Hallaus15

{채채nek채s}

{pohjoinen}

#15

{äänekäs}

{pohjoinen}

Hallaus, äänekkään pohojosen pää-äänenkannattaja, puhisee Huutomerkki ry:n rahisevana kaijjuttimena Oulusta maalimalle.

Julukasussa julukastaan pääasiallisesti kaunokirijallisia kirijotuksia, joskaa se ei oo sokia myöskään tekstille, joka näyttäytyy rumistelevana, epäkirijallisena taikka muuten kierona. Sisältö on toimituskunnan ihtiään konsultoijjen ittevaltasesti valittema – Huutomerkki lainalasena yhteisönä kieltäytyy vastaamasta kirijottajien eettisistä, esteettisistä tai anesteettisistä käsityksistä.

Kaikkien Hallauksessa julukaistujen tekstien tekijäoikeuvvet säilyy niitten kirijottajilla.

Kannen runo ja tekstaus: Rauno Riekki.

Takakannen kuva, Antti Holma: puupiirros Elämä, 2009. 154 x 122cm.

Sisällysluettelon kuvitus: Harri Filppa

Tässä kirjassa Päätoimittaja

5

Ruumiinmultaa 6

Pieni pala maata 7,

29, 37

Laakea pöytä 8–9 Hän ei halunnut tukahduttaa huonetta 1 Uraania se on.

11

12–13 14, 19, 60

10

Captain Morgan Juha Mieto

Yhtenä liiketoimintana on myydä valoa 15–16 Usva 17,

27, 31

AQUA 18

Jos ei navetassa sattunu lammasta olheen lapoit lunta lanteiltasi 28 Sinihämärässä 30 Hengenpäästäjä 32 Kiilopäätä ei suotta kutsuta Kiilopääksi

S ateenvarjodesimaali Sanon kivelle sinä

38–39

33

20-26

34–36

Ja lampaat katsoivat ihmeissään 40–44

No sehän seisoo Eelis pihalla

45–50

Siitä pitää omin jaloin jatkaa Kirjoituskutsu

Hallaus

62

51–59

, pohjoisen sanataiteen aikakauskirja

8. vuosikerta, 15. numero Lapin legendat ja lorut,

joulukuu 2012. Ilmestyy kahdesti vuodessa touko- ja joulu kuussa. Julukasupäivä 25.1.2013.

Julukasija: Huutomerkki ry,

Pj. Jyrki Korpua, Oulu,

www.huutomerkki.fi ISSN 1796-2099

Painopaikka: Kopio Niini Oy, Tampere

Julukaisua tukevat: OKM ja Ravintola Sokeri-Jussin

kievari, Pikisaari, Oulu.

Päätoimittaja: Jarkko Lauri

Sähköposti: jarkko.lauri@oulu.fi

Puh: 040 716 4352

Postiosoite: Hallaus, c/o Jarkko Lauri,

Assistentintie 1 c 3, 90570 Oulu

Internet: www.kultti.net/lehti/207

Taittaja: Harri Filppa

Toimitussihteeri: Mika Ritola

Toimituskunta: Elina Heiniemi, Raija Kristo,

Heikki Mankinen ja Jarmo Stoor

Päätoimittaja

Juorusta legendaksi Ihmisten kanssakäymisessä juoruilu on tärkeää. Juoruilussa joku levittää tietoa jostakusta.

Hän kertoo, mitä tälle on tapahtunut. Tiedon avulla voimme päättää, luotammeko tähän ihmiseen ja millä ehdoin. Voimme päättää, millä tavalla hänet kohtaamme vai kohtaammeko ollenkaan. Juoruilu luo sosiaalisen turvallisuudentunteen.

Juoruilu on tapa tutustua ja syventää tuttavuutta. Se tapa, jolla juoru kerrotaan, ei ole yhdentekevä. Se kertoo yhtä paljon juorunkertojasta kuin juorun kohteesta. Se joko vahvistaa tai heikentää kertojan ja kuulijan luottamuksellista suhdetta. Pahin mahdollinen juoru on se, jossa kerrotaan jonkun olevan pahantahtoinen juoruilija. Sellainen ihminen joutuu sosiaaliseen paitsioon.

Juorunkertoja antaa kuulijan ymmärtää, kuinka varmaa tietoa juoru pitää sisällään. Varmuus riippuu siitä, kuka tarinan on kertonut ja kuinka monen käden takana lähde on. Lopullisesti juorun varmuus ratkeaa kuitenkin juorunkertojan ja –kuulijan keskustelussa. Juorun kuulija ei suinkaan ole passiivinen osapuoli. Hän kysyy tarkennuksia, kyseenalaistaa tai vahvistaa juorun. Tämä ei useinkaan tapahdu heti. Hänen täytyy ensin koetella juorua kertomalla se muille ja seuraamalla näiden reaktioita. Juorun uskottavuus päätetään sosiaalisessa juoruavaruudessa.

Juorunkertomisen voi jakaa kahteen vaiheeseen: mehukkaaseen esitykseen ja informaation varmennukseen. Mehukkuus kuvaa sitä, miten värikkäästi ja provosoivasti juorunkertoja esittää juorun. Hyvä juorunkertoja ei tylsistytä kuulijaa. Vasta esityksen jälkeen päätetään yhdessä juoruun liittyvistä varauksista ja informaation uskottavuudesta.

Juoruilu ei kuitenkaan tuota objektiivista tietoa eikä yhtä lopputulemaa. Jokaiselle juorunkertojalle ja –kuulijalle jää oma käsitys asiasta. Juoruun uskoo, ken haluaa. Jos juorusta tulee objektiivista tietoa, se ei enää ole juoru. Se ei kiinnosta ketään. Se ei ole enää mehukas. Juorun tulee olla spekulatiivinen ja intersubjektiivinen.

Juoruilun funktion voi jakaa karkeasti kolmeen: biologiseen, käytännölliseen ja symboliseen. Biologisesti se vapauttaa eloonjäämisvaiston tuottamasta epäluulosta ja mahdollistaa sosiaaliset suhteet. Käytännön elämässä voimme esimerkiksi löytää sopivan asunnon juoruilun avulla. Itse asiassa hyvän tv-mainoksen tulisi kuulostaa hyvältä juorulta: siinä on yksi mehukas tapahtuma, jonka uskottavuutta voimme pohtia ja testata ostamalla tuotteen.

Tavaroiden hypetys on yksi juoruilun muoto. Mitä kestävämpi juoru on, sitä symbolisempi juorusta tulee. Se kertoo jotain hyvin yleispätevää juorun kohteesta. Se ylittää arkisen elämän tavallisuuden ja rutiinit. Urbaanit legendat ovat symbolisia juoruja.

Mitä sitten tarkoittaa se, että joku on legenda jo eläessään? Mitä symbolisemmaksi legenda muodostuu, sitä vähemmän se enää kertoo juorun kohteesta ja arkielämästä; se kertoo enemmänkin juoruilevan yhteisön historiallisista arvoista ja uskomuksista ja niiden muodostumisesta. Legendan kertominen on kollektiivista arvonmuodostusta biologisesti, käytännöllisesti ja symbolisesti. Legendassa juorun spekulaatio on muuttunut symbolisen vertauskertomuksen tulkinnaksi. Rock-tähden konsertissa fani tai ison brändin ihailija on itse osa vertauskertomusta.

Hän joutuu tulkitsemaan itseään suhteessa toisiin ihailijoihin ja yhdessä jaettuun kokemukseen.

Jarkko 5

Jarmo Stoor

Jarmo Stoor on kirjailija ja freetimemacho. Kesällä hän pyörittää kirjakahvila Nisperoa Linnasaaren Tähtitornissa. Stoorin tuoreita teoksia ovat Jeesuksen saappaanjälki (Nispero, 2012) ja Haave ihmisestä (Nispero, tulossa keväällä 2013).

Tarinoiden keskellä

6

Kun lapsena Enontekiöllä kuljin syksyisessä metsässä, pelkäsin Stallo-pirun tulevan ja nappaavan. Stallo-piru oli iso mies, joka kulki lumessa jälkiä jättämättä.

Se jaksoi kantaa sisään kokonaisen poron ja kadota hormin kautta ulos. Se oli niin vahva, että se saattoi taittaa porolta niskat paljain käsin ja heittää ison puuveneen kuusen latvaan.

Elokuun hämäränä iltana juoksin kotiin kalasta. Vilkuilin taakse niin, että juoksin pahki mäntyyn. Veri valui nenästä. Pelkäsin Stallo-pirun haistavan sen. Juoksin loppumatkan niin lujaa, että kurkkua poltteli.

Matkalla Rovaniemelle pysähdyttiin outoon paikkaan, vanhaan harmaaseen taloon, jonka eteinen narisi. Haisi kissan kuselle ja märälle puulle. Säikähdin vanhaa kyrmyselkäistä mummoa, joka pölähti esiin eteisen varjoista. Isoisä oli kertonut, että juuri tuollaiset mummot syöttivät kulkumiehille ruumiinmultaa.

Ruumiinmultaa sai vain ihan tietystä paikasta. Se oli kaivettava juuri haudatun kuolleen nenästä. Kun söi ruumiinmultaa, tuli hulluksi. Se oli ainetta, joka kuljetti ihmisen kuoleman rajan yli. Elävä ei sitä kestänyt. Se oli myrkkyä tuonpuoleisesta.

Jos ruumiinmultaa onnistui syöttämään jollekin, sai tämän maallisen omaisuuden itselleen palkkioksi kuoleman auttamisesta. Tuonpuoleiseen matkaava ei omaisuutta enää tarvinnut. Pelkäsin ruumiinmullan syöttäjiä.

Mummo tarjosi punaista limukkaa. En ikinä saanut sitä kotona. Vaikka teki hirveästi mieli ottaa kunnon kulaus, en uskaltanut edes maistaa. Olin varma, että mummo oli hämmentänyt siihen ruumiinmultaa.

Mummo keitti keittiössä kahvit. Odotimme pirtissä. Tuoreet mettäkakut ja pullasiivut odottivat kahvin valmistumista. Minusta mummo hääräsi keittiössä pitkään. Ihan liian pitkään. Niin kauan ei pelkkään kahvin keittoon voinut kulua. Kun mummo taapersi pirttiin kahvipannu vaappuen, odotin oikeaa hetkeä ja ponnahdin pystyyn. Pannu lensi lattialle ja kaatui.

Autossa isä ja kuski valittelivat kahvin kaatumista. Kovasti olisi tehnyt jo mieli kupposta kuumaa. Mutta minkäs mahtaa, vahinkoja sattuu. Istuin takapenkillä tyytyväisyyttä puhkuen. Olin pelastanut isän hulluudelta ja minut ja äidin köyhyydeltä.

Kun livahdin Vanhanjoen rantaan, en uskaltanut kurkkia veteen, koska siellä oli Näkki, joka vei lapsia pohjattomaan hautaan. Kun kävimme hillassa, pelkäsin suonsilmiä, koska ne olivat maahisten ovia. Maahiset elivät maan alla. Jos jäi niiden porotokan eteen, tuli tallotuksi hengiltä. Kun olin ollut ilkeä, pelkäsin Rotopöllöä, joka liihotti pään päällä ja söi pahat kakarat.

Elin lapsuuteni Lapin legendoissa ja tarinoissa. Ne olivat osa elämääni. Ne pelottivat, varoittivat ja opettivat. Nyt laitan niitä paperille, mutta ne eivät pysy paikoillaan vaan jatkavat elämäänsä.

Raija Kristo

Raija Kristo on meänmaalainen ihminen, joka vaeltaa nykyisin myös Oulussa.

Ilman suloista syyllisyyttä

Raija Kriston kansikuvaluonnos Jarmo Stoorin teokseen Haave ihmisestä (tulossa keväällä 2013).

7

Kari Sallamaa

Kari Sallamaan runot ovat syntyneet Ailu Valkeapään Lásságámmin residenssin oleskelun satona. Yykeän Isovuonolta on Kilpisjärvelle 40 km.

VUONON VIRRET (osa)

8

Alati meren huulet kiveä hioo olemattomiin syö Veden tie

tekee kananjumalaa

vuorten kohtuun

päivän silmään Aurinko, äitini kotkaveljeni Missä sisar

ioooooooo-iooooooooo...

syväsotka?

pilvenrakoon

Kari Sallamaa

Koskenhaltijan laakea pöytä Hänen rumpunsa jyminä luolan suulla putouksen takana Kuuntele kiveä

sen alla alku

9

Rauno Riekki

Taivalkoskelaista Rauno Riekkiä kiinnostaa myös se, MITEN sanotaan, ei vain MITÄ sanotaan, tekstit ovat jazzimprovisointeja sanoilla.

Hän ei halunnut tukahduttaa huonetta

10

Hän kulki huoneissa, joissa hän ei ollut ennen käynyt, mutta jotka olivat hänelle tuttuja. Musiikki vei hänet kauemmas, hän oli avaamaisillaan oven; sen voisi avata huomennakin, hän ajatteli.

Tyhjä kuppi kilahti lautaselle. Hän mietti asumisen tarpeellisuutta, olihan muitakin paikkoja. Hän eli yksinkertaisesti, ottaen paikkakunnan ihmiset välttämättömänä pahana.

Kysymykset oli vähitellen unohdettava, kerran kuukaudessa piti unohtaa kaikki. Silti merkityksiä oli, yleensä kahvia juodessa. Mutta ne olivat kuin olisi käynnistänyt tai sammuttanut moottorin: erilaisia. Äsken oli ollut päivälliset, nyt syötiin illallista. Hän ei halunnut tukahduttaa huonetta, jossa oli, nimittää sitä olohuoneeksi tai kammariksi. Elämästä tuli henkilökohtaista, epävarmaa, kuin ääntä. Musiikki sai näkemään sen, kun kuunteli, kun oli jotakin kiinnostavaa, voimakasta, kuin hiljaisuutta. Niin kuin lapsuudessa, kun hän otti ensimmäisen askelen ja ajatteli: tätä on matkustaminen.

Mika Kolehmainen

Hallaus esittelee joka numerossa kaksi Oulun Sarjakuvaseuran jäsentä. Tällä kertaa he ovat Mika Kolehmainen ja Harri Filppa. Oulun Sarjakuvaseura pitää toiminnallaan virkeänä oululaista sarjakuvakulttuuria. Seura on sarjakuvan harrastajien, piirtäjien ja tutkijoiden yhdistys, joka toiminnallaan pyrkii edistämään sarjakuvan tuntemusta ja kriittistä lukemista sekä parantamaan pohjoissuomalaisen sarjakuvan asemaa. Seuran oma lehti on Ruutukaava (www.ruutukaava.com).

11

Immu Suominen: ”Joo, olen hullu taiteilija, josta tulee suuri suomalainen runoilija, kuhan lihotan itseni 200-kiloiseksi... vakavammin: olen 32-vuotias oululainen runoilija, joka on tehnyt kaksi omakustannetta ja kolmas kirja olisi tarkoitus saada painotaloon.”

Immu Suominen

12

Mulla on tupakan kellastamat sormet, reppu olalla, juna alla reissuelämä tien päällä.

Sulla on kaksi kissaa, koti, ja huollettavat lapset.

Ei me yhteen sovita, mut nää pari kaljaa voidaan samassa pöydässä kiskoa.

Mä kerron elämästäni, sä kerrot elämästäsi.

Kateuden kaiku kummallakin soi hiljaa äänessä.

Perheen ruokkiminen päivästä päivään, tahi yöpaikan pummaaminen kuulostaa paljon romanttisemmalta, kun ei joudu itse kokemaan.

Vaihtuu asemat.

Sä lähdet, mä jään.

Ontto tunne rinnassani miettimään elämää.

Immu Suominen

Lipuu laiva ohitseni.

Makaa nainen sängyllä.

Lojuu pullot pöydillä.

Pohjoisen satamassa juopunutta elämää.

Olen romantikko rappion syövereistä ammennan taiteeni.

Tiedän kyllä minäkin olevani pohjalla.

Uponneena hylkynä tähystelen maailmaa läpi pullonpohjan Captain Morgan korvannut on kompassin.

Työtön merta katsellen vuokrakämpän hetekalta kuvitellen itsestänsä sankaria.

13

Julkaistuaan kolmannen sarjakuva-albuminsa viime syksynä (Karjala 90210, WSOY) Lauri Ahtinen väsyi ja päätti siirtyä paskoihin kuvituksiin ja runoihin. Varsinkin Lappi masentaa häntä juuri sopivasti.

Lauri Ahtinen

14

Rauno Riekki

Yhtenä liiketoimintana on myydä valoa

Suola kimaltaa kivillä. Kulmakarvat ovat yhtä herkät kuin niska. Tuntuu, että kukaan ei edes pitele soitintaan vielä. Kuljemme aamun pakkasessa ja avaruudessa. Metsän yli tuulee maan valkeaa tuhkaa.

Verhoja on maiseman yllä, jään kirstut näkyvät läpi. Kaarnaa ja neulasia putoilee maahan ja niistä kasvaa uusi metsä.

Ihminen on riisunut paitansa ja laskostanut sen siististi, kuvat seuraavat häntä, hän yrittää järjestää ne mielessään. Hän on osa suunnatonta, eikä käsitä sitä.

Tunkeudun ruokojen läpi, lopulta hiljaisuus on omaani vasten ja korjailen vaatetustani ajattelematta, millaista olisi, jos olisin ottanut kitaran. Niine hyvineni teen matkaa kolme viikkoa. Missä kitara on nyt, mietin. Se on yläkerrassa, ja saadakseni sen unohtumaan kuljen vanhaa ja tavallista tietä, tietoisena musiikista, joka kuuluu jostain.

Kynttilä kääntyy puhaltamaan tulitikun. Ikkunat ovat auki, pulpahtavat ilmoille, minä olen menossa samaan suuntaan, kaarevalle pihatielle, jossa yhtenä liiketoimintana on myydä valoa ikkunoista naisellisille naisille ja miehekkäille miehille.

Maasta on tullut kova ja litteä. Sinivihreäruudulliset verhot peittävät auringon, kanat parveilevat ja törmäilevät toisiaan

15

Rauno Riekki

vasten. Kuljen joen pohjaa, penkereellä istuu mies, jonka kasvot ovat tummuneet auringonpaisteessa. Hänellä on repaleinen hattu, jonka hän on laskenut maahan jalkojensa juureen. Hän on tullut tänne seuraamaan joen virtaamista, mutta joki on kuivunut; hänen täytyy viipyä täällä, istua joen penkereellä ja odottaa sadetta.

Kävelen välittämättä miehestä, minun on muistettava teeaika ja mustat ratsastajat, jotka etenevät joen pohjaa pitkin ympärilleen vilkuilematta. Eläimet tietävät, että on viisasta siirtyä tieltä heidän rynnistäessään ohi.

Minä muistan Debussyn ja kuusi kasettia, olen kyllästynyt kuuntelemaan muuta, kääntänyt selkäni leijonille. Minä tarvitsen muita puheenaiheita ja ravitsevaa ruokaa. Taivas välkkyy vihreänä. Mietin vaihtoehtoja, seison yhä paikallani. Mutta sekin on erehdys, yrmeä liha. Joki ja metsä tuovat lautaselle asetellun salaatin mieleen. Otan isomman palan; salaatti herättää kauniin nälän. Ihmiset seisovat päällään. Ruoka on ympäri lautasta, sillä on väri! On pakko päästä pois, eteenpäin. Käännyn ja ehdin nähdä vilahduksen mustasta ratsastajasta. Auringot seuraavat toisiaan. Mies penkereellä katselee sitä lierin alta. Pian en näe häntä enää. Hän ehkä polkee lehtiä palasiksi jaloillaan. Lehtien silppu leviää tuuleen ja maahan.

16

Hallaus julkaisee mustavalkokuvia Aarne Sipolan akvarelleista. Saamelainen Sipola on syntynyt Inarissa ja asuu nykyään Helsingissä. Limingan taidekoulun hän kävi 1992–1994. Sipolan mukaan kuvan ja maalausten tekemisen perusta on piirtäminen. Lisää kuvia löytyy Facebookista ja osoitteesta www.akvarelli.fi.

Aarne Sipola

5.42, 1993, 82 x 48 cm.

17

AngEL Droem on Ruotsista, Englannin kautta Suomen pohjoseen, Oulun sydämeen asumaan tullut ja huutomerkkiläiseksi uskaltautunut Haaveilija ja Elämäntaiteilija.

AngEL Droem

18

A Q U A LAPLAND sinipullo poroparvi lähdevesi tunturin rinteellä källvatten v-ä-l-i-v-i-i-v-o-i-l-l-a s p r i n g w a t e r sinikorkki rypyläinen suljettu pullo puolilleen tyhjennetty kulkee poroparvi vesirajaa pitkin aavasaksaa poikittain pullon kiskalta hain puolilitrasen porosen juo, nauti ja rentoudu englanniksi runoiltu lähdevettä viisavaarasta korkki kädessä pullo huulilla annan sammuttaa janoni lapin täyttää sisimpäni hukuttaa virtaansa minut

Lauri Ahtinen

19

Tuula Vettainen

ENNEN LÄHTÖÄ

Tuula Vettainen on kirjallisuutta, historiaa ja kirjoittamista rakastava oululainen kissanhoitaja.

Tässä mie nyt istun petin reunala ja katton joele vanhainkoin ikkunasta. Mie olen kuiva ko mennäkesänen pelarguna, joka on kukkansa kukkinu, eikä sitä ennää kehata kastella.

20

Aamu ei ole vielä vissin tullut, ko on niin hiljasta. Viereisessä petissä kuorsaa Tapojärven murhaaja, ei se ole puhunu koko aikana mithän. Se tappo veljensä puolukkaämpäristä, istu vankilassa monta vuotta mutta pääsi pois ja ko sieltä tuli, pisti vaimonsaki kylmäksi, joutu takasi vankilhan ja nyt se on täälä. Muisti sillä on menny, tekkee vissin lähtöä. Niin tehen mieki. Olen tehny monta vuotta, mutta vissin mulla on vielä asioita tekemättä, ko herra tahtoo minut täälä tarhassansa pittää. Näköki on menny huonoksi, en tiä onko tuo kaihi vai sumu, mikä tuolta joesta nousee. Kohta tuovat kahvit ja sitten tullee minun porukka hakheen minut kyythin, ko menevät käyhmän meän kylässä. Sen mie olen sanonu, että en lähe ennenko olen sielä käyny.

Mie synnyin komeassa kylässä, ihan Lapinmaan keskellä, lähellä Ruottin rajjaa. Kaikki pirtit olit järvenrannalla komeasti ko helmet. Joka kämpän klasista näky sinine. Kallaa tuli niin paljo ko jakso pyytää. Vitunmallisen järven kummassaki päässä olit joet, niinko ihmisen mahassaa on etupäässä ruokatorvi ja peräpäässä paskasuoli. Tuo paskasuolen puolen joki tullee tänne kirkole asti. Minun aikhan järven joka puolella olit tiheät puiset vaarat, ko elukan karvat. Nyt se on mettähallitus ja jokku kyläläiset rahan ahneuksisaan kaatahneet, maisema on ko pälvipäisen ämmän kuontalo valoa vasten. On se ilikiän näköstä.

Ennen meän kylä oli sopusa. Kukhan ei tapellu tai kiusanu toista. Kaikki olit samanlaisia ja iso osa niistä oli sukua keskenhän, eikä kukhaan pitäny itteään muita parempana. Kaikki olit yhtä juoppoja ja laiskoja, ei ki-

Tuula Vettainen

livoiteltu jumalan kirkhauesta tai paremasta paikasta herran huohneessa. Jos nyt Määtän Erkko saatto joskus alkaa juovuspäissänsä isottelemhan porotokkansa tai kullinsa pithuuella. No sehän ei kethän haitanu, siitä otethin miesten kesken kisat ja kalut veethin eshin ja siitä sai jokanen kattoa, että kellä oli minkäki kokonen.

Met poikaset, mieki olin silloin vasta läppi, saima mittoilla pikku sormilla kellä oli issoin. No tappeluksihan se meni, ei siihen minusta koskhan ratkasua löytyny. Äijät olit monesti, etenki syksylä, ko monet emännät alko olla tiihneenä, ihan mahottomassa vauhissa. Sanothin, että äijät olit härissä, ja ko vaimoväki oli raskhaana ei net saattanheet antaa. Tai jokku anto, mutta ei kaikki.

Moni pelkäs, että jos antaa, läppi tullee ennen ko on valmis. Vaimot sano, että penikka näkkee yksi silmäsen ko se pukkii ja kurkkii peräkamarin hämärään ja säikähtää eikä uskalla tulla koskhana ulos. Vilkin Iisakki meinas, että se oli ämmien horinaa, että kaikki sieltä ulos tullee mikä sinne on kerran pantu.

Mutta sen mie vain muistan, että elosaa ja mukavaa meän kylässä oli. Kesäläki aina paisto aurinko, eikä satanu juuri koskhan. Pappi kävi kerran kesässä kastamassa vuoen aikana syntynheet, joskus vihkasi jos jokku oli menossa naimishin ihan papin aamenella, eivätkä olheet vielä tulheet katumapäälle ja peruhneet sanojaan.

Niinkö teki Nenävaaran Usko, se alko eppäihleen ettei Helmi, jota se oli koko talven pannu ja saanu sen mahanki kasvamhan, ollukhan hälle se oikea ja että jos se pistää hänet vaikka töihin. Uskoko oli niin mahottoman lepposa mies ja tykkäsi kesäläki parhaasheen heinäntekoaikhan porthaila tuumailla tiimatolkulla pilvien kulkua ja sitä, että sattaako kohta vai ei. Niin se sitten kesken tärkeän päivän karkasi kaihraan, eikä tullu takasin vastako syksylä. Oli kaatanu hirven, nähny ison karhun ja törmäny ulkomaan elähvin, jokka olit tulheet kuvvaahmaan fotoraafeja Lapin valkeista öistä, kasve-

21

Tuula Vettainen

jaki olit kerähneet ja kuulemma kiviäki. Mutta sitä mie en piä totena, se on Usko nähäny harhoja tai väärin hunteerannu. Kaikila niilä oli ollu komeat mustat kiharat tukat ja ne olit haisheet paremmalta ko meän vaimoväki saunan jälkhen, jos olit soopalla ittensä peshheet ja vähän suopursuvettä puristanheet. Oli Usko niitä mettässä neuvonu ja niile se oli sen hirvenki kaatanu. Net olit Uskoaki kovasti mittoihleet päätä ja hamphaita myöten ja kaikki net olit ylöspanheet. Uskole net olit sanohneet, että se oli monkooli. Sitä se Usko aina sitten päissä jankkas, että hän ei ole mikhän tavallinen, että hän on monkooli ja parempi ko met muut. Olit net sitä kuulema kovasti kans kuvvaahneet. Jonku vuen päästä net lähetti Uskole papin kautta kuvan, oli se niin komeana siinä olevihnaan hirvenpään kans. Pappi sano, että sen kuva oli siinä kirjassaki, jonka net olit täältä riimustanheet.

Mutta siinä Usko oli ollu alasti ja kaikki sen mitat olit räknätty. Pappi meinas, että se oli tietettä se.

Mutta ei Helmillekään silti huonosti käyny. Se nai Vierelän Kaalepin, Hyvä mies muuten, vähän totinen vain ja pahapäinen, ko otti viinaa. Taisi se Helmiläki sen takia ennen aikojaan se läppi tulla, tai en mie sitä varmaksi tiä, mutta niin net ihmiset silloin puhuit, että Kaaleppi olis sitä suutuspäissään pyörittäny.

Meän kylästä ei kauas lähetty vaimoa hakhen. Monesti olthin likheisiä sukulaisia, ja kävi joskus niinki, että veli nai siskoa, ennenko vaimon otti. Ja monesti vanhapoika otti omansa sukunsa naisilta, jos ei navetassa sattunu lammasta olhen. Se piti kyllä tehä visusti piilossa.

Lamphaan ja lehmän naijia ei hyvällä meän kylässä katottu. Se tiethiin, että lehmäki saatto mennä umphen jos sitä meni kalula sörkkimhän. Eikä se ollu mikhän kumma, jos serkukset menit keskenhän naimishin. Ei sitä kukhan vääränä pitäny. Heän läpit saatto syntyä kuolaa valuttavina kuuromykkinä tai sokkeina. Saatto käyä, että

22

Tuula Vettainen

jokku ei oppinu ees kävehleen tai puhuhmankhan, jos sai niin isoksi ellää. En mie muista ko yhen Vaaran läpin, jota olis vasikkakarsinassa pietty vielä, ko se oli toisela kymmenelä. Pirtissä ei ollu tillaa ja lämmin sillä oli navetassa olla, joskus saatto vasikkaki asua samassa karsinassa sitä lämmittämässä. Mutta seki läppi kuoli pois, ei tullu ihmistä.

Kuohleita ei saanu kylhän hauata, siitä tämä mukava pappiki oli tarkka. Sano, että vainaja joutuu saatanan pauhloin ja helvetin kartanhon, jos ei pääse siunathun maahan. Niin se piti se Vaaran hullu läppiki kirkkomaale jokea pitkin soutaa. Se oli talavela kuolu. Sen isä Vaaran Aukusti oli sen raaon vetäny rantalathon kessää oottamhan. Oli se poka homma soutaa sen raaon kans, se haisi ko rankkitynnyri tai ketunsyötti, vaikka ei sekhän minusta niin paha ole. Se löyhkäs kalmale, määhneele kiljule ja sonnale. Se oli ihan toukissa ja kärpäsiä lensi niin perkeehleesti vaikka ei vielä ollu lämminkhään.

Minusta olis ollu somempi pistää se kuophan vaikka siihen Vaaran kuusikon laithan, mihin niitä oli muitaki samanlaisia kuulemma hauattu. Mutta ei se Vaaran ämmi antanu, mie eppäilen että se oli jo silloin kääntyny ja tullu uskhon, mutta ei Aukustikhan kehanu sitä äähnen sanoa.

Meän ämmivainaa sano, että nuita vähä-älysiä äpäriä oli pukattu ennenki tunkiole tai methän pistetty kuoppa ja annettu olla, ja joskus jotku olit syöttänheet pienemmät raaot mettän elukoillekki. Vaikka sitä kyllä piethin huonona asiana, sillä suethan sai vainun ihmisenraaosta ja tulit persoksi sille eikä ymmärtänheet pelätä. Susile syöttämien kuulemma lopetethin, ko Rannan poika oli joutunu suen suuhun, ko oli ollu lehmiä hakemassa kiveliön takkaa. Ei ollu pojasta löyetty ko keltane kiharatupsu risun nokasta, raasut ja kaikki suet olit syöhneet. Oli vissin lehmäki menny, tai en mie sitä varmana piä. Se oli ollu paljon ennen ko minua olikhan, vanhat ihmiset siitä pu-

23

Tuula Vettainen

huit ko mie olin läppi. Pelottelit susila ja karhuila. Mutta kyllä se kuulemma tosi asia oli, että se poika meni paimenessa. Sinne kiveliihön ei lehmiä ennää paimenettu, ko mie olin poikanen. En mie kyllä itte koskhan ole sielä susia nähny. Karhu tuli kerran vasthan, ko olin hilloja kokoamassa, mutta mie olin silloin jo iso mies. Tais olla jo toinen vaimoki ja mukuloitaki.

Ensimmäinen vaimo Senja kuoli, ko se oli läppiä tekemässä. Mie olin savotassa. Se oli menny meän sauhnaan poikihmaan. Met vielä asuima minun kotona, vasta olima menheet eeslisenä kesänä naimishin, ko mie olin sen nainu tiihneeksi. Nuorihan mie silloin vielä olin, mutta miesten töissä ollu jo monta vuotta. Oli äiti Senjaa auttanu, mutta joutunu kesken kaiken menheen navethan lypsylle.

Minun nuoremmat siskot Eeva ja Liisa olit olheet Senjan kaverina, eihän niistä mithän apua ollu tieten. Hulliaiset läpit, ei net vielä vertakhan vuotanu, eikä niitä uskaltanu lypsähmän päästää, äiti oli sanonu. Niin se oli Senja rääkässy pahasti, että tyttäret olit juosheet ulos piihloon.

Oli se kuulemma ollu niin paha huuto, että äiti oli sen navethan asti kuullu ja sanoki aina, ettei se tullu ihmisen suusta – ite piru sielä oli rääkässy. Niin se oli Senja menny, ja kakspäinen äpärä roikkunu violetinsinisenä raatona sen reijän suussa, aivan niinko lehmä olis rikhoin jääny.

Oli se ollu vistoa kattoa. Äiti oli ajanu tyttäret pirthin ja vetäny läpin kokohnan ulos. Sitten hakenu heinätukon ja kääriny rääpähleen siihen ja polkenu paskatunkihhon. En mie sitä koskhan saanu nähä. Senja käärithin lakanoihin, ko se oli pesty ja vanhukset olit heinäreelä vetähneet sen lathon. Sielä se makas koko talven. Säily hyvänä, ko oli kovat pakkaset. Heti ko jäät suli souvima sen kirkkomaahan. Se oli vieläki komea vaimo, vaikka oli kuollu.

Kirkko oli joen päässä. Sinne oli monen peninkulman soutumatka. Piti yölä jo lähteä jos aiko aamusta olla perilä. Ei sinne kukhan seku vain lähteny soutamhan, piti olla

24

Tuula Vettainen

tähellistä asiaa. Eikä ees rippikoulu ollu semmonen asia, minkä takia sinne olis lähetty hyviä poutapäiviä hukkaahman. Harva meän kylän ihmisistä oli käyny rippikoulua.

Sitä ei pietty tarpheellisena. Pappi saatto jotain jumalan asioista kysyä, ko oli paria naittamassa. Ko suunsa aukas ja jotain sano niin sai merkin papereihin rippikoulustaki niinko naimisestaki. Niin mieki sain, vaikka en ollu silloin vielä herran verta ja ruumista maistanukhan. Se meän pappi, se mukava pappi, oli niin kansanihmisiä, että se ymmärsi, ettei täälä mettässä jouva kirjoja lukheen ja värssyjä opettelheen.

Ei sen puoleen, harva meän kylässä ennen osasi lukeakhan. Piippu-Maija kävi kerran talvessa jonku viikon koulua pitämässä. Samala se vähä katekismusta opetti. Jos silloin onnistu jottain päähän tarttumhan, niin hyvä oli.

Kylän isäntämiehet pitivät sitäki leivän ja hyvän porovellin hukhaan heittämisenä. Ko Piippu-Maija ei kelheen ees antanu. Vaaran isäntä sano, että se nukku kippurassa ko orava uuninpankkopenkillä ja huivi oli yöläki päässä. Meinasi, että varhmaan sen tavaraki oli yhtä kuiva ko akka itte. Kuiva känttyrä ko yliriiputettu poronliha tai kippurhaan kuivanu kala. Ja seki huono puoli siinä oli, ko se kuletti sitä jumalaa matkassa joka helevetin paikhaan.

Pelotteli läppiä helvetin tulila synnin makeasta. Jokku tyärläpit otit sen tosissaan ja lakkasit antamasta. Juustovaaran Uunoki oli joutunu väkisin Annin astumhan. Siskohan se oli, mutta oli se ennenki antanu.

Sitten se elämä meni meän kylässä aivan mahottomaksi, ko tuomarirovasti pisti sen hyvän papin meiltä pois.

Joku oli valittanu, että se on liian viihnaan menevä, ja oli se jonku tyärläpinki pannu tiihneeksi. Kirkola kuulemma, jonku ihan ison talon tyttären. Onhan meänki kylässä varhman sen alulle panemia. Varmuuella tiän sanoa, että Vaaran Martta on varmasti sen siittämä, niin papin silmät ja kuulemma hyväoppinenki. Oli Piippu-

25

Tuula Vettainen

Maija kehunu, että harvinainen läppi meän perältä, ko oli yhessä talvessa oppinu buukstaavit ja sanojaki oli tavutellu.

Mie olin silloin jo toisela kymmenelä ja jo iso mies, ko se uusi harakannäkönen pappi souti yhtenä kesänä meän järven ranthan. Miehet tulit heti kiljua ja kirkhaaksi tiputettua tarjoahman. Mutta tämä hullu oli tulistunu ja kaatanu hyvät juomat maahan ja alottanu semmosen saarnan ettei tosikhan. Sehän sana levisi kulona, että uusi pappi oli tullu Vaaran pirthin, ja se julisti niin perkelheesti että tulikipunat vain sen suusta sinkoili ja vaimo väki kaatu heikkona sen sanojen voimasta. Pirtti oli kyläläisiä porstuata myöten täynä, eikä kaikki mahtunu sinnekhän. Mie luulen, että silloin aluksi ihmiset tulit ihan uteliaisuuttaan kattomhan, minkäläinen harakka sieltä nyt on laitettu meän sielunelämää vartioihman. Oli se mahotonta puhetta, vaimot itki ja voihki. Vaaran Aukustiki, joka muuten oli niin tolkku mies eikä turhista hötkyilly, yhty ishon äähneen armoa anehlehman. Niin se oli tunnontuskissa.

Sehän se varhman oliki, miksi muutki alko sitä pappia kuuntehleen. Ensin uteliaisuuttaan, että mikä siinä oli, ko Aukustiki niin otti sen puhheen toesta. Eikä siitä rukkoilusta tai ees raamatun esilä piosta olis niin perustettu, mutta ko se kaato hyvät kiljut menehmän ja sitten vielä kirkhaaksi tiputetut. Sitä ei moni ees osanu meän kylässä tehä. Aukusti osasi ja tuon harakan puhheitten jälkhen se ei ennää ruvenu viinan keithon, eikä antanu poikiensakhan tehä, vaikka oli net siihen käestä pitäen opettanu.

Sano, että se oli jumalan viljan turmelemista ja että se saa meät saatanan halthuun, vikapääksi synnintekhon.

Jaaha, mutta ny kolina kuuluu. Minun porukka tulee jo.

Pitävät ovia vissiin auki, ko kylmää tänne sisäle pukkaa – se tullee kylmä kesä, ko aamuki on kalmankolea. Onpa niitä monta… Ja se on Senjaki siinä ja kakspäinen sylissä. Enkä mie muistanukhan, kuinka komea nauru sillä on.

26

Aarne Sipola

Maaliskuun 15., 2004 (Pudasj채rvi). Akvarelli, 51 x 30 cm.

27

Eeva Holma

Eeva Holma itsestään: ”Lentelen runoratsullani Puttaan, Oulun, Hesan, Espanjan ja Kuusamon Ateljeemökkimme välillä. Olen villi ja vapaa taideristeilijä ja olen jo ehtinyt lapioida runoja viiden runokirjan pinoksi, joita ylypiänä esittelen.”

Talven tytär

28

Yksin yössä kummeksuen, kuljit kolkoilla sijoillas, mustakulma, tummasilmä, kaunotarten aatelia.

Nuorna muutit muille maille, jätit jängät, jäkäläkankaat, astuit aavoille aroille.

Siteet sukuusi suureen katkoit, vanhat velhot vetehen viskoit.

Otit orhin siivellisen, Runoratsun raisun villin, partasuisen, röyhelöpaidan.

Rajat, railot ylititte, hoputitte houkan hengen, seikkailuihin sielun mielen, kehon kaikille kaarille.

Erakoksi eksyttivät, säikyksi nurkkaan sysäsivät, pahat henget herheniset, nokkijat nolot nupopäät.

Tuli tuimia toruja, kadekieliä kavalia.

Jäytivät järkyttivät, kapealla katsannollaan, oudoilla oletuksillaan.

Yksin paljaana palasit, tyhjin katsein, lommoposkin, unelmat ohimon alla.

Tunturit tutut kutsuivat, vaarat vuoret viekoittivat, turkoosista lilaan läikyit, rinteen rinnoille nukahdit.

Kahlehtien kaunokaisen, monitaitajan etevän, uskalikon uuden ajan.

Imit voimaa jääpikareista, lapoit lunta lanteiltasi.

Revontulet trapetsina, tähdet tähyili taivahaltaan, vaivaiskoivut tanssiin ratkes.

Kuu kummasti kumotti.

Raija Kristo

Lipstick

29

Kari Holma on Lapin käsityöläinen. Lappi-aiheita löytyy runokortteina ja akvarelleina. Seuraavat taidenäyttelyt ovat Kuusamo-talolla helmikuussa ja Ukko-Hallassa maaliskuussa 2013.

Lappiaiheisia kuvitettuja runoteoksia löytyy kaksi: Askel Sinihämärään, jossa 30 runoa on saameksi käännetty, ja Panoraama, jossa runot ovat englanniksi ja selitykset venäjäksi (www.kariholma.com/panoraamassa). Viimeisin runokirja on tussipiirroksin kuvitettu hirtehishuumorirunokokoelma Sikaa taluttamassa.

Kari Holma

30

Sinihämärässä

Sinihämärässä polkuni astuu salattuun maailmaan

Olen pian mänty kallion kämmenellä, sydän haljennut sammalen sitoma

Aarne Sipola

Usva, 1994. Akvarelli, 46 x 65 cm.

31

Päivikki Romppainen

Päivikki Romppainen on kajaanilaissyntyinen kirjallisuuden opiskelija, valmistumisvaiheessa, in spe. Hän tutkiskelee mm. W. G. Sebaldia ja traumateoriaa.

HENGENPÄÄSTÄJÄ

32

Jatkokertomus, osa 1

Tyttö tiesi voimiensa olevan vähäiset, mutta hänelle oli annettu katse, jollaista koulun pihan kiusaajat eivät ennen olleet kohdanneet. Hänen jäisen vaaleiden silmiensä katse saattoi äkkiä käydä tuijottavaksi ja ilmeettömäksi. Se kivetti sielun tyhjyydellään; sen edessä tajusi noiden silmien katsovan suoraan lävitseen ja sen, ettei ollut mitään väliainetta tuon katseen ja tyhjyyden välillä. Ei sielun tai lihan harsoja.

Ensimmäinen aviomies jaksoi rakastaa naista kymmenen vuotta.

Mutta viimein suhde viileni ja mies alkoi tuntea kutistuvansa naisen katseen alla. Kerrostaloa vastapäätä pikkukaupungin sydämen halkaisi musta joki. Erään aamukävelyn päätteeksi mies löysi turvapaikan aaltojen alta. Naisen katse kasvoi voimassaan.

Naisen toinen aviomies virkkoi heti aamun valjettua hääyön jälkeen: ”Minua et saa juoksemaan jokeen.” Nainen laski luomensa ja vaikeni.

He tuijottivat toisiaan aamiaispöydän ylitse, päivällisellä, iltapalalla. Yhä useammin mies joutui laskemaan katseensa ensin.

Vuoden kuluttua miestä naarattiin jokiuomasta, mutta ruumista ei löytynyt. Virtaus oli voimakas, kevään sulamisvedet vuolaat, sulkuportit ammollaan alajuoksulle saakka. Hautajaisissa nainen suuntasi katseensa maata kohti, mutta vähäisen saattoväen mentyä hän repi harson hattunsa lieristä ja antoi silmiensä sokaistua auringon, vertaisensa, säteissä.

(Jatkuu…)

Harri Filppa on oululainen sarjakuvantekijä ja –tutkija, joka haluaa vakaasti uskoa että sarjakuva kelpaa tieteellisen kerronnan muodoksi.

Harri Filppa

33

Ville Hakamäki

PAKO

Mieleni perukoilla muovaan kuvaa väkevästä pohjoisen naisesta.

Hän on Ivalosta tai Inarista tai Kittilästä jostain sellaisesta tummasilmäinen ja sievä kuin tulen henkäys

Ville Hakamäki on oululainen runoja kirjoittava opiskelija.

ja hän kirjoittaa minulle kutsuu käymään opettaa kieltään paljastaa pieniä palasia itsestään ja vastaan viipymättä

34

postitan runoja valokuvia parhaita maalauksiani pieniä palasia itsestänikin kuten: lisämunuaisen aataminomenan kolme kappaletta varpaita vasemman pupillin elimen jos toisenkin kaiken mitä jäljellä on hänen vastaanottaa ja muovata mieleisekseen

Ville Hakamäki

HILJAINEN KANNANOTTO

Sade valuu kynän vartta paperille.

Se on tapa käsitellä elämääni.

Runon ei tarvitse olla hyvä, kunhan olisi edes valmis.

Vihreä vanha talo järvi muutama kituva koivu, siinä asioita, jotka näen kirjoittamisen arvoisia asioita.

Ihmistä en ole nähnyt kahteen viikkoon, se on myös tapa käsitellä elämää

35

Ville Hakamäki

ROVANIEMILIEMI

Sade pysäyttää matkani töistä kotiin.

Kaikki vaikenee jotenkin eikä silti: autot kipuavat vastavirtaan pitkin katuja, joiden varsilla porttikäytävissä auloissa ja markiisin alla kuhisee vilkas sivilisaatio.

En halua osallistua yhteenkään keskusteluun nähdä kenenkään kasvoja tai kenkiä tai haaleita alusvaatteita.

Olen lähinnä ylijäämä jonkinlainen etääntynyt mustetahra sateenvarjodesimaali jota ei huomaa edes se harppu joka kiroaa vuorotellen ukkosta vuorotellen ukkoaan.

Sitten kaikessa hiljaisuudessa sade hiipuu ja kuolee kuurot eivät koskaan kestä kauaa täällä niin kuin en minäkään.

36

Raija Kristo

Pieni pala maata

37

Päivikki Romppainen

ISOÄITI

Kasvot tyhjyyttä täysi

jokiuoma josta vesi on paennut. Tulvamerkit haalistuneet kenenkään näkemättä. Jäljellä uurteet: peruskallio.

Jääkautinen vastustamaton voima on sen ylittänyt. Poskiluut: rantakivet, lasten leikeissään sillä kesä on jo ohi – Silmät joista

vesipainanteet

harhautunut maalintu janonsa sammuttaa. Yli

kiitää

pelon

38

tai tuulen

väre

hylkäämät

Päivikki Romppainen

SANON KIVELLE SINÄ

Sanon kivelle Sinä sen pinta värähtää käteni kosketusta kuin rakastetun iho – sanon puulle Sinä ja rungosta minua vastaan katsoo mikä aiemmin oli vain oksan arpi mutta nyt Korkea Veisu ja gasellin katse sanon vedelle Sinä ja vereni virtaa koskesta suvantoon sanon sinulle Sinä otat kiven katseen kaarnan kuoren ihoksesi pakenet kuin vesi lähteillesi

39

Jarkko Lauri

PALAVAT LAMPAAT -sarja

Jarkko Lauri on ranualaissyntyinen kirjallisuudentutkija ja kriitikko, joka tutkii tällä hetkellä Orfeuksen Manalan-matkaa.

Hänet löytää Oulun yliopiston Kirjallisuus-oppiaineen huoneesta HU337.

TAPETOITU

40

Minua on tapetoitu niin paljon, että tahdon maahan, jossa ei ole kukkatapetteja.

On vaikeaa hypätä maailmaan joka on pallonmuotoinen, mutta hyppään silti ja osun vuorenhuipulle.

Maalaa minut!

Maalaa kokonaan.

Kasvoissa on yö nurin mennyt taivas kivinen pelto ja sinä hymyilet kuin kirkas ruoho kivien välissä.

Jarkko Lauri

HUULIPUNA Joskus unessa huulesi hyppivät aidan yli ja lampaat katsoivat ihmeissään.

Hetken kasvoin unikkoja, ja lampaat jatkoivat syömistään.

41

Jarkko Lauri

PALAVAT LAMPAAT Ne laiduntavat kasvojen aitauksessa, tulen takana kun kuu soittaa kovaa ja maidossa on reikiä.

Hymyile tyhjyyteen, älä pelkää.

Hymyile tyhjyyteen ensin.

Olet sokea ja vain harvan ääni hymyilee Toinen, joka odottaa, on yhtä sokea.

Katso sisäänpäin: löydät äärettömän monta peiliä.

Sinun on laskettava peilien eläimet, jotta saat rauhan.

Sadannen kohdalla nukahdat.

Vain ihmislauma on ääretön ja sadas mies katsoo sinua kuin odottava peilisali, peilit kuin veden pinta.

Sinä olet viideskymmenes tai kuudessadas lammas, jota hänen unensa katsoo, olet lauma, lauma yksin.

Kello soi ja lammas lampaan perään hyppää.

Hymyile tyhjyyteen, niin koko lauma hymyilee ja te juoksette läpi peilisalin rinta rinnan, sanat kuin seepranraidat peileissä vilisevät.

Katso häntä suoraan, polta itsesi, iske palavat silmät rivien väliin kun puhut, iske palavat silmät rivien väliin kuin ruoska, lyö pisteet kuin Kristuksen naulat ja muista: se ei ole aurinko, joka peileissä palaa, vaikka laskutaidottomat pakenevat mielellään aurinkoa ja laskevat kohdallasi palot, tulet, tappion luvut.

Kaikki pelkäävät tyhjää, ovat lauma yksin.

42

Jarkko Lauri

Se on mitätön ihminen, joka peileissä palaa, palaa tyhjyyden miilussa, vailla ilmaa.

Koskaan hän ei ole ollut ihmistä enempää ja yhtä paljon ihminen kuin tyhjän peilissä, pelkäävänä.

Hautaa minut pallon alle, hän sanoo ja Kristus haudataan Australiaan.

Hän on se, joka istuu taimen vierellä ja odottaa puuta, laskee auringonlaskun kohdalla yhteen ja elämän kohdalla niin moneen kuin yhdestä elämästä seuraa kuolemaa Kello soi ja lammas lampaan perään hyppää.

Uni laskee puusta metsään.

Aasin turkki kirkuu: onko se Jeesus, joka kiipeää, vai puun varjoko täällä viilentää?

Hymyile tyhjyyteen, älä pelkää: olet yhtä nöyrä kuin olet sokea ja yhtä voimakas kuin elämä, joka rajaa tyhjyyden tulella, kieli, jota ei elämästä erota.

Katso suoraan kasvojen aitausta.

Sinun on laskettava peilien eläimet, jotta saat rauhan.

Ja jos kaikki käy hyvin, valkoinen lammas katsoo sinua kurkistaa aitauksesta tulen takaa.

43

Jarkko Lauri

AAMU MATISSEN TAPAAN Lukemani perusteella, en paljon muuta, tämän muistan: Joka aamu, kun herään, Lumileopardi vatsallani syö onnellisena banaaninkukkia.

Sillä talvenkestävä banaanilaji Himalajan rinteiltä yllätti minut kirjaston hyllystä ja aamulla olin maailman suurin banaanitutkija.

44

Ari Sipola

Ala-Mustolan asuinkentässä, Inarin järven rannassa, oli rauhallinen syksyinen aamu. Rannassa tuuli oli jo pieksänyt koivut melkein lehdettömiksi. Niiden alla lepäsi muutamia veneitä ja verkkoja roikkui kuivumassa telineellä lähellä rantaa. Rannalle oli myös vuosia sitten nosteltu hirsistä pikkuinen sauna, jonka hirret hohtivat aamuauringon säteissä harmauttaan. Koira makoili laiskasti portaiden vieressä porontaljalla ja tuvan savupiipusta nousi savukiehkura tuulettomalle taivaalle. Järven pinta oli peilityyni, ja maiseman liikkumattomuuden rikkoi ainoastaan muutaman koskelon lento pitkin rantaviivaa.

Nekin kaarsivat ääntäkään päästämättä kohti etelää kadoten niemen taakse yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.

Yhtäkkiä koira valpastui, nousahti seisomaan ja katsoi liikahtamatta metsän reunaan nyt jo muutamia kertoja haukahtaen. Hetken kuluttua sinne ilmestyi kuin tyhjästä kiireesti kävelevä pienehkö mies rikkoen asuinkentän rauhan. Hänellä oli jalassaan paikatut harmaat pussihousut ja päällänsä virttynyt likainen puvuntakki sekä tiukasti päähän painettu harmaa karvalakki. Hän käveli nopeasti risainen reppu selässään talon pihalle ja pysähtyi keskelle kenttää alkaen tuijottaa herkeämättä pirtin ovea. Mies oli Elias Sverloff, kolttasaamelainen, joka asui kissansa Sampan kanssa muutamien tuntien kävelymatkan päässä pienessä mökin kömmänässä, jonka pihamaalla retkotti pieni sauna. Ala-Mustolan talossa taas asui Juhon-Matti Sarre vaimonsa Selman kanssa. Juhon-Matin ruokakuntaan kuului myös viiden tenavan lapsikatras, jota Juhon-Matti sekä Selma elättivät poronhoidolla ja kalastamalla. Elias, jota myös Piirros: Aarne Sipola.

Helsinkiläistyneen inarinsaamelaisen Ari Sipolan (s. 1965) kerrontataidot saivat sytykkeen jo pienenä jannuna kalastajien ja savottajätkien tarinoiden kuuntelemisesta.

Lisää Arin tarinoita ja mietelmiä löydät Ari Heikin blogista ruotsinsuomalaisten radiokanavan sivuilta www.radiosuomi.se.

PIENI TARINA INARISTA

45

Ari Sipola

Perskeles-Eelikseksi kutsuttiin, oli poikamies, joka elätteli itsensä kalarenkinä sekä paimentamalla muiden poromiesten karjaa. Oli Eelis viettänyt joskus aikaansa myös savotoilla, mutta pienen kokonsa vuoksi siinä kuitenkaan suurempia tilejä tekemättä. Ja nyt Eelis seisoi liikkumatta Ala-Mustolan pihalla vierellään Juhon-Matin koira, joka tunnisti miehen ja haistellen heilutteli jo häntäänsä. Elettiin elokuun ensimmäistä viikkoa ja oli jokakuinen Eeliksen pakollinen kauppareissu Nellimin kylään ja siellä Porsangerin kauppaan ostamaan täydennystä niukohkoihin ruokavarantoihin.

Juhon-Matti kuuli tuvassa koiran haukahdukset ja nousi pirtin penkiltä kävelläkseen verkkaisesti ikkunaan. Hän katsoi ulos siirtäen hieman verhoa ja sanoi hänelle niin tyypillisellä rauhallisella äänellä: – No sehän seisoo Eelis pihalla, laitapas emäntä pannu liedelle ja kaivase kaapinperältä vehnästä, niin mie pyytelen Eeliksen sisälle.

– Niinhän se pitikin olla, sillä nythän onkin maanantai ja Eelis käväseepi Porsangerin puodilla, sanoi Selma ja alkoi nostella vanhasta alumiinisesta maitotonkasta vettä kahvipannuun.

Juhon-Matti käveli eteiseen ja avasi oven. Hän katsoi hymyillen vierasta ja siirtyi syrjään ovenreiästä pyytäen Eelistä astumaan sisälle. Eelis otti nopeita askelia ja ohitti isännän tervehtien ja käveli pirttiin. Hän otti lakkinsa pois päästään ja istuutui ikkunanpuoleiselle pitkälle penkille asettaen reppunsa lattialle penkin viereen.

– Jahas, se on sitten niinkuin Eeliksellä kauppareissu maalikylliin tievossa, onko sitä suolat päässy vähhiin ja olekko siikaa pyyvelly nyt, kun tuntuu kala jo liikahtavan?

Juhon-Matti alkoi kysellä Eelikseltä tarjoten hänelle samalla tupakkaa Työmies-askistaan, jonka kanteen oli tehty laskelmia kynällä. Eelis otti tupakan sormiinsa ja kaivoi etutaskustaan askin tulitikkuja. Hän asetteli tupakan huulilleen ja päätään kallistaen sytytteli tupakan vetäen pitkät henkoset, jonka jälkeen alkoi vastailla kysymyksiin.

– Perskeles, perskeles. Joo, piti lähtiä kaupoille ostammaan tarvittavammat sekä Tshampalle shilakkaa ja väriainetta täytyy, niin väriainetta täytyypi ostella pönikkä.

– Jaa, sekö vieläkin Samppa herkuttelleepi silakalla, no se ei Sampalle Inarin reeska kelpaa, mutta mihin sie väriainetta ostelet? kysyi Juhon-Matti mielenkiintoa äänessään.

Eelis karisteli tupakkaansa lattialle ja katseli emäntää, joka kaateli jo kahveja kuppeihin asetellen pullalautasta pöytään. Eelis sylkäisi tupakan hehkuvaan päähän, litisti tupakan sammuksiin sormiensa välissä ja asetteli tupakantumpin varovasti karvalakkinsa retkottavan korvallisen alle odottamaan seuraavaa tupakointitaukoa.

46

Ari Sipola

– Perskeles, perskeles, kun löin kämphään uuven lattian, niin siihen laittelen väriainetta, oli kuule viime talvena niin kylmä kämpän lattia aamusella, että Tshampallakin oli turkki kuurassa. Perskeles, ja siikoja en ole perskeles pyytäny, kun haukia tuli Haukkalammesta tiinut täyteen.

– Vai olet sie tehny remontin. No ei se ollutkaan kyllä kovin rapia se sinun lattia, kun mustikanvarpua jo työnteli lankkujen välistä, sanoi Juhon-Matti nyt jo naureskellen.

Eelis joi kuppinsa loppuun ahneesti ja pyyhkäisi suupielensä pukutakin hihaan. Hän otti tupakantumpin karvalakkinsa poimuista, raapaisi tikun, imaisi tupakastaan henkoset ja nousahti nopeasti ylös sanoen: – Ei perskeles se on Eeliksen mentävä, postipiili tulleepi ja se ei Tsimilän Ahti kuule myöhäsiä oottele, piru jään vielä kyyvistä, niin jääpi lattiat värjäämäti.

– Kerropa Similälle terveiset ja kyselepä, onko meille postia kaupalla ja älähän unohu Nellimin paarille, että et jää piilistä, vaikka tuomosella hopulla tuskin jäät Ahtin kyyvistä, sanoi Juhon-Matti ja saatteli Eeliksen reissuun.

Eelis painoi karvalakin korvilleen ja paranteli repun asentoa, nyökkäsi talon isännälle sanomatta mitään, lähti porhaltamaan kentän poikki nopeasti tuttuun tapaansa ja katosi metsään johtavalle polulle.

Nellimin kylän raitti oli yleensä hiljainen. Ainoa liike, mikä nytkin näkyi kylässä, oli oranssi postiauto, joka mateli hiljaa keikkuen kaupan pihaan. Haitariovi avautui rymähtäen ja kyydistä astui ulos Elias Sverloff selässään nuhruinen ja risainen reppunsa. Perässä autosta laskeutui autonkuljettaja Similä, jonka käsissä oli muutamia paketteja sekä säkillinen postia. Eelis avasi oven postikasan kanssa sisälle kiiruhtavalle Ahtille. Sisällä virisi kiivas keskustelu kauppiaan ja puheliaan postiauton kuljettajan välille. He vaihtelivat naureskellen kuulumiset Eeliksen keräillessä ostoksiaan hyllyjen välissä. Ahti katsoi Eelistä ja sanoi: – Eelis, mie lähen tunnin päästä takaisin tästä puodin pihasta kohti Ivaloa, joten tehe kaupat rauhassa. Siehän tulet kuitenkin pistäytymmään paarilla, niin mie kun tulen Virtaniemestä juopasen siinä samalla kahvit.

– Perskeles, perskeles. Sie se Ahti olet tolkun kuljettaja, kun et Eelistä jätä kävelymieheksi, perskeles, sanoi Eelis ja alkoi asetella ostoksiaan tiskille. Hän katsoi hymyilevää kauppiasta kysyvästi kulmiaan kurtistaen sekä hyllyihin päin kädellään viittoen ja sanoi: – Se en mie kuule Portsankeri löytäny semmoista asiaa tuolta hyllyiltä, mitä mie tarvisin.

47

Ari Sipola

– Jahas. Mikäs se Eeliksellä on sitten löytämättä. Jos katsoisimme yhdessä, ja jos me emme sitä yhdessä löydä, niin sitten tilaamme puuttuvan tuotteen Ahtin mukana Ivalosta.

– Perskeles, kun mie tarvisin kuule väriainetta ja miekö en ole niijen kanssa pellaillu, niin pirustako mie tiijän minkälainen se onpi se väriaine.

Kauppias katseli hetken Eelistä ja alkoi ohjata tätä hyllyjen väliin kysyen: – Niin tässähän näitä olisi näitä väriaineita, millaista ainetta sen pitäisi olla? Tai jos kysyisinkin, että mihin sitä käytetään, niin olisi helpompi oikea tuote löytää.

– Siehän se Portsankeri sen sanoit: mihin sitä käytettään, niin siitähän met sen tiijämme. Sie oot Portsankeri hyvä kauppias, perskeles.

Niin kuule ne jokku käytteleepi sitä venheisiin, niin venheisiin ne sitä käytteleepi! Huudahti Eelis nyt jo valtavasti intoa äänessään.

Porsanger otti hyllystä viiden litran astian tervaa ja ojensi sen Eelikselle. Sitten hän antoi vielä viime hetken neuvot osoittaen samalla etikettiä, jossa oli pientä tekstiä: – Tässähän tätä väriainetta sitten olis Eelikselle, ja eipäs ollut vaikea arvuutella väriaineen laatua, kun vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Sen verran neuvon, että vedät ensimmäisen kerran huolellisesti ja annat muutamien tuntien ajan kuivua. Sen jälkeen toinen kerta päälle ja annat ajan kanssa kuivua. Ja muista, että pintojen täytyy olla kuivia ennen käsittelyä. Pensselit annan sinulle tuolta tiskiltä.

Luulisin, että kaksi vahvempaa pensseliä riittää.

– Kuivia on pinnat perskeles, kuivia on joo, ja älä sie liikaa niitä perskeleen pensseleitä tyrkytä, että rahat riittää muutamaan olueenkin vielä, sanoi Eelis seuraten kauppiasta tiskille.

Ala-Mustolan asuinkentässä päivät kuluivat verkkaisasti. Päivittäiset rutiinit olivat samanlaisia aamusta iltaan: verkkojen selvittelyjä, korjailua sekä laskua ja nostoa, kalan perkuuta ja suolausta. Joskus päivän askareet katkaisi vieraiden piipahtaminen pirtissä. Inarin Nangu-vuonolla olikin asukkaita kohtalaisesti ja vierailemassa käytiin aina, kun siihen aukesi mahdollisuus. Joskus myös nellimiläiset kalastajat tai poromiehet piipahtivat tuvassa tarinoimassa sekä vaihtelemassa kuulumiset. Vieraat ilmestyivät yleensä yllättäen ja talojen emännät olivatkin siihen varautuneet.

Leivottiin pullaa ja leipää viikoittain ja kahvia löytyi pirttien kaapista aina sen verran, että vieraille riitti kupposet. Sarren pirttiin saapui joka kuukauden ensimmäinen maanantai yksi vierailija, jota osattiin odottaa melkein minuutilleen. Elias Sverloff ei jättänyt kauppareissuaan koskaan käymättä, ja jos hän ei seisonut keskellä kenttää asennossa, kasvoi talon isännällä sekä emännällä 48

Ari Sipola

huoli. Ikkunoista vilkuiltiin tämän tästä metsänrajaan. Hän ei saapunut koskaan muuna kuin kauppareissupäivänä. Mutta nyt tapahtuikin jotakin, mitä Sarren tiluksilla ei ollut koskaan nähty. Oli vain muutamia päiviä aikaa edellisestä Eliaksen vierailusta, kun Juhon-Matti kuuli koiransa haukahtelevan ja kuuli myös poikiensa ryntäävän sisälle porstuaan huutaen: – Isä, isä... Perskeles-Eelis tulleepi metästä, Eelis tulleepi juosten metästä!

Juhon-Matti ja Selma katsoivat ikkunasta, ja todellakin Perskeles-Eelis seisoi pihalla asennossa mustassa puvuntakissaan ja harmaissa pussihousuissaan. Mutta nyt Eeliksellä oli kädessään myös peltinen kanisteri, jonka kyljet olivat tuhrautuneet ruskeille läikille.

– Laitteleppas Selma kahvit tulelle ja suolasiiat sekä leivät pöytään, niin mie pyyvän Eeliksen sisälle. Mitä kuiten Eelis on taas Nellimiin menossa.

Isäntä käveli kohti ovea ja puisteli mennessään päätänsä. Hän avasi ulko-oven ja seisahtui syrjään pyytäen Eelistä sisälle. Eelis asteli ripeästi torppaan kuin vanhasta tottumuksesta ja otti lakin päästänsä. Hän laski peltisen kanisterin sekä reppunsa penkin viereen ja istui liikkumatta sekä ääntäkään päästämättä. Hän jäi tuijottamaan pöydän vahaliinan kuvioita.

– Onkos se Eelis menossa taasen Nellimiin vai oletko aivan Ivaloon asti oijjustelemassa? Ja mitä kuiten olet taas maalikylille menossa, kun vasta muutama päivä sitten siellä käväsit? alkoi Selma kysellä samalla kun asetteli tarjoiluita pöytään.

Juhon-Matti katseli mielenkiinnolla Eelistä, joka sytytteli nyt isännän tarjoamaa tupakkaa. Tupakan alkaessa palaa rahista puhalsi Eelis ilmoille vahvan savupilven sitä hetken katseellaan seuraten.

Hän käänsi katsettaan hitaasti kohti Juhon-Mattia ja alkoi puhua värikkäällä tyylillään: – Voi perkeles, perskeles sitä Portsankeria!

– Mitäs se kauppias nyt on tehnyt, kun oikeen noitua miestä pittää? kysyi Selma ja istuutui pöytään vastapäätä Eelistä. Tämä käänsi katseensa peltikanisteriin ja jatkoi: – Voi perskeles sitä Portsankeria. Myy miehelle väriainetta, niin aamulla kun lähtee tsaikan keithoon, niin tsukat jääpi lattiahaan perskeles.

Nyt alkoi Juhon-Mattikin kiinnostua Eeliksen kanisterista ja kumartui ottamaan sen käteensä. Isäntä katseli etikettiä, josta ilmeni kanisterin sisältö: tervahaudassa keitettyä tervaa.

– Oletko sie tervannu venheen? Ja miten sinun sukat lattialle jääpi teen keithoon kävellessä? kysyi Juhon-Matti ja vetaisi savut tupakastaan.

49

Ari Sipola

– Enhän mie venettä ole värjänny vaan kämphän lattian. Ja se Portsankeri neuvvo vielä, että värjäile kahesti ja huolella perskeles. Sekhään vielä mithään, jos tsukat jarruttaa, mutta kun Tsamppakin piti aamulla repiä irti pirtin nurkasta perskeles!

Selma ja Juhon-Matti katsoivat toisiaan hetken sanomatta mitään, kunnes alkoivat molemmat nauraa niin, että tuvan seinät raikuivat. Eelis katsoi ihmetellen isäntäväen nauramista ja yhtyi hetken emmittyään itsekin nauruun. Isäntä pyyhki vetisteleviä silmäkuoppiaan vieläkin hekottaen ja sanoi katsoen vuoroin Selmaa ja Eelistä.

– Vai olet sie Eelis menny tervaamaan lattian. Heh, no kun olemma juoneet kahvit niin kävelemmä kattomaan sinun värjättyä lattiaa, jos voimme sille jotakin tehdä. Heh. – No mie se kyllä olen semmonen äijä, että mie tervailen venheet ja lattiat ja huolella, vai mitä Matti? Perskeles heh heh, nauroi nyt myös Eelis ja nauruun yhtyikin nyt jo koko talonväki. Jopa koirakin alkoi ulvoa ja haukahdella pihalla.

TARINANKERTOJAN JÄLKISANAT Tässä pienessä tarinassa, jonka kuulin vuosia sitten Juhon-Matin pojalta Raimolta, on pieni totuuden siemen, jonka olen yrittänyt muotoilla luettavaksi tarinaksi. Ala-Mustolan asuinkenttä Inarin järven Nangu-vuonossa on vuosien saatossa hiljentynyt ja moni tarinani henkilöistä poistunut keskuudestamme. Jopa Ala-Mustolan pirtti on myöhempinä vuosina palanut. Luulenpa, että myös PerskelesEeliksen torpan seinät ovat jo maatuneet ja saunakin nuokahtanut pihamaalle kadotakseen pohjoisen kituen kasvavaan aluskasvillisuuteen. Mutta Eeliksen lattian uskoisin kuitenkin kestäneen ajan hampaan sekä syksyiset sateet ja talven pakkaset erinomaisen tervauksen johdosta – ehkäpä lattiassa näkyvät vielä Eeliksen sukan painanteet sekä Samppa-kissan pienet tassunjäljet? Ehkäpä myös tämä tarina tulee nyt kestämään ikuisuuden kulkeutuen tarinoitsijalta toiselle, ehkäpä se saa myös uusia piirteitä liikkuessaan saunailloissa sekä firmojen juhlissa ja hämyisten pubien nurkkapöydissä.

Uskoisin, että se pieni tarinassa oleva totuuden siemen alkaa itää ja vuosien saatossa pienet vääräleukojen lisäykset tekevät siitä vieläkin paremman. Niinhän kuulemani mukaan paranee venetervakin, johon on lirahdutettu sekaan hieman pellavaöljyä. Ehkäpä?

29.9.2012 HELSINGISSÄ Ari “Heikki” Sipola 50

Kati Hiekkapelto

Eräänä päivänä, kun Erkki painoi punaista luuria, laski kännykän tammiselle työpöydälleen ja veti housujensa vetoketjun kiinni, hän tunsi, ettei mikään ollut niin kuin ennen. Edes puheluista, joista hän aiemmin oli nauttinut suunnattomasti, ei saanut enää mitään kiksejä. Erkki tuijotti kallista kännykkäänsä, jolla saattoi tehdä videoita, lähettää sähköpostia, katsoa tv:tä ja etsiä satelliitin välityksellä oikean osoitteen missä päin maailmaa tahansa, mutta ei kunnolla soittaa yksinkertaista pikku puhelua. Siinä se makasi tyylikkään mutta viattoman näköisenä siistien paperipinkkojen ja tietokoneen vieressä, näytöllään rasvainen sormenjälki.

Nykytekniikan myötä kaikki oli muuttunut niin vaikeaksi.

Toista oli ollut ennen, pöytäpuhelimien aikaan. Silloin kaikki oli ollut yksinkertaista ja turvallista ja juuri siitä helppoudesta hän oli nauttinut. Hän ei ollut mikään perverssi extreme-tyyppi, joka kiihottui paljastumisen mahdollisuudesta. Tuttu ja turvallinen oli hänelle parasta. Vaimokin oli joskus nuorempana marissut, että kokeiltaisiin jotain vähän rajumpaa, mutta hän ei ollut halunnut; perinteinen lähetyssaarnaaja riitti hänelle oikein mainiosti.

Nykyinen pelko kiinnijäämisestä ei siis lainkaan lisännyt hänen nautintoaan, päinvastoin, se nakersi sitä. Nyt Erkki tunsi tulleensa siihen pisteeseen, että nautintoa ei enää edes ollut; oli vain piintynyt tapa, josta hän taisi olla

Kati Hiekkapelto on hailuotolainen kirjoittaja, jonka suhde pohjoiseen on muutamaa syrjähyppyä lukuun ottamatta elinikäinen ja uskollinen.

Otava julkaisee hänen esikoisromaaninsa Kolibrin maaliskuussa 2013.

ERKKI

51

Kati Hiekkapelto

mitä suurimmassa määrin riippuvainen. Jos hän nautinnon puutteesta huolimatta jatkoi, hänen täytyi tehdä sitä vain pitääkseen pahan olon loitolla. Myönnettyään tämän itselleen Erkkiä rupesi ahdistamaan kovasti. Hän rummutti sormillaan työpöytänsä himmeänkiiltoista pintaa ja hänen rintaansa puristi, oli vaikea hengittää. Ensimmäistä kertaa elämässään hän sai ajatuksen: jospa lopettaisin koko touhun. Uuden ajatuksen viehätys helpotti hieman hänen oloaan mutta tuntui samalla pelottavalta ja vaikealta. Olihan kyseessä hyvin pitkäikäinen harrastus, voisi sanoa jopa elämäntapa. Hän oli aloittanut hyvin nuorena, jo varhaisteini-iässä. Ei sellaisesta olisi helppo irrottautua.

Hetkisen asiaa ajateltuaan hän alkoi epäillä, voisiko päästä koskaan lopullisesti irti ja haluaisiko sitä sittenkään.

Asian vatvominen tuntui vain lisäävän hänen ahdistustaan, päässäkin alkoi jyskyttää. Mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä varmemmaksi hän siitä tuli: hän oli mennyt hukkaan itseltään.

Erkki huokaisi syvään, sammutti tietokoneensa, kutsui sihteerinsä paikalle ja antoi hänelle nipun papereita sekä ohjeet.

– Minä lähden nyt. Valmistele tuo juttu tuossa ja peru kaikki iltapäivän ja huomisen tapaamiset, sano vaikka että nousi kuume tai jotain.

Sihteeri katseli tumman avokkaansa kärkeä nolostuen, ei ollut ollenkaan Erkin tapaista teeskennellä sairasta. Sitten hän kohotti katseensa, ajatteli ettei ollut hänen asiansa arvostella esimiehen valintoja, ehkäpä Erkki tunsi alkavia vilunväristyksiä ja yritti ennaltaehkäistä pahempaa sairastumista. Hän otti paperipinkan ja poistui omaan huoneeseensa. Niin, kai se oli vain hyväksyttävä, että oli asioita joita toiset pystyivät tekemään ja toiset, kuten pelkkä sihteeri, eivät pystyneet.

Erkki laskeutui hissillä pakokaasuista harmahtavaan parkkihalliin. Hänen Jaguarinsa paikka oli tietenkin heti hissin vieressä. Yleensä hän tunsi hienoista ylpeyttä, vai kehtaisiko myöntää suoraan että leuhkuutta, kaivaessaan hitaasti avaimet salkustaan ja istahtaessaan nautinnollisesti narahtavan nahkaverhoilun syliin. Hän tunsi kateellisten katseiden kosketukset. Hetki oli yksi päivän parhaista. Ei 52

Kati Hiekkapelto

Erkki mikään pröystäilijä ollut, eikä edes pahasti leuhka.

Joku voisi luonnehtia häntä mieheksi, joka osasi terveellä tavalla nauttia kovan työn tuottamista hedelmistä. Mikään ei ollut tullut itsestään eikä ilmaiseksi. Miksei siis voisi iloita Jaguariin nousemisen hetkestä ja muiden katseista ihan hyvillä mielin, olihan auto sentään maksanut melko monen toimistotyöntekijän ja rakennusmiehen vuosipalkan verran. Mutta tuona päivänä Erkki ei ajatellut autoa eikä sitä, miltä näytti lähtiessään ajamaan. Hänen mielensä oli ajatuksista tyhjä kuin rikottu kananmuna. Hän vain käynnisti moottorin, kiemurteli ulos hallista, ajoi suorinta reittiä läpi ruuhkaisen keskustan, jossa raitiovaunut autot bussit mopot liikennevalot kadut tiet ostoskeskukset putiikit yökerhot ravintolat kahvilat kuppilat räkälät elokuvateatterit museot näyttelyt galleriat kuntosalit koulut toimistot virastot kalliit asunnot lääkärikeskukset ruokakaupat ja rautatieasema määrittelivät sinne ahtautuneiden ihmisten tarpeet ja elämän suunnan.

Hän koukkasi kehätien liittymästä moottoritielle, painoi kaasua ja suuntasi pohjoiseen. Kiviset kerrostalot vaihtuivat jättimäisiin ostoskeskuksiin ja teollisuushalleihin, joita oli rakennettu epäsuhtaisiin ryppäisiin, mutta tarkkaan laskelmoitujen kulkuyhteyksien varrelle, entisille pelloille entisiin metsiin. Hänkin oli ollut rakennuttamassa niistä monia. Ne olivat olleet pitkiä prosesseja, joista ei kääritty voittoja yhdessä yössä, eivät sopineet äkkinäisille tyypeille. Hän oli lähtenyt liikkeelle nollasta, muutamasta hulluna pidetystä maakaupasta, joiden hinta oli silloin ollut elämänsuuruinen riski-investointi, mutta jotka nyt vastasivat ehkä parin päivän tai viikon tuottoa. Sitten oli vain pitänyt jaksaa työskennellä rauhallisesti ja päättäväisesti, vedellä lankoja kulisseissa oikeisiin suuntiin, voidella sopivia kunnan virkamiehiä ja samalla hoidella nopeampituottoisia sivubisneksiä jalansijan saamiseksi, aseman saavuttamiseksi ja selustan varmistamiseksi. Hän oli kasvattanut yhden miehen tonttikaupoista maanlaajuisen rakennuskonsernin ammattitaidolla ja suunnitelmallisesti mutta tarvittaessa hän ei ollut kaihtanut riskejä eikä aggressiivisuuttakaan.

Erkki tunsi tarvetta pysähtyä ensimmäisen kerran vasta Jyväskylän jälkeen. Polttoaine oli lopussa ja virtsarakko täynnä. Ohitettuaan 24 hoota kirkuvan neonvalotornin ja 53

Kati Hiekkapelto

oranssinkeltaisessa sykkeessä hehkuvan valtaisan huoltoasemakolosseumin, joka näytti leijuvan irti maisemasta, hän valitsi ihmisten hylkäämän kahvilamökin. Sen pihalla kyhjöttävän bensapumpun sisältö maksoi 23 senttiä enemmän litralta kuin edeltävällä avaruusasemalla. Hän tankkasi Jaguarin, kävi kusella ja meni kahville, söi kuivahtaneen viinerin, josta tippui murusia pöydälle ja puvun rinnuksille. Hän katseli ikkunasta avautuvaa maisemaa ja tunsi ahdistuksen hellittävän hieman. Järven ulappa tunkeutui juuri siinä kohden kohti maantietä, muodosti suojaavan kainalon metsäisen vaaranrinteen kupeeseen; tämä oli näihin päiviin saakka ollut hyvä paikka tauolle. Erkki näki mielessään nahkoihin pukeutuneet partaiset miehet tulillaan, jäniksiä nippuna roikkumassa kuusen näreestä, sitten kodan savut, kärrypolun, mökin, saunatontun, perunamaan ja lopulta asfalttitien. Kukapa olisi uskonut tämänkin seudun singahtavan valonnopeudella tulevaisuuteen, missä kaunis järvimaisema ei riittänyt enää kenellekään.

– Onpa teillä komia auto, tiskin takana palvellut vanhus sanoi yhtäkkiä vetäisten Erkin pinnalle mietteistään.

– Harvoinpa tuommoisia täällä näkee, taijatta olla Helsingin herroja.

– Haluatko sen, Erkki vastasi. – En tarvitse sitä enää. Olen lähtenyt Helsingistä.

Vanhus yritti tietenkin ensi alkuun vastustella, ei ollut tottunut saamaan mitään ilmaiseksi ja epäili Erkin tulleen hulluksi, mutta suostui sitten kun huomasi, että mies oli aivan tosissaan. Niin Erkki kirjoitti tarvittavat paperit ukolle, maksoi bensan, kahvin ja viinerinkin ja luovutti auton avaimet vanhukselle.

Kevyesti kuin olisi vapautunut märistä vaatteista, jotka kiskoivat veden varaan joutunutta kohti syvyyksiä, hän lähti kävelemään pieneltä huoltoasemalta maantienlaitaa pitkin. Kun hän oli kävellyt aikansa, alkoi tulla jo hämärä.

Hän pysähtyi linja-autopysäkille ja kas, saman tien mutkan takaa kaartoikin Express-bussi. Hänen kätensä heilautus pysäytti bussin, sen ovi aukesi äänekkäästi maiskahtaen ja nielaisi hänet plyysiverhoiltuihin sisuksiinsa, jotka hieman kahisivat, kun hän nautinnollisesti istahti. Hän 54

Kati Hiekkapelto

antautui bussin vietäväksi. Tuijotti vain ikkunasta, antoi loppumattomien havuviidakoiden humista silmien ohitse kuin liikkeessä olisivat olleet ne eikä linja-auto, ikään kuin maantie, entinen Eurooppa neljä, olisikin ollut vain asfalttinen juoksumatto, kylien ja taajamien, peltojen ja metsien vyöryessä sen ohitse.

Maisema pysähtyi kun kohdalla oli Oulu. Erkki päätti jäädä sinne yöksi, koska tunsi tarvitsevansa lepoa. Päätös tuntui hyvältä. Aiemmin hän oli mennyt nukkumaan, koska aamulla piti jaksaa nousta töihin. Hän kirjoittautui Turisti-hotelliin väärällä nimellä ja nukkui paremmin kuin koskaan sen nuhjuisilla lakanoilla. Aamulla hän heräsi virkeänä, meni suihkuun ja sitten aamupalalle hotellin pieneen ruokasaliin.

Kesken puuron hän alkoi tuntea outoa levottomuutta. Hän kopeloi pukunsa povitaskua ja huomasi kännykkänsä puuttuvan. Hän ryntäsi takaisin huoneeseensa, penkoi salkkunsa perin pohjin mutta ei löytänyt puhelintaan. Sen oli täytynyt jäädä autoon tai vielä todennäköisemmin työpöydälle Helsinkiin, eihän se ollut soinut kertaakaan hänen ajaessaan.

Erkki lyyhistyi sängylle. Hän ei muistanut kuinka monta kymmentä vuotta hänen aamupäivätouhunsa olivat olleet säännölliset, varmasti yli kolmekymmentä. Ja sitä ennenkin hän oli tehnyt sitä usein. Aluksi soitot olivat tietysti olleet harvinaisempaa herkkua, olihan hän ollut vielä lapsi ja äiti oli ollut melkein aina kotona. Mutta pikkuhiljaa iän ja yksityisyyden mahdollisuuksien kasvaessa niistä oli muodostunut jokapäiväinen arkielämää rikastuttanut nautinto, ja hän oli todellakin nauttinut soitoista, joskus jopa enemmän kuin vaimostaan, aina viime vuosiin saakka. Hän avasi housunsa ja yritti hieroa velttoa kaluaan pystyyn. Hän yritti kuvitella puhelimen korvallaan, oman läähätyksensä ja vastaajan reaktiot. Mutta ei siitä tullut mitään. Hän ei saanut mitenkään kiinni tunnelmasta: ilman puhelinta ja elävää kontaktia toiseen ihmiseen touhussa ei ollut mitään mieltä. Se jätti hänet täysin kylmäksi ja yksinäiseksi. Samassa hän muisti, että oli aikonut lopettaa. Häpeä ja syyllisyys tulvahtivat häneen, hän tunsi itsensä heikoksi ja selkärangattomaksi. Kuinka suuri hänen riippuvaisuutensa olikaan, joutuisiko hän loppuelämänsä jokaisena aamuna kamppailemaan halujensa kanssa? Onneksi kännykkä oli unohtunut – jos se olisi ollut tässä, hän olisi soittanut ainakin kolme kertaa, hän tiesi sen.

Mutta saihan puhelimia kaupoista, tässäkin oli varmasti 55

Kati Hiekkapelto

kymmeniä kännykkäkauppoja muutaman korttelin säteellä ja prepaid-liittymän saisi kioskilta. Pitäisikö hakea?

Pitäisi!

Ei! Erkki riuhtaisi itsensä irti piinaavien ajatustensa vellovasta suosta ja säntäsi ulos hotellista. Oli pakko jatkaa matkaa.

Oli pakko mennä vielä kauemmas.

Koska Rovaniemen-junan lähtöön oli vielä muutamia tunteja aikaa, Erkki kävi Partioaitassa ostoksilla. Hän osti kunnollisen rinkan, teltan ja makuupussin sekä muita tarpeellisia retkeilyvarusteita. Hän jätti mittatilauspukunsa ja nahkapohjaiset kenkänsä sovituskoppiin löydettyään sopivan retkeilypuvun ja vaelluskengät. Kännykkäkauppoja hän ei edes vilkuillut, oli pysyttävä lujana. Varustauduttuaan maastoolosuhteita varten hän tunsi olonsa jo aivan rauhalliseksi, jotenkin lopullisen valmiiksi jättämään kaiken ja avautumaan uudelle. Jalat tuntuivat nuorilta ja vahvoilta tukevapohjaisissa vaelluskengissä Erkin kävellessä rautatieasemalle.

Pohjoisen juna odotti jo. Hän painoi sen kyljessä hohtavaa vihreää nappia ja ovi aukesi tuhahtaen hiljaa. Erkki nousi junaan, istahti ensimmäiselle vapaana olevalle paikalle nuoren opiskelijapojan viereen, sulki nautinnollisesti silmänsä ja tunsi pitkästä aikaa olevansa täysin elossa.

– Mihin sie oot menossa, kysyi vieressä istuva poika yllättäen. Erkki hämmästyi, sillä hän oli luullut suomalaisten istuvan hiljaa julkisissa kulkuneuvoissa, eivät ainakaan vieraille alkaneet puhua.

– En tiedä, hän vastasi. – Entäs itse?

– Kotiin käymään. Opiskelen tuola Oulussa yliopistolla. Vaa emmiekää tiijä mihin oon menosa, nuin niinku yleisemmin ajateltuna. Kunhan olen, tässä näin. Missä milloinkin.

– Minä jään siihen, missä maisema pysähtyy, Erkki ehti sanoa, ennen kuin tajusi miten oudolta se kuulosti. Häntä alkoi jo hävettää, mutta poika ei näyttänyt hämmästyvän lainkaan.

– Ei sinun siihen kannata jäähä, poika sanoi vakavasti. – Siitä pitää omin jaloin jatkaa.

– Ai minne? Erkki hämmästyi.

– Tuu vaikka meillä käymään.

– Missä sinun kotisi on.

– No sittepä näät.

Rovaniemeltä he jatkoivat matkaa Eskelisen Lapin-lin56

Kati Hiekkapelto

jalla. Sillä olisi päässyt Norjaan saakka, mutta he jäivät kuitenkin ennen rajaa pois. Linja-autopysäkki törötti yksinäisenä kapealla maantiellä, joka leikkasi valkorunkoisen tunturikoivikon selkään harmaan ja arpeutuneen haavan.

Lähistöllä ei näkynyt yhtään taloa tai muutakaan ihmiselon merkkiä. Poika sukelsi koivujen sekaan ja käski Erkin seurata perässä.

Maasto oli melko vaikeakulkuista, vaikka se olikin enimmäkseen tasaista varvikkoa. Kaatuneet puunrungot ja risukot, maasta esiin työntyvät juurakot, kivet ja kovat nousut pitkin paljaita tunturin kylkiä olivat Jaguariin ja golfkentän viheriöihin tottuneelle Erkille miltei liikaa. Jokaisen tunturin alta näytti löytyvän suo, joka piti ylittää kengät litisten ja suon keskeltä vuolas puro tai musta joki, jonka toiselle puolelle pääseminen kasteli housutkin ja oli kaataa miehen rinkkoineen päivineen virtaan. Pari tuntia tarvottuaan Erkin oli pakko nöyrtyä ja pyytää poikaa pysähtymään. He istahtivat kiville lähellä tunturin lakea ja söivät eväitä hiljaisuuden vallitessa. Erkki ihmetteli maisemaa, jota jatkui silmänkantamattomiin ja joka silti oli lähempänä häntä kuin koskaan. Sinisinä häämöttävät tunturit muovasivat horisontin aaltoilevaksi mereksi, joka ei loppunut milloinkaan.

Erkki ymmärsi, että maisema oli hänen sisältään avautuva ainoa mahdollinen todellisuus. Se ei ollut enää ikkunan läpi näyttäytyvä televisionomainen heijaste, todellisuuden korvike tai harha, jota Erkki oli tähän asti katsellut. Hän tunsi syvää tyytyväisyyttä hengittäessään navakasti puhaltavaa tuulta ja hän huomasi miten tunturit ja koivut, kivet ja varvut ja sammalet liikkuivat sisään ja ulos hänen hengityksensä tahdissa.

– Nyt jatketaan vielä jonkun aikaa, sanoi poika sitten.

Erkki huomasi, että sen opiskelijamainen olemus oli kadonnut, tukka oli pidempi ja takkuisempi, parransänki tunkeutui leukaperistä, silmälaseja ja reppua ei ollut enää ja vaatetuskin oli jotenkin muuttunut. Ei sillä ollut enää kenkiäkään jaloissaan vaan se lähti paljain jaloin menemään entistä kovempaa vauhtia, Erkki ei millään tahtonut pysyä perässä. Niin he rämpivät taas läpi soiden ja tunturiylänköjen, yli jokien ja rinteiden, eikä missään näkynyt taloja teitä eikä polkuja, ei kukaan tullut heitä vastaan.

Erkin oli pakko purkaa rinkan sisältöä matkan varrelle.

57

Kati Hiekkapelto

Hän ei yksinkertaisesti jaksanut kantaa ylimääräisiä kiloja selässään. Ensin lähti vesipullo, olihan maasto täynnä puroja ja lampia, joista saattoi hörpätä. Sitten jäivät teltta, varavaatteet, makuupussi. Haikein mielin hän lopulta luopui koko rinkasta, joka Oulusta ostettaessa oli tuntunut niin tarpeelliselta ja turvalliselta. Hän jätti sen koivua vasten nojaamaan, kirjoitti lapun sen läpän alla olevaan muovitaskuun, että saa ottaa, jos tarvii. Poika nyökytteli tyytyväisenä päätään ja rohkaisi Erkkiä.

– Kyllä sie pärjäät vallan mainiosti ilmankin, mie en oo ikinä mitään kairassa kantanu ja koskaan ei ole ollu mitään hätää.

Kun Erkki ei jaksanut enää, he leiriytyivät pienen järven rantaan. Poika teki maahan vuoteen, johon Erkki kävi makaamaan. Hän oli niin väsynyt, että nukahti niille sijoilleen.

Miten hyvältä tuntuikaan viileä maa, joka lämpeni hänen allaan kuin patja. Maa keinutti Erkkiä ikiaikaisessa kehdossaan ja hän tunsi miten se hitaasti suhisten kiersi loputonta rataansa auringon ympäri. Unen läpi hän kuuli, että poika kalasti järvellä mutisten jotakin matalalla laulavalla äänellä. Mikä ihana uni, hän ajatteli.

Erkki heräsi nuotion rätinään. Poika paistoi isoa haukea ja kivellä oli kasa hilloja.

– Syö, se käski ja Erkillä olikin kova nälkä.

– Mun pitää nyt lähtiä takasin Ouluun. Luennot alkaa huomenna. Mie hävitin sen kännykän joka jatkuvasti pirisi sun taskussa, annoin sen yhelle tutulle tuolla metässä, se toimittaa sen manalaiseen saakka, poika huitaisi kädellään kaukana häämöttäviä tuntureita kohti. Erkki oli näkevinään kiiluvien silmien vilahtavan koivun takana kun hän kääntyi pojan osoittamaan suuntaan.

– Jotenkin ajattelin, ettet sie sitä halua enää kun et kertaakaan vastannutkaan.

– Ei minulla ollut kännykkää, Erkki sanoi. – Unohdin sen Helsinkiin, autonkin jätin jonnekin Äänekosken seudulle.

Ja jos puhelin olisi ollutkin vielä mukana, olisi se viimeistään jäänyt Ouluun, Partioaitan sovituskoppiin. Jätin sinne entiset vaatteeni. En ottanut mitään taskuistani mukaan, en yhtään mitään. Ja sitä paitsi, Erkki veti henkeä ja pakotti itsensä jatkamaan: – Sitä paitsi eilen aamulla olisin soittanut jollekin, läähättä58

Kati Hiekkapelto

nyt ja puhunut rivoja ja runkannut samalla, jos se vain olisi minulla ollut.

Erkki vaikeni ja painoi katseensa alas. Häpeä hänen salaisuutensa ja heikkoutensa paljastamisesta vavahdutti häntä maankamaraa myöten. Sydän jyskytti rintakehässä ja häntä pyörrytti, mutta samalla tuli helpotuksen aalto, suuri ja vapauttava. Matalien koivujen keskeltä kuului risahdus.

Poika kääntyi salamannopeasti ja nyökkäsi lähes huomaamattomasti.

– Oli se sulla, mutta sie olit jo alhanut irrota, sen takia et enää kuullut sitä. Töistä ja kotoa olivat soitelleet ja lopulta kai poliisikin. No, nyt sie oot lopulisesti vapaa kuin tunturikihu. Kännykkä on heitetty kuoleman virtaan ja sitä paitsi olemme juuri ylittänneet sen rajan, jossa loppuu kenttä.

Mutta nyt mun pitää mennä. Elä murehi mistään, sie selviät kyllä. Kulje eteenpäin jos siltä tuntuu, jää paikolles jos haluat. Ruokaa on maassa ja veessä ja ilmassa. Kyllä väet sinua auttaa kun pyyät, sano, että mie oon sun kaveri, jos ovat varuillaan tai vihassa. Jos jostaki löyvät ihmisasutusta niin elä epäröi astua sisään. Oot tervetullut joka paikkaan.

Sinut tiijetään jo tänne kuuluvaksi.

Niin poika lähti loikkimaan järven rantaa tunturia kohti ja hävisi pian näkyvistä. Paljakalta kuului kapustarinnan hiljainen vihellys, tunturin laelle kertyi repaleisia sadepilviä.

Huohottaen Erkki kiipesi niiden luokse ja ääneen nauraen vastaanotti ensimmäiset raskaat sadepisarat kasvoilleen.

Hänestä kumpusi syvä kiitoslaulu sateelle ja tunturille ja maisemalle, joka nyt kätkeytyi pilvien sisään. Hän tanssi ja lauloi tunturin huipulla niin kauan kuin sade pieksi pohjoista maata. Kun aurinko sitten pilkahti pilven raosta ja pisarat muuttuivat harvemmiksi ja pehmeämmiksi, Erkki laskeutui takaisin järven rantaan. Hän pyydysti komean tammukan järveen mutkittelevasta purosta ja istahti nuotion ääreen sitä paistamaan. Tuhannet vesipisarat välkkyivät hänen ympärillään varvuissa ja oksissa. Maaemon jano oli sammutettu ja Erkki asettui sen syliin syömään nautinnollisesti valkolihaista kalaa. Leppoisa tuuli työnsi viimeisetkin pilvenriekaleet auringon paisteen tieltä, niin kuin Erkki itse olisi ne pois puhaltanut. Kihu viilsi sirpin taivaankanteen.

59

Lauri Ahtinen

60

KERÄILYSARJA Hallauksen jokainen numero on erivärinen ja –teemainen. Värit ovat vaihdelleet mattahopeasta KELTAISEEN ja teemat Kekkosesta nonsenseen. Yhdessä numerot muodostavat keräilysarjan, joka toimii kirjahyllyn designelementtinä. Jos haluat vanhoja numeroita, ota yhteyttä päätoimittajaan.

MITEN OSTAT HALLAUKSEN IRTONUMERON? Irtonumeroita (ovh 6 €) myyvät: Akateemiset kautta maan,Huutomerkin tilaisuudet, Jamerakirjakauppa (Asemakatu 29, Oulu), Kirjakahvila Nispero (Tähtitorni, Linnasaari, Oulu, vain kesäisin), Päätalo-instituutti (Taivalkoski), Real Deal (Isokatu 10, Oulu) ja Tulenkantajat (Hämeenpuisto 25, Tampere).

MITEN TILAAT HALLAUKSEN? Saat vuoden lehdet kotiisi joko liittymällä kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n jäseneksi ja maksamalla jäsenmaksun 15 €, jolloin saat kaikki jäsenyysedut, tai maksamalla pelkän tilausmaksun 12 €.

Suorita maksu Oulun Osuuspankin tilille IBAN: OP FI95 5741 3620 4865 29. Merkitse maksun saajaksi Huutomerkki ry ja viitteeksi 20129 . Merkitse viestikenttään joko jäsenmaksu, vuosikerta- tai kestotilaus. Liitä mukaan myös postiosoitteesi.

Lähetä lisäksi Hallauksen toimitukselle yhteystietosi osoitteessa www.kultti.net/lehti/208 täyttämällä Hallauksen tilauslomake.

OSOITEMUUTOS JA HUUTOMERKIN TIEDOTUSLISTALLE LIITTYMINEN Mikäli tilaajan osoite muuttuu, on otettava yhteyttä päätoimittajaan. Huutomerkin jäsenasioissa voit olla yhteydessä tuottaja Kari Miettuseen, kari.miettunen@oulu.fi. Mikäli haluat jäsenenä Huutomerkki ry:n tiedotuslistalle, on sinun lisättävä sähköpostiosoitteesi maksun viestikenttään tai ilmoitettava se tuottajalle.

61

KIRJOITUSKUTSU

Hallaus nro 16 ilmestyy kesäkuussa. Numeron teemana on Tyttötaide. Kysymme ensinnäkin, mitä se on ja onko sitä. Käsitettä käytetään silloin tällöin ja usein halveksivassa mielessä. Idea teemaan on peräisin kuvaamataidon opettajalta, jonka tunneilla eräs poika piirsi Simpsoneita eikä mitään muuta. Opettaja kategorisoi pojan sinänsä hienot työt tyttötaiteeksi – ilmeisestikin suhteessa vakavaan taiteeseen. Toisille tyttötaiteesta tulee mieleen se taide, mitä on herrasmiesklubin seinällä ja poikain pelikorteissa. Toisille se tarkoittaa My Little Ponya ja kaikkea koristeellista ja vaaleanpunaista.

Odotamme aiheesta moninaisia tulkintoja ja määritelmiä. Käsitteen voi ottaa omakseen, sitä voi ironisoida tai siitä voi provosoitua. Kuuluuko tyttötaide tiettyyn (naisen) ikävaiheeseen vai onko se pysyvä taiteen tyylipiirre, asenne tai tunnetila? Mitä on tytöttely ja kuuluuko naisen toteuttaa tyttöyttä lopun ikäänsä? Käsite on siinä mielessä kiinnostava, että se voi viitata niin aliseksuaaliseen ja lapsenomaiseen kuin yliseksuaaliseenkin käytökseen tai kohteluun. Miksi lehden nimi on Playboy, vaikka kansien välistä löytyy vain tyttöjä? Ehkä termi on patriarkaalisen kulttuurin lyömäase, jolla niin naiset kuin miehet torjuvat kaiken erilaisen, haaveellisen, ihanan ja ihastuvan. Jos tyttötaiteella on erityinen suhde populäärikulttuurin idoleihin, ilmiöihin ja tuotteisiin, merkitseekö tämä suhde persoonallisuuden menettämistä vai kasvua? Kenties tyttötaide on osa pulp fictionin perinnettä.

Tervetulleita ovat kaikki sanataiteen muodot esseistä ja runoista sarjiksiin, kollaaseihin ja kuvituksiin. Joka numerossa esitellään myös yksi kuvataiteilija. Teosten ihannepituus on 1–6 sivua, noin 350 sanaa per sivu. Kuvien tulee olla mustavalkoisia ja korkearesoluutioisia (300 dpi). Kirja on B5-kokoinen. Tiedostomuotojen tulee olla yleisiä (rtf, docx, doc, pdf, jpg). Pääsääntöisesti emme käsittele tekstitiedostoja, jotka on taitettu pdf-muotoon. Pelkkä linkki internetsivuille ei myöskään kelpaa. Tekstin erityinen muotoilu voidaan säilyttää, jos tekijä sitä toivoo.

Teosten tulee olla ennen julkaisemattomia (omakustanteita ja sähköistä julkaisua ei lasketa). Mukaan tulee liittää katuosoite, puhelinnumero sekä parin virkkeen vapaamuotoinen, julkaisukelpoinen esittely itsestä ja suhteesta pohjoiseen. Mahdollinen Huutomerkki ry:n jäsenyys on hyvä mainita. Teoksista ei makseta palkkiota. Hallaus voi käyttää niitä verkkoversiossaan, ellei tekijä sitä erikseen kiellä.

Lähetä teoksesi osoitteeseen jarkko.lauri@oulu.fi 15.3.2013 mennessä. Julkaisusta ilmoitetaan viimeistään kuukausi ennen aikakauskirjan ilmestymistä.

Kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry kutsuu ja kiittää.

Jarkko Lauri päätoimittaja 62

Hallaus #15 ISSN 1796-2099

ovh 6â‚Ź