29 Soteveteraanit muutoksen poluilla Eila Valtanen Syksyllä 2015 jouduin mielenkiintoiseen paikkaan. Piti esittelemäni jo neljättä kymmenen vuoden aikana käynnistettyä suurta kuntauudistusta Julkisten ja hyvinvointialojen liiton JHL:n väelle. Yleisö oli kovin tuttua, omia työtovereitani. Heräsin aistimaan sote-veteraanien väsähtämistä. Kyselyssä joku oli vastannutkin kuntapäättäjien näyttävän uitetuilta rusakoilta. Paras-hanke, kunta- ja palvelurakenneuudistus ja nyt käynnissä oleva kuntauudistus on paukaistu liikkeelle ryminällä. Kaksi ensin mainittua tosin tussahtivat. Neljäs uudistus oli Kainuun hallintokokeilu. Vaatimattomien kainuulaisten kunniaksi pitää lukea se, että kokeilu todella toteutettiin ja siitä opittiin. Uusi kunta- ja maakuntauudistus toivon mukaan ottaa oppia kokeilustamme.
Kainuun hallintokokeilussa hyvää oli perusterveydenhuollon ja erityissairaanhoidon integraatio. Tampereen yliopiston kokeilusta tekemästä tutkimuksesta on jäänyt mieleen lääkärin repliikki: Jos sairaalanmäen budjetti syksyisin näytti painuvan pakkaselle, potilaita makuutettiin vähän pitempään ja kunnat maksoivat. Kokeilussa harmaaksi alueeksi jäi ennaltaehkäisevän terveydenhuollon rajanveto kuntien ja maakunnan välillä. Asukkaiden tuntui myös olevan vaikea mieltää sitä, kuka vastaa mistäkin aiemmin kuntien tuottamasta palvelusta. Henkilöstöjohtaminen myös tuntui takkuavan kokeilussa. Paras-hanke johti uusien kuntayhtymien syntyyn sekä kuntafuusioihin, joten ei se ehkä kuitenkaan täysin tussahtanut. Kunta- ja palvelurakenneuudistusta käynnisti varsin kokemattomien ministereitten joukko. Muistan ikuisesti silloisen kuntaministerin kylmän taisteluavauksen: tätä uudistusta ei pääse pakoon kukaan. Eipä ihme, että hänen oman puolueensa kuntapäättäjät virittivät ennennäkemättömän kuntakapinan. Suomen julkisten palvelujen suurin ongelma ovat kustannukset. Noin 19,5 miljardin sote-potista seitsemän miljardia käytetään erikoissairaanhoitoon ja 3,1 miljardia perusterveydenhuoltoon, noin seitsemän miljardia sosiaalipalveluihin ja loput työterveyteen, suun terveyteen ja opiskelijahuoltoon. Kustannusten allokointi eri tarpeisiin ja eri väestöryhmille ja vertuuttaminen palvelujen saatavuuteen eivät ole sormia napsauttamalla ratkeava ongelma. Kaikissa uudistuksissa minua on häirinnyt niiden ylhäältä ohjautuvuus. Vaikka osallistamista korostetaan, lakitekstit – tuoreinkin 900 sivun paketti perusteluineen – ovat putkahtaneet ministeriöistä rahvaan tutkittavaksi. Lausunnoissa niitä rökitettiin rutkasti, mutta nähtäväksi jää, kuinka lausunnot lopulta otetaan huomioon. On kaivattu vanhaa parlamentaarista kulttuuria, pitkään istuneita laajoja työryhmiä, jotka ovat puineet ideoita, kuulleet asiantuntijoita, jättäneet erimielisenkin mietintönsä, minkä pohjalta ministeriöitten valmistelijat ovat käyneet käsiksi työhönsä. 174
174
