Pakinanurkka

Lapsuuden kesä

Kesällä keinussa kerran istuin ja ajattelin, ehkä jos hetken verran viel lapsuuden kesiin palata vois. Muistelin lapsuuden kesien ikuista lämpöä ja vehreyttä. Kesäyötkin olivat lämpimämpiä ja valoisampia. Muistan heinäpellolta heinän tuoksun ja ne pikkuiset heinäseipäät, jotka enoni oli minua varten tehnyt, että ylettäisin laittamaan heinät seipäälle. Muistan, kuinka kirmasin pitkin peltoa aina laskemassa valmiit seipäät. Mansikat maistuivat makealle ja porkkanat popsittiin suoraan maalta. Pikkuiset liskut (vasikat) kirmasivat laitumella kilpaa auringon kanssa ja linnut lauloivat riemuissaan.

Kun joskus kesällä oli niin tyyni, ettei edes haavan lehti värissyt, runoili tuffani: Ei tuule nyt on tyyntä nyt, kun tuulikin on tyyntynyt. En tiedä lieneekö alkuperältään Leinoa. Myös kesäiset matonpesu reissut ovat jääneet muistoihin. Pääsin aina samalla ongelle ja sehän oli yksi mielipuuhistani. Kokemäenjoen rannalla istuessani tuli paikalle usein lähellä asustava kala-Kalle tai ainakin hän itseään niin kutsui. Hän opetti, miten kaloja saadaan, kun sylkäistään matoon ja lausutaan loitsu. Ja ainahan se tepsi, kun hän sen teki, itse en siinä tainnut yhtä hyvin onnistua.

Mustikka reissun jälkeen olivat kädet ja kieli sinisiä, mutta kyllä pieneen ämpäriinikin oli marjoja kerääntynyt. Tuota muistellessani tulvivat metsän tuoksut nenääni ja voin vaikka vannoa, että maistoin mustikan maun suussani. Myös luonnon vadelmat olivat makeita ja maistuivat ihanilta kylmän jäätelön kera. Ja se Aku ankka limonadi… Mmh. Miksi nykyajan virvoitusjuomat eivät maistu läheskään yhtä hyvältä. Grillimakkarakin oli jotenkin niin paljon makoisampaa.

Ei pidä luulla, ettei minulle sattunut ja tapahtunutkin noina ihanina mummulan kesinä. Olin aina vähän hurjapää ja kaikkea piti kokeilla. Kun polkupyörästä poistettiin apupyörät, tämä plikka lähti heti kaahaamaan kohti naapuria ja matkalla piti tietenkin testata jarrut. Tehokkaat olivat, lensin kaaressa sarvien yli soratielle. No tietäähän sen, ettei siinä ilman kolhuja selvitty. Tätini perunamaalta kauhuissaan huuteli, että miten kävi, sattuuko? Ei tietenkään sattunut yhtään, konkkasin takaisin mummolaan reippaana. Reippaus loppui, kun näin mummun, siinä vaiheessa tuli itku ja kipu; kato ny kuinka kävi, sattuu…

Kerran kaverin kanssa leikkiessä onnistuimme jostakin kätköistä löytämään enon piilottamat dynamiitti pötköt. Varmaankin joku iso kivi piti räjäyttää. Tuli siinä aikuisille kova kiire, kun huomasivat mitä meillä oli käsissä. Onneksi emme sentään löytäneet knalleja ja niin saaneet isompaa pahaa aikaan. Joskus hypeltiin heinäsuulissa. Korkeimmalta heinäriittalta oli mukava hyppiä alemmalle. Ja hupsis, kukas se onnistuikin hyppäämään kahden riitan väliin, niin että pää kopisi lattiaan. Suolatut heinät raapivat kivasti ihoa ja silmät täynnä roskia. Ei ylös pääsykään paniikissa helppoa ollut, mutta onneksi kaveri ymmärsi hakea aikuiset apuun.

Ei ne kuula, keihäs ja pallotkaan aina menneet sinne mihin piti. Joskus tuli vähän sanomista, kun keihäs putosi liian liki kasvimaalla pyllistelevää tai kun kuula vähän lipsahti ja saattoi tulla pieni lommo pihamaalla seisovaan autoon. Ainahan se oli isoveljien syytä, kun jotain tapahtui. Eihän kiltti pikkutyttö jaksanut kuulaa nostaa, saati heittää keihästä niin pitkälle. Viaton hymy päälle ja se oli siinä.

Nyt nuokin jutut lähinnä huvittavat ja ovat osa lapsuuden mukavia muistoja. Paljon muutakin mukavaa tulvi mieleeni, istuessani keinussa ja muistellessani lapsuuden kesiä. Olo oli hieman haikea ja hätkähdin, kun huomasin pikkuisen linnunpojan istuvan keinun runkolla ja katselevan minua pää kallellaan. Sillä kaikki on vasta edessä. Se sai minut miettimään, että olisiko asia niin että näin aikuisena emme enään huomaa kiireiltämme samoja asioita, emmekä osaa nauttia niistä samalla tavalla. Pitää vaan kaivaa itsestään hieman sitä lasta esiin, joka kirmasi heinäpellolla ja nautti täysin siemauksin kesästä.