1 / 2025
Kuva: Elokapina / Extinction Rebellion Finland
UUSI SIVU
Rauhan, kulttuurin ja aktivismin verkkojulkaisu
Sisällys
Pääkirjoitus: Katujen taide
Jaana Kanninen: Eduskuntatalon maalaus oli poliittista taidetta
Kuvareportaasi: Kari Holopainen: Jälkiä asfaltissa
Olli-Pekka Haavisto: Vedenpuuten monien sotien taustalla
Luis Bustamante: Chilen poliittisen seinämaalaustaiteen tunnetuin nimi vieraili Suomessa
JP (Juha-Pekka) Väisänen: Kuka sai kertoa Meksikon tarinan seinillä?
Jaana Kanninen: Onko graffitit kesytetty? Graffititaiteilija Jouni Väänäsen haastattelu
JP (Juha-Pekka) Väisänen: Kari Lindströmin omistautuminen katujen taiteelle
JP (Juha-Pekka) Väisänen: Rauhan Isoäidit: Pitääkö elää vanhaksi, että uskaltaa?
Samuel Leminen: Raija-Sinikka Rantala palasi Pandiin sirkus mukanaan
JP (Juha-Pekka) Väisänen: Tutkija Yoken selvittää taiteilijoiden vaikutusta rauhantyöhön
Metroasemalla Chilen Santiagossa on Mono Gonzálezin näyttävä seinämaalaus Kuva: Luis Bustamante
Tässä teille Uuden Sivun ensimmäinen numero vuonna 2025, olkaa hyvät!
Aiheenamme on tällä kertaa katujen taide. Pohdimme sen merkitystä jokapäiväisessä elämässämme ja yhteiskunnallista vaikutusvaltaa eri puolilla maailmaa. Katutaide näyttää historian kerrostumia ja taistelua näkyvyyden puolesta – joskus laillisesti, usein ilman lupaa.
Katutaide on monin paikoin jäänyt kaupallisen estetiikan jalkoihin, mutta kun katsomme tarkemmin, voimme nähdä, kuinka se elää ja hengittää yhteiskunnallisten liikkeiden ja poikkeuksellisten taiteilijoiden, kuten chileläisen Mono Gonzálezin tai anonyymin Banksyn kautta. Myös Meksikon seinämaalausliike on esimerkki taiteen voimasta vastata kolonialismin perintöön ja porvarilliseen taidekäsitykseen.
Graffiteista, performansseista ja katujen taiteesta on mahdotonta puhua kytkemättä niitä laajempiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Kolonialismin perintö elää edelleen monin tavoin, kuten olemme viime viikkoina huomanneet. Yhdysvaltojen viimeaikaiset shokkipuheet osoittavat, miten vahvasti uuskolonialistiset pyrkimykset elävät. Kun presidentti Donald Trump viljelee ympäriinsä pelkoa, uhkauksia ja ylimielisyyttä, imperialistiset tavoitteet uhkaavat muuttua arkipäiväiseksi politiikaksi. Trumpin suhtautuminen Gazaan, Kanadaan, Grönlantiin ja Panaman kanavaan herätti kysymyksen kansojen itsemääräämisoikeudesta.
Entä kuinka paljon Nato-jäsenyys enää suojaa pienempiä maita? Yhdysvallat ei ole sama kuin Nato, mutta sen vaikutusvalta liitossa on kiistaton.
Kun Trumppi pistää maailmanjärjestystä uusiksi, Eurooppa katselee vierestä. Tässä pelissä Ukrainalle on langennut heittopussin rooli, jonka mielipidettä ei kysytä.
Trumpin uusliberalismi yhdistettynä miljardööri Elon Muskin häikäilemättömään toimintaan on luonut dystooppisen ilmapiirin. Militaristinen varustelu ja hierarkioiden vahvistaminen heikentävät taiteen vapautta ja vievät meitä yhä syvemmälle luokkayhteiskuntaan. Katutaide, joka usein ilmentää vastarintaa ja poliittista kritiikkiä, on erityisen uhattuna.
Sensuuri ei ole vain valtioiden, vaan myös teknologiajättien ja kaupallisten intressien työkalu. Graffitit sensuroidaan, koska ne ovat ”liian poliittisia”, liian suoria, liian epämukavia. Graffitin ja seinämaalausten voima piilee juuri niiden luvattomuudessa. Kun taide sopeutuu luvallisiin puitteisiin, sen alkuperäinen kapinallinen voima heikkenee.
Uudella Sivulla tiedämme, miten vaikeaa on saada julkisuuteen juttuja, joiden näkökulmat poikkeavat valtavirrasta. Teemme työtä vapaaehtoispohjalta ilman varoja, ja juttujemme näkyvyys riippuu somen algoritmeista ja lukijoidemme aktiivisuudesta. Vaikka olemme yrittäneet ostaa näkyvyyttä rahalla, sisältömme sensuroidaan usein juurikin ”liian poliittisena”. Status Quo on rakentanut niin paksut muurit, että niiden heiluttaminen vaatii kovaa työtä ja vähän onnen kantamoisiakin.
Tämä pääkirjoitus on kutsu keskusteluun: Mikä on taiteen tehtävä maailmassa, jossa sensuuri ja imperialismi ovat arkipäivää? Uuden Sivun toimituskunta kutsuu sinut lukijatapaamiseen maaliskuussa Helsingin keskustakirjasto Oodiin 29.3. klo 14. Tule keskustelemaan rauhan, kulttuurin ja aktivismin kysymyksistä ja inspiroitumaan yhdessä.
Rauhaan, yhteistyöhön ja luonnon varjeluun perustuva elämäntapa on ainoa mielekäs polku tulevaisuuteen. Uuden Sivun toimitus jatkaa työtään väsymättömästi ja pyytää sinua, rakas lukija, jakamaan verkkojulkaisumme artikkeleita ja tulemaan osaksi keskustelua. Pieninkin teko on askel kohti parempaa maailmaa.
Helsingissä, 15.2.2025
Jaana Kanninen
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Uuden Sivun toimituskunta
Helsingin taiteiden yössä JP (Juha-Pekka) Väisäsen Lukuperformanssi “Sota ja rauha”
Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen
Yksi eniten puhuttaneista katujen taidetempauksista oli eduskuntatalon pylväiden maalaaminen punaisiksi viime syyskuussa. Suomalaiset ja ruotsalaiset aktivistit vaativat performanssillaan turpeennoston lopettamista molemmissa maissa. Tämä tavoite ei toteutunut, mutta elokapinalliset ovat tyytyväisiä asian saamaan julkisuuteen.
Eduskuntatalon pylväiden maalaaminen oli poliittista katutaidetta
Jaana Kanninen
Elokapinan ja ruotsalaisen Återställ Våtmarker -järjestön tempaus kesti vain hetken. Aamulla kahdeksan aikaan alkanut performanssi loppui siihen, että sekä suomalaiset että ruotsalaiset aktivistit otettiin kiinni ja vietiin selliin. Alkoi nopea pesuoperaatio vallan keskeisimmän linnakkeen pylväiden puhdistamiseksi punaisesta väristä.
Mutta performanssi saavutti todellisen voimansa vasta silloin, kun punainen väri alkoi valua eduskuntatalon rappusia pitkin pesuveden mukana. Vesiliukoinen väri muuttui katsojiensa silmissä vereksi.
Kuva: Elokapina / Extinction Rebellion Finland
Sitä puhdistajat tuskin olivat tarkoittaneet, mutta se syvensi taiteellisen performanssin viestiä, osin suunnittelijoidensa tarkoittamatta sitä. ”Olimme kyllä hakeneet mahdollisimman tunteita herättävää kuvaa, jossa porvarillista valtaa huokuva estetiikka yhdistyy tavallisten kansalaisten vaatimuksiin”, kuvailee tempausta suunnitellut elokapinallinen. Hän ei esiinny tässä omalla nimellään, vaan julkisuudessa esiintyvät itse tempauksen toteuttajat. ”Punainen sinänsä oli itsestään selvä valinta maalin väriksi, mutta enemmänkin, koska se on näyttävä väri, ja sitä on aina käytetty muun muassa kalliomaalauksissa”.
Punainen väri oli maissitärkkelykseen sekoitettua vesiliukoista väriä, jonka tavoitteena ei ollut turmella eduskuntatalon pylväitä. ”Me haluamme suojella elämää, eikä merkkirakennusten tuhoaminen sisälly tähän”, sanoo tempauksen suunnittelija.
Tempaus sai osakseen ennen kuulumattoman paljon huomiota, aivan kuten aktivistit olivat tarkoittaneet. ”Tavoiteltiin reaktiota, ja sellainen saatiin. Siksi mentiin suoraan syvään päätyyn, vallan suurimpaan symboliin”, sanoo suunnittelija. Aktiosta tehty video on levinnyt ympäri maailman, se on saanut yli miljardi katselukertaa verkossa.
Tältä osin tempaus siis saavutti tavoitteensa. ”Nyt varmasti kaikki suomalaiset tietävät, että valtionyhtiö Neova nostaa turvetta paitsi Suomessa myös Ruotsissa”, sanoo hankkeen
Kuva: Elokapina / Extinction Rebellion Finland
suunnittelija. Hän lisää, että jos olisi tehty mielenosoitus Neovan pääkonttorilla Jyväskylässä tai tavanomainen liikenteen pysäyttävä mielenosoitus, siitä olisi kirjoitettu pieni uutinen paikallislehteen. Nyt asia sai suurta julkisuutta, ja julkisuus jatkuu yhä, kun oikeudenkäynti aktivisteja vastaan on meneillään. Esitutkinta on päättynyt, missä poliisi tutki tekoa törkeänä vahingontekona ja kokoontumisrikkomuksena. Lisäksi epäillään rakennussuojelurikosta.
Aktiossa mukana ollut Arto sanoo, että rakennussuojelurikos tuntuu liioittelulta, sillä eduskuntatalon pylväisiin ei jäänyt mitään paljaalla silmällä nähtävää haittaa. Kokoontumisrikkomusta hän ei näe tapauksessa lainkaan, mutta toivoo, että vahingonteon törkeys putoaisi pois prosessin edetessä. Nimittäin törkeästä vahingonteosta on tuomiona vankeutta – joko ehdollista tai ehdotonta. ”Jouduin lupaamaan tyttärelleni, että en kolmeen vuoteen osallistu sellaisiin tekoihin, joista voi olla seurauksena vankeutta”, hän sanoo.
Muutoin hän ei kadu mukana oloaan, vaan päinvastoin sanoo, että osallistuisi vastaavaan uudestaankin. Hän on yksi yhdeksästä syytetystä, joista kuusi on ruotsalaisia ja kolme suomalaisia. Itse aloite hankkeeseen tuli alun perin ruotsalaisilta.
Arto lisää, Arto lisää, että punainen väri pylväissä oli myös symbolinen muistutus siitä, että elämäntavan pitää muuttua. Näinollen olisi ollut järkevää jättää pylväisiin väriä muistutuksena. Mutta näin ei tapahtunut. Päinvastoin, puhdistustoimiin on käytetty järkyttävä määrä rahaa – tähän mennessä on arvioitu puhdistustöiden maksavan vähintään 30 000 euroa. ”Ainakaan eivät ole yrittäneet tehdä sitä mahdollisimman halvalla”, sanoo Arto.
Elokapinan kriminalisointiyritykset laantuivat ainakin hetkeksi
Lisäksi eduskuntatalotempaus vauhditti aikeita kriminalisoida Elokapina. Parissa päivässä yli 100 000 ihmistä allekirjoitti sen sisältöisen kansalaisaloitteen, ja perussuomalaiset ministerit alkoivat tutkia mahdollisuuksia muuttaa kokoontumislakia siten, että Elokapinan toiminta tulisi mahdottomaksi. Tämän jälkeen syyttäjälaitos ja poliisihallitus ovat kuitenkin todenneet, että Elokapinan toiminta mahtuu demokratian sisälle, eikä perusteita sen lakkauttamiseen ole.
Kokeeko Elokapina, että uhka on väistynyt? Eduskuntatalon aktion suunnittelija vastaa muistuttamalla, että ei tarvitse mennä kovin kauas maamme ulkopuolelle, kun nähdään
ympäristöaktivismin rajoittamista erilaisin lakimuutoksin. Näin on tapahtunut muun muassa Britanniassa.
Hän pelkää, että ilmastokriisin edetessä moni valtio saattaa vielä luisua kohti fasismia ja miettii, mitä silloin tapahtuu kansalaisyhteiskunnalle. ”Pelkäänpä, että vielä minun elinaikanani nähdään fasismin ja vapaan kansalaisyhteiskunnan välinen yhteenotto erilaisissa muodoissaan”, sanoo 39-vuotias aktivisti.
Voiko tällaisella niin monia puhuttaneella performanssilla muuttaa yhteiskuntaa?
Neovasta sanotaan, että kyllähän tästä tuli heille mainehaittaa, mutta turpeennostoon Elokapinan ja Återställ Våtmarkerin performanssi ei ole vaikuttanut mitään. Neovan tiedotusjohtaja Ahti Martikainen kertoo, että Neovalla on tällä hetkellä Suomessa 20 000 hehtaaria turvetuotannossa ja Ruotsissa noin 5 000 hehtaaria. Neova oli nimeltään Vapo aina vuoteen 2021 saakka, jolloin se muutti nimensä Neovaksi.
Eduskuntatalon turveperformanssin suunnittelija menee miettiväiseksi, kun kysyn häneltä, voiko näyttävällä performanssilla muuttaa maailmaa. ”Helkkarin hyvä kysymys”. Hän on sitä mieltä, että nyt on pakko tehdä jotain muuta kuin vain marssia perinteisissä mielenosoituksissa, jotta ihmisten tietoisuus elonkehämme kriisistä kasvaisi. ”Parempaakaan tietä ei ole. Siksi nyt tehdään näin”.
Kuvareportaasi: Jälkiä asfaltissa
Kari Holopainen
Kuva: Jaana Kanninen
Kari Holopainen on monialainen kuvataiteilija, jonka tuotantoon kuuluu valokuvien lisäksi maalauksia, veistoksia ja grafiikkaa. Hänen taiteensa keskiössä on kuitenkin värin ja valon tutkiminen. Taidemaailmaa muuttaneet, merkittävimmät innovaationsa hän teki mustavalkoisen syväpainografiikan sävyntoiston parissa. Hän kehitti uuden, polymeerilaattaa hyödyntävän gravyyrimenetelmän, joka tekniikkana sijoittuu valokuvan ja taidegrafiikan välimaastoon.
Jälkiä asfaltissa hän kuvasi Berliinissä vuonna 2013, ja kuvasarja on esitetty näyttelyssä Imatralla pitkän, historiallisia tekstejä esittelevän käärön muodossa. Kuvasarja kertoo, kuinka yksinkertaiset merkit ovat jo pienten lasten taiteen keskiössä. Samantapaista kuvakieltä käyttävät myös aikuiset.
Ympäristöön liittyvät konfliktit ovattällävuosituhannellamoninkertaistuneet.ForeignPolicy -lehden mukaan ne kolminkertaistuivat vuosina 2007 – 2022. Neljännes ihmiskunnasta eli haurailla,konfliktienrasittamillaalueilla.
Vedenpuute monien sotien taustalla
Olli-Pekka Haavisto
Foreign Policy -lehti kertoi 2022, että maailmanlaajuisesti yhdeksän kymmenestä ympäristöön liittyvästä konfliktista johtuu kolmen eri sektorin hankkeista: usein teollisuuden tarpeisiin otetuista maankäytön muutoksista (33,2 %), vedestä (21,5 %) sekä energiasta liittyen sähkö- ja muihin energialaitoksiin, raakaöljyyn ja hiileen (36,9 %).
Kuva: Kari Holopainen
Vuosituhannen alussa tutkijat Anne Ehrlich, Peter Gleick ja Ken Conca kirjoittivat:
”Historia on osoittanut varsin selvästi, että ympäristö- ja luonnonvaroihin liittyvät ongelmat ovat olleet konfliktien osatekijöitä, paikallisista konflikteista maailmanlaajuisiin.”
Syyria
Vesitutkimuksen veteraani Gleick osoittaa, että Syyriassa on 1900-luvun aikana koettu kuusi sadekauden kuivuutta. Siten vuosien 2006 – 2011 sateettomuutta ei osattu ennakoida. Seurasi heikkoja satoja, talousvaikeuksia ja väestön muuttoja. Nämä lisäsivät
Syyrian epävakautta. 1,3 miljoonaa maaseudun asukasta menetti toimeentulonsa ja 800 000 ruokaturvansa. Vuonna 2008 maan maatalousministeri valitti YK:ssa, että sosiaalinen ja taloudellinen romahdus ylitti ”kykymme selviytyä tästä maana”.
Tutkija Francesca de Châtel huomauttaa, ettei kuivuus yksin aiheuttanut yhteiskunnan horjumista. Myös hallituksen kyvyttömyys vastata humanitaariseen kriisin muodostui Syyriassa väkivaltaisuuksia laukaisevaksi tekijäksi.
Syyrian sodan syihin kietoutuu Turkin politiikka rajoittaa Eufratjoen virtaamaa Syyrian puolelle. Keinotekoinen veden niukkuus on paljastunut osasyyksi maatalouden romahdukseen ja epävakauden purkautumiseen vuonna 2011, kuten Arnon Karnielin ja kollegoiden raportti tuo julki.
Iran
Ennen väkivaltaista ja pitkäkestoista konfliktia ympäristön heikkeneminen saattaa vähitellen edetä voimankäyttöön. Veden vähyys Iranissa on seurausta pohja- ja pintavesien ylikäytöstä, lyhytnäköisestä maatalouspolitiikasta sekä ilmastonmuutoksen tihentämistä kuivuuksista. Vesivaje syventää köyhyyttä. Se johtaa kyläläisten välisiin konflikteihin, poismuuttoihin ja viljelijöiden mielenterveysongelmiin. Sosiaalinen kiinteys kylissä heikkenee ja epävakaus lisääntyy.
Kyse ei ole vain kylistä. Iranin viranomaisten mukaan yli 800 kaupunkia ja kylää, myös
pääkaupunki Teheran ja suurkaupunki Isfahan, ovat vajoamassa. Taajamia vajottaa veden väheneminen. Ylikäytetty elinehto, vesi, ei enää riitä.Viime kesänä tästä uutisoi Deutsche Welle. Se kertoi, että osa Iranin pohja- ja pintavesialtaista on saattanut tuhoutua pysyvästi. Pacific Instituten vesikonfliktien kronologiaan on kirjattu pelkästään vuosina 2020 – 2023 veteen liittyvissä yhteenotoissa lukuisia kuolleita ja haavoittuneita.
Sudan
Klassiseksi muotoutunut esimerkki konfliktin ympäristösyistä on Sudanin Darfurin alue, jossa suhteellisen rauhalliset olot alkoivat kärjistyä 1980-luvulla. Kuivuutta oli kestänyt yli vuosikymmenen vain pienin keskeytyksin. Veden puute kärjisti puoliaavikoiden arabipaimentolaisten ja keitaiden Fur-kansan viljelijöiden välillä tappaviin kiistoihin, vastoin perinteitä.
Vuosina 2003 – 2008 kaikkiaan 300 000 oli tapettu, kuollut sairauksiin tai nälkään, ja lähes kolmen miljoonan oli ollut pakko muuttaa muualle, kertoo Holocaust Encyclopedia nimittäen julmuuksia kansanmurhaksi.
Vastaavasti Etelä-Sudanissa konflikteja ruokkii maanviljelijöiden ja paimentolaisten välinen kilpailu viljelysmaasta, vesilähteistä ja laidunmaista.
Väkivaltaisuudet ovat äityneet vakavaksi kriisiksi, jolle on ominaista ruoan puute, aliravitsemus ja tautien leviäminen. Sisällissodan myötä tilanne on kääntynyt erityisen vaikeaksi naisille.
Runsautta ja sotien uhkia niukkuuden maailmassa
Tosin Sudanissa ja Etelä-Sudanissa ei konfliktien kärjistäjänä ole ollut vain resurssien niukkuus vaan runsaus, väittävät tutkijat Jan Selby ja Clemens Hoffmann. He ovat kirjoittaneet, että veden runsaus ja maan sisäinen veden kolonisointi ovat väkivaltaisuuksien osatekijöitä, mistä heidän mukaansa löytyy runsaasti näyttöä.
Artikkelissaan vuodelta 2004 Michael L. Ross toteaa, että ”öljy lisää konfliktien, erityisesti
separatististen konfliktien, todennäköisyyttä”, mutta Resource Policy -journaalin tutkimus viime vuodelta pitää vain öljyyn keskittymistä yksinkertaistavana ja porvarillisena. Lähestymistapa ei riitä selittämään ekologisiin vajeisiin johtavaa monimutkaista dynamiikkaa.
Kun putinismin saastuttamana Venäjä lähti keväällä 2022 valloittamaan Ukrainaa, hallinnolla saattoi olla mielessä myös se, että alueella sijaitsee kolmannes hedelmällisimmästä maasta maailmassa ja se, että maaperästä löytyy viisi prosenttia planeetan mineraalivaroista. Ukraina lasketaan maailman huippukymmenikön joukkoon monien kaivannaisten määrissä, kuten titaanin, keramiikkasaven, rauta-mangaani- ja rauta-pii-mangaani-seosten sekä galliumin. Ukrainasta löytyy myös litiumia, grafiittia sekä magnesiumia ja monia muita.
Venäjän kiinnostus – ja Kiinan – ilmastonmuutoksen vuoksi jäästä vapautuvaa Jäämerta kohtaan liittyy muiden syiden ohella kaivannaisiin. Jääpeitteen huvettua päästään käsiksi 85,1 miljardiin kuutiometriin maakaasua sekä 17,3 miljardiin tonniin öljyä.
Ympäristöromahduksen muuttamassa maailmassa yhtäältä kohdataan niukkuus, sillä kaivannaisia ei ole tarpeeksi vihreän siirtymän toteuttamiseksi nykymaailman kasvavalla kulutustasolla. Toisaalta lyhyellä aikavälillä on jopa raaka-ainerunsautta.
Kun toista kauttaan presidenttinä aloitteleva Donald Trump hiljattain puhui Grönlannin liittämisestä osaksi Yhdysvaltoja, hänellä oli varmasti saaren strategisen merkityksen lisäksi tiedossaan alueen huomattavat mineraalirikkaudet.
Reuters uutisoi Grönlannin maaperässä olevan sähköteknologioissa tarvittavia mineraaleja, kuten grafiittia, kuparia, nikkeliä, sinkkiä, kultaa, timantteja, rautamalmia, titaniumia ja vanadiumia, volframia sekä uraania.
Vaikka saari on paikoitellen kolmen kilometrin paksuisen jään peitossa, rannikoilla maaperään pääsee käsiksi lämpenemisen sulattaessa jäätä.
Mitä on odotettavissa?
Tukholman kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti SIPRI varoitti vuoden 2022 raportissaan Environment of Peace: Security in a New Era of Risk: ”Turvallisuusnäkökulman synkkeneminen on yksi rauhaan kohdistuvien riskien kerros; ympäristön tilan heikkeneminen lisää toisen kerroksen. Näiden kahden vuorovaikutus tuottaa kolmannen, monimutkaisemman riskiryhmän, jonka merkitystä ihmiskunta vasta alkaa ymmärtää.”
Kaikkiin edellä mainittuihin tapauksiin vaikuttaa vähintään epäsuorasti globaali ekologinen heikkeneminen ja jatkuvan kasvun pakosta aiheutuva resurssiniukkuus.
Neljäntoista tutkijan raportti BioScience-julkaisu vuodelta 2024 varoittaa: ”Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin partaalla. Tämä on kiistaton maailmanlaajuinen hätätilanne. Suuri osa maapallon elämän kudoksesta on vaarassa.”
Lisäksi OECD:n Global Commission on the Economics of Water -yhteenliittymän syksyn 2024 raportti ennakoi, että globaali vedenpuute johtaa seuraavan 25 vuoden kuluessa maailmanlaajuisesti puolen ruoantuotannon sekä puhtaan juomaveden ja sanitaation vaarantumiseen, ellei ryhdytä nopeisiin toimiin. – Yhdeksän kymmenesosaa makeasta vedestä kuluu tuotantoon, ei kotitalouksille ja kunnalliseen käyttöön.
YK:n aavikoitumisen estämisen yleissopimuksen UNCCD:n verkkosivu julkaisi lokakuussa 2023 lehdistötiedotteen, jonka mukaan yli kaksi kertaa Suomen kokoinen alue, miljoona neliökilometriä, maatalousmaata menetetään aavikoitumiselle vuosittain. Se merkitsee neljän jalkapallokentän kokoista aluetta joka sekunti.
Institute for Economics & Peace osoittaa 2023 vuoden raportissaan sekä ruokaturvattomuuden että ruokatuotannon runsauden liittyvän aseellisiin, usein merkittäviin konflikteihin.
On selvää, että elinolojen heikentyessä näin rajusti ja resurssikamppailun lisääntyessä ympäristöromahduksen edetessä väkivaltaisuuksien riski kasvaa.
Artikkelin valmistelussa on käyty läpi noin 50 tieteellistä raporttia ja tiedeartikkelia sekä muita luotettavia lähteitä.
Kirjoittaja on ollut aktiivitoimija ympäristöteemojen parissa lähes täysipäiväisesti vuosituhannen vaihteesta lähtien suurelta osin lähtökohtana makean veden globaali katastrofi
YK:n pakolaisavun (UNHCR) vesiauto Länsi-Saharan Dajalassa. Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen
Tunnustettu chileläinen vallankumouksellinen muralisti, Alejandro "Mono" González vieraili Suomessa viime syyskuussa. Mono González on yksi historiallisen chileläisen muralistiryhmän BRP:n perustajista. Ryhmä perustettiin 1960-luvulla, ja se tunnetaan erityisesti poliittisista ja yhteiskunnallisista seinämaalauksistaan.
Chilen poliittisen seinämaalaustaiteen tunnetuin nimi vieraili Suomessa Luis Bustamante
77-vuotias Mono González on koko ikänsä käyttänyt lempinimeä, joka tunnetaan laajalti Chilessä ja sen ulkopuolella. Mono González on vaikuttanut yhdessä BRP-ryhmän (Brigada Ramona Parra) kanssa chileläiseen taiteeseen vuosikymmenten ajan. Yksi merkittävistä teoksista on chileläisen taiteilijan Roberto Matan (1911–2002) työ "Chilen kansan ensimmäinen maali". Se on vuodesta 2015 lähtien ollut Chilen kansallinen monumentti Kansallisten monumenttien neuvoston tunnustamana.
Mono González maalasi Helsingissä suomalaisen muralistin Leena Pukin kanssa Kuvat: Luis Bustamante
Mono on maalannut seiniä eri puolille Chileä ja myös muualle maailmassa. Hänen teoksensa korostavat hänen chileläisiä juuriaan ja hänen taiteensa urbaanisuutta. Myös Chilen sotilasdiktatuurilla on ollut merkittävä vaikutus hänen taiteeseensa. "Katujen taiteen tekeminen diktatuurin aikana tarkoitti kirjaimellisesti henkensä asettamista alttiiksi päivittäin", hän toteaa. Tällä Mono muistuttaa siitä, kuinka vaarallista oli maalata vasemmistoliikkeisiin liittyviä iskulauseita, viittauksia pidätettyihin ja kadonneisiin sekä muita viestejä, joilla taisteltiin Augusto Pinochetin veristä diktatuuria vastaan. Diktatuurin vuoksi Mono González joutui uran alkuvaiheessa työskentelemään maan alla. Tuo aikakausi on yksi merkittävimmistä chileläisen taiteilijan elämässä ja uralla.
Huolimatta vaikeasta historiastaan Mono on omistautunut taiteensa esittämiseen erityisesti Chilen pääkaupungin syrjäisimmillä alueilla. Juuri siellä katutaiteella on suuri arvo. Mono korostaa myös, että maanalaiseen toimintaan joutuminen auttoi häntä ymmärtämään kadun tärkeyden.
Chilessä koulutukseen pääsy on edelleen perusoikeuksien ulkopuolella, mikä tarkoittaa, että kaikilla ei ole tasavertaista pääsyä koulutukseen, kuten ei myöskään muihin peruspalveluihin, kuten terveydenhuoltoon tai kunnollisiin eläkkeisiin. Tämä antaa katutaiteelle erityistä painoarvoa.
Mono katsoo, että akateemisuudella on merkittävä rooli taidemaailmassa, mutta kaiken ei tulisi olla sen määrittelemää. Sosiaalisia epäoikeudenmukaisuuksia, ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia käsittelevä taide saavat olla sen ulkopuolella. Hän nostaa esiin Gazan kansanmurhan. "Sille pitäisi herkistyä paljon nykyistä enemmän." Taiteilijoilla on mahdollisuus luoda, ilmaista ja osoittaa empatiaa. ”Jos he eivät tee näin, missä on taiteilijan herkkyys”, hän kysyy.
Mono González serigrafiatyöpajassa Helsingissä Kuva: Luis Bustamante
Tätä Mono Gonzálezin julistetta levitettiin Santiagon seinille Siinä lukee "EI KANSANMURHAA"
Juliste: Mono González
Monolle muralismi on edelleen taistelun, vastarinnan ja muistin väline. Tämä on ollut hänen linjansa vuosikymmenten ajan. Nykyään hänen teoksiaan löytyy muun muassa Perusta, Japanista, Espanjasta, Kuubasta, Vietnamista, Italiasta, Meksikosta ja monista muista maista.
Mono González Suomessa
Suomen vierailunsa aikana Mono maalaili, että "Helsingissä on kuin olisi eteläisessä Chilessä, vaikka olemme lähempänä Pohjoisnapaa. Maisemat ovat kuin Punta Arenasissa". Punta Arenas on yksi Etelä-Chilen eteläisimmistä paikkakunnista ja lähellä Etelänapaa.
Häntä kiinnostivat erityisesti sosiaalinen hyvinvointi, liikenne, terveydenhuolto, turvallisuus ja julkisten tilojen hoito Suomessa. "Vaikka elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, minua hämmästytti radikaali ero muihin maihin nähden, joissa olen vieraillut", hän toteaa.
Erityisen mielellään hän vieraili Helsingin kirjastoissa. Hän oli vaikuttunut kirjojen ja julkisissa tiloissa käyvien ihmisten määrästä. "Kirjastoilla on merkitystä jopa kansallisena projektina”. Kirjastoja hän haluaisi nähdä enemmän myös Chilessä.
Suomen vierailun aikana chileläinen taiteilija järjesti useita taiteellisia tapahtumia Helsingissä. Ne pidettiin Keskustakirjasto Oodissa, Kulttuurikeskus Stoassa ja Museum of Impossible Forms -museossa. Niissä järjestettiin luentoja muralismista ja Chilen ihmisoikeuksista sekä serigrafiatyöpaja ja julistenäyttely Chilen diktatuurin 50-vuotismuistoksi. Lisäksi esiteltiin kankaille tehtyjä puupiirroksia yhdessä hänen poikansa, kuvataiteilija Sebastián Gonzálezin kanssa. Päätöstapahtumana toteutettiin yhteismaalaus, jossa maalattiin suuri kangas, jonka tekijöinä olivat suomalainen muralisti Leena Pukki, Mono González ja yleisö.
Käännös espanjankielisestä tekstistä: Jaana Kanninen
Mono González Roihuvuoren Puistossa Helsingissä syyskuussa 2024 Kuva: Luis Bustamante
Meksikolaisen seinämaalausliikkeen tunnetuimmat taiteilijat olivat miehiä, jotka kuvasivat työväenluokan ja alkuperäiskansojen taisteluja, mutta heidän teoksensa pysyivät valtaeliitin hallinnoimissa tiloissa. Frida Kahlo sen sijaan vei muraalitaiteen arjen keskuksiin ja loi Los Fridos -kollektiivin, joka edisti yhteisöllistä ja radikaalia taidetta. Kahlon perintö inspiroi globaalisti ja haastaa sovinnaiset näkemykset siitä, kuka saa kertoa tarinoita ja missä niitä kerrotaan.
Frida Kahlon inspiroimana 1997 suomalaiset taiteilijat järjestivät ”Fiesta de las Fridas” performanssin. Tapahtumakutsu: Maija Toropainen
Kuka sai kertoa Meksikon tarinan seinillä?
Vallankumous ja eliitin ristiriitainen rooli
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Meksikolainen muraaliliike syntyi vallankumouksen (1910–1920) jälkimainingeissa, jolloin taide nostettiin kansallisen identiteetin rakentamisen välineeksi. Miestaiteilijat Diego Rivera (1886–1957), José Clemente Orozco (1883–1949) ja David Alfaro Siqueiros (1896–1974) maalasivat massiivisia muraaleja valtion rakennuksiin. Aiheet käsittelivät työväenluokan taisteluja ja alkuperäiskansojen oikeuksia, mutta teokset pysyivät eliitin hallinnoimissa tiloissa. Oliko tämä todellinen vallankumouksellinen ele vai taiteen liittoutuminen valtaapitävien kanssa?
Taiteen vallankumouksellinen ääni
Frida Kahlo (1907–1954) tunnetaan poliittisista ja surrealistisista omakuvistaan. Kahlo toi uuden, vähemmän tunnetun ulottuvuuden meksikolaiseen julkiseen taiteeseen. Hänen opetustyönsä La Esmeralda -koulussa synnytti Los Fridos -kollektiivin, joka vei muraalitaiteen arjen keskuksiin, kuten baareihin ja ravintoloihin. Tämä oli vastakohta valtiorakennusten patriarkaaliselle ja hierarkkiselle traditiolle. Kahlo ei vain opettanut maalaamaan, vaan hän uskalsi olla poliittinen ja rohkaisi oppilaitaan tarkastelemaan ympäristöään ja haastamaan perinteitä.
Vaikka Meksikon julkisten rakennusten muraalien aiheet usein nostivat esiin työväenluokan ja alkuperäiskansojen tarinoita, jäivät he vain maalausten aiheiksi. Taiteen tekeminen kuului vain taiteilijoille, eivätkä yhteisöt osallistuneet seinämaalausten tekemiseen. Frida Kahlon kollektiiviset projektit olivat poikkeus: ne haastavat käsityksen, jossa taiteilija on yksinään historian kertoja.
Meksikolainen muraaliliike pyrki edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta sen kytkökset valtion instituutioihin loivat ristiriidan. Taide, joka ylisti työväenluokkaa ja vallankumousta, ei kuitenkaan murtautunut valtaeliitin tilojen ulkopuolelle. Tämä nostaa kysymyksen: voiko taide olla vallankumouksellista, jos se pysyy vallan rakenteiden sisällä?
Frida Kahlon elämäntyö osoittaa, että taide voi olla radikaalia ja osallistavaa. Hänen vaikutuksensa Los Fridos -ryhmään ja muraaliprojekteihin arkisissa tiloissa rikkoi perinteistä ajattelua julkisesta taiteesta. Kahlon perintö muistuttaa, että todellinen vallankumous taiteessa ei ole vain mitä maalataan, vaan myös missä ja kenen toimesta.
Los Fridos: Radikaalin yhteisöllisen taiteen edelläkävijät
Frida Kahlon oppilaista muodostunut Los Fridos -ryhmä oli yhteisöllisen taiteen ja poliittisen aktivismin edelläkävijä. Ryhmän ydinjäsenet, kuten Arturo García Bustos (1926 – 2017), Fanny Rabel (1922- 2008), Guillermo Monroy (1924-) ja Arturo Estrada (1925-) , omaksuivat Kahlon opetukset, joissa taide nähtiin välineenä maailman tarkasteluun ja muutoksen aikaansaamiseen. Los Fridos ei tyytynyt vain seuraamaan mestarinsa jalanjälkiä, vaan ryhmä vei julkisen taiteen arkisiin tiloihin, kuten ravintoloiden, kanttiinien ja baarien seiniin, tuoden taidetta suoraan ihmisten jokapäiväiseen elämään. Tämä eroaa merkittävästi meksikolaisen muraaliliikkeen valtavirtamestarien tavasta keskittyä valtion rahoittamiin suuriin rakennuksiin. Los Fridos ei vain maalannut seinämaalauksia, vaan he loivat liikkeen, joka haastoi perinteiset valta-asetelmat taiteen tuottamisessa ja esittämisessä tehden tilaa myös marginaalisille äänille ja yhteisölliselle yhteistyölle.
Ryhmän työ jatkoi Kahlon visioita radikaalista, osallistavasta ja vallan rakenteita kyseenalaistavasta taiteesta.
Meksikolaisen muraaliliikkeen historia kaipaa uudenlaista näkökulmaa, jossa Frida Kahlon ja yhteisöllisen taiteen mullistava rooli nostetaan ansaitusti keskiöön.
Frida Kahlo on inspiroinut taiteilijoita ympäri maailmaa, myös Suomessa. Vuonna 1997 joukko Fridasta inspiroituneita taiteilijoita järjesti ravintola Kaisaniemessä "Fiesta de las Fridas - surrealistisen illanvieton", joka juhlisti Frida Kahlon taidetta ja Meksikon kulttuuria.
Tapahtuman ruoan, musiikin, kuvataiteen, performanssin sekä pukujen suunnittelusta vastasivat kuvataiteiljat, kuvataideopettajat Pirjo Houtsonen ja Kaija Ekebom yhdessä monitaiteellisen työryhmän kanssa. Ajatus illanvietosta syntyi edellisenä vuonna Ekebomin työhuoneella taiteilijoiden illanistujaisissa Kalliossa.
Pirjo Houtsonen oli yksi performanssin Fridoista Kuva:Riitta Räsänen
Jouni ”Psyke” Väänänen on keravalainen kaupunkiaktivisti ja itseoppinut graffititaiteilija, joka aloitti graffitinteon 1990-luvulla. Hänen urakehityksensä kertoo paljon siitä, miten graffititaiteen yhteiskunnallinen asema on muuttunut. Väänäsestä on tullut ammattitaiteilija, joka elätti pitkään itsensä maalaamalla katutiloihin. Hän on toiminut Purkutaide-kollektiivin taiteellisena johtajana vuodesta 2016 lähtien. Jaana Kanninen haastatteli Väänästä
Jouni ”Psyke” Väänänen, miten voisit kuvailla graffititaiteilijan aseman muutosta kuluneina vuosikymmeninä?
Kun aloitin graffitiharrastuksen 90-luvun puolivälissä olin teini-ikäinen ja nyt lähes 30 vuotta myöhemmin tarkastelen asiaa hyvin keski-ikäisestä, oman tyylilajini pitkän linjan taiteilijan näkökulmasta. Nuorempana saatoin olla tekemiseni kautta katu-uskottavampi graffitiyhteisön mittapuulla, ja tämä vanhempi minä taas on varmasti uskottavampi suuremmalle yleisölle ja potentiaalisille yhteistyökumppaneille. Nuori versioni juoksenteli yöllä maalaamassa muiden vaihtoehtojen puutteessa ja vanhemmalla on kilometrin mittainen CV ja portfolio näytettäväksi siitä millaista osaamista on tarjolla.
Väänänen maalasi vuonna 2023 Roomassa Kuva: Jouni Väänänen
Yleisellä tasolla asenneilmapiirin muutos on kuitenkin ollut merkittävä. 90-luvun puolivälissä kaikki, myös luvalliset graffitit kieltänyt “Stop töhryille”-kampanja oli vasta pikkuhiljaa alkamassa. Se painoi koko graffitikulttuurin maan alle aina vuoteen 2008 asti. Siinä välissä graffitimaalarit eivät juuri puhuneet tekemisestään tai esitelleet sitä avoimesti oman yhteisön ulkopuolisille. Kampanjan loppumisen jälkeen tilanne on muuttunut monessa mielessä paremmaksi. Luvallisia graffitiseiniä on alkanut syntymään pikkuhiljaa ympäri maata ja niitä on nykyään kohtuullisen reilusti tarjolla. Graffititaiteen tekijöiden joukosta on päässyt nousemaan esiin ammattilaisia - itsekin olen sellainen ollut jo reilusti toistakymmentä vuotta. Kiinnostus taiteenlajiamme kohtaan on ollut jatkuvassa nousussa ja siitä on järjestetty sekä museo- että muitakin näyttelyitä. Nyt on siis mahdollista saada tunnustusta taiteellisesta tekemisestään olemalla graffititaiteilija.
1990-luvulla graffitien teko oli laitonta, ja se nähtiin urbaanin kaaoksen merkkinä. Millaisena nuorisokulttuurin ilmiönä sinä sen näet ja mitä graffitit merkitsivät nuorille tekijöille?
Oman ikäluokkani tekijöiden joukossa graffitien maalaamiselle oli moninaisia motiiveja, joista keskeisin oli halu jättää itsestään ja olemassaolostaan jälki, kilvoitella keskenään parhaista tyyleistä ja osalla muuttaa ympäristön ilmettä omasta subjektiivisesta näkökulmasta parempaan suuntaan. 90-luvulla graffitikulttuuri oli nykyistä selvemmällä tavalla osa hiphop-kulttuuria, jonka piirissä se on syntynyt. Vaikutelmani on, että 90-luvun nuorille oli nykyistä tyypillisempää halu kuulua johonkin tiettyyn alakulttuurilokeroon.
Graffitiyhteisö oli silloin hyvin tiivis: kun tuntui että koko muu maailma on meitä vastaan, niin omiensa joukossa koki turvaa ja hyväksytyksi tulemisen tunteita.
Erityisesti Helsingin kaupunki taisteli 2000-luvulla graffiteja vastaan usein liioitelluinkin keinoin. Millaisiin tilanteisiin itse jouduit keravalaisena graffititaiteilijana?
Silloin toimitin ystävieni kanssa graffitilehteä ja ylläpidin aihepiirin verkkosivustoa.
Maalasin myös aika aktiivisesti luvattomia graffiteja, koska vaihtoehtoja oli tasan kaksi: tehdä niin tai olla kokonaan maalaamatta.
Itse pääsin lopulta varsin vähällä verrattuna moniin graffitipuolen tuttuihini, mutta olen minä ihan loppuelämäni tarpeiksi silti istunut poliisiautoissa, putkissa ja kuulusteluissa.
Useimmiten en joutunut niihin varsinaisesti graffitien maalaamisesta, vaan enemmänkin
roolistani muiden tekemien teosten dokumentoinnissa ja julkaisussa. Vuosituhannen taitteessa minua syytettiin kuulusteluissa muun muassa rikokseen yllyttämisestä, erään graffitijengin johtamisesta ja törkeästä vahingonteosta sillä perusteella, että kuvasin graffiteja ja julkaisin kuvia niistä.
Kuulusteluissa korostettiin, että voin saada neljän vuoden vankeusrangaistuksen, joka kuulostaa täysin absurdilta näin reilut 20 vuotta myöhemmin - korostaisin etten ollut tehnyt mitään laitonta niissä asioissa, joista suurimpia syytöksiä kohtasin.
2010-luvulla graffititaiteilijoiden kriminalisointi löystyi, ja alkoi näkyä myös luvallisia graffiteja. Miten se sinuun vaikutti?
Hyvin merkittävällä tavalla. Tuntui että saan vihdoinkin tehdä minulle tärkeää asiaa siinä muodossa, jossa olin aina halunnutkin. Minähän en koskaan ole ollut mitenkään erityisen innoissani luvattomien graffitien tekemistä, vaan olen pääsääntöisesti kokenut sen taakkana ja muiden mahdollisuuksien puutteessa tapahtuvana tekemisen muotona.
Luvallisten harrastusmahdollisuuksien myötä ryhdyin suhtautumaan graffitien maalaamiseen huomattavasti kunnianhimoisemmin. Se kehitti ja kehittää edelleen sekä teknistä että tyylillistä osaamistani. Kun omia teoksiaan saattoi lähteä esittelemään omalla nimellään ja kasvoillaan, niin ne alkoivat kiinnostaa myös graffitiyhteisön ulkopuolisia tahoja. Siitä koko nykyinen urani graffititaiteilijana, kuraattorina ja taiteellisena johtajana on rakentunut vähän kerrallaan.
Olet toiminut ammattimaisena graffititaiteilijana. Onko graffiteista siis myös maksettu kunnon palkkaa?
Siinä mielessä kyllä, että urastani kymmenisen vuotta elätin itseni tekemällä täysipäiväisesti graffiti- ja katutaidehenkisiä teoksia. Kuvataiteilijoilla on ylipäätään haasteita elää taiteen tekemisellä, joten uskoakseni olen joko poikkeuksellisen onnekas tai onnistunut tekemisessäni, kun olen kyennyt hankkimaan elantoni itseoppineena taiteilijana tehden hyvinkin marginaalissa olevaa taidemuotoa.
Helppoa se ei kuitenkaan ole ollut ja edelleen vastaan tulee säännöllisesti mitä kummallisempia “tulisitko maalaamaan meille pizzapalkalla”-ehdotuksia. Ei, en tule, kuten ei tule kukaan muukaan oman alansa pitkän linjan ammattilainen tekemään töitä.
Olet lähes kymmenen vuoden ajan toiminut Purkutaiteen taiteellisena johtajana ja tuottanut yhteisöllistä taidetta erilaisiin urbaaneihin hukkatiloihin. Miten luonnehtisit tuon toiminnan ideologiaa?
Purkutaiteen tarkoituksena on taiteen ja kulttuurin keinoin demonstroida millainen pitkälti hyödyntämätön resurssi purkua odottavissa ja muuten tyhjillään seisovissa kiinteistöissä on. Minusta on aika älytöntä, että monet elinkaarensa loppupäässä olevat, mutta sinällään käyttökelpoiset rakennukset ovat tyhjillään vuosikausia ennen niiden purkamista. Koen varsin luontevana pyrkiä saattamaan yhteen tilatarpeilla varustetut idearikkaat ihmiset ja tyhjät tilat - näin saadaan tuotettua sellaisia kulttuurielämyksiä, jotka olisivat muuten mahdottomia.
Kotikaupunkisi Kerava on antanut erittäin suosiollisesti purku- ja hukkatilojaan taiteilijoiden käyttöön. Onko toimintamalli laajentunut muualle?
Viime vuosina erilaisia purkukiinteistöjä alustanaan hyödyntäviä taide- ja kulttuuritoteutuksia on alkanut syntymään ympäri maata. Ihan äkkipäätä mieleen tulevat ainakin seuraavat paikat: Helsinki, Espoo, Mynämäki, Turku, Vaasa, Seinäjoki, Tampere ja Oulu.
Kiinanruusut Väänänen maalasi Joensuuhun vuonna 2021 Kuva: Jouni Väänänen
Onko tämän päivän graffititaide sisällöltään erilaista kuin alkuaikojen graffititaide? Onko graffiti kesytetty?
Graffiti elää ja kehittyy eikä vain yhtä “oikeaa” suuntaa noudattaen. Graffitien ja niiden tekijöiden joukosta on edelleen löydettävissä sisältönsä, toteutuksensa ja arvojensa puolesta taidemuodon alkuaikoja noudattavia näkemyksiä. Pidän sitä hienona, mutta muistutan graffitin juurista: graffiti on alunperin vähäosaisten teini-ikäisten yhdysvaltalaisten kuvallisen itseilmaisun muoto, jonka syntyyn vaikutti sekä mahdollisuuksien rajallisuus että toisaalta ympäristön tarjoamat mahdollisuudet, oman aikansa populaarikulttuuri, käytettävissä olevat maalit ja ties mikä muu. Vuonna 2025
Suomessa kaikki on toisin kuin vaikkapa 80-luvun New Yorkissa. Jos se ei millään tavalla näkyisi paikallisessa graffitikulttuurissamme, niin se olisi aika surullista.
Minua hieman vaivaa ja toisaalta huvittaa se, että graffiti olisi lähtökohtaisesti jotain erityisen villiä, joka “kesyyntyisi” eli ilmeisesti muuttuisi huonommaksi siksi, ettei sitä ole enää pakko tehdä keskellä yötä pilkkopimeässä nopeasti ja salaa. Henkilökohtaisesti ajatus siitä, että minun pitäisi todistaa olevani edelleen puolivilli ja -vaarallinen juoksentelemalla pitkin pöpelikköjä näin viidenkympin lähestyessä tuntuu ennen kaikkea surkuhupaisalta.
Ei sillä, kyllä minä edelleen maalaan omalupaisiakin maalauksia silloin tällöin, kun löydän sille relevantit perusteet tai soveliaan paikan. Nyt kun joku tämän lukeva vetää siitä heti herneen nenäänsä, niin kehottaisin ensin miettimään, onko sille olemassa kunnon perusteet - minähän en tarkemmin ilmaissut mihin ja miten näitä maalauksia teen.
Kaikki luvaton ei automaattisesti ole pahasta, mutta ei myöskään automaattisesti kapinaa tai villiä. Jonkun “kesyys” ei välttämättä tee jostain huonompaa, vaan erilaista. Vaikka graffitille kävisi mitä, niin se ei koskaan tule muuttumaan kokonaisuudessaan sisäsiistiksi taidemuodoksi. Sitä pidän hyvänä asiana.
Kari Lindström (1943–2024) oli akateemisesti koulutettu kuvataiteilija, joka yhdisti taiteensa ja aktivisminsa luodessaan yli 40 banderollia yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Hänen tunnetuimmat teoksensa, kuten Saksikuva, kritisoivat vallanpitäjiä ja antoivat äänen heikommassa asemassa oleville. Lindström toimi myös kirjoittajana, jonka kantaaottavat tekstit korostivat solidaarisuutta, rauhaa ja työväenluokan asemaa.
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Kari Lindström oli akateemisesti koulutettu kuvataiteilija, jonka taide on jättänyt moninaisen ja pysyvän jäljen suomalaiseen taiteeseen ja aktivismiin. Suomen Taideakatemian koulussa taidemaalariksi vuonna 1967 valmistunut Lindström omistautui
Kari Lindström “Leikkaustalkoot 2012” Kuva: Toivo Koivisto
Kari Lindströmin omistautuminen katujen taiteelle
elämänsä aikana maalauksille, grafiikalle ja katujen taiteelle. Erityisen läheiseksi hänelle muodostui banderollitaide, joka antoi hänelle tilaisuuden kritisoida vallanpitäjiä ja tehdä pilaa eliitistä. Lindströmin läheinen aktivisti harrastajavalokuvaaja Toivo Koivisto tietää Karin maalanneen vuosina 1997-2016 35-40 banderollia. “Teemat liittyivät työttömien, asunnottomien, hallituspolitiikkaa vastustaneen Joukkovoima-liikkeen ja Suomen kommunistisen puolueen (SKP) tapahtumiin”, sanoo Toivo Koivisto. Lindstromin banderollinsa ravistelivat yhteiskunnan rakenteita ja ilmaisivat voimakkaasti työväenluokan, rauhan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sanomaa.
Katutaiteen karisma
Kari Lindströmin banderollit herättivät huomiota erityisesti mielenosoituksissa ja tapahtumissa. Hänen tunnetuimpana työnään pidetään Saksikuvaa, joka kuvasi kuutta ministerihattuista päättäjää jonottamassa leikattavaksi julkisista palveluista – kouluista, kulttuurista ja terveydenhuollosta. Tämä teos kiteytti Lindströmin taiteellisen mission: antaa ääni niille, joita päätöksenteossa ei kuultu.
Lindström ammensi osaamisensa laajasta koulutustaustastaan, johon kuuluivat opinnot Suomen Taideakatemian lisäksi muun muassa J.E. Repin -instituutissa Leningradissa sekä
Taideteollisessa korkeakoulussa Helsingissä. Hän ei kuitenkaan jäänyt akateemisen taiteen piiriin, vaan vei osaamisensa kaduille, missä hänen teoksista pidettiin paljon ja missä taiteilija sai teoksillaan suoran yhteyden ihmisiin.
Väriä ja vastarintaa
Lindströmin taiteen ytimessä oli värikkyys ja tarinallisuus, mutta hänen uransa synkemmät vaiheet johtivat ekspressiivisiin, tummasävyisiin teoksiin. Hänen banderollinsa olivat figuratiivisia ja usein hieman naiveja, mikä teki niistä helposti lähestyttäviä. Lindströmin taide oli aina kiinni ajassa ja yhteiskunnallisessa todellisuudessa, olipa kyseessä sitten vasemmistolainen politiikka, rauhantyö tai ihmisoikeudet. Hän toi taiteellaan esiin kysymyksiä, joita valtaapitävät eivät halunneet käsitellä.
Taiteen ja aktivismin rajapinnoilla
Lindström oli myös aktiivinen keskustelija ja kirjoittaja, joka osallistui poliittisiin ja kulttuurisiin keskusteluihin sekä toimi taiteilijoiden rauhanliikkeessä. Hänen mukaansa taiteella oli velvollisuus heijastaa todellisuutta ja toimia yhteiskunnallisena katalysaattorina. Hän kirjoitti kulttuurijuttuja ja taidearvosteluja marxilaiseen Tiedonantaja-lehteen, jossa hänen artikkelinsa "Kenen joukoissa seisot?" (2012) käsitteli mm. 1960-luvun taiteen yhteiskunnallista sanomaa ja sen ajankohtaisuutta 2000-luvulla. Tämä osoittaa hänen kykynsä reflektoida taiteen ja politiikan suhdetta laajemmasta perspektiivistä.
Lindström käytti journalismia välineenä jatkaakseen taiteelleen ominaista kriittistä dialogia yhteiskunnasta. Hänen kirjoituksensa olivat selkeästi kantaaottavia ja korostivat työväenluokan, rauhan ja sosialismin puolustamista. Hänen teksteistään välittyi vahva poliittinen sitoutuminen, halu kyseenalaistaa valtaapitäviä ja muistuttaa lukijoita solidaarisuuden merkityksestä.
Yhdistelmä taidetta ja ajattelua
Kari Lindström yhdisti kirjoituksissaan taiteellisen ja poliittisen ajattelunsa, mikä teki hänen jutuistaa sekä visuaalisesti että sisällöllisesti vaikuttavia. Hänen tekstinsä eivät olleet vain raportteja, vaan ajatteluun haastavia provokaatioita, jotka toimivat aktiivisina puheenvuoroina yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Kari Lindströmin moninainen taide ja osallistuminen muistuttaa meitä siitä, kuinka taide voi olla voimakas väline vallan haastamisessa ja muutoksen edistämisessä. Hänen katutaiteensa ja erityisesti banderollit eivät olleet vain taideteoksia, vaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta käytävää dialogia.
Rauhan Isoäidit, avoin ja moninainen aktivistiryhmä, taistelee rauhan, ympäristön ja ihmisoikeuksien puolesta. He korostavat väkivallattomia vaihtoehtoja ja yhteisöllisyyttä vastauksena militarismin ja sodan uhkiin. Isoäidit toivottavat kaikki rauhantyöstä kiinnostuneet mukaan toimintaansa ja rohkaisee uneksimaan yhdessä.
Pitääkö elää vanhaksi, että uskaltaa?
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Uusi Sivu -verkkojulkaisussa nostamme jokaisessa numerossamme esiin erilaisia rauhanjärjestöjä, verkostoja ja rauhantyötä tekeviä ihmisiä. Tässä numerossa valokeilassa ovat Rauhan Isoäidit, syyskuussa 2022 perustettu avoin aktivistiryhmä, joka työskentelee rauhan, ympäristön ja ihmisoikeuksien puolesta. Heidän viestinsä on selvä: suoraa toimintaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.
Rauhan Isoäidit on tuttu näky kaduilla mielenosoituksissa sotia ja konflikteja vastaan Kuva: Jukka Kosonen
Pepi Niemi ja Rauhan Isoäidit
Rauhan Isoäidit syntyi kolmen eläkeläisnaisen aloitteesta keskellä Ukrainan sodan aiheuttamaa kriisiä. Turhautuminen perinteisiin vaikuttamiskanaviin sai heidät kokoamaan yhteen samoin ajattelevia. Pepi Niemi, ryhmän aktiivijäsen, on eläkkeellä oleva lastentarhanopettaja ja tekstiiliartesaani, joka tuo toimintaan luovuutta ja kokemusta. "Kun uneksii yksin, se on utopia, mutta kun uneksitaan yhdessä, alkaa todellisuus," Niemi muistuttaa Hélder Câmaran sanoilla, joka oli tunnettu brasilialainen arkkipiispa ja ihmisoikeuksien puolustaja. Rauhan Isoäidit kertoo viime aikoina tehneensä pienimuotoista yhteistyötä taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden rauhanjärjestö Pandin ja Sadankomitean kanssa.
Äiti maa inspiroi
Ryhmä on ylisukupolvinen, ylisukupuolinen ja ylikansallinen. Rauhan Isoäidit pyrkivät tuomaan rauhanviestiä ruohonjuuritasolle ja järjestävät tapahtumia, kuten rauhanmarsseja, runoiltoja ja seminaareja. Viime vuonna Rauhan Isoäidit palkittiin Sadankomitean Rauhanlaivalla, joka on kiertämässä kirjastoja tiedotuspisteenä.
”Kantavana ajatuksena on Äiti Maa elämän synnyttäjänä, ylläpitäjänä ja suojelijana. Työskentelemme rauhan, ympäristön ja ihmisoikeuksien puolesta. Olemme puoluepoliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattomia”, kertoo Pepi Niemi.
Rauhantyö vaatii rohkeutta
Rauhan Isoäidit tuomitsevat militarismin kasvun ja korostavat väkivallattomien vaihtoehtojen tärkeyttä. He ovat osoittaneet mieltään Ukrainan sotaa vastaan ja vaatineet rauhanomaista ratkaisua Israelin ja Palestiinan konfliktiin. Ryhmä korostaa, että rauhantyö vaatii rohkeutta kohdata erilaisia näkemyksiä rakentavasti.
”Meitä oli aluksi kolme eläkeläistä, aktiivista naista, jotka olimme olleet turhautuneita jo vuosia silloisiin vaikuttamiskanaviimme. Kaipasimme Ukrainan sodan sytyttyä suoraa toimintaa hymistelyn ja toivottomuuden sijaan. Emme halunneet olla hiljaa. Niinpä päätimme kutsua samoin ajattelevia ihmisiä koolle ja perustimme Rauhan Isoäidit ja mietimme tavoitteita ja keinoja niitten toteuttamiseksi”, sanoo Pepi Niemi.
Rauhan Isoäidit on järjestänyt lukuisia tapahtumia, kuten rauhanmarsseja, runoiltoja ja seminaareja, joissa on käsitelty rauhan, ympäristön ja ihmisoikeuksien teemoja. Kun Israelin ja Hamasin konflikti syttyi lokakuussa 2023, he aloittivat säännölliset perjantaimielenosoitukset Lappeenrannan Kansalaistorilla, vaatien rauhaa ja oikeudenmukaisuutta sekä Palestiinan tunnustamista.
Rauhan Isoäidit toivottavat kaikki rauhantyöstä kiinnostuneet mukaan rauhantyöhön.
Heidän tapahtumansa, kuten kansainvälisen naistenpäivän origamityöpajat ja Äiti Maan päivän juhlat, tarjoavat osallistumismahdollisuuksia eri-ikäisille ja -taustaisille. Tulevaa toimintaa voi seurata Rauhan Isoäitien somessa ja vaikka liittyä sähköpostilistalle.
Tarvitaan rauhan puhetta
Rauhan Isoäitien mukaan suurin haaste on saada rauhan puhe kuuluviin nykyisessä sotakeskeisessä ilmapiirissä. Heidän strategiansa on painottaa yhteisöllisyyttä ja konkreettisia tekoja rauhan puolesta, välttäen vastakkainasettelua ja provokaatioita.
"Meillä on halua, rohkeutta ja energiaa vaikuttaa" , sanoo Pepi Niemi
Rauhan Isoäidit järjestävät 8. maaliskuuta kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi
Lappeenrannassa tapahtuman, jossa jaetaan kauppakeskuksissa Rauhankurkiorigameja sekä tietoa ryhmän toiminnasta. Lisäksi suunnitteilla on keväällä asiantuntijan vetämä keskustelutilaisuus Israelin ja Palestiinan konfliktista sekä syksyllä YK:n viikon perinteinen rauhanmarssi.
PAND Sirkus yhdistää katuteatteria, tanssia ja huumoria, käsitellen ajankohtaisia
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Samuel Lemisen haastattelussa teatteriohjaaja ja kirjailija
Raija-Sinikka Rantala kertoo, miksi rauhantyö on nyt tärkeämpää kuin koskaan.
“He ovat klovneja, joiden silmien kautta maailmaa tarkastellaan”. Kuva: Raija-Sinikka Rantala
Raija-Sinikka Rantala palasi Pandiin – sirkus mukanaan
Samuel Leminen
Kirjailija ja teatteriohjaaja Raija-Sinikka Rantalaa voi kutsua painavin perustein kulttuurin rautaiseksi ammattilaiseksi. Hän on toiminut muun muassa teatterinjohtajana Lahden (1985–1990) ja Helsingin (1991–1997) kaupunginteattereissa, koulutuskeskuksen johtajana Teatterikorkeakoulussa (1979–1983), Kansainvälisen Teatteri-instituutin taiteellisena johtajana (2006–2008) sekä hallituksen jäsenenä useissa teatterialan kansainvälisissä järjestöissä.
Rantala on julkaissut lukuisia kirjoja, joista viimeisin, juuri ilmestynyt Elli, kertoo näyttelijä
Elli Tompurin elämästä. Hän on myös pitkän linjan aktivisti ja liittyi Pand – Taiteilijat ja
Kulttuurityöntekijät Rauhan Puolesta ry:hyn jo yhdistyksen alkutaipaleella 1980-luvulla.
Nyt Raija-Sinikka Rantala on aktivoitunut jälleen rauhantyön saralla. Teatterin vietyä vuosia kaiken ajan hän on tehnyt paluun Pandin ytimeen uudella projektillaan, PAND Sirkus Toisena vetäjänä toimii niin ikään kulttuurin todelliseksi konkariksi luonnehdittava tanssija, koreografi ja akateemikko Marjo Kuusela, joka on ollut mukana Pandissa alusta alkaen.
Samuel: Mikä on PAND Sirkus?
Raija-Sinikka:
PAND Sirkus on ihmisten omille taidoille rakentuva performanssi, jossa kymmeniä ihmisiä liikkuu, tanssii, laulaa ja esiintyy yhdessä esimerkiksi kaduilla, toreilla, puistoissa tai muissa avoimissa tiloissa. Olemme harjoitelleet marraskuun lopulta lähtien Pakilan vanhalla työväentalolla (nykyinen Nukketeatteritalo Metropolitan) noin kahdenkymmenen hengen ydinryhmän kanssa.
He ovat klovneja ja tanssijoita, joiden silmien kautta maailmaa ja tätä aikaa tarkastellaan performanssissa. Mukaan on tulossa vielä lisää esiintyjiä projektin edetessä. Vaikka teemat ovat vakavia, tarkoitus ei ole saarnata, vaan käyttää komediaa keinona peilata yhteiskuntaa. Ilmaisia katuteatteriesityksiä olisi tarkoitus toteuttaa jo alkukesästä Helsingissä.
Yhtenä esikuvana projektille on ollut 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Ruotsissa luonnonsuojelun puolesta toiminut Jordcirkus, jonka perustajan Chris Torchin juuret ulottuvat New Yorkin Living Theatreen Olin 1970–80-luvun taitteessa Teatterikorkeakoulun koulutuskeskuksen johtaja ja pyysin Chrisin vetämään täydennyskoulutuskurssilaisille katuteatterikurssin, johon osallistuin itsekin. Hän on hyvä tyyppi ja edelleen yhteiskunnallinen vaikuttaja.
Samuel: Mikä sai sinut aktivoitumaan jälleen rauhantyöhön ja mikä sytytti kipinän uuteen projektiin?
Raija-Sinikka:
Tuntui tarpeelliselta tarttua toimeen ja miettiä, mitä voisi tehdä, koska ilmapiiri Suomessa muuttui yhtäkkiä niin nopeasti. Kielenkäyttö on koventunut hätkähdyttävästi, ja tuntuu, ettei sellaisille sanoille kuin rauha, rehellisyys, ystävyys, solidaarisuus, kauneus löydy enää sijaa nykyisessä asenneilmastossa.
Tällaisen tietynlaisen samanmielisyyden ja kritiikittömyyden vallitessa liityimme kiireessä myös Natoon. Myös nykyisen hallituksen päätös leikata kaikkien rauhanjärjestöjen tuet kokonaan vaikutti osaltaan aktivoitumiseeni.
Rahoituksen lopettaminen ei pysty lakkauttamaan PANDin kaltaista järjestöä –päinvastoin, se kannustaa osoittamaan taiteen ja kulttuurin voiman tässä ajassa.
Samuel: Kun Venäjällä on ollut kiellettyä mainita sanaa "sota", alkaako "rauhasta" puhuminen olla kohta jo vastaavanlainen tabu meillä Euroopassa?
Raija-Sinikka:
Minun mielestäni alkaa. Tämän päivän militaristinen varustautuminen sotaan kaupitellaan kansoille "turvallisuutena". Perehdyin Elli Tompurista kertovan kirjani kirjoitusprosessin aikana 1930-luvun tunnelmiin Suomessa, ja täytyy sanoa, että tässä ajassa on monin tavoin samoja elementtejä kuin ennen toista maailmansotaa. Kaikkien oli hyväksyttävä vain yksi yleinen mielipide.
Samuel: Miten koet rauhantyön merkityksen ja sen muuttuneen vuosien saatossa?
Raija-Sinikka:
Verrattuna vaikkapa 1980-luvun alkuun ja kylmän sodan loppuvaiheisiin, koen rauhantyön merkityksen entistäkin tärkeämmäksi nykymaailmassa.
PAND syntyi alun perin vastustamaan ydinaseita, mutta tänä päivänä suomalaiset eläkeyhtiöt voivat sijoittaa kansalaisilta kootut varansa ydinaseteollisuuteen. Nyt täytyy tehdä enemmän työtä kuin koskaan, sillä rauhalla on ratkaiseva merkitys ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta.
Winston Churchillia lainaten: "Jos meillä ei olisi kulttuuriamme, mitä me sitten puolustaisimme?"
Suomalaiset osallistuivat 1980-luvulla kansainväliseen rauhanliikkeeseen vastustamalla ydinaseita ja ydinvoimaa. Taiteilijat olivat keskeisiä toimijoita tässä liikkeessä. Pandin arkistot ja toimintaan osallistuneiden taiteilijoiden uudet haastattelut ovat keskeinen osa historian tutkijan Hannah Yokenin tutkimusta.
"Jäähyväiset aseille: ydinvastainen protesti, tunteet ja sukupuoli Suomessa, 1979–1987" on tutkijatohtori Hannah Yokenin tutkimuksen nimi Kuva: Petteri Kivimäki
Miten taiteilijat vaikuttivat 1980-luvun rauhantyöhön?
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Hannah Yoken tutkii kylmän sodan aikaisia kansalaisliikkeitä, erityisesti ydinaseiden ja ydinvoiman vastaisia kamppailuja. Jyväskylän yliopistossa työskentelevä Yoken keskittyy erityisesti 1979–1987 ajanjakson tapahtumiin ja siihen, mikä sai tavalliset suomalaiset osallistumaan rauhanmarsseille. Yokenin tutkimus hyödyntää laajaa alkuperäisaineistoa, kuten rauhanjärjestöjen arkistoja ja aikakauden kirjallisuutta.
Taiteilijat rauhan puolesta: PAND ja sen rooli liikkeessä
Pand Taiteilijat rauhan puolesta -järjestö on ollut tärkeä osa ydinaseiden vastaisia toimia 1980-luvulla. Yokenin tutkimuksessa Pandin arkistot tarjoavat tärkeää tietoa taiteilijoiden yhteyksistä kansainvälisiin rauhanliikkeisiin. Esimerkiksi vuoden 1985 Helsingin pohjoismainen rauhankokous, jonka iskulauseena oli "liennytys taiteen keinoin", oli merkittävä tilaisuus taiteilijoille ilmaista vastustuksensa ydinaseita kohtaan.
Tunneilmaisu ja sukupuoli ydinvastaisessa liikkeessä
Yokenin tutkimuksessa korostuu myös tunteiden rooli ja sukupuolten välinen dynamiikka ydinvastaisessa liikkeessä. Tutkimus arvioi, miten tunteet ilmensivät liikkeen voimaa ja miten normit vaikuttivat tunteiden ilmaisemiseen. Yoken tuo esiin erityisesti naisten ja siviilipalvelusmiesten roolin, jotka olivat keskeisiä toimijoita rauhanliikkeessä. Naiset rauhan puolesta -verkosto ja aseistakieltäytyjien kamppailut liitetään tutkimuksessa osaksi laajempaa sodanvastaista kulttuuria.
1980-luvun rauhanaktivismi jakaa monia piirteitä nykyisten ympäristökriisien kanssa, kuten epävarmuuden tulevaisuudesta ja ihmisten tarpeen toimia ja muuttaa maailmaa. Yokenin mukaan historialliset esimerkit, kuten kylmän sodan aikainen ydinpelko, voivat tarjota näkökulmia siihen, miten nykyajan ympäristökriisit voivat inspiroida kansalaisia toimimaan ekologisten uhkien edessä. Yoken haluaa varmistaa, että taiteilijoiden, naisten ja siviilipalvelusmiesten rooli suomalaisen ydinsodan vastaisessa protestissa tulee tunnustetuksi.
Idea Pandista syntyi teatterista
Taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden rauhanjärjestö Pandia on tutkittu aikaisemmin vähän, jos ollenkaan. Poikkeuksen tähän tekee yhdysvaltalainen tutkija Hillary Miller, joka on tutkinut Pandin (Performers and Artists for Nuclear Disarmament) toimintaa New Yorkissa, Yhdysvalloissa. Tutkimuksessa on tarkasteltu järjestön toiminnan vaikutusta kulttuuriin ja rauhantyöhön. Millerin tutkimuksen mukaan Pandin juuret ovat tiiviisti yhteydessä Mabou Mines -teatterikollektiivin tuotantoon Dead End Kids: A History of Nuclear Power vuodelta 1980. Tämä produktio toimi ponnahduslautana koko järjestön
perustamiselle ja osoitti, kuinka taide voi lisätä yleisön tietoisuutta ydinaseiden ja -voiman vaaroista sekä provosoida heitä toimimaan. Millerin tutkimuksesta käy ilmi taiteen voima yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Sama viesti resonoi vahvasti myös nykyajan rauhantyössä.
Tove Janssonin allekirjoittama vetoomus
Elokuussa 1985 Helsingissä järjestettiin Pandin kansainvälinen kokous, jossa yli kymmenen maan edustajat, myös Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta, kokoontuivat vahvistamaan taiteilijoiden rauhantyötä. Kokouksen yhteydessä esiteltiin "Taiteilijat Euroopan turvallisuuden ja yhteistyön puolesta" -vetoomus, joka luovutettiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) valtuuskuntien johtajille. Vetoomuksen allekirjoittajien joukossa oli merkittäviä kulttuurivaikuttajia, kuten Tove Jansson, Robert Rauschenberg, Pete Townshend ja Astrid Lindgren Asiakirjaan liittyvä kirjeenvaihto, mukaan lukien Henrik Otto Donnerin ja Ingmar Bergmanin väliset sähkeet sekä Jörn
Donnerin kirjeet Federico Fellinille ja Simone de Beauvoirille, osoittaa, kuinka laajaa kansainvälistä tukea taiteilijoiden rauhantyöllä oli tuohon aikaan.
Osana tutkimustaan Hannah Yoken etsii Pandin toimintaan, kuten esimerkiksi Rauhan junaan, osallistuneita taiteilijoita.
