Rauhan, kulttuurin ja aktivismin verkkojulkaisu
2 / 2024
Kuva: Kari Holopainen
UUSI SIVU
Sisällys
Pääkirjoitus 1–6
Jaana Kanninen: Puolustuksen ja hyökkäyksen välinen ero 7–11
Veera Kontula: Kuvareportaasi ”Sateenkaarevat vastineet” 12–15
JP (Juha-Pekka) Väisänen: tiivistelmä esseestä: Kaikki mikä ei tapa 16–20
In English! Mark Waller: Abstract landscapes in resistance 21–26
Riku Räihä: Marko Korvela kirjoittaa beat runoja 27–28
Akira Siivonen: Henna Hartikainen, Milla ja ihmeellinen tonttu 29–30
Jaana Kanninen: Suomi ja Länsi-Saharan kysymys 31–32
JP (Juha-Pekka) Väisänen: Kuvittele Rauha – Imagine 33–36
JP (Juha-Pekka) Väisänen: Dialogittomuus johtaa väkivallan kierteeseen 37–43
JP (Juha-Pekka) Väisänen: Pand & Mapuche Finland käsi kädessä 44–48
Teillä on edessänne Uusi Sivu -verkkosivuston toinen ”numero”, olkaapa hyvät!
Löyhänä aiheenamme on marginaalissa eläminen. Aihe on ajankohtainen maamme oikeistohallituksen valitseman poliittisen tien vuoksi. Kaikki muistavat valtiovarainministerin, perussuomalaisten Riikka Purran irvailemassa hallituksen leikkauksista vino hymy naamallaan, sakset kädessä. Leikkaukset ovat tietysti vain sana, mutta todellisuudessa ne aina osuvat ihmisiin. Oikeisiin ihmisiin.
Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen kattojärjestö SOSTE on laskenut, että indeksijäädytykset ja työttömyystuen sekä asumistuen leikkaukset lisäävät köyhien määrää lähes kymmenen prosenttiaja köyhien lasten määrää peräti13,6 prosenttia. Tämä merkitsee 68 000 köyhää lisää! Alaikäisiä heistä on 16 700. Myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on todennut, että nykypolitiikka lisää eriarvoisuutta.
Tämä merkitsee tuhansien ellei kymmenien tuhansien ihmisten tippumista marginaaliin tai jopa marginaalin ulkopuolelle. Minne he tippuvat? Siinä yksi julkaisumme aiheista, jota JP Väisänen on tutkinut Hän pohtii esseessään marginaalissa elämistä ja kärsimyksen kautta kasvamista. Väisänen kysyi tekoälyltä, mitä on marginaalin jälkeen. Tämä vastasi, että varsinainen teksti alkaa vasta marginaalin jälkeen. Alkaako varsinainen elämäkin vasta marginaalin jälkeen?
Käsittelemme myös Suomelle tärkeää Yhdysvaltojen kanssa solmittua puolustusyhteistyösopimusta DCA:ta. Vaikka kyse on äärimmäisen tärkeästä sitoumuksesta, sitä on puitu syvällisesti tiedotusvälineissämme käsittämättömän vähän. Sopimus tuli hyväksyttyä eduskunnassa ilman minkäänlaista keskustelua, ja nyt se on voimassa vähintään kymmenen vuoden ajan. Se on tosiasia, joka on vain hyväksyttävä. Mutta rauhanaktivistien on silti syytä tietää, mistä sopimuksessa on kyse.
DCA-sopimus antaa yhdysvaltalaisjoukoille lähes täysin vapaat kädet liikkua Suomessa ja tuoda tänne kalustoa, jota Suomen viranomaisilla ei ole mahdollisuutta tarkastaa. Neuvostoliittolaisia tai venäläisiä sotilaita Suomessa ei ole ollut vuoden 1956 jälkeen, jolloin Neuvostoliitto palautti etuajassa Suomelle Pariisin rauhansopimuksen ehtojen mukaan vuokraamansa Porkkalan tukikohdan. Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä sotaharjoituksia ei pidetty koskaan, vaikka painostusta siihen suuntaan tuli Moskovasta.
DCA-sopimus vie sotilaallisen yhteistyön Yhdysvaltojen kanssa paljon pitemmälle monessa mielessä.
Kuten Jaana Kannisen artikkelistakäy ilmi, monentutkijanmielestäpuolustusjahyökkäys ovatvainveteenpiirrettyviiva.MahdollistaakoSuomenpuolustamiseksisolmittusopimus siis myös mahdollisen Yhdysvaltojen hyökkäyksen Venäjälle Suomen kautta? Ja miksi näin perustavaa laatua olevasta sodan ja rauhan kysymyksestä ei ole käyty julkista keskustelua?
Vastaus liittynee siihen, että maahamme mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Ja tällä hetkelläseonNato-jalänsimyönteinen,korostetustisotilaalliseenvoimaanuskovatotuus, jota ei sovi kyseenalaistaa. Tämä muistuttaa kovasti sitä aikaa, jolloin Neuvostoliiton tai venäläisyyden arvostelusta sai neuvostovastaisen leiman. Pahasti vaikuttaa siltä, että oman aikamme suomettumista analysoidaan tulevaisuudessa samanlaisin sanakääntein kuin aikaa, jolloin olimme rähmällämme idän suuntaan. Nyt vain nokka osoittaa päinvastaiseen ilmansuuntaan.
Jos joku esittäävaltavirrasta poikkeavia näkemyksiä, hänet raadellaan armotta,kutenkävi taannoin rauhantutkija Tarja Cronbergille, kun hän osallistui venäläiseen konferenssiin. Ottamatta kantaa juuri hänen tapaukseensa soisi tilaa erilaisille näkemyksille, kannanotoille ja keskusteluille. Sitä on moniarvoinen, läpinäkyvä ja ihmisarvoa kunnioittava yhteiskunta.
Lisäksitäydellinenvuoropuhelunpuuttuminensotaisannaapurimaammekanssaeivoiolla paras tie kestävään rauhaan. Kylmän sodan aikanakin tehtiin tiede- ja kulttuuriyhteistyötä rautaesiripun toiselle puolelle, ja sillä olikin suuri merkitys Gorbachovin uudistuspolitiikan synnyssä ja Neuvostoliiton ja lännen välien kääntyessä parempaan. Jos eivät tutkijat ja kulttuuriväki harjoita vuoropuhelua, niin kuka sitten?
Helsingissä 15.8 2024
Jaana Kanninen
JP (Juha-Pekka) Väisänen uusisivu.fi toimituskunta
Kuva: Kari Holopainen
Suomen ja Yhdysvaltojen välinen puolustussopimus DCA antaa Suomessa oleville yhdysvaltalaisjoukoille varsin vapaat kädet toimia maassamme. Sillä perustellaan Suomen puolustamista mahdolliselta Venäjän hyökkäykseltä. Mutta antaisiko se myös mahdollisuuden Yhdysvalloille hyökätä Suomen kautta Venäjälle?
Puolustuksen ja hyökkäyksen välinen ero on kuin veteen piirretty viiva
Jaana Kanninen
Eduskunta hyväksyi kesähelteillä Suomen ja Yhdysvaltojen välisen puolustusyhteistyösopimuksen eli DCA-sopimuksen. Käsittely oli siinä mielessä symbolinen,ettäeduskunnallaeiollutmahdollisuuttamuuttaaviimejoulukuussavalmiiksi neuvotellun sopimuksen sisältöä. Kyse oli ”ota tai jätä” -pelistä.
DCA-sopimus ei ollut pakollinen seuraus Suomen Nato-jäsenyydestä, kuten Ulkopoliittisen instituutin tutkija Joel Linnainmäki toteaa. Toisaalta, on vaikea tietää, oliko Suomella todellisia vaihtoehtojasen jälkeen, kun maamme liittyi pikavauhtia Natoon. Yhdysvallat on solminut vastaavia sopimuksia myös monien muiden kuin Nato-maiden kanssa. Täsmällinen lukumäärä ei ole julkista tietoa, mutta tekoäly Chatgtp:n mukaan niitä on solmittu noin 130. Lukumäärä on saattanut nousta tästäkin aivan viime aikoina.
Suomalaisessa lehdistössä on kirjoitettu DCA-sopimuksesta vain vähän, mikä ihmetyttää tavallista tallaajaa. Onhan kysymys hyvin merkittävästä sopimuksesta, jossa Suomi luovuttaa puolustusta ja turvallisuutta koskevaa päätäntävaltaa Yhdysvalloille. ”Samalla Suomi asettaa itsensä Yhdysvaltojen intressien käyttöön”, sanoo Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen intresseihin sisältyy sotilaallisen vaikutuksen lisääminen arktisella alueella Venäjän haastamiseksi. Tämän toteuttamiseksi Suomen sijainti liittolaisena ja joukkojen alustana on ihanteellinen. Kangaspuro sanoo, että ensimmäistä kertaa Suomi on Venäjän ja Yhdysvaltojen etupiirikamppailun osa.
DCA-sopimus menee monissa yksityiskohdissa pitemmälle kuin paljon parjattu YYAsopimus Neuvostoliiton kanssa aikoinaan. Rauhansopimukseen kuuluneen Porkkalan palautuksen jälkeen Suomessa ei ole ollut yhtäkään neuvostosotilasta, eikä Suomi pitänyt yhteisiä sotaharjoituksia Neuvostoliiton kanssa. Sen YYA-sopimus kuitenkin sai aikaan, että Neuvostoliittoa tai venäläisyyttä ei saanut arvostella leimautumatta neuvostovastaiseksi. Tänään on pelko siitä, että Yhdysvaltojen kanssa tehtävän yhteistyön arvostelusta saa myös syvän leiman otsaansa. Tästä saisi mielenkiintoisen pohdiskelun sanan ”suomettuminen” merkityksestä eri historiallisissa tilanteissa. Voisi kuvitella, että tulevaisuudessa meidän aikamme saattaa näyttäytyä varsin suomettuneelta, toki eri ilmansuuntaan kuin termin syntytilanteessa.
Yhdysvaltalaisjoukoille vapaat kädet toimia Suomessa
DCA- sopimus on laaja asiakirja, joka monelta osin menee hyvin yksityiskohtaiseksi, toisaallataasjättääasioitaauki.Keskeistäon,ettäseantaayhdysvaltalaisjoukoillevapaat kädet liikkua Suomessa ilman passia, ilman viisumia, ilman kansainvälistä ajokorttia. Varsinaisesti joukot sijoittuvat viidelletoista olemassa olevalle sotilasalueelle, mutta niillä on oikeus myös perustaa tiloja, joihin suomalaisilla ei ole pääsyä.
Yhdysvallat voi rakentaa sotilasalueille rakennuksia tai muuttaa vanhoja omien tarkoitusperiensä mukaan. Vapaa pääsy on lentokentille, satamiin ja silloille, muun muassa. Tämä koskee myös yksityisiä, kaupallisia sopimustoimittajia, mikä antaa niille kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemen mukaan epämääräisen aseman. Lisäksi DCA-sopimuksen mukaan yhdysvaltalaisjoukoilla on oikeus toimia sovittujen tilojen ”välittömässä läheisyydessä” ja jopa ”välittömän läheisyyden ulkopuolella”. Mikä on välitön läheisyys, ei selviä sopimuksesta, mutta ilmeisesti tarvittaessa koko Suomi on yhdysvaltalaisjoukkojen temmellyskenttä.
Etukäteen sijoitettavalle kalustolle on ilmoitusvelvollisuus, mutta Suomella ei ole mahdollisuutta tarkastaa konttienja sotilasajoneuvojen sisältöä. Näin ollen, suomalaisten
onvainuskottava,ettämaahammeeituodaesimerkiksiydinaseita.Ydinasekysymysonkin kiinnostava, sillä Suomen lainsäädännön mukaan Suomen maankamaralla ei saa olla ydinaseita. DCA-sopimuksessa ei oteta ydinaseisiin kantaa, mutta todetaan, että Yhdysvaltojen on kunnioitettava Suomen lainsäädäntöä. Lisäksi Suomi lähetti ydinaseet kieltävän nootin neuvoteltaessa Nato-jäsenyydestä ja sen SOFA-sopimuksesta, joka määrittää natojoukkojen oikeuksia isäntämaassa. Vastaavaa noottia ei kuitenkaan lähetetty DCA-neuvotteluihin. Onkin syytä kysyä, miksi.
Nykyisessä militarisoidussa ilmapiirissä kaikkea perustellaan turvallisuudella. Natojäsenyys ja DCA-sopimus tuovat monille turvallisuudentunnetta, vaikkakin se perustuu pelotteelle ja väkivallan käytön uhalle. DCA-sopimus on kirjaimellisesti puolustusyhteistyösopimus, ja sen on tarkoitus suojata Suomea Venäjän uhalta. Mutta samalla monet sen pykälät tekisivät Yhdysvalloille helpoksi hyökkäämisen Suomen kamaraltaVenäjälle,jossellainentilannetulisivastaan.Onkopuolustussopimussiismyös hyökkäyssopimus? Markku Kangaspuro sanoo, että puolustuksen ja hyökkäyksen välinen raja voi olla kuin veteen piirretty viiva, niitä on usein vaikea erottaa toisistaan.
Emeritusprofessori Martti Koskenniemi huomauttaa, että meitä edelleen sitovat YK:n peruskirjan kielto hyökkäyssodan aloittamiseen, eikä Nato-jäsenyys myöskään ole pyyhkinyt pois suomalaista sotaa ja rauhaa koskevaa päätöksentekoa.
Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemi (vasemmalla) Kuva: Sanna Lehto.
Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro (oikealla). Kuva: Veikko Somerpuro.
Rikosoikeudellinen toimivalta puhuttaa
Suurimman keskustelun Suomessa DCA-sopimuksen ympärillä on synnyttänyt rikosoikeudellinentoimivalta.Kummanmaanlainmukaansotilastuomitaan,joshäntekee rikoksen Suomessa? Nato-jäsenyydessä asiaa säätelee niin sanottu SOFA-sopimus, jonka Suomi on hyväksynyt jo aiemmin. Siinä sovitaan säännöistä, jotka koskevat Natojoukkojen oleskelua vieraassa maassa, muun muassa rikosoikeudellisesta näkökulmasta.
Kahdenvälisessä DCA-sopimuksessa puututaan samaan asiaan, osin kumoten SOFA:n periaatteita, sanoo emeritusprofessori Koskenniemi.
Jos vieraan maan sotilas tekee sellaisen rikoksen, että se on määritelty rikokseksi vain toisen maan lainsäädännössä, oikeustoimiin ryhdytään siinä maassa, jonka lakituomitsee teon. Tämä voisi koskea esimerkiksi vakoilua. Toinen tapaus koskee virallisessa tehtävässä tapahtunutta rikosta. Tällöin rikos tuomitaan joukot lähettäneen maan
sotilastuomioistuimessa sekä SOFAn että DCA:n mukaan. Ongelmana on, että missään ei ole määritelty, mikä on virallinen tehtävä, ja sen päättää yksinomaan Yhdysvallat.
Kolmas on tapaus, jossa DCA pyörtää sen menettelyn, jonka Suomi juuri neuvotteli SOFAssa. SOFAn mukaan asemamaa – tässä tapauksessa Suomi - saa laajahkon oikeudellisen vallan vapaa-aikana tapahtuneisiin rikoksiin. Mutta DCA:ssa Suomi luopuu tästä vallasta. Jos yhdysvaltalaissotilas vaikkapa syyllistyy raiskaukseen vapaa-ajallaan kostean kapakkaillan jälkeen, sotilas tuomitaan Yhdysvaltojen lain mukaan. Sopimuksen mukaan Suomi voi erityisissä tapauksissa ottaa itselleen takaisin tuomiovallan, mutta jää määrittelemättä, mitä nuo tilanteet voisivat olla.
On selvä, että Yhdysvallat ei halua sotilaidensa tuomitsemista muiden maiden lakien mukaan. Yhdysvallat ei myöskään ole jäsenenä sotarikoksia käsittelevässä Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ICC:ssä. Sillä on kuitenkin ollut ongelmia 1950luvulta saakka niissä liittolaismaissa, joissa on yhdysvaltalaisjoukkoja, muistuttaa Koskenniemi. Esimerkiksi Saksassa, Japanissa ja Etelä-Koreassa on ollut useita rikostapauksia, jotka on pääsääntöisesti käsitelty yhdysvaltalaisen lainsäädännön mukaan. Yhdysvaltoja on usein syytetty liian lepsusta suhtautumisesta sotilaidensa tekemiin rikoksiin ulkomailla.
Suomen ja Yhdysvaltojen välinen DCA-sopimus on voimassa kymmenen vuotta, ellei sitä sen jälkeen jatketa.
Lisäluettavaa:
DCA-sopimus
https://um.fi/documents/35732/0/DCA%20Finland%20Prime%20Finnish_signed.pdf/25b f3dcd-b48a-eb70-2070-e775ceeda11a?t=1702984998296
YYA-sopimus
https://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1948/19480017
Kuvareportaasi: Sateenkaarevat vastineet
Veera Kontula
Valokuvaaja Veera Kontula valokuvasi sateenkaari-ihmisiä 2023 Idea kuvasarjasta lähti valokuvaajaa ärsyttäneistä Adobe kuvapankin heteronormatiivisista kuvista, joihin Kontula teki sateenkaarevat vastineet. Uusi Sivu ei julkaise kuvapankkikuvia vaan haluaa antaa äänen sateenkaarelle.
Kuvat:VeeraKontula
Kuvat: Veera Kontula
Kuvat: Veera Kontula
Kuvat: Veera Kontula
Kuvat: Veera Kontula
JP (Juha-Pekka) Väisänen pohtii kansalaisyhteiskunnan ja demokratian tulevaisuutta, kirjoittaa esseen nautinnolla kasvamisen puolesta ja kysyy miksi politiikka haluaa olla töissä kärsimyksellä.
Tiivistelmä esseestä: ”Kaikki mikä ei tapa”
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Kollaasi 2009, JP (Juha-Pekka) Väisänen. Kuva JPVäisänen
Tämä essee ei suostu reunahuomioksi vaan on manifesti nautinnon kautta kasvamisesta.
Ehdotan, että innostutaan aluksi ajatuksesta, että nauttiminen on kärsimisen vastakohta niin silloin hurmos, kiihko, huuma ja ekstaasi ovat varmasti töissä nautinnolla.
Käsitetaiteilijanasytynitalialaisenfilosofi Giorgio Collin ajatuksesta, että ”filosofia ja taide ovat ekstaasin tekniikoita.” Allekirjoitan salamaniskusta Collin tutkiman saksalaisen
filosofi Friedrich Nietzschen ajatuksen siitä, että kaikki totuus riippuu näkökulmasta.
Absoluuttinen totuus on kuollut. Vaviskaa valeuutiset ja eläköön keskustelu! Tässä esseessä tykimmin donkkaavat ruohonjuuren, kolmannen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan totuudet. Suvaitsevaisuuden, demokratian ja uteliaisuuden nimissä on kiinnostavaa tarkastella muitakin totuuksia kuten Perussuomalaisten periaateohjelmaa.
15. huhtikuuta joukko määrätietoisia taiteilijoita marssi Helsingin kylmässä keväässä.
Laitettiin käyntiin luovien alojen Kivi voittaa sakset perus-mielenosoitus. Käveltiin puuskamaisessa innostuksessa Rautatientorilta Espan lavalle. Kannoin kylttiä, jossa luki ”Loppu kulttuurin marginalisoimiselle”. Tunnistin muutaman pauhaavan suun: elokuvaohjaajan, kirjailijan ja näyttelijän. Hurrasimme joukkovoimalle ja hyville puhujille. Kulttuurin ahdinko ahdisti. Samaan aikaan Suomen hallitus piti budjettiriihtä tien toisella puolella.
Tänään tiedämme, että Kokoomuksen Petteri Orpon ja perussuomalaisten Riikka Purran hallitus on leikannut kaikkein heikompiosaisilta, kulttuurista ja kansalaisten itsenäisestä toiminnasta sekä kansalaisyhteiskunnan rahoituksesta historiallisen kovalla kädellä. ”Koska on pakko”, sanoo valtionvarainministeri Riikka Purra.
Kymmenille merkittäville siviiliyhteiskunnan yleishyödyllisille kansalaisjärjestöille, kaikki suomalaiset rauhanjärjestöt mukaan lukien keväällä 2024 ilmoitettiin kaiken valtionavustuksen lopettamisesta.
Näyttää vahvasti siltä, että politiikka on töissä kärsimyksellä. Keväällä 2024 uutiset leikkauksista nousivat ihmisten tietoisuuteen kuin rotat kaduille Camus´n Rutossa. ”…kaikkialla oli rottia, kasoittain rikkatynnyreissä tai pitkinä riveinä katuojissa.”, kirjoittaa
Albert Camus. Ranskalainen kirjailija kuvailee hyvin kirjassaan ”Rutto” (La Peste, 1947)
kollektiivista kärsimystä, jonka yhteiskunta joutuu kohtaamaan. Onpa ajankohtaista! Camus saa minut ymmärtämään jotain siitä, mitä yhteinen kärsimys saa aikaan yhdessä ihmisessä ja koko yhteisössä. Kirjassa rottien lisäksi myös ihmisiä saa surmansa ihmisen oman toiminnan takia. Meillä suomalaisilla on kokemusta eristämisestä ja kärsimyksestä toista maailmansotaa tuoreemmin - viimeksi koronasta. Kärsimystarina saa tänään jatkoa populistisen oikeiston leikkauspolitiikan ankaralla yhteiskunnallisella jalostamisella ja kurjistamisella.
Rauhan aktivistina ja ajattelevana ihmisenä järkytyn Riikka Purran viestistä, että ”Leikkauksille ei ole vaihtoehtoja.” Tuntuu, ettei tätä Suomea ole tarkoitettu minulle.
Uusliberalistinen ajattelu, joka korostaa yksilön vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, on vallannut poliittisen kentän. Valtionavustusten leikkaukset ovat suora hyökkäys kansalaisyhteiskuntaa vastaan. Ne uhkaavat demokratian perustaa ja heikentävät sosiaalista oikeudenmukaisuutta.
Allekirjoitan Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE:n kuvaaman vaaran siitä, että autonomian ja resurssien puutteesta epävarmuuden täyttäessä näkökulmat, on melkeinmahdotontahaastaavääränlaistapolitiikkaa.Kärsimysviemehutjakyvynajatella toisin. Epävarmuus saa aikaan sen, että tuntuu kuin vain toistaisi omaa onnetonta tilaa, rahapulaa, pienuutta ja kaiken mahdottomuutta. Jää paha levy päälle. Eivätkö köyhät, kaikkein heikoimmassa tilanteessa olevat ja luuserit siksi ole koskaan tehneet vallankumousta?
Nauttiminen on kärsimisen vastakohta, mutta miten kurjuudessa ja onnettomassa tilanteessa kuten vaikka rahapulassa voisi vaihtaa kärsimys-moodista nautiskeluun? Jos, kuten alussa väitin hurmos, kiihko, huuma ja ekstaasi ovat töissä nautinnolla, olisi
varmaan parasta kysyä niitä avuksi, ei huijaamaan vaan antamaan vaihtoehtoista näkökulmaa pääsemään irti kurjuudesta ja sen yksisilmäisestä maailmankaikkeudesta.
Kun oivaltaa, että ei ole mitään menetettävää, kun viimeiset valtionavut on viety, saattaa marginaalissa koettu loppu ja kuolema vapauttaa löytämään kärsimyksen ja epävarmuuden täyttämässä todellisuudessa kokonaan uuden, radikaalin näkökulman tai ulospääsyn sellaiseen, jota ei ole ollut ennen olemassa, jota ei aikaisemmassa normaalissa pystynyt hahmottamaan tai saanut sanoa ääneen. Oliko Pierre Bourdieu oikeassa kirjoittaessaan kenttäteorian, jossa kaikki uusi löytyy marginaalista, kunnes joutuu taas palaamaan sinne missä oli syntynytkin?
Meille taiteilijoille, jotka kohtaamme tätä luovaa kuolemaa työksemme ja olemme saaneet siihen koulutuksen saatamme olla nyt arvaamattoman tarpeellisia fasilitaattoreita kansalaisyhteiskunnalle, joka kamppailee nyt elämästä ja kuolemasta. Me taiteilijat olemme käyneet monta kertaa ”toisella puolella”, tulleet aina takaisin ja kehittäneet absoluuttisen totuuden kaveriksi pluralistisia ja inklusiivisia vaihtoehtoja.
2024 historiallisen ankara julkisten tukien ja avustusten leikkaaminen olisi voitu estää, jos Orpo-Purranhallituksenajatusvapaudestaeiolisitarkoittanutvainrahallaostettavaatilaa tai jos valtaeliitin maailmankuva ei olisi perustunut vain vahvojen valtaan. Ahdinko ja kärsimys olisi voitu estää, jos poliittiset puolueet eivät olisi luopuneet konsensuksesta turvata kansalaisjärjestöjen toimintaresursseja, kun vapaa-ajan sektorin rahoitusriippuvuusrahapeleihinarvioitiinuudelleen.Kurjistaminenolisivoituestää,josme, olisimme itse olleet joukkovoimaisempia ja vaihtoehtomme olisi ollut kovaäänisempi ja konkreettisempi.
Kesällä (6.6.2024) Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen kansalaisjärjestöjen toimintaedellytysten kehittämisestä. Riikka Purra kutsuu tätä kansalaisjärjestöstrategiaksi. Kansalaisjärjestöjen suora reaktio uuteen strategiaan oli tyrmäävä. ”Valtioneuvoston hyväksymä kansalaisjärjestöstrategia on mitätön laastari jättileikkausten repimään haavaan”, sanovat Suomen nuorisoalan kattojärjestö Allianssi,
Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry, Suomen kehitysjärjestöjen kattojärjestö
Fingo, SOSTE Suomen sosiaali- ja terveys ja Suomen Olympiakomitea, julkaisussaan (7.6.2024).
Uuden strategian mukaan valtionavustuksia laajennetaan aiemmin kohdennetuista avustuksista yleisavustuksiin ja eräille (ei kaikille) kansalaisjärjestöille tehtävien lahjoitusten verovähennyskelpoisuutta lisätään.
Järjestöt kritisoivat myös prosessia, jolla uusi strategia valmisteltiin. Järjestöjen julkaisun mukaan ”strategia valmisteltiin kevään 2024 aikana kiireellä ja tuomatta poliittisia päättäjiä, virkavalmistelijoita tai kansalaisjärjestöjen edustajia kertaakaan yhteen saman pöydän äärelle.”
Joskus kauan aikaa sitten luulimme vielä elävämme litteällä alustalla ja pelkäsimme sen laidalta putoamista. Paperin laidoilta voi loppua tila kirjoittaa ja piirtää, ajatella.
Tampereen yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä Laura Piippo kirjoittaa marginaaleista kirjassa Paperinen avaruus (2020). Piipon mukaan ” Yhteiskunnalliskulttuurisessa kontekstissa marginaalin ja keskuksen käsitteet kytkeytyvät erityisen vahvasti erilaisiin valtasuhteisiin ja tätä kautta kirjallisuuden marginaali erilaisiin vähemmistökirjallisuuksiin. Tässä mielessä marginaalin käsitteeseen liittyy myös ulossulkemista, kärsimystä ja väkivaltaa.”
Onko marginaalissa oleminen poissaolemista? Kun ei olla keskellä ja ytimessä ollaan sivussa tai ei missään. Onko marginaali loppumista, jonkun asian päättymistä, kuolemaa vai onko marginaali jonkun toisen logiikan, ajatusmallin, ideologian ja ymmärtämisen paikka, uuden alku ja toisinajattelun tila? Onko marginaalissa eläminen nietzscheläistä kärsimyksen kautta kasvamista? Kysyin tekoälyltä. Se vastasi, että varsinainen teksti alkaa heti marginaalin jälkeen.
Mark Waller reflects on Macklemore's assertion that "Art in its purest form is resistance," emphasizing how art serves as a powerful response to the harsh realities and profound beauty of the world. In South Africa, where the contrast between idealism and reality is stark, Waller explores how art can process and express this tension, capturing both the struggles and splendors of daily life. Through his abstract landscapes, he delves into themes of resistance and transformation, using art to navigate and convey the complex emotions surrounding social injustices and personal experiences.
Abstract landscapes in resistance
“Art in its purest form is resistance. Art in its purest form is from the heart and it connects with people. It brings people together,” ~ Macklemore
How to process the violence and beauty we see all around us, the constant clash between them, the horror of how so much life is lived in contrast to the splendour of the world and
Mark Waller
Painting: Mark Waller, “Mabopane Highway revisited” (2017), oil on canvas
Photograph: Mark Waller
– sometimes – of what we can achieve? It’s an eternal theme that occupies us all in one way or another, now and then. It’s also familiar to anyone involved in the arts who stands against wars of aggression or acts in solidarity with people suffering violence and oppression. There are degrees of distance: the closer we are to harsh realities, the more they colour our lives and inform how we represent the world and express our responses to it in some artistic, creative sense. That proximity, or closeness, is a messy, disparate, unruly mixof thephysical and psychological,temporal and spatial.But intrying toprocess thiscacophonywearealsostrainingtoget beyondit,tomakethetoo-good-to-be-truetrue.
I’m not sure I would have become involved in painting if I hadn’t gone to live in South Africa. South Africa, with all its world-changing history of struggle, the ‘miracle’ of its liberation from apartheid oppression and the rose-tinted promise that held, the grinding dissonance of theidealandthereality.Iwasfamiliarwiththatdisparitylongbeforecomingtolivehere, but could only explore it more fully through day-to-day experience – living with my young family in rural and urban townships, trying to survive on piecemeal freelance writing jobs, and now a precarious though more settled existence on the northern edge of Pretoria.
Up close, the ideal-reality dissonance plays out in mundane daily life, where the neat statistics of South Africa being the most unequal country in the world are chaotically revealedintheabrasiveclashbetweenrichandpoor,thosethathavesomethingandthose thathavelittleornothing.Theglaringinequalityyouseeallaroundisthesandintheengine that thunders onward, shrieking and agonising. It’s also there in the silence of humiliation, insult and disregard that colour and shade so much of the interaction between people confined and warped by racialised wealth and poverty. And it’s expressed, directly and indirectly, consciously and subconsciously, in violence. The patriarchal war on the bodies of women and girls, the murders that go hand in hand with robbery, kidnappings, car hijacks, and the violence of car and minibus taxi accidents, around which small crowds gather to rubberneck the horror. The worst scenes stick in my mind: the body of a schoolboy, partly covered by cardboard, lying at the side of an intersection in Pretoria’s Soshanguvetownshipastheobliviousmorningrushwentonallaround;bodypartsspread
across the Mabopane highway by a shredded vehicle that the minibus taxi I was in slowly weaved around; the news story of a baby abandoned in a ditch, found by some guy, raped and then again left to die; the weekly stories of girls who didn’t make it home after school, their partly-clothed bodies found days later on some stretch of rubbish-strewn wasteland. Violence is there too in anger and protest when people who’ve had enough of the lack of services close roads with burning tyres, pelt passing cars with rocks.
Brilliant orange-red mountains, green and violet-grey veldt and valleys, vast sunset and dawn skyscapes of yellow, blue, maroon and emerald green in myriad values that frame the city, the townships and the expanses of veldt between them. And people, when not hurled around by ‘market forces’ or crushed when life goes wrong. Beauty is not just there in the natural environment but in the interactions of people within it.
How to process this? I took to painting as a way to try to express all the anger and frustration, the tension and sense of injustice I see all around me. I couldn’t live here and not try to convey it in some way. I didn’t paint or draw much before and never learned to. But one day nine years ago, I felt I’d had enough and bought oils and canvases, brushes and palette knives and set to work. I wanted to try to show what it feels like to experience the intensity of beauty and pain I encounter or hear about every day. This was more therapeutic than anything else, self-medicating with paint.
As I started, haphazardly, incompetently, on a path of slow trial and error learning, the idea grew of painting abstract landscapes as a way to explore how life feels here and, being here, how the world looks. At its most simple, the landscape is the context for everything: sky,land – thefirstelusive,constantlychanging,colouringtheterrain;thesecond,ourhard reality, where we live and die. All sorts of different ideas sprang out of that, including very basic notions of ideal, reality and the intermix of the two (and, politically, idealism and materialism). But also ideas of resistance, the turmoil of struggle against wrong and cruel conditions.Almostanymoodcanbecontainedwithinaphysicallandscape,andresistance can take any form, from tangible action to solitary introspection.
My abstract landscape artwork also takes different forms, at times including figurative elements and perspective or doing away with them altogether. Some deal more obviously with the landscape as an exterior, while with others, the landscape is an interior one, an inner space, an emotional response to a situation or unfolding catastrophe. Abstract painting of this kind is also open to all sorts of interpretation, and I’ve little idea if the intention I started out with and developed in any particular painting strikes a chord with anyone. I post inadequate photos of it on social media but otherwise let the work pile up. Once one piece of work is done, I move on. Each painting is done out of a sense of anxiety, frustration, anger, or catharsis. I don’t know if it’s going anywhere or works just that it’s the only way I have found to examine how it feels to exist here and to see the rest of the world from this perspective.
Resistance and protest art has a long and celebrated history in South Africa. The protest art of the anti-apartheid struggle created images that resonate in current protests. The more exploratory work of artists working during and after apartheid, which we could call resistance art, draws on European traditions of impressionism and expressionism to portray many facets of racial and class oppression and opposition to it. This is explored in the wonderful book The Apartheid Mirror (2007). I try to probe ideas of resistance in abstract landscapes. While much of the initial impetus for this is a response to the reality of South Africa today, I never think of my efforts as bounded by some national context, but try to use the abstract landscape format, or parts of it, to respond to other things through beingwhereIam,whetherthewaragainstPalestineorthetollofthecovidpandemic,often triggered by a line or idea in a poem, song or book. The more abstract a piece of work is, the more open it is to interpretation, which could, I hope, range beyond the initial intention of the work. The aim, though, is often to distil the idea of resistance, to express it in its most stripped-down state through contrasts of light and dark, tone and colour, even the use of titles, to gain a sense of spiritual traction from damage, harm and suffering to move forward. That is the ideal, at any rate, and the source of this obsession with paint.
Art and politics are not separate. Even the most seemingly politically disassociated artworks reflect, consciously or subconsciously, a relationship with the world, what we think about it and how we act in it. This is not politics in the narrow, other-sided sense of parties, policies, and votes but in its broader, more inclusive sense of all human activity seen in totality as a contradiction-ridden (dialectical) endeavour, and how it shapes our ideas of freedom and how we conceive the ideals we pursue or think we do. I have in mind Marx’s point that “The standpoint of the old materialism is civil society; the standpoint of the new is human society or social humanity.” This, in some ways, answers the “Why” of resistance. But why is art in its purest form resistance? What’s the point, beyond the need to protest against and end the ongoing and expected atrocities of late-stage imperialism? Maybe it’s because this resistance looks beyond immediate circumstances, beyond the anxieties and horrors of the now, to a more profound idea and an apperception of distant freedom.
Mark Waller is an English-Finnish journalist, translator and painter who lives in South Africa. His paintings are on Instagram @markwaller2019. For further information about them, contact: markwaller2010@gmail.com
Photograph: Masana Waller
Painting: Mark Waller, “...horror drifted away...” (2024, from _Everyone sang_, Siegfried Sassoon)
Painting: Mark Waller, “All we do is forget” (2020)
Both paintings: oil on canvas. Photograph: Mark Waller.
Kriitikko Riku Räihän mukaanMarko Korvela kirjoittaa suomalaisia beat runoja, joiden taustalla on kyllästyminen asevarusteluun, yhteiskunnan luokkarakenteeseenja seksitabuun. Räihä ihmettelee miksi kirjailija pitää maailmantilannetta vielä vaikeampana kuin mitä se ehkä onkaan.
Marko Korvela kirjoittaa beat runoja
Riku Räihä
Marko Korvela on suomalainen runoilija ja toimittaja. Kuva: JPVäisänen
1950-luvun suosittua median kulttiaineistoa olivat USA:n beatnikit ja Englannin nuoret vihaiset miehet. Heidän maailmastaan saa käsityksen yhdysvaltaisten Allen Ginsbergin ”Huuto” (1956), Jack Kerouacin ”Matkalla” (1957)- ja William Burroughsin ”Alaston lounas” (1959)-teoksista,taienglantilaisen John Osbornen näytelmästä ”Nuori viha”(1956, elokuvaksi 1959).
Nämä asevarusteluun, yhteiskunnan luokkarakenteeseen ja seksitabuun kyllästyneet miehet ja naiset saivat seuraajia Yhdysvalloista, Länsi-Euroopasta ja muualtakin maailmasta. Suomessa heidän aikaansaannoksiaan, - vastakulttuuria -, esiteltiin ansiokkaasti mm. 1960-luvun alun teoksessa ”Idän ja lännen runot” (1963), sekä uudemmissa turkulaisen Sammakko Kustannuksen niin ikään ansiokkaissa suomennoksissa.
”Myyr Yorkin kuningas” on Marko Korvelan (s. 1974) toinen runoteos. Korvela kirjoittaa melko suttuista ja dekadenttia runoutta, jonka myönteisiä arvoja on toisinaan vaikea nähdä. On kuin hän pitäisi itsensä ja maailman tilannetta vielä vaikeampana kuin mitä se ehkä onkaan? Tai ottaisi tahattomasti vaikutteita pahoin terrorisoituneesta kansainvälisestä politiikasta?
Yleisöystävälliset, positiiviset runot, kuten sivun 28 kekseliäs ja riemastuttava ”Pusuja” , ovatainakintässäkokoelmassapoikkeus.Sellaisetolisivatvastavoimaaihmistenyleiselle välinpitämättömyydelle, jonka arvostelu mielestäni kuuluu beat-runouden ja tämänkin teoksen tehtäviin. Mieskunnon puutteen valittelut, itsemurha-ajatukset ja vihjaukset huumekokeiluihin olisi sen sijaan voinut jättää kirjasta pois. Alisuoriutuminen on tarttuvaa ja se voi vaikuttaa epäsuotuisasti pystyviinkin yksilöihin. Ei pidä uskoa, että tässä aineellisuuteen painottuvassa yhteiskunnassa kaikki ajattelevat ihmiset olisivat automaattisesti onnettomia panttivankeja.
Vaikkaolosuhteeteivätolekaikilleyksinomaanhyvät,ontäälläedelleenmyöselämässään hyvin onnistuneita ihmisiä, eivätkä he kaikki välttämättä ole edes rikkaita. Toivoisin, että nuoret ihmiset löytäisivät elämäänsä myönteiset arvot ja että kirjoittajat kertoisivat niistä myönteisellä & rakentavalla tavalla – elämän sudenkuoppia silti vähättelemättä.
Marko Korvela : Myyr Yorkin kuningas. Hki Momentum Kirjat 2023 2. p 2024 124 s. ISBN 9789527553886
Riku Räihä on Filosofian maisteri ja Suomen Arvostelijain Liiton jäsen
Kriitikko Akira Siivosen mukaan Henna Hartikaisen kirjassa ”Milla ja ihmeellinen tonttu” käsitellään
useita aiheita kuten ihmisten ja elämän moniulotteisuutta. Siivosen mielestä kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä
Henna Hartikainen, Milla ja ihmeellinen tonttu
Akira Siivonen
Kirjan kannen on tehnyt Heini Saari. Kuva: Henna Hartikainen
"Milla on pian yhdeksänvuotias pikkukylän tyttö. Pohdiskelu, piirtäminen ja kirjoittaminen on Millalle mukavaa ajanvietettä, mutta välillä hän kaipaa elämäänsä ystävää, jonka kanssa jakaa asioita .Milla saa päiviinsä enemmän jännitystä kuin olisi osannut edes toivoa, kun hän eräänä päivänä löytää pikkuruisen paperilapun. Se on kutsu Tontulta pihapuun juurelle. Tonttu
Tonttunen kertoo Millalle ihastuttavia tarinoita eläimistä, ja eräästä erityisen hassusta ja hyväsydämisestä, piikittömästä pikku siilistä.
Joka päivä Milla löytää ihmeellisiä asioita odottaessaan innoissaan ja jännityksellä Tontun kohtaamista, sekä jatkoa siilin tarinalle. Lopulta Milla saa kysyä Tontulta tontuista ja vähän muistakin asioista. Milla saa viimein elämäänsä myös hyvän ystävän, Lismun."
Olipas ihana lukea lastenkirja pitkästä aikaa! Kirja on kesän aikana ilmestyvä Henna Hartikaisen kirjoittama Milla ja ihmeellinen tonttu. Kirjan tapahtumat sijoittuvat talveen. Ehditään elää joulu sekä palata tammikuussa kouluun. Koulussa Milla saa ystäviä ja pääsee mm. näytelmään mukaan. Kotona hän tapaa tontun, joka kertoo hänelle tarinan Piikittömästä siilistä, muista metsän eläimistä sekä Tontusta.
Tontut on yksiä lemppareitani, koska niillä on pitkä historia myös Suomessa. Oli kiinnostavaa katsoa maailmaa välillä lapsen silmin. Kiinnitin huomiota siihen, että Milla huolehtii asioista ikäänsä nähden ehkä hiukan liikaa.
En tiedä, onko kirja varsinaisesti sateenkaarikirja, mutta bongasin Millan päiväkirjasta mietteen, joka ainakin viittaa siihen suuntaan.
Hahmoja kirjassa oli sen verran, että välillä oli haaste pysyä tapahtumista perillä. Tästä huolimatta kirja oli helppolukuinen ja viihdyttävä.
Kirjassa käsitellään mm. seuraavia aiheita: Pelkoja ja rohkeuden esiintuomista, ihmisten ja elämän moniulotteisuutta, itsensä ja toisten ymmärtämisen tärkeyttä. Ystävyyden merkitystä. Vaistoja. Elämän ihmeellisyyttä.
Kuvitukset: Henna Hartikainen ja Heini Saari. Kansi Heini Saari, Takakansi: Henna Hartikainen. Kirjan voi ostaa www.Bod.fi -alustalta
Suomen perinteinen linja Länsi-Saharan kysymyksessä on painottanut kansojen itsemääräämisoikeutta, minkä vuoksi Suomi ei ole tukenut Marokon ehdottamaa autonomiasuunnitelmaa. Jaana Kannisen mukaan nyt Suomen hallitus näyttää kuitenkin muuttaneen kantaansa, kun ulkoministeri Elina Valtonen totesi tapaamisessaan marokkolaisen virkaveljensä kanssa, että autonomiasuunnitelma voi toimia pohjana jatkoneuvotteluille.
Ulkoministeriön mukaan Suomen kanta ei kuitenkaan ole muuttunut, vaan sitä on vain täydennetty.
Suomi ja Länsi-Saharan kysymys
Kaksi sahrawi-naista kantaa Länsi-Saharan lippua Marokon miehittämällä alueella, missä lipun esittäminen on vaarallista. Siitä voi joutua pitkäksi aikaa vankilaan ja kidutetuksi.
Kuva saatu Maima Mahmoudilta
Jaana Kanninen
Suomi on perinteisesti korostanut ihmisoikeuksia sekä kansojen itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Siitä syystä Suomi ei ole kannattanut Marokon vuonna 2007 esittämää niinsanottuaLänsi-Saharanautonomiasuunnitelmaa.SenmukaanLänsi-Saharankonflikti ratkaistaisiin antamalla sahrawi-kansalle lisää autonomisia oikeuksia, mutta ei täysimääräistä itsenäisyyttä. Niinpä länsisaharalaisia edustava Länsi-Saharan itsenäisyysrintama Polisario on hylännyt miehittäjän suunnitelman.
Nyt arabimaailman tiedotusvälineet kirjoittavat, että Suomen nykyinen hallitus on muuttanut kantaansa Länsi-Saharan kysymykseen. Ulkoministeri Elina Valtonen tapasi marokkolaisen virkaveljensä, ulkoministeri Nasser Bouritan ja totesi tälle, että autonomiasuunnitelma on hyvä pohja jatkoneuvotteluille Länsi-Saharan asemasta. https://english.aawsat.com/arab-world/5048127-finland-supports-morocco’ssovereignty-over-sahara Ulkoministeriön mukaan Suomen kanta ei ole muuttunut, vaan sitä on vain täydennetty. https://www.hs.fi/maailma/art-2000010616880.html
Muut pohjoismaat eivät ole hyväksyneet autonomiasuunnitelmaa ja siten Marokon oikeutta hallita Länsi-Saharaa.
Marokko on miehittänyt Länsi-Saharaa vuodesta 1975 lähtien, jolloin siirtomaaisäntä
Espanja vetäytyi Länsi-Saharasta. Kiista Länsi-Saharan asemasta on jatkunut siitä saakka ilman merkkejä ratkaisun löytymisestä.
Ulkoministeriön tiedote ulkoministereiden tapaamisesta 6.8.2024: https://um.fi/ajankohtaista/-/asset_publisher/gc654PySnjTX/content/suomen-jamarokon-ulkoministerit-keskustelivat-ajankohtaisista-aiheista/35732
Samuel Leminen alkaa tuottaa taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden rauhanjärjestö
PANDille tapahtumia, klubeja ja konsertteja. Lemisellä on pitkä kokemus tapahtumatuotannosta, rauhasta ja aktivismista.
Samuel Leminen: Kuvittele Rauha - Imagine
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Samuel Leminen. Kuva: Elisabet Cavén
Muusikko ja tapahtumatuottaja Samuel Leminen (s. 1979) haluaa kutsua ja koota ihmisiä kulttuurin ja taiteen pariin sekä muistuttaa rauhan jatkuvasta mahdollisuudesta. "Ajatuksenani on alkaa syksyllä tuottaa taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden rauhanjärjestö PANDille poikkitaiteellisia klubi-iltoja eri teemoilla kerran kuussa, sekä järjestää yksi vähän isompi rauhankonsertti keväälle 2025", sanoo Leminen.
Tapahtumatuottajaksi käytännön kautta
Moni nuori on kiinnostunut tapahtuma-alasta. Lemisen mukaan nykyisin on monia vaihtoehtoja opiskella tapahtumatuottajaksi. Lemisellä itsellään tapahtumatuottajan työ alkoi tarpeesta järjestää keikkoja omille ja kavereiden bändeille. Käytännössä tämä tarkoitti marssimista paikan päälle ja oman ehdotuksen esittämistä erilaisille organisaatioille. "Kunhan vain päivämäärä oli saatu lukkoon, alettiin miettiä muita käytännön järjestelyjä, mitä mieleen tuli. Pikkuhiljaa oppi listaamaan kaikki tarpeelliset osa-alueet, mukaan lukien byrokraattiset säädöt, joita ei aluksi tullut ajatelleeksi.
Tuottaminen vaatii toki tietynlaisen kokonaisuuksia hallitsevan luonteen lisäksi ennen kaikkea rohkeutta, avointa mieltä sekä hyviä muistiinpanovälineitä!" sanoo Leminen.
Pitkä ura tapahtumatuottajana
Samuel Leminen on tuottanut tapahtumia freelancer-pohjalta 90-luvun puolivälistä asti.
Silloin hän järjesti Kannelmäen kappelissa John Lennonin sekä Jimi Hendrixin muistokonsertit.Ihanensimmäisenplayback-keikkansaLeminenjärjestijolastentarhassa Dingo-huuman aikoihin. Vuosituhannen vaihteessa hän järkkäili ug-tapahtumia mm. Lepakossa,Makasiineilla,Oranssilla,TavastiallajaGloriassa."Olinsamoihinaikoihinmyös töissä Aseistakieltäytyjäliitossa, jonka nimissä järjestin tukikeikkoja. 2000-luvulla järjestimme viitisen vuotta 'Mårtensby Beat Fest'ejä runoilija Teemu Hirvilammen pihalla, ja sen jälkeen viitisen kesää Alppipuistossa 'Vadelma Fest' -tapahtumaa tuottaessa.
Visuaalisen taiteen ja elävän musiikin yhdistys Vadelmassa toimin kymmenkunta vuotta varapuheenjohtajana", sanoo Leminen.
Lukuisten yksittäisten keikkojen lisäksi Leminen on tuottanut useita Kallio Kukkiitapahtumia sekä Liekki-klubia, joka järjestettiin 14 maanantaina putkeen vanhassa Prankkarissa. Isoimpia produktioita, joissa Leminen on ollut mukana järjestäjänä, ovat olleet Alppipuiston konsertit ja "Space Odyssey 2001" VR:n Makasiineilla, jonka pääesiintyjänä oli Ozric Tentacles Englannista.
Elämäntapamuusikko ja monipuolinen artisti
Leminen vierastaa ammattimuusikon titteliä, koska hän ei osaa lukea nuotteja, saati että olisi opiskellut musiikkialan tutkinnon. "Olen saanut kuitenkin soittaa reilun kolmenkymmenen vuoden varrella toista tuhatta keikkaa yli kymmenessä maassa aina Japanista Meksikoon. Kutsun itseäni mieluummin elämäntapamuusikoksi."
Leminen on soittanut lukuisten projektien lisäksi mm. psykedeelistä rockia Wasamissa, progea Inner Light Orchestrassa, punk'n'rollia Cherry & The Vipersissa sekä rautalankaa
The Charadesissa. Lisäksi hän on vieraillut mm. Piirpaukessa sekä saanut kunnian soittaa muutamia keikkoja kitaristina myöhempien aikojen Kingston Wall -tribuuteissa. "Tällä hetkellä aktiivisia yhtyeitäni ovat 20-vuotisjuhliaan viettävä bluestrio The Rattlesnake Shakers, länsiafrikkalaisia rytmejä tarjoileva Vodou Fusion sekä itä-helsinkiläistä ihmissuhdepunkia takova Siistit Limakalvot, jossa toteutuu lapsuuteni haave saada paukuttaa pannuja", sanoo Leminen.
Rauhan ja rakkauden aate lähellä sydäntä
Lemiselle kulttuuri, taide sekä rauhan ja rakkauden aate ovat olleet lähellä sydäntä aina siitä lähtien, kun hän 10–11-vuotiaana päätti ryhtyä hipiksi ja hankki ensimmäisen kukkapaitansa. "Olimme perheeni kanssa 12-vuotiaana sukuloimassa USA:ssa, jolloin käynnissä oli ensimmäinen Persianlahden sota. Oli järkyttävää katsoa televisiosta livenä ohjusiskuja Bagdadiin ja propagandaa, jossa vanhat Vietnamin sodan vastustajat puhisivat nyt tukeaan isä-Bushin sotaretkelle. Kun pääsin takaisin kotiin, otin asiakseni kuunnella joka päivä Lennonin 'Give Peace A Chance'n, kunnes sota vihdoin loppuisi", sanoo Leminen.
Aktivismista taiteen kautta maailman parantamiseen
Leminen oli vuosituhannen vaihteessa töissä Aseistakieltäytyjäliitossa (AKL) ja sitäkin kautta mukana aktivisti-skenessä, kuten myös Rauhankasvatusinstituutin hallituksessa.
Hän on osallistunut mm. Prahan (2000) ja Göteborgin (2001) tapahtumiin ja mielenosoituksiin. "Sisäinen pasifistini masentui aika lailla näiden tapahtumien purkautuessa väkivaltaisiksi yhteenotoiksi, ja etäännyinkin siksi liikkeestä. Päätin alkaa parantaa maailmaa ennemminkin omalla taiteellani", sanoo Leminen.
Taide, aktivismi ja hengenheimolaiset
Musiikin lisäksi kirjoittaminen ja kuvantekeminen ovat aina olleet Lemiselle tärkeitä itseilmaisumuotoja. Kuten myös lempeä aktivismi. "Olen kyllä vielä viime vuosinakin osallistunut toisinaan joihinkin aktioihin, kuten Englannin ydinasetehtailla Aldermastonissa 2010 ja Burghfieldissa 2016, joissa toimin trubaduurina.
Useita pandilaisia on kuulunut ystäväpiiriini jo vuosia, ja nyt kun olin palailemassa vihdoin taas työelämään sairasvuoteelta noustuani, tuntui luontevalta etsiä merkityksellistä palkkatukipaikkaa hengenheimolaisyhdistysten parista, ja mikäpä onkaan nyt parempaa kuin voida yhdistää ideologia ja intohimo, ja vieläpä työksi", sanoo Leminen.
Lemisen mukaan taiteilija voi aina antaa oman sävelensä kuulua, siveltimen jälkensä näkyä, syvimmät sanansa muiden luettavaksi tai vaikka herättää performanssilla ohikulkijassa ajatus rauhasta... Imagine Peace.
Esittelemme
rauhanjärjestöjä, tässä numerossa Kansainvälinen
Rauhantoimisto (IPB)
Kansainvälisen Rauhantoimiston toiminnanjohtaja Sean Connerin mukaan IPB:n perusperiaatteena on puhua niiden kanssa, joiden kanssa olemme eri mieltä - olipa kyseessä vaikeat keskustelut rauhanaktivistien välillä tai hallitusten välillä, jotka ovat suorassa tai epäsuorassa konfliktissa toistensa kanssa. Tämä ei ole helppoa, mutta ilman dialogia meillä on riski ajautua yhä suurempaan väkivallan kierteeseen.
Dialogittomuus johtaa väkivallan kierteeseen
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Sean Conner nimitettiin IPB:n toiminnanjohtajaksi lokakuussa 2022. Kuva IPB
Sean Conner on kansainvälisen Rauhantoimiston (International Peace Bureau, IPB) uusi toiminnanjohtaja. Connerin valinnan (2022) myötä kansainvälinen rauhanjärjestö on saanut toimintaansa tarvittavaa uutta potkua ja tuoreita näkökulmia, kuten monimuotoisen liittouman rakentamiseen, kulttuurienvälisyyteen sekä kansainvälisen vaihdon ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisen kysymyksiin. Connerin omakohtainen kokemusrauhantyöstäjaaktivismistatuomonipuolistaosaamista,jollahänononnistunut uudistamaan järjestöä.
Rauhanliikkeen nykyhaasteet
Connerin mukaan viimeiset kaksi vuotta ovat olleet erityisen vaikeita rauhalle ja rauhanliikkeelle. IPB:n johtaminen nykyisissä kansainvälisissä olosuhteissa on varmasti ainutlaatuinen haaste. IPB:llä on 300 jäsenjärjestöä 70 maassa. Naiset Rauhan Puolestaverkosto, Sadankomitea, Suomen Rauhanliitto ja Suomen Rauhanpuolustajat ovat Kansainvälisen Rauhantoimiston jäsenjärjestöjä.
IPB:n kansainväliset jäsenjärjestöt muodostavat globaalin rauhanverkoston, joka yhdistää tietoa ja kampanjakokemusta. Järjestön jäsenillä on laaja kirjo näkökulmia ja lähestymistapoja rauhan edistämiseen näinä haastavina aikoina. Toiminnanjohtaja Conner huokailee rauhantyön vaativuutta, koska tosiasia on, että "tekemistä on liikaa, ja rajallisten resurssien ja rahoituksen vuoksi emme voi tehdä kaikkea, mitä haluaisimme ja mitä maailmanrauha tarvitsisi", sanoo Conner.
Aseistariisunnan puolesta
Kansainvälinen Rauhantoimisto (IPB) on omistautunut ajatukselle maailmasta ilman sotaa. "Tällä hetkellä päätavoitteemme keskittyy aseistariisuntaan kestävän kehityksen puolesta, keskittyen pääasiassa sotilasmenojen uudelleenkohdentamiseen. Uskomme, että vähentämällä rahoitusta sotilaspuolelle voidaan vapauttaa merkittäviä summia sosiaalisiin projekteihin, mikä johtaa todellisten inhimillisten tarpeiden täyttämiseen ja ympäristön suojeluun. IPB tukee useita aseistariisuntakampanjoita ja tarjoaa tietoa
aseiden ja konfliktien taloudellisista ulottuvuuksista. Kampanjamme ydinaseiden riisumiseksi alkoi 1980-luvulla", sanoo Conner.
Perusperiaatteena dialogi
Kutenmonetrauhanaktivistit,myös Conneronoptimistijanäkee,ettäIPBonviimeaikoina onnistunut löytämään uusia lähestymistapoja yhteiselle rauhantyölle. Connerin mukaan erilaisia toiminnallisia rauhantyön narujakin on löytynyt, joista vetää ja ohjata järjestön kansainvälistä työtä. "Perusperiaate on, että meidän on puhuttava niiden kanssa, joiden kanssa olemme eri mieltä - olipa kyseessä vaikeat keskustelut rauhanaktivistien välillä tai hallitusten välillä, jotka ovat suorassa tai epäsuorassa konfliktissa toistensa kanssa. Tämä ei ole helppoa, mutta ilman dialogia meillä on riski ajautua yhä suurempaan väkivallan kierteeseen", sanoo Conner.
Hauras maailma
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ei ole lähelläkään ratkaisua. Israelin jatkuvan Gazan tuhoamisen lisäksi Sudanissa on sota kilpailevien sotilaallisten ryhmittymien välillä. ItäKongon demokraattisessa tasavallassa on ratkaisematon konflikti. Sotilasjuntan hallinnoimassa Myanmarissa on aseellisten ryhmien toimintaa.
IPB:ntoiminnanjohtajanmukaanonselvää, ettämaailmaonpaljonhauraammassatilassa kuin vielä muutama vuosi sitten. "Taustalla ovat suuremmat geopoliittiset haasteet kylmän sodan jälkeisenä aikana, jotka perustuvat osittain oikeutettuihin tyytymättömyyden aiheisiin, mutta jotka usein ilmenevät laittomina sotilaallisina toimina", sanoo Sean Conner.
Rauhantoimistonkeskeisetkampanjatovatajankohtaisia.Covid-19:njälkeisentoipumisen ja useiden konfliktien keskellä useat maat investoivat enemmän aseisiin yhteiskunnan hyvinvoinnin kustannuksella - olipa kyseessä koulutus, terveydenhuoltojärjestelmät, kehitysapu pienituloisille maille tai ilmastosiirtymä. Yhteiskuntamme tuntevat globalisaation militarisoinnin vaikutuksen. Conner näkee, että maailmanlaajuisella
sotilasmenojen kampanjalla (GCOMS) on keskeinen asema kansainvälisen rauhanjärjestön työn ytimessä.
Yhteisen turvallisuuden vaihtoehto
Yhteisen turvallisuuden -kampanja esittelee vaihtoehdon maailmalle, joka on yhä lähempänä ydinsodan ja ilmastonmuutoksen aiheuttamaa tuhoa. Konsepti sai alkunsa vuonna 1982 kylmän sodan huipulla, jolloin vastuulliset johtajat tunnustivat, että tuhon tiellä ei voitu enää edetä. "Viimeaikaiset ydinaseilla uhkailut täyttävät ihmisten ajatukset ja aiheuttavat pelkoa ympäri maailmaa. Ei ole olemassa vastuullista tapaa käyttää ydinaseita ilman massiivisia siviili- ja ympäristöuhreja. Nyt kun ihmiset ympäri maailmaa pelkäävät maailman tilaa, uskon, että on korkea aika kansalaisyhteiskunnan aktivoitua, nousta ääneenja sanoa: ”Nyt riittää,tarvitsemme vaihtoehdon ydinaseille'", sanoo Conner.
IPB on käynnistänyt uuden rauhankasvatuskampanjan, jonka tavoitteena on vastustaa militarismia, lisätä tietoa rauhankulttuurin puolesta tehtävän työn monimuotoisuudesta ja antaa uusia työkaluja huolestuneille ihmisille.
Oikeassa paikassa oikeaan aikaan
Sean Conner on haluttu puhuja ja hän on nähnyt laajasti kansainvälisiä rauhan ja solidaarisuuden lavoja. Connerin mukaan yksi vaikuttavimmista tapahtumista oli vuoden 2022 Yhteisen turvallisuuden -raportin julkaisu. IPB oli mukana julkaisun tekemisessä yhteistyössä Kansainvälisen ammattiyhdistysliiton (ITUC) ja Olof Palmen kansainvälisen keskuksen kanssa. Conner toimi silloin järjestön nuorisokomissaarina ja osallistui paneelikeskusteluun ja julkistamistilaisuuteen. Raportti saatiin ulos juuri ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. "Paneelin jäseniltä, mukaan lukien minulta, kysyttiin heti, oliko raportilla merkitystä Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Yksimielinen vastauksemme on ollut, että se teki raportista vieläkin ajankohtaisemman ja että olisi suuri tarve vetäytyä tuhon partaalta ja käyttää raportissa esitettyä yhteistä turvallisuutta Venäjä-Ukrainakonfliktin ratkaisemiseksi", sanoo Conner.
Globaalin verkoston voima
Kansainvälisen Rauhantoimiston toiminnanjohtaja Sean Connerin mukaan yksi yhteisen turvallisuuden keskeisistä piirteistä on, että siinä hylätään sodan nollasummalogiikka ja sen sijaan suositaan logiikkaa, jossa voi voittaa vain, jos vastustajatkin voittavat. "Yksi valtio ei voi tehdä itseään turvalliseksi toisen kustannuksella. Lisäksi raportissa esitetty ehdotus tarjoaa konkreettisia askelia jännitteiden vähentämiseksi ja korostaa neuvottelujen merkitystä konfliktien ratkaisemiseksi. Ihmisoikeudet ja inhimillinen turvallisuus ovat myös keskeisiä. Tämä voisi olla myös väline Venäjän aggression torjumiseksi. Ehkä voimme sitä kautta löytää myös ratkaisuja kasvavien kansainvälisten jännitteiden lievittämiseksi lännen ja sen vastustajien välillä", sanoo Conner.
Aktivistien ja jäsenten järjestö
IPB:n vahvuus on sen globaali jäsenten ja kumppaneiden verkosto. Järjestö on ainutlaatuisessa asemassa tuomaan aktivisteja monipuolisista yhteisöistä yhteen keskustelemaan kokemuksistaan ja näkemyksistään sekä jakamaan työkaluja ja resursseja, menestyksiä ja epäonnistumisia. Kampanjoiden, kuten GCOMS:n, kautta IPB voi järjestää maailmanlaajuisia toimia ja vahvistaa niiden ääniä, joita eniten tarvitsee kuulla.
"Voimme myös palvella jäseniämme edustamalla heitä erilaisissa kansainvälisissä foorumeissa (tai järjestämällä tapahtumia ja aktiviteetteja heidän kanssaan), kuten YK:n kokouksissa, ydinsulkusopimuksen konferensseissa ja valmistelukokouksissa, ihmisoikeusneuvostossa ja ydinkieltosopimuksen osapuolikokouksissa. Tänä vuonna olimme yhteispuheenjohtajina työryhmässä 'Rauha, demokratia ja yhteinen turvallisuus' Civil Society 7 (C7) -kokouksessa, jossa voimme antaa suosituksia suoraan G7-maille", sanoo Conner.
Connerin mukaan maailmassa, jossa jakautuminen jatkuu ja militarisointi on etusijalla, on elintärkeää vahvistaa yhtenäistä ja kansainvälistä omaa näkyvyyttä, ääntä ja vaatimusta vaihtoehdoistarauhanpuolesta."Yhdessäolemmevahvempiataisteluissammejavoimme
tukea toisiamme kansainvälisen solidaarisuuden ja keskinäisen kunnioituksen avulla", sanoo Conner.
Tulevaisuuden huippukokous ja suomalainen panos
Kansainvälisen Rauhantoimiston Sean Connerin mukaan maailma on yhä enemmän yhteen kytkeytynyt, ja useimmat asiat eivät enää rajoitu yhden maan kansallisiin rajoihin.
"Se, mitä tapahtuu Suomessa, voi vaikuttaa ihmisiin toisella puolella maailmaa ja päinvastoin. Ilmastonmuutoksesta ja Covid-19:stä aseellisiin konflikteihin, meidän on löydettävä kansainvälinen solidaarisuus ja luotava yhteisiä ratkaisuja yhteisiin ongelmiin. Vaikka paikalliset ja kansalliset rauhanryhmät varmasti nostavat esiin tällaisia kansainvälisiä kysymyksiä, IPB:n laaja verkosto voi tarjota laajempia näkökulmia ja pyrkiä näyttämään rajat ylittäviä yhteyksiä. Kuuntelemalla ja oppimalla niiltä, jotka ovat hyvin erilaisissa osissa maailmaa, voidaan nähdä, että samaa asiaa voidaan tarkastella radikaalisti eri tavoin riippuen heidän taustastaan ja kokemuksistaan. Lisäksi IPB pyrkii vaihtoon ja yhteydenpitoon - joten suomalainen aktivisti voi IPB:n kautta olla suoraan yhteydessä toisiin aktivisteihin", sanoo Conner.
Rauhantoimisto tunnetaan rauhanaktivistien piirissä siitä, että se pitää myös silmät ja korvat avoinna oppiakseen paikallisilta aktivisteilta ympäri maailmaa. "Emme oleta
tietävämme kaikkia vastauksia tai kertovamme aktivisteille, miten heidän tulisi ajatella, vaan kuuntelemme ja opimme heiltä ja käytämme tätä työssämme - tietysti rauhan näkökulmasta", sanoo Conner.
Syksyllä aseistariisunnan huippukokous
Tänä syksynä 2024 IPB osallistuu YK:n Tulevaisuuden huippukokouksen neljänteen erityisistuntoon aseistariisunnasta. Edellinen kansainvälinen aseistariisunnan huippukokous pidettiin vuonna 1988. Tuleva Huippukokous pidetään New Yorkissa YK:n
yleiskokouksenalussa.IPBhaluaatuodamukaanmonipuolisianäkökulmiajasuunnittelee järjestävänsä joitakin hybriditapahtumia ja keskusteluja. Conner peräänkuuluttaa suomalaisten osallistumista ja suomalaista näkökulmaa esille huippukokoukseen.
Sean Conner kertoo, että IPB suunnittelee verkkopohjaista yhteisen turvallisuuden konferenssiakansalaisyhteiskunnalle.Siinäajatuksenaontuodamukaanlaajempikoalitio ja uusia näkökulmia sekä työskennellä käsitteen alueellistamisen puolesta. "Suomalaiset aktivistitolisivaterittäintervetulleitaosaksinäitäponnisteluja,erityisestiEuroopanrauhan ja turvallisuuden arkkitehtuurin tulevaisuuden ympärillä", sanoo Conner.
Conner toivottaa suomalaisia rauhanaktivisteja mukaan rauhantyöhön, seuraamaan järjestön kotisivuja ja päivitettyjen tapahtumatietojen saamiseksi liittymään kansallisten jäsenjärjestöjen jäseniksi.
MapucheFinlandjaPandyhdistävätvoimansaHelsingissäRauhanasemalla29.syyskuuta,kunhe järjestävät yhteisen solidaarisuus- ja kulttuuritapahtuman. Tilaisuuden tavoitteena on tukea molempien järjestöjen toimintaa sekä edistää rauhaa ja ihmisoikeuksia. Tapahtuman pääesiintyjinä ovat Machu Picchu, Miguel Rojas ja Mikko Perkoila. Muusikko Rodrigo Rodríguez toivoo, että tilaisuus inspiroi uusia ideoita ja vahvistaa yhteisöllisyyttä solidaarisuus- ja ihmisoikeuskampanjoissa.
Solidaarisuus ja kulttuuri yhdistävät
–
Pand & Mapuche Finland käsi kädessä
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Machu Picchu Savoy teatterissa Chile 50-konsertissa 2023 Kuva: Luis Bustamante
Mapuche Finland ja Pand järjestävät 29.9. yhteisen solidaarisuus- ja kulttuuritapahtuman
Helsingissä Rauhanasemalla molempien järjestöjen toiminnan taloudelliseksi tueksi sekä rauhan ja ihmisoikeuksien edistämiseksi.
Rauhanaktivistien suosikit: Machu Picchu, Miguel Rojas ja Mikko Perkoila esiintyvät Mapuche Finlandin ja Pandin kaikille avoimessa ja maksuttomassa tilaisuudessa.
Tapahtuman tavoitteena on tehdä näkyväksi molempien järjestöjen toimintaa ja tavoitteita. Muusikko Rodrigo Rodríguezin mukaan Rauhanasemalla voidaan nauttia herkullista latinalaisamerikkalaista ruokaa, kuunnella hyvää musiikkia, nähdä kiinnostavia esityksiä ja tavata hyviä ihmisiä sekä edistää samalla työtä rauhan ja ihmisoikeuksien puolesta. "Tilaisuus varmasti motivoi meitä aktivisteja jaksamaan työssämme. Olisi hienoa, jos Rauhanaseman tilaisuus synnyttäisi uusia ideoita solidaarisuuskampanjoiksi," sanoo Rodríguez.
Rodríguezin mukaan molempia järjestöjä, Pandia ja Mapuche Finlandia, yhdistää toimiminen haastavissa olosuhteissa. Rodríguezin mukaan käsillä on vaikeita aikoja, aseellisia ja poliittisia konflikteja. Lisäksi Rodríguez on huolissaan luonnon ja ympäristön tilasta. "Planeettamme on täysin saastunut suurten yritysten toimesta, jotka eivät kunnioita alkuperäiskansojen kulttuuria eivätkä eläinten tai ihmisten elämää. Siksi meidän on yhdistyttävä, tiedostettava ja työskenneltävä yhdessä," sanoo Rodríguez.
"Me Mapuche Finlandin aktivistit elämme Suomessa ja työskentelemme luovilla aloilla.
Olemme kärsineet konservatiivisen hallituksen tekemistä leikkauksista sosiaali- ja kulttuurialalla sekä sen rasistisesta viestistä. Pandia ja Mapuche Finlandia yhdistää se, että teemme työtä kansalaisjärjestöissä omalla erityisosaamisella: taiteella ja kulttuurisillataidoillamonikulttuurisenjasolidaarisenSuomenpuolesta.Tavoitteemmeon luoda ja kehittää kulttuuria kaikille," sanoo Rodríguez.
Muusikko Rodrigo Rodríguez on yksi Mapuche Finlandin perustajajäsenistä. Luis "Chasa" Baudrand, Jorge Godoy ja Rodrigo Rodríguez perustivat Mapuche-kansan taistelua tukevan solidaarisuusjärjestön vuonna 1998. Järjestössä on chileläisiä ja suomalaisia
sekä Mapuche-kansaan kuuluvia jäseniä. Kuvataiteilija Jorge Godoy on järjestön puheenjohtaja.
Rodríguezin mukaan Mapuche Finland on mielellään mukana taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden rauhanjärjestö Pandin kanssa edistämässä asioita, jotka yhdistävät molempia järjestöjä. "Olemme iloisia yhteistyöstä ja olemme onnistuneet järjestämään Pandin kanssa erilaisia tapahtumia, kuten solidaarisuusmielenosoituksia ja vetoomuksia, joista on ollut Mapuche Finlandille suuri tuki. Uskon yhteistyöhön solidaarisuus- ja ihmisoikeuskampanjoissa," sanoo Rodríguez.
Mapuche Finland vaatii: Hector Llaytul vapaaksi
Rodrigo Rodríguezin mukaan suurin osa chileläisistä tukee Mapuche-yhteisön tavoitteita ja taistelua. Kuitenkin Chilen nykyinen hallitus on rajannut Mapuche-yhteisöt asumaan tietyille alueille ja valvoo maan alkuperäisasukkaita Israelista ostetuilla huippuaseilla ja väkivaltateknologialla. "Mapuche-kansa jatkaa taisteluaan omien maidensa takaisin saamiseksi. Mapuche-organisaatioilla on erilaisia lähestymistapoja ja taistelutapoja käydä poliittista dialogia. On myös tahoja, jotka käyttävät aseellista taistelua ja sabotoivat metsäteollisuutta."
Rodríguez on hyvin kriittinen Chilen nykypolitiikalle ja sille, miten vallanpitäjät suhtautuvat maan alkuperäisväestöön. "Diktatuuri Chilessä kesti 17 vuotta, vuosina 1973–1990. 11. maaliskuuta 1990 Chile valitsi uuden presidentin, Patricio Aylwinin. Sen jälkeen, kun Chile palasi demokratiaan, mikään hallitus ei ole onnistunut ratkaisemaan Mapuche-ongelmaa, joka liittyy erityisesti oikeuteen maahan, jonka Chile on ryöstänyt. Mapuche Finland tuomitsee sen, ettei Chilessä kunnioiteta kansainvälisiä sopimuksia alkuperäiskansojen suhteen.NykyinenBoricinhallitusonkääntynytpoliittisestioikealle,säätänytlakejaChilen kapitalistien eduksi ja tukahduttanut Mapuche-kansaa. Tällä hetkellä Chilessä on vangittuna 58 Mapuchea eri vankiloissa. He ovat poliittisia vankeja. Äskettäin Mapuchekansankorkeinjohtaja, Hector Llaytul,tuomittiin25vuodeksivankeuteen.Hänonollutsen
jälkeen nälkälakossa. Mapuche Finland vaatii Hector Llaytulin vapauttamista," sanoo Rodríguez.
Mahdoton tilanne yhdisti Chilen kansan
Rodríguez alkoi tiedostaa yhteiskunnallisia asioita jo nuorena miehenä Chilessä. Pinochetin diktatuuri teki Rodríguezista poliittisen aktivistin. "Kuulun 80-luvun sukupolveen, joka nousi diktatuuria vastaan. Vuonna 1973 tapahtui vallankaappaus, olin silloin hyvin nuori. Taistelimme kaikilla rintamilla ja kaikilla tavoilla. Se oli jollain tavalla myös kaunis aikakausi, koska koko kansa yhdistyi samaan taisteluun. Olin Chilessä opiskelijajohtaja ja jouduin useaan otteeseen vankilaan. Onneksi sain sitten poliittisen turvapaikan Ruotsista vuonna 1982. Suomeen muutin Ruotsista vuonna 1994," sanoo Rodríguez.
Ruotsiin saavuttuaan Rodríguez keskittyi musiikkiin ja poliittiseen aktivismiin. "Osallistuin aktiivisesti ydinaseiden vastaiseen toimintaan ja rauhankampanjoihin. Kun saavuin Suomeen 30 vuotta sitten, aloin esiintyä kaduilla – kokemus oli ainutlaatuinen," sanoo Rodríguez.
Paljon musiikillisia vuosia edessä
Muusikko Rodrigo Rodríguez soittaa bändeissä, kuten Machu Picchu, Uña de Gato ja Delado International Musiikin lisäksi Rodríguezille on tärkeää toimia sosiaalisessa mediassa, avata ihmisten silmät maailman vääryyksille, tiedostaa kasvava militarismi ja rauhan mahdollisuudet. Rodríguez haluaa vahvistaa ihmisten kykyä empatiaan ja solidaarisuuteen.
Machu Picchu -yhtyeen historia Suomessa on pitkä. Tänään yhtyeessä soittavat ja esiintyvät Pedro Castellón (Bolivia), Roberto Cueto (Chile), Tito Chauca (Peru), Mikko Nousiainen (Suomi) ja Rodrigo Rodríguez (Chile).
Machu Picchu soitti 30 vuotta sitten kaduilla ja oli suoraan yhteydessä ihmisiin. Myöhemmin bändi kehittyi ammatillisesti, sai hyvän managerin George Koppteffin ja
nauhoitti kolme LP-levyä. "Machu Picchu esiintyi Suomen televisiossa. Konsertoimme
ympäri Suomea. Ihmiset pitävät meistä ja muistavat meidät aina. Viime vuonna soitimme neljä konserttia Helsingissä, ja kaikki olivat loppuunmyytyjä. Meillä on yhä paljon musiikillisia vuosia edessä," sanoo Rodríguez.
29.9. kello 13–20 Mapuche Finlandin ja Pandin järjestämä kaikille avoin ja maksuton solidaarisuustapahtuma Helsingissä, Rauhanasemalla, Veturitori 3.
Muusikko Rodrigo Rodríguez. Kuva: Mikko Nousiainen.
Uusi Sivu -verkkojulkaisu 2/2024 kansi:
Kari Holopainen
Muut valokuvat:
Elisabet Cavén s.33
Henna Hartikainen s. 29
IPB s. 37
JP (Juha-Pekka) Väisänen s. 16, 27
Kari Holopainen kansi ja s. 6
Luis Bustamante s. 44
Mark Waller s. 21, 26
Masana Waller s.25
Mikko Nousiainen s. 48
Sanna Lehto s.10
Veera Kontula s.12–15
Veikko Somerpuro s.10
Sivun 31 kuva on saatu Maima Mahamudilta
Uusi Sivu on sitoutunut Julkisen sanan neuvoston (JSN) perussopimukseen, toimii hyvän journalistisen tavan mukaan ja noudattaa journalistin ohjeita. Ilmoita virheestä tai sopimattomasta viestinnästä Uusi Sivu -verkkojulkaisun alustoilla osoitteeseen toimitus@uusisivu.fi
Uusi Sivu kutsuu mukaan kulttuuri- ja mielipidelehden tekoon kaikki, jotka ovat kiinnostuneet rauhan kysymyksistä, kulttuurista ja aktivismista.
Parhaat jutut tehdään yhdessä!
Kirjoita siis meille: toimitus@uusisivu.fi
Toimituskunnan muodostavat toimittaja, kirjailija Jaana Kanninen ja toimittaja, käsitetaiteilija JP (Juha-Pekka) Väisänen Kanninen on tehnyt pitkän uran Yleisradion uutistoimittajana ja jäätyään eläkkeelle kirjoittanut kolme kirjaa yksin tai yhdessä muiden kanssa. Kirjat ovat Vastatuuleen - saamen kansan pakkosuomalaistamisesta (S & S, 2019), Huuto kaupunkiluonnon puolesta (Vastapaino, 2022) sekä Kaunis kuolema (Reuna, 2023).
Väisänen on freelancetoimittaja, jonka uusimpia juttuja on julkaistu mm.
Kulttuurivihkoissa, Ydin-lehdessä ja Sarja-infossa. Journalismin opintojen yhteydessä (2023) Väisänen sai kipinän kansalaisjournalismista, uusista digitaalisista medioista ja somejournalismista. Väisänen on tunnettu käsitetaiteellisesta manifestistaan (1990).
Jaana Kanninen kuva: Kari Holopainen ja JP (Juha-Pekka) Väisänen kuva: JP Väisänen
