Valokuvareportaasi Paperittomat
Katja Tähjä
Kuva: Katja Tähjä
Kapitalismi ei suinkaan kohtele kaikkia ihmisiä tasavertaisesti. Maailmassa on kymmeniä miljoonia paperittomia ihmisiä, jotka oleskelevat maassa “laittomasti”, vailla mitään oikeuksia. Suomessakin heitä on tuhansia.
Katja Tähjä on kuvaajana keskittynyt viimeiset 15 vuotta pitkäkestoisiin siirtolaisia käsitteleviin projekteihin. Tähjän tunnetuimmat työt ovat kirjat Paperittomat (HS Kirjat, 2010) ja Karkotetut (S&S, 2016), jotka hän teki yhdessä toimittaja Kaisa Viitasen kanssa. Teokset herättivät laajaa yhteiskunnallista keskustelua siirtolaisten oikeuksista.
Paperittomat -kirjan ansiosta työparille myönnettiin Suomi-palkinto vuonna 2012. Karkotetut -kirja ja -kaupunkitapahtuma palkittiin vuonna 2017 Parhaan visuaalisen journalismin palkinnolla. Tällä hetkellä Tähjä työskentelee uuden projektin parissa, joka tulee esille Hippolyten studioon Helsinkiin elokuussa 2025.
runolliseksi kohoavaa tekstiä kirjoittajat toteavat samalla kuitenkin, että kapitalismi on kuin ”noidan oppipoika”: se ei pysty hallitsemaan niitä hävitystä ja tuhoa tuottavia maanalaisia voimia, jotka se on loitsuillaan manannut esiin.
Ensi lukemalta näyttää siltä, että näiden kahden samasta tekstistä poimitun sitaatin välillä vallitsisi, ellei looginen ristiriita, niin ainakin jonkinlainen yhteensovittamattomuus. Ne kertovat kahdesta tendenssistä, jotka tuntuvat vievän vastakkaisiin suuntiin kapitalismissa: sentimentaalisuuden hylkäävä järkiperäinen laskelmointi, jonka ainoana päämääränä on oman edun tavoittelu ja pääoman kasaaminen ja ehkä myös jonkinasteinen yhteishyvä, ja toisaalta irrationaalisia uskomuksia ja niistä sikiäviä, usein nationalistisiin ja uskonnollisiin myytteihin liittyviä hallitsemattomia tuhon voimia. Kumpikin eetos näyttää seuraavan kapitalistisesta tavasta, jolla aineellisia ja yhä enemmän myös aineettomia hyödykkeitä tuotetaan markkinoille.
Markkinatalouden rationaalisuutta julistettiin kolmekymmentä vuotta sitten varsinkin läntisessä maailmassa. Liberaalinen demokratia vaikutti voittoisalta, kun Neuvostoliitto ja itäblokki hajosivat Berliinin muurin murtuessa. Kiinassa kommunistinen puolue, ainoa sallittu poliittinen järjestö, luotsasi ”Keskustan valtakunnan” kapitalismiin. Maassa, jossa Beethoven oli tuomittu porvarillisena säveltäjänä ja shakki feodaalisena pelinä maolaisen ”kulttuurivallankumouksen” aikana 1960-luvulla, saarnattiin nyt hillitöntä rikastumista korkeimpana hyveenä. Maolaisten kaadereitten ja heidän huijaamiensa punakaartilaisten paikalle asettui ennen pitkää miljardöörien kasvava luokka ilman, että minkäänlaista regiimin eli valtajärjestelmän vaihdosta olisi tapahtunut maassa koko tänä aikana. Sama, nyt kapitalismia ohjaava ”kommunistinen” puolue hallitsee yhä itsevaltaisesti Kiinaa, josta on tullut vakava geopoliittinen kilpailija kapitalismin nokkimisjärjestyksen ykköspaikkaa pitävälle valtiolle, Amerikan Yhdysvalloille.
Kapitalismin kansainvälinen globalisaatio, maapalloistuminen, näytti olevan päivän sana siellä ja täällä 1900-luvun viimeisellä kymmenyksellä. Silti edes Euroopassa ei kansainvälistyminen sujunut niin kuin sen teoriassa olisi pitänyt. Samaan aikaan, kun maanosan läntinen puolisko yhdentyi liittovaltiota muistuttavia piirteitä saaneeksi Euroopan unioniksi, Balkanin niemimaalla käytiin tuhoisia ja verisiä sotia Jugoslavian hajottua kokoelmaksi pieniä ja naapureitaan inhoavia ja vihaavia ”itsenäisiä” kansallisvaltioita. Hitler ja Stalin eivät onnistuneet tuhoamaan eteläslaavien maata 1900 luvulla. Sen tekivät nationalistit Serbiassa, Kroatiassa ja Jugoslavian muissa tasavalloissa.
Globalisaatio 1990-luvulla ei myöskään helpottanut Israelin miehitykseen ja asuttajakolonialismiin alistettuja palestiinalaisia, kun rauhanprosessia koskevat lupaukset osoittautuivat täysin katteettomiksi. Maa-alueiden miehityksellä ja asuttamisella pyhiin kirjoituksiin vetoamalla ei näytä olevan mitään sellaista tarkoitusta, mikä voitaisiin suoraan johtaa kapitalismin perusperiaatteesta, joka opettaa, että kaikki on ostettavissa ja myytävissä osapuolten uskonnosta tai syntyperästä riippumatta. Eikö puhtaasti taloudelliselta kannalta katsoen Israelin omistavan luokan olisi järkevämpää käyttää
hyväkseen tarjolla olevaa Palestiinan arabien työvoimaa, joka olisi huomattavan edullista verrattuna Israelin juutalaisten työläisten palkkatasoon? Tämänsuuntaista kehitystä olikin havaittavissa vuodesta 1977, jolloin sionistinen työväenliike menetti siihenastisen hegemoniansa Israelin politiikassa. Kehitys katkesi kymmenen vuotta myöhemmin alkaneeseen palestiinalaisten kansannousuun, minkä jälkeen halvan työvoiman tarvetta on jopa paikattu tuomalla Israeliin työläisiä Aasiasta ja Afrikasta. Paluuta kapitalismin ”rationaalisuuteen” israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktissa on irvokkaalla tavalla väläyttänyt presidentti Trump ehdotuksellaan, että Gazan raunioiden päälle rakennettaisiin lomaparatiisi, Orientin Riviera. Tähän tulisi siis johtamaan palestiinalaisten etninen puhdistus, jota Israel on toteuttanut Gazassa kansanmurhaan yltävällä tuhoamisella ja raakuudella.
Kapitalismin rationaalinen puoli ja siihen kytkeytyvä jonkinasteinen edistys sekä liberaali demokratia eivät todellakaan ole myötätuulessa 2020-luvun maailmassa. Valkoiseen taloon isännäksi palanneessa Donald Trumpissa sekä presidenttiä ympäröivissä teknomiljardööreissä tuntuu ”itsekkään oman edun” tavoittelu yhdistyvän kaikkein vulgaareimpaan järjenvastaisuuteen. Mitä muuta voidaan sanoa Trumpin virkaanastujaispuheessaan toistamasta vaalikampanjansa iskulauseesta Drill, Baby, drill! aikana, jolloin ilmaston lämpeneminen uhkaa koko ihmiskunnan järjestäytynyttä olemassaoloa? Tai mitä taloudellista ”järkeä” sisältyy Trumpin määräämiin tulleihin tai paperittomien siirtolaisten epäinhimillisiin karkotuksiin, kun hedelmien ja vihannesten tuotanto eteläisissä osavaltioissa riippuu paljolti näiden ihmisten tekemästä työstä? Trumpin hyvän kaverin Elon Muskin johtaman uuden oudon organisaation DOGE:n (Department of Government Efficiency) määräämissä liittovaltion hallintoa myllertäneissä ja ”tehokkuuden” nimissä toteutetuissa irtisanomisissa ei myöskään ole minkäänlaista puhtaalla järjellä käsitettävää mieltä. Visuaalisena symbolina Trumpin ajasta voidaan mielestäni hyvin pitää vaalikampanjan aikana lokakuussa 2024 kuvattua surrealistista videota, jossa presidenttiehdokas Trump puhuu kannattajilleen ja hänen takanaan puhujalavalla pomppii napa paljaana lippispäinen monimiljardööri Musk. Trumpin ja Muskin muodostama kaksikko toi mieleeni 1930-luvun Moskovassa seikkailevan Wolandin ja hänen seurueensa, joita Mihail Bulgakov kuvaa romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan – sillä erolla vain, että kun Bulgakovin satiirisen romaanin hahmot pilkkaavat itsetyytyväistä ja samaan aikaan pelokasta ”neuvostoporvaristoa”. Trumpissa ja Muskissa pilkkaajat ja satiirin kohde tuntuvat yhdistyvän samoissa hahmoissa.
Myös geopolitiikka on palannut uudella tavalla kansainvälisiin suhteisiin ja näyttää säätelevän niitä enemmän kuin puhdas taloudellinen hyöty. Putinin johtama Venäjä on siitä aivan keskeinen esimerkki. Venäjä on kapitalistinen valtio, jossa hallitsevan luokan muodostavat oligarkit. Nämä entisen Neuvostoliiton julkisen omaisuuden omistukseensa kahmineet suurkapitalistit eivät kuitenkaan johda Venäjää poliittisesti. Sen tekee Kremlissä Putin lähipiireineen tukenaan salaisen poliisin ja muiden turvallisuuspalvelujen voimamiehet, silovikit – tai ohrana, kuten maan alla toimineet vallankumoukselliset sanoivat tsaarinvallan aikana. Hyökkäys Ukrainaan oli Putinin idea. Sen perimmäisenä
Nykyinen kapitalistinen talousjärjestelmä vahvistaa rikkaiden ylivoimaa, sanoo Lapin yliopiston yliopistolehtori Karim Maïche Jaana Kannisen haastattelussa. Hän varoittaa uusista imperialistisista sodista nykyisessä kriisissä, mutta muistuttaa myös, että kriisit voivat johtaa vastavoimien vahvistumiseen.
Kapitalismin kriisi - mihin se voi johtaa? Karim Maïchen haastattelu
Elviira Davidowin varjokuvaesityksestä Houkka. Kuva: Eeva Hänninen
Kanninen: Miksi olemme nähneet niin selvän kapitalismin voittokulun viime vuosikymmeninä?
Maïche: Kapitalismi on talousjärjestelmä, joka esiintyy erilaisissa muodoissaan aikakaudesta riippuen. Professori Fernand Braudel on väittänyt, että taloudella on kautta historian ollut kapitalistinen ydin. Teollinen vallankumous 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa mahdollisti kapitalismille uusia laajenemismahdollisuuksia. Professori David C. Kortenin mukaan kapitalismi löi 1980-luvulla kommunismin ja 1990-luvulla markkinatalouden. Koska kapitalismissa omaisuus ja sen tuotantovälineet ovat yksityisessä omistuksessa ja hallinnassa, se on vaikeasti sovitettavissa demokratian perusperiaatteiden kanssa.
Kanninen: Mihin kriisi voi johtaa?
Maïche: Kriisi on jo johtanut yhteiskunnalliseen ja poliittiseen militarismin kierteeseen, taloudellisen kilpailun kierteen syvenemiseen sekä sotien laajenemisen uhkaan. Voi pohtia, onko ihmiskunnalla varaa maailmansotaan, jota käytäisiin aiempaa tuhovoimaisemmilla aseilla, jotka vaikuttaisivat suoraan ympäristöön niin, että ihmiskunnan tulevaisuus planeetallamme vaarantuisi oleellisesti? Optimistisesti ajatellen voi tietenkin toivoa, että järjestelmä uudistuisi kohti sosiaalisempia ja kestävämpiä malleja. Kriisit voivat johtaa vastavoiman uudelleenmuotoutumiseen ja radikaalimpiin visioihin, kuten jakamistalouteen tai degrowth-liikkeen vahvistumiseen. Kapitalismilla onkin ollut vuosisatojen aikana tapana sulautua ajan henkeen. Se omaa myös kyvyn muuntautua pysyäkseen hengissä. Lisäksi voi pohtia, kuinka paljon kapitalismi heijastaa ihmistä ja ihminen kapitalismia?
Karim Maïche työskentelee Lapin yliopiston valtio-opin yliopistolehtorina. Hän on tutkinut muun muassa joukkoliikkeitä, alueellistumista sekä yhteisöjen muodostumista kaupunkitilassa
Karim Maïche Kuva: Juuso Aalto
epätäydellinen hyvinvoinnin mittari on kyselyillä mitattu subjektiivinen hyvinvointi. Vuoden 2024 World Happiness Report, jossa mittarina on itsearvioitu elämäntyytyväisyys, tarjoaa kaksi mielenkiintoista mittaustulosta Suomen osalta. Ensinnäkin suomalaisten antamien vastausten keskiarvo on maailman korkein, kuten näkyvästi asiasta on uutisoitu. Toisekseen vuoden 2024 raportti sattuu tarjoamaan noin 15 vuoden vertailun hyvinvoinnissa. Sen mukaan subjektiivinen hyvinvointi on noussut Suomessa tällä nollakasvun kaudella.
Toinen merkittävä kehitys tällä jaksolla on niin sanottu vihreä siirtymä. Kasvihuonekaasujen päästöt ilman maankäyttösektoria ovat vuoden 2007 ja 2023 välillä noin puolittuneet. Nollakasvuaika on siis ollut nopean vihreän siirtymän kautta. Kenties tämä rakennemuutos on syönyt kasvua, koska on tehty arvovalintoja. Toisaalta metsien ja maankäytön osalta kehitys on ollut päinvastainen.
Tämän jakson negatiivisin kestävyysnäkymä on ollut julkisen talouden tasapainon puolella. Budjetti romahti alijäämäiseksi finanssikriisin ja Nokian romahduksen aikoihin. Sen tasapainottaminen on vienyt huomattavan määrän huomiota politiikassa eikä ole silti onnistunut. Varsinaisesti talouskasvua ei julkistalouden kestävyyteen tarvita, vaikka se tekisi sen helpommaksi. Monesti juuri niin sanotut kasvutoimet ovat julkiselle sektorille kalliita veronleikkauksia taikka sitten yritystukia. Molempia on tehty paljon 20 vuoden aikana, eikä kasvua ole näkynyt. Dynaamiset vaikutukset ovat jääneet pieniksi staattisessa taloudessa.
Nollakasvukaudella suomalaisista on siis tullut subjektiivisesti tyytyväisempiä, ja samaan aikaan kasvihuonekaasupäästöt ovat pienentyneet (maankäyttösektoria lukuun ottamatta). Toisaalta julkinen sektori velkaantuu nopeasti.
Kestäisimmekö 20 vuotta lisää nollakasvua? Ehkä aika näyttää?
Ohto Kanninen on Työn ja talouden tutkimuslaitoksen LABOREn johtava tutkija, joka tutkii julkisten ohjelmienvaikuttavuutta ja jarkevyytta Hän on väitellyt tohtoriksi European University Institutessa Firenzessä
Ohto Kanninen. Kuva: Jaana Kanninen.
Miksi kapitalismi on edelleen hallitseva järjestelmä maailmassamme? Toimittaja JP (Juha-Pekka) Väisänen kysyi asiaa työläisnaiselta Senja Räsäseltä. Kriittinen keskustelu synnytti lisää kysymyksiä ja vei ymmärtämään, ettei kapitalismi ole luonnonvoima vaan ihmisten luoma järjestelmä.
”Olen tavallinen työläisnainen”, sanoo Senja Räsänen. Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen
Kuka keksi kapitalismin?
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Kapitalismi ympäröi meitä kaikkialla – se määrittää, miten työskentelemme, kulutamme ja elämme. Mutta harvoin pysähdymme kysymään: kuka sen loi? Onko kapitalismi luonnonlaki vai ihmisten rakentama talousjärjestelmä, jota voisi muuttaa?
Tapasin tätä juttua varten pian 90 täyttävän työläisnaisen Senja Räsäsen. Kysyin Senjalta, mitä hän ajattelee kapitalismista.
Yleisesti voidaan ajatella, että kapitalismi ei ole ikuinen. Se on kehittynyt historian saatossa, mukautunut erilaisiin yhteiskuntiin ja muuttanut muotoaan. Nyt, kun ympäristökriisi, työelämän epävarmuus ja kasvava eriarvoisuus pakottavat meitä tarkastelemaan järjestelmää kriittisesti, on olennaista ymmärtää, mistä kapitalismi on tullut ja minne se meitä vie.
Palkka ei riitä elämiseen
Äänekoskella syntynyt Senja Räsänen on tehnyt töitä niin kauan kuin muistaa. Hän on ollut piika ja aloittanut työuransa raivuussa eli risusavotassa. Senja on tehnyt työtä puutarhoilla ja vaarallisissa työympäristöissä kuten Rikkihappo Oy:n räjähdysainetehtaassa, jossa työ oli vaarallista. Hän on nähnyt, kuinka järjestelmä asettaa työntekijät alisteiseen asemaan, kun omistajat kasvattavat omaisuuksiaan. Riisto ei ole Räsäselle hieno yläkäsite, vaan henkilökohtaisesti koettu todellisuus. Kapitalismin juju on siinä, ettei työ takaa elämisen edellytyksiä, vaikka sitä olisi tarjolla.
"Kapitalisti ei olisi niin voimissaan, jos ihmiset olisivat sitä vastaan" , sanoo Senja Räsänen. Hänen kokemuksensa osoittavat, että kapitalismi ei ole teoreettinen malli, vaan arkipäivän mekanismi, joka hyödyttää harvoja ja jättää monet epävarmuuteen.
Kapitalismi historian peilissä
Kapitalismi ei ole aina ollut samanlaista. 1700-luvulla skotti Adam Smith (1723–1790) kuvasi järjestelmää, jossa yksilöiden vapaus ja markkinoiden "näkymätön käsi" ohjaavat taloutta. Saksalainen Karl Marx (1818–1883) taas näki kapitalismin järjestelmänä, joka hyödyttää pääomanomistajia työntekijöiden kustannuksella ja tuottaa väistämättä kriisejä.
Nykyään kapitalismi elää eri muodoissa: toisaalta markkinaliberalismi korostaa kilpailua ja yksityisomaisuutta, toisaalta hyvinvointikapitalismi yrittää yhdistää talouskasvun sosiaalisiin turvaverkkoihin. Kriitikot kuitenkin muistuttavat, että järjestelmä edistää eriarvoisuutta ja kiihdyttää ekologista tuhoa.
Keskustelen Senja Räsäsen kanssa Vuosaaressa. Ymmärrän viisaan naisen kertomana, että kapitalismi ei ole ainoa tapa järjestää taloutta. Sosialismi pyrkii varallisuuden tasaisempaan jakoon ja demokraattiseen päätöksentekoon taloudessa. Solidaarisuustalous painottaa yhteisöllistä hyvinvointia voitontavoittelun sijaan.
Degrowth-liike kyseenalaistaa loputtoman kasvun tarpeen ja hakee kestävämpiä talousmalleja.
Monet käytännön vaihtoehdot kapitalismille ovat jo olemassa: osuuskunnat tarjoavat työntekijöille mahdollisuuden hallita omia työpaikkojaan, paikallistalous voi vahvistaa yhteisöjä ja osallistuva demokratia haastaa taloudellisen vallan keskittymisen. Kyse ei ole utopiasta, vaan toimintatavoista, joita kehitetään jatkuvasti eri puolilla maailmaa.
Jättimäiset lohenkasvattamot saapuivat aiemmin omavaraistaloudessa eläneeseen Chiloén saaristoon Chilessä Augusto Pinochetin diktatuurin aikaan. Ääriliberaalin talouspolitiikan mukaisesti niille ei asetettu juuri lainkaan vastuuta ympäristöstä, eikä ympäristöongelmia ole saatu vieläkään kuriin.
Etelä-Chilen lohenkasvattamot ja punainen meri
Maria Karuvuori
Sinä syksynä meri värjäytyi punaiseksi.
Chiloén saaristossa, Chilen eteläosassa, on totuttu tarkkailemaan merta. Kun punaiset leväkukinnat alkoivat levitä rantavesissä maaliskuussa vuonna 2016, varsinkin kalastajien epäilykset heräsivät.
Piirros: Maria Karuvuori
Punaiseksi vuorovedeksi kutsuttu ilmiö aiheutti laajoja protesteja, jotka sulkivat viikoiksi koko saariston ulkomaailmalta. Kauppojen hyllyt tyhjenivät.
Kalastajat ja ympäristöaktivistit olivat varmoja, että syynä leväesiintymiin olivat lohenkasvattamot, jotka olivat dumpanneet noin 4700 tonnia aikaisemman leväkukinnan vuoksi kuolleita kaloja mereen. Lohen hinta nousi Chilen tapahtumien vuoksi Suomessa asti.
Lopulta tutkimuksissa todettiin, että myrkyllisen alexandrium catenella -levän kukintaan vaikuttivat useat tekijät, joista yksi oli El Nino -sääilmiön aiheuttama veden lämpötilan nousu. Tutkijat löysivät voimakkaan todennäköisyyden myös sille, että mätänevät kuolleet lohet aiheuttivat suotuisat olosuhteet myrkkyleville.
Lohenkasvattamot ovat olleet vuodesta toiseen kipupiste Chilen politiikassa. Niiden haitat ulottuvat ympäristön lisäksi muihin elinkeinoihin. Erityisesti ovat kärsineet riippumattomat kalastajat, mutta myös monet matkailuyrittäjät vastustavat vesiviljelyä.
Elinkeinot kilpailevat
Althair Moncilla saapui Chiloén saaristoon matkailualan töihin samana vuonna leväesiintymien kanssa.
Laajat protestit rajoittivat Moncillan matkustamista, mutta siitä huolimatta hän päätti muuttaa saaristoon vähän kerrallaan. Nykyisin hän omistaa Casa Damasco -nimisen majatalon miehensä Fransisco Barrian kanssa Ancudissa, Chiloén suurimman saaren luoteisosassa.
Yövyin majatalossa muutaman yön marraskuussa 2024. Moncilla ja Barria osoittautuivat oiviksi paikallistiedon lähteiksi.
“Chiloélaiset tuntevat meren. Kun kriisi alkoi, he olivat sanoneet jo kauan, että lohenkasvattamot saastuttavat vettä”, Moncilla sanoi.
yksityistämispolitiikka antoi käytännössä vapaat käyttöoikeudet moniin luonnonvaroihin, muun muassa rannikkoalueisiin. Pyrkimyksenä oli luoda kannustimia vesiviljelyteollisuuden aggressiiviselle kasvulle.
The New York Times kirjoitti elokuussa 2024, että lohenkasvattamoiden ympäristövaikutusten mittaaminen on hankalaa, koska perustutkimuksia ei ole tehty. ”Chile on ollut kuin villi länsi”, totesi eläköitynyt mertentutkija Tarsicio Antezana.
Suuri osa Etelä-Chilen vesiviljelylaitoksista on ulkomaalaisessa omistuksessa. Yrityksiä on muun muassa Australiasta, Norjasta, Kiinasta ja Kanadasta. Lohen lisäksi Chiloén saaristossa kasvatetaan myös simpukoita, joista valtaosa menee vientiin.
Paikallisten suhde firmoihin on ristiriitainen, sillä moni chiloélainen on kasvattamoilla töissä. Toisaalta lohenkasvattamoiden työpaikat ovat nakertaneet elantoa muilta aloilta.
Ympäristösääntelyä on sittemmin kiristetty
Chile siirtyi demokratiaan vuonna 1990, ja sen jälkeen ympäristösääntelyä on tiukennettu ja uusia lakeja säädetty Vuonna 1991 säädetyllä lailla rannikkoalueiden käyttöä avattiin yritysten temmellyskentästä myös pienkalastajille. Nykyisin valtaosa Chilen rannikoista on suojelualuetta.
On myös erityinen alkuperäiskansojen ylisukupolvista käyttöoikeutta rannikkoihin suojeleva laki, Ley Lafkenche. Sen nojalla voi anoa erityisen rauhoitusalueen, ECMPO:n (Espacios Costeros Marinos Pueblos Originarios) perustamista. Aluetta hallinnoivat alkuperäiskansat saavat päättää sen käytöstä ja luonnonvarojen hyödyntämisestä.
Tai niin sen pitäisi mennä. Tercera Dosis -verkkomedia kirjoitti tammikuussa 2025, että suuret lohenkasvatusyritykset vastustavat Ley Lafkencheä kiivaasti. Artikkelin mukaan teollisuudella on lonkeronsa myös Chilen politiikassa, sekä oikeiston että keskustavasemmiston piirissä.
Parhaillaan Chilen senaatissa on käsittelyssä lakialoite Ley Lafkenchen “täydellistämiseksi”. Alkuperäiskansat eivät ole mukana projektissa.
Kenties Pinochetin ajan toimintakulttuurin perintönä kaikki yritykset eivät nykyisinkään noudata säännöksiä. Chileläinen tutkivan journalismin verkkosivu Ciper uutisoi vuoden 2024 elokuussa, että kaksi lohenkasvatuskeskusta oli väistänyt ympäristövaikutusten arvioinnin.
Kysymys vesiviljelystä on poliittisesti vaikea, koska lohi on yksi Chilen suurimmista vientituotteista. Maa on Norjan jälkeen maailman toiseksi suurin lohentuottaja.
Vesiviljelyn ongelmat ovat olleet pinnalla myös pohjoisella pallonpuoliskolla. Norjan lohilla on todettu Chilen tapaan loisia, ja vuoden 2025 alussa kalajätti Mowilta pääsi karkuun 27 000 lohen parvi. Karkulaisten arvellaan aiheuttavan haittaa meriekosysteemille.
Chilessä eräs kalankasvattamoja vastustava aktivistiryhmä on nimeltään Defendamos Chiloé (Puolustakaamme Chiloéta). Se on löyhästi organisoitunut yhteisö, joka päivittää tiuhaan sosiaalista mediaa. Päivitykset ovat monesti tunteikkaita tietoiskuja luonnonvaraisten eläinten kuolemista, eikä vasemmistolaisen presidentin Gabriel Boricin hallintoakaan säästellä.
Sovin haastattelun ryhmään kuuluvan maantieteilijän Alvaro Montañan kanssa. Hän tapasi minut vihdoin, muutaman aikatauluepäselvyyden jälkeen, Café El Embrujo -nimisessä kahvilassa Ancudissa. Hänellä oli hajamielisen tutkijan pörröiset hiukset ja ajantaju, mutta terävät mielipiteet. Montaña tilasi tuplamochaccinon, minä mustaa kahvia.
“Näin talous toimii kaikkialla maailmassa. Suuryritys tulee paikkakunnalle ja alkaa pilata ympäristöä ja kulttuuria“, Montaña sanoi.
Vaikka säännöksiä ja suojelua on lisätty, eivät yritykset Montañan mukaan aina noudata edes lakia.
“Ja valtiolla ei ole kykyä puuttua… Koska rahoitusta on karsittu, resurssit eivät riitä. Tämä on uusliberalistinen perintö kutistetusta valtiosta. Mutta puuttumattomuus on myös poliittinen päätös.”
Montaña arveli, että Norjan ja Australian kaltaisten maiden yritykset toimivat globaalissa etelässä lepsummin kuin kotona. Myös työturvallisuudessa on puutteita: joillakin firmoilla enemmän, toisilla vähemmän. “Lohenkasvattamoissa on kyse myös ruokaturvasta. Chilessä on yksi maailman runsaimmista villikalakannoista, mutta tällä hetkellä suuri osa kalasta menee viljeltyjen lohien ravinnoksi.”
Suuri ongelma on myös lohien ruokkiminen Chilen merivesiin kuulumattomalla ravinnolla, kirjoitti The New York Times elokuun jutussaan. Kalaravinto ja lohien ulosteet ruokkivat leviä ja synnyttävät pohjaan vajotessaan happikatoa, kuolleita vyöhykkeitä.
Montaña arveli, että entisiin aikoihin ja omavaraisuuteen ei Chiloéssa ole paluuta. Yksi vaihtoehtoinen toimeentulon lähde olisi kestävässä matkailussa, jota Montañan mielestä olisi varaa vielä lisätä.
maailmanlaajuisesti, kertoo Suomen kestävän kehityksen toimikunnan pääsihteeri Eeva Furman.
Mutta 2000-luvun aikana ihmisten eriarvoisuus on kasvanut. Koronakriisi vaikeutti asioita entisestään, ja köyhyys kääntyi kasvuun pitkästä aikaa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan vaikeutti ruokaturvaa Euroopan ulkopuolella. Furmanin mukaan viime vuonna arvioitiin, että vain 17 prosenttia Agenda2030:n tavoitteista oli toivotulla tiellä.
Trumpin henkilökohtainen hyökkäys kestävää kehitystä vastaan
Presidentti Donald Trumpin käymään kulttuurisotaan sisältyy voimakas hyökkäys kestävän kehityksen periaatteita vastaan. Trumpin hallinto on määrännyt poistamaan monimuotoisuus-, tasa-arvo- ja osallisuusohjelmat eli DEI-ohjelmat kouluista ja virastoista uhkaamalla rahoituksen peruuttamisella.
Hallinto on systemaattisesti heikentänyt monimuotoisuuden, ympäristönsuojelun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteita jopa niin, että aihepiiriin liittyvää sanastoa on jouduttu poistamaan eri virastojen ja opinahjojen käyttämästä sanastosta. Kiellettyjä sanoja ovat "ilmastonmuutos", "tasa-arvoinen yhteiskunta", "antirasismi" ja "diversiteetti", ja niiden esiintyminen vaikkapa tutkimussuunnitelmassa voi johtaa rahoituksen leikkaukseen.
Tämä tietenkin aiheuttaa sen, että tiettyjen aiheiden kuten ilmastonmuutoksen tutkimus vähenee. Yhdysvaltain perustuslaki ei takaa erikseen tieteen vapautta, mikä mahdollistaa sanavalvonnan.
Trumpin käsi ulottuu jopa Helsingin yliopistoon, jota on pyydetty poistamaan sellaisia sanoja kuin ”tasa-arvoinen yhteiskunta” ja ”ilmastonmuutos” yhdysvaltalaisia Fulbright-stipendejä koskevista tiedotteista.
Taustalla on taistelu niin sanottua ”woke-kulttuuria” vastaan, jota Trumpin hallinto pitää uhkana perinteisille arvoille. Tällä tavoitellaan konservatiivisimman kannattajakunnan hyväksyntää ja tietenkin pyritään kitkemään kriittinen ajattelu Yhdysvalloista.
On mielenkiintoista nähdä, millä tavoin Trumpin politiikka lopulta vaikuttaa kestävään kehitykseen, sanoo Eeva Furman. Mutta jo nyt näkyy vaikutuksia: ”Turvallisuutta mietittiin vielä vuosi sitten vahvasti laajana turvallisuutena, jossa kestävä kehitys oli osana, nyt se tuntuu olevan vain aseelliseen turvallisuuteen ja turvattomuuteen keskittyvää”.
Etelä-Afrikka kärsii edelleen kolonialismin ja apartheidin luomasta epätasa-arvosta. Etelä-Afrikassa asuva toimittaja Mark Waller pohtii, asettaako markkinavetoinen politiikka voitontavoittelun etusijalle ja jättää sosiaaliset ja ekologiset tavoitteet toissijaisiksi. Onko mahdollista rakentaa vaihtoehtoista talousmallia, joka yhdistäisi oikeudenmukaisuuden ja kestävyyden?
Elviira Davidowin kuvissa taiteilijat vastustavat vääryyttä ja toimivat rauhan puolesta.
Etelä-Afrikka kapitalismin puristuksessa
Mark Waller
Etelä-Afrikassa kapitalistinen järjestelmä on edelleen perustavanlaatuisesti apartheid-järjestelmän ja kolonialismin perinnön muovaama. Kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, kapitalismi perustuu lisäarvon irrottamiseen työvoimasta yksityisten liiketoiminnan ja teollisuuden omistajien toimesta. Mutta Etelä-Afrikassa järjestelmä pohjautuu menneisyyden rakenteelliseen ja rodulliseen eriarvoisuuteen, huolimatta joistakin taloudellisen muutoksen yrityksistä vuoden 1994 demokratiaan siirtymisen jälkeen.
Valkoiset eteläafrikkalaiset, jotka muodostavat vain hieman yli seitsemän prosenttia 63 miljoonan ihmisen kokonaisväestöstä, hallitsevat edelleen suhteettoman suurta osaa maan varallisuudesta, yritysten omistuksesta ja korkeapalkkaisista asiantuntija-asemista. Mustat ja muut värillisiksi luokitellut eteläafrikkalaiset, jotka muodostavat lopun väestöstä, ovat suurimmaksi osaksi keskittyneet matalapalkka-aloille, epävirallisiin sektoreihin ja korkean työttömyyden alueille. Suurin osa heistä asuu “townshipeissa”, hökkeliasutuksissa suurten kaupunkikeskusten reunamilla tai maaseutukylissä ja pienissä kaupungeissa.
Etelä-Afrikka sijoittuu johdonmukaisesti maailman epätasa-arvoisimpien yhteiskuntien joukkoon. Gini-kerroin, tuloerojen mittari (jossa 0 edustaa täydellistä tasa-arvoa ja 1 täydellistä epätasa-arvoa), pysyy poikkeuksellisen korkeana, 0,67:ssä. Vertailun vuoksi Suomen nykyinen Gini-kerroin on 0,28. Tämä eriarvoisuus ei ole vain apartheidin perintöä, vaan nykyiset taloudelliset rakenteet aktiivisesti vahvistavat sitä. Pieni eliitti hyötyy globaaleista pääomavirroista ja luonnonvarojen hyödyntämisestä, kun taas suurin osa väestöstä kamppailee köyhyyden kanssa.
Luonnonrikkaudet ja ulkomaisen pääoman kahle – kuka hyötyy?
Kapitalistinen järjestelmä Etelä-Afrikassa on vahvasti riippuvainen mineraalien louhinnasta ja viennistä, erityisesti kaivostoiminnasta. Keskeisimpiä mineraaleja ovat kulta, platina ja timantit. Tämä malli on vanhempi kuin valkoisen vähemmistön hallintamalli eli apartheid, joka otettiin käyttöön vuodesta 1948 eteenpäin. Se juontaa juurensa siirtomaa-aikaan ja on edelleen kansantalouden keskeinen osa. Sitä luonnehtivat kaivosyhtiöiden keskittynyt omistus ja raaka-aineiden vähäinen jalostaminen.
Etelä-Afrikan sisäisen teollisen kehityksen puute on valtava este maan kyvylle hyötyä luonnonvaroistaan. Jos maa aikoo kehittyä taloudellisesti, sen täytyisi pystyä muuttamaan nykyistä tilannetta dramaattisesti luodakseen vahvan teollisen jalostuskapasiteetin, jota tukisi johdonmukainen teollisuuspolitiikka. Sen täytyisi pystyä purkamaan kolonialismista ja apartheidista perityt taloudelliset rakenteet ja laajentamaan teollista infrastruktuuriaan vahvojen pääomainvestointien avulla.
Mikään tarvittavista muutoksista ei automaattisesti purkaisi kapitalistista järjestelmää. Mutta jos niitä hallinnoisi vahva valtio eivätkä yksityiset tahot, ne voisivat olla osa pyrkimystä käyttää maan varallisuutta niin, että kansa hyötyisi siitä. Kapitalismin nykyinen vaihe Etelä-Afrikassa johtaa vain arvon menetykseen maalle, jatkuvasti korkeaan työttömyyteen ja teknologiseen alikehitykseen.
ANC:n talouspolitiikan käännekohta – menetetty mahdollisuus vai välttämätön kompromissi?
Yksi muutoksen este on, että nykyinen järjestelmä hyödyttää luonnonvarojen ulkomaisia monopolikapitalistisia omistajia. Ulkomainen omistus hallitsee kaivosteollisuutta, jossa pääpelaajia ovat Anglo American (Iso-Britannia), Rio Tinto (Australia/Iso-Britannia), Glencore (Sveitsi).
Mutta se hallitsee myös ajoneuvoteollisuutta, jossa pääomistajia ovat Volkswagen, BMW, Mercedes-Benz (Saksa), Toyota (Japani), Ford (USA). Ulkomainen omistus ulottuu lisäksi rahoituspalveluihin, vähittäiskauppaketjuihin ja televiestintään, sekä kulutushyödykkeiden valmistukseen (Unilever, Procter & Gamble, Nestlé ja muut).
ANC, joka hallitsi Etelä-Afrikan vapautusliikkeenä apartheidin vastaisen kamppailun aikana, lupasi 1969 ohjelmassaan kansan hallitsevan maan luonnonvaroja. Kuitenkin 1990-luvun alun neuvotteluissa valkoisen vähemmistöhallituksen kanssa ANC:n johto päätti, ettei se tavoittele radikaaleja talousuudistuksia. Globaali kapitalismi ja ulkomainen sijoitusilmapiiri nähtiin liian voimakkaina esteinä.
Loppu on historiaa, kuten sanotaan. Nyt globaali kapitalistinen järjestelmä (imperialismi) kärsii yhä syvemmistä kriiseistä ja konflikteista. Etelä-Afrikan onkin päätettävä, pysyykö se tämän järjestelmän alaisuudessa. Vai ottaisiko se täysin erilaisen suunnan, sellaisen, joka johtaisi sen kansan materiaaliseen vapautumiseen?
Mark Waller Kuva: Masana Waller
Meille on satojen vuosien aikana kehittynyt jokaisenoikeus, jota vielä viime vuoteen saakka kutsuttiin jokamiehenoikeudeksi. Se on ainutlaatuinen jäänne kollektiivisen maanomistuksen ajoilta. Jokaisenoikeudesta kannattaa pitää kiinni!
Jokaisenoikeus lyö kapitalismia korville
Jaana Kanninen
Jokaisenoikeus antaa kaikille kansalaisille oikeuden hyödyntää luonnon antimia kenen tahansa maalta: kerätä marjoja, sieniä, villiyrttejä, vettä maksamatta niistä mitään. Jokaisenoikeuksiin kuuluu liikkuminen kävellen, hiihtäen, pyöräillen tai ratsain luonnossa, ei kuitenkaan ihmisten pihapiirissä eikä pelloilla. Myös veneily, uiminen ja vesistössä peseytyminen sisältyvät jokaisenoikeuksiin. Suomen lisäksi tällainen oikeus on Ruotsissa, Norjassa, Islannissa ja Skotlannissa.
Monessa maassa ihmisten on vaikea ymmärtää näin laajoja oikeuksia, sillä paljon yleisempää on, että yksityisellä maalla ei saa liikkua. Meikäläistä jokaisenoikeutta voikin pitää kollektiivisen maanomistuksen pienenpienenä jäänteenä, joka on siirtynyt moderniin
Kuva: Jaana Kanninen
lainsäädäntöön. Suomessa vallitsi kollektiivinen maanomistus keskiajalla ja osittain uuden ajan alussa. Maat olivat sukujen tai kyläyhteisöjen hallinnassa. Maita alettiin yksityistää isojaossa 1700-luvulta lähtien. Silti metsät ja kalavedet saattoivat säilyä pitkäänkin yhteisomistuksessa.
Saamelaisalueiden lapinkylät edustivat kollektiivista maanomistusta, kunnes suomalainen yhteiskuntajärjestys syrjäytti saamelaiset rakenteet. Lapinkylien asema alkoi heikentyä jo 1600-luvulta lähtien, jolloin Ruotsin kruunu alkoi edistää uudisasutusta Lapissa. Virallisesti lapinkylät katosivat 1800-luvun lopussa, jolloin keisari Nikolai II määräyksestä poronhoitoalueet piti jakaa paliskuntiin, jotka siis syrjäyttivät lapinkylät eli siidat. Senkin jälkeen saamelaisalueen poronhoito on perustunut oikeuteen laiduntaa valtion mailla. Ehkä siinäkin on jotain rippeitä vanhasta maiden yhteisomistuksesta. Samoin yhä edelleenkin Suomessa on yhteismetsiä ja osakaskuntia, jotka voidaan nähdä kollektiivisen maanomistuksen rippeinä.
Jokaisenoikeus koskee kaikkia riippumatta siitä, kuka omistaa metsämaan. Jokaisenoikeus on luonteeltaan antikapitalistinen ja lyö korville muutoin niin vahvaa yksityisen omaisuuden suojaa. Perustuslakimme ei mainitse jokaisenoikeuksia, mutta ne perustuvat perustuslain takaamiin perusoikeuksiin ja pitkään oikeudelliseen ja tapaoikeudelliseen perinteeseen. Lisäksi jokaisenoikeudet mainitaan useissa alemmissa laeissa kuten kuten järjestyslaissa, rikoslaissa, luonnonsuojelulaissa ja metsälaissa.
Jos nämä kaksi vahvaa oikeutta – omistusoikeus ja jokaisenoikeus - joutuvat ristiriitaan, yksityinen omistusoikeus on vahvempi, sillä se turvataan perustuslaissa. Siten maanomistajalla on oikeus hallita, käyttää ja määrätä omaisuudestaan. Maanomistaja voi vaikka aidata oman pihapiirinsä, mutta varsinaisia jokaisenoikeuksia pihapiirinsä ulkopuolella hän ei voi rajoittaa.
Kaikki metsät – niin valtion omistamat kuin yksityisetkin - kattava jokaisenoikeus heijastelee epäilemättä alkuperäiskansojen ikiaikaista käsitystä siitä, että maata ei voi omistaa, vaan se kuuluu kaikille, ennen eläneille, nyt eläville sekä tuleville polville. Vaalikaamme tätä oikeutta esimerkkinä jakamisesta ja sopuisasta yhteiselo
Kapitalismi ei pidä varjostaan
Kai Sadinmaa
Norjalainen sosiologi Johan Galtung (1930-2024) on todennut, että natsismi erityisenä ja fasismi yleisenä ilmiönä tulee olemassa olevaksi, kun kapitalismi kriisiytyy eikä enää kykene toimimaan pehmeästi ja joustavasti. Perimmiltään fasistiset ryhmittymät ovat oire ja näkyvä merkki syvästä yhteiskunnan poliittisten instituutioiden moraalisesta rappiosta. Eriarvoistava ja epäoikeudenmukainen politiikka ruokkii vihaa. Vahvoja suosiva politiikka on perusteiltaan ihmistä halveksivaa. Valloilleen päästetty, suitsimaton kapitalismi on ytimeltään mätä ja immoraalinen. Itsensä Jumalan asemaan korottanut järjestelmä sisältää oman tuhonsa siemenen.
Systeemi murtuu sisältäpäin. Se ei tapahdu tulevaisuudessa. Se on jo tapahtunut. Nouseva fasismi ilmaisee uusliberalistisen unelman täydellisen tappion ja valistuksen projektin epäonnistumisen.
”Fasistiset aatteet nousevat taas esiin, kun tunteet yhteisön rappeutumisesta, sisäisestä hajaannuksesta ja kulttuurin tuhosta saavat laajempaa kannattajakuntaa.” (Silvennoinen, Tikka, Roselius, 2016, Suomalaiset fasistit)
Demokratian illuusio ja fasismin kasvualusta
Järjettömyys on tempaamassa Euroopan valtaansa. Länsimaista demokratiaa eivät tuhoa muslimit, vaan me teemme sen itse eriarvoistavan ja ihmisarvoa murskaavan valtapolitiikkamme sekä itsetuhoisen kulttuurimme kautta. Pakkovalta synnyttää aina vastavoimansa. Kapitalismi voitti kommunismin, mutta sai tilalle jotain vielä pahempaa: oman varjonsa. Hegemoninen, ylivoimainen pääoman imperiumi on oman tuhonsa myötävaikuttaja. Maailma ei hyväksy lopullisia vastauksia tai lukkoon lyötyjä rakennelmia – ei edes imperiumi itse.
Tuhokapitalismi vie meidät kuiluun, alaspäin syöksyvään spiraaliin. Elämme tragediassa, josta emme pääse pois. Siinä ei ole väliaikaa. Ovet on salvattu ulkoa. Näytelmä on pakko katsoa katkeraan loppuunsa. Samaan aikaan kun luomakunta on räjähtämispisteessä, ihmisen luonnetta valmistellaan uuteen aikaan. Se muokataan tarkoituksenmukaiseksi. Dystopiassa ei tarvita myötätuntoa, empatiaa, vaan kovuutta, röyhkeyttä ja julmuutta.
Sosiaalitieteilijä Bertram Gross (1912-1997) on todennut, että fasismilla on aina kahdet kasvot. Toiset ovat isälliset, hyväntahtoiset, viihdyttävät ja ystävälliset. Toiset ovat ruumiillistuneet kiduttajan sadistiseen hymyyn. Fasismin pimeys kätkeytyy valon tuojan vaatteeseen. Jos fasismi pystyy kätkemään todelliset tarkoitusperänsä ystävällisten ja hyväntahtoisten kasvojensa taakse, meidän voimamme ja tarkimmin vaalitut oikeutemme tullaan ottamaan meiltä pois.
Galtungin mukaan fasismi tulee takaisin, sillä se ei suinkaan kadonnut natsi-Saksan kaatumisen jälkeen. Hitlerin hallinnon fasistit säilyivät saksalaisen yhteiskunnan johtopaikoilla niin valtionhallinnossa kuin kirkoissa toisen maailmansodan jälkeen. EU on fasismin perillinen, jossa yhdistyvät isot yhtiöt ja iso valtio.
Käytännössä koko maailma on fasistinen globaalistuneen talouden ja yhtiövallan myötä. On ollut vain ajan kysymys, milloin fasismi puhkeaa esiin konkreettisena. Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys on ollut ytimeltään fasistista, suurten yhtiöiden ja valtion kasvaneessa yhdistymisessä, modernin tieteen ja teknologian palvelemana.
Nykyisen fasistisen virtauksen lähteet ovat nimenomaan yhtiövallan kasvussa, valtion alistamisessa palvelemaan yhä enemmän yhtiöiden tavoitteita. Se on edellyttänyt valtion demonisointia, politiikan häivyttämistä, demokratian halvaannuttamista ja yksityistämisvimmaa. Vallan etääntyminen kansasta ja vaikutusmahdollisuuksien puute markkinahegemonisessa vaihtoehdottomuudessa on luonut kasvualustaa fasismille. Kansalaisilta on viety voima.
Me emme enää osallistu valtaan. Vaalit ovat kuin television esiintymiskilpailut, joissa äänestetään vetovoimaisinta, ei poliittisesti vakuuttavinta. Demokratia on illuusio, jossa tuotteistetut julkkispoliitikot sätkivät yhtiövaltojen ohjaamina. Puolueet tuottavat tyhjyyttä kumpuavaa poliittista teatteria pitääkseen yllä illuusiota demokraattisesta valtiosta. Meille annetaan mahdollisuus valita puoliamme ei-poliittisissa kysymyksissä, kuten suhteesta seksuaalivähemmistöihin, aborttiin ja eutanasiaan, samalla kun todellinen poliittinen kysymys – yhtiöiden valta – jää koskemattomaksi. Demokratian teeskentelyn aika on ohi. Nationalistit tulevat vallassa ollessaan kaatamaan bensaa rasismin liekkeihin ja ottamaan käyttöönsä kaikki mahdolliset keinot ihmisten alistamiseen ja valvontaan.
Kai Sadinmaa. Kuva: Kati Pyhtilä.
Tänään Pandia luotsaa varjoteatteritaiteilija ja Rauhan ja Toivon teatterin taiteellinen johtaja Elviira Davidow.
Maailman poliittinen tilanne on tehnyt rauhantyön ja taiteen yhteydestä taas kipeän ajankohtaista ja tarpeellista. Suomi EU:n jäsenmaana alkaa kasvattaa puolustusmenoja entisestään. Samaan aikaan virallinen Suomi on lopettanut rauhanjärjestöjen valtionavut, vienyt Suomen Natoon jäseneksi ja luovuttanut Yhdysvalloille oikeuden käyttää Suomea militaristisiin tarkoituksiin (DCA, Isäntämaa-sopimus).
Helsingin kaupunki myönsi Rauhan ja Toivon teatterille toimintatukea vuodelle 2025.
Teatteri rauhantyön välineenä
Pandilaiset rauhantaiteilijat ovat koko järjestön olemassaolon ajan pitäneet yllä tavoitetta lopettaa ydinaseet ja niiden globaali käyttö. Naton toiminnan ydintä on vahvistaa sen ydinasepelotetta. Eräät EU:n jäsenmaat kuten Ranska ovat väläytelleet eurooppalaisen ydinasepelotteen kasvattamista. Taiteilijat ja erityisesti teatterin tekijät ovat ottaneet käyttöönsä rauhanomaisia ja taiteellisia välineitä ydinaseettoman maailman edistämiseksi.
Teatteri on merkittävä väline rauhantyössä silloin kun se yhdistää taiteellisen ilmaisun ja yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteen. Teatterin keinoin voidaan käsitellä konflikteja, edistää vuoropuhelua ja lisätä ymmärrystä eri ryhmien välillä.
Erilaiset osallistavat menetelmät, kuten mm. Playback-teatteri ja sorrettujen teatteri, mahdollistavat konfliktien kokeneiden yhteisöjen tarinoiden jakamisen ja käsittelyn. Immersiivisten ja osallistavien esitysten kautta teatteri voi myös rakentaa siltoja ja luoda turvallisia tiloja vaikeiden aiheiden kohtaamiselle.
Mm. tarina tai playback-teatteri ja sorrettujen teatteri ovat osallistavia teatterimuotoja, jotka tarjoavat ihmisille mahdollisuuden käsitellä omia kokemuksiaan luovalla tavalla. Playback-teatterissa yleisö jakaa tarinoitaan, ja näyttelijät esittävät ne improvisoiden takaisin, mikä auttaa osallistujia käsittelemään tunteitaan ja kokemuksiaan.
Brasilialainen Augusto Boal (1931-2009) kehitti Sorrettujen teatterin 1970-luvulla. Se pyrkii voimaannuttamaan yhteisöjä käsittelemään epäoikeudenmukaisuuksia ja sosiaalisia ongelmia teatterin keinoin. Sorrettujen teatterissa osallistujia kannustetaan toimimaan ja etsimään ratkaisuja esityksen kautta, jolloin teatterista voi tulla väline myös yhteiskunnalliseen muutokseen.
Suomessa Playback-teatteria on harjoittanut erityisesti Helsingin Tarinateatteri sekä Tampereen Tarinateatteri, jotka ovat tunnettuja työpajoistaan ja esityksistään, joissa käsitellään muun muassa yhteisöllisyyttä, identiteettiä ja elämän muutostilanteita.
Pandilaisesta näkökulmasta merkittävä esimerkki poliittisesti kantaa ottavasta teatterista on newyorkilaisen Mabou Mines -teatterikollektiivi. Sen vuonna 1980 esittämä Dead End Kids: A History of Nuclear Power on teos joka synnytti kansainvälisen taiteilijoiden rauhan järjestö Pandin. Monitasoinen ja kokeellinen teos tarkasteli ydinvoiman ja ydinaseiden historiaa, kyseenalaistaen teknologian kehityksen vaikutukset ihmiskuntaan. Esityksessä yhdisteltiin dokumentaarista aineistoa, performanssia ja satiiria, mikä teki siitä voimakkaan välineen yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Rauhan ja Toivon teatteri
Rauhan ja Toivon teatteri on vuonna 2025 perustettu teatteri, joka tuottaa esityksiä kaikista rauhaan liittyvistä aiheista. ”Sen keskeisenä tavoitteena on luoda ja vaalia uskoa siihen, että niin pieniin kuin suurempiinkin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin voidaan vaikuttaa taiteen keinoin. Teatterin toiminta perustuu ajatukseen, että jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi – se on avoin alusta monenlaisille äänille ja näkökulmille”, sanoo Rauhan ja Toivon teatterin taiteellinen johtaja Elviira Davidow
Maaliskuussa 2025 avatun teatterin esitykset yhdistävät monitaiteellisia ja osallistavia elementtejä, jotka haastavat katsojia pohtimaan rauhan merkitystä ja yksilön mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntaan.
Pandin uusi tuleminen
Tässä ajassa merkittäviä pandilaisia aloitteita ovat teatteriohjaaja Raija-Sinikka Rantalan ja tanssija, akateemikko Marjo Kuuselan perustama Pandin Sirkus, varjoteatteritaiteilija
Elviira Davidowin luotsaama Rauhan ja Toivon teatteri, sekä muusikko-tuottaja Samuel Lemisen järjestämät Give Peace a Chance -klubit. Näiden lisäksi origamitaiteilija Eeva-Helena Inomaan Hiroshima-päivän rauhankurkiperformanssit ovat muodostuneet instituutioksi, ja toimittajien Jaana Kannisen ja JP (Juha-Pekka) Väisäsen perustama Uusi Sivu -verkkojulkaisu toimii uutena rauhantyön ja kulttuurisen journalismin foorumina.
Maaliskuussa Rauhan ja Toivon teatterissa (Pengerkatu 22, Helsinki) nähtiin vaikuttava taiteilijoiden ja aktivistien esiintyjäkaarti, joka toi yhteen musiikin, runouden, teatterin ja esitystaiteen rauhan puolesta. Esiintyjinä olivat muun muassa Kai Sadinmaa, Jonna Kevin, Stäni Steinbock, Elviira Davidow, Kaisa Käärmemaa, Riku Räihä, Arja Pekurinen, Rodrigo Rodriguez, Sanna Karlsson-Sutisna, Yrjänä Sauros, Samuel Leminen, Miihkali Jaatinen, Mama Radical, Merikukka Kiviharju, Anna Kuusisto, Matti Eronen, Pauliina Salmenhaara, Eeva-Helena Inomaa sekä Theatre of the Dolls -ryhmän Frida Alvinzi ja Raisa Veikkola.
Rauhan ja Toivon teatterin kolmipäiväiset avajaiset osoitti, kuinka taide voi yhdistää ihmisiä ja luoda voimakkaita viestejä rauhan puolesta, tarjoten samalla konkreettisia keinoja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Merikukka Kiviharju ja Samuel Leminen (vasemmalla) sekä Matti Eronen ja Anna Kuusisto (oikella) Rauhan ja Toivon teatterin avajaisissa Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen
Kirjan parhain tarina on epäilemättä monipuolisiin lähteisiin ja myös paikan päällä tehtyihin havaintoihin perustuva Kreikan modernin historian esitys, joka lienee olosuhteisiin nähden saavutus. Tuskinpa Kreikan turistibisneksen asiakkaat useinkaan näin perusteellisesti perehtyvät suosikkikohteensa taustoihin ja sisäisiin mittelöihin lukemalla.
Suhteellinen tietämättömyys vallitsee maantieteellisesti lähellä olevan maan sisäisistä tilanteista ja jännitteistä. Riittääkö meille, että tiedämme ”rattopoikamaa” Kreikan olevan edelleen länteen kuuluva kapitalistinen maa, NATO:n ja EU:n jäsen?
Vastauksiaan odottavat sellaisetkin kysymykset kuin Kreikan turistibisneksen omistussuhteet. Miten on selitettävissä, että Kreikan valtion talouden kerrotaan olevan lähes vararikkotilassa, vaikka maassa toimii eräs maailman kukoistavimmista matkailuelinkeinoista? Eikö sellainen tuo valtiolle edes verotuloja?
Miten NATO:n ja EU:n läsnäolo näkyy nykypäivän Kreikassa?
Kreikka-osuuden lisäksi kirjassa käsitellään myös Baltiaa, Tšekkiä, Islantia ja Suomea. Stadin slangiin ja nuorisokieleen nojaava kerronta saattaa jakaa lukijoiden mielipiteitä. Kirjan kuvituksena on tekijän kamerallaan ottamia kohtalaisen mielenkiintoisia valokuvia.
”Paras tapa perehtyä johonkin paikkaan on lukea siitä”, kirjoitti aikanaan Simone de Beauvoir. Eräs näyttö tällaisesta suhtautumisesta on tämä Matti Laitisen uusin teos. ”Älä tyydy kuulopuheisiin, ota itse selvää!”- Bertolt Brecht.
Enemmän tällaista ajattelukykyistä turismia!
Tarinoita ja runoja Euroopasta. Kirjoituksia vuosilta 2022–2025 (Laitinen, 2025)
