Kolumni Tutkijatohtori Mikko Huttunen
K ANSA INVÄ L IN E N OI KEUS ON K U O L L UT
– Kauan eläköön kansainvälinen oikeus Tammikuussa 2022 esitin kansainvälisen oikeuden poolitenttikierroksella fiktiivisen tilanteen. Kuvauksessani Itämeren ja siten Suomen turvallisuus oli joutunut Venäjän sotilaallisen uhan kohteeksi, minkä vuoksi Suomi oli alkanut toteuttaa Ahvenanmaan demilitarisoinnin vastaisia toimenpiteitä. Kuvauksessa pyrin alleviivaamaan, että kyse oli nimenomaan oikeudellisesta riidasta: Venäjän mielestä Suomi on loukannut toimillaan kansainvälistä oikeutta. Suomen mielestä Venäjä on loukannut toimillaan kansainvälistä oikeutta. Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan mukaan oikeudelliset riidat tulee yleensä saattaa YK:n kansainväliseen tuomioistuimeen. Samoin koulutuksemme oikeustieteiden tiedekunnassa pyrkii edistämään kykyä ratkaista oikeudellisia riitoja. Tästä huolimatta monet vastaajat olivat valmiita luokittelemaan riidan ensisijaisesti poliittiseksi ja antamaan sen käsiteltäväksi YK:n
turvallisuusneuvostoon. Ylipäätään vastauksissa oltiin skeptisiä sen suhteen, voitaisiinko kiistaan saada ratkaisua. Miksi näin? Nähdäkseni monet vastaajat eivät kokeneet kansainvälistä tuomioistuinta riittävän normatiiviseksi riidanratkaisukeinoksi. Normatiivisuus on oikeastaan vain hieno sana velvoittavuudelle: siis sille, missä määrin jotkin säännöt sitovat ihmisiä tai ohjaavat heidän käytöstään. Voidaan sanoa, että kaikki oikeus on normatiivista, mutta että sen eri ainesosien normatiivisuus vaihtelee. Esimerkiksi perustuslaki on nykyään erittäin normatiivinen oikeuslähde; oikeuskirjallisuus taas ei ole vahvasti normatiivista alun perinkään. Kansainvälinen oikeus on siitä uniikki oikeudenala, että tyypillisesti kaikkien sen oikeuslähteiden normatiivisuus on kyseenalaista. Valtiosopimukset ovat Wienin
19
