Rauhan, kulttuurin ja aktivismin verkkojulkaisu
3 / 2024
Sisällys
Pääkirjoitus
Jaana Kanninen: Metsiemme menetetty maine
Kuvareportaasi: Taneli Eskola: Ikimetsän aarteet
Jaana Kanninen: Tuleeko ympäristöaktivismista laitonta?
Essee: Emma Auvinen: Osallistuin mielenosoitukseen ja menetin luottamuksen poliisiin.
JP (Juha-Pekka) Väisänen: Taiteilija kyseenalaistaa luontosuhteen
Markus Kröger: Metsien hävittämisen syyt globaalissa etelässä ja pohjoisessa
Jaana Kanninen: Jaakko Pöyryn globaaliin etelään viemä metsäkuva alkaa paljastua
Jaana Kanninen: Syväekologinen ajattelu rantautui Suomeen
Neidonkorento. Kuva: Kari Holopainen
Edessäsi on Uuden Sivun kolmas numero, tervetuloa seuraan!
Tämän numeron otsikkona on ”Metsiensuojelu on rauhantyötä”, koska metsissämme asustelee satoja lajeja, joiden olemassaolo on uhattuna. Jotta niitä voisi suojella, pitää huolehtia niiden kodista, metsästä.
Metsiensuojelu on rauhantyötä myös siksi, että pysyvää maailmanrauhaa ei voi olla ilman ekologisesti tervettä planeettaa.Niinkauankuinjossakinpäinmaailmaaonpuute luonnonvaroista tailuontokärsiiliikaailmastonmuutoksesta,saasteista,ylikulutuksesta,onvaarakonfliktista.Siksi meille rauhanaktivisteille luonnonsuojelu on aina toimintamme keskiössä.
Metsät ovat Suomelle tärkeitä. Metsät ovat auttaneet meitä maksamaan Neuvostoliitolle sotavelkamme, metsät ovat auttaneet meitä nousemaan lähes kehitysmaan asemasta siksi hyvinvointivaltioksi, joka edelleen olemme. Metsät ovat tärkeitä maan taloudelle,
mutta ne huolehtivat myös ihmisten henkisestä hyvinvoinnista. Ja elättävät tietysti meidän suuria ja pieniä kanssakulkijoitamme tällä maallisella vaelluksella.
Suomi on onnistunut koko itsenäisyytensä aikana saavuttamaanjonkunlaisen konsensuksensiitä, mitä tavoitetta metsät kulloinkin palvelevat. On syntynyt kirjoittamaton yhteiskuntasopimus metsien käytöstä, kuten tutkija Jakob Donner-Amnell ilmaisee. Mutta juuri tällä hetkellä vallitsee näkemysten ristiriita, jopa yhteenotto metsien merkityksestä. On niitä, jotka haluaisivat hakata metsää entistä enemmän tehtaiden kitaan. Ja sitten on niitä, joille metsä merkitsee mielenrauhaa, yhteiseloa, hyvinvointia ja ilmastonmuutoksen jarrua. Mutta meillä ei ole yhteiskuntasopimusta metsien tulevaisuudesta. Sen tarvitsemme nyt! Tarvitsemme metsärauhaa.
Jotta sellainen voisi syntyä, meidän tarvitsee luoda suhteemme luontoon uudestaan. Ympäristöfilosofi Timothy Mortonin mukaan vallitsee ajatus siitä, että luonnon hallinta on edistyksenmerkki.Kokemusonkuitenkinosoittanut,ettätällainenfilosofiajohtaavaintuhontielle.
Yhteiskuntasopimuksen syntymistä ei edesauta se, että kahdessa päivässä yli 100 000 ihmistä allekirjoitti kansalaisaloitteen Elokapinan lakkauttamisesta, kun tulevaisuudesta hädissään olevat nuoret olivat maalanneet punaisiksi eduskunnan pylväät. Elokapinan tempaus ei ehkä saanut suuria kansanjoukkoja tuekseen, mutta se ei myöskään vahingoittanut ketään eikä aiheuttanut kulttuurihistorialliselle rakennukselle vaurioita. Suomessa eduskunta ei lakkauttele järjestöjä eikä varsinkaan yhteiskunnallisia liikkeitä, vaan sen voi tehdä vain tuomioistuinlaitos vakavien rikosten perusteella.
Tapahtumasarja puhuu kuitenkin ikävää kieltä suomalaisen yhteiskunnan jyrkästä kahtiajaosta myös luonnonsuojelun alalla.
Helsingissä 15.11.2024
Jaana Kanninen
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Uuden Sivun toimituskunta
Metsät eivät ainoastaan pidä talouden rattaita pyörimässä. Metsien hiilinieluista on tullut yhä tärkeämpi osa ilmastopolitiikkaa, ja metsät ovat koti lukemattomalle määrälle uhanalaisia eliöitä. Metsien merkitys tulevaisuudelle on yksinkertaisesti muuttunut, mikä pitäisi huomioida päätöksenteossa.
Metsiemme menetetty maine
Jaana Kanninen
Viimeaikaiset otsikot ovat antaneet synkän kuvan siitä, miten Suomessa suhtaudutaan metsään. Tiukasti suojeltujen helmijokisimpukoiden ylitse ajetaan raskailla koneilla kymmeniä kertoja. Metsien kyky toimia hiilinieluna on romahtanut. Vanhojen metsien suojelukriteereistä tehdään niin tiukat, että suojeltavaa ei ole. Jokainen maaseudulla kulkevanäkeeominsilmin,ettämetsiämmehakataannytennennäkemättömällävauhdilla. Ja ilmaston lämpeneminen koituu Etelä-Suomen kuusien kohtaloksi, senkin jokainen näkee omin silmin.
Tällähetkelläajankohtainenonvanhojenmetsiensuojelukriteerienmäärittäminen,jokaon paraikaa hallituksen työn alla. EU on biodiversiteettistrategiassaan edellyttänyt, että jäsenvaltioiden jäljellä olevat luonnontilaiset ja vanhat metsät suojellaan, ja että vanhan metsänkriteeritlaaditaankansallisesti,muttatieteellisentiedonpohjalta.Suomenhallitus on tehnyt oman esityksensä, joka määrittelee vanhat metsät niin tiukalla tavalla, että suojeltavaa ei juuri ole. Etelä-Suomessa – jossa muutenkin on liian vähän suojeltuja metsiä – ei ole oikeastaan lainkaan tiukat vaatimukset täyttäviä metsiä. Pohjoisessakin niitä on vain vähän.
Halutaanko vanhoja metsiä edes suojella?
Hallitus laittoi esityksensä lausuntokierrokselle keskellä kesälomia. Lausuntokierros alkoi 11.6 ja päättyi 7.8.2024. Väkisinkin tulee mieleen, että tämä oli tarkoituksellista; hallitus ei toivonut lausuntojen sumaa. Toisin kuitenkin kävi. Määräaikaan mennessä lausuntoja oli annettu lähes 300, ja ympäristöministeriön oman yhteenvedon mukaan lausunnoista suurin osa oli murskaavan kriittisiä tai avoimen kielteisiä hallituksen esitykselle.
Luontopaneelin näkemyksen mukaan vanhan metsän kriteereiksi esitetyt puuston ikärajat ja vaadittu kuolleen puun määrä ovat liian korkeita. Ne jättäisivät suojelun ulkopuolelle lähes kaikki metsät, myös Etelä-Suomen 120–140-vuotiaat metsät. ”Suomen metsälajiston suojelutilanne ei näillä vaatimuksilla parane, mikä kuitenkin on ollut EU:n biodiversiteettistrategian keskeisimpiä tavoitteita”, kirjoittaa Luontopaneeli lausunnossaan.
Saamelaiskäräjät puolestaan toteaa, ettäsuojelun arvoinen pohjoinen vanhametsäuhkaa jäädä suojelun ulkopuolelle tiukan lahopuukriteerin vuoksi. Saamelaiskäräjät katsoo, että myös ”pinta-alarajat suojeltaville kohteille ovat liian tiukat, kun otetaan huomioon, että noin 90 % Suomen metsistä on hakkuiden ja metsäteiden pirstomia”.
Hallituksen esitys nostaisi suojelukynnyksen korkealle, jolloin monet aiemmin suojelun arvoisiksi määritellyt metsät eivät enää olisikaan sitä. Kilpajuoksussa ovat olleet vastakkain ympäristöministeriön tekemät, hieman laveammat kriteerit ja maa- ja metsätalousministeriön tekemät, tiukat kriteerit. Ympäristöministeriö on esittänyt, että vanhan havumetsän ikäraja olisi 120 vuotta Etelä- ja Keski-Suomessa ja pohjoisessa 140160 vuotta. Maa- ja metsätalousministeriö kannattaa etelässä 140 vuoden rajaa vanhalle havumetsälle ja pohjoisessa 160–200 vuoden rajaa. Tällä hetkellä siis näyttää, että maaja metsätalousministeriö on vetämässä pitemmän korren, sillä hallituksen esitykseen on otettu sen esittämät ikärajat.
Alantutkijatovatvedonneethallitukseenlaajallarintamalla,ettävanhojenmetsienkriteerit laadittaisiinuudelleen.Kannanotononallekirjoittanut430alantutkijaa.Heidänmielestään nykyinen kriteeeriehdotus on tehty vastoin hyvää tieteellistä käytäntöä ja on vastoin EUkomission tavoitteita.
Luontokatoa hallituksen tiukat suojelukriteerit eivät jarruttaisi, vaan päinvastoin, hakkuut vanhoissa metsissä kiihtyisivät. Hallitus tekee asiasta periaatepäätöksen, eikä se mene lainkaan laajaan parlamentaariseen käsittelyyn eduskuntaan. Asiaa valmisteleva ympäristöneuvos Mikko Kuusinen ympäristöministeriöstä sanoo, että periaatepäätös on tehdään jo ennen joulua.
Nyt onkin seurattava tarkasti, heijastuuko annettujen lausuntojen sisältö lopullisessa päätöksessä.
Asta-myrsky tuhosi metsää laajalla alueella vuonna 2010, tämä kuva on Simpeleeltä. Kuva: Kari Holopainen
Luontokadon pysäyttäminen vaatii lisäsuojelua
Metsiemme suojeluprosentista esiintyy monenlaisia lukuja. Jos mukaan lasketaan suojellut kitumaat, näkee lukuja 10–13 prosenttia. Jos taas puhutaan vain metsistä, suojeltuna on noin kuusi prosenttia. Siitä valtaosa sijaitsee Pohjois-Suomessa. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan Etelä-Suomen metsistä suojeltuna on vain 2,6 prosenttia. Suojelun tarve on siis suurin eteläisessä Suomessa.
Suomen pinta-alasta kolme neljännestä on metsää, joten suurin osa uhanalaisista lajeista on metsälajeja. Kun puhutaan luontokadosta, ei sovi unohtaa vesistöjä ja meren lajistoa, mutta selkeästi kiireisin suojelutyö kohdistuu metsiin. Metsien luontotyypeistä 70 prosenttia on uhanalaisia, kaikkein uhanalaisimpia ovat vanhat metsät ja karut kasvupaikat.
Yli 800 metsälajia on uhanalaisia ja yli 700 silmälläpidettäviä. Näinollen, 1500 lajia on metsissämme vakavan olemassaolon uhan alaisia. Niitä meidän on suojeltava.
Suurin syy uhanalaistumiseen ovat metsien uudistamis- ja hoitotyöt sekä massiiviset soiden ojitukset menneisyydessä. Hyvistä tavoitteista huolimatta viime vuosikymmeninä uhanalaisten lajien määrä ei ole laskenut.
EU:n biodiversiteettistrategian tavoitteena on pysäyttää luontokato vuoteen 2030 mennessä. Oikeudellisen suojelun piiriin tulee saada 30 prosenttia kunkin jäsenvaltion maa- ja merialueista, sisältäen sisävedet. Tästä kolmanneksen tulee olla tiukan suojelun alaisia,esimerkiksiluonnonsuojelulainmukaisestisuojeltuja.Loputkaksikolmannestavoi olla kevyemmän suojelun piirissä, joten siellä voi metsien hyödyntäminen jossain määrin olla mahdollista.
Kun vertaa tavoitteita Suomen todellisuuteen, voi vain todeta, että kaukana ollaan, varsinkin Etelä-Suomessa. Juuri tästä on kyse poliittisesti hankalassa vanhojen metsien kriteeristön luomisessa, josta ministeriöt ja puolueet juuri nyt vääntävät kättä.
Luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho sanoo, että luontokadon pysäyttäminen vaatisi kolme tointa: suojelun lisäämistä, luonnon ennallistamista ja ylipäätään luonnon tilan heikentämisen lopettamista. Viimemainitussa hyvä työkalu olisi velvoittava ekologinen kompensaatio. Nythän kompensaatio on luonnonsuojelulain mukaan vapaaehtoista.
EU:n ennallistamisasetus astui voimaan viime kesänä. Se määrää, että 20 prosentilla EU:n maa- ja merialueista täytyy tehdä toimia, jotka palauttavat luonnon tilaa lähemmäs alkuperäistä. Suomen tapauksessa tämä merkitsee mitä suurimmassa määrin soiden
ennallistamista. Nyt jäsenmailla on kaksi vuotta aikaa esittää omat suunnitelmansa luonnon ennallistamiseksi.
Ja sitten se suojelu. Miten paljon pitäisi suojella metsiä, jotta luontokato pysähtyisi?
Luontopaneelin puheenjohtajan mukaan EU:n suunnitelmat 30 prosentin suojelusta vastaavat sitä osuutta, minkä tutkijat ajattelevat takaavan lajeille melko hyvät selviytymismahdollisuudet. Janne Kotiaho sanoo, että tämä kasvattaisi myös metsien hiilivarastoa ja siten palvelisi niiden tehtävää hiilinieluina.
Luontokadon ja ilmastonmuutoksen jarruttaminen kulkevat yhtä jalkaa
Metsät toimivat moninaisten eliöiden kotina ja metsäteollisuuden raaka-aineena, mutta niillä on valtava joukko myös muita tehtäviä: virkistyskäyttö, turismi, erilaiset luontopalvelut ja terveyspalvelut. Mutta yhä tärkeämmäksi käy niiden rooli hiilivarastona ja -nieluna, kun puhumme ilmastonmuutoksen torjunnasta.
Nielujen kohtalo antaa tällä hetkellä varsin surullisen kuvan maamme kyvystä hallinnoida metsiä tärkeänä luonnonvarana. Nimittäin nielut ovat viime vuosina romahtaneet. Tämä saattaamaksaaSuomelletulevaisuudessamiljardeja,josemmesaavutaEU:nniinsanotun LULUCF:n asettamia nielutavoitteita. Tässä on kyse maankäytön aiheuttamista päästöistä, ja metsätalous on keskeinen osa maankäyttöä.
Nielut ovat olleet suomalaisen ilmastopolitiikan peruspilari, joka on nyt kaatunut. Hakkuumäärät ovat kasvaneet vuosi vuodelta, eikä puuntuonnin loppuminen Venäjältä auttanut tätä asiaa. Nyt hakkuut lähestyvät jo sitä rajaa, mitä kestävästi voi hakata. Itse asiassa monessa maakunnassa kestävien hakkuiden raja on jo ylitetty, sanoo Suomen ympäristökeskuksen Sykkeen erikoistutkija Sampo Pihlainen vihreän kansanedustajan Krista Mikkosen järjestämällä metsäkurssilla.
Jos Suomessa mielitään toteuttaa oma ilmastotavoitteemme eli hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä, hakkuita tulisi rajoittaa huomattavasti. Itse asiassa samaisella metsäkurssilla puhunut Syken johtava tutkija Sampo Soimakallio sanoo, että nielujen pelastamiseksi metsissä ei oikeastaan pitäisi tehdä mitään. ”Mitä vähemmän metsään kosketaan, sitä enemmän siellä on hiiltä”.
Myös Luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho sanoo, että on välttämätöntä vähentää hakkuita, jotta metsien nieluvaikutus suurenisi. ”Silloin metsät ovat myös lähempänä luonnontilaa, ja mahdollisimman moni laji voisi hyvin”.
Janne Kotiahon mukaan suojeluasteen nostaminen 30 prosenttiin palvelisi myös metsien nielutehtävää. Kun niin talous- kuin suojelumetsien hiilivarasto kasvaa, se palvelee sekä biodiversiteettiä että metsien toimimista nieluina.
Yhteenvetona voi sanoa, että metsiemme tehtävä tulevaisuudessa on hyvin eri näköinen kuin menneisyydessä, jolloin Suomi eli metsäteollisuudesta varsin yksipuolisella tavalla.
Nyt metsillä on keskeinen osa ekologisesti kestävän tulevaisuuden luomisessa. Tästä pitäisi löytää yhteinen konsensus, jonka tulee heijastua poliittisissa päätöksissä.
Kuvareportaasi: Ikimetsän aarteet
Taneli Eskola
Taneli Eskola on helsinkiläinen valokuvataiteilija, joka uransa alkuvaiheessa kuvasi mm. kaupunkiaiheita, kulttuurimaisemaa sekä puutarhataidetta. Viime vuosina näkökulma on siirtynyt luonnonsuojelun suuntaan: Miltä inhimillinen kulttuuri näyttäytyy elonkirjon silmissä?
Millaista on astua ikimetsään? Vastoin yleistä harhaluuloa, etelässäkin onyhävanhoja metsiä. Ne ovat pieninä, mutta sitäkin merkittävimpinä saarekkeina kulttuurimaiseman, rakennetun maiseman ja talousmetsän kainalossa. Vain noin 2-3 prosenttia Suomen metsistä on luonnontilaisia. Mutta sellaisia löytyy muun muassa Kirkkonummen saaristosta ja muualta rannikolta. Häme on lehtokeskus, mikä on tärkeätä, sillä noin 40 % uhanalaisista lajeista on lehtolajeja.
Eskola on viime aikoina kuvannut Etelä-Suomen vanhoja metsiä Luonnonperintösäätiön ensi vuonna vietettäviä 30-vuotisjuhlallisuuksia varten. Nämä kuvat kuuluvat tuohon kokonaisuuteen sekä Järvenpään taidemuseossa huhtikuussa avautuvaan Sibelius menee metsään -näyttelyyn.
Elokapina on ollut viime aikoina ahkerasti otsikoissa, ja sitä yritetään jopa lakkauttaa.
Monissa Euroopan maissa rauhanomaisista ilmastomielenosoituksista on alettu antaa vuosien vankeusrangaistuksia. Vanha yhteiskunta on reagoinut voimalla radikaaliin ympäristöliikkeeseen.
Tuleeko ympäristöaktivismista laitonta?
Jaana Kanninen
Jakob Wartiovaara on 29-vuotias psykologian opiskelija, jolla on lämmin katse ja vakava ilme. Hän kertoo, että ilmastoahdistus johdatti hänet Elokapinaan. ”Kotona oltiin varsin ympäristötietoisia. Oltiin kyllä sekasyöjiä ja muuta, mutta aina oli tärkeää käyttää luonnonvaroja säästeliäästi, ei heitetty ruokaa pois ja kierrätettiin kaikki mahdollinen.”
Hän on tuntenut syvää tuskaa planeettamme tilasta jo nuoresta lähtien. Kolmisen vuotta sitten hän hakeutui mukaan Elokapinaan. Hän oli kyllä osallistunut muutamiin mielenosoituksiin jo aikaisemminkin, mutta vasta Elokapinan myötä löysi oman reittinsä ympäristöliikkeeseen.
Jakob on fregaani. Tämä tarkoittaa sitä, että hän ei ole täysin vegaani, sillä hän dyykkaa poisheitettyäruokaakauppojentakapihoilta.Sillointulee joskusvastaan ihan hyväälihaa, jonka hän ei halua menevän hukkaan, vaan ottaa sen mukaansa, valmistaa ja syö. Hävikin estämiseksi hän siis syö lihaa ja maitotuotteita, mutta ei koskaan osta niitä kaupasta. Hänen maailmankuvansa on sellainen; planeettaa ei tule rasittaa enempää kuin on pakko.
”Tulevaisuudennäkymät ovat tosi pelottavat, sillä kaiken tiedon valossa muutaman vuosikymmenenpäästäalkavatyhteiskunnatromahdella,ilmastojärjestelmäjaruokaturva luhistua.Neovatliiansuuriaasioita,syvätoivottomuusjanäköalattomuusalkoivatvallata mieltäni.” Hän alkoi opiskella psykologiaa valmistuttuaan jo matemaatikoksi. ”Ajattelin, että pääsisin auttamaan muita, kun ilmastojärjestelmä luisuu uusille urille ja elämänolot kurjistuu.”
Jakob huutaa iskulauseita Kiehumispiste-nimisessä mielenosoituksessa eduskuntatalon edustalla. ”Päästöt kuriin tai hallitus nurin! Tuhon tuet alas!” Mielenosoitukseen osallistuu poliisin mukaan noin 450 ihmistä, jotka saapuivat eduskuntatalolle kolmesta eri suunnasta.
Elokapinan mielenosoituksissa monista asioista sovitaan etukäteen. Mielenosoittajien lisäksi on esimerkiksi lakitarkkailijoita, hyvinvointivastaavia sekä nimettyjä henkilöitä, jotka neuvottelevat poliisin kanssa. Kaikki on hyvin tarkasti mietittyä, vaikka Elokapinalla eiolehierarkistaorganisaatiota.Toisaaltamyösjoustavuudellejaketterälletoiminnalleon tilaa.”EmmekutsuElokapinaaorganisaatioksi,vaanorganismiksi. Seonitseorganisoituva
järjestelmä, joka on jatkuvassa muutoksessa, kuin elävä organismi”, kuvailee Jakob.
Hänen itsensä on helppoa tarttua moneen eri rooliin spontaanisti, omaa intuitiotaan kuunnellen.
Väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Elokapina perustettiin vuonna 2018, vain kuukautta sen jälkeen, kun Extinction Rebellion oli perustettu Britanniassa. Extinction Rebellion toimii nyt jo monessa maassa, ja Suomessa liike sai nimen Elokapina. Sen kotisivun mukaan liike ”käyttää väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta yrittäessään pysäyttää kuudennen massasukupuuton etenemisen sekä minimoidakseen ilmasto- ja ympäristökriisin aiheuttaman sosiaalisen romahduksen riskin.”
Kyse on siis ehdottoman väkivallattomasta toiminnasta, vaikkakin kansalaistottelemattomuus saattaa johtaa joidenkin lakien rikkomiseen. Elokapina tähtää massaliikkeeseen, joka häiritsee yhteiskunnan normaalia toimintaa siinä määrin, että päätöksentekijöiden on otettava meneillään oleva ilmasto- ja ympäristökriisi vakavasti. Elokapinavaatiipäättäjiltämyöstilanteenvakavuudenedellyttämääviestintääjavälitöntä toimintaa. Lisäksi Elokapinan vaatimuslistalle kuuluvat demokratian laajentaminen kansalaisfoorumilla ja yhteiskunnallisen murroksen oikeudenmukaisuuden varmistaminen.
Kiehumispisteessä elokapinalliset katkaisivat Mannerheimintien liikenteen. Tosin, poliisi oli katkaissut sen jo aiemmin odottaessaan mielenosoittajia. Poliisi käski ihmisiä hajaantumaan hyvin pian, ehkä parikymmentä minuuttia mielenosoituksen alkamisesta. Väkijoukko ei hajaantunut, ja yli 70 ihmistä sullottiin linja-autoon ja vietiin putkaan. Tiedossa on todennäköisesti sakkoja niskoittelusta.
Elokapinan mielenosoituksiin voivat osallistua vain ne, jotka ovat käyneet liikkeen turvallisuuskoulutuksen ja ovat sitoutuneet väkivallattomuuden periaatteeseen. Jakob osallistui koulutukseen vuonna 2021, ja sen jälkeen hän on ollut mukana lukemattomissa mielenosoituksissa. Tukimielenosoituksiin voivat toki muutkin osallistua.
On mahdotonta sanoa, kuinka paljon Elokapinalla on tukijoita, koska mitään lukua ei pidetä. Mutta koulutuksiin on tähän mennessä osallistunut noin 4 000 ihmistä, ja liikkeen sometilejä seuraavat kymmenet tuhannet.
Eduskuntatalon pylväiden maalaaminen ja liikkeen kannatus
Jakob ei ollut mukana maalaamassa Eduskuntataloa punaisella, vesiliukoisella värillä lokakuun alussa. Hänen tehtävänsä oli toinen: hänen oli määrä olla tukemassa putkasta vapautuvia kanssakapinallisia. Mutta putkareissu venyi sen verran, että Jakobin vahtivuoro ehti päättyä.
Hän kuitenkin kertoo tempauksen taustasta. Idea oli ruotsalaisen Återställ Våtmarker eli suomeksi Ennallistakaa kosteikot -liikkeen, joka on perustettu vuonna 2022. Se on osa
kansainvälistä A22 Network -nimistä verkostoa, joka tunnetaan punavärin ruiskuttamisesta ja käsien liimaamisesta maailmankuuluihin taideteoksiin. Återställ Våtmarker on myös pysäytellyt moottoriteiden liikennettä kiinnittääkseen ihmisten huomion ilmastokriisiin. Liike vaatii suomalaisen turveyhtiö Neovan poistumista Ruotsista. Toukokuussa 2024 liikkeen aktivistit tekivät rynnäkön aitauksen yli Suomen suurlähetystöön Tukholmassa.
Eduskuntatalon tempaus Helsingissä oli ruotsalaisliikkeen ensimmäinen Ruotsin ulkopuolella. Aktioon osallistui kuusi ruotsalaista ja viisi elokapinallista. Kuvat punaisen värin valumisesta eduskunnan pylväitä ja portaita pitkin ovat varmasti painautuneet jokaisen muistikuviin. Se sai aikaan valtavan tunteiden ryöpyn, jopa Elokapinan lakkauttamiseen tähtäävä kansalaisaloite sai yli satatuhatta allekirjoitusta parissa päivässä. Jakob epäilee, että liikkeen kannatus laski ainakin hetkellisesti.
Häneikuitenkaanpidätempaustavirheenä.Jakobpainottaa,ettäElokapinantavoiteeiole miellyttää kaikkia, vaan toimia yhteiskunnallisen muutoksen eteen. ”Kuvitellaan, että vaikkapa koulun palohälyttimet alkavat soida, mutta kaikki jatkavat toimintaansa kuin mitään tavallisesta poikkeavaa ei olisi käynnissä. Jos silloin edes muutama ihminen huitoo käsiään ja huutaa, että nyt on tosi kyseessä, niin todennäköisesti tilanne otetaan vakavasti."
Lisäksi hän muistuttaa, että tapahtuma kirvoitti valtamedian kirjoittamaan suomalaisesta valtionyhtiöstä Neovasta ja sen turvebisneksestä sekä Suomessa että Ruotsissa. Yhtiön varatoimitusjohtaja Markus Tykkyläinen myönsi Helsingin Sanomien haastattelussa, että yhtiön turvetuotanto on kasvussa. Jonkunlainen yhteiskunnallinen keskustelu siis syntyi.
Poliisiepäileeeduskuntatalontempaukseenosallistuneitatörkeästävahingonteosta,mikä on tavanomaista niskoittelusyytettä huomattavasti voimakkaampi rikosnimike. Siitä saattaa tulla sakkojen lisäksi vankeutta.
Veriprikaatin performanssi Elokapinan mielenosoituksissa symboloi hädän tunteita ilmastokriisin edessä.
Sortotoimet ympäristöliikettä vastaan kovenevat
Niskoittelusta syytetään tällä hetkellä satoja ympäristöaktivisteja ympäri Suomen, ja oikeusprosessien määrä näyttää olevan kasvussa. Yleensä kyse on siitä, että poliisi on käskenyt keskeyttää mielenosoituksen, eivätkä mielenosoittajat ole totelleet. Poliisi saa keskeyttää laillisen mielenosoituksen joissain tilanteissa kokoontumislain 21 pykälän mukaan:
”Yleisen kokouksen puheenjohtajan tai järjestäjän on keskeytettävä kokous tai määrättävä se päättymään, jos kokouksen jatkamisesta aiheutuu välitöntä vaaraa ihmisten turvallisuudelle, omaisuudelle tai ympäristölle.
Päällystöön kuuluvalla poliisilla on oikeus keskeyttää yleinen kokous tai määrätä se päättymään, jolleivät muut toimenpiteet ole osoittautuneet riittäviksi, 1 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa sekä silloin, kun yleistä kokousta järjestettäessä muutoin toimitaanolennaisestilainvastaisesti.”
Monestionepäselvää,onkolainkirjaintäyttynytpoliisinmäärätessämielenosoituskeskeytymään.
Lisäksi vaikka mielenosoitus olisi keskeytetty perusteettomasti, aktivisteja tuomitaan yksinkertaisesti siitä syystä, että he eivät totelleet poliisia.
Suomen perustuslaki ja Euroopan ihmisoikeussopimus takaavat kansalaisille oikeuden osoittaa mieltään. Elokapinan kaltaiset ympäristöliikkeet kuitenkin koettelevat perusoikeuksien rajoja väkivallattomilla, mutta avoimen kansalaistottelemattomilla toimillaan. Koska ilmasto- ja ympäristökriisin voittaminen vaatisi niin syvällisiä muutoksia yhteiskunnassa, viranomaiset –joiden tehtävä on ilman muuta puolustaa status quota – reagoivat hyvin voimakkaasti, jopa repressiivisesti.
Repressio ympäristöaktivisteja vastaan voimistuukin eri puolilla Eurooppaa. Elokapinan lakistrategiatyöryhmässä Tuulia Reponen tutkii ilmasto- ja ympäristöliikkeen rikollistamisprosessia Euroopassa. Hän on ollut Elokapinassa sen perustamisesta lähtien, ja suunnittelee väitöskirjan jälkeisen post doc -tutkimuksen tekemistä valtioiden suhtautumisesta
ympäristöliikkeisiin. Hän pitää kaikkein äärimmäisimpänä tapauksena Britanniaa, missä järjestyslakien kiristykset ovat johtaneet siihen, että kymmenet ilmastoaktivistit on viime aikoina tuomittu vankeuteen, pisimmät tuomiot ovat olleet viisi vuotta. Britanniassa ei ole sataan vuoteen tuomittu ketään vankeuteen rauhanomaisesta mielenilmauksesta, Reponen muistuttaa. Mutta nyt tuomitaan. Britanniassa on lisäksi merkkejä siitä, että radikaalit ympäristöliikkeet halutaan tehdä laittomiksi.
Samalla tiellä ovat Ranska, Itävalta, Saksa. Saksassa Letzte Generation -ryhmän (Viimeinen sukupolvi) aktivisti tuomittiin viime vuonna kahdeksaksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen, kunhänoliosallistunuttiesulkuihin. ItävallassaLetzteGenerationilmoittijopa lopettavansa,koska toimintatila on käynyt liianahtaaksi. YK:nerityisraportoija Michael Forst julkaisi helmikuussa 2024 raportin, jossa hän toteaa valtioiden sortotoimien ympäristöliikkeitä kohtaan olevan uhka ihmisoikeuksille ja demokratialle.
Suomessa eiole vielä kiristettylainsäädäntöä,mutta perussuomalaisetministerit -oikeusministeri
Leena Meri ja sisäministeri Lulu Ranne - selvittelevät Elokapinan lakkauttamisen mahdollisuuksia esimerkiksi kokoontumislain muutoksen kautta. Lisäksi monet muutkin viranomaisten otteet näyttävät koventuneen. Poliisi on jossain tapauksessa käyttänyt pippurisumutetta mielenosoittajia vastaan, ja ilmastoaktivistien rahankeruu on yritetty estää.
Tuulia Reposen mielestä täälläkin henkinen ilmapiiri on muuttunut kovaksi. Nähtäväksi jää, murtavatko viranomaisten kovat otteet ilmasto- ja ympäristöliikkeitä kohtaan nykyisen yhteiskuntamme liberaalina demokratiana. Joka tapauksessa radikaali aktivismi näyttää vain lisääntyvän samaa tahtia kuin luontokato ja ilmastokriisi syvenevät.
Essee: Helsingin poliisi tukahduttaa rauhanomaisia mielenosoituksia väkivalloin.
Itsenäisyyspäivänä 2023 poliisit ratsastivat hevosilla äärioikeistoa vastustavien mielenosoittajien päälle Töölöntorilla. Tänä kesänä ilmastoliike Elokapinan mielenosoitusten yhteydessä tehtiin useita rikosilmoituksia poliisiväkivallasta.
Osallistuin mielenosoitukseen ja menetin luottamuksen poliisiin
Emma Auvinen
”Luotatko Suomen poliisiin?”, aktivistituttavani kysyi taannoin Instagram-tarinassaan. Kyselyyn vastasi 35 ihmistä, joista vain kaksi vastasi myöntävästi. Kysely oli täysin epätieteellinen mutta havainnollistava: Poliisibarometrin mukaan ehdoton enemmistö Suomen väestöstä luottaa poliisiin, mutta mielenosoittajien kokemus on erilainen.
Olen osallistunut vuoden aikana kymmeniin mielenosoituksiin, joissa olen muun muassa vastustanut ympäristölle haitallisia tukia sekä asekauppoja kansanmurhaa toteuttavan Israelin kanssa. Ajattelen, että mielenosoittaminen on vähintä, mitä voin valtavien vääryyksien edessä tehdä.
Olen myös yksi niistä, jotka vastasivat tuttavani Instagram-kyselyyn kielteisesti: En enää luota poliisiin varauksetta.
Hevosilla mielenosoittajien päin
Oli vuosi 2023 ja itsenäisyyspäivän iltapäivä Helsingin Töölöntorilla. Paikalle valui ihmisiä joka suunnasta, ja lopulta meitä oli yli 1000. Pyrkimyksenämme oli estää äärioikeiston kokoontuminen. Joukossa oli kaikenikäisiä, lapsiperheistä iäkkäisiin ihmisiin.
Poliisiautoja lipui torille tasaisena virtana. Autoista nousi raskaasti varustettuja joukkojenhallintapoliiseja. Sadat valkokypäräiset poliisit järjestäytyivät torin kaikille reunoille. Siniset valot välkkyivät, keltaiset katuvalot loimottivat. Tunnelma oli uhkaava. Tiesin, että poliisin aikomuksena oli hajottaa mielenosoitus nopeasti, sillä äärioikeistolaisen 612-soihtukulkueen oli tarkoitus alkaa parin tunnin kuluttua Seurueeni jäi torin reunaan, jotta pääsisimme poistumaan helposti poliisin antaessa poistumiskäskyn.
Yhtäkkiä joukkojenhallintapoliisit piirittivät meidät ja muodostivat paksun muurin ympärillemme. En ollut kuullut poistumiskäskyä. Jälkikäteen myös monet muut mielenosoittajatjaAmnestynedustajatkertoivat,etteivätkuulleetpoliisinantavanselkeää poistumiskäskyä. Työtehtävissä ollut Iltalehden toimittaja kertoi uutisjutussa kuulleensa poistumiskäskyn, joka ei ollut kovin kovaääninen.
Lävitsetunkemattomanamuurinapoliisitalkoivattyöntäämeitäihmismassaavastenkohti torin keskustaa. Vaadin päästä poliisien läpi pois torilta. Kypärän lasin takaa kuului tyly komento: ”Sinä menet tuohon suuntaan tai putkaan.” Ajankulku tuntui hidastuvan ja tukalan tilanteen aiheuttama ahdistus otti vallan, mutta ehkä viiden tai kymmenen minuutin kuluttua poliisien ketju repesi hetkeksi ja pakenin torin reunalle.
Sitten ratsupoliisit alkoivat ratsastaa ihmisten sekaan torin toiselta suunnalta. Helsingin Sanomat julkaisi seuraavana päivänä videon, jossa suuren hevosen selässä istuva poliisi ohjaa raskaan eläimen suoraan päin paikallaan seisovaa ihmistä. Hidastetulla videolla hevosen rintakehä osuu ihmisen kasvoihin ja mielenosoittaja kaatuu taaksepäin. Kaaoksen keskellä Töölön torilla oli Itsenäisyyspäivänä myös rollaattoria käyttävä tuttavani, jonka päälle ihmiset olivat kaatuilleet. On sanomattakin selvää, että liikuntavammaisille kaoottiset tilanteet ihmisjoukossa ovat erityisen vaarallisia.
Jopa pitkän linjan mielenosoittajat ovat jälkikäteen ihmetelleet poliisin otteiden väkivaltaisuutta. Amnestyn ihmisoikeustarkkailijoiden mukaan poliisit aiheuttivat lukuisia vaaratilanteita, ja lisäksi he löivät ja tönivät ihmisiä.
Valtakunnansyyttäjän mukaan poliisista tehtiin itsenäisyyspäivänä yksi rikosilmoitus. Oikeusasiamiehen kansliasta kerrotaan, että 15 ihmistä teki kantelun poliisin toiminnasta, ja oikeusasiamies otti poliisin menettelyn selvitettäväkseen myös omana aloitteenaan.
Kantelutkoskivatsuhteettomanankariavoimakeinojasekäkiinniottojajapoliisinväitettyä epäasiallista kielenkäyttöä.
Joukkojenhallinta-aseella uhkailua lähietäisyydeltä
Poliisin otteet äärioikeistoa vastustavia mielenosoittajia kohtaan ovat olleet ennenkin rajuja.
“Minulle on ainakin käynyt kaikkina näinä vuosina, kun olen pyöriny kaduillaitsenäisyyspäivänä, hyvin selväksi, että itsenäisyyspäivä on poliisille ennen kaikkea tärkeä tekniikkaharjoitus ja joukkojenmarssitusharjoitus, jossa käytetään mahdollisimman laajasti erilaista kalustoa…”, Veikka Lahtinen kuvailee Mikä meitä vaivaa -podcastin 105. Jaksossa.
Lahtinen mainitsee esimerkiksi “kuula-aseet”, joilla hän viittaa FN303-projektiiliaseisiin.
Mielenosoituksissa poliisien näkee nykyään usein kantavan näitä poliisimerestä oransseina erottuvia aseita. Vaikka projektiiliasetta kutsutaan “vähemmän tappavaksi”, sillä on tapettu. Vuonna 2008 Bostonissa poliisin FN 303:lla ampuma hutiluoti tappoi sivullisen Sittemmin Bostonin poliisi totesi aseen epäluotettavaksi ja veti pois käytöstä. Vuonna 2015 poliisi ampui itsenäisyyspäivänä Helsinki ilman natseja -mielenosoituksen yhteydessä seitsemän laukausta, ja panoksen osa osui mielenosoittajan silmään. Vain vuotta aiemmin itsenäisyyspäivänä 2014 projektiiliaseen piippu osoitti kirjoittajana ja aktivistinatunnettua Suvi Auvista kohti.Teoksessaan Kaltainenvalmiste Auvinenkirjoittaa:
”Kävelin kohti poliisirivistöä. Kun olin siinä kahden metrin päässä, poliisi veti selkänsä takaa esiin aseen ja osoitti sillä minua […] En ollut koskaan ennen Suomessa joutunut todistamaan sitä,ettäpoliisiosoitteleemielenosoittajialähietäisyydeltäaseella,edesvähemmäntappavalla sellaisella.”
Elokapinan mielenosoituksessa rikosilmoituksia poliisista
Jouduin itsekin samankaltaiseen tilanteeseen tänä kesänä. Kesäkuun 28. päivä olin Elokapinan Myrskyvaroitus-mielenosoituksessa Helsingissä. Seurasin jalkakäytävältä, kun osa mielenosoittajista pyrki istumaan autotielle Mechelininkadun eteläpäässä. Mielenosoituskulkue oli aiemmin katkaissut tien liikenteen.
Eräs kadulla seisovista poliiseista veti projektiiliaseen olaltaan ampumavalmiuteen ja huusi, että “poliisi käyttää voimaa”. Kuvaamani video osoittaa, että hänen etusormensa on
liipaisimen vierellä. Lähin mielenosoittaja on alle metrin päässä hänestä. Mielenosoittajat eivät uhanneet poliiseja millään tavalla, vaan pyrkivät ainoastaan määrätietoisesti istumaan kadulle, jonka liikenne oli poikki.
Kyseessä oli yksi monista Myrskyvaroitus-mielenosoituksista, joiden tarkoituksena oli vaatia päättäjiltä ilmastotoimia ja pakottaa heidät reagoimaan ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavaan ilmastokriisiin. Valitettavasti mielenosoituksesta ja sen uutisoinnista mieleen jäi lähinnä poliisiväkivalta.
Elokapinan Instagramissa julkaisemassa koostevideossa poliisi iskee Porkkalankadulla istuvaa mielenosoittajaa plakaatin kepillä päähän, poliisia kuvannutta henkilöä retuutetaan kaulasta, mielenosoittajia raahataan yhdestä kädestä ja painetaan maahan. Länsiväylän mielenosoitus lopetettiin poliisiväkivallan vuoksi.
Vain kolme päivää aiemmin, 25. kesäkuuta Kaisaniemessä, poliisi oli kaatanut kylttiä päänsä päällä pitelevän mielenosoittajan rinnasta tuupaten suorilta jaloilta selälleen.
Myöhemmin uutisoitiin, että syyttäjä on aloittanut tutkinnan ja kyseistä poliisia epäillään pahoinpitelystä.
Edellä mainitun tapauksen lisäksi poliisista tehtiin kuusi rikosilmoitusta Elokapinan Myrskyvaroitus-mielenosoitusten yhteydessä.
Poliisiväkivallan todistaminen murtaa perusluottamuksen
Vielä kuukausia tapahtumien jälkeen kävellessäni kadulla ja nähdessäni poliisipartion ajavan ohi tunnen oloni epämukavaksi ja vihaiseksi. Mieleeni palaavat kerta toisensa jälkeen joukkojenhallintapoliisienkiviset kasvot jaihmisten vartalot,joitavasten puristuin.
Vihan, pelon ja inhon tunteet sattumanvaraisia poliiseja kohtaan eivät ole harvinaisia kokemuksia poliisiväkivallan kohteeksi joutuneiden tai sitä todistaneiden mielenosoittajien keskuudessa. Kuten Suvi Auvinen esseessä Näkymättömästä kirjoittaa:
”Väkivalta ei koskaan lähde ihmisestä täysin. Sen kokeminen ja todistaminen punoutuu dna:han ja muuttaa ihmistä.”
“Olen traumatisoitunut”, sanoo eräs keskiluokkaiseksi itseään nimittävä 50-vuotias mielenosoittaja. Hän kertoo, että traumatisoituminen on seurausta yli vuosikymmenen aikana eri mielenosoituksissa tapahtuneista välikohtauksista. Hän ei itse ole joutunut suoraan väkivallan kohteeksi, mutta on nähnyt ja kuullut muiden ihmisten tulevan pahoinpidellyiksi ja kyseenalaisin perustein kiinniotetuiksi.
”Mielenosoituksiin osallistuvalle lapselleni olen sanonut, että jos tulee ongelmia, niin etsi lähin tuttu punkkari. En luota siihen, että poliisi auttaisi”, hän toteaa.
Esseessä on käytetty lähteinä Yleisradion, Helsingin Sanomien. Kansan Uutisten ja Iltasanomien juttuja. Lisäksi oikeusasiamiehen, Amnesty Internationalin tiedotteita sekä poliisibarometriä.
Suomalaisten luontosuhde on muuttumassa kaupallisuuden paineessa. Tiedostammeko tänään aiempaa paremmin, mitä ympäristökriisi todella tarkoittaa? Taiteilija Saku Santeri Heinonen kritisoi "kokemusurheilullista luontosuhteen kilpavarustelua", jossa luontoon suhtaudutaan suorittamisen ja saavutusten kautta
Heinosen mukaan meidän pitää oppia, mitä ajattelemme luonnosta kuva: Saku Santeri Heinonen
Taiteilija kyseenalaistaa luontosuhteen
JP (Juha-Pekka) Väisänen
Taiteilija Saku Santeri Heinonen kritisoi suomalaista luontosuhdetta ja sanoo, että "metsää ei voi suorittaa." Mies tekee oman esimerkkinsä ja taiteensa kautta ympäristökriisiä ymmärrettäväksi. Heinosen ajatukset inspiroivat ja tarjoavat syvällisiä näkökulmia meidän kaikkien luontosuhteeseen, sen haasteisiin ja mahdollisuuksiin.
Pieksämäkeläisen, 49-vuotiaan läänintaiteilijanakin vaikuttaneen moniosaajan; kuvataiteilija, ohjaaja, näytelmäkirjailija ja kirjoittaja, keittiömestari ja viinan tislaaja Saku Santeri Heinosen ajattelussa ja taiteessa korostuu syvällinen suhde luontoon. Heinonen kritisoi vallalla olevaa kaupallista ja kilpailuhenkistä luontosuhdetta. Hän painottaa, että ihmisten tulisi oppia pysähtymään luonnossa, jotta he voisivat kokea sen syvemmin. Taiteilijan ajatukset kytkeytyvät kiinnostavalla tavalla englantilaisen kirjallisuuden professorin ja merkittävänä pidetyn kriittisen ympäristöajattelijan Timothy Mortonin näkemykseen siitä, että olemme sisäistäneet luonnon valjastamisen edistyksen merkiksi, mikä johtaa etäisyyteen aidosta luonnollisesta kokemuksesta.
TimothyMorton (1968–) tutkiiteoksissaan ympäristökriisinmonimutkaisiaulottuvuuksia. Hänen ajattelunsa haastaa ihmisten käsityksiä luonnosta ja ehdottaa, että meidän tulisi radikaalisti muuttaa tapamme ajatella ja suhtautua luontoon. Hänen työnsä korostaa ekologisen ajattelun tärkeyttä aikamme haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen, ymmärtämisessä ja käsittelyssä.
Timothy Mortonin mukaan ympäristökriisin ytimessä on virheellinen käsitys luonnosta itsenäisenä ja korjaavana voimana, joka on aina ihmistä suurempi. Hän kritisoi ihmisten taipumusta nähdä luonto voitettavana ja valjastettavana, mikä on johtanut kestämättömiin käytäntöihin. Mortonin näkemyksen mukaan ainoa tapa sopeutua ympäristöömme kestävästi on luopua tästä vanhasta luontokäsityksestä.
Metsä, elokuvat ja ekokriisi: Suomalaisen luontokäsityksen uusi aikakausi
2020-luvulla ympäristökriisi on herättänyt lisääntynyttä tietoisuutta ja keskustelua Suomessa. Kristiina Koskisen tutkimus osoittaa, ettämediakriittisyys luonnon suhteen on kasvanut merkittävästi, erityisesti elokuvien ja dokumenttien, kuten David Attenboroughin ”Elämä planeetallamme” ja Greta Thunbergin ”I Am Greta”, myötä. Nämä teokset ovat rikkoneet perinteisiä kaavoja ja tuoneet esiin syvää huolta luonnon monimuotoisuuden menetyksestä.
Kristiina Koskinen on erityisen kiinnostava suomalainen tutkija joka kyseenalaistaa ihmiskeskeisen maailmankuvan ja pyrkii tarkastelemaan maailmaa ilman ihmisen asettamista kaiken keskipisteeksi. Koskinen on posthumanismin, ekokriittisen elokuvatutkimuksen ja dokumenttielokuvatutkimuksen kentillä liikkuva tutkija, joka on tutkinut suomalaisten luontokäsitystä mediakulttuurin ja luontodokumenttien kautta Lapin yliopistolle tekemässään väitöskirjassaan ”Läpinäkyvä luontokäsitys – ekokriittisen elokuvatutkimuksen näkökulmia luontodokumenttien kerrontaan” (2022). Koskinen tutkii metsän käsitettäjasen esitysten välisiä suhteita. Hänen työnsätarjoaa uusianäkemyksiä ja tutkittua tietoa jatkuvasti kehittyvästä metsästä.
Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja Pepe Forsberg tuo esiin kirjassaan ”Puut puhuvat” (Forsberg,Jussila,2023),ettäSuomessa76prosenttiaerilaisistametsätyypeistä on uhanalaisia ja 90 prosenttia metsistä on talousajattelun alla. Luonnonperintösäätiön toiminta keskittyy vanhojen talousmetsien suojelemiseen lahjoitusvaroin, ja heidän ennallistamistoimensa tähtäävät uhanalaisten metsätyyppien palauttamiseen ja suojelukelpoisten alueiden säilyttämiseen. Forsbergin mukaan nämä toimet, kuten ojien tukkiminen ja soistuneiden alueiden ennallistaminen, ovat välttämättömiä luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi ja elvyttämiseksi.
Saku Santeri Heinonen korostaa, että ympäristökriisi on syvällinen ilmiö, joka vaatii meiltä terävää ymmärrystä. Hän näkee ympäristön ja luonnon eräänlaisena vastakulttuurina kaupalliselle ja viihteelliselle maailmalle, jossa totuuksia voidaan ostaa. Metsä on hänelle enemmän kuin vain paikka; se on syvä ja henkilökohtainen suhde, jota ei voi suorittaa. Heinonen kuvaa itseään suomalaisen periferian kulttuuristen ilmiöiden tarkastelijana, jonka elämä on kietoutunut metsään lapsuudesta saakka. Hän näkee taiteen tehtävänä käsitellä ympäristökriisin suuria kysymyksiä, vaikka ei uskokaan, että kaiken taiteellisen tekemisen pitäisi alistua kriisitietoisuuden nimissä.
Saku Santeri Heinonen tunnistaa, että ympäristökriisi on monimutkainen ja herkkä aihe, jotaonvaikeakäsitelläavoimesti.Siltihänuskoo,ettäluonnonkunnioittaminenjasenaito
kokemus ovat elintärkeitä. Heinonen painottaa, että meidän pitäisi opettaa itsellemme ja uusille sukupolville luonnon arvostusta, mennä metsään ja luoda syvempi yhteys ympäristöömme.
Luontosuhteen ristiriidat: Radikaalit ajattelutavat ja luonnon arvostus
Missä tahansa kahvipöytäkeskustelussa käy ilmi, että meille suomalaisille on tyypillistä korostaa omaa luontosuhdettamme, ja uskallan väittää, että ajattelemme helposti, ettei muilla, kuten eteläeurooppalaisilla, olisi mitään luontosuhdetta. Saku Santeri Heinonen nauraa luontohifistelylle ja äärimmilleen välineellistetylle luontosuhteelle.
Tutkitusti suomalaisten luontosuhde on vahvasti sidoksissa luonnon monimuotoisuuden arvostukseen ja kestävään kehitykseen, mikä näkyy erityisesti naisten, nuorten ja koulutettujenihmistenympäristönsuojelunkannatuksessa.Tämäkäyilmi Raija Tulokkaan ja Seppo Laaksosen tutkimuksesta ”Suomalaiset ja ympäristö” (2002), jossa selvitettiin suomalaisten asenteita ympäristöasioihin vuoden 2000 lopulla.
Yksi tunnetuimpia suomalaisten luontosuhteeseen vaikuttaneita henkilöitä oli aktivisti, kirjailija ja kalastaja Pentti Linkola (1932–2020). Linkola vastusti ihmisen hallitsevaa roolia ja ajatteli, että luonnonsuojelun ei tule perustua ihmisen hyötyyn, vaan luonnon itseisarvoon.Linkolanajattelussakorostuvatluonnonmonimuotoisuudensäilyttäminenja ihmisen toiminnan rajoittaminen kestävän kehityksen nimissä. Linkola tunnettiin radikaaleista näkemyksistään, ja hän kritisoi ympäristönsuojelua, joka hänen mukaansa naamioi luonnon tuhoamisen suojelun kaapuun.
Johanna Eskon Oulun yliopistolle tekemän kandidaatintutkielman (2024, Pentti Linkolan syväekologinenajattelujasensisältämätristiriidatvuosina1960–2004)mukaanaktivistin ja kirjailijan Linkolan luontosuhde perustuu syväekologiseen ajatteluun, jossa ihminen nähdään yhtenä lajina muiden joukossa, eikä luonnon arvoa tule mitata ihmiskeskeisistä lähtökohdista.
Kristiina Koskinen puolestaan käsittelee luontosuhdetta luontodokumenttien kautta.
Hänen mukaansa mediassa ja erityisesti luontodokumenteissa esitetyt kuvat luonnosta muokkaavat suomalaisten käsityksiä metsästä ja luonnosta laajemmin. Koskinen huomauttaa, että suomalaisten luontosuhteessa on nähtävissä kaipuu aitouteen ja luonnon koskemattomuuteen, mikä vaikuttaa siihen, miten metsää ja luontoa arvostetaan sekä ymmärretään.
Timothy Mortonin mukaan luontosuhteeseen vaikuttaa käsitys luonnosta kulttuurista irrallisena ja itseään korjaavana voimana, ja hän kritisoi tätä näkemystä ympäristökriisin valossa. Morton esittää, että aito kestävä suhde luontoon edellyttää luopumista tästä vanhakantaisesta käsityksestä luonnosta ihmisen hallittavana entiteettinä.
Metsäkuraattorit kutsuvat: Näin Heinonen vahvistaisi yhteyttämme luontoon
Heinonen ehdottaa luontokäsitysten uudelleenkirjoittamista ja sanoo, että "tarvitaan metsäkuraattoreita", jotka auttavat ihmisiä luomaan syvemmän yhteyden luontoon. Heinonenkorostaa,ettäymmärtääksemmeluontokäsityksiä,meidänonmentävämetsään ja opittava tuntemaan se. Tämä on erityisen tärkeää, sillä nykyisin suurin osa Suomen metsistä on talousajattelun alaisena.
Heinosen näkemyksen mukaan "metsäkuraattori" olisi kokemusasiantuntija tai metsän rakastaja, joka auttaisi ihmisiä tutustumaan luontoon ilman suorituspaineita. Metsäkuraattori olisi henkilö, joka kuratoisi luonnonympäristön kokemusta niin, että osallistujat voivat aidosti olla läsnä ja tuntea itsensä osaksi ympäristöä, sen sijaan että kulkisivat ennalta määrättyjä polkuja tai tekisivät suorituskeskeisiä vaelluksia
”Metsäkuraattoreiden tehtävänä olisi vähentää ihmisten kokemaa kynnystä luontoon menemisessä ja tarjota mahdollisuus rauhallisempaan, luonnon kanssa yhteydessä olemiseen. Tämä ei perustuisi teknisten taitojen hankintaan tai ulkoilusuoritusten tekemiseen, vaan enemmänkin läsnäoloon ja luonnon ymmärtämiseen sen omista ehdoista käsin”
Heinonen ehdottaa, että metsäkuraattorit rahoitettaisiin apurahoin tai määräaikaisin viroin, kuten esimerkiksi läänintaiteilijat. Rahoitusta voisi tulla lisäksi erilaisilta säätiöiltä. Toiminnan tulisi edistää yleistä hyvinvointia ilman kaupallisia tavoitteita
Luontosuhde ei ehkä synny itsestään. Heinosen mukaan meidän pitää oppia, mitä ajattelemme luonnosta: "Tosiasia on se, että sinne metsään tai luontoon pitää mennä. Oppia se, tutustua siihen. Ennen sitä ei luontokäsitystä voi edes muodostua. Ja tähän tarvitaan oppaita, opettajia, esitaistelijoita, niitä, jotka tuntevat aiheen ja rakastavat asiaa. Metsään pitää mennä ihan samalla tavalla kuin mennään museoon, kun halutaan ymmärtää ja oppia taidetta. Tarvitaan kuraattoreita – metsäkuraattoreita", sanoo Saku Santeri Heinonen.
Heinosen taide ja luonto: Ystävyyttä ilman rajoja
Saku Santeri Heinosen taiteessa näkyy vahva luontosuhde, joka juontaa juurensa hänen lapsuudestaan ja elämänhistoriastaan. Heinonen kokee metsän olevan keskeinen osa elämäänsä, ja hänen suhteensa luontoon on mutkaton ja kokemuksellinen. Heinonen
ajattelee, että metsä on kuin vanha ystävä, ja hän ei pyri etsimään mitään erityistä sieltä, vaan elää sen mukana.
Heinonen uskoo taiteen vapauteen ja monimuotoisuuteen vastustaen ajatusta, että taiteen tulisi palvella vain ympäristökriisin teemaa. Hänen mukaansa taiteen tulisi rikkoa rajoja ja käsitellä ympäristökriisiä laajasti ilman liiallisia rajoituksia. Tämä ajatus on linjassa Kristiina Koskisen huomion kanssa siitä, että mediakulttuuri on avannut keskustelua ympäristökriisistä ja sen kiireellisyydestä.
Heinosen näkemykset ympäristökriisistä ovat selkeitä; hän kokee, että nykyinen talousajattelu orjuuttaa ihmisiä ja johtaa ympäristön tuhoon. Heinonen myös myöntää, ettätaiteellavoijapitäisiollarooliympäristötietoisuudenlisäämisessä,muttasamallahän puolustaa taiteen monimuotoisuutta ja merkityksiä.
Saku Santeri Heinonen yhdistää taiteensa ja luontosuhteensa korostaen luonnon merkitystä ja yhteyttä ympäristökriisiin. Hänen ajatuksensa luonnosta ovat syvällisiä ja henkilökohtaisia, mikä tekee hänen taiteestaan aitoutta ja rehellisyyttä huokuvan.
Metsää hävitetään ennen kaikkea metsämaita ylikäyttävien taloussektoreiden intressien johdosta. Metsämaiden massakäyttöön kytkeytyvät tahot käyttävät suurta alueellista valtaa eivätkä hevin luovu siitä. Tämä pätee metsäteollisuudesta karjatiloihin ja kaivosteollisuuteen. Oikeanlainen aktivismi voisi olla tervehdyttävää tällaisessa tilanteessa, kirjoittaa globaalin kehitystutkimuksen professori Markus Kröger.
Metsien hävittämisen syyt globaalissa etelässä ja pohjoisessa
Markus Kröger
Olen viimeisten vuosien ajan kulkenut metsissä Amazonilla ja muualla Etelä-Amerikassa, Intian vuoristoalueilla sekä Suomessa osana osana avohakkuiden, metsänpolttamisen ja muun metsienpilkkomisen jaylihakkuiden poliittis-taloudellisten syiden tutkimusta. Usein
metsistä ja puista puhutaan massana ja kuutioina länsimaisen hyötyajattelun mukaisesti.
Luonnonmetsissä olevaa lajien kirjoa, elokehää ja elonkirjoa ei monesti tunnusteta. Jopa sen lausuminen ääneen koetaan jotenkin loukkauksena, ja se yritetään kehystää kommunismiksitaiyksityismetsänomistuksenpyhänarvonmoraalittomaksirikkomiseksi.
Esimerkiksi Suomessa vaaditaan monesti some-keskusteluissa, että jos haluaa suojella, pitäisi ostaa metsä. Tai sitten pitäisi olla hiljaa eikä saisi loukkaantua, jos metsiä kaadetaan.
Tehdessäni haastatteluja asiantuntijoiden kanssa sekä Suomessa että Amazonilla hämmästelin sitä, kuinka Suomessa oli paikoin pelkoja jopa enemmän kuin Amazonilla, missä metsänkaatajat ja valtaapitävät uhkaavat asein aktivisteja. Suomessa on vahvempi metsäteollisuushegemonia kuin Amazonilla. Se selittää sitä, miksi Brasiliassa on tartuttava aseisiin, sillä alkuperäiskansat ja muut metsäkansat eivät ole samalla tavalla metsä- tai muun teollisuuden kehityshegemonian alaisia kuin Suomessa monet edelleen ovat. Täällä monet kuvittelevat, että suurmetsäyhtiöiden etuja tulee ajaa, jotta yhteiskunnan kehitys ja menestys ovat taattuja jatkossakin. Avohakkuiden moraalitaloudellinen pohja on rakennettu vuosikymmenten aikana, ja kun sitä nyt kyseenalaistetaan uudenlaisen metsäajattelun myötä, hegemonian ylläpitäjät ovat tuohtuneita. Amazonilla nämä visiot harvoin kohtaavat.
Toisaalta Brasiliassa pitää lainkin mukaan suojella avohakkuilta yksityismaiden metsistä 20–80 prosenttia riippuen alueesta. Tällaista vaatimusta ei Suomessa ole.
Eri alueilla on ensi vuonna julkaistavan kirjani mukaan alueellisesti dominoivia taloudellispoliittisia järjestelmiä, joiden maankäyttötapa määrittää sitä, mitä metsille tapahtuu: hakataanko ja miten hakataan. Suomessa dominoiva järjestelmä on sellu- ja energiapuuteollisuus, osin myös muu metsäteollisuus. Ennen kaikkea puhumme paperifirmojen, metsähallituksen ja metsänhoitoyhdistysten sekä näiden tukiverkostojen luomasta järjestelmästä, joka nojaa edelleen avohakkuisiin. Luonnonmetsiä muutetaan vähälajisiksi sellu- ja energiapuun tuotantoalueiksi jatkuvapeitteisen tukkimetsän sijaan.
Brasiliassa on tahoja, jotka harjoittavat massiivista luonnonvarojen ryöstöviljelyä, niin sanottua ekstraktivismia. Niiden toiminnan seurauksena metsiä häviää. Tällaista toimintaa on esimerkiksi suomalaista eukalyptussellua tuottavilla alueilla Bahialla, Espirito Santossa, Parássa, Maranhaossa, Mato Grosso do Sulissa, Rio Grande do Sulissa ja Minas Geraiksessa. Tämän lisäksi Brasiliassa on sokeriruoko- ja öljypalmukeskittymiä siellätäällä. Nämäkolmesektoriaovat kuitenkin pienempiäkuin karjatilat, silläBrasiliassa on edelleen noin 160 miljoonaa hehtaaria karjan laitumia. Osa on huonosti hoidettuja ja tehottomassa käytössä. Niitä voisi helposti jättää uudelleenmetsittymään metsittää, ja osan voisi jakaa miljoonille maattomille. Tämä tukisi ruoantuotantoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä rauhaa.
Soija tuhoaa eniten metsää Amazonilla ja Brasilian trooppisella savannilla, cerradolla. Soijankasvatus linkittyy karjanhoitoon, sillä erikoistuneet maamafiat, jotka käyttävät karjaa metsänhävitykseen, kaappaavat laittomasti maita, luovat väärennetyt maanomistuspaperit, polttavat metsääjamyyvät tilat soijateollisuudelle. Samaatapahtuu myös eukalyptuksen, maissin, puuvillan, ja öljypalmun sekä kaivosten ja puuhakkuuoperaatioiden laajentamiseksi.
Koska monin paikoin maailmaa tietyt taloussektorit kontrolloivat maa-alueita ja metsiä, ei David Ricardon taloustieteellinen ajatusrakennelma toteudu käytännössä. Hänen mukaansa tuotanto ohjautuu sinne, missä on kustannustehokkainta ja järkevintä tuottaa jotakin. Todellisuudessa, kun jokin tuotantomalli on juurrutettu tietylle alueelle, on kyseiselle sektorille kertynyt jo niin paljon valtaa, että alue on kuin sille merkattu. Sektori ei hevillä luovu vallastaan, vaikka se olisi järkevää. Täten vaikka energiantuotannon kannalta voisi olla järkevämpää tuottaa polttoainekasvina öljypalmua kuin soijaa, ei palmuöljy juuri leviä Brasiliassa. Brasiliassa soija ja karja dominoivat, kun taas Indonesiassa ja Malesiassa öljypalmusektori on dominoivin.
Tästä seuraa alueiden liikkumattomuus - ei siis se, että pääoma ricardolaisittain siirtyisi ainaalhaisimman tuotantokustannuksen alueelle.Avohakkuiden japuuplantaasienmyötä
metsät tuottavat jatkossakin mahdollisimman halpaa materiaalia. Maailmantalous koostuu näistä palasista. Tämä on globaalin kapitalismin konkreettisempi luonne, ja tätä perusluonnetta voi tarkastella alueellisesti dominoivien sektorien teorian kautta.
Talouden rakenteen tarkastelu auttaa ymmärtämään rakenteellisia juurisyitä siihen, miksi metsiä häviää. Lisäksi tulee ilmasto- ja elonkehän kriisien syveneminen. Metsien häviämisestä aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt lisäävät ilmastonmuutosta, joka voi johtaa ilmaston keikahduspisteisiin, joista ei ole paluuta, esimerkiksi Amazonin aavikoitumiseen ja ruohottumiseen. Tämä taas lisäisi rajusti metsäpaloja, kuivuutta, sateita ja ääri-ilmiöitä kaikkialla.
Silti vaarallista noidankehää ei juuri tunnusteta sektorien sisällä. Syy on aiemmin kuvatussahegemoniassa, jokaeisallimuutosajattelun versoa helposti. Myösmenetetyille kuluille halutaan vastinetta, kun soijasiilo taiiso sellutehdas on jo rakennettu, ja sen lainat onpakkomaksaapois.Tähänyhtälöönliitettynäoikeanlainenvastarintajaaktivismivoivat olla ekstraktivistisille sektoreille ja näihin kytkeytyville yhteiskunnille – koko maailmalletodella tuottavaa toimintaa. Vastarinta ja aktivismi estävät ylilyöntejä ja ajavat sääntelyä, joka puolestaan estää luonnonvarojen ylikäyttöä. Täten varmistetaan, että metsistä saadaan hyötyä myös jatkossa.
Markus Kröger on globaalin kehitystutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Häneltä ilmestyy ensi vuonna kirja globaalin metsäkadon syistä, etenkin Amazonilla ja Suomessa
Clearcut: PoliticalEconomiesofDeforestation.(CambridgeUniversityPress)
Nuorena toimittajana 1980- ja 1990-luvuilla yritin selvittää, minkälaisia metsäsektorin pitkän ajan suunnitelmia, ”master planeja”, suomalainen konsultti- ja suunnittelufirma Jaakko Pöyry kauppasi globaaliin etelään. Firmalla oli lähes monopoli tällä alalla koko maailmassa, ja varsin monet kehitysmaat tilasivat suunnitelmia Pöyryltä. Metsäsuunnitelmia tehtiin 1960-luvulta aina 2000-luvulle saakka.
Niiden sisältöä ei kuitenkaan paljastettu suurelle yleisölle, sillä sitä pidettiin liikesalaisuuden verhon takana, olihan kyse yksityisestä konsultista. Näin siitä huolimatta, että monet suunnitelmat olivat suomalaisten verorahoilla maksetut, sillä ne olivat osa kehitysyhteistyötä.
Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin – kun Jaakko Pöyry Consultingia ei enää ollut olemassa – firman metsäkuva alkoi paljastua minulle. Se tapahtui, kun sain käännettäväkseni chileläisen metsänhoitajan, Suomeen poliittiseksi pakolaiseksi päätyneen Luis Astorgan muistelmat ”Finlandia para siempre”.
Astorga oli kehittämässä Chilen metsänhoitoa 1970-luvun alkuvuosina sosialistipresidentti Salvador Allenden aikana. Jo tuolloin alkoi myös yhteistyö Suomen kanssa. Allenden hallinto tilasi pitkän tähtäimen metsäsuunnitelman Jaakko Pöyry Consultingilta. Suunnitelma valmistui kaksi viikkoa ennen kenraali Augusto Pinochetin mestaroimaa sotilasvallankaappausta - hetkellä, jolla Chile oli täydellisen kaaoksen vallassa. Suunnitelma saapui Santiagoon kahtenakymmenenä niteenä, joista jokainen oli varsinainen tiiliskivi. Astorga kuvaa, kuinka hän hädissään nappasi itselleen yhden niteen ennen lähtöään maanpakoon. Hän jätti 19 nidettä oman onnensa nojaan.
Suomen yhteydet toivat Astorgan maahamme poliittisena pakolaisena. Chilessä taas alkoi verinen diktatuuri, joka kesti 17 vuotta. Tuhannet tapettiin, kymmeniä tuhansia kidutettiin, ja sadat tuhannet joutuivat maanpakoon.
Kun Astorga vuosia myöhemmin palasi Chileen, hän alkoi selvittää, mitä Pöyryn suunnitelmalleolitapahtunut.Käviilmi,ettäChilenmetsäsektoriolikehittynytjuuriPöyryn esittämällä tavalla: vieraslajisten mänty- ja eukalyptuspeltojen pinta-ala oli kasvanut
viisinkertaiseksi. Luonnonmetsiä oli korvattu yhden lajin monokulttuureilla, puupelloilla. Astorga kuvailee: ”Mänty- ja eukalyptusistutukset ovat aiheuttaneet joukon negatiivisia sosiaalisia ja ympäristövaikutuksia paikallisille yhteisöille. Näihin kuuluvat veden niukkuus, biodiversiteetin menetys, ihmisten, kotieläimien ja mehiläisten terveysongelmat kemikaalien käytön seurauksena. Lisäksi maaseudun väestön muuttoliike kohti kyliä ja kaupunkeja on voimistunut, mikä on johtanut köyhyyteen, työttömyyteen ja maaseudun koulujen sulkemiseen. Myöhemmin avohakkuut ovat aiheuttaneet myös negatiivisia vaikutuksia maisemaan ja rinteiden eroosioon.”
Diktatuurin aikana Chilen metsäteollisuus yksityistettiin. Kahdelle syntyneelle suuryritykselle annettiin verohelpotuksia, ja puupeltojen istuttamista tuettiin valtion varoin. Maita siirtyi Celulosa Araucon ja CMPC-yhtiön käsiin. Tästä kärsivät paikallisyhteisöt, erityisesti Etelä-Chilen mapuche-kansa. Alkuperäiskansan elinympäristö uhrattiinmetsäyhtiöille,jasamallasynnytettiinväkivallanjasortotoimienkierre,jolleeinäy loppua.
On mahdotonta arvailla, kuinka suuri vaikutus Jaakko Pöyryn suunnitelmalla oli Chilen metsäsektorin synkässä kehityksessä. Tuohon aikaan ei ollut laajempaa ymmärrystä puupeltojen sosiaalisista ja ympäristövaikutuksista. Nyt tietoa on. Siksi onkin surullista, että puupeltoja istutetaan yhä. Esimerkiksi suomalaiset firmat Stora Enso ja UPM vievät edelleen tätä kulttuuria Uruguayhin ja Brasiliaan, Jaakko Pöyryn viitoittamaa tietä pitkin. Surullista on myös tietää, että suomalaisten verovaroilla maksettu metsäsuunnitelma todellisuudessa palveli julmaa ja pitkäikäistä diktatuuria.
Luis Astorgan kirjan suomenkielinen laitos ”Ikuisesti Suomi” julkaistaan keväällä 2025 Reuna PublishingHousen kustantamana.
Ensimmäisessä Ajanuni-yhdistyksen jäsentapaamisessa Helsingissä leijuu ilon, välittämisen ja luovuuden ilmapiiri. Ihmiset tanssivat ja laulavat, liikkuvat vapautuneesti musiikinmukana.Yhdistyksenperustajajäsenetkertovatenglanniksiyksitoisensajälkeen, keitähe ovatjamitäheelämässätavoittelevat. Tavoitteidensatyökaluksihe lanseerasivat syyskuussa 2024 AjanUni -nimisen yhdistyksen.
Syväekologinen ajattelu rantautui Suomeen
Jaana Kanninen
AjanUni haluaa vahvistaa yksilöiden ja yhteiskunnan hyvinvointia, joka merkitsee harmoniaa henkisellä, hengellisellä ja materian tasolla. Se etsii ratkaisuja aikamme kiperimpiin ongelmiin perinteisestä alkuperäiskansojen viisaudesta, kulttuurista ja ikiaikaisista perinteistä. Alkuperäiskansojen ja länsimaisten ihmisten välinen vuorovaikutus on kouriintuntuva, sillä viisautta on haettu myös Brasilian sademetsistä. AjanUni on suomalainen kansalaisjärjestö, mutta sillä on ”konttori” myös Acressa, Amazoniassa, Boa Vistan kylässä.
Yhteisyyden ja syvemmän ymmärryksen etsinnässä käytetään ikivanhoja menetelmiä kutentarinankerrontaa,yhteislauluaringissäistuen,rituaalejajaseremonioitasekätaiteita eri muodoissa. Mutta myös nykyaikainen teknologia ja länsimainen tiede ovat läsnä, ja kaikkia keinoja kunnioitetaan samalla tavalla, kunhan ne tavoittelevat ekologisesti kestävämpää, parempaa maailmaa ihmisille sekä kaikille kanssaeläville.
AjanUni on selkeästi osa niin kutsuttua syväekologiasta ajattelua. Syväekologia on maailmankatsomus, jonka mukaan ihminen ja luonto ovat yhtä ja riippuvaisia toisistaan, eikä ihminen ole muiden luontokappaleiden yläpuolella. Kaikkea elämää tulee kunnioittaa, ja luonnolla on itseisarvo. Luonnosta otetaan vain se, mikä tarvitaan elämän välttämättömiin tarpeisiin, ei yhtään enempää. Norjalainen filosofi Arne Naess käytti syväekologia-sanaa ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla. Mutta nykyisessä maailmassa, jossa ihannoidaan kuluttamista ja jossa luonto on jätetty markkinavoimien armoille, syväekologia ei ole saanut laajaa jalansijaa. Niinpä AjanUni on mitä tervetullein syventämään ja rikastuttamaan käsitystämme elämän olemuksesta.
AjanUnen kotisivu: www.ajanuni.org
Uusi Sivu -verkkojulkaisu 3/2024 kansi:
Satu Söderholm
Muut valokuvat:
Saku Santeri Heinonen s. 32, 37
Kari Holopainen s. 4, 6, 9, 43, 49
Jaana Kanninen s. 18,22
Markus Kröger s. 39
Miikka Pirinen s. 12
Joshua Stout s. 46
Satu Söderholm kansi ja s. 26
JP (Juha-Pekka) Väisänen s. 20,49
Www.uusisivu.fi -verkkosivustolla käsitellään metsiensuojelua ja rauhantyötä laajemmin.
Uusi Sivu on sitoutunut Julkisen sanan neuvoston (JSN) perussopimukseen, toimii hyvän journalistisen tavan mukaan ja noudattaa journalistin ohjeita. Ilmoita virheestä tai sopimattomasta viestinnästä Uusi Sivu -verkkojulkaisun alustoilla osoitteeseen toimitus@uusisivu.fi
Uusi Sivu kutsuu mukaan kulttuuri- ja mielipidelehden tekoon kaikki, jotka ovat kiinnostuneet rauhan kysymyksistä, kulttuurista ja aktivismista.
Parhaat jutut tehdään yhdessä!
Kirjoita siis meille: toimitus@uusisivu.fi
Toimituskunnan muodostavat toimittaja, kirjailija Jaana Kanninen ja toimittaja, käsitetaiteilija JP (Juha-Pekka) Väisänen Kanninen on tehnyt pitkän uran Yleisradion uutistoimittajana ja jäätyään eläkkeelle kirjoittanut kolme kirjaa yksin tai yhdessä muiden kanssa. Kirjat ovat Vastatuuleen - saamen kansan pakkosuomalaistamisesta (S & S, 2019), Huuto kaupunkiluonnon puolesta (Vastapaino, 2022) sekä Kaunis kuolema (Reuna, 2023).
Väisänen on somejournalisti, joka sai journalismin opintojensa yhteydessä (2023) kipinän kansalaisjournalismista, uusista digitaalisista medioista ja somejournalismista. Väisänen on tunnettu käsitetaiteellisesta manifestistaan (1990).
Jaana Kanninen kuva: Kari Holopainen ja JP (Juha-Pekka) Väisänen kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen