Kansa taisteli talvisotaan

ILTA HÄIRIKÖT EXTRA

JAETAAN YHDESSÄ VOIMA-LEHDEN KANSSA

KANSA TAISTELI TAAN SUOMI, ASEVARUSTELUN SUURMAA

+000 EUROA

O S I V L TA

KILPAILU SUOMALAISEN NAISTYYPIN KAUNEUDESTA STALIN TEKI SUOMESTA DEMOKRATIAN TEOLLISUUSPAMPUT JA ÄÄRIOIKEISTON NOUSU AGENTTI UKK

LSivoeätä arottu:-

puhtautta univormussa

MARSKIN NATSISYNTTÄRIT

2 | KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN

Pääkirjoitus

Rauha ennen sotaa? on iskostunut näkemys, että talvisota tuli täysin yllätyksenä. Tämä sopii ajatukseen alistetusta kansasta, joka on seilannut lastuna laineilla suurvaltojen puristuksessa.

Sotia muistellessa harvemmin ajatellaan tapahtumia, jotka niitä edelsivät. Tämä on tietenkin ihan ymmärrettävää, sillä sota on aina dramaattinen käänne. Sodat nähdäänkin usein irrallisina ja itsenäisinä tapahtumina.

Tämä ajatus ei kuitenkaan oikein kanna.

Voimme muistuttaa itseämme esimerkiksi siitä, että osalle voitokkaista sotilaista jäi sisällissodan jälkeen sota päälle, ja he lähtivät itärajan toiselle puolelle taistelemaan niin sanottuja heimosotia. Suur-Suomelle raivattiin lukuisissa taisteluissa tietä suomalaisen rodun ja Jumalan nimissä yhteensä yli kymmentuhatpäisellä joukkiolla. Vaikka nämä sotaretket eivät olleet virallisen valtion valtuuttamia, ei niitä pelkästään pahalla katsottu.

Valtion tarkasti valvovan silmän alla Suomesta käsin organisoitiin pommiattentaatteja neuvosto-Venäjälle niin tehokkaasti, että vuonna 2017 julkaisemassamme Ilta-Häiriköt Extra – Kansa T ­ aisteli -lehdessä tohtori Alek­ si Mainio määritteli tuolloisen Suomen terrorismin jättiläiseksi. Ja mitä mieltä meidän pitäisi olla siitä, että vuonna 1937 marsalkka ­Mannerheimin 70-vuotissynttäreillä oli läsnä poikeuksellisen korkea-arvoinen delegaatio Saksasta? Tämän lehden sivulla 7 kerrotaan juhlista, joissa sisällissodan aikaisia aseveljiä muistettiin lämmöllä ja Hitlerin ”voimakasta johtajahahmoa” ylistettiin.

MEIDÄN SUOMALAISTEN PÄÄHÄN

”Talvisodan ihmettä ja henkeä” on muisteltu, ihailtu ja käsitelty lähes loputtomasti.

Sitä edeltävät tapahtumat ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle, vaikka esimerkiksi iltapäivälehdet ovat käsitelleet näitä sotiamme teemaliitteiden keskeytyksettömässä jatkumossa. Tämä meidän teemaliitteemme pyrkii nostamaan esiin niitä unohtuneita huomioita.

Monien ajatuksissa itsenäistynyt Suomi oli nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio ja toimiva demokratia heti startista. Tämä ajatus ei kerro niinkään todellisuudesta kuin perin inhimillisestä tavasta hahmottaa maailma ikuisen nykyhetken kautta. Tosiasiassa nuori Suomi oli monin tavoin kaukana nykyisen kaltaisesta demokratiasta, eikä esimerkiksi sisällissodan hävinneen osapuolen asema ollut alkuunkaan hyvä. Hyvinvointivaltiosta ei ollut tietoakaan.

Tämä lehti ei siis käsittele talvisotaa. Me luomme katsauksen siihen, millainen Suomi oli sisällissodan ja talvisodan välillä.

JARI TAMMINEN

Edelliset Ilta-Häiriköt Extra – Kansa Taisteli -lehdet voi lukea näköisversioina osoitteessa häiriköt.fi

MIKÄÄN NÄISTÄ

ei tietenkään oikeuta­ Stalinin­ hyök­käystä marraskuussa 1939 eikä tee Mainilan laukauk­sista yhtään vähemmän häpeällisiä. Nämä ajankuvat kuitenkin sitovat talvisodan osaksi eurooppalaista sotaa, suurvaltapolitiikkaa ja kotimaista jatkumoa, jota on helppo seurata taaksepäin sisällissodan tapahtumiin ja sitä varhaisempaan aikaan.

ILTA HÄIRIKÖT EXTRA – Kansa Taisteli on Häiriköt-päämajan julkaisu, joka ilmestyy maksut-

ta Voima-­lehden (10/2019) välissä. Päähäirikkö Jari Tamminen Toimitushäirikkö Raimo Pesonen Raivotar Kaisu Tervonen Esteetikko Antti Kukkonen.

Häiriköt-päämaja on Koneen Säätiön tukema riippumaton ja sitoutumaton toimija, joka saattaa yhteen akateemisen tutkimuksen ja kulttuurihäirinnän. Taiteen ja aktivismin rajapinnasta löytyvä kulttuurihäirintä on oiva keino tutkia yhteiskuntaamme, purkaa merkityksiä ja kiinnittää huomio epäkohtiin. Termi kulttuurihäirintä (culture­ jamming) on johdettu sodankäyntiin liittyvästä termistä radiohäirintä (­radio jamming). Radiohäirinnässä pyritään luomaan häiriötila viestin lähettäjän ja vastaanottajan välille. Samoin kulttuurihäirintä luo häiriöitä sinne, missä niitä ei odoteta, ja nämä häiriöt mahdollistavat maailman näkemisen toisin. Häiriköt haastavat valtakeskittymät esimerkiksi vastamainoksin, katutaiteella ja performanssein luoden samalla spektaakkelia. Lisää Häiriköistä ja kulttuurihäirinnästä osoitteissa häiriköt.fi sekä facebook. com/hairikot

Ninni Kairisalo

E

NSIMMÄISEN

maailmansodan päättyminen käynnisti Itä-Euroopassa välittömästi entisten imperiumien verisen uusjaon.

Venäjä vajosi sisällissotaan.

Halki mantereen, Fiumen vapaavaltiosta Suomen Petsamoon saakka repesi laittomuuden ja väkivallan vyöhyke, jonka ei-kenenkään maalla uudet, kansalliset hallitukset hakivat rajoja vastaperustetuille valtioilleen. Tilaisuus synnytti kaikkialla yksityisarmeijoita, vapaajoukkoja, jotka yrittivät raastaa itselleen osia hajonneiden imperiumien ruhoista.

Suomessa vapaajoukkoretkeilyn vaihetta on nimitetty

heimosodiksi. Se on jälkeenpäin luotu nimitys, jonka tarkoituksena on sievistellä sotien luonnetta ja kuvata ne joksikin kansalliseksi, yksin suomalaiseksi ilmiöksi. Samalla nimitys kuitenkin tulee viitanneeksi sotaretkien todelliseen tavoitteeseen: Suur-Suomeen johtavan kehityksen käynnistämiseen, vaikka väkisin. oli eri aikoina hahmoteltu vaihtelevasti. Vähintään siihen kuuluisivat Karjalan laulumaat Vienan ja Aunuksen Karjalassa. Hurjemmissa visioissa väikkyi itämerensuomalainen imperiumi, jonka piiriin kuuluisivat myös Kuolan niemimaa, Äänisen Karjala, Inkerinmaa, Viro, R ­ uija ja TULEVAN SUUR-SUOMI

KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN | 3

Heimosodat villissä idässä Sisällissodan päättyminen ei suinkaan tarkoittanut sitä, että kaikki suomalaiset sotajoukot olisivat jääneet lepäämään laakereillaan. Voitokkaan valkoisen armeijan sotilaista tuhannet suuntasivat kotimaan taisteluiden laannuttua rajan taakse Suur-Suomea valloittamaan.

TEKSTI OULA SILVENNOINEN

Länsipohja. Ja kuka tietää, kenties jonain päivänä kaikkien muidenkin suomensukuisten kansojen asuin­alueet aina Uralille ja Siperiaan saakka?

Nopea vilkaisu karttaan kertoo, miksi laajentumishaluinen nationalismi oli suora resepti selkkauksiin ja sotiin: yritys toteuttaa suurpiirteisimpiä Suur-Suomi– haaveita olisi vienyt Suomen sotaan joka ainoan rajanaapurinsa kanssa. Inkerinmaa tarjosi aivan omanlaisensa ongelman, sillä keskellä aluetta olla möllötti venäläinen miljoonakaupunki, Pietari. Mikä olisi Suur-Suomen tiellä olevan Pietarin kohtalo ja tulevaisuus?

Heimosodista tuli etupäässä jääkärien johtamia yrityksiä.

Vapaajoukkojen miehistönä oli pääosin sisällissodasta syrjään jääneitä nuorukaisia, jotka janosivat täysi-ikäisyyden ja -valtaisuuden mahdollistavan sotakokemuksen, rintamamiehuuden saavuttamista. Ja miksipä ei, kun vapaajoukkojen sotia perusteltiin suomensukuisten kansojen ”auttamisena”. Mikäpä sen ylevämpää? näissä sotaretkissä oli kysymys etupäässä avustamisesta. Edes innokkaimpien haaveissa ei ollut skenaario, jossa vapaajoukkojen sota johtaisi Viron osaksi Suur-Suomea. Suomalaisten onnistuneet operaatiot, Narvan pökerryttävän menestyksekäs takaisinvaltaus ja Valgan valloitus, olivat sekä psykologisesti herkällä hetkellä saatua sotilaallisesti merkittävää tukea että kipeästi kaivatVAIN VIRON KOHDALLA

tuja menestyksiä vaikeuksissa kamppailevalle Konstantin Pätsin hallitukselle.

Jälkimaku jäi silti kitkeräksi, kun vapaajoukot onnistuivat kurittomuudellaan, ryöstelyllään ja sikailullaan tekemään itsestään lopulta eitoivottuja vieraita.

Suomalaisen nationalismin toiveiden vuosikymmenet olivat kypsyttäneet aktivistinsa niin, että harvan päähän pälkähti kysyä ilmeisintä kysymystä: mahtavatko vaikkapa karjalaiset tai inkeriläiset, kielisukulaisuudesta huolimatta, olla innostuneita liittymään Suomeen? Kun vienankarjalaiset osoittivat puutteellista halua astua heitä vapauttamaan tulleiden riveihin, Vienaan samonnut kirjailija Ilma­ ri Kianto purki pettymystään haukkumalla karjalaiset ”akkamaisiksi”.

SUOMALAISET vapaajoukot sekaantuivat Venäjän sisällissotaan, joka oli huomattavan pienten armeijoiden sotaa.

Lähtijöiden määräkin oli pieni.

Retkikunnista suurin, Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija, käsitti suurimmillaan kesällä 1919 nelisen tuhatta miestä – ja naista, joita osallistui heimosotiin huomattavalla innolla.

Kaikkiaan sotiin tavalla tai toisella otti osaa kymmenisen tuhatta suomalaista.

Vapaajoukkojen logiikka ei perustunut uskoon, että muutama sata kevyesti aseistettua nuorukaista voisi hankkia sotilaallisesti ratkaisevia voittoja. Osa lähtijöistä varmasti uskoi omaan propagandaansa ja kuvitteli olevansa todella menossa avustamaan jo hyvässä vauhdissa olevia kansannousu-

ja. Kun rajan takana alkoi selvitä, että kansannousut olivat toiveajattelua, oli yhä mahdollista kuvitella suomalaisen asejoukon läsnäolon piankin saavan oikean kansannousun aikaiseksi. Ja kun niinkään ei käynyt, vapaajoukkojen saattoi uskoa olevan omiaan vetämään kaavailuissa aina mukana olleen valttikortin, Suomen armeijan, mukaan sotaan. Se näkyi selvimmin Pohjois-Inkerissä, jossa aseellista konfliktia yritettiin koko ajan lietsoa siinä toivossa, että ennen pitkää asevoimilla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin puuttua asioihin, hyökätä rajan yli ja marssia Pietariin.

VUONNA

1941

ALKANUT

jatko­sota merkitsi vapaajoukkojen haaveiden aktivoitumista vielä kerran.

Viena ja Aunus ehdittiin jo julistaa liitetyiksi Suomeen ”ikiajoiksi”. Saksan kaavailut Pietarin hävittämisestä otettiin Suomessa vastaan huomattavan vähin vastalausein. Hitler hoitaisi sen, mikä heimosodissa oli jäänyt saavuttamatta. Inkeri liittyisi takaisin Suomeen kansallisesti ja alueellisesti yhtenäisenä.

Vuosisataisen slaavilaisen vaikutuksen keskus pyyhkäistäisiin kartalta, ja Pietarin museoista ja arkistoista vietäisiin pelastamisen arvoinen tavara turvaan Suomeen. Suur-Suomeen.

Kirjoittaja on akatemiatutkija ja Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti. Hänen yhdessä Aapo Roseliuksen kanssa kirjoittamansa teos Villi itä (Tammi 2019) käsittelee heimosotien dynamiikkaa, tragiikkaa ja komiikkaa.

Historian ­kaikukoppia ja roska­ tynnyreitä on kokenut viime vuosina melkoisia muutoksia, mutta historialliset rinnastukset säilyttävät asemansa retoriikan keinona. Älyvapaan maailman johtaja Trump syyttää kurdeja avun puutteesta Normandian maihinnousussa, ja suomalaisen laitaoikeiston piirissä vedellään yhtäläisyysmerkkejä maamme nykyisestä pakolaispolitiikasta Stalinin 1930-luvun kansanmurhiin.

Niin päätöntä väitettä ei ole, etteikö sitä yritettäisi pönkittää keksityillä yhteyksillä menneisyyteen. Toisinaan poliittishistorialliset analogiat voivat toki myös lisätä ymmärrystä.

Historiallisia rinnastuksia käytetään paljon, koska ne ovat tehokkaita sanallisen suostuttelun keinoja. Talvisodan henkeen vetoaminen on suomalaisittain hyvä esimerkki, vaikka nykyisellään tuo henkiriepu on jo liiallisen käytön puhkikuluttama.

JULKINEN KESKUSTELU

toisto lisää uskottavuutta, varsinkin kyseenalaisiin historian tulkintoihin pohjautuvien analogioiden kohdalla. Esimerkiksi ”malli Cajander” -myyttiä viljellään runsaasti käynnissä olevan HX-taistelukonehankinnan yhtey­ dessä.

Tuon myytin mukaan Suomi käytti ennen toista maailmansotaa liian vähän rahaa aseisiin. Tähän vetoava rinnastus väittää armeijan puutteellisen varustuksen päätyvän taas nuorten verellä maksettavaksi meitä tulevaisuudessa odottavassa uudessa sodassa. Näin, mikäli emme kyselemättä avaa kymmenien miljardien eurojen avointa piikkiä taistelukoneiden hankintaa ja elinkaarikustannuksia varten.

Jo aiemmassa tutkimuksessa myytiksi todettu malli Cajander upotetaan perustelujensa osalta historian roskatynnyriin toisaalla tässä lehdessä (s. 6), mutta se on kiinnostava esimerkki 1920- ja 1930-lukujen vetovoimasta. Maailmansotien välisestä ajasta haetaan kärkkäästi rinnastuskohtia nykyhetkeen: sata vuotta sitten elettiin vapauden aikaa ennen YYAaikakautta, jonka päättyminen Neuvostoliiton romahdukseen palautti Suomen ”todellisen” minuuden.

Jos uskoo historian toistavan väistämättä itseään, seuraavaksi on varauduttava uuden Stalinin nousuun itärajan takaa.

TIETTYYN RAJAAN ASTI

ei ole ainoa historiallisten rinnastusten vaara. Kun 20- ja 30-lukujen Suomesta pelkistetään analogiaa varten nykyisen demokratian varhaisversio, unohdetaan Suomen olleen tuolloin autoritaarinen maa, vaikka valtiokoneisto säilyikin muodollisesti demokraattisena.

Sisäpolitiikkaa sävyttivät poliittinen väkivalta ja aseellisen vallankaappauksen uhka, vapaaehtoisjoukot sotivat rajan takana, ja upseeristo veti mattoa parlamentaarisesti johdetun ulko­politiikan alta. Hitlerin hallintoa arvostelleista lehtikirjoituksista annettiin sakkotuomioita.

Rinnastus tuottaa viimeisen karhunpalveluksensa silloin, kun tämän hetken ääri-ilmiöitä, poliittisen väkivallan uhkaa tai ulko- ja turvallisuuspolitiikan irrottamista parlamentaarisesta ohjauksesta perustellaan sillä, että näin on toimittu ennenkin demokraattisessa Suomessa.

KOHTALONUSKOON LIPEÄMINEN

RAIMO PESONEN

Kirjoittaja on toimitushäirikkö ja kirjailija

4 | KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN

Ihannenainen univormussa Lotta Svärd -järjestö kamppaili valkoisen Suomen naiskäsityksen puolesta ja tuki siinä sivussa suojeluskuntien ja armeijan huoltoa.

TEKSTI RAIMO PESONEN

V

niin punaisella kuin valkoisellakin puolella nousi esiin kysymys naisten osallistumisesta sotaan. Tutkija Virva Liski kirjoitti Häiriköt-päämajan vuonna 2018 julkaisemassa Kansa taisteli – keskenään -lehdessä, kuinka sodan alussa nuorten naisen kiinnostus aseisiin tarttumiseen torjuttiin valkoisella puolella jyrkästi. Mannerheim piti ”sotaista kamppailua rintamalla yksinomaan miehisenä oikeutena ja velvollisuutena”. Naisen rooliin sopivia tehtäviä olivat esimerkiksi muonitus, siivous, sairaanhoito ja vaatehuolto.

Liskin mukaan valtaosa punaisten riveihin astuneista naisista toimi samoissa tehtävissä. Aseisiin tarttuneet naispunakaartilaiset olivat selvä vähemmistö, mutta tämä ei säästänyt aseettomia sopankeittäjiä joukkoteloituksilta taistelujen jälkeen.

Susinartuiksi kutsuttuihin punaisiin naisiin kohdistunut viha puhuu sen puolesta, että perinteisten sukupuoliroolien horjuttaminen kuului sisällissodan häviäjien raskaimpiin rikoksiin.

Vankileireille asti selvinneiden naispunakaartilaisten päiväohjelmaan saattoi kuulua kristillisen kasvatustyön ohella sisustusverhojen valitsemista ja pöytäUONNA 1918

tapojen opettelua.

Leireillä uudelleenkasvatettiin yhteiskuntakelpoisia työläisnaisia, mutta valkoisen armeijan avustavissa tehtävissä toimivien naisten täytyi olla moraalisilta lähtökohdiltaan aivan toisella tasolla. Tämä näkyi sisällissodan jälkeen perustetun Lotta Svärd -järjestön periaatteissa ja sen edelleen jatkuvassa julkisuuskuvan varjelussa.

Järjestöä tutkinut Kaarle Sulamaa puhuu lotista ”protestanttis-nationalistisina nunnina”.

LOTTIEN kristillis-siveellisyyden ja raittiuden vaatimukset kiteytyivät lotta­lupaukseen ja Lotta Svärdin Kultaisina sanoina tunnettuihin ohjeisiin.

Jälkimmäisiin kuului muun muassa virke ”Vain oikeamielisenä, puhtaana ja raittiina voit olla oikea lotta”. ­Lupaus ja ohjeet muodostavat vastakohdan punaisiin naisvankeihin liitetyille yliseksualisoiduille mielikuville.

Asetelma selittää Väinö Linnan ja Paavo Rintalan suppeiden kaunokirjallisten lottakuvausten aiheuttamaa kuohuntaa. Seksuaalisuutensa kieltävän puhtaan lotan ideaali vaarantuu ajatuksesta, että nuorten ihmisten välille saattaisi sodan olosuhteissa syntyä irrallisia suhteita.

Itä-Suomen yliopiston emeritaprofessorin Kaija Heikkisen mukaan lottien maailmassa korostui naisen rooli vaimona, äitinä ja kodin hengettärenä.

Heikkinen havaitsi 2012 julkaistussa tutkimuksessaan, että talvi- ja jatkosodan aikaan vain noin puolet rintamalla työskennelleistä naisista oli lottia. Muut olivat sotilaskotisisaria, Punaisen ristin hoitajia ja niin sanottuja työvelvollisia. Viimeksi mainitut joutuivat työläistaustaisina ”huoran varjoon” eli moraaliltaan kyseenalaistetuiksi ja sen myötä syrjityiksi. ei kelpuuttanut 1920- ja 1930-luvuilla jäsenikseen kirkkoon kuulumattomia, juutalaisia, muslimeja, Suomessa asuvia venäläisiä tai sosiaalidemokraatteja.

Käytäntöjä muutettiin joiltakin osin 1940-luvun alussa.

Järjestön asema suhteessa armeijaan ja suojeluskuntaan vaihteli, mutta lottalupauksessa sitouduttiin avustamaan nimenomaan suojeluskuntaa ”sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata”. Kun Lapuan liikkeen ympärille kietoutunut äärioikeistoradikalismi huipentui Mäntsälän kapinana tunnettuun suojeluskuntalaisten vallankaappausyritykseen 1932, lotat LOTTA SVÄRD -JÄRJESTÖ

vastasivat kapinallisten muonituksesta.

Historiankirjoituksessa on korostettu lottajärjestön kiistatonta merkitystä Suomen sodankäynnille: lottien on muun muassa arvioitu vapauttaneen 25 000 miestä muihin tehtäviin. Ajatus naisten aseistamisesta säilyi kuitenkin tabuna koko sodan ajan. Lotta Svärdin merkittävyyttä korostivat myös järjestöä johtaneen Fanni Luukkosen Man­ nerheimilta ja Adolf Hitleriltä saamat poikkeukselliset kunniamerkit. Hitler ojensi ”bolsevismia vastaan käydystä taistelusta” myönnetyn Kotka-ritarikunnan ristin päämajassaan 1943 vierailleelle Luukkoselle omakätisesti.

KRISTILLIS-SIVEELLISYYTENSÄ

ohella lotat kelpasivat sota-aikana edustamaan myös suomalaisia rotupiirteitä. Kuva suomalaisten ja saksalaisten valokuvaajien 1942 piirittämästä vaaleasta ilmavalvontalotasta tuo mieleen myöhempien vuosi­kymmenien salamavalojen välkkeen missikisojen kruunajaisissa.

Välirauhan ehtojen mukaan aikanaan kielletystä järjestöstä on sittemmin tullut sallittu muistelun kohde. Eräänä käännekohtana on pidetty pääministeri Esko Ahon puhetta syyskuussa 1991 Finlandia-talossa järjeste-

Kansa täynnä Sisällissodan ­jälkeen paikallis­yhteisöt ­olivat jakautuneita.

V

konfliktin jälkeen osapuolet joutuvat palaamaan tavalliseen arkeen entisten vihollisten kanssa. Hetkeä aiemmin kiväärinpiippujen tai piikkilankojen eri puolilla olleet ihmiset saattavat törmätä kadulla, kyläkaupassa tai raitiovaunussa. Voittajia juhlitaan paraatein ja patsain, häviäjiä rankaistaan, mutta lipunliehutuksen ja tuomioiden jälkeen odottaa paluu paikallisyhteisöihin.

Suomessa sotien välistä aikaa leimasi väkisinkin paranoian ilmapiiri.

Sisällissodan jälkeen oli tavallista, että vastapuolilla hetkeä aiemmin olleet henkilöt asuivat samoissa kylissä ja kaupunginosissa ja työskentelivät samoissa työpaikoissa, työmailla ja tehALTION SISÄISEN

taissa. Kukaan ei tiennyt tarkalleen, mitä kukin oli tehnyt, missä, milloin ja kenen puolella. Huhuja kyllä liikkui sitäkin enemmän. Erityisen hankalassa asemassa olivat paitsi entiset punavangit myös työläistaustaiset miehet, jotka olivat sotineet valkoisella puolella.

Näiden roolikonfliktien näkyvin ilmenemismuoto sotien välisenä aikana oli niin sanottu työmaaterrori. Tätä sisällissotaan liittyvää raskaan sarjan työpaikkakiusaamista esiintyi niin Suomessa kuin Yhdysvaltojen ja Kanadan suomalaistyömailla. Jos selvisi, että työtoveri oli ollut sisällissodassa eri puolella kuin muut, hän sai todennäköisesti sen tuta. Työmailla harrastettiin häirintää, väkivaltaa, uhkailua, vihjailua ja kuumottamista. Entisiä pu-

KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN | 5

Lotat M

Lotta Ellen Kiuru kuvaajien keskellä Lahdenpohjan ilmavalvontatornissa 1942.

Lotta Svärd -nais­ järjestöjen perustamisesta suojeluskuntien yhteyteen annettiin elokuussa 1919. Järjestö sai nimensä samannimisestä runosta, joka löytyy ­Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista.

Lottia oli enimmillään noin 230 000 kappaletta. Heistä noin 50 000 oli alle 17-vuotiaita, niin sanottuja ”pikkulottia”.

Kirkossa annettu lottalupaus kuului kokonaisuudessaan: ”Minä N. N. lupaan kunniasa­ nallani, että rehellisesti ja oman­ tunnontarkasti avustan suojelus­ kuntajärjestöä sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata ja täytän minulle uskotut maan­ puolustustehtävät noudattaen Lotta-Svärd järjestön sääntöjä.”

Syksyllä 1944 lopetettavaksi määrätyn Lotta Svärd -järjestön lotat perustivat Suomen Naisten Huoltosäätiön. Vuonna 2004 se vaihtoi nimensä Lotta Svärd ­Säätiöksi. ÄÄRÄYS

SA-Kuva

tyssä Lotta Svärd -järjestön 70-vuotis­ juhlassa.

Viime vuosina lottahahmo on palannut julkisuuden valokeilaan kiistanalaisten patsashankkeiden myötä.

Kesällä 2019 Hämeenlinnassa paljastettiin väittelyä aiheuttanut lotta-aiheinen Sota ja rakkaus -patsas. Valkoisen Suomen ihannenainen jatkaa identiteettipolitiikan palveluksessa vielä 2000-­luvullakin.

entisiä vihollisia navankeja ja toisaalta valkoisia työmiehiä ei välttämättä palkattu, ja jos palkattiin, he saivat lähteä ensimmäisinä, kun työt vähenivät.

Joidenkin kohdalla kiusaaminen muuttui niin ahdistavaksi, että he vaihtoivat työpaikkaa, kaupunkia tai m ­ aata.

N Y KY I S ESS Ä

SU O M A L A I S ESSA

sisällissotakeskustelussa peräänkuulutetaan usein puolueettomina pysytelleiden ihmisten tutkimusta. Ymmärrettävästi ajatus siitä, että joku pysyttelee puolueettomana kaiken vihan ja väkivallan keskellä, on lohdullinen.

Suomen 2010-luvun poliittisessa keskustelussa on niin ikään vedottu ”tolkun ihmisiin”, jotka pysyttelevät ”äärilaitojen” välissä eivätkä ota kantaa puoleen tai toiseen. Sisällissodan muistovuonna 2018 tolkun ihmisiä verrattiin useaan otteeseen vuoden 1918 puolueettomiin.

On kuitenkin syytä muistaa, että

poliittiset, sosiaaliset ja mentaaliset sitoumukset eivät olleet vuonna 1918 tai sen jälkeen lainkaan niin selvärajaisia kuin kertomus punaisista, valkoisista ja puolueettomista antaa ymmärtää. Sotaan ja sitä seuranneeseen valkoiseen vankileiriorganisaatioon osallistui sankoin joukoin ihmisiä, jotka eivät identifioituneet voimakkaasti punaisiin tai valkoisiin.

Kaikki sotaan osallistuneetkaan eivät aktiivisesti valinneet puoltaan, ja monelle juuri ristiriita omaksi kokemansa yhteisön ja sodanaikaisen toiminnan välillä muodostui arjen alkaessa vaikeaksi. Vankileireille päätyi ihmisiä punakaartin pakko-ottojen kautta. Vankileirin vartijoiksi ja sotilaiksi puolestaan päätyi paljon työmiehiä valkoisten asevelvollisuuskutsuntojen takia. Jälkimmäisten olosuhteet työläisyhteisöissä sodan jälkeen eivät olleet roolikonfliktin takia lainkaan helpot.

Myös vankileirien siviilivartijat rekrytoitiin usein työväestön keskuudesta, sillä epämiellyttävän työn palkkaus oli heikko. Helsingin vankileireillä siviilivartijat olivat pääosin Pitkänsillan pohjoispuolen työläisiä, jotkut heistä vahdittavilleen entuudestaan tuttuja.

Tällaisille henkilöille palaaminen vanhaan paikallisyhteisöön on ollut vaikeaa tai peräti mahdotonta.

Kokonaan puolueettomana pysytteleminen oli sitä paitsi vaikeaa, vaikka aseisiin ei olisikaan tartuttu. Punavankeja tutkineille valtiorikosoikeuksille saatettiin antaa kotikylän punaisista harmittomalta tuntuvaa tietoa, joka todellisuudessa johti osaltaan pidempiin tuomioihin. Toki näitä lausuntoja annettiin myös pahantahtoisesti ja hyväntahtoisesti, aikomuksena vahingoittaa tai suojella.

Asiaa ei helpottanut se, että punavangeille luettiin valtiorikosoikeuden syytteiden yhteydessä otteita todista-

TEKSTI VIRVA LISKI

janlausunnoista. He siis usein tiesivät tai ainakin suurin piirtein arvasivat, keitä lausuntojen antajat olivat. Kotikylistä muodostui joidenkin palaavien punavankien silmissä eräänlaisia petollisia informanttipesäkkeitä.

Sotien välisen ajan kommunismin pelko haudutti tätä juorusoppaa paikallistasoilla entisestään.

Toisaalta myös valkoisten joukoissa teloittajina toimineet tiedettiin tai arvattiin paikallisyhteisöissä melko hyvin. Hekin ovat saaneet osansa kuiskuttelusta, juoruilusta ja uhkauksista, kuten tutkimuksen hyvin tuntema hyvityskertomusperinne osoittaa: teloittajien osalle fantasioitiin kauheita kohtaloita ja tuskallisia kuolemia.

Kirjoittaja on on filosofian maisteri ja työskentelee väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistossa historian oppiaineessa

6 | KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN

Vetehisen kansantaloudelliset välttämättömyydet Itsenäistyneen Suomen telakkateollisuus pelastettiin rakentamalla sotalaivasto.

TEKSTI AARO SAHARI

T

syttyessä 1939 Suomen puolustusvoimien kaluston laatu vaihteli aselajista toiseen.

Laivaston tilanne oli hyvä, sillä vuosina 1927–1939 tehtyjen hankintojen myötä sillä oli kaksi panssarilaivaa, viisi sukellusvenettä, niiden emälaivana toimiva jäänmurtaja Sisu sekä moottoritorpedo­veneitä.

Varautuminen merisotaan alkoi keväällä 1918 Suomenlinnan telakalla.

Brittien upottaman sukellusveneen ruostuvan ruhon äärellä suomalai-

”

ALVISODAN

Versailes’n rauhansopimus­ esti suoran yhteistyön ­lähimpien asiantuntijoiden­ eli saksalaisten kanssa, joten valtio ulkoisti kehitys­ hankkeen yksityisille yrityksille.

set saivat idean omasta sukellusveneaseesta.

Versailles’n rauhansopimus esti suoran yhteistyön lähimpien asiantuntijoiden eli saksalaisten kanssa, joten valtio ulkoisti kehityshankkeen yksityiselle yritykselle, turkulaiselle Crichton-­

Vulcanille. Sen johtaja Allan Staffans oli laivaston luottomies.

Yksityinen kehityshanke mahdollisti yhteistyön saksalaisten kanssa. Saksalaisilla taas oli tarve saada uusia hankkeita sukellusveneteknologian jatkokehityksen varmistamiseksi, ja Suomi sopi tarkoitukseen oivallisesti. ajautui 1922 taantumaan. Lopulta Suomessakin olivat jäljellä vain suurimmat telakat Turussa ja Helsingissä. Suomen meriteollisuudessa keksittiin tällöin, että kaikki valtion laivat tulisi jatkossa rakentaa kotimaassa. Metsäteollisuus ja suurvarustamot eivät halunneet maksaa telakoiden tukia omasta pussistaan, mutta verovaroilla sopi hankkia sukellusveneitä, jäänmurtajia ja vartiolaivoja valtiolle.

Sotilailta ja johtavilta oikeistopoliitikoilta meni vuosia vakuuttaa eduskunta laivaston hyödyllisyydestä. Heidän työnsä sekä suurteollisuuden ja ulkomaankauppiaiden tiiviit yhteydet ministeriöihin kantoivat hedelmää 1920-luvun puolivälissä. Kun laivasto-ohjelma lopulta hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 1926, Staffansin johtama telakka sai sen toteuttaakseen MAAILMAN LAIVANRAKENNUS

ilman kilpailua. Hanketta johtamaan palkattiin saksalaiset asiantuntijat, ja näin Saksa sai kaipaamansa prototyypit rakennetuksi.

Ensimmäisenä valmistunut sukellusvene Vetehinen maksoi 27 miljoonaa markkaa, noin 0,8 prosenttia valtion vuoden 1928 koko budjetista. Myöhemmin valmistuneet panssarilaivat olivat sitä vielä merkittävästi kalliimpia. Vuonna 1927 hyväksytty seitsemänvuotinen laivasto-­ohjelman vastasi näin huomattavaa osaa valtion menoista.

”

Ohjelma nosti Suomen ­ yhdeksi maailman suurimmista sotakaluston hankkijoista maailmansotien välisellä kaudella.

Kansantuotteeseen suhteutettuna ohjelma nosti Suomen yhdeksi maailman suurimmista sotakaluston hankkijoista maailmansotien välisellä kaudella. tärkeimmät päätökset tehtiin itsenäisyyden alkuvuosina kauan ennen kuin puolustusLAIVASTO-OHJELMAN

voimat oppi ohjaamaan ja edistämään sotateollisuutta omiin tarpeisiinsa. Ohjelma eristettiin politiikasta ja byrokratiasta sekä maanpuolustuksellisesta kokonaisuudesta. Saksalaisyhteistyö oli diplomaattisesti tulenarkaa, ja metalliteollisuuden työntekijöiden suhteet Neuvostoliittoon herättivät jatkuvasti pelkoa päättäjissä.

Sodan jälkeen laivasto-ohjelmaa alettiin merivoimien ulkopuolella pitää virheinvestointina. Ohjelma oli kuitenkin muutakin kuin maanpuolustusta.

Valtion suurinvestointi pelasti Suomen suurimmat telakat ja edesauttoi maan suurimman metalliteollisuuskonsernin, Wärtsilän syntyä. Kyseessä oli vienti-, meri- ja suurteollisuuden lobbaustyön huomattavin osoitus.

Suurimmat telakat ohjattiin valtion hovihankkijoiksi. Meriklusterin hyvät veljet ymmärsivät monia muita paremmin, miten Suomessa tehtiin teollisuuspolitiikkaa 1920- ja 1930-luvuilla.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, historioitsija ja tutkija Suomen kansallismuseossa.

Hän väitteli vuonna 2018 laivanrakennusteollisuuden valtiosuhteesta Suomessa 1918–1954.

Isänmaallista rahankäyttöä LAIVASTO -ohjelmaan upotetusta raha-

määrästä huolimatta malli Cajanderina tunnettu myytti puutteellisesta asevarustautumisesta ennen talvisodan syttymistä elää, koska se tukee sisällissodan roiskeita peittämään synnytettyä kansallista kertomusta Venäjän vastaisesta ikuisesta taistelusta.

Laivasto-ohjelman huippuvuosien jälkeenkin aseisiin satsattiin: 1938 Suomi käytti puolustusmenoihin neljänneksen valtion budjetista, noin neljä prosenttia bruttokansantuotteesta. ei ole aivan yhtä rajua kuin 1920-luvulla, mutta veronmaksaNYT MENO

jilta isänmaallista uhrivalmiutta vaativat suuret asehankinnat ja mielikuvat niukasti resursoidusta armeijasta kietoutuvat edelleen yhteen esimerkiksi kymmenien miljardien eurojen HX-taistelukonehankkeessa.

Sotilaallisesti virheinvestoinniksi osoittautunut laivasto-ohjelma ai-

heutti todennäköisesti suurimmat vahinkonsa vaikuttamalla maan ulko- ja turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin. Suuruutensa vuoksi HX-hankkeella on mahdollisuus muodostua vastaavaksi poliittiseksi vipuvoimaksi.

RAIMO PESONEN

KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN | 7

Marskin eeppiset syntymäpäivät Puolustusvoimat ja Mannerheim vaalivat likeisiä suhteita natsi-Saksaan 1930-luvulla. Marsalkan toiminnan voi nähdä pragmaattisena tai ideologisena.

TEKSTI JANNE KÖNÖNEN

M

ARSALKKA

Mannerhei­ min Kaivopuiston asunnon ovi kävi tiuhaan 4. kesäkuuta 1937.

Kukkaistytöt olivat koristelleet etupihan, ja vieraat joutuivat lähtiessään etsimään autojaan ruuhkan seasta. Tihkusateisena alkukesän päivänä kosmopoliitille syntymäpäiväsankarille toi onnitteluja paitsi joukko kotimaisia myös kunnioitettava määrä ulkomaisia vieraita.

Marsalkan taustavoimat olivat tehneet hiki hatussa töitä luodakseen 70-vuotisjuhlista mahtipontisimmat mitä maassa oli koskaan nähty. Oli sotilasparaatia, Messuhallissa järjestettyä kansalaisjuhlaa, radioituja tilaisuuksia, suitsuttavia ylistyspuheita ja lehdistön salamavalojen välähdyksiä.

Ulkomaiset tarkkailijat kiinnittivät huomiota juhlien ulkopoliittiseen viritykseen. Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher merkitsi päiväkirjaansa: Saksalaisen delegaation osakseen saama voimakas huomio ja korostetun ystävällinen tapa, jolla sotamarsalkka ja sotilashenkilöt sekä muut osallistujat kunnioittivat, palvelivat myös poliittista tarkoitusta. Kaikki tilaisuuden takana olleet piirit pitivät [Suomen ulkoministeri Rudolf] Holstin politiikan virheenä sitä, että hän pyrki niin paljon kuin suinkin ignoroimaan Saksaa.

Suomalaisen konservatismin asiantuntija, professori Vesa Vares on kritisoinut väitettä ”saksalaismielisestä 1930-­ luvusta” paikkansapi-

tämättömäksi myytiksi. Kun saksalaismielisyyttä tarkastellaan Kivimäen Kivimäen,, Kallion ja ­Cajanderin hallitusten ulkoCajanderin politiikan tai yleisen mielipiteen tasolla, Varekselle on vaikea väittää vastaan.

Suomen ja Saksan viralliset suhteet olivat käyneet vuosikymmenen edetessä kankeiksi. Mitä selvemmin Hitlerin röyhkeys Euroopan politiikassa kävi ilmi, sitä vahvemmaksi puhuri Saksaa vastaan Suomessakin voimistui.

Saksalaisystävällisen Antti A ­ ntti Hackzellin seuraajaksi ulkoministerin paikalle syksyllä 1936 tullut Rudolf Holsti oli saksalaisille punainen vaate jo ennen kuin hän tuli diplomaattipäivällisillä nimittäneeksi Hitleriä ”hulluksi koiraksi”.

Holstin seuraaja Eljas Erkko taas, vaikka suhteensa Saksaan olivat korrektit, oli englanti-

laismielinen ja pohjoismaisen suuntautumisen kannattaja.

Suomalaisen lehdistönkään sävyä ei levikiltään pieniä äärioikeiston lehtiä lukuun ottamatta voi pitää natsi-Saksaa ylistävänä. Saksalaismielisyyttä piti yllä ennen muuta vuoden 1918 perintöön tukeutunut tiede- ja kulttuuriväki, mutta poliittista vaikutusvaltaa tällä ryhmittymällä oli vain ohuesti. vaikutusvaltainen saksalaismielinen sektori suomalaisyhteiskunnasta kuitenkin löytyi. Suomalaisilla sotilaspiireillä oli saksalaisiin kollegoihinsa tiiviit ja luottamukselliset suhteet, joissa puhtaiden ammatillisten kysymysten ohella tarinoitiin myös poliittisista asioista.

Kontaktien pohja oli yhteisessä historiassa: 1930-luvun YKSI AIDOSTI

mittaan Suomen armeijan johtopaikoille nousseiden jääkä­ rien Saksassa saamassa sotilaskoulutuksessa ja vuoden 1918 ase­veljeydessä.

”

Ulkoministeri Holsti oli saksalaisille punainen vaate jo ennen kuin t­ uli ­diplomaattipäivällisillä ­nimittäneeksi Hitleriä ­”hulluksi koiraksi”.

Armeija oli sotien välisessä Suomessa vahva yhteiskunnallinen toimija, joka ei epäröinyt kantojensa julkista esiin tuomista ja jonka sanomisia kuunneltiin tarkkaan. Armeijan korkein johto osoitti Saksan suhteiden hoidossa myös huomattavaa omaa aktiivisuutta, joka välillä oli avoimessa ristiriidassa kolmanteen valtakuntaan pidättyväisemmin suhtautuvan virallisen ulkopolitiikan kanssa.

Samaa aktiivista linjaa noudatti koreografia Mannerheimin syntymäpäivillä. Tarkoituksena oli osoittaa, etteivät vuoden 1936 sosialidemokraattien voittoon päättyneet eduskuntavaalit ja Cajanderin maaliskuussa 1937 nimetyn punamultahallituksen linja antaneet koko kuvaa Suomessa vallitsevista poliittisista näkemyksistä.

SAKSASTA MANNERHEIMIA­

juhlistamaan oli saapunut arvo­valtainen upseerivaltuuskunta, jota johti vuonna 1918 Suomessa von der Goltzin esikunnassa palvellut kenraaliluutnantti Nikolaus von Falkenhorst.

Falkenhorst .

Suomalais­isäntien

Kuva: Harri Heinonen

8 | KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN

saksalaisdelegaatiolle osoittama huomio ylitti kirkkaasti protokollan vaatimukset. Noin 8 000 osallistujaa keränneessä Messuhallin juhlassa Falkenhorst pääsi pitämään ensimmäisen ulkomaisen onnittelupuheenvuoron, johon Mannerheim vastasi korosta-

”

Saksalaiset aseveljet!­ ­Marsalkka von Hinden­ burgin­ jalo ­persoonallisuus!

Valtakunnankansleri­ ­Hitlerin uutta luova ja ­voimakas johtajahahmo!

malla maiden armeijoiden historiallisia siteitä.

Päivän mielenkiintoisin episodi oli kuitenkin Mannerheimin talossaan valikoidulle kutsuvierasjoukolle tarjoama aamiainen. Marsalkka oli valmistellut vierailleen puheen, jonka alkuosan hän suuntasi nimenomaan saksalaisille:

Saksalaiset aseveljeni! Se sydämellisyys, jonka uskoakseni olette tunteneet teihin kohdistuvan, vakuuttakoon teidät siitä, että kansamme ei unohda kohtalonhetkellään saamaansa apua.

[– –] Jokainen, joka on nähnyt sen taakan, joka Saksan täytyi sodan aikana ja sen jälkeen kantaa, on ilolla seurannut sitä uutta elämää, joka synkän ja ankaran talven jälkeen on herännyt vanhoissa saksalaisissa tammissa kunnioitetun marsalkka von Hindenburgin jalon persoonallisuuden sekä valtakunnankansleri Hitlerin uutta luovan ja voimakkaan johtaja­ hahmon johdolla.

Niin tutkimuksessa kuin muussakin historiallisessa kirjallisuudessa on uutterasti korostettu, kuinka pidättyväisesti Mannerheim suhtautui Saksaan ja erityisesti kansallissosialismiin. Mannerheimin varauksellisuutta korostavaa tulkintaa ei voi pitää täysin vääränä, sillä lähteistä löytyy helposti marsalkan lausuntoja, jotka tukevat näkemystä.

Suurin osa varauksellisista lausunnoista on kuitenkin joko ajanjaksolta, joka alkaa vuonna 1938 tapahtuneesta Itävallan liittämisestä natsi-Saksaan ja päättyy suomalaissaksalaisen liittosuhteen alkamiseen, tai sitten toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta.

Maaliskuuhun 1938 saakka Mannerheim nou-

datti suhteessa Saksaan eräänlaista wait and see -politiikkaa. Esimerkiksi vuonna 1936 ruotsalaiselle kreivi Eric von Rosenille lähettämässään kirjeessä hän kommentoi Hitlerin ”reippaita otteita” toteamalla, että on ”aina mukavaa nähdä mies, joka panee puheidensa taakse tekoja eikä hukkaa aikaansa tuloksettomiin konferens­ seihin”.

Toisin kuin monet muut suomalaisen oikeiston edustajat, Mannerheim ei kuitenkaan sulkenut silmiään kansallissosialismin väkivaltaisilta ja pohjoismaiselle ihmisoikeuskäsitykselle vierailta piirteiltä. Pitäisikö siis syntymäpäiväaamiaisella ”saksalaisille aseveljille” lausutut, imartelua tihkuvat sanat kuitata normaaleina diplomaattisina pöytäpuheina? Näin voitaisiin tehdä, mikäli kyseessä olisi ainoa kerta, kun Mannerheim vakuutteli Suomen ja suomalaisten Saksaa kohtaan tuntemaa kiitollisuutta ylitsevuotavin sanakääntein.

KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN | 9

kyse vahingosta tai harkintakyvyn notkahduksesta.

Sen sisältö oli huolellisesti etukäteen hiottu, ja sen teksti jaettiin saksalaisille vieraille myös painettuna versiona.

Sanat olivat tietoinen ja tarkoituksellinen ele. Mistä siis oli kyse?

PUHEESSA EI OLLUT

”

Suomalaisten ulko­ poliittisten toimijoiden­ joukossa Mannerheim oli Kekkosen ohella ­kenties puhtaaksiviljellyin pragmaatikko.

Vastausta tähän kysymykseen voidaan hakea Mannerheimin pitkä­ aikaiselta luottomieheltä, läheiseltä työtoverilta ja muistelmien haamukirjoittajalta, kenraali Erik Heinrichsilta: Heinrichsilta: Hän tahtoi säilyttää toimintavapautensa mahdollisimman pitkään, jotta hänellä olisi sitten tarvittaessa käytettävissään useita vaihtoehtoja, voidakseen soveltaa useampaa kuin vain yhtä ajatusta, mutta tämä vei hänet joskus vaarallisen lähelle sellaista asennetta, minkä hän on itse tuominnut puhuessaan kahden jäniksen samanaikaisesta ajamisesta.

Vaikka Heinrichs puhuu ennen kaikkea sodanaikaisesta sotilaallisesta päätöksenteosta, kuvaus sopii erinomaisesti myös Mannerheimin 1930-luvun ulkopoliittiseen toimintaan. Marsalkan ajattelua leimasivat useiden vaihtoehtoisten linjojen samanaikainen ajaminen, pyrkimys oman liikkumavaran maksimointiin, ajanpeluu, taktikointi

ja sisäiset ristiriitaisuudet. Hänen toimintaansa ei voi sijoittaa ”länsimielisyyden” tai ”saksalaisvastaisuuden” ahtaisiin karsinoihin.

Mannerheimin linjana oli tarkoituksellinen linjattomuus, peruuttamattoman sitoutumisen välttäminen. Tähän kuului myös se, että tarvittaessa aiemmin noudatetulta linjalta oli pystyttävä irtautumaan nopeasti, epäröimättä ja turhiin moraalisiin pohdiskeluihin kangistumatta.

Suomalaisten ulkopoliittisten toimijoiden joukossa Mannerheim oli ­Kekkosen ohella kenties puhtaaksiKekkosen viljellyin pragmaatikko, jolle juuri mikään periaate ei ollut niin tärkeä, ettei siitä olisi tarpeen vaatiessa voinut tinkiä. myös Neuvostoliiton turvallisuusintressejä ja suhtautui skeptisesti länsivaltojen haluun ja kykyyn rajoittaa Moskovan valtapyrkimyksiä lähialueillaan. Tämän järkeilyn nojalla hän olisi ollut valmis Suomenlahdella ja Karjalan kannaksella tekemään Neuvostoliitolle pitkällekin meneviä myönnytyksiä sodan välttämiseksi. Mannerheim ei uskonut Suomen kykyyn selviytyä konflikti­ tilanteessa yksin kommunistista suurvaltaa vastaan.

Hän ymmärsi, että kahden totalitaarisen ja laajenemishaluisen suurvallan puristuksessa alueen pienten v­ altioiden asema voisi muuttua hyvin tukalaksi.

Kuten syksyllä 1939 tapahtuikin.

MANNERHEIM YMMÄRSI

Teksti pohjautuu Markku Jokisipilän ja kirjoittajan teokseen Kolmannen valta­ kunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944 (Otava 2013).

Seuraavat synttärit

K

vietettiin Marsalkan seuraavia suuria syntymäpäiviä, 75-vuotisjuhlia.

Silloin päähuomion vei Hitler, joka saapui yllätysvierailulle kesken jatko­sodan.

Vähemmälle huomiolle jäi marsalkan vanhan ruotsalaisen ystävän, Eric von Rosenin, juhlien alla julkaisema Två sammanträffanden -juhlalehtinen (”Kaksi tapaamista”).

Lehtisessä Mannerheimin saksalaisyhteyksiä 1930-luvulla järjestellyt von Rosen muisteli, miten hänen ja Mannerheimin tapaamisista kaksi oli jäänyt hänelle erityisen elävästi mieleen.

Ensimmäinen oli maaliskuussa 1918, jolloin ruotsalaiskreivi oli lentänyt Uumajasta Vaasaan tapaamaan valkoisen armeijan ylipäällikköä. Toinen oli kohtaaminen syyskuussa 1935 Itä-Preussin Rominter Heidessa, jossa von Rosen ESÄLLÄ 1942

Kuva: Harri Heinonen

tapasi Mannerheimin Hermann ­Göringin metsästysreviirillä.

Tämä lyhyt ja harvinainen Mannerheimin lähipiirin muistelo marsalkan 1930-luvun saksalaiskontakteista antaa viitteen siitä, mihin suuntaan historiankirjoitus olisi saattanut edetä, mikäli ­asiat olisivat menneet toisin. Yhteistä metsästysretkeä ja Mannerheimin kaukonäköistä yhteydenpitoa niin Göringiin kuin muihinkin saksalaisiin saatettaisiin muistella voittoisan suomalaissaksalaisen aseveljeyden merkkipaaluna.

Juhlalehtisen ohella von Rosen muistetaan siitä, että hän lahjoitti maaliskuussa 1918 Suomen valkoiselle armeijalle ensimmäisen palveluskäyttöön päätyneen lentokoneen. Tuon lentokoneen kylkiäisenä ilmavoimien käyttöön tuli myös hakaristi, jota on sittemmin myös erillis-­hakaristiksi kutsuttu.

Marski marssii ruumiiden päällä Taide on pyrkimystä ymmärtää ja kuvata maailmaa. Suurmiestaide on usein myös pyrkimystä määrittää sitä, kuinka muistamme historian.

TEKSTI JARI TAMMINEN

T

Jani Leinonen järjesti kesällä 2019 marsalkka Mannerheimia käsittelevän taidenäyttelyn Mikkelin taidemuseossa. Alkujaan sitä ei tosin esitelty Leinosen näyttelynä. ”Perustimme näennäisesti kilpailun, jossa haettiin historiallisesti totuudenmukaisia Marski-patsaita. Olin tietenkin tehnyt ne kaikki ehdotukset”, Leinonen kertoo.

Edellisenä keväänä paikallislehdessä oli julkaistu ilmoitus, jossa haet­tiin ”ihmisiä, joilla on hyvä syy kokea vihaa ja katkeruutta marsalkka Mannerheimia kohtaan”. Jo pelkkä ilmoitus herätti kiukkua. Mannerheimmuistomerkin uusi suunnittelukilpailu -näyttely suututti ihmisiä vielä enemmän, ja esimerkiksi kaupunginjohtaja Timo Halonen kieltäytyi osallistumasta näyttelyn avajaisiin.

Näyttelyssä esitellyt kolme veistosta ovat tutkimuksia siitä, kuinka Mannerheimin ja Suomen historia voitaisiin tuoda monipuolisemmin osaksi monumentteja. Yksi teoksista muistutti Mannerheimin historiasta ei pelkästään talvi-, jatko- ja Lapin sotien aikaisena puolustusvoimain ylipäällikkönä vaan myös sisällissodan aikaisena valkoisen armeijan johtajana.

Edestä päin tavanomaiselta näyttävä Mannerheim-patsas paljastaa toisesta suunnasta tarkasteltuna, että marsalkka marssii tuttuun sotilasunivormuunsa sonnustautuneena kuolleiden punaisten ruumiiden päällä.

Kuolleet punaisetkin ovat osa Suomen historiaa ja meidän suomalaisten yhteistä perintöä. ”Tuossa ehdotuksessa ajatuksena on, että se Mikkelin torilla oleva patsas jätetään itsessään entiselleen, mutta sille tehdään uusi jalusta. Uusi jalusta näyttäisi samalta kuin vanha, paitsi että yhdestä kulmasta jalusta paljastaisi sen verisen historian, joka liittyy sisällissotaan. Moni näkee, että Mannerheim on tehnyt hyviä tekoja, mutta on hänen harteillaan syntejäkin”, Leinonen linjaa.

AITEILIJA

julkinen taide ylläpitää ongelmallista sankarinarratiivia, LEINOSEN MUKAAN

jossa ei ole tilaa riitasoinnuille ja joka ei kestä säröjä. ”Jos näistä ’suurmiehistä’ tuodaan joitain huonoja puolia esiin, ne saavat liittyä korkeintaan joihinkin triviaaleihin asioihin: saatetaan ehkä puhua ’hankalasta persoonasta’ tai ’naistenmiehestä’.”

Tätä julkisen taiteen kertomaa tarinaa pitäisikin Leinosen mielestä korjata, ja Mannerheim-näyttely on avaus tähän suuntaan. Leinonen huomauttaa, että näyttelyn teokset eivät oikeastaan käsittele alkuunkaan marsalkka Mannerheimia. ”Näiden monumenttien kautta voidaan tarkastella valtarakenteita ja ideo­logiaa niiden takana. Näissä teoksissa en todellakaan puhu Marskista vaan meistä.” tunteet kertovat paljon meistä ja siitä, kuinka suhtaudumme historiaamme. ”Kansallisiin traumoihin pätee sama kuin henkilökohtaisiin. Niistä ei voi parantua ennen kuin ne on kohdannut ja päässyt käsittelemään niitä. Tämän projektin voisi nähdä kansakunnan psykoterapiana”, Leinonen ehdottaa. ”Meidän on pakko olla rehellisiä koko kansakunnan traumatisoineista tapahtumista, koska ne traumat välittyvät sukupolvelta toiselle ellemme avaa niitä solmuja.”

NÄYTTELYN NOSTATTAMAT

Tällä ja edellisellä aukeamalla on ­kuva yhdestä Leinosen Mannerheim-­ veistoksesta edestä ja takaa.

10 | KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN TEKSTI NOORA KOTILAINEN

Ken on heistä kaikkein rotupuhtain?

1920-luvulla ajatus ­rotupuhdasta suomalais­ kaunotarta etsivästä kilpailusta näyttäytyi ihan hyvänä.

S

UOMEN

KUVA-

vuoden 1926 toisessa numerossa julkistettiin lukijoiden lähettämiin valokuviin perustuva kauneuskilpailu suomalaisen naistyypin löytämiseksi. Jo lehden edellisessä numerossa oli pohdittu, oliko erityistä suomalaista naistyyppiä olemassa.

Kilpailun lanseeraamiseen syyksi lehti esitti huolen suomalaisten rotupiirteiden katoamisesta ja mielenkiinnon naisten oikeiden kansallisten rotupiirteiden määrittämiseen.

Miehissä kulttuurien sekoittumisen takia yhtenäiset piirteet olivat jo hävinneet, mutta: LEHDEN

Tahtoisimme nähdä naisissa edustavan tyypin. [--] Naiset kotiin jääneinä ovat säilyttäneet rotupiirteet muuttumattomina.[--] Naiset ovat olleet ennemminkin kansallisen sivistyksen todelliset vartijat.

Huoleen kansallisten piirteiden häviämisestä lehti liitti myös pukeutumisen sekä muodin kansainvälistymisen ja yhtenäistymisen, joiden nähtiin hävittäneen puhtaita omaleimaisia kansallisia ulkonäköpiirteitä.

Lehdessä epäiltiin, että puhdas suomalainen rotutyyppi olisi löydettävissä enää vain maaseudun talonpoikaisnaisten keskuudesta.

perustuviin kauneuskilpailuihin ja niiden kautta kansallisten rotupiirteiden etsimiseen rantautui Suomeen 1919. Perinne alkoi Yhdysvalloista 1890-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ja yleistyi voimakkaasti muun muassa Saksassa, jossa pohjoismaista rotua esiteltiin lehdissä valokuvin.

Myös Tulenkantajat-lehden numerossa 22–24 vuonna 1929 julistettiin kilpailu, jossa lukijoiden piirrosten ja valokuvien avulla oli tarkoitus määrittää lukijoiden mielestä vallitseva suomalainen rotutyyppi.

INNOSTUS VALOKUVIIN

”

Lehti esitti huolen suomalaisten rotupiirteiden katoamisesta.

Suomen Kuvalehden Suomalainen naistyyppi -kilpailun valokuvien tuli kuvata sekä kasvojen etuosaa että profiilia.

Mukaan tuli liittää tieto silmien ja hiusten väristä sekä vanhempien syntyperästä. Kilpailun palkintolautakunta korosti, että kansalaiset saattoivat kuvia lähettämällä avustaa suomalaista rotutiedettä.

Lehden käynnistämä suomalaisen naisen etsintä olikin varsin selkeästi liitoksissa rotututkimukseen. Kilpailun ta-

kana olivat Suomalainen Tiedeakatemia ja Kansallismuseo, joille osan­ottajien tuli kilpailukuvat osoittaa. Kilpailun arvovaltaiseen tuomaristoon kuuluivat Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja L. Wennervir­ ta, suomalaisten rotupiirteiden alkuperästä tutkimusta tehnyt anatomian professori Yrjö Ka­ java, kansatieteen professori U. T. Sirelius, kuvanveistäjä Gunnar Finne, kirjailija Jal­ mari Finne sekä taiteilija Vil­ ho Sjöström. eivät lainkaan fyysisesti astuneet palkintoraadin eteen. Kameran – uuden teknisen laitteen – uskottiin voivan heijastaa tarkasti todellisuutta. Valokuvien ajateltiin välittävän raadin ja lukijoiden tietoon rodullisesti puhtaan naisen tyyppipiirteet.

Koko vuoden ajan kestänyt kilpailu keräsi 1 268 osanottajan kuvat, joista professori Kajava erotteli loppukilpai­ luun 11 puhtainta kaunotarta.

Kilvan ylivoimaiseksi voittajaksi erottautui helsinkiläinen Irma Carberg. Kajava liitti Carbergiin tietyt rotuominaisuudet ja piirteet, joiden näki edustavan puhtainta suomalaista naista.

Carberg oli isän puolelta suomenkieliseltä Uudeltamaalta ja äidin puolelta Hämeenlinnasta. Hänen tukkansa oli tuhkanvaalea (cendré) ja silmät KILPAILIJATTARET

harmaansiniset – näin hän edusti vaaleatukkaista ja vaaleasilmäistä tyyppiä, johon 78 prosenttia suomalaisista kuului. Hän oli 160 senttimetriä pitkä, mukaillen näin suomalaisen naisen keskipituutta.

Carberg oli raadin mukaan myös lyhytkalloinen eli bra-

kykefaaleihin kuuluva, ja hänen päänsä vertausluku oli 83,8. Hän oli leveäkasvoinen, kuitenkin lähellä keskileveäkasvoista. Hänellä oli korkea kaartunut otsa, pitkä ja korkea nenä, sopusuhtainen suu ja leuka. Kasvojen muoto oli säännöllinen leveän soikea, ja

KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN | 11

Erkon lehti Lapuan ­tuulissa Helsingin Sanomien linja ei ollut­­yhtenäinen oikeisto­ liikehdinnän edessä.

K

silmät olivat kaunismuotoisen ilmeikkäät.

Naisten fyysistä kauneutta ja suomalaisuutta määriteltiin tarkoilla, ajan rotutieteelle tyypillisillä määreillä.

KAUNEUSKILPAILUIDEN mer-

”

Kauneuskilpailuissa kansakunnan yhtenäisyys kiinnittyi rodullisesti puhtaan naisen ruumiiseen.

kitys selittyy kansakunnan yhteenkuuluvuuden ja kiinteyden vahvistamisella, sillä niiden yleistyminen sijoittuu kiihkeään kansakunnan rakentamisen aikaan. Rakenteilla ollut kansa tarvitsi yhteisöllisiä symboleja, ja kauneuskilpailuissa kansakunnan yhtenäisyys kiinnittyi rodullisesti puhtaan naisen ruumiiseen. Kauneuskilpailuja onkin verrattu urheilukilpailuihin, joilla myös on pyritty vahvistamaan yhteisön identiteettiä.

Irma Carberg toimi suomalaisen naisen ideaalikuvana ja idolihahmona. Voittajakuvassa Carberg on pukeutunut puhtaan valkoiseen, yksinkertaiseen ja vaatimattomaan pukuun. Hän katsoo kameraan lempeästi mutta ylväänä. Carbergin kuvasta välittyvästä ulkomuodosta on vaikeaa löytää mitään paheellista.

Rodullisesti puhdas nainen on asentoaan myöten hillitty, siveellinen ja seesteinen.

Voittajattaren kuvasta syntyy 1920-luvun kansallisen naisen muotokuva, jossa siveä, terve ja kaunis nuori nainen asetetaan koko kansakunnan rodullisen puhtauden, voiman ja jatkuvuuden symboliksi. Nuoren ja terveen sekä rodullisesti puhtaan naisen ruumis yhdistyy kansakunnan fyysisen lisääntymiskyvyn ja rodullisen jatkuvuuden korostamisen konteksteihin.

AIKANSA ROTUTEORIOIDEN

kontekstissa Irma Carbergin hahmo oli myös omiaan toimimaan puolustuksena suomalaisen rodun kauneudesta ja puhtaudesta. Vuosisadan alun

”

Naisten fyysistä kauneutta ja suomalaisuutta määriteltiin tarkoilla, ajan rotutieteelle tyypillisillä määreillä.

rotuteorioihin liittyi vahva käsitys joidenkin rotujen paremmuudesta verrattuna toisiin. Suomalaisista oli vuosien saatossa maailmalla päässyt muodostumaan sitkeä stereotypinen kuva alemman ja jopa rumaksi mielletyn mongolirodun edustajina.

Carbergin kuvalla, piirteillä ja ruumiilla pyrittiin käymään taistelua mongoliepäilyjä vastaan. Tarkkojen tieteellisten mittausten avulla rakennettiin kuvaa puhtaasta ja ylevästä suomalaisesta rodusta.

Tämä näkyi myös Suomen Kuvalehdessä vuonna 1929, numerossa 14, kun Irma Carbergin kuvaa verrattiin unkarilaisen kauneuskilpailun voittajan kasvoihin. Lehdessä kysyttiin, onko rotusukulaisuuden ansiota, että naiset muistuttavat niin paljon toisiaan, vai kertooko yhdennäköisyys kauneus­ihanteiden universaaliudesta.

Suomalaisen rodullisen identiteetin kannalta oli tärkeää, ettei Suomen kansaa yhdistetty alempirotuisiin mongoleihin vaan ympäröiviin eurooppalaisiin kansoihin, muun muassa skandinaaveihin ja baltteihin.

Kirjoittaja on väitellyt poliittisesta histo­riasta Helsingin yliopistolla ja työskentelee tällä hetkellä tutkijatohtorina Maanpuolustuskorkeakoulussa.

Teksti on osa hänen vuonna 2008 julkaistua poliittisen historian graduaan ­Kuvajaisia ja kuvatuksia: suomalaisen naisen rakentuminen 1920-luvun aikakauslehtien visuaalisissa representaatioissa.

uhka huolestutti 1920-luvun porvarillista Suomea. Moni tuntui uskovan vuorenvarmasti siihen, että Moskovan ohjaama vallankumouksellisuus levisi maassa kulovalkean tavoin.

Kun Lapuan liike nosti päätään, edes vapaamielisyyden lipunkantaja Helsingin Sanomat ei aina jaksanut kantaa asiasta suurta huolta. Joulukuussa 1929 lehden reportteri kääntyi ”tunnetun lapualaisen, maanviljelijä Vihtori Koso­ lan puoleen” selvittääkseen, ”millaiset kommunistien haastejuhlamenot Lapualla todellisuudessa olivat”.

Lapuan liikkeen keulahahmo todisti, että kommunistit olivat pitäneet ”kiihkeitä palopuheita isänmaata ja yhteiskuntaa vastaan” ja harjoittaneet ”suoranaista jumalanpilkkaa”.

Tämä oli saanut veren kuohahtamaan niin, että paikkakuntalaiset olivat tyhjentäneet kokoushuoneen ”ilman muuta” ja riisuneet kommunisteilta punaiset paidat väkivalloin.

OMMUNISMIN

oli oiva näyte siitä, että Helsingin Sanomista löytyi sellaisiakin toimittajia, jotka ymmärsivät HAASTATTELU

lapualaisia ja heidän kiihtymystään. Varsinkin käytäväpuheissa kovia otteita saatettiin kuvata ”miehekkäiksi”.

Vaikka sympatiaa herui aina aika ajoin, pääkirjoituksissa suoraa tukea ei annettu. Suurlehti painotti, ettei omavaltainen toiminta ollut ”oikeusvaltiossa sallittua”. Kun oli pantu toimeen ”lapsellisia ja poikamaisia ihmisten pieksäjäisiä ja kuskauksia”, Lapuan liikkeen miehet olivat antaneet ”liikkeen moraalisen voiman valua hiekkaan”, lehden pääomistaja Eljas Erkko valitteli.

Erkko ja Helsingin Sanomat terävöittivät linjaansa vuoden 1930 mittaan. Toistamiseen sellainen työtapaturma ei tullut kysymykseen, että Vihtori Kosola olisi päästetty julistamaan ”fascistista” maailmankuvaansa liberaalilehden palstoille.

ALEKSI MAINIO

Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä tutkija. Hänen, Niklas JensenEriksenin ja Reetta Hännisen ­teos Suomen suurin – Helsingin Sanomat 1889– 2019 ilmestyi syksyllä 2019.

Vihtori Kosola kuvanveistäjä Mauno Oittisen mallina.

12 | KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN

. s v s u u s i l l Teo a i t a r k demo

TEKSTI SAKARI SILTALA

Metsäteollisuus tuki äärioikeiston nousua 1930-luvun taitteessa.

S

syntyi metsäteollisuuden harmiksi Euroopan ensimmäinen parlamentaarinen demokratia vuonna 1906. Patruunat olivat tottuneesti vaikuttaneet vallan kulisseissa, mutta mitä nyt tehtäisiin? ”Taivaan enkelienkin on mahdotonta ajaa mielipiteensä läpi monipuolueisessa eduskunnassa muuta tietä kuin lehmänkauppaa”, totesi metsä­ teollisuuden poliittinen ykkösjyrä Axel ­Solitander ahdistuneena vielä miltei 20 vuotta myöhemmin.

Kun ei muuta voinut, metsäteollisuus antoi periksi karsastamalleen puoluedemokratialle ja lisäsi propagandaa, agitaatiota ja vaalirahoitusta – kaikki tuolloin vielä viattomia termejä ja toimia. Poliittisen rahan budjetti kohosi 1920-luvulla vaalivuosina summiin, joilla olisi palkannut vaikkapa sata toimittajaa kuukaudeksi töihin.

Ehdokkaita meni läpi, vaikka mieluummin asiat olisi hoidettu kabineteissa ilman suuren yleisön ja rahvaan sotkeutumista.

UOMEEN

maaperä oli otollista ääriliikkeille. Suomessa olivat 1920-luvulla nousussa aitosuomalaisuus, nationalistisuus ja yltiöisänmaallisuus. Vuonna 1922 oli ylioppilaiden ja akateemisten piireissä perustettu Akateeminen Karjala-Seura (AKS), joka ajoi suomen kielen asemaa ja heimoaatetta, pian myös voimakasta kansallistunnetta ja militarismia.

Maltillisen AKS:n rinnalle perustettiin vuonna 1929 sekä Suomen Lukko että Lapuan liike, kaksi äkäistä äärioikeistolaista liikettä. Työtä jatkoi politiikassa vuonna 1932 perustettu Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Äärioikeiston kannatus kumpusi maaseutuväen, virkamiehistön ja sivistyneistön heikkenevästä sosiaalisesta asemasta sekä tyytymättömyydestä valtiovallan kyvyttömyyteen murskata kommunismia. Rahoitus oikeistoliikkeille tuli muun muassa lakonmurtajia ja suojeluskuntia rahoittaneilta työnantajilta.

LAMAN MUOKKAAMA

ymmärsi liikkeiden oikeistolaista ajatusmaailmaa ja METSÄTEOLLISUUS

rahoitti sadoilla tuhansilla paitsi radikaalioikeiston hankkeissa häärääviä suojeluskuntia ja oikeistopuolueita, myös IKL:ttä. Lapualaiset haaveilivat maan johtoon Gustaf Mannerheimin, Rudolf Waldenin ja Hannes Ignatiuk­ sen kenraalitriumviraattia, johon myös metsäteollisuus luotti. Haaveillusta troikasta Mannerheim pysytteli radikaalioikeistosta sivummalla, Walden toimi aktiivisesti Lapuan liikkeen taustalla ja Ignatius sotkeutui ”kauluslaattojaan myöten” Mäntsälän kapinaan.

Lapuan liikkeen johtohahmona taisteli metsäteollisuuden ja työnantajien leirissä seissyt Vihtori Kosola, kommunisminvastaisen taiston takuumies ja ”vapaussodan” testamentin puolustaja. Yhteistyötä lapualaisten kanssa kannattivat metsäteollisuuden kärkinimen Rudolf Waldenin lisäksi muun muassa Kansallis- ja Yhdyspankin pääjohtajat J. K. Paasikivi ja Alexander Frey. järjestäytyivät kansanliikkeeksi, särkivät Vaasassa kirjapainon ja aloittivat vastustajiensa muilutukset itärajalle. Heinäkuussa 1930 LAPUALAISET

liike järjesti kymmenentuhatpäisen mielenosoitusmarssin Helsinkiin painostaakseen kommunistit ulos valtiopäiviltä. Marssijoita oli vastassa valkoinen kenraali Mannerheim, maan hallitus, pääministeri Svinhufvud sekä presidentti Relander.

”

Metsäteollisuus antoi p ­ eriksi karsastamalleen puolue­ demokratialle ja lisäsi propagandaa, agitaatiota ja vaalirahoitusta

Marssin kulut 320 000 markkaan asti takasi elinkeinoelämä, metsäteollisuus muiden muassa. Takaajina seisoi patruunoiden ykköskaarti: Rudolf Walden, Gösta Serlachius, Walter Ahlström ja Jacob von Julin.

Paria viikkoa marssin jälkeen Relander hajotti hallituksen. Uusi hallitus hyväksyi kommunistilait, jotka rajoittivat paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta.

Punamullan pelko on viisauden alku Talouselämän edustajat uskoivat sotien välissä, että hallitus ajautui kohti vaarallista ”valtio­sosialismia”.

Pääministeri A. K. Cajander työpöydän ääressä.

TEKSTI MARKKU KUISMA

V

sortuvasta imperiumista irrottautuneella Suomella oli sotien välissä edessään kaksi kansallisen edistyksen strategiaa. Toinen viittoili kaupunkeihin ja tehdasmaailmaan, toinen talonpoikaiseen maatalous-Suomeen.

Vastakkainasettelun lopputulos oli markkinamittarein kiistaton. Metsä­ teollisuuden rytmittämä industrialismi oli ylivoimainen. Maatalous oli kansainvälisen työnjaon armoille jäädessään tuhoon tuomittu.

ENÄJÄN

KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN | 13

oli pitkälti lapualaisten linjoilla ja tuki liikettä. Ser­ lachiuksen mukaan kommunistilakien säätäminen vahvisti teollisuuden asemaa ulkomailla, vaikka tosiasiassa äärioikeistoa karsastettiin lännessä. Waldenin kerrotaan makselleen Vihtori Kosolan henkilökohtaisia velkoja.

Solitander kirjoitti vuonna 1930 salaisessa muistiossa Tulevan vaalitaistelun järjestämisestä, että kaikkien kansankerrosten pitäisi yhtyä Lapuan liikkeen päämäärien ympärille. Vaalien ympärille oli koottava ”kaikki voimat” eli luotava porvarillinen vaaliliitto.

Piti myös luoda vaaliorganisaatio propagandaosastoineen. Se jakautui sanomalehti-, lentolehti- ja esitelmätoimistoon sekä ”toimistoon henkilökohtaista propagandaa varten”. Viimeinen toteutti tarkoitustaan ”käyntien muodossa”, ja sen tuli pitää huoli, että ”koko maa vaaleja varten on solutettu”. Mobilisointitoimisto puolestaan hankki kopiot vaaliluetteloista ja varmisti, että kaikki kävivät vaalipäivänä äänestämässä.

METSÄTEOLLISUUS

PAASIKIVI ,

Frey, Walden, kokoomuspoliitikko Paavo Virkkunen ja ministeri Hjalmar J. Procopé kokoontuivat Svinhufvudin luokse 26. heinäkuuta 1930 pohtimaan vaaleja ja agitaatiota.

Pari päivää myöhemmin pankinjohtajat Paasikivi ja Frey tapasivat keskenään ja pohtivat summia yhteiselle vaaliliitolle.

Vaaleissa menestyttiin. Svinhufvudin hallituksessa 1930–1931 istui vahva metsäteollisuusedustus: Solitander kauppa- ja teollisuusministerinä sekä kokenut Procopé ulkoministerinä.

Seuraavaakin hallitusta koottiin suurteollisuuden ja pankkien kabineteissa ja presidentiksi vuonna 1931 nousseen Svinhufvudin johdolla. Hallituksen 1932–1936 muodosti metsäteollisuutta avustanut T. M. Kivimä­ ki, jonka puolustusministeriksi nousi metsäteollisuudelle läheinen insinööri Arvi Oksala sekä ulkoministeriksi entinen paperitehtaan johtaja ja metsäteollisuuden työnantajaliiton johtaja Antti Hackzell.

Kamppailua ei kuitenkaan käyty vain markkinavoimalla. Maaseudun takana oli väestön enemmistö. Poliittisen järjestelmän demokratisoituminen suosi agraarista suuntaa. Uudet joukkopuolueet nojasivat talonpoikiin, maalaisjuurisiin keskikerroksiin ja puoliksi maalaiseen työväkeen.

Pietaristakaan ei ollut enää eikä Brysselistä vielä valtaeliitille apua. Valtiollinen itsenäisyys siirsi korkeimman vallan Venäjän keisarilta Suomen kansaneduskunnalle. Virka- ja liikemiesylimystön ote kirposi, suomalaisen keskiluokan, talonpoikien ja työväestön ote valtiosta lujittui. ei ollut voimaa eikä riittävää yhteistä tahtoa ryhtyä toden teolla kumoamaan valtiollista demokratiaa. Yrityksiä kyllä oli, ensin 1918–1919 ja sitten varsinkin LIIKE-ELÄMÄLLÄ

Lapuan liikkeen talonpoikaismarssia rahoittivat metsäteollisuuden patruunat Rudolf Walden, Gösta Serlachius, Walter Ahlström ja Jacob von Julin

Lapuan liike kompuroi ylilyönteihinsä. Se kyyditsi oikeistoradikalismia kritisoineen presidentti Ståhlbergin rouvineen itärajalle lokakuussa 1930. ”Paluumatka oli riemukulku. Paha isku lapualaisliikkeelle”, harmitteli Paasikivi tuoreeltaan.

Metsäteollisuuden rahahana liikkeelle vääntyi kiinni.

Lopullinen isku liikkeelle seurasi sen noustua improvisoituun ja eriskummalliseen Mäntsälän kapinaan.

Vuoden 1932 helmikuussa sosialidemokraattien kansanedustaja Mikko Erich piti esitelmää Mäntsälässä työ-

väentalolla, kun suojeluskuntalaiset alkoivat ampua. Mäntsälään ryntäsi heti muun muassa kenraali Hannes Ignatius, joka suuttui epäpätevästi järjestetyn kapinan johtohahmoihin ja palasi Helsinkiin. Ravintola Kaisaniemen pöydässä hän totesi, ettei kapinasta mitään tule, kaikki ovat kännissä.

Lapualaisten johtomiehet pidätettiin, sadat saivat vankilatuomion. Ravintola Kaisaniemen pöydässä manaillut Ignatius vältti maanpetossyyteen.

Monet liikettä kannattaneet pettyivät ja käänsivät sille selkänsä. Toisten oli

pakko: Paasikivi surkutteli, kuinka Svinhufvud joutui kukistamaan kansanliikkeen, jolla oli ”hyvät ja isänmaalliset tarkoitukset”.

Liikkeen perintöä jatkoi puolueeksi kesäkuussa 1932 järjestäytynyt IKL. Metsäteollisuuden vaaliraha kanavoitui toisiin uomiin mutta ryöppysi so­ tien jälkeen yhä vuolaampana. Liikkeet ja puolueet vaihtuivat, mutta poliittinen vaikuttaminen jäi.

1930-luvun taitteessa, kuten Saka­ ri Siltala tällä samalla aukeamalla osoittaa.

Cajanderin kansanrintamahallitus (1937–1939) oli liikemaailmalle katastrofi, jota oli pelätty ja torjuttu kaikella, mitä rahalla saa. ”Nykyisessä hallitusyhtymässä” vallitsee ”valtiososialistinen henki”, metsäfirmojen esikunta tulkitsi tuoretta valtiollista orientaatiota. Se uhkasi liberaalia kapitalismia ja kansalaisvapauksia kuin ajan ääriliikkeet konsanaan.

Reipas päätelmä on suurfirmojen päälobbarin Axel Solitanderin, joka diagnosoi tilannetta sisimmälle sisäpiirille. Solitander oli kansainvälisesti kiinnostavassa seurassa, sillä hänen ajatuskulkunsa olivat samoja kuin itävaltalaisella aikalaisella Friedrich Hayekilla, josta paljon myöhemmin tuli yksi chicagolaisen uusliberalismin kotijumalista.

Hayekilais–solitanderilaisessa 30-luvun horisontissa suomalaisen punamultayhteistyön pääosapuolet olivat vaarallisia edistäessään ”kollektiivista taloudenvalvontaa” ja ”valtiollista holhousmentaliteettia”.

Piikki kohdistui pääministeri ­Cajanderiin, joka valtiollisten metsäyhtiöiden Enso-Gutzeitin ja Veitsiluodon kätilönä oli hankkinut pilkkaajia privaattibisneksen piireistä. Isoin kärki sihtasi silti päähallituspuolueisiin maalaisliittoon ja sosialidemokraatteihin.

Maalaisliitto oli solitanderilaisessa analyysissä talonpoikien luokkapuolue. Metsäfirmojen ”lyhytnäköisenä” vihollisena liitto oli luisunut ”koko lähelle valtiososialismia”. Enintä osaa työväen­luokasta ”komennossaan” pitäneen SDP:n suunnalta ei puolestaan ollut ”mitään hyvää odotettavissa yksityisyrittäjille”.

SUURTEOLLISUUDEN analyytikot tarkastelivat yhteiskuntaa inhorealistisen luokkakantaisesti. Porvarillinen vaiko sosialistinen hallitusvalta Suomeen -muistiossa suositeltiin marraskuussa 1937 liike-elämän rahoituksen vahvistamista porvarillisille poliitikoille.

Tilanteen vakavuutta osoitti organisatorinen uutuus, salaperäinen valiokunta, josta ei julkisuuteen hiiskuttu. Sen ytimen muodostivat suurteollisuuden korkein johto ja liike-elämää ymmärtäneet eturivin porvarilliset poliitikot.

Punamulta alas, porvarillinen yhteishallitus ylös – siinä teollisuuden, liikepankkien ja kaupan tunnukset kesän 1939 eduskuntavaaleihin. Näillä asetuksilla mennään kai edelleen.

SAMAAN AIKAAN

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja historiantutkija.

Kirjoittaja on historian professori emeritus Helsingin yliopistossa.

14 | KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN

Aikansa kuva

Sotien välisessä Suomessa osa kirjallisista piireistä vaali kansallista ideaalia.

TEKSTI MARKKU ESKELINEN

V

Suomi oli nousukasmaisen nationalismin mallimaa, joka muualla Euroopassa ymmärrettiin useammin osaksi Baltiaa kuin Pohjoismaita.

Tässä kuvitteellisessa yhteisössä lähes kaikki vieraaksi koettu oli pahasta ja kaikki omaksi uskottu parasta maailmassa, varsinkin kirjallisuus ja armeija.

Näitä kahta yhdistää moni seikka mutta erottaa ennen kaikkea se, että kirjallisuus oli enemmän valtiovallan kontrollissa kuin asevoimat, joihin kuuluivat myös puolisotilaalliset joukot eli suojeluskunnat. Asevoimat olivat sisällissodan ruumistehtailun jälkeen valtio valtiossa: ne saattoivat sytytellä kolonialistisia ”heimosotia” Itä-Karjalassa ja järjestellä terroritekoja Pietarissa vähät välittäen hallituksen, eduskunnan tai presidentin tahdosta saati todellisuudentajusta ja valtiollisen konfliktin pelosta.

Vallitsevan kvasidemokratian varalle oli niin metsäteollisuuden kuin asevoimien piirissä olemassa autoritaarisia, fasistisia ja militaristisia kehittämissuunnitelmia, ja myöhempi historiankirjoitus onkin löytänyt 1920- ja 1930-luvuilta monenlaisten salaliittojen ääriviivoja. Sotilasvallankaappauk­ selta Suomen näyttää pelastaneen lähinnä hyvä onni sekä johtajien epäröinti, amatöörimäisyys ja alkoholismi eikä suinkaan hauraan demokratian kyky puolustaa itseään.

Suomen suuriruhtinaskunta oli nälänhätää ja influenssaa lukuun ottamatta välttynyt ensimmäisen maailmansodan kauhuilta, mikä saattaa selittää, miksi belle époquen kunniaUOSIEN 1919–1939

murhainen sotakäsitys oli voimissaan vielä sisällissodan jälkeenkin. Suoremmin se tietysti perustui Saksan tukeman ja pelastaman valkoisen armeijan voittoon huonommin varustetusta, huonommin johdetusta ja huonommin koulutetusta punaisesta armeijasta.

Koska sisällissodalla oli sisäistetyn propagandan mukaan puolustettu valtiollista itsenäisyyttä ulkoista uhkaa vastaan, sodalla tuntui edelleen olevan hyödyllisiä seurauksia. Osansa sodan vetovoimassa saattoi olla silläkin, että antautuneita, vangittuja ja sivullisia teloittamalla veren makuun oli päässyt helposti niin sodan aikana kuin sen jälkeisissä pitäjäkohtaisissa puhdistuksissa. itseymmärrykseen sopivassa kirjallisuudessa sota ja militarismi olivat läsnä enemmän ja naiivimmin kuin koskaan sitten Runebergin. Suur-Suomen tulevaa mahtiasemaa ja siihen erottamattomasti kuuluvaa sotaa Neuvostoliittoa (ja joskus Eurooppaakin) vastaan fantasioidaan rinnakkain kirjailijoiden – nimimerkki Kapteeni Teräksen SuurIsänmaasta (1918) Aarno Karimon Kohtalon kolmanteen hetkeen (1926) – ja sotilaitten tulevaisuustyöpajoissa.

Lajityyppiä ja siihen erottamattomasti kuuluvia laajamittaisia tuhoamis­ fantasioita voisi kutsua jääkäri­scifiksi, ja jos mikään tämänkaltaisten teosten suosiota laimensi, niin tulevan suur­ sodan odotus 1930-luvun loppua kohden mentäessä.

Fantasioinnin vastapainoksi oli toki tarjolla romaaneja sisällissodasta ja lähialueilla sytytetyistä korpisodisSIVISTYNEISTÖN

Tutkimalla kirjallisuutta voidaan hahmottaa sen synnyttänyttä aikakautta. Antamalla tutkittujen kirjojen kannet Googlen Deep Dream -tekoälyn tulkittavaksi nähdään, kuinka tämä tekoäly ne ­ymmärtää ja mitä sieltä löytää.

ta. Sillanpään Hurskaasta kurjuudesta (1919) poistettiin kuitenkin valkoisten teloittajien sadismin paljastavat jaksot, jotka julkaistiin vasta 1960-luvulla P ­ arnassossa. Juhani Konkan salanimellä Urho Torikka kirjoittama ja ”Itä-Karjalan retkiä” suorasukaisen raadollisesti käsittelevä Me sankarit (1929) vaiennettiin pehmeämmin keinoin – eli kuukausittain ilmestyneen Arvostelevan kirjaluettelon nihkeän arvion, hiljaisiksi suostuteltujen kriitikoi-

”

1930-luvun alussa demokratia alkoi vaikuttaa aina vain heikommalta totalitarismin jatkaessa barbaarista valtaan nousuaan.

den ja vaikeutetun kirjakauppamyynnin avulla.

Sodan ystävälliset äidinkasvot haluttiin siis määrätietoisesti säilyttää samoin kuin armeijan mukapuhtoinen julkisivu, jota Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmi raapaisi 1920-luvun lopulla. Haanpään mieto militarismikritiikki oli liikaa paitsi upseeristolle myös vapaamielisen 1920-luvun kasvateille Olavi Paavolaiselle ja Mika Waltaril­ le, joista jälkimmäinen intoutui, kenties kokaiini­ päissään, kirjoittamaan Haanpäälle vastakirjan (Siellä missä miehiä tehdään, 1931). nousi kuitenkin kuin vahingossa esiin valkoisen Suomen eturivin kirjailijoiden SODAN JULMUUS

teoksissa. Sotatoimiin ja teloituksiin osallistui voittajien puolella myös lapsisotilaita, joiden uhrivalmiutta glorifioitiin kuin tulevan kulttipalvonnan kohteeksi muun muassa V. A. Kosken­ niemen runoelmassa Nuori Anssi.

Vielä häkellyttävämpi on Ilmari Kiannon autofiktiivinen ja päiväkirjanomainen sotakatselmus Elämän ja kuoleman kentältä (1928), joka ilmestyi vuosikymmen kirjoittamisensa jälkeen pahimpien tirkistelyjaksojensa osalta rajusti lyhennettynä. Kirjan kertojaa ja silminnäkijätodistajaa kiehtovat häväistyt, runnellut ja alastomiksi riisutut punaisten naisten (ja miestenkin) ruumiit.

Kertojan kaappinekrofiilinen katse viipyilee yksityiskohdissa kuin täyttymystä etsien. Se luo teokseen häiriintyneen tunnelman, joka pursuaa toisiinsa törmäävää poliittista, seksuaalista ja moraalista ambivalenssia punaisten naisten joukkomurhiin yllyttäneen kirjailijan asettuessa voittajan puolelle tirkistelevän sadistin elkein saatuaan sitä, mitä tilasi.

1930-­ luvun alussa demokratia alkoi vaikuttaa aina vain heikommalta totalitarismin jatkaessa barbaarista valtaannousuaan. Niinpä vuosikymmentä luonnehtivat monenlaiset ja moninkertaiset takinkäännöt hyödyllisten idiootTALOUSLAMAN SÄVYTTÄMÄN

tien etsiessä uutta aatteellista kotia itselleen.

Kansallismielisen sensuuriajattelun eturintamassa intoillut Waltari niputti vuonna 1933 Suomalainen Suomi -lehdessä muun muassa Gidén, Huxleyn ja Dos Passosin myrkynkylväjiksi, joita ei pitäisi suomentaa, ja tarjosi kotimaiselle kirjallisuudelle uutta suuntaa: ”Meillä on harrastettu kovin paljon syvästi inhimillistä, myötätuntoa herättävää, kaunista, herkkää, liikuttavaa ja puhdasta. Olisi jo aika teräksen kalskahtaa.”

Myös polymorfisesti reaktionäärinen kirjailija, kustantaja ja kirjallisuudentutkija Eino­ Railo ehdotti vuonna 1935 Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana toimies­saan käännöskirjallisuuden suitsimista ja sai ehdotukselleen liittonsa johtokunnan tuen. Railon moniosaisesta maailmankirjallisuuden historiasta selviää, miksi modernistinen kirjallisuus koettiin vaaralliseksi: Samoin kuin varhaisnaturalismi muuttui käytännössä sosialismin ja radikalismin aseeksi yhteiskuntaa vastaan, on psykoanalyysi tahtomattaan tullut keinoksi, jonka avulla bolshevismi ­koettaa paljastaa porvarillisen yhteiskunnan mätää ja siten herättää vastenmielisyyttä ja kapinanhenkeä sitä vastaan.

Nykyhetken kirjallisessa elämässä onkin pääpiirteenä ihanteellisen maailmankatsomuksen taistelu bolshevistista, psykoanalyyttista naturalismia ja materialismia vastaan. (Yleisen kirjallisuuden historia VI, 1937) Tästä näkökulmasta Lawrencen ja ­Joycen teokset olivat ”sairaalloisia ilmiöitä, joista terve mieli kääntyy inhoten pois”, ja Proustin pääteos ”raskas, muodoton muistelu- ja eläytymisromaani”. vaatimus suomalaisen kirjallisuuden omavaraisuudesta ja maailmankirjallisuudesta eristäytymisestä oli täsmälleen sitä, mitä tarvittiin kannattelemaan kuvitelmaa suomalaisesta sivistyskansasta ja sen kirjallisuuden tasosta. Tämän lisäksi modernismi, tai ainakin sen pelätyin osa, edusti urbaania ja vapaamielistä kulttuuria, jonka ytimessä oli yksilöllisten näkökulmien mahdollisesti yhteen sovittamaton moninaisuus, mikä teki siitä kansallisen yhtenäisyysharhan hyvän vihollisen.

Olennaista tietysti oli, että modernismi sijoittui kansainvälisen pahan akselille yhdessä kommunismin, psyko­analyysin, ateismin ja juutalaisuuden kanssa.

Tällaiseen kansallissolipsistiseen tyhjyyden tynnyriin uudet ajatukset eivät kantautuneet käännöskirjallisuuden välityksellä eivätkä muutenkaan. Sen sijaan ovia ja ikkunoita Eurooppaan avattiin puolisivistyneiden, fetissi­oikeistolaisten totalitarismituristien matkakirjoissa, jossa haltioiduttiin etruskien haudoista, Nürnbergin puoluekokouksesta ja Mussolinin Italiasta ja ihasteltiin muotoutumassa olevaa eurooppalaista kuria ja järjestystä.

Paavolaisen ja Koskenniemen 1930-luvun jälkipuolen teoksissa sodalla ja väkivallalla on puhdistava ja uutta luova tehtävä eikä kirjarovioita ja keskitysleirejä kauhistella.

Lehtileikkeitä

Rakkautta linjojen yli

S

ISÄLLISSODAN sosiaalisia seurauksia käsiteltiin paljon kirjallisin keinoin. Entisten vihollisten satunnaisia kohtaamisia, puolenvaihtoja ja välienselvittelyitä kuvattiin pakinoissa, novelleissa ja romaaneissa. Ihmisten sisäisiä ja välisiä rooliristiriitoja käsiteltiin myös romanttisten kertomusten kautta.

Esimerkiksi nimimerkki ”Työläisnaisen” julkaisemassa Sotasaalis-­ novellissa vuodelta 1920 maalaillaan toisiaan vastaan rintamalla taistelleiden punakaartilaisnaisen ja Kajaanin sissin rakkaustarina. Nainen päätyy vankileirille, jonne sissi hakeutuu vanginvartijaksi, ruokkii heilaansa salaa ja auttaa tämän sitten leiriltä pois. Valkoisen sissin suku ja kyläyhteisö hyväksyvät punaisen morsiamen sydämellisessä yksimielisyydessä. Rakkaus voittaa kaiken, vaikka nainen kokeekin r­epivää ristiriitaa aatteensa ja tunteidensa välillä.

Vasemmistolehtien moraalitarinoissa valkoinen teloittaja saattoi ampua vahingossa nuoruudenrakkaudesta syntyneen punakaartilaispoikansa ja hyvittää hirveän tekonsa myöhemmin vapauttamalla tämän äidin vankileiriltä.

Voidaankin ajatella, että sodan aikana sodan jakolinja sekoitti sosiaa­lisia suhteita mutta sodan jälkeen sosiaaliset suhteet sekoittivat sodan jakolinjoja.

Valkoisten lehdissä eetos suomalaisesta talonpojasta kansakunnan

selkärankana vaihtui sotien välisenä aikana eetokseen oikeamielisestä tehdastyöläisestä, valkoisesta työmiehestä, joka asetti isänmaan edun omien materiaalisten olosuhteittensa edelle. Novelleissa kuvattiin torpanpoikia, jotka identifioituivat isoon taloon ja kartanon väkeen voimakkaammin kuin omaan perheeseensä. Isänmaan ihanne meni näissä tarinoissa esimerkiksi oman vankileirillä kuolleen isän edelle.

Myös työmailla ja tehdasyhteisöissä tapahtuvia hankauksia ja työmaa­ terroria kuvattiin moraalisesti ylivertaisten valkoisten työmiesten näkökulmasta.

NÄISSÄ MORAALITARINOISSA , niin vankileiriromansseissa kuin valkoisten työmiesten tarinoissa, on havaittavissa kädenojennuksia vasta­puolen suuntaan. Usein kertomukset päättyvät ymmärrykseen siitä, miten jokainen on vain hetkellisesti puoltanut omaa totuuttaan.

Vaikuttaa siltä, että aihetta käsitelleet aikalaiset ymmärsivät historioitsijoita tarkemmin sisäisen konfliktin perusluonteen. Ihmiset vaihtoivat, korjasivat ja viilasivat liittymisiään ihmisille hyvin luonnollisella tavalla: siten kun se oli kulloinkin edullisinta, oikeamielisintä tai selviytymisen kannalta välttämätöntä.

VIRVA LISKI

Vain tarrautumalla modernismia edeltäneeseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin oli mahdollista säilyttää kuvitelma suomalaisista kulttuurikansana, ja vain

”

Myrkyllinen nationalismi­ liitti yhteen sivistyksen ja sodankäynnin kansakunnan olemassaolon oikeutuksina

veljeilemällä Saksan ja sen voittoisaksi oletetun sotilasmahdin kanssa oli mahdollista kuvitella Suomen saavan oman osuutensa Euroopasta. Snellmanilaisessa hengessä siis mentiin: Kansakunnalla ei ole muuta tarkoitusta, kuin kohota muita kansoja

”Kesäkuun 18 p:n vastaisena yönä 1919 upotti englantilainen meriväen luutnantti Augustine Agor suunnilleen 7 km etelään Tulbuhinan majakkalaivasta bolshevikiristeilijä Olegin. Tämä mainio tulos, jonka kaltaista koko täälläoleva englantilainen laivasto oli ollut kykenemätön tekemään, saavutettiin hänen nopeakulkuisesta moottoriveneestänsä ammutulla torpeedolla.”

SUOMEN KUVALEHTI 4.10.1919

”[O]n ikuisiksi ajoiksi kaadettava se p ­ ylväs, jossa on piirrettynä Ryssien valtakunta – ja pystytettävä tuhat kertaa korkeampi, jossa on ­IMPERIUM FENNICUM.” YLIOPPILASLEHTI 3.3.1923,

TOIMITUSSIHTEERI MARTTI HAAVIO

”Kuolema ryssille, olivatpa ne minkä värisiä tahansa.”

YLIOPPILASLEHTI 3.3.1923, ELIAS SIMOJOKI

”Suomenkin sotilaspiirit, armeijan yleisesikunta johdossa, ovat täten uusiin virtauksiin kasvatuksen alalla huomanneet sopivaksi tehdä kouluhallitukselle esityksen koulujemme militarisoimiseksi saksalaiseen, italialaiseen, japanilaiseen – ehkäpä myös venäläiseen malliin.”* RAUHAA KOHTI 31.3.1934

”Venäjä pohtii kovasti, mitä teitä Saksa tulevan sodan sattuessa aikoo käyttää hyökätäkseen Neuvostoliittoon. Kysymykseen tulevat tällöin hyökkäys Itämerenmaiden, Puolan tai Rumanian kautta.”

HAKKAPELIITTA 31/1937

KANNATUSTA SAANUT

Nähdäkseni on luonnollinen kansallinen itsensäsäilyttämisvaisto pakottanut Saksan siihen radikaaliin ratkaisuun juutalaiskysymyksessä, joka nyt muodostaa erään Saksan vihollisten ahkerimmin käyttämän saksalaisvastaisen kiihoitusvälineen. Ja saattaa ymmärtää, että nykyhetken kansallissosialistinen saksalainen pitää onnellisena sellaista maata kuin Suomea, jolla ei ole (vielä!) mitään juutalaiskysymystä.

(V.A. Koskenniemi, Teokset V, 1937)

Suomen asema, liittolaiset ja viholliset mietityttivät sotien välillä.

korkeammalle johtamaan ihmiskunnan maailmanhistoriallista kehitystä.

Mutta sellaisen johdon alaisuuteen ei mikään kansakunta voi hyvällä alistua, sen tähden sodan tulee ratkaista.

(Näin puhui Snellman. Kirjoituksia, katkelmia, ydinlauseita, 1960) nationalismi liitti yhteen sivistyksen ja sodankäynnin kansakunnan olemassaolon oikeutuksina. Se kelpasi ylevöittämään ja luonnollistamaan jo tehdyt ja vasta suunnitteilla olevat raakuudet.

Tolkuttomuuden tueksi tarvittiin propagandaa, jota käsittelevä ensimmäinen suomenkielinen kirja, Jaakko Lepon Propaganda. Ratkaiseva ase, ilmestyi vuonna 1939. Kirjan helmikuulle päivätyssä esipuheessa Leppo kirjoittaa: ”Mutta vaikka maailma, suuri maailma, on täynnä propagandaa, propagandan tutkijoita ja propagandasta kirjoitettuja kirjoja, on koko asia meille kuin mysteeri, vieläpä kielletty mysteeri.”

Sille perustalle oli hyvä rakentaa: jo vuosia ennen Orwellia tuhoamissota oli Koskenniemelle ja Arvi Kivimaalle rauhaa.

TÄMÄ MYRKYLLINEN

Kirjoittaja on filosofian tohtori, kirjailija ja kirjallisuudentutkija.

”Suomessa Saksan vaikutus ei siis perustu talou­ dellisiin siteisiin, vaan se on kokonaisuudessaan luonteeltaan ideologista.

Natsi-Saksan pääagentteja Suomessa ovat osa armeijan upseeristoa ja akateemista nuo­ risoa.

Suomen upseeriston yhteistoiminta Saksan sotilaskoneiston kanssa johtaa juurensa maailmansodan tapahtumista.”

SOIHTU 14/1938

”Nyt on aika iskeä. Sotilaittemme uljas sankari­ henki ja päällystömme henkinen ylivoimaisuus oppimattoman ja sivistymättömän ryssäläis­ päällystön rinnalla. Voittomme on varma. Kohta tulee hetki, jolloin emme enää taistele yksin.”

KUOREVESI-MÄNTTÄ-VILPPULA-LEHTI

14.9.1939, LAINAUS AKATEEMISEN KARJALASEURAN (AKS) JULISTUKSESTA

”Ilmoituksia Kaikki Nurmon Nuorisoseuran lähipäivinä ­pidettäväksi ilmoitetut tilaisuudet peruutetaan.”

ILKKA 1.12.1939

”’AKS:läisissä ei ole takinkääntäjiä’ Erkki Kansanaho kertoo, että Kerho 22:n pöytä­puheissa pohditaan yhä myös Suur-­ Suomea” AAMULEHTI 28.11.1991

* Huomio Rauhaa Kohti -sitaatista: tämä artikkeli­ ­otsikolla ”Alistummeko siihen, että lapsemme kasvatetaan pedoiksi?” toi saksalaisyntyiselle kirjoittajalleen professori Felix Iversenille sakkotuomion – toisen hän sai Hitlerin Saksan arvostelusta. Sittemmin lehti kiellettiin.

Kuva Nürnbergin puoluepäiviltä, kaapattu Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto -propagandaelokuvasta vuodelta 1935.

Ideologiasta tuli usko Olavi Paavolainen löysi 1930-­luvulla messiaanisia piirteitä niin bolševismista kuin kansallissosialismista ja ennusti niiden välistä ­pyhää sotaa.

”T

pakenen vihollista, apokalyptistä ilmestystä – niin suurta, että sen hahmo täyttää koko horisontin, ja niin niin musertavaa, että koko ympäröivä maailma näyttää sortuvan sen kosketuksesta. Olen nähnyt jotakin, jonka näkeminen on sallittu vain harvoille.”

Näin kirjoitti Olavi Paavolainen vuonna 1937. ”Kaaos on ympärilläni ja kaaos on sisälläni. Siksi en voi edes nähdä, taistelenko vihollista vai ystävää vastaan”, hän jatkoi.

Edellisen kesän Paavolainen oli viettänyt Saksassa ja osallistunut kansallissosialistien Nürnbergin puoluepäiville. Hänen matkareportaasinsa sai ristiriitaisen vastaanoton. Oliko kriittisenä tunnettu esteetikko hurmaantunut natsijuhlasta? Paavolaisen kirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut tehdä ideologian puolustuspuhetta tai tuomita sitä vaan anaÄLLÄ KERTAA

lysoida, miksi kansallissosialismi oli mullistava ilmiö.

Saksasta palattuaan Paavolainen totesi, ettei Suomessa oikein ymmärretty, mitä maailmassa oli tapahtumassa. Tilannetta ei voinut ymmärtää historiallisesti, taloudellisesti tai poliittisesti. Bolševistinen luokkaviha ja fasistinen rotuoppi olivat molemmat saavuttaneet uskonnon syvyyden ja kiihkeyden. Tarvittiin uskonnon näkökulma. olivat uskonnollisia rituaaleja. Muoto oli kuin kristillisessä jumalanpalveluksessa, vaikka sisältö oli eri. Adolf Hitler oli jumalhahmo, joka toisi seuraajilleen pelastuksen. Hänen ympärilleen oli luotu profeetallinen sädekehä.

Bolševismi oli ”se vanha vainooja”, kuten Martti Luther oli aikanaan paholaista kuvannut eräässä virressään.

Paavolaisen pohdinnat olivat hätkähdyttäviä: Kun Hitler puhui valitusta NÜRNBERGIN PUOLUEPÄIVÄT

kansasta, hän jäljitteli Moosesta. Nat­ sien rotu- ja veriopit voisi juutalainen allekirjoittaa. Verellä kansallissosialismi tarkoitti tosin myös psykologisia tekijöitä: veri oli yhtä kuin rotutietoisuus ja -vaistot. Natsijohtaja lupasi voimaa, terveyttä, kauneutta, mahtia ja sankaruutta. Vaikka Hitlerin termit olivat kristinuskolta lainattuja, ristinsä kantaminen, nöyryys ja synnintunto olivat ideoina täysin poissuljettuja.

”

Nürnbergin puoluepäivät olivat uskonnollisia rituaaleja. Muoto oli kuin kristillisessä jumalanpalveluksessa, vaikka sisältö oli eri.

Kansallissosialismin poliittinen ajatus oli eskatologinen, nykyisen maailman loppua ja uuden maailman alkua lupaileva, siksi se ei sietänyt muita uskontoja. Kolmas valtakunta -nimityskin oli harhaanjohtava. Sitä ei seurannut neljäs tai viides. Kolmas valtakunta oli ehdoton päätepiste, tuhatvuotinen valtakunta, Paavolainen totesi. Myytti, rituaali ja symboli olivat saksalaisille elävää todellisuutta.

Kansallissosialismin tavoin bolševismi oli järjestelmällisellä ateismillaan, fanaattisella fasisminvastai-

suudellaan ja henkilökultillaan ottanut uskonnon paikan. Sekä bolševismi että kansallissosialismi olivat messiaanisia maailmankatsomuksia. ”Uskonsota” niiden välillä oli Olavi Paavolaisen mielestä väistämätön. ja kansallissosialismin välinen pyhä sota ei kuitenkaan ollut aikakauden ydin. Se oli kristinuskon ja pakanuuden välinen kamppailu. Paavolaisen mukaan ”valtavoimien taistelussa” oli vastakkain kaksi suurta rintamaa. Toinen oli diktatorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen. Toinen puolestaan oli demokraattinen, yksilöllinen, kristillishumanistinen ja kansainvälinen.

Ratkaisevassa taistossa eivät siis olleet vastakkain bolševismi ja kansallissosialismi, sillä molemmat ideologiat edustivat pakanuutta ja diktatuuria, jotka uhkasivat kristinuskoa. Paavolainen arvioi, että kristinusko oli ollut jo muuttumassa tyhjäksi kliseeksi, mutta nyt siitä oli kasvanut demokratian, ajatuksenvapauden, sovinnollisuuden ja jopa länsimaisuuden symboli. Tapahtumien paine oli puristanut näkyviin sen perussanoman: ihmisten tasa-arvon.

BOLŠEVISMIN

ja syntynyttä rintamajakoa ei Paavilaisen mielestä Suomessa ollut ymmärretty. Oli TÄTÄ KEHITYSKULKUA

KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN | 17

TEKSTI JOUNI TILLI

Talvisodasta kaikki alkoi A

nto kuviteltu, että päätös olisi kahden poliittisen ideologian välillä. Suomi luuli ratkaisseensa kaikki kysymykset soveltaessaan koko maailmaan ”sievässä järjestyksessä olevaa poroporvarillista sisäpoliittista näkemystään”. Tähän sopimaton työnnettiin kaikessa hiljaisuudessa ulos ovesta. ”Mutta ajan totuus on tuleva kuin ovesta ulos heitetty piru tulee sisään savupiipusta: mustana ja nokisena”, Paavolainen tuskaili maanmiestensä arvostelukyvyn puutetta. Oli lukkiuduttu kahteen vaihtoehtoon, sen ulkopuolelle ei oikein kyetty näkemään.

Maailmansotien välisinä vuosina julkisuudessakin usein esitetty ajatus luterilaisesta, puhdasoppisesta Suur-Suomesta oli Olavi Paavolaiselle esimerkki aikakaudelle tyypillisestä uskonnollisuudesta. Se kertoi, mihin rintamaan Suomea oltiin asemoimassa. Paavolaisen ”hakaristiretkeksi” ristimään natsien taisteluun bolševismia vastaan suomalaisetkin jatkosodassa sittemmin osallistuivat, osa epäillen, moni kansallisen messianismin innoittamana.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori.

tuomioistuimen päätöksestä.

Tammikuussa 2019 Tuomari Nurmiol­ ta kysyttiin suomenkielisen rockmusiikin alkupistettä, ja Nurmio ilmoitti käänne­kohdan olleen Suomen Talvisota 1939–1940 -ryhmän ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Underground-Rock. Tuomarin mukaan albumi on ”tyyliltään fiftari­rockia, mutta siinä oli hyökkäävät ja moniselitteiset tarinat ja se oli hyvällä tavalla vasurilla vedetty” ja ”tekstien takia Badding toimi siinä paremmin kuin myöhemmin joissain kevyemmissä tarinoissa”.

Love Records julkaisi UndergroundRockin vuonna 1970 pienenä painoksena, mutta suomenkielisen rockmusiikin kannalta albumin merkitys lähestyy alkuräjähdystä. Toki Turun konserttitalossa oli järjestetty ”rokkirollilaisille” pahennusta herättänyt konsertti jo 1956 ja afroamerikkalaisen rytmimusiikin mukaelmia levytettiin 1960-luvulla runsaasti, mutta kokonaisuudessaan suomenkielinen rock kulki

sisäsiistin iskelmän liekanarussa. M. A. Nummiseen, Markku Intoon ja Jark­ ko Laineeseen henkilöitynyt Suomen Talvisota muutti tilanteen peruuttamattomasti – lampun henki vapautui, eikä sitä voi enää tunkea takaisin.

Kyse on paljolti asenteesta. Nurmion­ mukaan rockmusiikki on romuluinen auto, joka ”pysyy just ja just tiellä”. ­Perinteen hallinta yhdistyy sen radikaaliin haastamiseen, ja artisti kirjoittaa olennaisen osan repertuaaristaan itse.

Tekstien kautta Underground-Rockin vaikutus säteilee aikakauttaan ja musiikillista genreään laajemmalle. Biisien aihepiirin ja käsittelyn anarkistisuus avasi aikoinaan ovia esimerkiksi Juice Leskiselle ja Sleepy Sleepersille, mutta on toiminut tienraivaajana myöhemmin punkista hiphopiin. Suoria kunnianosoituksiakin on kuultu Eppu Normaalin ”Kekkonen Rockista” Raptorin ”Tehtaan vahtimestareihin”.

Albumi on soundtrack 60-luvun suku­polven vapautumiselle sotien ikäluokan henkisistä taakoista. Asetelma

Mystikko-Mannerheim?

Himmler ja Kalevalan mystillinen taikuus

LOITETAAN

-teoksen luvataan raottavan Mannerheimin suhdetta vapaamuurareihin, ruusuristiläisiin ja muihin salaseuroihin. Kirja olisi voinut ollut riemukasta pseudotieteellistä pohdiskelua marsalkan salatieteellisistä mieltymyksistä. Sen sijaan se keskittyy Mannerheimin romanttissävytteiseen kirjeenvaihtoon ja vapaamuurariuden yleiseen historiaan.

Kirja pettää odotukset pahasti, sillä 1900-luvun alussa monet merkkihenkilöt oikeasti turvautuivat esoteerisiin oppeihin. Esimerkiksi Suomen tunnetuimman selvännäkijän, Aino Kassi­ sen asiakkaisin kuului hänen omien sanojensa mukaan Risto Rytin kaltaisia yhteiskunnan vaikuttajia. Riston puoliso Gerda Ryti oli puolestaan henkioppaansa kanssa keskusteleva vakaumuksellinen spiritualisti.

Taide-eliitin okkultismiharrastusta taas käsitellään teoksessa Totuudenetsijät – Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Aikaa siivittivät spiritualismin ja teosofian kaltaiset liikkeet, ja on outo valinta, että Mystisessä Mannerheimissa syvennytään vain vapaamuurariuteen.

Mystisen Mannerheimin kirjoittaja Seppo Heinola ei tarjoa vakuuttavia todisteita Mannerheimin mystisyydestä. Kirja ei tarjoa tyydytystä vakaville historian harrastajille eikä lennokkaan hörhöilyn ystävillekään.

MYSTINEN MANNERHEIM

teki sodankäynnistä teollista toimintaa. Tekniset innovaatiot ja harppaukset sotataktiikassa siivittivät kolmannen valtakunnan hyökkäystä. Tätä kehitystä vasten onkin hieman erikoista nähdä vilaus myös rajatiedon perään haikailleista natseista. Ajatus natseista ja rajatiedosta on tietenkin populaarikulttuurista tuttu: taikakalujen ja ihmeaseiden perässä juoksevia natseja on nähty niin Indiana Jonesissa kuin Captain Americassakin. Mutta ei mitään niin ihmeellistä, etteikö jotain tottakin.

Suomalaisen Yrjö von Grönhagenin 1930-luvun kokemuksia kartoittavat muistelmat sivuavat SS:n ja Gestapon päällikön Heinrich Himmlerin toiveita löytää mystillisiä taikavoimia ja todisteita Suomen ja Saksan kansojen myyttisestä yhteisestä alkuperästä.

Natsi-Saksan komentoketjun yläpään mystiikan asiantuntijaksi päätynyt von Grönhagen kuvaa päätymistään ­ Ahnenerbe-instituuttiin ja Himmlerin rahoittamaa tutkimusretkeä Karjalaan. Karjalasta retkue toi Berliiniin muun muassa kuvia ja nauhoituksia runonlaulajista ja noidista.

Von Grönhagenin kirja toimii aikalaiskuvauksena historian osasta, jota ehkä harvemmin muistellaan. Taikausko ja kalevalaisen ihmeaseen etsiminen eivät kuulu siihen narratiiviin, jonka yhdistämme ihmisten murhaamista tieteellisen tarkasti toteuttaneeseen kolmanteen valtakuntaan.

NATSI-SAKSA

MIIKA AUVINEN

Kirjoituksessa on käytetty lähteinä Olavi Paavolaisen teoksia Kolmannen valta­ kunnan vieraana (1936), Lähtö ja l­oitsu (1937) sekä Risti ja hakaristi (1938).

Seppo Heinola: Mystinen Mannerheim – Mannerheimin salattu maailma. Mediapinta 2019. 245 sivua.

on tuttu: nyt ilmastokriisin sukupolvi esittää haasteensa ja lamaantuneet toistaa samaa virttä.

RAIMO PESONEN

Suomen Talvisota 1939–1940: Underground-Rock (Love Records 1970)

Historian sokeita pisteitä ja pelastavia virkamiehiä Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922 on historiantutkimusta jota lukee kuin hyvää jännitysromaania. Volanen sukeltaa syvälle yksityiskohtiin, mutta ei huku niihin. Sisällissodasta seuraavan vuosikymmenen alkuun ulottuva teos avaa mahdollisuuksien ja pyrkimysten kudelmia, joista juontuessaan nykytodellisuutemme olisi voinut muodostua aivan toisenlaiseksi. Suomen sisäiset valtakamppailut kuningasprojekteineen kietoutuvat teoksessa suurvaltapolitiikkaan, Venäjän sisällissotaan ja monissa suhteissa epäonnistuneeseen Pariisin rauhankonferenssiin.

Mannerheim haikailee hyökkäystä Venäjälle, Churchill yllyttää sotaan vastoin hallituksensa linjaa, ja Suomen alueelta toimivan brittilaivaston upotukset jättävät yhtä ja toista Pietarin puolustuksesta vastaavan Stalinin hampaankoloon. Volasen sankareita ovat maltillisen linjansa pitävät poliitikot ja virkamiehet, joita onneksi löytyi eri maista.

Volasellakin on sokeat pisteensä, kuten Suomen sisällissodan synnyn pelkistäminen Venäjän bolševikkien junailemaksi vallankumoushankkeeksi. Kesän 1918 vankileirikatastrofi taas typistyy muotoon ”P. E. Svinhufvudin ja J. K. Paasikiven hallinnon epä­onnistuminen oikeus- ja vankileirihallinnossa”.

RISTO VOLASEN

RAIMO PESONEN JARI TAMMINEN

Yrjö von Grönhagen: Himmlerin salaseurat. ­Salakirjat 2014 (alk. 1947), 191 sivua.

Risto Volanen: Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa 1918-1922. Otava 2019, 448 sivua.

18 | KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN

Agentti

UKK

Nuori Urho Kekkonen ideoi salaisen ­vakoilukeskuksen, jonka agenttiralli sai poikkeukselliset mittasuhteet 1920- ja 30-lukujen Suomessa.

TEKSTI ALEKSI MAINIO

S

UOMEN SISÄLLISSOTA­

vuonna 1918 päättyi verilöylyyn. Valkoisella terrorilla murrettiin punaisten vastarinta, mutta uudet uhkakuvat varjostivat voittajien juhlatunnelmaa: itärajan takana soivat ­Leninin bolševikkidiktatuurin saatanalliset sävelet.

Vasta itsenäistyneessä maassa ymmärrettiin kirkkaasti, että oma kohtalo oli sidottu idän tapahtumiin. Valkoisessa Suomessa seurattiinkin Venäjän sisällissotaa ja sitä seurannutta ”ensimmäistä kylmää sotaa” silmä kovana.

KUN SUOMEEN PERUSTETTIIN elokuus-

sa 1919 turvallisuuspoliisi, palkattiin Etsivän keskuspoliisin (EK) vahvuuteen pitkän linjan oikeisto­aktivisteja.

EK:n vahvatahtoinen johtaja Esko Riekki on tästä hyvä esimerkki. Riekki halusi luoda riuskaotteisen poliittisen poliisin, sillä ”oikeaan ohranahenkeen” kuului rohkeuden ohella ”tahtoa kulkea sivu lainpyykkien”. ”Ohrana” viittaa Venäjän keisarikunnan salaiseen poliisiin, joka lakkautettiin Lokakuun vallankumouksen myötä.

Uuden suomalaisen turvallisuuspoliisin tuntosarvia olivat ”kalvit” eli agentit sekä tiedottajat, joita työskenteli lehtimiehinä, portieereina, kauppamatkustajina, merimiehinä, hotellivirkailijoina, liikemiehinä ja talonmiehinä.

Ratakadulla sijainneeseen päämajaan virtasi tietoa kommunisteista ja muista epäilyksen alaisista poliittisista yrittäjistä, mutta Riekki ei ollut tyytyväinen ”ohranoinnin” tasoon.

Hän halusi olla perillä pienimmistäkin ”työväenluokan”, ”Helsingin neuvosto­ lähetystön”, ”Suomessa oleskelevien ulkomaalaisten” ja ”valkoryssien” salahankkeista. alaisensa Urho Pihan, Kaarlo Hillilän ja Urho Kek­ kosen selvittämään, miten viraston suhteet salaisiin asiamiehiin tulisi järjestää. Miehet olivat turvallisuuspoliisin nuoria toivoja, laki- ja valtiotieteiRIEKKI VALTUUTTI

siin erikoistuneita miehiä. Kekkonen viehättyi vakoilun maailmasta jopa siinä määrin, että teki myöhemmin yliopistollisen laudaturtyönsä agent ­provocateur -menetelmistä eli erilaisiin yhteisöön soluttautuvien ja sen jäseniä toimintaan yllyttävien agenttien käyttämisestä.

Kolmikko laati perusteellisen muistion. Siinä vaadittiin kiihdyttämään erityisesti agenttitiedustelua. Kirjoittajat intoilivat, ettei hyvään vauhtiin pääsemiseksi välttämättä tarvittu paljoakaan. Piti vain löytää ”ohranoimisesta” kiinnostuneita, viisaita nuorukaisia, jotka sitten ujutettiin kommunistien ja muiden epäilyttävien poliittisten voimien riveihin.

Troikan mukaan oli tarpeen perustaa erittäin salainen vakoilutoimisto, joka ohittaisi hallinnon normaalit portaat ja toimisi EK:n päällikön suorassa alaisuudessa. ”Oikealla poliisipäälliköllä” oli ”aina pari, kolme salaliittoa salkussaan”, Piha, Hillilä ja Kekkonen muistuttivat. Konspiratiivistä taisteluhenkeä tuli nostattaa järjestämällä vakoilukeskukselle ruhtinaallisesti käyttö­varoja.

Välttämättömänä pidettiin myös salaista huoneistoa, jossa toimiston päällikön piti ehdottomasti asua.

ETSIVÄ KESKUSPOLIISI kiihdytti agenttitiedustelua Pihan, Hillilän ja Kekkosen oppien avantgardistisessa hengessä.

Marraskuussa 1924 viraston kylkeen perustettiin ehdotetun kaltainen toimisto valvomaan suomalaisia kommunisteja ja venäläisiä emigrantteja.

Toimisto VIII:sta ei tehty merkintöjä EK:n organisaatiokaavioihin eikä kirjanpitoon. Varat järjestettiin sisäministeriön ”piilobudjetista”, ja palkat kuitattiin salanimillä.

Valvontaelimen hermokeskus sijaitsi Yrjönkadulla ja myöhemmin 30-luvulla Unioninkadulla. Kyse oli elegantista porvarisasunnosta, joka oli myös toimiston päällikön Jalmari Sinivaaran (entinen Sillman) ja hänen vaimonsa koti.

Toimisto laajeni sitä mukaa, kun sen palvelukseen värvättiin salaisia etsiviä ja agentteja. Osa asiamiehistä oli

Ninni Kairisalo

kaksois­agentteja, jotka työskentelivät paitsi Sinivaaran byroolle myös muiden maiden tiedustelupalveluille.

kaan paljastuneet. Kyllä ne olivat ihan puolueen johtajia”, turvallisuuspoliisin mies väitti.

rakentamaan ympärilleen vaikuttavan tiedottajaverkoston. Vahvuudessa oli tsaarin upseeri Kirill Puškarjovin tapaisia venäläisiä mutta myös kuumapäisempiä tekijöitä. Muun muassa valkoiset emigrantit Pjotr Sokolov, Severin Dobrovols­ ki ja Anatoli Toll voitiin lukea sellaisiin asiamiehiin, jotka olivat mukana poliittisissa salahankkeissa paitsi aktivisteina myös yhdenlaisina agent ­provocateureina. Jos esimerkiksi Leningradissa tai Moskovassa järjestettiin valkoisten emigranttien pommi-­isku, Sokolov, Dobrovolski ja Toll tiesivät usein siitä yhtä toista.

TOIMISTO VIII:N merkitys kasvoi poikkeuksellisen suureksi, sillä Sinivaara – alias ”Juri Sikorski” tai ”Sky” – ei arkaillut jättimäisiä kuluja, kovaa työntekoa tai poliittisesti arkaluontoisia metodeja.

Sinivaara syötti ja juotti tietolähteitään salakapakoissa ja ravintoloissa.

Hovia pidettiin myös hänen kotonaan Yrjönkadulla, jossa lystikkäät illat venyivät toistuvasti pikkutunneille pirtun ja hienompien väkijuomien taikavoimalla.

Sinivaaran toimisto oli malliesimerkki siitä konspiratiivisesta maailmasta, johon EK:n nuoret miehet olivat ammentaneet mallia vakoilun historiasta.

Toimisto VIII sitoi yhteen poliittista poliisia ja näkymätöntä vakoilumaailmaa. Asetelma oli herkkä ja synnytti jopa ulkopoliittisia kriisejä Suomen ja Neuvostoliiton välille, mutta Etsivä keskuspoliisi oli valmis ottamaan riskin.

Ratakadulla yhtä asiaa pidettiin selviönä: maan turvallisuuspoliisi ei voinut menestyä ilman epäsovinnaisia keinoja kamppailussa, jossa vastapuolella olivat suomalaiset kommunistit ja heitä tukeva vakoilun supervalta, Neuvostoliitto.

SINIVAARA KYKENI

”

Etsivä keskuspoliisi kiihdytti agenttitiedustelua Pihan, Hillilän ja Kekkosen oppien avantgardistisessa hengessä.

Sinivaara ja kumppanit onnistuivat lahjomaan ja kiristämään myös suomalaiskommunisteja agenteikseen ja provokaattoreikseen. ”Heillä oli siis kaksoisrooli”, toimiston pitkäaikainen työntekijä Freedy Kekäläinen paljasti haastattelijalle vuosia myöhemmin.

Esimerkiksi kiellettyjä äärivasemmistolaisia lentolehtisiä saattoi levittää sosialistina esiintyvä mies, joka oli todellisuudessa EK:n palkkalistoilla.

Kekäläinen piti toimisto VIII:n yllytysjuonia ja niitä toteuttaneita agentteja niin nerokkaina, ettei malttanut olla rehvastelematta. ”Eivät ne kos-

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka työskentelee Helsingin yliopistossa historiantutkijana. Hän on käsitellyt tiedustelun ja terrorismin historiaa muun muassa kirjassa Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939 (Siltala 2015).

KANSA TAISTELI – TALVISOTAAN | 19

Stalin teki Suomesta demokratian

TEKSTI JUUSO KOPONEN

Sotien välisessä Suomessa demokratia oli monessa suhteessa vain muodollista.

Suunta muuttui vasta jatkosodassa kärsityn tappion myötä.

S

arkisessa historiankäsityksessä korostuu usein se, miten talvi- ja jatkosodan tappioista huolimatta Suomi säilytti valtiollisen itsenäisyytensä ja yhteiskunnallisen omaleimaisuutensa.

Usein puhutaan jopa torjuntavoitoista. Toisin kuin monista Itä-Euroopan maista, Suomesta ei tullut kansandemokratiaa eikä Neuvostoliiton satelliittivaltiota.

Valtiollista jatkuvuutta koros­taessa jää helposti huomiotta, kuinka erilainen sotien välisen ajan yhteiskunta oli sotien jälkeiseen yhteiskuntaan verrattuna.

Nämä erot ovat sekä taloudellisia, poliittisia että kulttuurillisia.

Sotien välisen UOMALAISTEN

ajan Suomi oli köyhä ja pääosin agraarinen maa, joka oli yhteiskunnalliselta ilmapiiriltään varsin konservatiivinen ja oikeistolainen. mukaan maamme säilyi demokratiana läpi levottomien 20- ja 30-lukujen. Ajatus sotien välisen ajan Suomesta demokratiana ei kuitenkaan kaikilta osin kestä lähempää tarkastelua. On totta, että muodollisesti Suomi pysyi tasavaltana ja edustuksellisena demokratiana. Sotien välisen ajan poliittinen historia on kuitenkin täynnä käytäntöjä ja tapahtumia, jotka eivät kuulu demok-raattiseen yhteiskuntaan.

Ensinnäkin vasemmiston – siis kaikkien sosiaalidemokraateista vasemmalle päin olevien henkilöiden ja puoluei­den – liikkumavara oli koko sotien välisen ajan varsin rajoitettu. Esimerkiksi vuonna 1923 kiellettiin Suomen sosialistisen työväenpuolueen toiminta. Samalla puolueen kansanedustajat vangittiin. Demokraattisessa yhteiskunnassa harvemmin heitetään vankilaan vaaleilla valittuja kansanedustajia kesken kauden näiden poliittisen vakaumuksen vuoksi.

Lapuan liikkeen painostuksesta vuonna 1930 KANSALLISEN KERTOMUKSEN

säädettiin kommunistilait, jotka johtivat Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön lakkauttamiseen.

Samalla kommunistilait kavensivat kansalaisten yhdistymis- ja painovapautta. Sotien välisen ajan Suomessa kansalaisten perusoikeuksista oltiin valmiita tinkimään kansakunnan suojelemisen nimissä. Ajattelun ja mielipiteenvapaus olivat heikoissa kantimissa.

Radikaalia vasemmistoa vainottiin, ja jopa maltilliset sosiaalidemokraatit saivat painostusta osakseen Lapuan liikkeen taholta. poliittisista murhista muistetaan vuonna 1922 tapahtunut sisäministeri Heikki Rita­ vuoren murha. Edistyspuoluetta edusSOTIEN VÄLISEN AJAN

”

Demokraattisessa yhteiskunnassa harvemmin heitetään vankilaan ­vaaleilla valittuja ­kansanedustajia kesken kauden näiden poliittisen vakaumuksen vuoksi.

taneen Ritavuoren kohtaloksi koitui se, ettei hän asettunut tukemaan niin kutsuttuihin heimosotiin lukeutunutta itäkarjalaisten kansannousua. Vaikka Ritavuoren murha on ainoa kor­kean tason poliittinen murha Suomessa, tapahtui 30-luvulla muilutusten yhteydessä useita henkirikoksia. Esimerkiksi sosialidemokraatteja edustanut Heinäveden kunnanvaltuuston puheenjohtaja Onni Happonen siepattiin keskellä päivää kunnanvaltuuston kokouksesta ja ammuttiin.

Militantin oikeiston toimintaa katsottiin sotien välisen ajan Suomessa läpi sormien. Poliisi ei muilutuksiin juuri puuttunut. Muilta osin 30-luvun Suomi oli kovan kurin yhteiskunta. Varsin tiukkojen irtolaislakien takia ihmisiä suljettiin helposti

erilaisiin laitoksiin. Näissä laitoksissa käytettiin hyvin ankaria hallinnollisia rangaistuksia, joihin saattoi pahimmillaan kuolla.

Sosiaalipolitiikkakin oli vielä lapsenkengissään. Köyhäinhuolto oli lähes olematonta, eikä mistään hyvinvointivaltiosta voida puhua.

Suomen kohdalla edes puhua oikeusvaltiosta ja länsimaisesta demokratiasta? Vasta Moskovan välirauhan myötä ääri­ oikeistolaiset järjestöt kuten IKL lakkautettiin, vasemmiston poliittinen toiminta vapautui ja suomalainen yhteiskunta alkoi pikkuhiljaa muuttua pehmeämmäksi. Jatkosodassa kärsityn tappion ansiosta Suomesta tuli aidosti demokraattinen yhteiskunta.

Tappio sodassa loi pohjaa sille kulttuuriselle kehitykselle, joka on johtanut nykyiseen moniarvoiseen ja suvaitsevaiseen yhteiskuntaan. Tästä näkökulmasta kansallisen narratiivin korostama puhe torjuntavoitosta häivyttää sitä, että nimenomaan häviö sodissa oli suomalaisille todellinen onnen­potku.

VOIDAANKO SOTIEN VÄLISEN

talvi- ja jatkosodan merkityksestä nojaa kahteen myyttiin. Ensimmäisen myytin mukaan sodat olivat Suomesta riippumattomia eikä niitä olisi voinut välttää. Toisen myytin mukaan Suomi onnistui tappiosta huolimatta säilyttämään oman valtiollisen itsenäisyytensä ja samalla oman yhteiskunnallisen kehitys­ linjansa.

Molempia käsityksiä voi kritisoida.

Kenties järkevämmällä ulkopolitiikalla sodat olisi voitu välttää. Ja ilman jatkosodan häviötä Suomi olisi kenties säilynyt pidempään ankaran oikeistokonservatiivisena ja epädemokraattisena yhteiskuntana.

Eräässä mielessä Stalin todella teki Suomesta demokratian. Kun ottaa huomioon, että ainakin talvisodan aikana Isä Aurinkoisen tavoitteena oli pikemminkin kansandemokratia, on lopputuloksessa tietynlaista hegeliläistä järjen viekkautta. Suomesta ei tullut kansandemokratiaa, mutta demokratia Suomesta kuitenkin tuli.

SUOMALAISTEN KÄSITYS

Kirjoittaja on antropologi ja valtiotieteiden maisteri