a 2/202 m 0 Te e
p u k Su
li o u
Teema 2•2020 Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1972. 48. vuosikerta. Teema on Helsingin yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoiden ainejärjestön Katharsis ry:n julkaisema kulttuurilehti, joka on tarttunut rohkeasti ajan ilmiöihin ja menneisyyden merkkipaaluihin jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. Teema ilmestyy neljä kertaa vuodessa ja tarkastelee monipuolisesti kulloisenkin teemansa mukaisesti kirjallisuutta ja muuta kulttuuria. Teema sisältää niin kritiikkejä, artikkeleita, esseitä, runoja, kolumneja, haastatteluja kuin novellejakin tuoden uusia näkökulmia kulttuurin kentälle ja toimien kaikkien lukijoidensa foorumina.
Tätä julkaisua on rahoitettu Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan järjestötuella.
Päätoimittaja Martin Määttänen Toimitussihteerit Suvi Tuomisto Riina Niemi Toimittajat Vehka Hakonen Tuomas Lapatto Joonas Sojakka Pihla Rausmaa Johanna Valjakka Taitto ja ulkoasu
2
Martin Määttänen
Pääkirjoitus
4
Mari Morsinko
Sinne ja takaisin
6
Maija Tuominen
Modernin neitsyen kirjeet
8
Riina Niemi
Mietteitä kaanonin äärellä
10
Johanna Valjakka
Kasvata kidukset ja ui
12 Suvi Tuomisto Tottelevainen, siveä ja hyvältä tuoksuva sukupuoli 13 Johanna Valjakka Länsimainen yhteiskunta ja kuolema it’s complicated 20 Tuomas Lapatto Vaaleanpunainen, kangaspäällysteinen uhri- syndrooma
Ilona Hänninen
22
Riina Niemi
Miten kirjoittaa kuolemasta kun on elossa
Tiedustelut
24
Vehka Hakonen
Runo
martin.maattanen@helsinki.fi
25
Joonas Sojakka
Viimeiset sanat
Ilmoitushinnat: takasivu 150€ koko sivu 100€ puoli sivua 50€ 1/4 sivu 30€ Kirjaintyypit: Calisto MT Arial Avenir Next Cyr W04 Light Paperi: Munken Pure 200g/m 2, Munken Pure 100/m 2 Painos 120 kpl Paino Copy-Set Oy
27 Teema suosittelee
Pääkirjoitus
Teema 2•2020
Olen jo kertaalleen namedropannut J. K. Rowlingin Teema-lehdessä (loppuvuodesta 2019) ja nyt ajattelin tehdä sen uudelleen. Sitten—taas, kuin tilauksesta—ilmestyy tämä etuoikeutettu cisnainen twitteriin ja medioiden tietoisuuten pilatakseen ja murskatakseen miljoonien faniensa Potter-lapsuuden. Juuri kun koronatilastot olivat kääntyneet laskuun, kun Amerikan Minneapolis on päättänyt lakkauttaa poliisilaitoksen, kun ruotsalaista kansansielua raastanut Olof Palmen murhamysteeri ratkeaa… haihtuvat onneni helmet kyynelinä sateeseen, katoavat kuin Severus Kalkaroksen kyynelkarpalot rehtori Dumbledoren muistiseulaan. Näin tämä anglosaksinen gender-huligaani pakottaa meidät lukemaan muita kirjoja, niin raskasta kuin se onkin. Selvemmin sanottuna Rowling on jälleen kerran hämmentänyt internetissä ja myös tosimaailmassa käytävää gender-keskustelua joka kärjistyy kysymyksiin sukupuolen määritelmistä ja identiteeteistä. Riidan osapuolina ovat (tulkinnasta riippuen) radikaalifeministit ja liberaalifeministit mutta laajemmassa yhteydessä tietysti myös erilaiset oikeistolaiset ryhmittymät. Sukupuolen ilmiö on monitahoinen ja vaikeasti analysoitava. Paljon mietittyäni en vieläkään ole keksinyt sopivaa vertauskuvaa, sopivaa viitekehystä muista elämän osaalueista, sillä sukupuoli on tunteikas ja kaksijakoinen asia joka manifestoituu yhtäaikaisesti sekä ulkokielellisessä ruumiillisuudessa että hengen ylimmissä metakonstrukioissa. Vertauskuvia minun on haettava hyvin, hyvin kaukaa olevaisuuden ääripisteistä. Siksi tämä debatti on hedelmällistä maaperää tahallisille tai tahattomille väärinkäsityksille ja fanatismille. Muistakaa vain, että maailma ei ole valmis eikä sukupuolen teoria ole valmis. Ei edes Helsingin yliopistolla vuonna 2020. Vieraskynänä tässä Teeman sukupuolinumerossa kirjoittaa nimimerkki Mari Morsinko. Hän on nainen joka aikaisemmin elämässään identifioitui mieheksi, kävi läpi transitioprosessin ja sittemmin myös detransition. Esseessään sivulla XX hän kertoo matkastaan, kokemuksistaan ja sukupuolesta. Muissa esseissä Tuomas Lapatto miettii kärjistynyttä keskustelua sivullisemmasta näkökulmasta ja Suvi Tuomisto analysoi sukupuolen transformaatiota Virginia Woolfin Orlandossa. Riina Niemen aiheena on klassikko eli kirjallisuuden kaanon ja Johanna Valjakan essee kertoo väkevästi naisena olemisen arkipäiväisestä raakuudesta. Tämänkertainen Teema taas ei pidä sisällään yhtäkään novellia, mutta ilokseni voimme nyt julkaista kaksi runoa jotka ovat kirjoittaneet Hilma Kupiainen sekä Maija Tuominen. Näissä teksteissä unelmat ja normit versovat hatun alta kirjavana heinänä josta punotaan odotushimmeleitä olki-ihmisille. Syksyllä minäkin alan kirjoittamaan runoja. Kirjoittakaa tekin.
”
Muistakaa vain, että maailma ei ole valmis eikä sukupuolen teoria ole valmis. Ei edes Helsingin yliopistolla vuonna 2020.”
Teema 2•2020
Sukupuoli
Sukupuoli
Teema 2•2020
Sinne ja takaisin Mari Morsinko
E
sikouluikäisenä olin kuten lapset usein, hyvinkin sukupuolihuolimaton. Leikin ikätoverieni kanssa sukupuoleen katsomatta niin prinsessaa kuin metsärosvoakin, ja kiinnostuksen kohteitani olivat sulassa sovussa sekä dinosaurukset että barbienuket. Pikkuhiljaa ympäröivän kulttuurin näkemykset sukupuolesta, tyttöjen ja poikien leikeistä ja rooleista alkoivat vaikuttaa minuun. Ala-asteella minulle selvisi todella, että yhteiskuntamme normien mukaan tyttöjen ja poikien (sekä naisten ja miesten) välillä on jokin perustavanlaatuinen, niin voimakas ero, ettei esimerkiksi sukupuolirajat ylittävä ystävyys ole tavanomaista.
minulla oli ahdistuneisuutta, mutta myös masennusta ja syömishäiriöoireilua. Ahdistuneisuuteni pyöri sukupuoleen liittyvien ongelmieni äärellä, mutta kärsin myös sosiaalisten tilanteiden pelosta ja ajoittaisista paniikkikohtauksista. Transhoidoista varsinkin hormonihoito tuntui taivaan lahjalta. Testosteroni kohensi aivan selvästi mielialaani ja tasapainotti voimakasta tunne-elämääni. Minun oli helpompi pitää ulkonäöstäni ja itsetuntoni kasvoi. Elin näin neljä vuotta, kunnes elämäni kääntyi päälaelleen.
Aloittaessani yläasteen sukupuolelliset ongelmani vain voimistuivat. Murrosikäisenä ahdistuin naisellisia muotoja saavasta kehostani, sekä niistä reaktioista joita tällainen keho muissa aiheutti. Rintojen kasvu ja leventyvä lantioni aiheutti minussa suurta tuskaa. Pyrin parhaani mukaan suitsimaan tätä ahdistusta ja kehoni muutoksia syömättömyydellä ja pakonomaisella liikunnalla. Ahdistustani ei aiheuttanut pelkkä muuttuva keho, vaan myös yksinkertaisesti naisten ja tyttöjen kategoriaan lukeutuminen. Minulle oli niin päivänselvää etten ole nainen, että jokaikinen siihen suuntaan viittavakin sana tai lause sai minut vihaiseksi ja voimaan pahoin. Erityisen pahalta tuntui ympäröivän maailman ymmärtämättömyys. Sain osakseni vähättelyä, mitätöintiä ja olankohautuksia, mutta toki oli myös heitä, jotka ottivat kokemukseni todesta, ja kunnioittivat itsemäärittelyäni. Ajan saatossa identiteettini muotoutui ensin yksinkertaisesta ei-naisesta muunsukupuolisen kautta miehiseksi. Täysi-ikäisenä tunsin edelleen voimakasta ristiriitaa, ja päätin hakeutua transtutkimuksiin HUSin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle. Transprosessi sujui kohtalaisen kivuttomasti ja sain transhoidot oikeuttavan diagnoosin transsukupuolisuudesta. Aloitin miehistävän hormonihoidon, minulta leikattiin pois rinnat ja pari vuotta myöhemmin kohtu ja munasarjat. Vaihdoin nimeni ja juridisen sukupuoleni. Tuntemattomien silmissä olin vain lyhyt, ikäistään nuoremman näköinen mies – joidenkin silmissä poika, vaikka olinkin jo täysi-ikäinen. Käytin sujuvasti miesten pukuhuoneita ja sain kokea, mitä on olla mies miesten joukossa. Sain kokea, miten näkymätön mies meidän kulttuurissamme on ja koen, että minuun kiinnitettiin yleisesti ottaen huomattavasti vähemmän epätoivottua huomiota kun minut nähtiin miehenä. Transhoidot paransivat elämänlaatuani huomattavasti. Murrosikäisestä saakka olin kärsinyt erilaisista mielenterveyden ongelmista: erityisen paljon
Pitkäaikaisen ahdistuneisuuteni takia pääsin viimein KELAn korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan. Psykoterapian myötä opin uudenlaisia keinoja käsitellä ahdistustani ja kohtaamaan erilaisia haastavia tunteita ja mielensisältöjä. Terapia auttoi minua ymmärtämään että kärsin jonkinasteisesta dissosiaatiosta, eli persoonan osien ja niin kutsuttujen minätilojen eriytymisestä. Dissosiaation takia minulla ei ollut toimivaa yhteyttä itseeni kokonaisuutena, enkä kyennyt tuntemaan ja käsittelemään kaikkia tunteitani jokapäiväisessä elämässäni. Olin joko vähän turta ja tunteeton tai tunteeni ryöpsähtelivät hallitsemattomasti. Erityisen vaikeaa minun oli kohdata sekä surua että vihaa. Terapiaprosessin tuella minulle selkeni, että kohdallani transprosessi oli ollut suuri virhe. Oli valhe, että olisin mies. Oli erittäin haastavaa kohdata, että olin ollut näin kokonaisvaltaisessa asiassa väärässä. Oli todella vaikeaa hyväksyä, että en ollut tuntenut itseäni läheskään niin hyvin kuin kuvittelin. En olisi voinut ikinä kuvitella, että tulisin katumaan hormonihoitoa tai käymiäni leikkauksia. En olisi voinut kuvitellakaan, että koskaan palaisin elämään naisena tai käyttämään ristimänimeäni. Olin ajatellut käyttäväni testosteronia loppuikäni ja eläväni, ikääntyväni ja kuolevani miehenä. En kokenut erityistä syrjintää transsukupuolisena, vaan päinvastoin sain ystäviltäni ja tutuiltani paljon kannustusta. Olin transsukupuolisena paljon suositumpi kuin koskaan aiemmin (tai jälkeen), ja sain paljon kehuja ulkonäöstäni. En kokenut mitään erityistä negatiivista, vain pienen ulkopuolisuuden tunteen miesseurassa, mutta ulkopuolisuuteni oli seurannut minua jo lapsuudesta asti. On vaikea sanoa, mikä lopulta johti siihen, että kokemukseni itsestäni muuttui niin perustavanlaatuisesti. Jälkikäteen tarkasteltuna se tuntuu vain yksinkertaisesti heräämiseltä todellisuuteen. Detransition eli takaisinkorjauksen myötä olen käynyt läpi syvää prosessia, jonka kautta olen ymmärtänyt erilaisia sukupuoliristiriitaani johtaneita
Teema 2•2020
syitä. Jälkikäteen näen, miten liitin ulkopuolisuuden kokemukseni sukupuoleen, vaikka kyse olikin syvemmästä psyyken haavasta joka sai minut kokemaan itseni perustavanlaatuisesti erilaiseksi suhteessa muihin ihmisiin. Epämiellyttävät kokemukset naisena nähdyksi tulemisesta vaikuttivat käsitykseeni naiseudesta ja kehostani, ja transprosessi ja kehoni muokkaaminen oli tapa yrittää paeta kehoni tuntemia tunteita ja syvää tuskaa. Myös itse kehoristiriita, transkokemukseni ydin, oli suma erilaisia kohtaamattomia tunteita ja tuskaa epämääräisen dysforia -käsitteen alle piiloutuneina. Transsukupuolisuuden avulla suojasin itseäni, tiedostamattani synnytin uuden roolin jolla pärjäsin sosiaalisissa tilanteissa ja suojelin herkkää sisintäni. Transsukupuolisuuden avulla saatoin tehdä itsemurhan tappamatta itseäni, kuolettaa entisen minäni ja siirtyä elämään ikään kuin uutena henkilönä jolla ei ole menneisyyden traumataakkaa harteillaan. Toisaalta näen, että kyse oli myös itseilmaisusta. Etsin tapoja ilmaista itseäni androgyyninä, kokonaisena olentona sekä feminiinisine että maskuliinisine puolineni. Halusin tulla kohdatuksi ensisijaisesti ihmisenä sukupuoleni sijaan ja löytää itselleni paikan maailmassa, jossa sukupuolille varatut roolit ovat yhä edelleen kapeat. Yritin löytää keinoja tulla toimeen kehoni kanssa, joka tuntui vain aiheuttavan harmia ja tuskaa. Vaikka ymmärrän nuoren itseni pyrkimyksiä, koen syvää surua siitä kuinka reagoin sukupuolen kulttuurisiin lieveilmiöihin muokkaamalla itseäni ja kehoani sen sijaan, että olisin pyrkinyt löytämään tai luomaan tilaa itselleni sellaisena kuin olen. Kaiken kokemani jälkeen suren, ettei minulla ollut jo aiemmin mahdollisuuksia löytää toisenlaisia itseilmaisun ja tunteidenkäsittelyn keinoja. En lähtenyt muokkaamaan kehoani kevyin perustein, enkä usko että niin tekee kukaan muukaan – kaikki me etsimme vain tapoja elää hyvää ja mielekästä elämää. Ihmiskeho on kuitenkin eläin, eikä mikään eläin halua tulla leikellyksi. Kaikki kehomme kokema vaikuttaa psyykeemme, samoin kuin psyykkiset kokemuksemme vaikuttavat kehoomme. Mielestäni kehoon kajoamisen tulisi olla viimesijainen vaihtoehto, jota tulisi edeltää pidempikestoinen psykoterapia. Ei ole yhdentekevää, millaista sukupuolikeskustelua yhteiskunnassamme käydään. Ahtaiden sukupuoliroolien aiheuttama tuska varsinkin rooleista reilusti poikkeaville alkaa olla yleisesti tunnustettua, ja biologiseen sukupuoleen pohjaavien sukupuoliroolien tilalle tarjotaan yksilön identiteettiin ja itsemäärittelyyn perustuvaa sukupuolikäsitystä. Oma transprosessini pohjasi pitkälti ajatukseen, että on olemassa kehosta erillinen, sisäinen sukupuoli-identiteetti, jota ilmentämällä löytäisin onnen ja autenttisuuden. Detransition ja elämänkokemukseni myötä käsitykseni sukupuolesta on kuitenkin muuttunut paljon fyysisemmäksi. Yksi vapauttavimpia oivalluksia on ollut, ettei naiseuteni tarvitse tarkoittaa muuta kuin että olen sukupuoleltani nainen – se, että olen nainen ei määritteleesimerkiksi persoonaani, käytöstäni tai pukeutumistani. Se yksinkertai-
Sukupuoli
sesti tarkoittaa että olen biologisesti naispuolinen ihminen. Tämä oivallus on ollut tärkeä myös henkilökohtaisessa paranemisessani, sillä olen nainen jolta puuttuu useita naisille ominaisiksi miellettyjä sukupuolipiirteitä. Sukupuolen käsittäminen vain ja ainoastaan hedelmöityksessä määrittyväksi, lisääntymisbiologiseksi ominaisuudeksi riisuu monia sukupuoleen liittyviä normeja. Fyysisyyteen pohjaava, mutta sukupuoliroolit hylkäävä sukupuolikäsitys ei vaadi yksilöltä paljoa – ei synny tarvetta löytää omaa sukupuoli-identiteettiään, muttei myöskään tarvitse mukautua biologiseen sukupuoleen perustuviin sukupuolirooleihin. Siihen on vielä pitkä matka, että sukupuolten rajapinnoilla liikkuvien ihmisten ei tarvitse kokea tuskaa normeihin sopimattomuudestaan. Väitän kuitenkin, ettei mikään määrä identiteettejä voi korjata niitä juurisyitä joista tämä tuska syntyy. Marin ajatuksia sukupuolesta voitte lukea lisää osoitteesta detransitio.wordpress.com
Sukupuoli
Teema 2•2020
Modernin neitsyen kirjeet Maija Tuominen 1. Aurora, olen ajatellut kun sanoit että kaiken voisi tehdä myös toisin, olen ajatellut, kun luin sitä vanhaa runoa jossa sanottiin en minä ole nainen, ensin ettei minun tarvitse ajatella sitä ja sitten että ehkä sittenkin olen jänis joka laukkaa unessasi ja olen unesi jossa maailma loppuu olen veden rikkumaton pinta josta katselet ylösalaisin heijastuvaa maailmaa olen nainen, sillä olen oppinut miten naisena ollaan olen lapsi, olen maasta kasvava kukka jonka joku talloo, se sattuu enkä minä tiedä miten naisena ollaan on ikkunaverhojen lävitse siivilöityvä valo kuin valkean morsiamen kasvot olen ilma niin kuin morsian, olen kuin morsian minä olen tuleva morsian sillä niin lapsena luvattiin morsiushaaveet ja pionit ja ponit ja haavat polvissa, valkoinen keittiöliina kasvoilla leikittiin häitä myöhemmin opin että avioliitto on sakramentti enkä minä ole koskaan uskonut jumalaan Niin, Aurora, muistatko miltä näyttää kolmoisschalkow televisiossa kun prinsessaksi puettu hyppää miten sinä määrittelet jos määrittelet, sinähän et, sinähän olet niin vapaa minä olen kyllä lukenut sukupuolentutkimusta mutten silti pääse niistä eroon
Teema 2•2020
Sukupuoli
2. Aurora, muistatko kun me kuuntelimme sitä laulua ja tanssimme ja lastenhuoneen seinältä tuijotti britney, muistatko kun äiti tuli huoneeseen ja sammutti levysoittimen olen alkanut tehdä retkiä muistiini koverran reikää omaan kallooni ja seison pohjattoman kaivauksen reunalla siellä on menneisyys, puristus poskesta ja sanat hyvä tyttö siellä ovat muistot joita en muista, juoksemaan opetteleminen kaatuminen on saippuakuplien puhaltaminen terälehtien nyppiminen ruudun hyppääminen hymypatsas ja satiininen rusetti pikkuhousujen reunassa Kirjeet, joiden väliin on painettu kukkia kuivumaan, kirjeet: hei, ymmärrätkö mitä tarkoitan kun sanon ettei kukaan - siis kun kukaan ei mut sit kaikki kuitenkin ja hei, leikkasin hiukset ja mulle naurettiin, hei, arvaa mitä, mulle kasvaa höyhenet, hei, ootko koskaan ajatellut että monet hämähäkit tappaa toisen parittelun jälkeen, ootko ajatellut että me ei ehkä kuollakaan yhtä aikaa, ootko ajatellut muistatko ne kirjeet Aurora Siellä on ensimmäinen tupakansavu ja pidätelty yskä, ensimmäinen himoittu kosketus ja epätodellisen raskas olo kun kävelee aamulla kotiin eikä kanna enää sitä vanhaa leimaa immenkalvosta vaan uutta otsassa joka huutaa: helppo! siellä on ensimmäinen kosketus jota en halunnut, jonossa vessaan puristus, hipaisu toinen, kolmas, kadulla kaupassa uimahallin sinisessä kirkkaassa altaassa siellä on lapsuudesta tuttu lause löytäjä saa pitää, matkalla kotiin pimeällä tiellä liian korkeat korkokengät jotka jalassa on käveltävä hitaasti liian hitaasti ja haparoiden tiedätkö Aurora ja toinen joka yhä kaikuu tyhjäksi kaivetussa kallossa lause joka huutaa tyhmä etkö tiennyt että hiljaisuus on myöntymisen merkki
Sukupuoli
Teema 2•2020
Mietteitä kaanonin äärellä Riina Niemi
Kun lukee melkein mitä tahansa kirjallisuuden kaanonia toisintavia listoja, olivat ne sitten netin lukuisia 100 kirjaa jotka jokaisen tulee lukea ennen kuolemaa -listauksia tai painettuja esityksiä kirjallisuushistoriasta, törmää väistämättä vinoutuneeseen sukupuolijakaumaan. Suurin osa listoilla paistattelevista, prestiisiasemaa nauttivista teoksista on (valkoisten cishetero-) miesten kirjoittamia. Yllätyitkö? En minäkään. Saara Turunen mainitsee Sivuhenkilö-romaanissaan ajatuksen siitä, kuinka klassikot syntyvät niin, että niihin viitataan riittävän monta kertaa. Mietin Gilbertin, Gubarin ja Showalterin kaltaisia akateemikoita, jotka ovat 1960-luvulta lähtien yrittäneet nostaa naisten kirjoittamaa kirjallisuutta osaksi kaanonia – tai korvaamaan sillä vanhan kaanonin kokonaan. Sitten käyn läpi suorittamieni kirjallisuushistorian kurssien lukulistoja, enkä voi olla tuntematta samoin kuin Virginia Woolf vuonna 1929. Naisten suosimia aiheita ei pidetä tärkeinä miesten kirjoittaman kirjallisuuden rinnalla. Perusopintoihini kuuluville kirjallisuushistorian kursseille, jotka kattoivat ajallisesti vuosisadat keskiajasta nykyaikaan, mahtui käsiteltäväksi kaksi naiskirjailijaa. Toinen heistä oli ehkä kirjallisuushistoriassa yleisimmin mainittu kiintiönainen Emily Brontë ja toinen Toni Morrison, joka ainoana ei-valkoisena kirjailijana kuittasi kätevästi sekä naisen että mustan vähemmistökategoriat. Tätä pohtiessani kuulen korvissani luennoitsijan äänen Gender and modernism -luennolla, jolla hän mainitsi professorikollegastaan, joka ei ollut yliopistouransa aikana lukenut Jane Austenin lisäksi yhtä ainutta naiskirjailijaa. Muistan, että hetkeksi unohdin, millä vuosisadalla elämme. Alan pohtia yliopistokursseilla luetettua kirjallisuutta enemmän ja mietin, miten minulla on ollut useampia luentoja dekadenssista ja Oscar Wildea luettavana kerran jos toisenkin, mutta en ole koskaan kuullutkaan Sarah Grandista tai muista Wilden naisaikalaisista, jotka uusilla kerrontatekniikoillaan ja aiheillaan kurottivat jo vahvasti kohti modernismia. Alan kirjoittaa uutta naista käsittelevää kanditutkielmaa ja luen, että Britanniassa oli vuoteen 1882 asti voimassa laki, jonka mukaan edes naisen intellektuellia omaisuutta ei pidetty hänen omanaan vaan naisen ideoita ja kirjoituksia sai kopioida ja hyödyntää omissa nimissään ilman, että sitä olisi pidetty plagiointina. Siihen mennessä olen lukenut jo niin paljon kuraa naisen luovuuteen ja älyllisiin kykyihin liittyneistä oletuksista, että minkään ei pitäisi enää yllättää, mutta silti se on jonkinlainen viimeinen pisara. Tunnen silmitöntä turhautumista. Samanlaista turhautumista koen tiettyihin nimiin jämähtäneen kaanonin äärellä, kun ajattelen, miten paljon se sulkee ulkopuolelleen. Kirjallisuushistoriat ja kirjallisuuden kaanonit kertovat aina koko ajansa ideologiasta ja arvoista, ja tehdyt rajaukset ilmaisevat väistämättä sitä, mitkä menneisyyden asiat nähdään tärkeinä nykyhetken näkökulmasta. Ja tietysti kääntäen: mitkä teokset, millaiset teemat, ketkä kirjailijat ja millaiset näkökulmat nähdään vähemmän arvokkaina ja rajataan pois. Palaan Turusen ajatukseen ja mietin kaikkia teoksia, joille on yritetty raivata paikkaa kaanoniin, mutta jotka silti karsiutuvat pois kurssien lukulistoilta ja kirjallisuushistorian esityksistä. Kaanon ei muutu sillä, että maailmankirjallisuuden klassikkoina toistetaan vuodesta toiseen samaa kapeaa listaa. Mutta kuinka monta kertaa kaanon on haastettava ennen kuin se hyväksyy moninaisempia ääniä totuttujen tilalle tai rinnalle? Kuinka monta kertaa on riittävän monta?
Teema 2•2020
Sukupuoli
Sukupuoli
Teema 2•2020
Teema 2•2020
Kasva ta k
Sukupuoli
a Joh
nna Valjakka
iduks et ja ui
TW: Naisiin kohdistuva väkivalta
M
uutama vuosikymmen taaksepäin, vuonna 1989, taiteilijaryhmä Guerrilla Girls teki teoksen Do Women Have To Be Naked To Get Into The Met. Museum?, joka nostaa esille tilaston: modernin taiteen osastolla alle 5% on naistaiteilijoiden tekemiä teoksia, kun taas 85% alastonkuvista esittävät naisia. Enemmän kuin muutama vuosisataa taaksepäin renessanssimestarina tunnetun Tizianin maalaamat alastomat naiset päätyivät usein sängynpäätyjen yläpuolelle, jotta vastanaineilla miehillä on jotain mielyttävää katsottavaa harrastaessaan seksiä.
Italiasta Suomeen ja ajassa eteenpäin: 1800-luvun lopussa Akseli Gallen-Kallela kuvasi yhdessä tunnetuimmista tauluistaan, Aino-tarussa (1891), Väinämöisen ja Ainon tarinan. Teoksessa alaston, nuori Aino juoksee vedessä pakoon vaka vanhan Väinämöisen kurkottelevia käsiä. Teoksessa Aino näyttäytyy itsenään viimeisen kerran, sillä ennen kuvattua pakoa Aino on jo hukuttanut itsensä ja muuttunut kalaksi, ettei Väinämöinen pystyisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Nämä taidehistorialliset seikat voivat tuntua pieniltä tai joillekin jopa merkityksettömiltä. Taide kuitenkin heijastaa laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä. Vaikeus saada naisten äänet esille on toistuvaa kaikkialla, samoin kuin naisten esineellistäminen. Pakkoavioliitot eivät ole vain kansalliseepoksen ja siitä innoittuvien teosten aineksia, vaan tänäänkin monen kohtalo – tällä hetkellä elävistä naisista noin 700 miljoonaa on naitettu heidän ollessa alaikäisiä. Yhteiskunta kokee omistajuutta naisten kehoihin ja samalla naisten omat äänet sivuutetaan. Ongelmalla on syvät juuret ja se kukkii monin tuhoisin tavoin. Nicholas D. Kristofin ja Sheryl WuDunnin kirja Puolikas taivasta (2009) kertoo sukupuolisidonnaisesta väkivallasta tapausesimerkkien ja tilastojen kautta tavalla, joka pakottaa silmät auki: “Tyttöjen kaltoinkohtelusta kertovat maailmanlaajuiset tilastot ovat tyrmistyttäviä. Näyttää siltä, että viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana on kuollut enemmän tyttöjä sukupuolensa vuoksi kuin miehiä kuoli kaikissa 1900-luvun sodissa. Tämän
sukupuoleen perustuvan jatkuvan joukkotuhonnan uhrina kuolee yhdessä vuosikymmenessä enemmän tyttöjä kuin 1900-luvun kansanmurhissa ihmisiä yhteensä.” Numerot ja niiden rinnastuskohdat ovat niin tyrmistyttäviä, että kirjan luettua on vaikea sulkea silmiään. Näihin tilastoihin vaikuttavat muiden muassa ihmiskauppa ja pakkoprostituutio, joita ilmiöinä tukee ihmisten käsitykset siitä, että heillä on oikeus toisen kehoon. Rebecca Solnitin teos Miehet selittävät minulle asioita (2015) puhuu samaa karujen lukujen kieltä. Solnit raportoi, että Yhdysvalloissa nainen on fyysisen väkivallan kohteena joka yhdeksäs sekunti. Joka yhdeksäs sekunti, ja pelkästään Yhdysvalloissa. Laske yhdeksän sekuntia eteenpäin ja anna tämän upota tietoisuutesi. Makrosta mikroon – poistutaan hetkeksi suurista tilastoista, otetaan suurennuslasi käteen ja tarkastellaan pieniä hetkiä. Olen viettänyt monta iltaa klubilla tai baarissa selkä kirjaimellisesti seinää vasten, ettei kukaan pääse kourimaan. Itse asiassa tämä tapa välittyy jopa aamurutiineihin: mennessäni aamuisin Helsingin yliopiston metroaseman liukuportaisiin seison sivuttain, koska silloin on turvallisempi olo. Niin varautunut kehoni on siihen, että joku muu ottaa oikeudekseen koskea minuun ilman lupaa, että se suojelee itseään tällä tavalla. Nauraisin asian absurdiudelle, mutta eihän tässä ole mitään hauskaa. Solnit kertoo aiemmin mainitussa teoksessaan, että hän kirjoitti sen ensimmäisen esseen yhdeltä istumalta: kun jokin ajatus muodostuu paperille niin nopeasti, tietää, että se on asetellut itsensä valmiusasemiin mielen perukoilla jo pitkään. Aiheesta ei kuitenkaan ole aina helppo kirjoittaa, vaikka sanottavaa riittää, sillä on jo itsessään turhauttavaa kuinka paljon sanottavaa on. Haluaisin päästä eroon esineellistämisestä, ja haluaisin oman ääneni kuuluviin kun puhun näistä asioista, tai edes silloin kun ilmaisen etten ole kiinnostunut. Silti usein tuntuu, että helpoin tapa päästä eroon tilanteista, joissa minua kohdellaan objektina tai joissa minua ei kuunnella, olisi muuttua kalaksi kuin Aino ja uida kauas pois siitä, mikä valitettavasti edelleen on juurikin valtavirtaa.
Sukupuoli
Teema 2•2020
M Tottelevainen, siveä ja hyvältä tuoksuva sukupuoli Suvi Tuomisto
aaginen realismi on ihanan leikkisä keino sukupuolikokemusten tarkasteluun. Virginia Woolfin Orlandon (1928) nimihenkilö tuntee omissa nahoissaan paitsi vuosisatojen kulun myös muuttuvan sukupuolen. Orlando elää 1500-luvulta vuoteen 1928 ikuisesti kolmekymppisenä. Tarinan alussa hän on mies mutta muuttuu naiseksi heti, kun aikakausi kypsyy niin, että naisetkin saavat kirjoittaa. Muutos ei aluksi tunnu miltään: Orlando ei koe persoonansa muuttuvan tippaakaan. Vähitellen elämässä tulee kuitenkin vastaan ikäviä rajoituksia. Orlando muistaa toivoneensa nuorena miehenä, että naiset olisivat ”tottelevaisia, siveitä, hyvältä tuoksuvia ja suurenmoisesti pukeutuvia”. ”Nyt minun on maksettava omassa persoonassani noista toiveista”, hän ajattelee. Uusiin käytösmalleihin sopeutuminen vie aikansa ja vastaan tulee monia turhauttavia tilanteita. Ärsyyntymistä on kuitenkin vaikea purkaa, sillä ainut voimasana, jota hän saa enää käyttää, on ”voi rutto”. Woolf ilottelee satiirilla sukupuolirooleja tarkastellessaan: ”Niin kauan kuin nainen ajattelee miestä, kellään ei ole mitään sitä vastaan että hän ajattelee.” Orlando pääsee tarkastelemaan myös vuosisatojen ja naisihanteen muutoksia. 1900-luvulla hän ihmettelee, ”miten kapeita naisista on tullut viime aikoina”. Orlandosta on sanottu, että se esittää sukupuolen elementtinä, jonka voi vain pukea päälleen tai vaihtaa, kun siltä tuntuu. Tietyllä tavalla ajatus tukee Woolfin näkemystä, jossa yksilöt ovat ennen kaikkea persoonia eivätkä sukupuolia, eivätkä muutu henkilöinä, vaikka sukupuoli tai vaatetus muuttuisivat. Ajatus kuitenkin sivuuttaa juuri sen olennaisen näkökulman, minkä maagisen realismin keinot mahdollistavat: yksilöllisen kokemuksen eri tavalla sukupuolitettuna elämisestä. Orlando alleviivaa sitä, miten yksilöitä sukupuolitetaan ulkopuolelta tulevilla tulkinnoilla ja mihin rooleihin heidät pakotetaan. Orlando ymmärtää, että naiset eivät ole luonnostaan tottelevaisia, siveitä, hyvältä tuoksuvia ja suurenmoisesti pukeutuvia – he ovat joutuneet opettelemaan sellaisiksi työllä ja tuskalla. Sukupuolentutkimuksessa on todettu, etteivät sukupuolet ole koskaan tarkkarajaisia ryhmiä. On mahdotonta löytää yksittäistä, joka ikistä tiettyyn sukupuoleen kuuluvaa yksilöä yhdistävää piirrettä. Kaikki naiset eivät halua hoivata eikä kaikilla naisilla ole kohtua. On kuitenkin jotakin, mikä kaikkia yhteiskunnan naisiksi määritettelemiä yhdistää: naisena kohdelluksi tuleminen. Orlandossa tämä esitetään ihanan konkreettisesti roolien muutoksen kautta tehtyinä havaintoina. Naisia yhdistää ennen kaikkea kokemus siitä, millaista on joutua elämään naiselta odotetussa roolissa. •
Teema 2•2020
Uusia tabuja vanhojen tilalle Martin Määttänen
Amerikan hotdog-karnevaaleilla (Iowa state fair 2019) demokraattien nykyiselle kärkiehdokkaalle Joe Bidenille esitettiin salakavalan yksinkertainen kysymys: “How many genders are there?” Vastaus kuului että sukupuolia on vähintään kolme, ja jatkokysymyksenä häntä pyydettiin nimeämään nämä sukupuolet. Biden irrottautui tilanteesta tokaisemalla: “don’t play games with me, kid”. Tässä vaiheessa minun on myönnettävä, että käsittääkseni kysymyksen esittäjällä oli poliittisia taka-ajatuksia: sananvaihto julkaistiin myöhemmin youtubessa, ja päämääränä lienee ollut saada Biden puhumaan itsensä pussiin (mikä ei kylläkään ole erityisen vaikea suoritus). Kuitenkin edellä mainitussa episodissa on jotakin ajallemme tyypillistä. Maailmassa vallitsee hämmennys, ainakin boomereiden keskuudessa. Muutkin suurvaltojen johtavista setämiehistä ovat osoittaneet hapuilevaa ymmärrystä sukupuolen teoriasta. Kiinan Xi Jinping tuntuu olevan sanoissaan hyvin varovainen, mutta Vladimir Putin puhui väkivaltaisista “transformereista”, jotka ovat keksineet “viisi tai kuusi” uutta sukupuolta ja siten uhkaavat venäläistä elämäntapaa tai moraalia. Voin rauhallisin mielin väittää, että nämä miehet eivät ymmärrä miten sukupuoli toimii. Mutta ymmärtääkö kukaan meistä? Tässä esseessä tahdon kritisoida dominoivaa, edistyksellistä sukupuolen diskurssia ja kansalaisten ja poliitikkojen mielessä vallitsevaa teoriaa. Siten
Sukupuoli
käsillä oleva kritiikki ei kohdistu mitään tiettyä akateemista korpusta tai kenenkään ihmisen identiteettiä tai elämäntyyliä kohtaan. Kritiikkiä kaipaa ensisijaisesti niin sanottu liberaali, edistyksellinen tai vasemmistolainen sukupuolikäsitys koska uuden luominen on paljon hankalampaa kuin vanhan suojaaminen. Siksi on tärkeää kysyä: mikä on sukupuoli? Englannin kielessä voimme erottaa käsitteet sex ja gender, eli suomeksi vaikkapa biologinen ja sosiaalinen sukupuoli. Näitä käsittelevä sukupuolen diskurssi on semanttista kamppailua sanojen merkityksistä. Tätä kamppailua ei käydä pelkästään akatemiassa vaan myös twitterissä, oikeusistuimissa ja politiikan areenoilla. Sanaan ‘semanttinen’ liittyy negatiiviinen kaiku: keskustelua kutsutaan semanttiseksi kun vastapuolta halutaan syyttää pilkunviilauksesta tai vaikkapa jonkin kätketyn agendan ajamisesta. Syytökset ovat usein aiheellisia, mutta kuitenkin semanttinen diskurssi on välttämätöntä. Mistään muusta kuin sanojen merkityksestä ei edes kannata väitellä, niin turhaa kuin se onkin, niin kauan kuin niistä ei ole konsensusta. Valitettavasti tulokset ovat usein heikkoja, ja uskonpa että tietyt tahot hyötyvät tällaisten konfliktien ruokkimisesta länsimaissa. Gender ja sex sekoittuvat vääjäämättä toisiinsa kun maailmalla ja myös Suomessa väitellään sukupuolesta ja sen lieveilmiöistä. Biologisen sukupuolen binääriä on haastettu uusilla kategorioilla, tai ehkä tehokkaammin puhumalla sukupuolen spektristä binäärin sijaan: perinteinen jaottelu miehiin ja naisiin problematisoituu (mutta ei kuitenkaan mitätöidy), kun otamme huomioon intersex- ja transihmiset, ja kun tietomme esimerkiksi kromosomeista moninaistuu. Toisaalta sosiaalisen sukupuolen yhteys biologiaan on kiistanalainen: loiko Jumala ihmiset naisiksi ja miehiksi, saako evoluutio poikalapset leikkimään sinisillä pikkuautoilla, vai onko kaikki tällainen käytös opittua? Onko ihmisen määrittävä tekijä luonto vaiko kasvatus, nature vaiko nurture? Konservatiivi sanoisi luultavasti että ihmisen synnynnäisellä sukupuolella on suuri vaikutus hänen ajatteluunsa. Toisaalta liberaali painottaisi sitä, että ihminen on ympäröivän yhteiskunnan tuotos. Uskon, että harva ihminen kieltäisi täysin joko luonnon tai yhteiskunnan vaikutukset, mutta mielestäni itse kysymyksenasettelu on ongelmallinen. Voisin jopa sanoa, että se on liian binääri.
Sukupuoli
Ajatus biologian tai evoluution tekijöistä pelkistyy helposti sukupuolihormonien vaikutuksiin tai naisen rooliin synnyttäjänä ja siten miehen rooliin ei-synnyttäjänä eli paleoliittisena metsästäjänä joka hankkii ruuan naiselle ja lapselle. Toisaalta aate sosiaalisesta sukupuolesta täysin mielivaltaisena konstruktiona irtautuu todellisuudesta teorian sfääreihin. Sukupuolinormien ja patriarkaatin syitä voi aivan hyvin johtaa kulttuuriin ja rakenteisiin, mutta missä on normien ulkopuolinen alkusyy? Selkein sellainen syy on raskaus, jonka suurin osa naisista kokee tai on kokenut. Mutta tämän myöntäminen ei millään tavalla legitimoi minkäänlaista sortoa. Koko kysymyksenasettelu nature vs. nurture typistää ihmisolennon ulkopuolisten tekijöiden eli luonnon, yhteiskunnan tai molempien yhteisvaikutuksen tuotokseksi. Henkilökohtaisesti en ole varma, uskonko vapaaseen tahtoon, mutta vähintään minä uskon siihen, että ihminen tekee havaintoja ja päätöksiä ympäristönsä perusteella. Tavallaan ajattelevan ihmisolennon ympäristöön kuuluvat myös oma keho sekä muiden kehot, jotka kaikki omilla tavoillaan asemoituvat toisiinsa nähden. Ajatus siitä, että ihmisen biologinen sukupuoli vaikuttaa hänen mieleensä tai arvoihinsa ei redusoidukaan ainoastaan testosteroniin tai estrogeeniin (joita toki on molemmissa sukupuolissa). Myös ihmisen koettu kokemus—lived experience—muokkaa hänen ajatusmaailmaansa. Täten esimerkiksi miehen isyys tai mikä tahansa hänen funktioistaan kulttuurinormien välittäjänä toteutuu myös kehon eikä pelkästään sosiaalisten konstruktien tai aatteiden kautta. Keho on sisäisen kokemuksen ja fyysisen maailman välinen rajapinta, jonka kautta ihminen kokee. Yhteiskunnan normit vaikuttavat kehon tulkintaan, mutta keho itsessään toimii sen kokemisen prosessin alustana, jossa ihminen tulkitsee itseään ja muita eläviä ja elottomia olentoja. Siten ihmisen suhtautuminen sukupuoleen ei ole ainoastaan kulttuurin määrittämää, vaan keho ja kulttuuri suodattavat toisiaan. Silti sukupuoli sosiaalisena konstruktiona on toissijainen ja alisteinen materialle. Yksilön elämässä yhteiskunnan arvot pannaan käytäntöön ja käytännön kokeeseen: ne joko otetaan käyttöön, niitä muokataan tai sitten ne torjutaan. Pitkällä tähtäimellä tämä prosessi muokkaa yhteiskuntaa, kun taas tietyt kehollisen kokemuksen osa-alueet ovat säilyneet hyvinkin samanlaisina aikojen saatossa. Toisaalta nekin voivat muuttua, tästä esimerkkinä ehkäisypilleri (jota miehille ei tosin ainakaan vielä ole kehitetty). Tämä muutos on kuitenkin ollut rajoittunutta. Siksi kehon koettu kokemus on
Teema 2•2020
sukupuolelle tärkeämpi tekijä kuin mikään yhteiskunnan normi tai yksittäinen geeni, eikä mikään sukupuolen analyysi voi asettaa sitä toissijaiseksi menettämättä legitimiteettiään ja selitysvoimaansa. Kehollisen ulottuvuuden toissijaisuus näyttäytyy heikkoutena valtavirran feminismissä sikäli kuin se asetetaan materiaalisen, joskus radikaaliksi kutsutun feminismin vastakohdaksi. Miehenä minä en koe feminismiä omaksi asiakseni—tarkoitan, että minä olen jäävi, vaikka olisin kuinka hyväntahtoinen. Toisaalta haluan toitottaa vanhaa antiikin sananlaskua joka viisastelee, että mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta: tämä ei ole väite, vaan pikemminkin asenne tai manifesti. Feminismeissä tai erityisesti kolmannen aallon intersektionaalisuudessa polttaviksi kysymyksiksi nousevat esimerkiksi osallisuus, representaatio ja autonomia. Kenen on suotavaa puhua tietyistä asioista, ja kuka määrittelee muiden ihmisten identiteettejä? Nämä ovat viisaita ja voimaannuttavia kysymyksiä, mutta joskus asiat eivät ole siten, miltä päällisin puolin näyttää. Dominoiva liberaali tai teknokraattinen elämänmuotomme painottaa ennen kaikkea individualismia ja valinnan vapautta, niin myös sukupuolen suhteen: kenellä on oikeus määrittää minun sukupuoleni, mihin sukupuoleen kuulun? Ihmisen oikeus määritellä oma identiteettinsä on aatteena hieno, mutta toteutus ontuu. Jos toinen kertoo minulle olevansa vaikkapa nainen, ja minä kiellän tämän, silloin minä määrittelen toisen ihmisen identiteetin. Tämä on ongelmallista. Mutta identiteetit eivät pelkästään ole toisistaan irrallisia itseilmaisun keinoja, vaan ne tarttuvat sekä itseyteen että toiseuteen, määrittävät sekä subjektin että objektin, identiteetin haltijan samoin kuin muut haltijat. Identiteettejä luodaan ja muokataan, vahvistetaan ja kumotaan niin ihmisen pään sisällä kuin myös kulttuurin projekteissa ja yliopistolla. Ja identiteetit vaikuttavat ihmiseen. Tällöin kun vaikkapa cisnainen kieltää transnaisen naiseuden, hän toiseuttaa tämän itsestään, rajaa transnaisen naiseuden tai naisten luokan ulkopuolelle. Mutta samaten transnainen sanoessaan cisnaiselle olevansa nainen rajaa itsensä naisten luokan sisäpuolelle ja muuttaa samalla naiseuden merkitystä, naisen identiteettiä. Tällaiset konfliktit toteutuvat arjen tai filosofian tasolla mutta myös poliittisessa ja juridisessa kielessä, jotka muokkaavat yhteiskuntaa, lakia, ja ihmisten yhteisen todellisuuden konstruktiota. Siksi me kamppailemme sanojen
Teema 2•2020
Sukupuoli
merkityksistä ja siksi kysymykset transihmisten oikeuksista eivät ole kiistojen aiheena pelkästään perussuomalaisten ja vihreiden tai demokraattien ja republikaanien välisessä kulttuurisodassa, vaan myös feminististen ryhmittymien välillä. Asia on noussut etualalle esimerkiksi Britteinsaarilla ja twitterissä, jossa Potter-kirjailija J. K. Rowlingkin taannoin aiheutti kohua ottaessaan kantaa erääseen oikeusjuttuun. Biologia tai luonnontiede ei ole kehittänyt sellaista koetta tai laboratoriotestiä, joka kertoisi meille mikä on nainen tai mies, vaan tämä kysymys käsitellään filosofiassa, politiikassa ja juridiikassa. Ja jokainen saa omalta osaltaan päättää vastauksen itse: siihen ei muilla ole sanottavaa. Sen sijaan laki on yhteinen asiamme, joka koskee jokaista ihmistä tasavertaisesti. Samaten identiteettimme ovat yhteisiä rakenteita: niillä on merkitystä ainoastaan siksi, että ne samaistuvat muihin identiteetteihin tai eroavat muista identiteeteistä. Ja ne ovat vallan välineitä, vallan rakennuspalikoita, sekä vallan taistelukenttä. Siksi kannattaa kuunnella sukupuolikriittisiä feministejä. •
”
Ihmisen oikeus määritellä oma identiteettinsä on aatteena hieno, mutta toteutus ontuu.”
Sukupuoli
Teema 2•2020
Jostain rohkaistuneena Tuomas Lapatto Tämän tekstin kirjoittaminen vähän jäi, kaiken muun alle. Se vältteli minua ja minä hyljeksin sitä. Olihan minulla kiireitä, mutta eivät ne mitään ylitsepääsemättömiä olleet. Todellisuudessa en vain halunnut tarttua teemaan. Sukupuoleen. Olen aina sitä karttanut, vaihtanut puheenaihetta, häipynyt taka-alalle tai noukkinut sen seuraavan kirjan hyllystä. Vaikka se olisi ollut joku dekkarikin. Tarkemmin sanottuna en ole vältellyt itse aihetta, vaan ympäröivää keskustelua. Käsistä karannutta vihanpitoa. Kaikesta on tehty jotain isoa skandaalia, tarkoituksella on etsitty turhautumiselle kohdetta. Olen halunnut irtautua tuosta metelistä. Ehkä käsitykseni on jäänytkin pelkkien uutisotsikkojen varaan. On ollut aivan liian helppoa katsoa sodankäyntiä omasta ikkunasta myhäillen. Antaa heidän riehua, minulle riittävät hyvät kirjat. Väliäkö sillä ovatko ne miehen vai naisen tai minkäänlaisen ihmisen kirjoittamia. Kunhan ovat paperia. Totta kai tämä välinpitämättömyys on joskus tuntunut väärältä. Ei kuitenkaan niin paljon, että olisin ryhtynyt toimeen. Kävellyt barrikadeille tai jotain vastaavaa. Osallistunut keskusteluun. Nykyaika kuitenkin vaatii mielipidettä kaikesta. On otettava kantaa, ei saa jäädä vain hiljaisena katselemaan. Moneen kysymykseen onkin aivan helppoja vastauksia, ei tarvita edes mielipiteitä. Toiselle tehdään väärin, tai toista suositaan sukupuoleen nojaten. Jäljelle jäävät kuitenkin ne kysymykset, joihin ei ole mustavalkoista vastausta. Tällöin katsellaan menneisyyteen, perinteisiin, aikaisempiin tapoihin. Kuinka minun tulisi ne kaikki tuntea? Jälleen antauduin käyttämään tietämättömyyttäni verukkeena. Totta se on, etten minä rehellisesti tunne aihetta hyvin. Jälleen osoitus välttelystä. Ei perehtymättömyys ole kuitenkaan ollut este monesta muusta asiasta väitellessä. Aivan vapaasti olen voinut heitellä ilmaan, ilman
Teema 2•2020
Sukupuoli
mitään huolta, mitä erikoisempia ajatusrakennelmia yhteiskuntajärjestyksestä tai luonnonsuojelusta. Mikä tekee sukupuolesta niin poikkeuksellisen, että on fanaattisesti oltava jotain mieltä, ja sen jälkeen pysyttävä kannassaan kuolemaan saakka? Miksi sukupuoli on aiheena niin tulenherkkä, että kaikkien on jakaannuttava johonkin leiriin? Pahinta vielä on, että usein ennen kuin olet edes avannut suusi, sinut on jo luokiteltu tietyn mielipideryhmän piiriin. Eikä vapaata ajatusleikkiä enää hyväksytä. Nykyaikana jopa kaunokirjallisten tekstien henkilöiden puheita luetaan kirjailijan henkilökohtaisina kantoina. Esseisteillä on vielä hankalampaa. Niin huonoksi on lukutaitomme käynyt. Kun Janne Saarikivi tarttui aiheeseen Imagessa, oli kommenttipalsta täynnä eläköön-huutoja ja pöyristyneitä katseita. Harvoin mikään hänen kirjoituksensa on herättänyt samanlaista kuohuntaa. Tragikoomista on, että lopulta kommentoijat tyytyivät haukkumaan toisiaan ja unohtivat tekstin kokonaan. Toisaalta on hyvä, että aihe herättää keskustelua ja pysyy pinnalla. Eihän tasa-arvo tilanteemme ole mitenkään ideaali. Surullista vain on nähdä kuinka harvassa rakentavat ja rauhassa pohditut puheenvuorot ovat, ja ne vähät hukkuvat huutomyrskyyn. Nuoren kirjoittajan kannalta tilanne on mahdollisimman lannistava. Laantuuko vihanpito koskaan, vai odotammeko vallankumousta? Onko barrikadeille noustava, että jokin muuttuu? Kuinka väärin teen, jos jättäydyn ulkopuoliseksi? Voiko olla, että oma välinpitämättömyyteni nähdään konservatismina, tahtona etteivät asiat muuttuisi? On kauheaa ajatella, että täytyy astella keskelle huutomyrskyä ja liittyä, ilman kunnollista tietoa, julistamaan jotakin kantaa, vaan sen tähden, ettei vahingossa ajautuisi vastapuolen leiriin. •
Sukupuoli
Teema 2•2020
Yritän rakentaa itseäni kokoon
Hilma Kupiainen
Kehäkukat
kysyn: mikä on sun lempijuhla ja katson, miellyttääkö vastaus minua kaiken pohjalla jokin orastava äitiys kesiä elellessä jo mietitään että mitä niistä jää tämä on jatkuvaa käsialaa äidille soittaessa on kurkussa kimpale oudoksi värittynyt hetkeen ei ole mikään mennyt läpi äiti ja tädit sanovat: metsää pitäisi teidän istuttaa, teidän aikaanne se eniten kasvaa on hauska nähdä jotain, jonka on itse tunkenut elämään äiti ja tädit kysyvät: kenelle seuraavaksi isoäidin vaatteet ja vauvan paita suvun vävyt seisovat kesäisin ringissä ne kuuntelevat musiikkia auton radiosta ja juovat viskiä ja puhuvat ehkä samaan aikaan me katsomme niitä keittiön ikkunasta ja hymähtelemme vadelmanlehtiteehen ja minä aina luulen sen olevan vain luonteenpiirre että lempijuhlani on vappu koska osaan tehdä perinnetunnelman yhtä hyvin kuin äiti kehäkukat ajavat luomaan hattuja niiden alle osoitettu kulmikas kehu tuntuu korvissa saakka mikä elämänvaihe se on että pelataan pasianssia vastakkain ja ollaan 20-vuotiaita? hetkeen ei ole mikään mennyt läpi seitsemällä rivillä kuninkaat niiden alla mutrusuiset akat kuten kuuluu parvi kasvottomia lapsia
Teema 2•2020
Sukupuoli