KOLUMNI: MIKKO HUTTUNEN

Tutkijatohtori Mikko Huttunen

KANSAINVÄLINEN OIKEUS ON KUOLLUT

– Kauan eläköön kansainvälinen oikeus

Tammikuussa 2022 esitin kansainvälisen oikeuden poolitenttikierroksella fiktiivisen tilanteen. Kuvauksessani Itämeren ja siten Suomen turvallisuus oli joutunut Venäjän sotilaallisen uhan kohteeksi, minkä vuoksi Suomi oli alkanut toteuttaa Ahvenanmaan demilitarisoinnin vastaisia toimenpiteitä. Kuvauksessa pyrin alleviivaamaan, että kyse oli nimenomaan oikeudellisesta riidasta: Venäjän mielestä Suomi on loukannut toimillaan kansainvälistä oikeutta. Suomen mielestä Venäjä on loukannut toimillaan kansainvälistä oikeutta.

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan mukaan oikeudelliset riidat tulee yleensä saattaa YK:n kansainväliseen tuomioistuimeen. Samoin koulutuksemme oikeustieteiden tiedekunnassa pyrkii edistämään kykyä ratkaista oikeudellisia riitoja. Tästä huolimatta monet vastaajat olivat valmiita luokittelemaan riidan ensisijaisesti poliittiseksi ja antamaan sen käsiteltäväksi YK:n turvallisuusneuvostoon. Ylipäätään vastauksissa oltiin skeptisiä sen suhteen, voitaisiinko kiistaan saada ratkaisua.

Miksi näin?

Nähdäkseni monet vastaajat eivät kokeneet kansainvälistä tuomioistuinta riittävän normatiiviseksi riidanratkaisukeinoksi. Normatiivisuus on oikeastaan vain hieno sana velvoittavuudelle: siis sille, missä määrin jotkin säännöt sitovat ihmisiä tai ohjaavat heidän käytöstään. Voidaan sanoa, että kaikki oikeus on normatiivista, mutta että sen eri ainesosien normatiivisuus vaihtelee. Esimerkiksi perustuslaki on nykyään erittäin normatiivinen oikeuslähde; oikeuskirjallisuus taas ei ole vahvasti normatiivista alun perinkään. Kansainvälinen oikeus on siitä uniikki oikeudenala, että tyypillisesti kaikkien sen oikeuslähteiden normatiivisuus on kyseenalaista. Valtiosopimukset ovat Wienin

valtiosopimusoikeutta koskevan yleissopimuksen mukaisesti sitovia, mutta niiden laatiminen ja noudattaminen ovat riippuvaisia valtioiden tahdosta. Kansainvälisen tapaoikeuden sisällöstä taas valtiot ovat hyvin usein eri mieltä. YK:n kansainvälisen tuomioistuimen ratkaisut riitakysymyksiin ovat sitovia (0,5 p), mutta tuomioistuimen toimivaltaan ja tuomioiden täytäntöönpanoon liittyy ilmeisiä reunaehtoja. Vastauksissa ratkaisuksi esitetty YK:n turvallisuusneuvosto ei toki sekään ole erityisen tehokas täytäntöönpanomekanismi. ”TN:ään” keskittyy paljon geopoliittista voimaa, ja parhaimmillaan pysyvät jäsenvaltiot Yhdysvallat, Kiina, Venäjä, Iso-Britannia ja Ranska toimivat valtioyhteisön poliiseina ja ulosottomiehinä. Pahimmillaan ne kuitenkin sooloilevat toisiaan ja muita valtioita vastaan. Syyrian konfliktiin ei ole edelleenkään saatu ratkaisua, ja kuukausi tammikuun tenttikierroksen jälkeen Venäjä käynnisti hyökkäyssodan rajanaapuriaan vastaan. Ei siten ole yllättävää, että tulevat juristit suhtautuvat kansainvälisen oikeuden normatiivisuuteen kriittisesti.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli yhtäältä osoitus kansainvälisen oikeuden heikosta normatiivisuudesta: säännöt ja niiden takeena olevat mekanismit eivät kyenneet estämään sotaa. Toisaalta hyökkäys synnytti ennennäkemättömän kansainvälisen oikeuden puolustuspuheen. Somessa löydettiin YK:n peruskirjan voimankäytön säännöt ja kansainvälisen rikostuomioistuimen peruskirja. Monella suulla julistettiin, että Venäjä on hyökkäystoimillaan rikkonut YK:n peruskirjan voimankäytön kieltoa (totta) ja kansainvälistä humanitaarista oikeutta (totta), ja että Vladimir Putin ja monet muutkin venäläiset sotilaskomentajat ovat sotarikollisia (totta).

Ei ole yllättävää, että tulevat juristit suhtautuvat kansainvälisen oikeuden normatiivisuuteen kriittisesti

Keskustelussa mielenkiintoisinta – sillä suotakoon kaikille oikeus omiin fiksaatioihinsa – oli kuitenkin se, ettei kansainvälisestä oikeudesta tullut ainoastaan normatiivista vaan kaikkein normatiivisinta oikeutta. Lakimiesliiton puheenjohtaja Tuula Linna totesi blogissa, että “Pääsy oikeuteen ja oikeuksiin on juristikunnan hyvin tuntema periaate. Pääsy rauhaan ja oikeus rauhaan on kuitenkin vielä tätäkin ensisijaisempi.” Niinpä: hyvinvointivaltiollisten kysymysten pyörittely tuntuu hieman toissijaiselta, kun sovellettavaksi tulevat ius ad bellum ja ius in bello. Sodalla näyttää siis olevan välitön vaikutus oikeudenalojen keskinäiseen rankingiin. Kovissa konflikteissa paarian asemassa oleva ius gentium eli kansojen oikeus nousee arvoon arvaamattomaan. ”Tell me again how international law is dead?”, kysyi eräs tutkija Twitterissä. Normatiivisuudellakin on tosin rajansa. Onko kansainvälinen oikeus muuttunut niin yksilö- ja ihmisoikeuskeskeiseksi, että voimankäytön kiellostakin puhutaan ensisijaisesti oikeutena rauhaan? Niin ikään kansainväliselle oikeudelle annettu normatiivisuus tuntuu aina olevan vahvasti moraalista eikä juridista normatiivisuutta. Lakimiesuutisten blogissa Antti Innanen linjasi seuraavasti: “Meidän tulee näyttää, kummalla puolella olemme ja tämän jälkeen puolustaa oikeudenmukaisuutta tiukasti ja äänekkäästi.”

Olen Innasen kanssa samaa mieltä siitä, että itseään puolustavalla valtiolla on kansainvälinen oikeus puolellaan. Mutta sopisiko tällainen kantaaottava lausuma luontevasti minkään muun oikeudenalan normien soveltamiseen tai sen piirissä käytävään keskusteluun? Ja onko kansainvälinen oikeus uskottavasti normatiivista vain sen hetken, kun maailman katseet ovat kääntyneet oikeudettoman sodan näyttämölle tai sen jälkiselvittelyyn? ***

Kansainvälisen oikeuden tutkijan näkökulmasta yhtäkkinen normatiivisuus olikin hieman hämmentävää. Yhtäältä se oli osoitus oikeudenalan kestävästä merkityksestä. Ukrainaan kohdistunut laiton hyökkäyssota nosti esille sen, että suvereenien valtioiden toiminnalle on oltava olemassa oikeudellisia rajoitteita: meidän on kyettävä kansainvälisesti toteamaan mitkä toimet, kuten vaikkapa Venäjän alkukevään sotatoimet, ovat sitovasti ja ehdottomasti oikeudenvastaisia. Toisaalta se oli osoitus siitä, että kansainvälinen oikeus muuntuu juristien mielissä aina tilanteeseen sopivaan muotoon. Iure belli ac pacis, jonka velvoittavuuteen muuten ei tunnuta (aikuisten oikeasti) edes uskovan, ajaa kaiken muun edelle, kunhan moraalinen tahtotila on riittävän vahva. Epäilenkin, että jotkut alan tutkijat kokivat helmi- maaliskuussa lähinnä paatumusta. Nähtyään lukuisia konflikteja, joissa kansainvälinen oikeus on sivuutettu, ja luettuaan historian juristien oikeuttamista sodista, oli heidän vaikea suhtautua innolla siihen moralistiseen, ehdottomaan sävyyn, jolla sodan oikeussäännöistä Ukrainan sodan alussa keskusteltiin.

Oikeustieteilijä Prosper Weil varoitti 1980-luvulla kansainvälisen oikeuden kasvavasta normatiivisesta relativismista: siitä, että sääntöjä luodaan ja tulkitaan niin, että niiden sitovuutta on vaikea ennakoida. Weilin varoitus oli kuitenkin vailla historiallista kontekstia. Kansainvälinen oikeus always has been ja tulee luultavasti aina olemaan normatiivisesti suhteellista. YK:n järjestelmä on muuttanut sitä ennustettavampaan suuntaan, mutta oikeudenalan perusrakenteena on edelleen valtioiden itsemääräämisoikeuden ja valtioyhteisön jäsenyydestä seuraavien velvoitteiden välinen jännite. Tästä dilemmasta ei ole ulospääsyä, mutta toisaalta se ei tarkoita, että kansainvälinen oikeus olisi hyödytöntä. Oikeudenalan suurin kriitikko Martti Koskenniemikin peräänkuulutti Gentle Civilizer -teoksensa lopussa oikeuskulttuuria, jossa kansainvälisen oikeuden sääntöjä pidetään muodollisesti velvoittavina eli vahvasti normatiivisina. Vaatimukseen on helppo yhtyä. Vain tällä tavoin kansainvälinen oikeudenmukaisuus voi näyttäytyä itseisarvoisena päämääränä eikä vain välineenä, jota hyväksikäytetään poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Onko kansainvälinen oikeus uskottavasti normatiivista vain sen hetken, kun maailman katseet ovat kääntyneet oikeudettoman sodan näyttämölle tai sen jälkiselvittelyyn?