriteetti tai ryhmän kollektiivinen synnynnäinen taipumus symbioottiseen joutenoloon. Yhtä kaikki, elämä Helvetissä oli lempeää. Oli vaikea kuvitella, että tänäänkin pöydän ääressä istui spagettia imuroimassa murhaajia, pedofiilejä ja narkkareita. Taustoja ei paljon kyselty, ei nimiä eikä perversioita, se oli mennyttä elämää. Kuolema oli uusi alku.

– Joskus tulee mietittyä.

– Ai? – Että mitä siitä poikaraukasta tuli. Etkö sinä koskaan?

– Siitä tuli sairaanhoitaja. Törmäsin kerran, terveyskeskuksessa.

Kaunis kuin mikä, ja taitavaksi kehuivat.

– Se on hyvä. Ette pitäneet yhteyttä?

– Ei. En ollut isä nimeksikään. Ei se minua siellä terveyskeskuksessa tunnistanut, eri nimet. Meillä.

Tarjoilija toi miehille jälkiruoat, Toivolle mustikkapiirakkaa ja kossurussianin, vanhalle miehelle mustaa kahvia ja korvapuustin. Perkele jauhoi paneerattua camembertia.

– Yrititkö etsiä sitä, poikaa?

– Silloin alussa, kun palasin. Kävin kirkolta kyselemässä, eivät osanneet sanoa muuta kuin että poika oli ristitty ja sitten uusi perhe oli muuttanut. Enempää eivät tienneet tai halunneet kertoa. Ehkä parempi niin.

Vanha mies taittoi korvapuustin kahtia ja naurahti.

– Kun hevosenkasvattaja kiikutti poikaa pappilaan ja kertoi löytäneensä sen talleilta niin kuin Jeesuksen seimestä makaamasta, olivat tosissaan luulleet ja toivoneet, että siinä pötkötteli uusi Messias. Jos niin oli, niin nyt uuden Messiaan biologinen isä on Helvetissä rilluttelemassa Perkeleen kanssa samassa pöydässä!

Toivostakin ajatus oli hupaisa ja sille otettiin aimo huikaus brandya.

Perkele poksautti pöydän päässä auki magnumpullon shampanjaa ja pesi kuohulla naamastaan camembertin.

– Antoivatko ne sille nimeksi Jeesus Junior?

Vanhus hörähti, latasi kielensä alle uuden palasokerin ja ryyppäsi kahvia tasetilta.

– Ei ne kait semmoista kehdanneet. Toivoksi ne sen nimesivät.

25

Jyrki Korpua

Missä?

Tiedätkö missä sinä olet?

Aukaiset silmäsi.

Ylläsi katos ostoskärryjen säilytykseen. Sinä kärrynä kärryjen joukossa.

Sivusilmällä vietnamilainen siivooja katsoo sinua säälien kymmenen askeleen päästä.

Jyrki Korpua toimi Huutomerkki ry:n puheenjohtajana 2011–2013. Kaiken muun ohessa hän toimittaa pohjoismaista scifiin ja fantasiaan erikoistunutta journaalia nimeltä Fafnir – Nordic Journal for Science Fiction and Fantasy Research.

Tämä on joku ostoskeskus. Joku geneerinen ostari. Missä vain…

26

Mieleesi painautuu hitaasti pirstaleita menneiltä tunneilta, päiviltä.

Keräät ajatuksiasi.

Olet aina ollut hyvä pitämään paketin kasassa. Olethan?

Tiedätkö missä sinä olet?

Jyrki Korpua

Jeesus yllään täysvaippaluoti Jeesus yllään täysvaippaluoti, kuolleet tietävät vain yhden asian, sanoit: on parempi olla elävä.

Elävät kuolleet tietävät molemmat: sekä ensimmäisen asian, että sen toisen, että lopulta täysvaipatkin riisutaan.

27

Jaakko Markus Seppälä on skatologinen eskapisti ja Levannon arkkimatriisi. Hän on iältään bauttiarallaa noin 30-vee tai siihen malliin. Jaakko asuu Oulussa, mutta eipä kerrokaan miten.

Jaakko Markus Seppälä

28

Kuu suistuu radaltaan

Tämän tarinan keskiössä on julmista julmin alkuasukasheimo. Tai älkäämme kutsuko heitä alkuasukkaiksi, vaan loppuasukkaiksi. Tarina nimittäin sijoittuu vuoteen 4533 ja ihmiskunnalla on vain parisen vuotta aikaa ennen kuin elämäänsä kyllästynyt Kuu suistuu radaltaan ja törmää maapalloon.

Loppuasukasheimon soturit kohottelivat verisiä pirskoja noruvia keihäitään. He juhlivat; vääräruskoinen oli kuolemaisillaan. Tappavan kirkas aurinko välkähteli keihäänkärjissä. Uhriaukiolla leijui tukahduttavana hien, lannan ja olkikattojen kuiva lemu. Se leijui aukion ilmassa kuivattaen sieraimet aivan kuten punertava, hienojakoinen tomu, jota kohosi maasta joka kerran, kun sotureiden rytmikkäät jalanpolkaisut tai keihäiden varsien iskut tavoittivat tantereen. ”Älkää, älkää! En minä mitään pahaa!”

Kalpeanahkainen olento rimpuili paaluun sidottuna aukion keskellä. Vääräruskoinen – pinnaltaan paholaismaisen haalea, kalpeakasvo; varjo-olento. Hän ei kestäisi kidutusta enää kauan. ”Älkää... Antakaa... elää!”, purkautui paaluun sidotun kalpeakasvon suusta.

Soturit olivat vanginneet vääräruskoisen Kielletystä Metsästä aamun sarastaessa. Pahanmustiin vaatteisiin, omituiseen kaulukselliseen paitaan ja kaulasta roikkuvaan raidalliseen kangassuikaleiseen verhoutunut vääräruskoinen oli syytänyt sotureiden päälle omituista mongerrusta koko matkan kylään asti. Kukaan ei ymmärtänyt, mitä uhkaava muukalainen yritti sanoa, mutta jokainen oli yhtä mieltä siitä, että niiden täytyi olla manauksia ja pahansuopia loitsuja. Kylän poppamies ei ollut aikaillut

nähdessään kiinniotetun pahan lähettilään; hän oli viipymättä tuominnut vääräruskoisen kaameimpaan rangaistukseen, minkä heimo tiesi. ”Ei enää... Nyt se on... loppu...”

Aukiolla tuli hiljaista. Kaikki odottivat.

Poppamies painoi jälleen rewind-nappia.

Maailman viimeinen BD-soitin alkoi jälleen toistaa tallennetta. Se purki bitti bitiltä naarmuiselle kiekolle aikoinaan syövytettyä binäärisarjaa. Virheenkorjausalgoritmi riitti juuri ja juuri muuntamaan ajan vaurioittaman digitaalitiedon sähköisiksi sykäyksiksi, jotka etenivät peukalonpaksuisia kaapeleita pitkin kohti määränpäätään.

Saavutettuaan johtojen päätepisteen sähköimpulssit törmäsivät ohueen, pahvimaiseen materiaaliin ja alkoivat heilautella sitä tuhansia kertoja sekunnissa. Värinästä syntyvät ääniaallot kulkeutuivat vääjäämättömästi paaluun sidotun vääräruskoisen korviin. Ne saivat tämän hampaat kiristymään kireään irvistykseen, silmäluomet pusertumaan ensin tuskallisesti kiinni, sitten rävähtämään selkosenselälleen. Kipu viilsi hänen otsansa auki, viskoi sinne sitruunahappoa ja ruosteisia partateriä. Massiiviseksi paisuva äänivalli yltyi. Vääräruskoisen lihakset alkoivat nykiä käsivarsissa, sitten selässä, kunnes lopulta hänen koko ruumiinsa järkähteli hervottomasti uskomattoman, punahehkuisen tuskan pakottamana. Ääniaallot heittivät rosoisia koukkujaan hänen sisuksiinsa ja repivät kirskuen. Verenpurkaus syöksähti hänen nenästään. Vääräruskoinen kuolasi, kirkui ja sokelsi, ja mikäli hänen kätensä eivät olisi olleet sidottuna paaluun, hän olisi repinyt korvansa irti.

Kaiuttimista raikui Nisse-polkka.

Jaakko Markus Seppälä

Loppuasukasheimon poppamies oli päättänyt kiduttaa uhrinsa kuoliaaksi soittamalla tälle tauotta nauhoitusta, jolla sokerihumalaa pursuva tiptaptiptap-purkkarenkutus vaihtui äkkiarvaamatta sunnuntaikuoron venyen ja paukkuen veisaamaan Kauneimmat joululaulut -taltiointiin. Vääräruskoisen silmät muljahtivat kohti kallon sisustaa. Musiikkikappaleiden välissä tallenteella esiintyi raivostuttavia jinglejä, jotka oli nauhoitettu ala-arvoisella mikrofonilla lähiömarketin kaiuttimen alta joskus lokakuisena aamuna parituhatta vuotta aikaisemmin. Kun päästiin osuuteen ”Puolenkuun hintarysäys: kahvakuulat ja vihreät kuulat puoleen hintaan!”, vääräruskoinen tunsi sananmukaisesti kallonsa räjähtävän.

Olli-Pekka Pirinen tunsi sananmukaisesti kallonsa räjähtävän. Hetkeä myöhemmin hän huomasi, että tuntemus oli sittenkin ollut sitä kuvaannollisempaa sorttia. Hänen pääkoppansa oli kutakuinkin ehjä, ja kädet puristivat edelleenkin Kypärämäen koulun kangaspehmusteisen puutuolin kapeita käsinojia. Hän huomasi istuvansa edelleenkin koulun liikuntasalissa suunnilleen kahdensadan muun vanhemman, isovanhemman, sisaruksen tai muulla sukulaissuhteella koululaisiin kahlitun katsojan joukossa.

Etualalle kyhätyllä lavalla karmiininpunaisen esiripun edessä musiikkiluokka 4B oli lopettelemassa tulkintaansa Sylvian joululaulusta. Olli-Pekka kuuli lähinnä veren humisevan korvissaan. Hän tunsi sydämensä nelistävän villisti juuri kokemansa hyvin todentuntuisen loppuasukasvision jäljiltä. Otsassa liekehti. Mistä hitosta oli kyse?

Hän oli valehtelematta tuntenut karheat köydet ranteidensa ympärillä. Hän oli näh-

nyt poppamiehen nenän läpi työnnetyn luun aivan yhtä selvästi kuin nyt näki edessään istuvan veteraanin päähän pingotetun tonttulakin. Hän oli haistanut teloitusaukion kuivan, punertavan pölyn. Ja omin korvin hän oli kuullut... Se oli liian hirveää ajateltavaksi.

Olli-Pekka kompuroi ylös tuolistaan ja kuiskasi vaimolleen jotain, mistä ei itsekään saanut selvää. Mari-Helenin vastaus hukkui raikuviin aplodeihin. Opettaja luotsasi luokan lavalta samalla, kun Olli-Pekka käveli tuolien selkänojista tukea ottaen kohti salin takareunaa. Sydän hakkasi kurkussa vieläkin ja kainaloissa maiskahtelivat alkukantaisen hädän synnyttämät hikilätäköt. Tarjoilupöydän tortut ja glögitonkat näyttivät väreilevän, kun hän yritti tarkentaa katseensa niihin. Vain lujin tahdonponnistuksin hän sai näköaistinsa ruotuun, joskin pöydän kulmassa nököttävä suuri, vihreä aladobi tuntui värisevän edelleen.

Vessassa Olli-Pekka tarkasteli peilistä kuvajaistaan. Hänen pukunsa oli tahraton, joulukravatin punavalkoraidoissa ei näkynyt verijälkiä. Mutta kylmä hiki pyrki otsalle ja kalpea hän oli, kuolonkalpea. Niin hän oli kyllä aina ollut. Piru vie. Teneriffalle olisi jo tänä vuonna pitänyt... Alkaa jo tasaantua, hengitys, alkaa tasaantua. Kohta tulee Roopen luokan vuoro. Olli-Pekka päätti terästäytyä. Hän avasi vessan oven vapisevin käsin.

Salissa hän pysähtyi tasaamaan hengitystään tarjoilupöydän luo ja nojasi siihen raskaasti. Lavalle oli noussut hihkuva, iloisiin joululakkeihin sonnustautunut 2A-luokka.

Olli-Pekka alkoi uskoa, että oli aiemmin vain torkahtanut hetkeksi. Siitähän kaiken täytyi johtua. Hitto soikoon, näköjään vaativat veronsa, joulukiireet. Mitä siinä Mari-Helenin lääkärikirjassa oli... Psykosomaattinen reak29

Jaakko Markus Seppälä

tio? Paniikkihäiriö? Kahvikuppineuroosi?

Hän tiesi, että kaikki oli järjellä ajateltuna kunnossa. Mutta entäpä, jos kaikkea ei voinut ajatella järjellä?

2A alkoi laulaa. Nisse-polkkaa.

Ennen kuin huomasi itsekään mitä teki, Olli-Pekka Pirinen löi kädet lujasti korvilleen ja kääntyi salamana ympäri. Paniikin vallassa hän liukastui, horjahti raskaasti taaksepäin ja jysähti istualleen torttutarjottimelle. Kinetiikan lakien mukaisesti pöydän reunaan äkillisesti laskeutunut raskas massa keikautti vastakkaisen reunan jyrkästi koholleen, mikä puolestaan sinkosi glögisammion ilmaan. Hetken murto-osaa myöhemmin sammion verenkarvainen sisältö pärskähti tasapuolisesti noin neljän takimmaisen tuolirivin katsojien päälle. 2A-luokan Sakun äiti, tunnustettu jääkiekkovaimo Susanna S. kirkaisi kauhusta. Syntyi yleinen kaaos. Samaan aikaan kun Susannan mies, Sakun oletettu isä Mika ryntäsi primaalireaktion vallassa antamaan Olli-Pekalle unohtumattoman jouluelämyksen (kaataen samalla useampia onnettomia vanhempia, isovanhempia, sisaruksia ja muita kauhistuneita katsojia koko 120 kilon elopainonsa tieltä), muuan glögin tahrima hehkulamppu räjähti sirpaloituen ja sytytti kahden sen välittömässä läheisyydessä istuneen matroonan keinokuitumekot viehättävän vihertäviin liekkeihin. Sivummalla istuneet, jo lähes kuuden vuosikymmenen ajan toisiaan kyräilleet Vilhelmiina Gustafsson ja Martta Kyllikki Mälliskö huomasivat tilaisuuden viimeinkin koittaneen ja alkoivat armottomasti piestä toisiaan rollaattoreilla ja tukikepeillä. Sekasorron hämmentämänä katatoniseen kiihtymystilaan suistunut musiikinopettaja lietsoi mekaanisin liikkein 2A:ta 30

nissepolkkaamaan yhä kovemmin, kovemmin ja kovemmin. Taisteluvietti ja verenhimo hyökyi vallaten koko yleisön. Salissa lentelivät tortut, tekarit ja tikarit. Sprinklerit ryöpyttivät ja päitä murskaantui. Auenneiden kallojen sisuksista purkautui emolevyjen, prosessoreiden ja SSD-levyjen ohjainyksikköjen valtaisa vyöry, joka uhkasi hukuttaa kaiken alleen. Juuri kun tilanne oli pahimmillaan, salin takaovesta liukui sisään Viitta ja tikari -mies. Hän kuiskasi: ”Vien sinut pois täältä”.

Roboteista mahtavin, universumin kaikkia elämänmuotoja suojelemaan vannoutunut, voimakas ja urhea Autobotien johtaja Optimus Prime makaa Cybertron-planeetan mekanoidimielisairaalassa. Avoimella osastolla on hiljaista. Kauempana käytävällä yövahtiandroidi kuuntelee piirilevymäistä robottijouluteknoa 80-lukuisesta retrotransistoriradiosta. Äkkiä Optimus Prime aktivoituu ja repii elektrodit päästään. Mikäli hän olisi lihaa ja verta, ja hänellä sattuisi siinä tapauksessa vieläpä olemaan keuhkot ja sydän, hän huohottaisi kiihkeästi ja yrittäisi saada pulssinsa tasaantumaan harvinaisen todentuntuisen vision jäljiltä. Koska hän kuitenkin koostuu erinäisistä hienomekaanisista laitteista, Prime tyytyy säätämään öljypumppunsa standardiasetukselle ja ajamaan eheytysohjelman keskusmuistilleen.

Prosessoitu data... Virhetila... Planeetta: Maa... lihalliset(’ihmiset’)asukkaat – suojele... suojele/eläydy/kotoudu/omaksu... kulttuuritraditiot... analysoi lihallisten ’joulu’... perinne...

Keskusmuistikapasiteetti... ylikuormitus...

Keinopersoonallisuushäiriö.... perinne... pirinne... pirime... Prime... Priminen... Pirinen...

Jaakko Markus Seppälä

Optimus ehtii eheyttää datapankkejaan vain kiihkeän hetkisen ennen kuin huomaa, että valtava, lihallinen käsi murtautuu läpi sairaalan katon ja kaappaa hänet otteeseensa.

Katon palaset putoilevat rytisten kaikkialla hänen ympärillään. Optimus yrittää kohottaa ionilaserkiväärinsä ja ampua, mutta huomaa sen olevan mahdotonta, sillä yhtäkkiä hän on läpinäkyvän muovin sisällä ilmatiiviissä kuplassa. Hänen aseensa ja perävaununsa on aseteltu nätisti samanlaisiin kupliin hänen ympärilleen. Jättimäiset kädet käärivät muovilaatikon mechakoristeelliseen pahvikehykseen ja lopulta paperiin niin, että valon säiettäkään ei pääse siivilöitymään vankilan sisälle.

On pimeää.

Kuuluu rapinaa. Riekaleiksi meneviä ääniä.

Raastamista. Kaikkialla tärisee ja vavahtelee. Valoa! Kädet. Ne eivät ole jättimäiset, vaan pienemmät – pienemmät, pehmeämmät ja vähemmän vuosia nähneet. Ne kuuluvat olennolle, joka ahertaa pakkauksen kimpussa polvillaan vuosikymmenien kuluttamalla neliöparkettilattialla kuusen juurella. On neliöparkettilattia ja suuri pirtin uuni, Kekkosen kuva seinällä, mummolan tuoksu ja kaunis joulukuusi.

Lapsi veljineen kirkaisee ultraäänitaajuuksiin kohoavan riemun kirahduksen huomatessaan, että lahjapaketissa on roboteista mahtavin, itse Autobotien johtaja Optimus Prime. On jouluaatto. On mummola. Keittiön 80-lukulaisesta transistoriradiosta kantautuu pirttiin Yleisradion joululauluohjelma. ”No onkos tullut kesä” saavuttaa loppusävelensä, ja alkaa seuraava kappale.

Nisse-polkka.

Perheen vinttikoira jolkottaa paikalle, potkaisee karatepotkulla lapsen kumoon ja puree ahnaasti Optimus Primen pään irti.

Leuat mässyttävät antaumuksella. Taivas himmenee. Coca-cola-joululaulu soi. Joku piirtää USA:ssa synkeässä maanalaisessa tehtaassa vetypommin kylkeen punaisella maalilla ”Happy Christmas – Kilroy wuz here”. Haulikkoja lataillaan. Pohjois-Koreassa lauletaan kunniaa Kimille, Jumalan pojalle, konekiväärinpiipuille hymyillen. Hieman etelämpänä kymmenentuhatta kiljuvaa sikaa jyrätään puskutraktorilla parkkihallin kokoiseen maakuoppaan. Samaan aikaan viimeinen Ngandi-heimon jälkeläinen kuolee aliravitsemukseen Nairobin Hotel Grand Excelsioria sivuavalla syrjäkujalla vieden mennessään perimätiedon siitä, miten syöpä parannetaan kädenkosketuksella. Burj Khalifan 127. kerroksessa johtoryhmä heittelee high-fiveä kuullessaan lelurobottien tuotannon siirtyvän viimein Burmaan, jossa lyijyvalkoinen ja bentsyylikreosootti-6 eivät vielä ole laittomia. Lucky Strike -yhtiön feissarin lahjoittama tupakka-aski kiertää kädestä käteen Kambodžan katuojassa toisiinsa tiukasti takertuneiden kodittomien klimpissä, jonka viimeinen, tupakatta jäänyt, valmistautuu murskaamaan kaksi sätkää saaneen toverinsa kallon katukivellä. Jossain kaukana zombiet nousevat haudoistaan mussuttaen ”tip tap tip tap tipe tipe tip tap”.

Ja jossain kaukana kuuluu lohdutonta itkuntyrskettä, ja mies, jolla on musta silmä, huhuilee pirtissä turhaan päätöntä robottia roikottavalle pojalleen: ”Roope, ostetaan huomenna uusi...”

Maapallo tärisee ja vavahtelee.

Kuu kyllästyy elämäänsä.

31

Noora Niemelä opiskeli kuvataiteita Pariisissa. Pohjoisen luonto ja ihmiset ovat aina inspiroineet häntä.

Noora Niemelä

32

Noora Niemelä: Kitaristi

Tuomo Heikkinen

Ote Hän-romaanista Hän lahjoitti minulle lääkärintakkinsa taskusta kanin.

– Sinä osaat sitä paremmin hoitaa, hän sanoi istuutuessaan viereeni leikkikentän muovikiikkuun. Tiesitkö, etteivät kaikki tähdenlennot ole yhtä nopeita.

Mitä siihen olisi voinut vastata. Nyökkäsin ja pitelin kania, joka kiemurteli sylissäni.

Olin ollut ihastelemassa yksinhuoltajia ja lastentarhaneitoja sekä miettimässä leikkikenttien hedelmällistä maaperää luovuutta ajatellen, kun hän ilmestyi jostakin. Ruskeahiuksinen kaitsi tyttäriään. Jos olisi ollut rakastavin äiti -kilpailu, nainen olisi voittanut pelkästään minun äänilläni. Se oli muuttoni jälkeen ensimmäinen aavistukseni siitä, millaisia olentoja vaimot olivat.

Hän heijasi vakavana edestakaista ja päämäärätöntä liikettä. Olin äskettäin saapunut kuin aivastaen ilman piirustuksia kyhättyyn pikkukaupunkiin, enkä ollut tutustunut paikallisiin. Kepeyttä tavoitellen mutta siinä onnistumatta hän kertoi käyvänsä usein katsomassa lasten riemua. Viattomuus lohdutti häntä näinä synkkinä, synkistyvinä aikoina, jolloin voimistui mitä matalin paine.

– Ja kohta tähdenlentoa seuraa arpi, hän huokasi.

Ensin ajattelin hänen olevan humalassa, mutta mies oli vain mennyt raiteiltaan. Kysyin, oliko kaikki kunnossa.

– Parisuhteeni viulistin kanssa meni rikki, hän vastasi.

– Olen pahoillani.

– Viulisti viehätti minua kovin. Jostain syystä. Kaikista syistä. Mikähän siinäkin oli.

Ehkä aistikkuus. Kenties pisamat. Tai se, että viulisti pöyhi hiuksistaan pääskyille pesää.

Suloisinta oli, kun viulisti laittoi kirjeeni yöksi tyynynsä alle, jotta olisi lähempänä minua.

Mutta ensimmäinen ennusmerkki oli viulistin tivolipelko, koska huvilaitteissa saattaisi tulla huono olo. Siitä minun olisi jo pitänyt aavistaa. Ja sitten tulivat kataluudet, katkeruudet sekä sielulliset oireet. Ei suhde olisi voinut kehittyä. Näin piti käydä.

– Jos näin on, niin unohda viulisti, mutta muista se sulotunne.

– Onhan se niinkin, hän myönsi ja ojensi persiljaa, kaninruokaa. Ehkä parisuhteen salaisuus on siinä, että kumpikin tuntee saavansa sitä, mitä toinen ei tunne antavansa.

– Löydät jostakin naisen, joka täydentää kaikki merkitykset, sanoin syöttäessäni kania.

– Kenties, mutta nyt olen niin nuutunut, etten jaksa ajatellakaan asiaa. Ja lähitulevaisuudessa on odotettavissa lähinnä pohjoistuulta, vastoinkäymisiä sekä vastuksia.

Leikkikenttä sijaitsi rivitalon takana. Puhelinkoppi piti korttelia koossa ja lapsilla oli punaiset aatteet. Liukumäen ruoste sulautui pensasaitaan. Tuuli viihtyi hänen hiuksissaan.

Yhtäkkiä hiekkalaatikot tyhjentyivät.

– Mitä parisuhteestanne jäi jäljelle, kysyin.

– Vain kani, hän vastasi.

Katselin tyrmistyneenä pörröistä kania, joka tuijotti jännittyneenä varauksellisilla kaninsilmillään. Vaikkei kani vielä luottanut minuun, ymmärsin, että minun oli pidettävä tuosta pienestä pehmoisesta olennosta huolta. Sekä tarjottava ruokaa, lämpöä ja suojaa.

Niin meistä tuli ystävät. Minusta, hänestä ja kanista.

33

Susanna Puhakka

Rikkinﾃ､inen peili, 2013. ﾃ僕jy kankaalle, 65x70 cm

34

Susanna Puhakka

Uusi alku Susanna Puhakan ensimmäisen, vuonna 2013 Kaakkurin kirjastolla pidetyn näyttelyn nimi oli Uusi alku. Nimi kuvaa yhtä hyvin taiteilijan uutta alkua kuin myös jokaisen ihmisen uutta nousua omassa elämässään. Jokainen meistä joskus kaatuu, mutta tärkeää on nousta ylös.

Uutta alkua on syytä juhlia. Hallaus julkaisee juhlan kunniaksi valikoiman mustavalkokuvia Puhakan töistä sekä nelivärikuvan Tulitikkutyttö–maalauksesta kirjan takakannessa.

Susanna Puhakka kertoo itsestään: Olen oululainen nuori taiteilija, joka maalaa tauluja sekä kirjoittaa runoja ja erilaisia tekstejä. Vaikka pidinkin taiteen tekemisestä jo lapsena, ei halu piirtää tai kirjoittaa tehnyt minusta itsessään taiteilijaa; elämä teki minusta sen taiteilijan, joka tänä päivänä olen. En voi sanoa, että elämäni olisi juuri koskaan ollut kovin helppoa. Siinä missä lapsena kirjoitin äidinkielen aineita ihan vain kirjoittamisen ilosta, aloin teini-iässä kirjoittaa runoja sisimmän tuskasta. Nuoruusaikana myös maalaamisesta tuli minulle tapa ilmaista itseäni ja tuntemuksiani, vaikka lapsena se oli lähinnä vain pyrkimys luoda kaunis teos.

Vuosi 2013 on ollut eräänlainen itsensälöytämisvuosi, jota on syytä juhlia! Tänä päivänä minua ohjaavat taiteen tekemisessä sisimmän palo, voimakkaat tunteet ja halu kertoa jotain, joka ilman taidetta tuntuu lähes mahdottomalta. Ehkä juuri tästä syystä useat teokseni ovat ekspressionistisia tai surrealistisia. Ekspressionistisia teoksia minulta syntyy erityisesti silloin, kun tunnetila on todella voimakas ja halu jonkin asian kertomiseen on vahva. Surrealistisissa töissä käytän maisemaa usein maalauksen taustana, jonka päälle annan mielikuvitukseni luoda jotain uutta, usein todellisuudesta poikkeavaa. Kubistisella tyylillä pystyn kuvaamaan helposti rikkonaisuutta.

On myös hetkiä, jolloin jonkin asian kertominen kuvataiteen kautta tuntuu liian tehottomalta tai työläältä – tällöin kirjoitan runoja tai tarinoita. Olen kirjoittanut yhden runokokoelman, Osasto 72, jolle etsin parhaillani kustantajaa. Tämä kokoelma perustuu tositapahtumiin, joita en halua enää salailla. Toivon, että voisin tämän teoksen kautta myös vaikuttaa joihinkin yhteiskunnan epäkohtiin, jotka helposti särkevät pienen ihmisen.

Susanna Puhakka aloitti öljyvärimaalauksen jo lapsena ja jatkoi sitä epäsäännöllisesti myös nuoruudessaan. Valitettavasti muutama vuosi sitten sattunut sairastuminen sisäilmaongelmista johti maalaamisen väliaikaiseen lopettamiseen, koska elämäntilanne vaikeutui ja Puhakalle syntyi voimakkaita herkkyyksiä mm. useita kemikaaleja kohtaan.

Noin puolitoista vuotta sitten Puhakan syntymäpäivänä, 26.10., Puhakka sai siskoltaan lahjaksi pienen paketin, joka sisälsi siveltimiä, pienen taulutelineen ja värejä. Lahjan myötä Puhakka sai uuden innon taidetta kohtaan ja alkoi määrätietoisesti testailla erilaisia värejä, jotta pääsisi vuosien tauon jälkeen purkamaan kankaalle niitä asioita, joita hän on tuntenut ja kokenut. Kokeilujen myötä Puhakka löysi öljyvärit, joilla hän voi maalata tulematta kohtuuttoman kipeäksi.

Puhakan töitä on kattavasti esillä taiteilijasivuilla https://www.facebook.com/ SusannaPuhakkasArtPage. Tuoreista näyttelyistä mainittakoon Tuhansien huoneiden talo (Maikkulan kirjastossa, helmikuu 2014) ja Syntymäpäivä-yhteisnäyttely Janette Hannukaisen kanssa (Oulussa ja Helsingissä Allergia- ja astmayhdistyksen toimistolla alkuvuodesta 2014.

35

Susanna Puhakka

Tulitikkutyttö Tyttö sytyttää tulitikun – hän on kaunis.

Tikku sammuu, ahdistaa.

Hän sytyttää toisen tikun – hän on ehjä.

Tikku sammuu, totuus on rumempaa.

Tyttö sytyttää kaikki loput tikut palamaan.

Hän on kauniimpi kuin koskaan: elämää kohti ojentuu käsi – kaunis valkoinen mekko päällään tyttö kurkottaa vapauteen.

Aamulla tyttö löydetään kuolleena

36

Susanna Puhakka

On syntymäpäiväni, sinä annat minulle varjon.

Se on valkoinen, pitsinen ja kaunis.

Paljonko se maksoi? kysyn.

Vain yhden ihmiselämän.

37

Minna Finstad

Minna Finstad on 32-vuotias keravalainen, joka toimii opettajana ammattiopistossa. Hänen poikansa rakastaa Lappia, ja hän itsekin haaveilee joskus muutosta pohjoiseen.

Minun poikani merkkipäivä

38

– Ja käsitöissä siis tavoitteenamme on seuraavaksi siirtyä virkkaamaan päähineet, esimerkiksi koristeelliset pipot, baskeri tai huppuhattukin kelpaa…

Jokainen laatii suunnitelman, visualisoi mahdollisimman tarkasti, mihin pyrkii, tiukkakatseinen opettaja tiedottaa syksyn ensimmäisessä vanhempainillassa.

– Niin, muutama patalappu täällä onkin vieläkin tekemättä, näköjään Tuurella ja Kertulla, täällä taululla lukee nimet vielä… No juu, lapselta PITÄÄ VAATIA paljon, ON PAKKO vaatia paljon, ei se riitä, että tyydytään liian vähään. Käsitöissä tavoitteena on vaatettaa koko ihminen, päästä jalkoihin, omakätisesti…

– Meidän prinsessa se sai juuri viimeisteltyä sen boleronsa, ai että, se teki siihen ihan itte semmoset koristeneuloskukat. Iines on vaan siis aivan toosi innostunut, kuvailee vieressäni istuva äiti, silmät intoa säihkyen, kutimet itselläänkin käsissään kilisten.

– Entäs Jaakko sitten? Kuulkaas, kun hän suunnitteli tässä alkusyksyn aikana ihan itse koko juhlapuvuston ja on nyt ajatellut lähteä sitten sitä toteuttamaan joulujuhlaa varten, huokaa etupulpetissa istuva silmälasipäinen isä intoa täynnä.

Poskiani kuumottaa. Tuuren patalappu ei ole vieläkään läheskään valmis.

Puikot eivät tahdo pysyä pulleissa sormissa. Jälki on epätasaista: jotkut rivit äärimmilleen kiristettyjä, toisaalla silmukat liehuvat löysinä jättäen työhön läpinäkyvät, epämääräiset reiät.

– Ja laskento. Nyt mennään ysin kertotaulussa, jokainen sitten vuorollaan tulee tänne luokan eteen testattavaksi. Ihan hyvin ovat osanneet, nyt on enää muutamia jäljellä, opettaja jatkaa.

Tuijotan taululle. Taas Tuure.

– Ja seuraavaksi matematiikassa mennään sitten geometriaan. Lieriöt ja monitahokkaat otetaan siinä sitten syyslukukaudella, opettaja kertoo.

– Eikö meidän Matias voisi jo saada vähän vaativampia laskuja kotiläksyksi – tuntuu ihan pelleilyltä nämä, jyrähtää taaempana istuva parrakas mies ärsyyntyneen oloisena.

– Kannatetaan! huudahtaa hoikkavartaloinen, vaaleahiuksinen äiti toisella puolella luokkaa. – Meillä kyllä kanssa Milla alkaa pikkuhiljaa turhautua tämäntasoiseen matematiikkaan. Vettä vaan. Sujuu kuin vettä vaan.

– Meillä on Onni-Pekan kanssa sellainen leikki, että lasketaan vastaan tulevien autojen rekisterikilpien numeroiden neliöjuuria. Sujuu muuten mukavasti automatkat! Siis ihan vinkkinä vaan, kuvailee pyylevä, punahiuksinen herra parin penkkirivin päässä.

Pulssini kiihtyy. Kämmeniin kirpoaa hikeä. Tuurelle laskeminen on vieläkin hepreaa. Poika kaivaa sormet avuksi yksinkertaisimmissakin yhteenlaskuissa.

Ennen laskun aloittamista hän näyttää usein varmistelevan sormiensa lukumäärän hiljaa itsekseen mutisten. Vastaukset menevät huolestuttavan usein pieleen; harittavia sormia näyttää olevan vaikea hallita. Numerotkin

Minna Finstad

itsessään menevät vielä joskus sekaisin. Kutosen ja ysin erottaminen toisistaan on hankalaa, vitosen viivojen kirjoittaminen oikeinpäin työlästä.

– No, mutta äidinkielessä pitäisi sitten lausua luokan edessä ne loput runot kanssa loppuun. Muutama enää jäljellä, opettaja muistuttaa ja viittaa jokaiselle oppilaalleen itse kirjoittamiinsa monisäkeisiin, modernin oloisiin proosarunoihin.

Minua alkaa itkettää. Miksei edes runon alkusäe tunnu millään painuvan poikani mieleen? Jopa taaperoikäinen pikkuveli osaa jo vaivatta rallatella koko kesäloman päivittäin kertailemamme runon riimejä. Olen yrittänyt havainnollistaa vaikeasti aukeavaa runoa kaikilla keksiminlläni keinoilla: tikkukirjaimilla, tavuttamalla, kuvituksella – piirsin runon pohjalta jopa sarjakuvan. Silti sen lukeminen – saati ulkoa oppiminen – tuntuu olevan hajamieliselle lapselle mahdoton tehtävä.

– Ja kaunokirjoitusta ollaan kovasti treenattu. Tietoisesti valitsin sen vanhimman kaunon, pitää vaatia, lapsilta PITÄÄ VAAN VAATIA. Ne koukerot ja kaaret siinä kaunossa kehittää kyllä kummasti kaikkien kurinalaisuutta ja kauneudentajua.

– Kirjastossa kanssa ollaan ahkerasti vierailtu. Kuvakirjoja en anna lainata. Eikä mitään tavuja tai tikkukirjaimia. EIKÄ sarjakuvia. Ei missään nimessä. Niitä kun lukee niin siinä menee koko kielen taju. Koko kielen taju kärsii. Ihan menee pieleen. Parasta on perinteinen proosa. Hätätapauksessa tietokirjallisuuskin käy, opettaja jatkaa tuimasävyistä tiedottamistaan.

– Oiskos teillä, hei, mitään lukuvinkkejä, kun meidän Ulla-Maari on juuri saanut loppuun Taru sormusten herrasta -trilogian? kyselee huoliteltu, silmälasipäinen äiti etupulpetissa.

– No, ainaskin venäläisiä klassikoita voisin lämpimästi suositella – meillä Martti on aika innostunut Gogolista, vinkkaa vieressä istuva kauniskasvoinen äiti.

– Ja tänäänhän käytiin sitten taidenäyttelyssä. Upeeta oli, kerrassaan upeeta. Dalia, Pekka Halosta, Van Goghia, vanhempaa Warholia oli ainakin, opettaja jatkaa.

– Oliko Gallen-Kallelaa? Meillä kulmasalin seinällä on Gallen-Kallelaa, huomauttaa edessäni istuva kauniisti laskostettuun, kirjailtuun tunikaan pukeutunut äiti.

– Liikunnassa sitten uimaharjoituksia. Pää edellä kolmosesta oli viimeksi, ei kaikki vielä uskaltaneet. Sekin pitää vaan tehdä selväksi, että kaikilta se vaaditaan. Eli virheetön suoritus vaaditaan. Ja kolmesataa metriä on minimimäärä uintikokeessa. Kolmesataa metriä vähintään, opettaja painottaa.

– Siis Pertin perhosuinti vaan paranee ja paranee. Ihan uskomatonta, mihin se pystyy. Uskomatonta! kehuu nuori, urheilullisen näköinen isä vieressäni.

39

Minna Finstad

Kotimatkalla kurkkuani kuristaa. Minua ahdistaa, hävettääkin. Miksei minun poikani osaa mitään? Marraskuun myrskytuuli piiskaa kasvojani.

Koleus pureutuu luihin ja ytimiin.

Aulassa Tuure juoksee vastaan riemusta kiljuen. Hän juhlii tänään syntymäpäiviään. Poika on saanut isältään lahjaksi muovisen traktorin, johon kuuluu kyntöaura. Lelun pahvipaketissa lukee 3–6-vuotiaalle. Poika ei ilmeisesti ole huomannut tekstiä – tai välitä siitä – niin kovasti hän kyntöauroja rakastaa. Tuure päristää traktorillaan porraskäytävää päästä päähän.

Poika haaveilee maanviljelijän ammatista. Hän viihtyy isoisän apuna pohjoisessa traktorihommissa pitkät päivät.

– Paljon onnea päivänsankarille! Sä olet jo ISO poika! Tänään on sun IHAN oikea syntymäpäivä! sanon ja silitän poikani pellavaista päätä.

– Miten muuten uimahallissa meni eilen? Äiti unohti ihan, että teillä oli eilen uintipäivä! Kerro miten meni!

Tuure pysäyttää traktorinsa ja tuijottaa lattiaan.

– Miten meni? Kerro äitille?

Poika katsoo kauas pois.

– Mikä on? Mikset voi kertoa?

Lapsen poskille nousee häpeän puna. Hän väistää katsettani.

– Tuure kiltti, ei hätää. Mikä on? kysyn ja otan hänet syliini.

– No mä yrjösin.

– Yrjösit?

– Niin, kun mä kait haukkasin liikaa vettä siellä altaassa, mä menin vähän pinnan alle.

Poika huokaisee syvään. Hento nyyhkäys nykäisee hartioita.

– Mut Pertti nosti ylös. Se uimaope ei huomannu. Niin sitte tuli yrjö. Mutta vasta pukuhuoneessa. Se meni lattialle. Ja vähän paidalle. Tähän, kato, Tuure sanoo ja nostaa paidankaulustaan kasvojani kohti.

– No voi että. Mites se nyt silleen. Mutta Tuure pieni, ei se haittaa, ei yks yrjö mitään haittaa, hyvä kun ei käynyt mitään pahempaa, lohduttelen ja puristan lasta itseäni vasten.

Pieni ruumis vavahtelee sylissäni.

– Pelottiko sua? Pelästyitkö sinä kun menit pinnan alle? Ope autto sitten yrjön kanssa, eiks niin?

Tuure katsoo ujosti silmiini. Leuka värisee tuskin näkyvästi. Silmiin nousee lisää kyyneleitä.

– Eiku Pertti autto yrjön kanssa. Pertti anto paperia. Ja se anto mehua, Tuure kuiskaa tuskin kuuluvalla, katkonaisella äänellä.

Sitten hän purskahtaa itkuun. Pieni poikani parkuu lohduttomasti.

– Äiti, mä pelästyin. Äiti, mua pelotti siellä.

Kannan pojan sisälle asuntoon. Eteisen seinällä roikkuu värikkäitä serpentiinejä eilisten lastenkutsujen jäljiltä.

40

Minna Finstad

Tuure seuraa minua keittiöön ja kömpii syliini. Silittelen niskavilloja hiljalleen. Vähitellen nyyhkytys tyyntyy.

Kohta traktori pörisee taas touhukkaana tupakeittiön takaosassa.

– Mutta taidenäyttelyssä tais tänään olla tosi kivaa? Ope kerto että teillä oli tosi kivaa! Eiks vaan?

Tuure ei vastaa. Traktori pärisee aina vaan äänekkäämmin.

– Kerro äitille Tuure, mitä sä näit taidenäyttelyssä? Minkälaisia tauluja?

Kerro äitille?

– Hei kerro nyt? toistan kysymykseni painokkaammin.

– Brrrrrrmmmmmm, brmmmmmmmmmmmmmmmm, brrrm, brrrm. Tos on oja. Tää ojittaa tosta. Brmmmmm, Tuure pärisee leikkiinsä uppoutuneena.

– Tuure! VASTAA ÄITILLE! Mimmosia oli taulut?

– Breeeemmmemmämuista brrrrrrmmm. Ei mimmosiakaan. Brmmmmmm.

– Brrrrmmmmm, brrrrmmmm…

– Mutta äiti kun me käveltiin sinne, niin, kun me mentiin sen kerjäläisen ohi, me mentiin parijonossa, mä olin Helmiinan pari, niin, kun mentiin sen kerjäläisen ohi, niin äiti sillä ei ollu toista jalkaa eikä toista silmää, äiti miks sillä kerjäläisellä ei ollu toista jalkaa eikä toista silmää? Miten se näkee? Miten se voi ees kävellä?

Tuure on irrottanut katseensa lelustaan. Hän tuijottaa suoraan silmiini.

– Niin äiti kun me mentiin sen kerjäläisen ohi, niin se alko nauraa, se alko nauraa ihan täysiä, se nauro ihan täysiä, kun me mentiin sen ohi. Ja se alko itkeä, äiti, se alko itkeä kanssa. Miksi äiti se kerjäläinen alko itkeä ja nauraa samaan aikaan, kun me mentiin sen ohi?

Katson poikaani hämmästyneenä. Hän tuijottaa edelleen suoraan kohti.

Hennosti kihartuvat hiukset kehystävät pyöreitä kasvoja. Katse on vakaa ja viisas; valtavan voimakas.

– Kerro äiti, kerro! Miksi se kerjäläinen alkoi itkeä ja nauraa, kun me mentiin sen ohi?

Rintaani puristaa. Kurkkuun nousee pala. Kyyneleet nousevat silmiini tahtomattani.

Minun poikani taivaansinisessä katseessa kaikki saa vastauksensa.

– Katos Tuure, äiti ei tiedä varmasti. Ehkä se näki teissä itsensä lapsena ja maailman sellaisena kuin lapsi sitä katsoo. Ihminen voi joskus alkaa itkeä, tai ihan vaikka itkeä ja nauraa samaan aikaan, jos se näkee jotain tosi, tosi kaunista. Mä luulen, että sen kerjäläisen mielestä Te lapset olitte niin kauniita, että sitä alko ihan itkettää ja naurattaa samaan aikaan.

– Ai jaa, Tuure tokaisee tuskin kuuluvasti. Poskille nousee mielihyvän puna. Poika on selvästi ilahtunut kuulemastaan.

– Brrrmmmmmmm, Brmmmmmmmm, brmmmmmmmmm. Kato äiti, kato! Nyt mä oon ojittanu jo koko huoneen. Kato miten pitkä oja, kato!

– Brrrrmmmm, brrrrmmmmmm, brmmmmmm.

41

Sinikka Inkeroinen-Huhta itsestään: ”Olen kuvataideopinnoilla aloittanut aktiivisesti kirjoittava erityisopettaja. Vuosien varrelta minulle on kertynyt myös luovan kirjoittamisen opintoja.

Lähinnä aforismit ja runot ovat minun lajini kirjoittajana.” Hänen runojaan on julkaistu mm. Lahden Runomaratonin antologioissa ja teepusseissa.

Sinikka Inkeroinen-Huhta

42

Juhla virtaa -sarjasta

humaltunut

iltaperhonen

leikkii

samppanjalla

yö

venyy

ilosta

aamulla

juhlapuku

kulkee

kotiin

labyrintin

kautta

muisti

kadotetussa käsilaukussa

vierellä pelkkä

heräämisen jälki

huulipunalla

piirretty kotimatka

Sinikka Inkeroinen-Huhta

miehen sanoista puuttui osia pää ei kerro, mitä kädet ja jalat tekivät hajuveden syömä ilta pylvässängyn nielaisema sinisellä usvalla verhottu lähtö, jättämisen vapaus helmeilevän kirkas unohdus pianonkoskettimilla sokeat sävelet etsivät vaivaantuneita sointuja valon horjahduksia mustalla pitsillä.

43

Joel Emil K.

Joel Emil K. on tuttu kirjoittaja, joka haluaa olla vapaa ennakko-odotuksista.

Vihreää, sinistä vihreää

44

Hukuin paksuun vihkimattoon, kultaiseen hyönteisruumiiseen valkealle seinälle. Paperit vilkkuivat penkkien väleissä ja urut kiilsivät. Anopilla oli vaaleanpunainen pitsimekko ja kalliovuoret, kanjonit iholla.

Käteni oli nyrkissä, kuninkaan katse minun otsallani. Hän pyyhkäisi minua, laittoi minut polvilleni. Hevoset juoksivat ulkona.

Minä näin edessäni kalliovuoret ja kanjonit.

Sinä olit vierelläni, mekkosi ja valkeutesi.

Tänään on lattialla ruusun terälehtiä, saippuavaahtoa ja korkokengät yöpöydällä.

Otan hopealautaselta tämän päivän sanomalehden, jonka mustat värit sotkevat sormeni.

Käteni vapisevat.

Menen ammeeseen, vesi syöksyy kaakeleille. Muistan eilisen, kun he nauroivat.

Onnittelivat. Syleilivät. Hymyilin, näytin hampaani, avasin kurkkuni, katsokaa vatsaani asti. Sieltä lensivät suurenmoiset perhoset.

Katsoin sinua kaiken keskellä: Tule välillä lähelleni, anna minun halata ja suudella sinua.

Unohdetaan tämä hetki. Puhalla korvaani hellästi ja sivele selkääni. Ollaan soutuveneessä kahdestaan, ulapalla, on tyyntä, perhoset lentävät jo kaukana ja aurinko laskee.

Mustat kengät puristivat vihkimaton päällä. Kuningas oli taas ihollani, otsallani.

Muistin hengittää. Kävelin käytävää pitkin takaisin kanssasi. Juhlapaikan ympärillä oli suuria koivuja, aina vain koivuja.

Annoin niiden hevosten juosta pihalla ja sisälläni. Juttelin väärään aikaan paikalle vyöryneille lihaville tädeille. Nauroin juhlasalissa vanhojen setien jutuille, joita kerrottiin jo viidennen kerran. Annoin hääväen ampua kunnialaukaukset. Annoin niiden ottaa valokuvia – aivan kuin se olisi ollut vallassani.

He taputtivat minua selkään. Mennään autolle, ota tuosta, onko kenelläkään lisää viinaa? Onko tupakkaa? Orkesteri tulee jo.

Salissa syötiin lihakeittoa ja kilisteltiin laseja, yhä uudelleen. Kuningas kertoi rak-

Joel Emil K.

kaudesta, siitä kuinka hän ja hänen hevosensa. Minä katsoin sinuun.

Ollaan taas siinä veneessä. Ollaan alasti.

Keinutaan veneessä aaltojen tahdissa. Aallot tuovat ja vievät, nostavat ja laskevat.

Pysähdyn.

Kaikki tuo mitä tapahtui, tapahtui eilen, ja tänään annetaan suunta huomiselle.

Minä istun ammeessa ja sinä makaat sängyssä peiton alla, varpaasi paljaana, hiuksesi pörröiset.

Hiljaisuus kääntää minut peilikuvaksi, nostaa yläpuolisen alapuoliseksi, kivet laskeutuvat pilviin. Käteni ovat ryppyiset ja märät, kanjonit tulevat silmilleni. Hevoset.

Minä yritän olla tyydyttävä. Huomenna kaadan koivut pihaltamme, sahaan niistä pölkkyjä, käytän kirvestä ja teen halkoja.

Ja sinä sanot, etten minä ole enää romanttinen.

Vaahto lentää kaakeliseinille. Pakenen soutuveneellä järvelle. Järven vesi on vihreää, si-

nistä vihreää. Mutta en tahdo olla täällä yksin.

Tulen takaisin ja istun sänkysi laidalle.

Odotan, että heräisit. Odotan hymyäsi. Että kaikki olisi niin kuin ennen. Olisi kuin toissapäivänä ennen vihkimattoa, kahvikuppeja, täytekakkua ja sukkanauhaa.

Huoneen sisäkatto on harmaa, verhot tuhansien ihmisten koskettamat. Sinä makaat ja nukut. Katson varpaitasi, punaisia kynsiäsi ja hiuksiasi tyynylläsi. Otin eilen hiuksistasi pois kymmeniä hiuspinnejä. Pysyit koossa niiden avulla.

Otan peiton pois päältäsi. Silitän sinua.

Olet alaston.

Yritän hengittää samaan tahtiin kuin sinä, mutta en käperry sinun kainaloosi. En voi eilisen jälkeen.

Kukkakimppusi on pöydällä korkokenkien vieressä. Kuohuviinilasit ovat lattialla.

Niihin on kirjailtu nimemme kultakirjaimilla.

Istun sängyn laidalla ja odotan.

Sinä heräät.

45

Taivalkoskelaista Rauno Riekkiä on aleatorisuus aina viehättänyt: oman tietoisen pyrkimisen ja jonkin ulkopuolelta tulevan yhdistyminen. Jokin päätös tai ei-päätös on tehtävä aina.

Rauno Riekki

46

Party Machine

Sivistys on ollut vanhempieni suurin ihanne ja henkinen laiskuus suurin pahe. 1 1. Matka Kaikki vaikeudet voittava rakkaus on harvinaista, mutta kaiken tuhoava rakkaus tavallista.

Miten ilmaista monimutkaista, siksi kiistatonta?

Näkökulmat on kätkettävä niin että ne kestävät.

Levitä epätasapainoa, niin olet tosiasioiden äärellä.

Silmät ovat väsyneet. Ei kuulu muuta kuin sateen ääni. Jossakin valossa seinä näyttää keltaiselta, toisessa valossa ruskealta.

Ellei ajattelua olisi, ei tarvitsisi pelätä mitään, siinä mielessä amebat ja kotilot ovat ihmistä kehittyneempiä.

Päivä on lyhyt. Jo iltapäivällä alkaa hämärtää.

En voi tehdä samaa matkaa uudestaan, en edes pääni sisällä. Kuuluu jylinää, toisinaan ilmaan leviää savua, mielessä on jokin päämäärä ja röyhkeä varmuus tarkoituksesta, sanat etsivät paikkaa, eivät oikeaa vaan sopivaa.

Eläimet vetäytyvät kuin lapsi piilottaisi päänsä, järvi on kalastettu tyhjiin, pelto pilattu liialla viljelyllä, painelen näppäimiä, koiran hampaita. Korkeakouluissa opetetaan paikallaan pysymistä. Ovet riuhtovat saranoillaan. Syksy.

Kylä on pieni, se on kuljettu läpi parissa minuutissa. Tavoitteena on pysytellä hengissä talven yli.

En tiedä, mihin tämä johtaa. Vanha koira kulkee omia jälkiään. Valo välkkyy kivillä.

Olen pukeutunut vaatteisiin, jotka ovat ohittaneet parhaat päivänsä, ja hattuun, joka on aivan turmeltunut.

Vanhat talot puretaan, tilalle ilmestyy neliöitä, kuutioita, lasia ja metallia, jonka pinnasta valonsäteet kimpoilevat.

Maisema näyttää kahtia revenneeltä. Märkä asfaltti kiiltää. Kaikki on sanottu kertaalleen, on aloitettava toinen kierros, harakka lentää yli pihan, 1

Sirpa Pietikäinen Sivistys-lehden haastattelussa 13.6.2013.

Rauno Riekki

se tuo mieleen lapsuuden tai revenneen nahkasaappaan, ehkä se on sama asia.

Täällä olette kiinni ja tunnette itsenne viluiseksi peiton allakin.

2. Ikkuna Vettä, sohjoa, jäätä.

Markkinoiden sota, isot ja pienet hirviöt, pään ja vatsan kouristus; syön jossain kasvaneita & kasvatettuja vihanneksia, luen lehteä.

Jumalasta ja isänmaasta ja sukupolvien kärsimyksistä.

Minulla on ollut onni tuntea nuo ihmiset ja sikäli kuin muistan, he olivat hyviä ihmisiä. katselen ikkunasta, kuuntelen hengitystä, en tiedä kenen.

Hän luki sanomalehteä; jos hän etsi jotain lohdutusta, hän ei löytänyt sitä sieltä.

Tiedän, ettei koko talossa ole muita: hämärä puhuu. Lähde, kun vielä voit, se sanoo. Tuossa yhdessä lauseessa on maisteltavaa pitkäksi ajaksi.

Katselen lasin läpi ihmisiä, kiviä, satamaa, nykytaidetta; satama kääntyy, meri, Meri on tyyni. Tuskin erottuu edes väreilyä. Pinnan alla voi olla suuriakin kaloja, mutta ne ovat piilossa. Toisinaan ne syövät pienempiään, sillä sellainen on maailman järjestys.

Ja kullatut häkit, kellokukat, kultaketjut ja safiirit; kastroitu härkä on kuin iso kissa, joka voisi asua samassa huoneessa ja kulkea mukana auton tavaratilassa lounasrasian kanssa.

Ei ole vapautta; juhlat jatkuvat, tyhjät aukot purevat nilkkoja, hajuvettä pirskotetaan silmään, jokainen on ansassa, silmissä lasinsiruja, meritähtiä, oranssit kukat on hienonnettu, kaikki kärpäset ovat väsyneet; tarvitaan kone ahdistuksen poistamiseksi, party machine.

47

Rauno Riekki

3. Ovi Haavoja on monenlaisia ja ne voivat sijaita mitä moninaisimmissa paikoissa.

Ranteen haavat ovat suositumpia kuin haavat nilkassa.

Terveet jalat ovat suositumpia kuin terveet kädet.

Ohikulkija ei erota auringonpaistetta aprikoosimarmeladista, muistomerkki on syömättä, ja sade, lohilammikko, Venäjä.

Patriisi ja plebeiji, paroni ja maaorja, Kaarle kruunattiin, keulakuva, sotavoimia ja alistamista, ruttoa, sekasortoa, mahtisukujen taistelua, varpusia, suitsukkeita, Minun pitäisi luopua kaikista avaimista, koska joka tapauksessa hukkaan ne aina jonnekin. kalat uivat, nurin käännetyt kasvot. Ergonomisesti suunniteltu kädensija on helppo ja miellyttävä käyttää. avaan sitten oven ripeällä ranneliikkeellä, puutarhassa loistavat verenpisarat ja iibisruusut, eräällä penkillä lepää nainen, hänen päätään reunustavat ruusukoristeet.

Miten opin arvostamaan hyvää naista Miten opin arvostamaan hyvää naista Miten opin arvostamaan hyvää naista Jokaisen arkin reunaan hän merkitsi nimikirjaimensa, jotka muistuttivat tillinoksaa.

Vaikka hän ei puhunut saksaa, hän tuli kielellä kuitenkin toimeen.

Tuskin kukaan piti häntä monisyisenä, paremminkin yksipuolisena, eikä ymmärretty hänen sisällään asuvaa ärtymystä ja kiukkua, pakonomaisia ja ahdistavia ajatuksia ja impulsseja, traumaattisten suurmogulien tajunnantilan muutoksia.

48

Rauno Riekki

4. Kulissi Kuningatar ei aja raitiovaunulla, kuningatar on kulissi; Kulissit numeroidaan: yksi, kaksi, kolme… satakuusikymmentä, kutsuvieraat kulkevat ohi, he ovat yhtä hienostuneita kuin nenänsä, jos kiistää heidän mahtinsa, sitä ei ole, jos katsoo kirjoitusta liian läheltä, se katoaa.

Aika kulkee kellossa, silmissäsi. Lehdet kääntyvät kuin almanakat.

Helise, vilja!

Kuuntelen laulua (se kertoo pelastuksesta), joku pitää kädessään hiilenpalaa, toinen juuriharjaa ja lapsenkenkää, Pöllö huhuilee jossain, kätkyen ylle kumartunut näkee nyytin, keittää välillä vähän maitoa; nyytistä on kasvanut jonkun toisen äiti tai isä.

Näissä kulisseissa parit tanssivat; Miehet vaihtavat ruokabaarissa pari sanaa rationalisoinnista, ihmisiä kulkee iltapuvuissa ja kaikenlaisissa puvuissa, vankilat ovat julmia laitoksia ja rangaistukset pitkiä. varovaisuutta ei kunnioiteta, on oltava saatavilla, Nyt kaikki muutkin kuin omaa sisäpiiriään ylläpitävät pikkutytöt puhumaan i-kieltä. 2 Ekologinen ja ekososiaalinen ontologia; juhlitaan uutta kameraa, Väinämöistä

30.9.13 Mukaelma Markkinointiviestintä Dialogin Inspis-blogista. Tässä i-kielellä tarkoitetaan i:n lisäämistä sanojen alkuun, esim. iPod, iPhone, iPad. Alunperin ”i-kieli on sanaleikki, jossa sanan jokainen vokaali muutetaan i-äänteeksi” (Wikipedia). – Runo on kollaasi omista ja mm. mainoksista lainatuista lauseista.

2

49

Susanna Puhakka

Kuningatar, 2013. ﾃ僕jy kankaalle, 45x70 cm

50

Ensio Tarvonen 48 vuotta

Pienen Kolhon kylän baarissa oli hiljaista. Kolme miestä istui ikkunan viereisellä pöydällä siemaillen laseistaan olutta ja katsellen hiljaa ulos. Kevät oli jo pitkällä, ja jäiselle pihalle oli ilmestynyt paljaita aukkoja, joista paistoi mustanharmaa märkä asfaltti. Miehet katselivat baarin työntekijän Anitan hääräämistä pihalla. Hän tyhjensi tuhkakupin virkaa tekevän kurkkupurkin ja seisahtui katsomaan hetkeksi ohi ajavaa autoa sille kättään heilahduttaen. Hän kääntyi kumartuen kukkaruukulle ja hypisteli istuttamiaan kukkia, jotka alkoivatkin olla nupulla. Anitan touhuilu toi liikettä muuten hiljaiselle kylän raitille.

Yksi miehistä alkoi verkkaisesti puhella katsoen Ensiota, joka otti juuri ryyppyä jo haalistuneesta oluestaan.

– Se on komia ja verevä nainen tuo Anita. Piru, kun olisin kolmisenkymmentä vuotta nuorempi.

– Ai sinä vai? Se on kuule Arvi semmoinen homma, että ei Anita sinusta riesaa ottaisi. Toisin olis meikäläisen laita. Olen sentään nuorekas ja älykäs kaveri. Vai sinusta Anitalle ukko! Heh heh. Se on Anita vasta kaksikymmentäyheksän ja jos sinä olisit kolmekymmentä vuotta nuorempi, niin teillähän olis ikäeroa vieläkin neljäkymmentä vuotta. Heh, perkele, heh heh!

Arvi Suonnansalo alkoi hermostua Ensio Tarvosen piikittelyyn ja otti taskustaan tupakan nousten seisomaan. Hän käännähti nopeasti kohti ovea ja puhui kiukusta sihisten mennessään.

– Vai, että nuorekas ja älykäskin vielä!

Minä olen kuule poika elämässäni enemmän nähnyt ja kokenut kuin sinun isäs!

Arvi vielä pysähtyi ovelle ja silmiään siristellen kysyi: – Niin ja paljonkos sitä mahtaakaan noin nuorekkaalla miehellä olla ikää? Oikia siloposki jumalauta!

Ensio katsoi ovesta ulos ryntäävää Arvia ja kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen vieressään istuvalta Raunolta.

– Mikäs sille nyt tuli? Ei kestä Arvi totuutta, ei mies kestä totuutta!

Rauno Koistinen katseli ikkunasta tupakkaa ahneesti vetävää vanhusta, joka irrotteli polkupyöränsä lukkoa telineestä.

– Sinä turhaan tuota Arvia kiusaat, vanhaa sodan käynyttä miestä. Anna Arvin olla!

– Sodan käynyt mies, ei jumalauta. Miepä kerron sulle Rauno yhen jutun. Ei se ole Arvi rintamalla ollu, vesiämpäreitä akoille kantanu Mikkelissä! Suomasen Alma on ite minulle kertonu ja…

Myös Rauno alkoi hermostua ja keskeytti Ension puheen.

– Älä Enska puhu paskaa. Se on Arvi ollu rintamalla ja siellä myös haavoittui. Ei pirskatti, nyt minä lähden. Minä en jaksa ennään kuunnella sinua ja koita sinä mennä ittees!

– Ittees perkele, koita sinä Rauno jo aikuistua. Nuori mies ja uskoo kaikkien huruukkojen juttuja!

Koistinen astui ulos ovesta ja melkein törmäsi Anitaan, joka kantoi sisään lounasmainosta.

Tarinankertoja Ari Sipola on syntynyt Inarissa 1965 ja asuu nykyisin Helsingissä. Kipinän tarinoihin hän sai jo pienenä poikana istuessaan pirtin lattialla kuunnellen poromiesten, kalastajien sekä savottajätkien väritettyjä tarinoita illasta toiseen. Tällä hetkellä hän työskenteleepi aitiopaikalla tuhansiin uskomattomiin tarinoihin ajaen taksia pääkaupunkiseudulla.

Ari Sipola

51

Ari Sipola

– Mikäs se tuolle Raunolle nyt tuli, onkos se Ensio taasen kaikki asiakkaani suututtanut ja kartanolle ajanut?

– Enhän minä mitään niille sanonut, toinen vanha seniili ukko ja toinen märkäkorva poikanen. Onko se tuo Rauno edes kolmiakymmentä?

– Muistappas Ensio, että minäkään en ole vielä kolmiakymmentä ja en koe sen kokemattomammaksi itseäni kuin sinäkään. Mitäs se sinulla onkaan ikää?

Ensio otti tyhjän pullon ja nousi seisomaan. Hän siirsi samalla Arvin vinoon jättämää tuolia, käveli kohti tiskiä ja sanoi.

– Annatko Anita minulle vielä yhden keppanan? Niin, että paljonko minulla on ikää.

No nyt huhtikuun viimeinen täytän 48 vuotta ja sen voin kertoa, että sitä on tässä elämässä muutakin kierretty kuin tahkoa!

Anita kumartui kylmäkaapin alahyllylle ottamaan keskiolutpulloa.

– Oletkos ajatellut piettää ystävillesi juhlat? Olis kyllä mukava, jos järjestäisit juhlat vaikka täällä meillä. Voisin tehdä kakun ja hieman suolaista. Pyydettäis Ohtolan Veikko soittamaan hanuria ja pojatkin antaisi sinulle vuosien töykeydet anteeksi!

Ensio alkoi kaivaa mietteliäänä rahaa taskustaan ja sanoi hiljaa.

– Eipäs ole tosiaankaan tullut juhlia järjestettyä, mutta millä minä ne maksan? Työttömänä ollut jo nelisen vuotta ja mettät myyty ja pellotkin kasvaa vesakkoa! Ei ole Anita minusta juhlia järjestämään. Eikä taida pahemmin olla ystäviäkään, tyhjässä kylässä perkele!

52

– Ei se kuule Enska mahdottomia maksa ja muutenkihan tänne kaikki rahasi kannat.

Meillä on viikko aikaa järjestellä juhlia ja juhlavieraslistaa.

Ensio katseli Anitaa vieläkin mietteliäänä ja kysyi.

– Oletko todella sitä mieltä? Voitaishan me asiaa ajatella, mutta miten sinulle kaikki maksan, kun saan Kelan rahatkin vasta syyskuun puolella?

– Maksat sitten kun maksat. Paitsi oluet on maksettava heti, kun laki on semmoinen, mutta voin sinulle sen verran omistani lainata.

Ensio alkoi hymyillä leveästi ja ojensi kättään tiskin yli.

– No jumalauta! Lyödäänpäs kättä päälle, kaupat tuli. Ja antaisitkos minulle kynän ja paperia niin teen samalla sitä vieraslistaa!

Ensio otti kynän ja paperin ja käveli vauhdikkaasti pöytään. Hän alkoi kirjoittaa nimiä ruutuvihkosta repäistylle sivulle. Yht’äkkiä hän lopetti kirjoittamisen ja katsoi kysyvästi Anitaa.

– Niin minkälaisia eväitä sinä ajattelit laitella? Ei ole varaa tarjota illallisia tryffelikastikkeella. Se kun se Peräisen Timokin laittoi siat teuraaksi niin lihaakaan ei saa alennuksella!

– Älähän hermostu, teen sulle muutaman voileipäkakun ja kuiva- sekä täytekakkua ja pikkuleipiä, niin eiköhän ne tämän tason juhliin riitä?

– Sehän kuulostaa hyvältä. Minäpäs juopasen tämän oluen, käyn muutaman pullon hakemassa kaupasta ja lähden kotia tekemään

Ari Sipola

listaa. Voitko sinä pyytää sitä Veikkoa pelimanniksi? Minä kun en ole oikeen Ohtolan kanssa puheväleissä? Perkeleen keuna kun Saimia riiusteli heti meidän eron jälkeen!

Anita pyyhki nyt Ension pöydästä lasin jälkiä ja hymyili.

– Voinhan minä pyytää, ja olisi kiva jos pyytäisit myös Saimin ja poikasi perheineen juhliin. Eikös perheesi asu Mäntässä?

– Siellähän ne asuu, mutta eipäs ole ollut oikeen välit kunnossa sen jälkeen, kun poltin Roopen auton siihen Saimin asunnon pihalle, sanoi Ensio nyt syvään huokaisten ja käänsi katseensa ulos.

– Eikös ne Roope ja Saimi ole jo eronneet? Ne on kuule jo vanhat asiat unohtunut, siitähän on jo kuudetta vuotta.

– On on, mutta eipä tuo vastaa puheluihin… huoh!

– No mutta meneppäs sinä tekemään sitä vieraslistaa niin minä valmistelen lounaan tietyömiehille. Teen sinulle ne kakut kunhan sinä hoidat kutsut ja ilmoitukset kaupan seinään sekä tuohon oveen!

Ensio ryyppäsi loput oluet lasistaan ja kiitteli vielä Anitaa. Hän asetteli hanskat käteensä, asteli ulos ja otti mopon sarvesta kypärän. Hän istahti ajokkinsa satulaan, painoi kypärän päähänsä ja polkaisi mopon käyntiin katsoen vielä baarin ovea, jossa näki jo nyt mielessään hienoilla kirjaimilla kirjoitetun kyltin ”YKSITYISTILAISUUS”.

Anita Launonen pyöräili kohti työpaikkaansa. Aamu oli kaunis ja keväinen, olihan jo kui-

tenkin huhtikuun viimeinen päivä! Linnut liversivät ja pieniä puroja lirisi asfaltin halkeamissa.

Viereiseltä järvenpuoleiselta tieltä kuului autojen hurinaa, joka merkitsi sitä, että kesämökkiläiset alkoivat palailla Ukonselälle. Se taasen tiesi Anitalle asiakkaita. Sesonki oli alkamassa.

Anita asetteli pyöränsä telineeseen ja alkoi irrotella kassiaan pyörän tarakalta. Hän katsoi Ensiota, joka keskittyneesti teippasi vihreällä tussilla tekstattua ilmoitusta baarin oven ruutuun. Vieressään Ensiolla oli pahvilaatikko sekä Siwan muovikassi, josta pilkisti kukkasia. Kyltissä luki: YKSITYISTILAISUUS! Baari on suljettuna tiistaina 30.4.2013 klo 18.00 alkaen yksityistilaisuuden vuoksi. Kyseessä on Ensio Tarvosen syntymäpäivä juhlat, joihin pääsee vain kutsuttuna! Avaamme taasen keskiviikkona normaalisti klo 10.00 tervetuloa silloin uudestaan.

ONNEA ENSIO! – Huomenta, sinähän oletkin jo varhain kyltteinesi liikkeellä?

Ensio säpsähti ja käänsi nopeasti päätänsä kohti Anitaa.

– Huh huh, kun säikähdin! Sehän olitkin sinä, kun ei tahdo tuo kirkas teippi pysyä tuossa kosteassa lasissa. Oliskohan pitänyt ottaa maalarinteippiä?

Anita katsoi kylttiä hetken mietteliäänä.

– On minulla tuolla sisällä parempaakin teippiä. Aika hyvähän tuosta tuli, mutta olisin itse kirjoittanut tekstin ehkä toisella tavalla.

53

Ari Sipola

– No perkele, kun Siwassa ei ollut kuin vihreitä tusseja ja enpäs tiedä tekstistä. Olisko joku voinut paremmin sen muotoilla – nimittäin kirjoittelin kyllästämölläkin töissä ollessani kaikki kahvion ilmoitukset. Missäs sinun tekemät kakut on?

Ensio katseli nyt Anitan kädessä olevaa pientä kassia ihmeissään.

– Enhän minä niitä kotonani tehnyt, miten olisin ne polkupyörällä tänne kuljettanut? Kävin tekemässä ne iltasella täällä ja nyt ne ovat kylmiössä. Tuleppas sisään niin käydään niitä kurkkaamassa.

Anita avasi oven lukon ja he astuivat sisälle baariin. Ensio seurasi Anitaa tiskin taakse ja keittiöön, jossa Anita avasi kylmiön oven.

Kylmiön hyllylle oli aseteltu kaksi kaunista voileipäkakkua; toiseen oli aseteltu päälle katkarapuja, sitruunaviipaleita ja tilliä. Majoneesilla vuorattuihin kylkiin oli taputeltu persiljaa koristeeksi. Toisen kakun päällä oli taasen rullattuja kinkkuviipaleita, tomaattia, tuorekurkkua ja persiljaa. Hyllyillä oli myös taidokkaasti valmistettuja kuivakakkuja sekä täytekakku persikkakoristeineen. Ensio katseli ihaillen kauniita tarjottavia, kunnes osoitti sormellaan täytekakkua.

– Oliskohan tuohon kakkuun pitänyt laittaa tekstiä?

– Ai mihinkä kakkuun? Tuohon täytekakkuunko, minkä tekstin siihen olisin laittanut?

Ensio kumartui katsomaan kakkua lähempää.

– Niin, no eipäs se olisi mahtanut siihen mahtuakkaan kun siihenhän tuleepi ne kynttilätkin.

54

– Mikä ei olisi mahtunut? Anita kyseli ihmetellen.

– Ajattelin vain, että jos siihen olisi kirjaillut että ”Ensio 48 vuotta” tai sen neljänkymmenenkaheksan jälkeenhän olis voinut laittaa pelkän v-kirjaimen niin olis mahtunut ehkä paremmin?

– Heh, no eipäs niitä kirjoituksia aikuisten kakkuihin yleensä laitella, mutta totta kai sen voin tehdä.

Nyt alkoi myös Ensio hymyillä ja asteli pois kylmiöstä naureskellen.

– Enhän minä sitä tiennyt, mutta kynttilät on mulla tuolla laatikossa ja pukutakki. Kukkasiakin toin pöydille!

Anita ja Ensio koristelivat baaria koko päivän Anitan välillä palvellessa asiakkaitaan.

Juhlien alun lähestyessä laittoi Ensio päällensä tumman puvun ja kiristi kaulaansa tummanpuhuvan kravatin, jonka oli ostanut isänsä hautajaisiin jo vuosia aikaisemmin. Kellon viisareiden näyttäessä puoli kuutta illalla he alkoivat kantaa Anitan liinoittamalle pöydälle herkkuja sekä juomia.

Anita katsoi huvittuneena Ensiota, joka oikoi pöytäliinoja ja katseli juhlatilaa arvioiden sen näyttävyyttä. Kun kaikki oli valmiina, istui Ensio hänelle erityisesti varattuun pöytään ja avasi oluen.

– Olipas urakka, nyt vain odotellaan ensimmäisiä vieraita ja hengähdetään. Milloinkas sen Veikon pitikään tulla?

Anita katsoi seinällä olevaa Pepsin mainoskelloa ja sanoi.

– Veikkohan lupasi tulla hyvissä ajoin ja eikös siihen pihalle tullutkin nyt auto?

Ari Sipola

Ensio katsoi ikkunasta ja huomasi vanhan ruskean Mercedeksen parkkeeraavan pyörätelineen viereen. Kuljettaja nousi autosta, käveli auton taakse ja avasi peräkontin. Hän nosti sieltä haitarilaukun, löi luukun kiinni reippaasti ja kävellessään kohti ovea hän vielä katsoi autoaan kuin varmistaakseen kaiken olevan kunnossa. Veikko Ohtola astui sisälle.

Hän oli pukeutunut tummaan pukuun ja oliivinvihreään huopahattuun. Hän laski haitarinsa lattialle ja tervehti Anitaa.

– Hei Anita, et sitten sanonut mitkä juhlat täällä on?

Anita katsoi Veikkoa kummastuneena.

– Miksi olisi pitänyt sanoa? Ja eihän sillä ole väliä mitkä ovat juhlien teemat tai aiheet.

Keikka kuin keikka, sama kait se on pelimannille?

– Jumalauta jos olisin tiennyt, että täällä on Ension syntymäpäivät niin en olisi vaivautunut haitaria laukkuun pakkaamaan. Jäi nyt saunapuutkin kasaamatta tämän keikan takia.

Minä en soita säveltäkään, jos Ensio ei maksa minulta varastamiaan puita!

Veikko katseli Ensiota, joka pihisi raivosta ja nousahti ylös pöydästä korottaen ääntään.

– Vai on Ohtolan Veikolla niin paljon keikkaa, että valitsemaan pääsee? Luulekko jumalauta olevasi joku Elvis vai oletko mahdollisesti jopa Rautavaaran Tapsa? Jos ei tuon paskasen kurtun venyttäminen kiinnosta, niin siinä on ovi! Ja mitä puihin tulee niin itse olit ne minun pellonreunaan raahannut!

Veikko nosti haitarilaukkunsa olkapäälleen, ryntäsi ulos ovesta ja läimäytti sen kiinni

niin lujaa, että hevosenkenkä mätkähti oven päältä lattialle kolisten.

– Älä Ensio herranen aika ole kaikille ihmisille noin ilkeä. Miten sitten käy musiikkipuolen jos Veikko nyt lähtee? Taisi mennäkkin jo?

– Menkööt! Tuommosta haitarin repimistä kuuntele pirukaan. Perkele Timollakin emakot porsi keskosia, kun tämä Kolhon Elvis harjoitteli seuraavaa ohjelmanumeroansa. Ja sitä paitsi itsehän tuo aloitti!

Baariin laskeutui täydellinen hiljaisuus.

Ensio katsoi listaansa hetken ja mietti hiljaa.

– Eipäs taida ollakkaan musiikkia tänä ehtoona? No aivan sama. Mitä luulet kannattaisiko värkkäillä nimilaput pöytiin?

Anita nosti päätänsä tiskin takaa ja nosteli samalla olutpulloja esille.

– Ensio, minä luulen, että kyllä ne kutsumasi ihmiset paikkansa löytää ilman lappujakin. Kenelle kaikille lähetit kutsun?

– Toistakymmentä pitäis paarille saapua.

Kenttäsen Olavi ja Tuohtaman Erkki jäi kutsumatta kun tuosta perkeleen liittymästä loppui puheaika!

Ensio siirteli pöytiä ja asetteli pöytäliinoja ojennukseen, istuutui alas ja avasi pullon. Ketään ei näkynyt. Ension odotus oli pitkää!

– Anita, voitko sinä katsella ne vieraskutsut ja varmistaa, että olisi vain kutsutut paikalla?

– No totta kai mutta yritän nyt laitella tämän lahjapöydän kuntoon. Laitanko tämän ruskean liinan vai tuon valkoisen?

– Ehkäpä nuo valkiat olisi parempia vaikka ruskiassa ei näkysi juomien läikähdykset.

55

Ari Sipola

Minä nimittäin luulen, että riettaat juhlat on tuloillaan.

Ensio istui pöytäänsä ja katsoi kelloa. Ketään ei tullut. Veikon lähdöstä oli aikaa vierähtänyt jo toista tuntia. Ensio istui hiljaa, joi oluttaan ja katseli hetkittäin kelloansa. Aika vieraitten tulemiseen oli mennyt ja Anitakin alkoi turhaantuneena nostella kakkuja takaisin kylmiöön.

– Ei tainnut tulla ketään paikalle. Oletko laittanut ilmoituksen myös Siwan ilmoitustaululle?

– Laitoinpas hyvinkin ja lähettelin vielä viestitkin. Annappas minulle mukillinen sitä boolia… Perkele tässä tämän enempiä vieraita tarvita, aletaan Anita syömään sitä lohikakkua!

Anita huomasi taksin ajavan pihaan ja sanoi: – Älähän huoli Ensio, vieraita alkaakin pikkuhiljaa saapua. Katsoppas, sehän on Suonnansalon Arvi ja joku kassikin vielä mukanaan. Oliskohan peräti lahja sinulle?

Ensio ja Anita odottivat Arvin sisääntuloa.

Eteisestä kuului kolinaa ja ovi avautui hiljaa.

Arvi pysähtyi ovelle, katseli liinoitettuja pöytiä ja niillä lepattavia kynttilöitä.

– Ai jumalauta, minähän unohdin, että täällähän olikin tämä Ension yksityistilaisuus ja eihän minulla ole kutsuakaan. Jatkakaahan te juhlimista niin minä nousen takaisin Anssin kyytiin ja ajellaan Mänttään oluelle, ja hyvää syntymäpäivää Ensio!

Anita ja Ensio katsoivat nyt jo pihalla taksia kohti kävelevää Arvia hiljaisina.

56

Auto starttasi ja alkoi kääntyä pihalla. Ensio otti käteensä olutlasin, jossa oli jo väljähtynyttä olutta. Hän joi kerta ryypyllä oluen lasistaan ja ampaisi seisomaan niin nopeasti, että Anitakin säikähti miehen äkkinäisiä liikkeitä.

– Arvihan sen jumalauta sanoikin. Miksi menin laittamaan ilmoitukseen, että yksityistilaisuus? Eihän tänne ketään tule kun täällä on yksityistilaisuus. Anita! Työnnä kakut pakastimeen niin laitellaan pöytään seuraavana vuonna! Silloin ei ole yksityistilaisuus!

Ensio Tarvonen otti pöydältä tupakkansa ja ryntäsi ovelle, astui ulos ja huusi kääntyvän auton perään.

– Arvi ja Anssi odottakaa… Tulen mukaan... Odottakaa pojat!

Anita kurotti pöydän yli katsomaan ikkunasta ja näki taksin jarruvalojen pilkahtavan illan pimeydessä punaisina. Auto pysähtyi keinahtaen pihalle, Ensio avasi auton takaoven ja istui sisään. Auto kaarsi pihalta kadoten katuvalottomalle, pimeälle tielle.

Anita istahti tuolille katsellen hämmästyneenä tyhjää baariansa ja pöytien valkoisia liinoja. Kynttilät paloivat luoden sisälle juhlavan tunnelman. Hän tuijotti hetken silmääkään räpäyttämättä rauhoittavaa näkyä, kunnes nousi hitaasti ylös. Hän katsoi ulos ikkunasta. Kylän raitti näytti hiljaiselta. Hän käveli ulko-ovelle ja puhui itsekseen.

– Vai semmoiset oli Ension 48-vuotissyntymäpäivät? Semmoinenhan se oli yksityistilaisuus. Ensio oli oikeassa, se oli todellakin yksityistilaisuus!

Susanna Puhakka

Herﾃ､tys, 2013. ﾃ僕jy kankaalle, 70x52 cm

57

Toimittaja Saara Heikkinen on syntynyt Oulussa, käynyt koulunsa pääasiallisesti Kemissä, josta siirtyi jälleen Ouluun. Sieltä hän muutti perheensä kanssa Helsinkiin. Eläkeiässä veri veti takaisin pohjoiseen, asuu nykyisin Kemissä. Hän on julkaissut lasten satu- ja lorukirjan Tavallista taiteellisempi hevonen (Nordbooks 2011) ja lukuisia tekstejä internetissä.

Saara Heikkinen

58

Pidot kuin pidot

Ilma oli juuri niin kaunis ja autereinen kuin se Suomen suvessa voi olla. Kuin morsian! olisi joku sanonut. Osa väestä istahti kirkon portaille odottelemaan loppuseuruetta. Siinä kuiskuttelivat, ettei uusi pappi ollut kovinkaan tarkkaan viitsinyt puhettaan valmistella, tavanomaista liturgiaa vain suustaan päästeli.

Kirkolta väki valui kohti Peltosen Liisan kotipihaa, jonne oli katettu kymmenkunta metriä pitkä pöytä.

Korkeimmalle pitopöydässä kohosi kolmikerroksinen kakku. Tarjoilu oli upea muutenkin. Pullakranssin keskelle oli laitettu sääntömääräiset pikkuleivät, seitsemää sorttia. Suolapalana oli silli-, lohi- ja kinkkuvoileipiä, karjalanpiirakoita munavoilla, monenlaisia salaatteja ja kanankoipia tinapaperiruusuke nilkassaan. Juhlakattauksen kruunasi pöydän päähän lypsyjakkaralle nostettu sahtipänikkä.

Ne, jotka ehtivät, tälläsivät itsensä pitopöydän kahta puolta oleville penkeille. Muut saivat istahtaa nurmikolle tai mistä paikkansa löysivätkin. Kilvoitelluimpia olivat ruohopläntit lypsyjakkaran läheisyydessä. Kansa söi ja ryysti, minkä napa veti, sillä tärkeimmät sanat oli lausuttu jo kirkossa.

Kun pahin hiukopalan tarve oli tyydytetty, röyhtäisi Kovasen Antti äänekkäästi ja kilisti hopeisella perintölusikalla aitoa, läpikuultavaa riisiposliinikuppia. Hän nousi seisomaan ja aloitti: – Kun on nyt tähän tilanteeseen päädytty, niin lienee paikallaan, että minä Villen ja Liisankin lapsuudenystävänä lausun muutaman sanan.

Muutama sana venyi pitkäksi muisteloksi lapsuusja varhaisnuoruuden ajoista. Mitä pitemmälle puhe eteni, sitä vähemmän Antti muisti mainita yhtikäs mitään ylistävää Villestä. Sahti ja oma puteli taskussa houkuttelivat esiin tarpeen tunnustaa, kuinka hänkin oli monia vuosia ollut rakastunut Liisaan. Päätään puistellen

Saara Heikkinen

hän vakuutteli, ettei tule varmaan koskaan täysin tointumaan siitä, että paras kaveri vei Liisan vihille hänen nokkansa edestä.

Ei sillä oikeastaan ollut mitään väliä, mitä Antti puhui. Ei hänen jaarituksiaan kukaan jaksanut kuunnella.

Miesväki oli käynyt rauhattomaksi ja velloi huusinnurkan ja ruokapöydän väliä, kun sahti ei tuntunut kihahtavan päähän tarpeeksi äkkiä. Jokaisen povi- tai perstasku pönötti sen mallisesti, että lisäapu humalan hankkimiseen oli lähellä.

Pikkuhiljaa kokoontuivat naisenpuoletkin pieniin piireihin, joissa kikateltiin vanhoille muistoille ja viimeisille juoruille. Akkojen jutuissa Ville taatusti sai hänelle kuuluvan huomion. Sellainen vempula se mies nuorempana oli.

Eivät taitaisi muorien sormet riittää laskemaan, monenko tytön piikuuden Ville oli vienyt. Eikä pelkästään kirkolla.

Ympäri pitäjää se oli vouhkassut tyttöjen perässä. Sahdin antamalla rohkeudella ja asianomistajan kokemuksella naiset kuuluttivat salaisuuksia toisilleen. Nostelipa joku sahtimukiakin Villen rakastelutaitojen kunniaksi.

Lopulta koko pihamaa oli yhtä sorinaa ja pörinää. Ukot riisuivat tummat puvuntakit yltään, käärivät hihansa ja löysäilivät solmioitaan. Akat aukoilivat pääliinojaan ja etsivät puitten varjosta vilpoisampaa paikkaa.

Ison koivun juurelle oli Liisakin päätynyt istumaan.

Siinä hän leyhytteli itseään raparperinlehdellä, toisessa kädessään valkoinen pitsinenäliina, kun ensimmäiset pidoista poistuvat vieraat kävivät hyvästelemässä. Siihen puun juurelle asetteli ahterinsa jossakin vaiheessa myös Kovasen Antti. Hän pani kätensä Liisan kaulalle ja mörähti osaaottavasti: – Mitä se tuore leski täällä yksinään murehtii? Tulehan, niin otetaan kunnon ryypyt Villen muistolle!

59

Jorma Aaltonen

Jorma Aaltonen on eläkevuosia viettävä harrastajakirjoittaja, joka on tällä vuosituhannella osallistunut moneen juttuun. Hän on ollut mukana seitsemässä antologiassa.

AIVAN SANATON

60

Ovikellon kilahdus, illan toinen vieras Liisa saapui. Päästyään emännän kanssa olohuoneen puolelle hän aloitti onnittelulaulun.

– Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Marjo, paljon onnea vaan.

Sen päälle halaus. Kaksi pyöreänpehmeää halasivat pitkään, antaen toisilleen sitä oikeaa energiaa. Aiemmin saapunut Paula otti emännän tehtävän ja toi juhlamaljat.

– Marjo, tervetuloa meidän aikuisten seuraan. Uskallan jo sanoa, elämä jatkuu kuusikymppisenä. Nyt olemme kaikki saavuttaneet tämän etapin. Muistan vuodentakaisen oman merkkipäiväni. Juhla oli juhlaa. Illalla lasten perheiden lähdettyä jäin viinilasi kädessä istumaan. Salamana tuli ajatus: elämän saavutukset on saavutettu. Työn tärkein tavoite on eläkepäivät. Lapset ovat maailmalla, heillä perheet. Leuka tärisi, taisi tulla kyynelkin. Iski uusi salama: ei kaikkea ole saavutettu. Omana itsenäni voin vielä saavuttaa. Kirjoitan kirjan, kirjoja. Julkisuus ei merkitse mitään. Vain tunne, olen tallettanut jotakin, mitä kukaan muu ei voi tehdä. Sinäkin tulet samoihin aatoksiin, se on luonnonlaki.

Marjo, uskon, että löydät uuden paikan, kun yhtenä päivänä joudut tai saat sulkea rakkaan kirjastosi oven viimeisen kerran. Tänään juhlitaan. On sinun juhlasi. Onnea kuusikymppiselle. Malja sen kunniaksi.

Kolmikko kilisteli, maisteli, kuohuviinin maku suussa, kuplien kirpeys syvemmällä. Vuosikymmenien ystävät olivat koolla.

– Kiitos. Te osaatte. Kiitos Liisalle laulusta. Kiitos Paulalle rehellisistä sanoista. Olen miettinyt samoja asioita illan ja yön hiljaisina hetkinä. Asiat järjestyvät tavallaan. Muutama vuosi. Ja sitten päiväohjelma muuttuu. Te menette vähän edellä. Kullakin oma tausta, mutta nykyaikaisesti sanoen olemme kaikki sinkkuja. Se tuo jokaiselle omat edut ja rasitteet. Se siitä. Kiitos vielä, että olette tänään luonani. Tervetuloa. Eiköhän jo ole aika istahtaa.

Kahvipöydän ympärillä he istuivat vuosien myötä vakiintuneilla paikoillaan. Pöytä oli täynnä tarjottavaa. Paula otti luonnollisena asiana kahvipöydässäkin käytännön asiat huolekseen.

– Marjo, sanoit äsken, me sinkut. En ole ajatellut sitä. Viisitoista vuotta olen ollut leski, monta leskirastia olen merkinnyt papereihin. Nyt saan lisää vapautta, olen sinkku, Liisa selvitteli tuntojaan piirakkaa voidellessaan.

– Teillä on kummallakin lapset, lasten perheet. Se on kai suurin ero minun elämääni verrattuna. Todellisuudessa inhoan tuota sinkku-sanaa. Kunhan äsken luiskahti suustani. En tarvitse sellaista titteliä. Minkä sille voi, tilanne on tämä.

– Marjo, älä vaan ota asiaa rasitteeksi. Ei elämän onnea niin mitata. Sain miehen, sain kolme lasta, mies lähti. Aikansa lähetti elatusmaksuja. Nyt sanotaan Prismassa ”terve”. Ei kysellä kuulumisia. Onni tulee arvaamattomista asioista. Kyllä sinä sen tiedät. Paula päätti paatoksensa silmää iskien. Toinen kahvikuppi tarkoitti täytekakkua. Pienen kursailun jälkeen päivänsankari leikkasi sacherkakusta reilun palan. Kun kakun hieno aromi oli valloittanut jokaisen makuhermot pääsi jutustelu jatkumaan.

– Vielä äskeisestä. Perhe-elämässä oli paljon hyvää. En osaa kuvitellakaan muuta. Mieheni lähdön hetki tuli aikaisin. Jäin kahden teini-ikäisen kanssa.

Jorma Aaltonen

Nyt olen tyytyväinen tähän elämään. En enää ajattele, mitä olisi, jos mies olisi rinnallani. Kaikki tiedämme toistemme elämän. On iloa ja depressiota. Se kuuluu päiviimme.

– Liisa, nyt jätetään haikailut. Ei murehdita. Juhlitaan Marjoa ja valmennetaan seitsemännelle vuosikymmenelle. Me kokeneet sen osaamme.

– Juhlitaan, teidän kanssanne saan aina uutta voimaa.

– Marjo, olin näkevinäni tutun Liebfraumilchin ihan avaamattomana. Olisko sen hetki?

– Sitä varten se. Osa iltojamme, yksi meistä.

Paula löysi lasit kuin kotonaan ja samalla tarjosi lisää kahvia. Tänään naiset eivät puhuneet dieeteistä, sellaisille ei uhrattu ajatustakaan.

– Hei, kippis kaikille. Ottakaa tämän seuraksi kakkua. Syödään se porukalla loppuun, ei ole huomenna minun kiusana.

– Hyvä ehdotus. Sopivan kokoinen kakku, kaksi reilua palaa jokaiselle.

– On hyvää!

Puolen yön aikaan ystävien lähdettyä Marjo istahti vielä nojatuoliinsa, pikkupöydän täytti ystävien tuoma kukka-asetelma, jossa ylväimpinä voimakkaan punaiset flamingonkukat.

Juhla on ohi, juuri heidän kanssaan halusin viettää tämän illan. Kaupungin tervehdys oli virallinen, vaikka silloinkin juttu luisti ja naurettiin. Aamulla sain yllätyssoiton, lapsuuden naapuri. Se lämmitti, vuosiin ei olla nähty.

Ajatuksissaan Marjo hoiti myöhäiseksi venyneet iltatoimet. Ei ollut kiirettä, huominen työpäivä alkoi vasta puolilta päivin. Mutta uni ei tullutkaan.

Oliko tämä päivä sittenkin jokin merkkipaalu? Olenko kääntymässä vanhuuteen? Enhän minä, äiti oli vanha kuusikymppisenä. Totta on lähestyvä eläke. Pelkäänkö? Kirjasto on toinen kotini. Viimeistään silloin aloitan monesti kokeilemani grafiikan.

En halunnut sinkusta puhuttavan, huomaamatta sanoin. Olen tyytyväinen elämääni yksin. Vai olenko? Uskottelenko itselleni? Kaipaanko läheistä ihmistä? Ainakin kaipasin, kunnes. Sen jälkeen olen karistanut pienimmätkin suhteen poikaset. Aika on hoitanut, miksi se nyt, tällaisena päivänä? Rakastuminen oli ihanaa, petinkö itseni, halusinko vain olla rakastunut masennuksen jälkeen? Illan iloinen tunnelma oli hävinnyt ja hän pelkäsi unettomuutta, mutta samalla unta, jossa vieläkin toistui sama painajainen.

Marjo avasi kirjaston oven täsmällisesti yhdeltä. Ketään ei näkynyt. Muutaman minuutin hän selasi kustantajan luetteloa. Sitten ovi kävi. Tulija oli vuosien ajalta tuttu, Erkki Sorjonen, eläkkeellä oleva kanttori. He olivat kirjastoystäviä, ulkopuolella vain tervehdittiin. Hän tiesi paljon Sorjosen elämästä, työn ilot ja huolet, kotielämän kuviot, vaimon hautaan vieneen syövän ja paljon muuta.

Marjo asetteli järjestyksessä olevan pöydän tavarat vielä muutaman millin eri kohtiin. Nostaessaan katseensa hän näki suuren ruusukimpun.

– Tulepa tälle puolelle, Erkki kehotti, saan halata päivänsankaria.

Marjo oli hämillään, tätä hän ei ollut odottanut. Erkin pitkä ja voimakas halaus sytytti tunteen, oudon, ihanan, pelottavan.

61

Susanna Puhakka

Musta joutsen, 2013. ﾃ僕jy kankaalle, 70x45 cm

62

Jorma Aaltonen

– Lämpimät onnitteluni. On ilo nähdä sinut aina yhtä pirteänä. Olet vuosia ollut täällä ystäväni, auttajani. Ja erityisesti keskustelukumppani. Olemme aina ymmärtäneet toisiamme, paremmin ja syvemmin kuin yleensä.

– Kiitos. Yllätit. Arvelin arjen alkaneen. Nyt kaikki saavat nähdä ihanat ruusut. Sanon jokaiselle: kanttori Sorjonen toi kukat.

– Halusin. Tunnen, että olemme niin läheiset ystävät. Minäkin nautin tästä hetkestä, kun saan juhlistaa merkkipäivääsi.

– Kiitos vieläkin. Menin ihan pyörälle päästä.

Kirjastossa ei vieläkään ollut muita. Tuntui kuin kaikki tarkoituksella antaisivat heille tämän kahdenkeskisen tuokion. Pienen hiljaisen hetken jälkeen Erkki Sorjonen jatkoi.

– Tämä juhlapäiväsi tarkoittaa myös sitä, että lähivuosina olet siirtymässä meidän eläkeläisten kerhoon. Mistä minä sitten saan tämän erinomaisen palvelun?

– Kirjasto jatkaa kulkuaan. Ehkäpä tapaamme vielä täällä, minäkin asiakkaana.

– Kyllä me tapaamme. Tai. Nyt tiedän. Otan sinut henkilökohtaiseksi oppaaksi. Saamme rauhassa filosofoida. Jonain päivänä menemme yhdessä kahville. Meillä on aikaa. Toisillemme.

– Kiitos kutsusta. Kyllä meillä tarinointia riittää.

– Sitten ihmiset puhuvat. Maisteri Raatikainen ja kanttori Sorjonen viihtyvät kovin paljon yhdessä.

Marjo punastui keskustelun saamasta käänteestä. Onneksi ovi kävi ja koululaisia reppuineen tungeksi tiskille.

Työpäivän jälkeinen ilta kului juhlan jälkiä järjestellessä. Nyt lasit ja kupit olivat puhtaina paikoillaan. Marjo saattoi palata tutun turvalliseen arkeen. Illalla viimeiseksi hän katsoi ruusuja. Erkin ruusuja.

Unta odotellessa ajatus kulki päivän kohokohdassa, Erkin käynnissä. Mitä olikaan puhuttu, mitä tapahtui, mitä hän tunsi. Hetken hän kielsi. Oli vihainen itselleen. Älä höpsi. Älä uskottele mitään. Kohta taas Erkin silmät katsoivat.

Suljetuilla silmillään hän näki Erkin siniset silmät, niiden lempeän katseen.

Marjon oli pakko myöntää, päivällä tapahtui jotakin.

Samalla sekunnilla pyörähti vanha piru kiusaamaan. Marjo yritti häivyttää valveen painajaisen. Kohta kaksikymmentä vuotta hän oli elänyt yksin ilman läheisyyttä yhden kauhean illan takia. Mutta Erkki on vuosikymmenien tuttu ja luotettava herrasmies, Marjo vakuutti asiaa itselleen raivolla, johon uusi tunne Erkkiin antoi luvan ja mahdollisuuden. Silti vanha muisto raastoi. Nyt olen turvassa, nyt olen rohkea, Marjo karjui äänettömästi itselleen. Nyt on uskallettava ottaa vastaan ihanan miehen tunteet ja uskallettava vastata niihin, koska se on oikein, minulle ja Erkille. Vanha on unohdettava.

Kutsuin parin illan tuttavuuden kylään. Halusin tutustua, mutta hän halusi muuta. Annoin lähestymisen edetä, tietysti, halattiin ja pussattiin. Sitten miehen kiihko ylitti rajan, tuli kuin kiimainen ori. Housuni hajosivat ja miehen karhea käsi oli sisälläni. Potkin ja kiemurtelin, luuli kai sitä innostukseksi ja lupaukseksi enemmästä. Se kahjo kaivoi kalunsa esille ja alkoi sulloa jalkojeni väliin. Laukesi siihen. Sanaa sanomatta tuli ja lähti.

63

Susanna Puhakka

Uusi alku, 2013. ﾃ僕jy kankaalle, 52x72 cm

64

Eeva Kivelä

Äiti herää aattoa edeltävänä yönä neljältä.

Ulkona on pimeää, mutta lotina kertoo, että sataa edelleen räntää. Hän nousee hiljaa ja laittaa villatakin yöpaidan päälle. Lattia on kylmä ja kostea.

Ovi narahtaa äidin poistuessa makuuhuoneesta. Mies äännähtää, mutta jatkaa untaan.

Keittiön ikkunasta näkyvät naapurin jouluvalot, jotka keikkuvat tuulessa levottomina. Näyttää siltä kuin ne tönisivät toisiaan.

Ne muistuttavat tekemättömistä töistä.

Kinkku on sentään valmis. Äiti haluaisi leikata pienen siivun itselleen, mutta ei halua pilata paistoksen pintaa. Joku on sanonut, että kylläisyys tekee laiskaksi, mutta pieni nälkä saa ihmisen toimimaan. Äidin isä Arvo korosti aina, että ruoka on elämän edellytys mutta ei elämän sisältö eikä tarkoitus. ”Ruoka on vain ruokaa”, äiti mumisee ääneen ja kaivaa perunat esiin. Kuorimista riittää ja kädet muuttuvat ryppyisiksi. Vai ovatko ne näin ryppyiset muutenkin?

Lahjoja on paketoimatta ja täytyy koristella ennen muiden heräämistä. On tärkeää, että lapset muistavat myöhemmin kotijoulun kauneuden ja tunnelman. Montakohan joulua lapset vielä viettävät kotona? Ja millaisia joulut ovat sen jälkeen? Jo viime jouluna vanhempi tytär lähti aattoiltana ystävänsä kanssa ulos ja tuli vasta yöllä kotiin. Äiti haluaisi, että jouluna koko perhe olisi yhdessä, edes kerran vuodessa kaikki saman katon alla. Äiti istahtaa jakkaralle lepuuttamaan jalkojaan. Kello tulee viisi. Tässä mummi istui vielä neljä vuotta sitten jouluna selkä suorana ja katse terävänä. Yhdessä muisteltiin 60-luvun jouluja ja mummi jakoi salaisen kuivakakkureseptin ohjeen. Mummi esitti toiveen, että joka joulu hänen kakkunsa olisi kahvipöydässä, vielä senkin jälkeen kun hänestä aika jättää. Tuolloin äiti oli purskahtanut itkuun.

Itku tekee tuloaan nytkin. Äiti pyyhkii kätensä

liinaan ja laittaa radion päälle. Jouluradio on soinut talossa jo monta viikkoa. Nyt alkaa olla juhlan aika lopultakin. Vielä ei tunnu oikein miltään. Äiti ei osaa päättää odottaako joululta enemmän rauhallista ja harrasta vai iloisen punaista tunnelmaa. Ehkä molempia. Olisivatkohan lapset pitäneet enemmän värillisistä jouluvaloista?

Lapset… Niin, nuorempi on 14- ja vanhempi 17-vuotias. Perheenä on nähty jo monta joulua, miehen kanssa niin monta, ettei jaksa edes laskea. Ensimmäinen yhteinen joulu vietettiin Torremolinoksessa. Suku paheksui ratkaisua, mutta matka oli onnistunut – vaikkei joululta tuntunutkaan. Tuolloin mies oli vielä hyvin sutjakassa kunnossa, kun häntä katsoi tupakoimassa hotellin parvekkeella. Komea mies. Hartioista näki, että on tehnyt maatöitä.

Makuuhuoneesta kuuluu natinaa. Mies nousee ja ilmestyy keittiön ovelle. Tummanvihreät kalsarit ovat menettäneet täysin muotonsa. Onkohan ne pesty liian kuumassa?

Miehellä on villasukat, mutta ei paitaa. Talo on talvisin kylmä. Miksi ei voi pitää paitaa, kun kuitenkin valittaa vetoa, eikä tuulettaakaan saisi edes jouluna? – No? kysyy mies.

– No, mitä no? – Eikö kannattaisi nukkua vielä? Mitä kello on? Äiti ei viitsi vastata, vaan jatkaa porkkanoiden parissa. Mies käy asioillaan, ei laita ovea kiinni. Lorina herättää pian lapsetkin. Vessa täytyykin muistaa pestä ainakin joulurauhaan mennessä. ”Siks’ mieli hellä on kristityllä” soi radiossa.

Koiraansa ulkoiluttava, puoli vuotta sitten leskeksi jäänyt naapurin Maritta näkee keittiössä häärivän Raijan. Kylläpä näyttää kotoisalta, lapsetkin vielä kotona ja mies hengissä, ovessa kaunis kranssi. Kyllähän joulua on kiva laittaa, kun on joku jota varten kaiken tekee, pohtii Maritta ja lenkkari uppoaa lätäkköön.

Eeva Kivelä on hämäläissyntyinen, juuriltaan savolais-keskisuomalainen kolmevuotiaan tytön äiti ja helsinkiläisen miehen vaimo. Työkseen hän opettaa ja koordinoi. Hän harrastaa kirjoittamista aina, kun löytyy sopiva mielentila.

Joulujuhla armahainen

65

Milla Koramo on Kuusamon metsien kasvatti, oululainen opiskelija sekä kirjallisesti ja toiminnallisesti itseään ilmaiseva Wing Chun Kung Fun harrastaja.

Siitä tulee vielä kirjailija, vaikka kutsuu itseään ituhipiksi.

Milla Koramo

66

Suuria ämmiä

Tupakan savu kiertää kehää. Seuraan sen leikkiä tummuvalla taivaalla.

Parvekkeen yli näkee meren ja teollisuusalueen tuprut, naapuritalojen ikkunasta voi bongata televisioruutuja ja kahvihuoneita. Kadut heräävät iltaisin, kun ihmiset siirtyvät konttoreista yöhön, liittyvät Mersuilla ja Kioilla ja Helkamilla syttyvien valojen kaartiin.

Hymyilen kuin parvelle pääskysiä. Nämä ovat minun miehiäni, minun hyväntekijöitäni. Sokea joukkue paremman maailman puolesta.

Yskäisen kaiteen yli ja tumppaan tupakan kahden sormen väliin.

Tumpin murut työntyvät sätkäkupin kulmaan. Kotona haisisin syövälle, kuten vanha kunnon Wayne McLaren ennen kuin senkin keuhkot lakkasivat toimimasta 52-vuotiaana. Tuttu tervan katku laskee tahdin hitaaseen valssiin.

Huomenna palaisin tekemään parannuksen, sen kuulee koroissa, kun lukitsen parvekkeen oven ja pyörähdän portaat alas. Ulkoilma ulkoilijoille. Autossa on viileää, mutta kun rullaan Kian nopeasti valokarkeloon, siirrän pian jo avainnippua auton sähkölukosta etuoven tammipuuhun. Ei se sen vaikeampaa.

Ovi puskee sivuun vaatteita ja kenkiä, kun pidän sitä avoimena astuessani kynnyksen yli. Tarkistan takit, saappaat ja rivin piikkareita.

Punaisia, ruskeita, maitolehmäkuosisia. Osasta voisi ehkä luopua, jos ovea ei pian saisi auki. Mutta vain osasta. Jätän työsaappaat eteiseen, mutta salkun vedän suoraan kainaloon. Illalla ehtisin vielä oikolukea huomisen sopimukset. Yksi pitkistä takeista narskahtaa, kun avaan välioven.

Jutta makaa sohvalla ja lukee naistenlehtiä samassa asennossa mihin aamullakin jäi. Televisiossa pyörii aerobic. ”Sulle on tullu kirje”, se sanoo, ja taittaa Reginan vuosikerran hiirenkorvalle.

Sitten se nousee videon ohjeistamaan askellukseen. ”Ainahan niitä”, hymähdän, ”menestyjiä halutaan.” ”Ny olis jotain uutta.”

Epäillen lasken salkun keittiön lattialle ja kaivaudun postipinoon.

Laskujen, tarjouspyyntöjen ja Cosmopolitan-mainosten seasta käteen sattuu pieni valkoinen kuori. Ei postimerkkiä, ei nimeä, käsin tuotu. Päällä lukee hatarin kirjaimin ”Antti”. Nykäisen reunan auki ja vedän paperinpalan silmieni alle. Räpäytän silmiäni. Monta kertaa.

Milla Koramo

”Hei Jutta, ei kai mulla oo kummityttöä?” ”Hm? Ei kai.” ”Onko varma?” ”Mitä sä nyt?” Jutta lakkaa hetkeksi polkemasta mattoa, kiharat vedetään korvan taakse. ”Tunnenko mä ketään Hedettä?” ”Onko tää nyt joku vitsi? En mä sun rakastajista tiedä.” Sen silmissä asuu epäusko, vaikka se virnistää toiselle poskelle. ”Ei mut kuules tätä: ’Rakas kummisetä, sinut on täten kutsuttu Hede Adalmiinan 11v. syntymäpäiville 17. huhtikuuta kello neljästä eteenpäin. Lahjan tuonti suotavaa, mutta ei pakollista.’ Alla osoite, mutta ei lähettäjän nimeä. Ei kyllä mitään hajua kuka tää Hede olis. Väärä osoite, tyttö parka.” Jutan hymy levenee, hammasrivi leikkii Aurinkoa. ”Hah, niinpä. Hassua, että sun vanhalla nimellä.”

Niin, tosiaan Aallokossahan kevyimmät palat kohoavat aina muiden yläpuolelle. Aivotkin muodostuvat samanlaisista. Aalloista.

Ja nyt yhtä palasta tarjotaan hopealautasella. Pieni kirje painaa kädessä yllättävän paljon. ”Tää tuli tosiaan Antin nimellä. Joltakin joka tunsi mut ennen. Kun olin vielä Antti. Äiti ehkä, tai sisko, tai veli, ehkä joku muukin...” ajatus jää leijumaan ilmaan, olisiko se edes mahdollista? Jutta polkaisee lattiaa niin, että pöytä tärähtää. ”Eihän! Nehän lopetti tuon kinuamisen vuosia sitten. Tuskin tietävät enää oikeaa nimeäsi. Varmasti tullu vaan väärään osoitteeseen.” ”Mutta tällä nimellä? Tää on mun mahdollisuus nähdä, eikö niin?

Ainakin kokeilla. Tytön nimi on Hede. Juhlat 17. päivä. Se on jo viikon päästä. Ja mut on kutsuttu. Mut on kutsuttu, voitko uskoa?”

Seuraan miten Jutta vääntelee käsiään kasvojensa edessä. ”Ainahan sä kutsuja.” ”Mutta en Antin nimellä. Se on varmaan joku kaukainen sukulainen, ehkä serkun lapsia.” Tuen käsiä pöytään. ”Kun en edes muista ryhtyneeni kummiksi.” Jutta polkee ja polkee. Matto vääntyy sohvan kulmaa vasten. Sitten se lakkaa. ”Ei ne mitään hyvää halluu kuitenkaan.” ”Mistä sä sen tiiät?” ”No en tiiäkkään, kun et sä koskaan niistä puhu. Ja kun puhut, niin sanot vaan, ettei ne ole sulle mitään.

Etkä sä niille.” ”Nyt näyttää muulta.”

Huoahdan ja istun pöydän ääreen. Raivaan muutaman kyynärän verran työskentelytilaa, mutta en palaa nostamaan salkkua. Jutta biccaa videon loppuun ja laittaa toisen pyörimään. Etsin kiintopistettä, silmiä laiskistuttaa. Onko keittiön valaisin aina ollut vihreä? ”Mitä mun pitäis laittaa päällekään?” Toinen pöydän tärähdys. Jutta puhuu pihahduksia huulten lomitse: ”Mitä sä siellä muka? Hymyilet ja ne huomaavat, miten nätti niiden Antista on kasvanut ja sitten muistelette yhdessä vanhoja hyviä aikoja? Ja kutut!” ”Niin kai.”

67

Milla Koramo

Jutan sanat jäävät kauas. ”Saanko lainata jotakin sun kaapista? En työvaatteissa viitti.” ”Kuuletko sä? Et sä oikeesti voi. Et sä ees tiedä onko se varmasti. Oot vaan tyytyväinen kun meillä voidaan viettää pyhiäkin rauhassa. Ethän sä enää muuttamaan hyvää systeemiä.”

Jutan puhe hiljenee taustalle, kun nostan salkun pöydälle ja otan esiin firman iPadin. Kirjaan itseni Googlen reittikartastoon. ”Ne asuu Jutta ihan lähellä.”

Mitä kirjoja tytöt lukevat, vai olisiko Hede enemmän pelaajatyyppiä? Minkälaisessa maailmassa tämän ajan nuoret elivät?

Johtoryhmän jäsenet eivät osaa auttaa. Yhdelläkään ei ole omia lapsia.

Joku ehdottaa koiraa, mutta en halua aiheuttaa tietämättömyyttäni allergiakohtausta, edes tuntemattomalle tytölle. ”Hede Adalmiina, aika tyttömäisen tytön nimi”, sanoo eräs sihteerikkö. ”Ehkä helmikoru? Vai olisiko se liian ilmeinen?” Koruja. Niitäkö 11-vuotias tyttö tarvitsee? Annan johdon sihteerin hankkia oikeanlaiset.

Hänellä oli kuulemma siskon tytär. Oikea täti tietäisi. Hän näyttää tytön kuvaa. Hammasrivi lonksuu vajaana, kuten kaksivuotiaalla kuulemma kuuluukin.

Kotona etsin yläkaapista vanhat perhealbumit, voisinhan tunnistaa Heden niistä. Kymmenen vuoden takaiset hymyt tuntuvat tutuilta, vaikka valokuvapaperin pinta on nuivettunut. Isä on nuoremman näköinen kuin muistin. Se katsoo suoraan kameraan joka kuvassa. ”Hei, milloin me käytiin viimeksi ulkona?” Jutta kysyy, kun kannan taas illalla kuvalaatikon keittiöön. ”Tuossa pihallahan sä käyt joka päivä.” ”Ei kun ihan kahdestaan. Vaikka vain kävelyllä.” Sen jalka vipattaa, vaikka televisio on kiinni. ”Tai jos hankittaisiin koira?” vitsailen, ja käännyn jälleen kuviin. ”Olenko koskaan kertonut sulle isän ja mun metsäreissuista?” Cosmopolitanin sivu kääntyy huoneen toisella laidalla.

Huhtikuun 17:s Kiani on etsiytynyt vieraaseen pihaan. Talo pysäyttää ilman osoitteen tarkistamistakin. Suurissa ikkunoissa killuu väripalloja, suuret onnea-viirit ja pihan yli hyökyy Rihannan vanha rhythm and blues. Kai se miellytti 11-vuotiasta. Kenkiä hiertää, jakkupuku kutittaa, hiukset eivät millään asetu. Olisin jättänyt helmikorvakorut postilaatikkoon, mutta talon ikkunasta kurkkaa harmaanuttuinen täti-ihminen hymykuopat syvinä, ja tiedän että ainakin ovelle on pakko. Se on sisko, varmasti. Hymyn muoto kuten kuvissa vaikka iho on vaihtunut. Otan tahtomattani juoksuaskeleita, niitä ei montaa pihan varrelle mahdu.

68

Milla Koramo

Sisko avaa oven ja samalla levähtävät silmätkin. ”Antti?!” Sana iskee humauksessa, toinen isku on halaus. Tasapaino pitää siirtää molemmille jaloille. ”Luulin, että edes joku äideistä! Mitä hemmettiä teet täällä!? Mitä sulla on oikein päällä?! Olethan sinä Antti?” ”Marja”, tuherran siskon olkapäätä vasten. ”Kuinka?” ”Nykyään oon Marja, as in hameväkeä.” Hieron sormia mustia villahihoja vasten.

Kongressijakku haisi edelleen vahvasti tervalta, vaikka olin koettanut tuulettaa. ”Vai Marja... Miksi sitten tulit? Mitä sinä haluat? Ei meillä rahaa ole antaa. Miten edes löysit tänne?” Sisko koettaa nähdä kaiken kerralla. Änkytän vastauksia mihin väliin ehdin ja tyrkytän korttia ja korupakettia siskon käteen. Vettä tihkuu silmistä. Sisko on laihtunut ja sen ihossa verisuonet pullottavat sormien päällä.

Harmaan helman takaa ilmestyy matala pää. Sen täytyy kuulua Hedelle. ”Oletko sinä Antti?” ”Sisälle siitä, pidä seuraa Katjalle”, sanoo sisko ja tarttuu pieneen käteen ja ohjaa sitä oven suuntaan. ”Tämä on aikuisten juttuja.” Vaalean etutukan alla silmät laajenevat lähteiksi. ”Katja lähti jo, niillähän oli kotona sauna. Mutta ei se mitään, minulla on uusi vieras.” Kasvot kääntyvät minuun ja pieni käsi nykii hihasta. Tyttö virnistää niin, että takahampaat ihan näkyvät. ”Hede! Sinäkö hänet kutsuit?” Siskonkin kasvot aukenevat.

Päädyn juhlapöytään asti. Hede vaatii istumaan vieressään, korkealla aikuisten tuolilla. ”Otathan lisää kakkua?” Tytön kädet ojentavat lautasta, mutakakun keskellä törröttää haarukka. Tiukkojen silmien alla otan haarukallisen kakkua pureskeltavaksi. Pieneen päähän mahtuu yllättävän paljon suita. ”Oletko sinä oikeasti lepakko?

Et kai asu pornoluolassa?” ”Olet ältsin pitkä!” ”Haiset aika pahalta.” ”Kiitos koruista. Vaikka minulla ei reikiä olekaan.” Vastaan minkä osaan ja luovin hankalien kohtien ohi. Sisko tarkkailee alta kulmain, etten varmasti möläytä mitään hölmöä.

Heteen väsyessä autan tiskeissä, vaikka likaiseksi jäi vain muutama lautanen. Sisko asettelee puolikuivattua Iittalaa kaappiin ja kerää pisaroita naamalle. ”Sanoin Hedelle, että saa kutsua ketä haluaa ja tyttö menee etsimään sinut. Nyt olet sitten kauan kadonnut setä ja kaikkea kanssa.”

En koskaan hakeutunut näihin väittelyihin, mutta en osannut niistä poiskaan. Hiljaisuus tahmautuu lautasten väliin kun pyöräytän niitä tiskiharjassa. ”Tajuat kai, että olet vähän myöhässä. Et tullut äidin juhliin tai Heteen kastajaisiin, tai veljesi häihin.” Vesi läiskähtää, kun 69

Milla Koramo

pyöräytän harjaa voimalla. ”Ja miten tulla, jos ei saa kutsua!?

Mistä olisin voinut tietää?!” Sylki pärskyy kaakeliin. Jynssään lautasia isoin pyörähdyksin. Sisko jättää äänensä matalaksi, se on oppinut äidiltä. Vaatii taitoa kuulostaa hurjalta vaikka ääntä tuskin korottaa. ”Kyllähän niitä on lähetetty ja soitettu. Aina ollaan tiedetty missä asut, et nytkään kovin kaukana. Mutta että et edes isän hautajaisiin. Kauniisti asetimme kukat haudalle, Jouko, Hede ja minä. Kuuntelin koko ajan, että nyt olisi tutut askeleet. Mutta eipä niitä sitten tullut.”

Tiskiharja putoaa otteesta, jossain loiskahtaa. ”Sanoit sä…

Onko isä kuollut?!” ”Etkö tiennyt?” Kierrän päätäni. Kieli junnaa kurkussa edestakaisin, eikä päästä sanoja ulos. Siskon hurjuus taipuu lempeyteen. ”Voi Antti…” En viitsi enää korjata, päässä alkaa jomottaa. Siskon kädet koskettavat olkapäätä, vaikka en näe niitä. ”Antti, äiti nukkui pois jo kolme vuotta sitten. Isä lähti samaa tietä kun ei yksin jaksanut. Eivät kumpikaan ole enää tässä maailmassa.”

Tiskipöytä etääntyy kilometrejä sekunnissa. Samoin siskon kädet. ”Vain vähän myöhässä”, kuiskaan en kellekään.

Jäin siksi yöksi. Hede esitteli talon ja nimesi kaikki kasvit.

Kahta se kutsui Aadaksi. Sisko näytti vanhoja kuvia ja videoita.

Isä oli tunnettu villinä kalamiehenä, myös kaikki viimeiset vuotensa. Sisko oli säilönyt jopa ruostuneet uistimet. Töihin olisi pitänyt tunti sitten, mutta sisko keitti aamukahvit pitkän kaavan mukaan. Kyllä omat pojat ymmärtää. Vielä eilen vieraalle pihalle mahtuu tänään enemmän askelia. ”Me vissiin erotaan Jutan kanssa.

Vaikka on ollu jo seitsemän vuotta yhteinen keittiö ja kenkäteline”, kerron siskolle kun istun autoon. Sisko katsoo silmiin, mutta ei virka mitään. Katsoo vain. Ojennan jakkua turvavyön kohdalta.

Siskon pesemänä syövän haju on tiessään, eikä pukukaan tunnu enää samalta. ”Kymmenen vuotta olikin turhan pitkä aika”, sanon.

Kliseistä, mutta jotain. Sisko osaa paremmin. ”Tulet joskus taas käymään. Hede kaipaakin välillä seuraa. Vaikka on siinä omapäinen toisen omapäisen vahdiksi.” Nauramme yhdessä, sisko ja minä. Muutakaan ei kai voida. Talon ikkunassa vilkuttaa pieni käsi, kun Kiani kaartaa aamun valoihin.

Kotona kompastun välioven edessä kenkälaatikkoon. Sen sisään on pinottu kirjeitä niin Antin kuin Marjan nimillä. Cosmopolitanit ovat kadonneet, samoin kenkäteline. Keittiön valaisin heijaa tuulen tahdissa.

70

Susanna Puhakka

Perhonen, 2013. ﾃ僕jy kankaalle, 70x40 cm

71

Mainos

Meillä on täällä kaukana, kaukana pohjoisessa, Lapinmaassa asti pieni lehti, jonka nimi on Jänkä.

Jänkä on kauneinta, mitä tiedämme, siksi lehtemme sai sen nimen. Jängässä on kaikki Lapin värit ja mehuisat tuoksut. Jängästä poimimme hillat ja karpalot ja upotamme huolet ja murheet suon syvyyteen. Nyt syksyllä kaamoksen rauha ja valo ympäröi meidät. Joulun tulien jälkeen aurinko koskettaa lumisten puiden latvoja.

Jängän avaruudessa paahtaa kevättalven ahavatuuli hiihtäjää. Keväthankien ja kaamoksen aikaan kerromme Jänkä-lehdessä, mitä meille kuuluu tänne Lappiin. www.jänkä.fi

72

Tilaustiedot

KERÄILYSARJA Hallauksen jokainen numero on erivärinen ja –teemainen. Värit ovat vaihdelleet mattahopeasta KELTAISEEN ja teemat Kekkosesta nonsenseen.

Yhdessä numerot muodostavat keräilysarjan, joka toimii kirjahyllyn (tai hyyskän) tissain-elementtinä. Jos haluat vanhoja numeroita, ota yhteyttä päätoimittajaan.

MITEN OSTAT HALLAUKSEN IRTONUMERON? Irtonumeroita (ovh 6 €) myyvät: Akateemiset kautta maan, Huutomerkin tilaisuudet, Jamera-kirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Oulun Sarjakuvakeskus (Valve, Oulu), Päätalo-instituutti (Taivalkoski) ja Real Deal (Isokatu 10, Oulu).

MITEN TILAAT HALLAUKSEN? Saat vuoden lehdet kotiisi joko liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat kaikki jäsenyysedut, tai maksamalla pelkän tilausmaksun 12 €.

Suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viestiksi ”Huutomerkki 2014”.

Lähetä yhteystietosi osoitteeseen kari.miettunen@oulu.fi tai täytä Hallauksen tilauslomake osoitteessa www.kultti.net/lehti/207. Muista merkitä viestiin, onko kyseessä jäsenmaksu, vuosikerta- vai kestotilaus.

Myös osoitteenmuutokset voi ilmoittaa tuottaja Kari Miettuselle.

Mikäli liityt Huutomerkin jäseneksi ja haluat liittyä Huutomerkin tiedotuslistalle, lähetä sähköpostia osoitteeseen yhdistys@huutomerkki.fi.

Tilaushinta Eurooppaan on 14 € ja Euroopan ulkopuolelle 16 €.

73

Kirjoituskutsu

Hallaus nro 18 ilmestyy kesäkuussa. Teemana on ”Kanssakulkijamme eläimet”. Muut eläimet ovat erottamaton osa elämäämme mutta eivät vain osa; ne jakavat saman ympäristön kanssamme. Nykyisin tunnustetaan tosiasiana, että eläinten tunne- ja ajatusmaailma yltää sfääreihin, joita ihmisaivot eivät edes pysty kuvittelemaan. Tieto lisää tuskaa. Joulukinkunsyöjän on tiedostettava, että hän syö eläintä, joka pystyy reflektoimaan itseään jo porsaana. Syödessämme eläintä syömme toista olentoa.

Jo 1950-luvulla runoilija Eeva-Liisa Manner kuvaa eläimiä eläiminä eli subjekteina sen sijaan, että ne olisivat runoilijan ajattelun heijastusta, objekti tai metafora. Siinä missä runoilijan elämä on matka, ovat eläimet hänen kanssakulkijoitaan, joiden iloa, surua ja kärsimystä runoilija seuraa väsymättä. Hän uskoi, että lopultakin ihmiset ja eläimet ovat osa samaa kollektiivista mieltä.

Eläinsubjekti kiinnostaa yhä enemmän. Esimerkiksi ekokritiikki on kirjallisuudentutkimusta, joka tutkii luonnon ilmenemistä ja huomioimista kirjallisuudessa. Posthumanistisessa ajattelussa pohditaan tilannetta, jossa ihmistä sellaisenaan ei enää luomakunnan huippuna ole; hän sulautuu muihin eläimiin, koneisiin ja tietoverkkoihin. Eläinfilosofia taas tutkii eläimellisyyden ideaa. Vuonna 2013 ilmestyi suomeksi valikoima keskeisiä eläinfilosofisia tekstejä otsikolla Johdatus eläinfilosofiaan.

Hallaus kutsuu teitä kirjoittamaan eläimistä nykytietämyksen valossa mutta ei välttämättä siihen jumittuen vaan sitä pohtien, ironisoiden ja parodisoiden. Mikä onkaan suhteenne eläimiin ja itseenne eläimenä? Tervetulleita ovat sekä hevostyttö- että erätarinat, niin pullasorsaidyllit kuin scifit kuvitelmatkin, sorsimatta opettavaisia eläinsatuja tai oodia lihatiskille.

74

Satiirista yhteiskuntakritiikkiä, kärjekkyyttä ja väkivaltaisuutta ei paheksuta eikä liioin lyyristä tai fantastista, eläimellistä näkökulmaa. Samaa meininkiä toivotaan myös kuvituksiin ja sarjakuviin.

Tervetulleita ovat kaikki sanataiteen muodot esseistä ja runoista sarjiksiin, kollaaseihin, kuvituksiin ja käännöksiin. Joka numerossa esitellään myös yksi kuvataiteilija. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua, noin 350 sanaa per sivu. Kuvien tulee olla mustavalkoisia ja korkearesoluutioisia (300 dpi). Kirja on B5kokoinen. Tiedostomuotojen tulee olla yleisiä (rtf, docx, doc ja kuvissa pdf, jpg). Pääsääntöisesti emme käsittele tekstitiedostoja, jotka on taitettu pdf-muotoon. Pelkkä linkki internetsivuille ei myöskään kelpaa.

Teosten tulee olla ennen julkaisemattomia (omakustanteita ja sähköistä julkaisua ei lasketa). Mukaan tulee liittää katuosoite, puhelinnumero sekä parin virkkeen vapaamuotoinen, julkaisukelpoinen esittely itsestä ja suhteesta pohjoiseen. Mahdollinen Huutomerkki ry:n jäsenyys on hyvä mainita. Teoksista ei makseta palkkiota.

Hallaus on kustannustoimitettu julkaisu.

Tekstin erityinen muotoilu voidaan säilyttää, jos tekijä sitä toivoo. Aikakauskirja voi julkaista jutut myös verkkoversiossaan.

Lähetä teoksesi osoitteeseen jarkko.lauri@ oulu.fi 30.4.2014 mennessä. Julkaisusta ilmoitetaan noin kuukausi ennen aikakauskirjan ilmestymistä.

Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää.

Jarkko Lauri päätoimittaja

Hallaus #17

ISSN 1796-2099

ovh 6â‚Ź