Kulttuurilehti Elias 2/2018

Kulttuurilehti

KIRJAILIJAYHDISTYSTEN VERKOSTON TALVIPÄIVÄT 2018 kokosi mielenkiintoisia kirjailijoita ja luennoitsijoita Hyvinkäälle s. 3-16

Tappava virastokieli s.16 ”Leikkaa-liimaa -tuotanto koskee kaikkien virastojen, sosiaalitoimen ja terveydenhoidon sekä vanhustenhuollon tuottamia päätöksiä, myös vakuutuslääkäreitä. ”

Talvipäivät-erikoisnumero

2/2018 Hinta 7,50 €

����������������������� ��������������������������������������������������������������������������������������������������������� ����������������������������������������������������������������������������������������������������������������� ��������������������������������������������������������������������������������������������������������� ����������������������������������������������������������������

�������������

Puheenjohtajalta

Kulttuurilehti Eliaksen julkaisija: Uudenmaan Kirjoittajat ry Nylands Skribenter rf Päätoimittaja ja taitto: Sirpa Suominen Toimitussihteeri: Christine Hammar Toimitus: Ukirin hallitus ISSN 2243-3414 (painettu) ISSN 2243-3422 (verkkojulkaisu) Paino: Nurmiprint Oy, Nurmijärvi 2018 Kansikuva: Esitystaiteilija Heikki Mäntymaa oli yksi lukuisista esiintyjistä Kirjailijayhdistysten verkoston Talvipäivillä Hyvinkäällä maaliskuussa 2018.

Kuva: Sirpa Papinaho

Uudenmaan Kirjoittajat ry Nylands Skribenter rf Hallitus 2018 Puheenjohtaja: Lauri Vanhala Varapuheenjohtaja: Julia Hietakangas Sihteeri: Olli Sarpo Taloudenhoitaja: Christine Hammar Sirpa Suominen (Elias-lehti päätoimittaja), Kari Varvikko, John Kiviranta ja Riku Räihä.

Varajäsenet: Ulla Welin, Paula Kokkonen ja Juhani Harju.

www.ukir.info

Elias ilmestyy kaksi kertaa vuodessa: huhtikuussa ja lokakuussa. Seuraava Elias ilmestyy lokakuussa 2018.

Aineistot: Lehteen tuleva aineisto toimitussihteerille 31.8.2018 mennessä osoitteeseen uudenmaan@gmail.com Toimitus päättää julkaisusta ja pidättää oikeuden tehdä saamaansa materiaaliin toimituksellisia muutoksia.

Tekstit: Lähetä vain täysin valmis teksti.

Keskeneräisiä tekstejä ei huomioida.

Tekstien pituus max. (5800-5900) merkkiä = kaksi A4-sivua. Tallennusmuotona .RTF. Jos tekstin sommittelu on tärkeä, on lähetä mukana lisäksi .PDF:ksi tallennettu versio (koskee runoja).

Kirjoita tekstit omalla äänelläsi, älä kopioi suoraan toisten tekstejä. Mainitse lähteet.

Kirjailijayhdistysten verkoston vuoden 2018 Talvipäiviä viete�in loisteliaas�. Tapahtuman järjes� yhdistyksemme, Uudenmaan Kirjoi�ajat ry, yhteistyössä Suomen Kirjailijaliiton ja Hyvinkään kaupungin sekä lukuisien tukijoiden kanssa. Ohjelma, pui�eet ja järjestelyt olivat ensiluokkaiset ja samalla hyvin ope�avaiset. Rento tunnelma vallitsi alusta loppuun, mikä varmas� ilahdu� meitä kaikkia.

En löydä sanoja, joilla kii�ää kaikkia yhteistyökumppaneitamme, kuten Hyvinkään kaupungin johtoa: kaupunginjohtaja Jyrki Ma�laa, sivistystoimen johtaja Pen� Halosta, kul�uuri- ja tapahtumapäällikkö Ou� Raa�kaista ja Hyvinkään kirjastotoimen johtaja Mervi Jokista. Sanomaleh� Aamupos�n päätoimi�aja Laura Ääriä. Uudenmaan lii�oa.

Muurlan lasia. Osuuskunta Tradekaa. Hotelli Cumulus City Hyvinkäätä, Hyvinkään musiikkiopistoa, naiskuoro Solinaa, yksityisiä lahjoi�ajia ja Etelä-Suomen Media Oy:n paikallisleh�ä sekä talkoisiin osallistuneita vapaaehtoisia ja esiintyjiä.

Kaikki yllämainitut, yhdessä yhdistyksemme hallituksen kanssa, mahdollis�vat tämän viihdy�ävän tapahtuman järjestämisen. Yhdistyksemme hallitus on saanut arvokasta kokemusta suurtenkin tapahtumien vaa�mista järjestelyistä sekä niiden edelly�ämästä hyvästä suunni�elusta, myös taloudenpidon osalta.

Meille kaikille, kirjailijoille ja kirjoi�ajille ympäri maata, Talvipäivät 2018 -tapahtuma oli �laisuus tutustua toisiimme paremmin, �ivistää yhteistä kanssakäymistä, käydä hedelmällisiä keskusteluja kirjallisuudesta ja sen nyky�lasta Suomessa sekä �etys� nau�a mukavasta ja rentou�avasta kirjallisesta ilmapiiristä.

Ulkopuolisuuden teemaa käsitel�in puolelta jos toiselta ja paikalle tullut yleisö pääsi kuulemaan teeman monia, yllä�äviäkin tarkastelukulmia. Erityises� minua lämmi� 17-vuo�aan hyvinkääläisen opiskelijan Saana Parkkosen puheenvuoro, joka osoi� aivan valtavan kypsää ja viisasta aja�elun voimaa.

Toivon kaikille mitä parhainta kirjallista kevä�ä.

Lauri Vanhala Uudenmaan Kirjoittajat ry:n puheenjohtaja

Kuva: Sirpa Suominen

Kuvat: Mikäli tarjoat tekstisi kanssa kuvia, huomioithan, että valokuvia tai piirroksia EI saa kopioida internetistä tai kirjoista ilman lupaa. Jos löydät internetistä kuvan, jonka haluat tekstiisi, kysy valokuvan ottajan tai piirtäjän (kuvan oikeudenhaltijan) lupa, ja lähetä hänen antamansa lupa tekstisi yhteydessä, lisäksi hänen yhteystietonsa. Kirjoista otetuista, skannatuista tai valokuvatuista kuvista tarvitaan myös kustantajan lupa.

Kuvat JPG-kuvina.

Kuvien tiedostokoko väh. 2 Mt. Tarkista kuvan koko itse ennen lähettämistä. Kuvakoko 100-990 kt ei ole julkaisukelpoinen.

Elias 2/2018

3

Kirjailijayhdistysten

Maaliskuun 2018 kuusi päivää Kirjailijayhdistysten verkoston Talvipäivät pidetään vuosi�ain eri paikkakunnilla. Niiden yhteydessä pidetään Kirjailijayhdistysten verkoston työryhmän kokous. Vuonna 2015 vuorossa oli Seinäjoki, ja paikallisena järjestäjänä toimi Pohjanmaan Kirjailijat ry.

Meille vuoden 2015 kokous oli merkittävä, sillä verkoston työryhmän kokouksessa yhdistyksemme edustajana toimi Uudenmaan Kirjoi�ajien hallituksen jäsen Jussi Särkelä. Hän innostui Seinäjoella näkemästään ja kokemastaan. Tilaisuus oli hyvin järjeste�y ja sen ohjelma mielenkiintoinen. Seuraavassa hallituksemme kokouksessa hän ehdo�, e�ä järjestäisimme vastaavan he�, kun se on mahdollista. Hallitus innostui. Silloin puheenjohtajamme oli Pen� Peltoniemi, joka oli vetänyt yhdistystä jo vuosia.

He� ale�in Saimme järjestääksemme Talvipäivät vuonna 2018. Valmistelut aloite�in he�.

Jussi Särkelä vali�in Talvipäivät-projek�mme pääsihteeriksi, ja hän esi�eli alustavan suunnitelman, josta lähde�in. Se muo-

dos� myös suunni�elun rungon loppuun saakka. Luonnollises� yhteistyökumppaniksemme tuli Kirjailijalii�o, jonka siipien suojassa Kirjailijayhdistysten verkoston 33 yhdistystä toimii.

Ensimmäiseksi pi� ratkaista, missä Talvipäivät pidetään. Eri vaiheiden jälkeen päädy�in Hyvinkääseen, joka, paitsi e�ä se vie�äisi itsenäistymisensä satavuo�sjuhlaa vuonna 2017, oli myös sopivas� radan varrella. Särkelä ja silloinen puheenjohtajamme Anne Syrjä tapasivat Hyvinkään kaupungin edustajat. Kaupunki läh� mukaan hankkeeseen vauhdikkaas� ja hoi� osuutensa hienos� loppuun saakka. Samoin teki Hyvinkään kaupunginkirjasto, josta suuri kiitos.

Seuraava puheenjohtajamme Lauri Vanhala tar�ui Talvipäivien järjestelyihin innolla. Särkelä oli koordinoinut valmisteluja ja ohjelmatyöryhmää ve� Chris�ne Hammar. Särkelän irtaudu�ua järjestelyistä vetovastuu jäi Hammarille, joka toimi siitä läh�en sekä koordinaa�orina e�ä työryhmän vetäjänä.

Töitä rii�. Pi� suunnitella Talvipäivien

Hyvinkään Salonkiorkesteri oli yksi osoitus Hyvinkään kaupungin vahvasta mukaantulosta Talvipäiville.

Hyvinkään kaupunginjohtaja Jyrki Ma�la (oik. ylh.) on tukenut Talvipäiviä alusta läh�en. Myös Hyvinkään kaupungin kirjastotoimenjohtaja Mervi Jokinen (vas.) osallistui Talvipäivien valmisteluihin.

Kuvat: Jorma Hyvönen 4

Elias 2/2018

Kuva: Sirpa Papinaho sisältö, �edotus ja hankkia rahoitus. Kaikki nämä tehtävät vaa�vat lukema�omia toimia monelta eri ihmiseltä.

Ohjelmallinen sisältö, esiintyjät, alustajat ja järjestelyt muotoutuivat pääpiirtei�äin aika pian. Yksityiskohdat toki vaa�vat työtä.

Onnistuimme saamaan hyvät alustajat ja juontajaksi kirjailija, käsikirjoi�aja ja ohjaaja Taavi Var�an, joka ve� kaksipäiväisen �laisuuden asiallises�, mu�a rennolla o�eella.

Talous ratkaisee Liikkeelle lähde�in varsin kunnianhimoisin suunnitelmin, mu�a pääte�in, e�ä ne

verkoston Talvipäivät 2018 toteutetaan siinä mitassa, kuin on taloudellises� mahdollista.

Niin, se talous.

Muuta säännöllistä tuloa yhdistyksellä ei ole kuin jäsenmaksut. Niillä ei kovin vaa�vaa �laisuu�a järjeste�äisi. Toki yhdistyksen jäsenten vapaaehtoiseen työpanokseen luote�in.

He� alusta läh�en lähde�in hakemaan apurahoja ja avustuksia. Eri kul�uurisää�öille lähetetyt hakemukset tuo�vat vain kokemusta hakemusten täy�ämisestä, mu�a eivät sen�äkään.

Filanderille, jonka valitsi Baba Lybeck ja jonka Tuija Wuori-Tabermann mielihyvin hyväksyi. Palkintoon osallistuivat Osuuskunta Tradeka ja Muurla Design Oy. Lisäksi Tradeka tuki järjestelyjämme rahallises� ja ilmoi�amalla Elias-lehdessämme. Saimme myös muita ilmoituksia ja yksityisiä rahalahjoituksia sekä tukea Uudenmaan liitolta.

Pääyhteistyökumppanimme Hyvinkään kaupungin panos oli keskeinen.

Saimme kaupungintalolta �lat ja �laa kaupungin julkaisemasta Villari-lehdestä, jota jae�in yli 30 000 talouteen ja Lasten ja nuortenkirjailija Asta Ikonen luki satujaan joka ilmestyy myös sähköises� verkoslapsille Hyvinkään kirjastossa. Kuva: Jorma Hyvönen Tabermann-palkinto sa. Eri puolella kaupunkia sijaitsevissa Yhdistys oli perustanut vuonna 2012 kookkaissa sähköisissä mainostauluissa Tommy Tabermann -palkinnon. Se luovutyksistä oli mukana pyörivät �laisuuden mainokset. Talvipäite�in Karjaalla (nykyisin osa Raasepouseampi jäsen, ja yhviä ennakoivat neljä iltatapahtumaa Hyrin kaupunkia), Billnäsin ruukissa pideteensä yhdistysten jävinkään pääkirjastossa, joka järjes� �lat tyssä Nuori Tommy Tabermann -symposeniä oli ilmoi�autunut ja osaltaan teki tapahtumia tunnetuksi. siumissa säveltäjä Toni Edelmannille Alun perin Restel Oy:n (osa Tradeka-kon- 54.

(25. lokakuuta 1945 Hamina – 20. lokaToivo Pudas videoi sernia), mu�a ny�emmin Scandic Hotels kuuta 2017 Lohja). Siihen saimme yteisGroupin omistaman Hotelli Cumulus City sekä kaupungintalon työkumppaneiksi Billnäsin ja Karjaan aulan �laisuudet e�ä Hyvinkään kanssa neuvotel�in edulliset kaupungin lisäksi Osuuskunta Tradekan, Studio Donnerin Open majoitukset hotellissa yöpyville päiviMuurla Design Oy:n ja Kustannusyh�ö Mic -�laisuuden, jonka en osallistujille. Siellä myös vie�mme Gummeruksen. Palkinnon saajan valitsi perjantaina ja lauantaina illalla ohjelmal- järjes� runoilija Juho kanslianeuvos Risto Laakkosen vetämä Nieminen. lisen �laisuuden, jossa esitykset olivat ryhmä, johon kuului myös Tuija WuoriVideoita voi käydä tasokkaita ja jossa runoilijat lausuivat Tabermann. katsomassa Uudenrunojaan.

Kun Tabermannin syntymästä tuli Toivo Pudas maan Kirjoi�ajien hoi� Talvipäiviltä kuluneeksi 70 vuo�a joulukuussa 2017, suorat videoläheYouTube-kanavalta luovu�mme toisen hänen nimelleen Onnistuimme! tykset YouTubeen, (www.youtube.com/ perustetun palkinnon runoilija Erkka Kirjailijayhdistysten verkoston 33 yhdisjossa tallenteet channel/UCPlVAcdFeg tyksestä oli eduste�una 17 yhdistystä, eli ovat edelleen.

411Eoe_HczIQA).

51%, jota voi pitää hyvänä. Jäimme kaiKuva: Sirpa Valokuvia tapahtumaspaamaan verkoston 16 yhdistystä ja niiPapinaho ta on lisä�y sivuillemme den edustajia ja jäseniä. Monista yhdissivun ”Tapahtumat” alle (www.ukir.info/tapahtumat/).

Talvipäivät onnistui erinomaises�!

Mistäkö �edän? Siitä, e�ä niin monet Pilvi Valtonen (vas.) ja Tarja Okkonen kii�vät ja kehuivat eikä kukaan haukkuovat tulleet Kymenlaaksosta Kirjoi�ajayhdistys Paltasta. Heidän kanssaan Kari Varvikko Uudenmaan Kirjoi�ajista. Kuva: Jorma Hyvönen

Naiskuoro Solina (alla vas.) Hyvinkäältä esiintyi Talvipäivillä.

Juontajana toimi Taavi Var�a (alla). Kuvat: Sirpa Papinaho

Elias 2/2018

5

Kirjailijayhdistysten

Paneelikeskustelu ulkopuolisuudesta. Vasemmalta oikealle: Mohammed Al-Joranni, Eija Tuomela, Daniil Kozlov a.k.a. Susinukke Kosola, Lauri Vanhala ja paneelin vetäjä, Aamupos�n päätoimi�aja Laura Ääri. Kuva: Sirpa Papinaho

nut. Ihmisille jäi hyvä mieli. Niin minullekin.

Piikki hännässä Muinaiset roomalaiset totesivat, e�ä skorpionilla on piikki hännässään. Se tarkoi�aa, e�ä vaikka kuinka kehutaan, niin kri�ikki tulee aina lopuksi. Niin nytkin.

Eihän mikään mene täysin niin kuin suunnitellaan. Joskus ylitetään, joskus alitetaan odotukset.

Ilta�laisuuksista ravintolassa Runo-, laulu- ja musiikkiesitykset olisi voinut sijoi�aa ravintolassa paremmin ja toisella tavalla kuin perinteises� ravintoloissa. Esiintyjien olisi pitänyt olla porukan keskellä eikä omassa sopessaan. Silloin yleisö olisi väli�ömässä yhteydessä heihin, eikä kävisi niin, e�ä kumpikin taho on kaukana toisistaan, jolloin esitykset häiritsevät pöydässä istuvia keskustelijoita ja nämä esiintyjiä. Erityises� tämä koski �lanne�a, jossa ihmiset lausuivat runojaan. Kauimpana istuvat eivät kuulleet runoja puheensorinan yli.

Kaikkea pientä �etenkin sa�ui. Se johtui siitä, e�ä vaikka teimme kovas� töitä, emme olleet rii�ävän kokeneita o�amaan huomioon monia tärkeitä asioita. Emme osanneet kysyä kaikkia oikeita kysymyksiä emmekä loppuun as� hahmo�aneet tapahtuman koko dramaturgiaa. Niinpä

esimerkiksi Open Mic sijaitsi väärässä paikassa, kokonaan erillään muusta tapahtumasta. Suunni�elupöydällä se tuntui hyvältä idealta, mu�a käytännössä se ei toiminut. Varsinkaan, kun kunnon viitoitusta ei ollut osoi�amaan, mitä missäkin tapahtui.

Yleisömääräkään ei ollut sitä kokoa kuin �laisuuden laatu olisi edelly�änyt.

Tässä emme tehneet tarpeeksi ja oikeanlaista työtä. Muitakin virhearvioita teh�in, mu�a niitä eivät ehkä muut huomanneet kuin me itse.

Amma�laiset tapahtumajärjestäjät saavu�avat korkean tason hyvällä suunni�elulla ja kokemuksen tuomalla taidolla – varsinkin jos rahaa rii�ää. Talvipäivillämme oli amma�taitoiset esiintyjät alkaen �laisuuden juontajasta viimeiseen puhujaan saakka. Kiitos kuuluu paitsi heille, myös heidän valitsijoilleen kuten tapahtuman työryhmälle, Hyvinkään kauspungille ja kirjastotoimelle, Kirjailijaliitolle ja yhdistyksemme hallitukselle.

Tilaisuus oli kuitenkin messevä, sen henki korkealla ja laatu syventävä.

Ehdotan, e�ä Uudenmaan Kirjoi�ajat alkaa valmistautua seuraaviin Talvipäiviin. Ne voitaisiin järjestää vaikka viiden vuoden päästä. Ei samanlaisena eikä yhtä massiivisena, mu�a yhtä sydämeen käyvänä.

Baba Lybeck lukee ote�a isoisänsä, Tito Collianderin, muistelmista. Lybeckin puheenvuoron aiheena oli ”Iden�tee� ja toiseus Tito Collianderin muistelmissa”. Kuva: Sirpa Papinaho

Koh� Pirkanmaata!

Vuoden 2019 Talvipäivät järjestää Pirkkalaiskirjailijat ry. Todennäköises� Tampereella. Varmas� hekin onnistuvat, sillä heillä on kokemusta ja osaamista sekä hyvä porukka. Sinne!

Kiitos Kiitän ko�yhdistystäni, Uudenmaan Kirjoi�ajat ry – Nylands Skribenter rf, kunniajäsenyydestä, jonka sain Chris�ne Hammarin, Riku Räihän ja John Kivirannan kera.

Jorma Hyvönen

Timo Saarto aloi� Chris�ne Hammarin haasta�elemana Talvipäivät Hyvinkään kirjastossa.

Kuva: Jorma Hyvönen

Open Mic -runo�laisuudessa (vas.) Arja Kuisma, Ritva Niemi-Ronkainen, Jorma Luoma ja Juhani Harju. Kuvat: Jorma Hyvönen.

6

Elias 2/2018

verkoston Talvipäivät 2018 Palautetta saatiin Talvipäivien jälkeen kaikille osallistujille lähete�in kysely. 54 osallistujasta kyselyyn vastasi 15, joten vastausprosen�ksi jäi vain 27,8. Vastausten ja kommen�en perusteella voidaan arvioida, miten järjestelyt ja ohjelman eri kohdat toteutuivat kyselyyn vastanneiden kokemuksen mukaan. Oheiset lainaukset ovat o�eita kyselyyn vastanneilta.

Kympin arvoiseksi koko Talvipäivät 2018 -tapahtuman arvioi joka viides vastaaja, kouluarvosanana yhdeksikön antoi 40 prosen�a ja kahdeksikon joka kolmas.

Seiskan edestä arvostusta antoi alle 7 %.

Eniten kri�ikkiä saivat liian �ivis ohjelma, jossa ei ollut lounas- tai kahvitaukoa sekä päällekkäisyydet ja opasteiden puute. Olisi ollut paikallaan tarjota ve�ä koko tapahtuman ajan, ja kumpanakin päivänä kaiva�in kahvimyyn�ä.

Hyvinkään kaupunki sai yhtä paljon sekä kymppejä e�ä ysejä eli yhteensä yli 93 prosen�a, ja loppu vajaa 7 prosen�a oli kuutosia. ”Kiitos vieraanvaraisuudesta!

Kaupungin tervehdyspuheenvuoro päivien alussa oli posi�ivinen ja antoi kuvan, e�ä olimme tervetulleita. (Ikävä kyllä maakuntajohtajan puheenvuoro nollasi tämän. Mu�a hän ei ilmeises� esiintynyt isäntänä vaan ajatusten herä�äjänä, ja onnistui siinä tehtävässä hyvin.)”

Erinomaiset puhujat Useampi kuin yhdeksän kymmenestä pi� päivien puheenvuoroista ja puhujista. Alle 7 % ei pitänyt.

Esiintyjien keskinäistä sijaa on varmaan turha arvo�aa, eihän kyse ollut kilpailusta.

Sitä paitsi jokaisen kohdalla palau�een kysymykset olivat erilaisia, joten vastauksia ei voi suoraan verrata keskenään.

Kolmasosa pi� maakuntajohtaja Ossi Savolaisen puheenvuorosta, mu�a kaksi

kolmasosaa ei ollut sitä kuuntelemassa. Jonkun laskuopin mukaan siis sata prosen�a puheenvuoroa kuunnelleista pi� sitä hyvänä. Vastaajista yli 93 prosen�a oli yksiseli�eises� sitä mieltä, e�ä Naiskuoro Solina oli hyvä. Taavi Var�aa kiite�in muun muassa siitä, e�ä Tonos-yhtyeen ohjelmisto sisältää kappaleita eri maishän päivien juontajana lai�oi itsenta ja eri aikakausilta paino�uen etupäässä Välimeren, sä likoon, oli selkeä, asiallinen ja Balkanin, Lähi-idän sekä Kaukasian maiden musiikkiin. rento.

Ohjelmistossa on niin perinteisiä kansanlauluja kuin Puheenvuorojen pitäjät saivat myös pop-hi�ejä sekä klassisia sävelmiä. Tässä Tonos suuret kiitokset, tosin osa yleisöstä esiintyy perjantain iltatapahtumassa Hopealyhdyssä. ei ollut kuuntelemassa puhujaa eri syistä: eivät eh�neet mukaan he� alusta, kävivät välillä syömässä, jne.

Tapahtuman viimeistä puhujaa, Ulla Tiitelulle. ”Ruoka ja seura olivat erinomaililää, ei ollut kuuntelemassa kuin pieni sia! Bändi oli ihan hyvä, mu�a ei mielesjoukko – vaikka hänen puheenvuoronsa täni sopinut tähän �laisuuteen. Kaipaioli joidenkin mielestä päivän paras. limme tanssimusiikkia! Tanssiminen vahJos valtaosa vastaajista antoi kiite�ävistaa yhteisöllisyy�ä ja luo vastapainoa vän arvosanan päivien kokonaisuudesta, päivän ohjelmalle, joka tällaisessa �lainiin korja�avaakin löytyi yksityiskohdissuudessa on aina syventymistä ja aja�esa. Villa Ar�uun oli tutustumaan ilmoitlua vaa�vaa. Tanssi rentou�aa ja keholtautunut 17 henkilöä, joista viisi henkilöä listaa, vapau�aa ja tuo meidät yhteen. vastasi kyselyyn. Villatehtaaseen tutusDJ lupaili tanssimusiikkia myöhemmin, tumaan oli ilmoi�autunut 24, joista kuu- mu�a si�en pää�mmekin lukea runoja/ si henkilöä vastasi kyselyyn. Tutustumismuita tekstejä toisillemme. Tämä lauankäynteihin osallistuneet pi�vät kierroksia tain ”open mic” ei kuitenkaan saanut anhyvinä, mu�a oli heitäkin, jotka eivät saitsemaansa �laa ja yleistä huomiota si�en kuitenkaan osallistuneet kumpaan- (esim. mikrofonia), joten siinäkin mieleskaan. Open Mic -runotapahtumaan osal- sä tanssiminen olisi ollut parempi vaihtolistuneet kehuivat �laisuu�a, mu�a ehto.” moi�vat paikkaa, opastusta sinne ja sen Teksti ja kuvat: Jorma Hyvönen päällekkäisyy�ä muiden tapahtumien kanssa. Niinpä osano�ajia oli vähän, mu�a paikalla olleet kii�vät itse �laisuu�a.

Iltaohjelmiin suhtautuminen vaihteli eniten. Osallistujat odo�vat illalta eri asioita: joku kaipasi tanssia, toinen keski�ymistä musiikkiin ja joku �laa keskus-

(Vas.) Virpi Hämeen-An�la Kirjailijaliiton varapuheenjohtaja, Open Mic -juontaja Juho Nieminen, kustantaja Tarja Tornaeus esi�eli Olli Sarpon, jota kohta haasta�eli yhdistyksemme puheenjohtaja Lauri Vanhala, Riku Räihä (megafoni) ja Timo Kulhia esi�vät performanssin ”Kuolema�omat tyrannit”, ja Marko Suomi arvioi kirjailijan asemaa somemaailmassa.

7

Elias 2/2018

Kirjailijayhdistysten Tommy Tabermann -palkinnon vastaano� runoilija Erkka Filanderin puolesta Osuuskunta Poesian puheenjohtaja Pauliina Haasjoki (oik.), joka halusi lukea �etyn runon Filanderin Heräämisen valkea myrsky -runokirjasta, mu�a hukkasi kohdan. TTpalkintolautakunnan puheenjohtajaa Baba Lybeckiäkin �lanne naura�aa.

Kuva: Sirpa Papinaho

Tommy Tabermann -palkinto Erkka Filanderille Toista kertaa jae�u Tommy Tabermannin nimikkopalkinto on myönne�y runoilija Erkka Filanderille (s. 1993).

Tabermann-palkinnon myöntää Uudenmaan Kirjoi�ajat ry – Nylands Skribenter rf. Tunnustus on arvoltaan 1 000 euroa ja siihen sisältyy myös esinepalkinto.

Palkintoraadin perustelut: Tommy Tabermannin nimikkopalkinto jae�in tänä vuonna Tommy Tabermannin lesken, Tuija Wuori-Tabermannin toiveiden mukaises� nuorelle, lupaavalle runoilijalle. Tuija Wuori-Tabermann toivoi, e�ä palki�u olisi kirjailija, joka jatkaisi Tommy Tabermannin perintöä ja jakaisi hänen ajatusmaailmansa.

Tommy Tabermann oli koko elämänsä ajan pienen ihmisen puolella. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo olivat hänelle kaikki kaikessa. Nuorena aloi�elevana runoilijana Tommy Tabermann oli rohkea oman �ensä kulkija, joka uskalsi häpeilemä�ä kirjoi�aa herkkiä, roman�sia ja paljastavia runoja, joissa keskiössä olivat rakkaus ja humaanisuus. Koko kirjailijanuransa ajan Tabermannilla oli johtotäh�nään kolme E:tä: ero�ikka, este�ikka ja e�ikka.

Kyynisyys ja ironia lois�vat poissaolollaan. Siitä huolima�a Tabermann ei koskaan ollut tosikko, vaan taustalla kupli aina myös hersyvä huumorintaju. Tämä mielessään palkintoraa� läh� etsimään nuorta lupaavaa runoilijaa, joka täy�äisi 8

Elias 2/2018

nämä kriteerit, eikä kestänyt kauaakaan, kun silmät osuivat nuoreen, vuonna 1993 syntyneeseen Erkka Filanderiin.

Erkka Filander on julkaissut kaksi runoteosta. Esikoisteos Heräämisen valkea myrsky herä� ilmestyessään vuonna 2013 suurta huomiota, ei vähiten siksi, e�ä Erkka Filander oli tuolloin vasta 19-vuo�as. Teos palki�in Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla ja on tänä vuonna The European Poet of Freedom -ehdokas.

Heräämisen valkea myrsky on lyyrinen voimannäyte: mie��y, kaunis, ja ennen kaikkea häpeämä�ömän romant�nen. Se on intensiivinen kuvaus ais�en heräämisestä, täynnä elämäniloa ja toivoa, eikä siinä ole jälkeäkään kyynisyydestä tai ironiasta.

Filanderin toinen runoteos Torso ilmestyi vuonna 2016. Esikoisteoksen pitkät runot ovat siinä vaihtuneet lyhyiksi aforismeiksi ja teemat ovat vakavoituneet. Torso on teos arkkitehtuurista (ennen kaikkea kirkoista, temppeleistä ja patsaista), �loista, uskonnosta, mar�yyriudesta ja ulkopuolisuudesta. Tärkeää on myös se, mikä ei ole näkyvää. Kirjan sivut luovat oman tyhjän �lan, jossa ajatukset voivat lentää. Teoksessa kertojaminä poh�i, kuinka paljon olemme valmiita kärsimään vakaumuksemme tähden? Löytyykö länsimaista enää marttyyreja? Mistä olemme valmiita

taistelemaan kuolemaan saakka? Pohjalla virtaa syvä ja vakaumuksellinen humaanisuuden virta, joka ei pelkää tuoda kipeitäkään asioita esille.

Voidaan siis epäröimä�ä sanoa, e�ä jos joku nuori runoilija uskaltaa kulkea niitä polkuja, joita Tommy Tabermann aikoinaan raivasi runouden metsikköön, on se Erkka Filander. Nuoresta iästään huolima�a – tai juuri siksi – Filander tulkitsee maailmaa ja elämää avoimin silmin. Runoissa ovat läsnä vapaus, hurmio ja rakkaus, mu�a myös elämän vakavat ja suuret kysymykset, aivan kuten Tommy Tabermannillakin.

Filander on myös rohkea oman �ensä kulkija, joka jo hyvin nuorella iällä pää� lope�aa koulunkäynnin ja keski�yä kokonaan kirjoi�amiseen. Palkintoraa� uskoo, e�ä hänellä on vielä rutkas� sanottavaa ja haluaa kaikin tavoin tukea tätä nuorta runoilijaa pyrkimyksissään.

On tuntema�omia mar�yyreja, vastarintaan nousseita, syyte�yjä, joiden vankeus, maanpako ja poistuminen pohjautuu päätökseen; päätökseen luo�aa siihen mitä ei voi �etää, mu�a minkä aavistetulle �heydelle he ovat rakentaneet itsensä. On patsaita, joiden kivi ilmentää ratkaisevan päätöksen hetkeä. Näiden katseessa jokin kiristyy kuin olisi lupaus, jonka vääntövoima on juuri päässyt vapaaksi kehon mi�akaavassa.

Paljon onnea Erkka Filander!

Baba Lybeck, palkintoraadin puheenjohtaja.

verkoston Talvipäivät 2018

Runoilija Erkka Filanderin kiitospuhe

Tommy Tabermann -palkinnon jako�laisuudessa Kirjailijayhdistysten verkoston Talvipäivillä 10.3.2018. Puheen luki Osuuskunta Poesian puheenjohtaja, runoilija Pauliina Haasjoki.

Erkka Filander. Kuva: Virpi Alanen

Haluan ensinnäkin kii�ää palkintolautakuntaa ja Uudenmaan Kirjoi�ajia tästä minua kohdanneesta tunnustuksesta.

Tällainen palkinto on kaunis muistutus siitä, e�ä kirjat matkustavat erikoisia rei�ejä ja päätyvät käsiin, joita kirjoittaja itse ei ehkä osaisi odo�aa – kuten vaikka nyt Tommy Tabermann -palkinnon palkintolautakunnalle.

Olisin mielelläni ollut itse vastaano�amassa palkintoa, mu�a valite�avas� vietän kevä�äni Skotlannissa, josta kuitenkin lähetän nämä lyhyet terveiset jonkun toisen suun kau�a.

Haluaisin palkintolautakunnan lisäksi kii�ää kustantamoani Osuuskunta Poesiaa. Olen kirjaimellises� kasvanut kustantamoni opissa, sillä ensimmäisen käsikirjoitukseni tullessa hyväksytyksi olin 18-vuo�as. Nyt, kuusi vuo�a myöhemmin on helppo huomata, miten kaikki, kaikki siitä minkä olen oppinut ja kaikki minulle kirjallisen työskentelyn mahdollistanut lii�yy Poesiaan ja ihmisiin, joiden intohimoisen työskentelyn ansiosta tämä kustantamo pystyy edelleen toimimaan ja julkaisemaan toinen toistaan kiinnostavampia ja kunnianhimoisempia kirjoja. Ja juurikin Poesian kunnianhimoinen suhde runokirjojen julkaisemiseen, runouden monimuotoisuuden ylläpitämiseen sekä kirjallisuuden keinojen elintärkeän haastavuuden mahdollistamiseen saa minut rakastamaan tätä kustan-

tamoa, joka haluaa haastaa lukijan ja samalla pitää runouden ilmaisun sille kuuluvassa vaikeudessa. Sanalla sanoen: olen kaiken velkaa Poesialle.

Lukijoiden haastaminen on kirjallisuuden elinehto ja siksi toivoisinkin kainos�, e�ä tämä runoilija Tommy Tabermannin nimikkopalkinto, joka voidaan jakaa mille tahansa taiteenlajille, osuisi mahdollisimman usein runoilijan kohdalle. Uskoisin, e�ä on jonkin verran lukijoita, joille Tommy Tabermannin nimi on yhtä kuin suomalainen runous. Ja toivoisin, e�ä nimikkopalkinto voisi tämän kuuluisan nimen avulla näy�ää ja esitellä nykyrunouden laajuu�a ja moniäänisyy�ä – nostaa uusia nimiä ja siten au�aa lukijoita lukemaan laajemmin – ja tulemaan haastetuiksi.

Sillä runo kuitenkin on palavaa kommunikaa�ota, kieli sytyte�ynä tuleen.

Runo raivaa �laa lukijassa ollakseen se piste, jossa yksinäisyys jaetaan. Ja siellä, luennassa, se sy�yy uudelleen ja uudelleen, aina tuoreena. Vaikka runo kertoisi syvästä epätoivosta, arkisesta huomiosta tai sielullisesta rauhasta, sen kieli kytee ja on aina lähellä aja�elun syty�ämistä.

Runon kieli on siis vaarallista. Se on valmis hirvi�ävään väkivaltaan, raastamaan meidät ulos elämistämme johonkin toiseen, ennenkuuluma�omaan.

Niin se teki minulle, vuosia si�en.

Ja niin se on tehnyt lukema�omille

lukijoille, jotka ovat lähestyneet runoa valmiina mihin tahansa, oman elämänsä aikakausien vaihtumiseen. Runo on keino ajatella ennenkuuluma�omas�. Se voi olla sivu tai virke, jonka raivo tulee meissä tuoreeksi vuosisatojen takaa. Ennen kaikkea se on yksityisen muutoksen kone, jonka rytmissä �etoisuus astuu askelia, joita ei ehkä voi enää palata takaisin. Meidät on riuhtaistu kauneuteen, josta ei ole enää kääntymistä.

Ainoa todellinen tapa juhlistaa runoutta on lukea sitä. Ja lukea ennen kaikkea runoa, ei runou�a.

Ja lukea valmiina antautumaan vaikeudelle ja epä�etoisuudelle – muutokselle.

Ja vaikka kirjan sulkee ja ase�aa kirjahyllyyn, pelkkä vilkaisu sen selkämykseen muistu�aa sen sisällä palavasta. Sivu palaa ikuises� suljetuissa kansissa, kunnes kannet avataan ja on aika.

Kiitos.

Elias 2/2018

9

Kirjailijayhdistysten Suomen Kirjailijaliiton varapuheenjohtaja, kirjailija Hannu Niklanderin puheenvuoro Kirjailijayhdistysten verkoston Talvipäivät 2018 -tapahtumassa perjantaina 9.3.2018.

Huomioita ulkopuolisuudesta, ulkopuolistamisesta ja kirjailijaksi kehittymisestä

Hannu Niklander Kuva: Tomi Kon�o

Aluksi muutamia huomioita ulkopuolisuudesta ja ulkopuolistavista asioista.

Alan lapsuudestani, jolloin minua, humanis�n tainta, yrite�in tunkea väärään muo�in. En sil� ole katkera, sillä kaikki mikä ei tapa vahvistaa. Isä pyrki sinnikkääs� koulimaan minusta urheilijaa, mieluiten painijaa. Hän oli itse harrastanut paitsi painia myös uin�a ja kahdensadan metrin juoksua ja edustanut hyvää harrastelijatasoa. Parhaimmillani voin ajatella, e�ä hänen suhteensa urheiluun oli yleissivistyksellinen. Lajit pi� tuntea ja kuinka paremmin tutustuisikaan kuin itse harrastamalla?

Syntymävuotenani 1951 �lanne oli kuitenkin toinen kuin nykyisin, sillä keuhkotau� oli todellinen ja tuhoava ongelma myös Suomessa. Ajatel�in, e�ä voimakas keho kestäisi tuperkkelibakteereja paremmin kuin runoilijain heikot rintakehät.

Toki unohtui keuhkotaudin sosiaalinen ominaisuus; se oli ennen kaikkea köyhälistön tau�. Paremmalla rahoituksella olisivat runoilijatkin yskineet vähemmän ja runoilleet pidempään.

Saa�oi isän asenteissa olla myös urheilun sosiaalistava merkitys. Urheilija ei ollut yksin, ei jäänyt ulkopuoliseksi, seuraa piisaisi, ainakin urheiluseurassa. Tämä pi� paikkansa, mu�a ei monessa muussakaan harrastuksessa jäänyt ulkopuoliseksi. Eikä urheilija jäisi yksin henkilökohtaisessa elämässäänkään: painijan valmiudet rii�äisivät pitämään kilpakosijat loitolla, kun se aika koi�aisi.

Ei isä mikään kummajainen ollut. Hän edus� oman ikäluokkansa valtavirtaa.

Joitakin vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä urheilu oli vielä niin 10

Elias 2/2018

tuntematonta, e�ä edistykselliset henkilöt, kirjailijatkin, jou�vat puhumaan kiivaas� kaiken liikunnallisuuden puolesta.

Johannes Linnankoski intoili hiihtämisen puolesta ja pi� potkukelkkaa dekaden�na rappiokulkuneuvona, joka köyristää suomalaisten selät. Jo aikaisemmin Zachris Topelius kirjoi�, e�ä ”raska gossar fryser inte i kälkbacken”.

No, kyllähän minua kelkkamäessä palelsi.

Liikuntaa en vastustanut, enkä vastusta vieläkään. Käveleminen luonnossa on terapiaa mielelle. Se selkey�ää ajatuksia ja rauhoi�aa. Kohtuullinen rasitus parantaa myös sydämen ja keuhkojen toimintaa. En vastusta edes urheilua, vaikka oudoksun sen ylikorostunu�a asemaa niin kunnallisissa rahanjaoissa kuin leh�en palsta�lassa. Minun aikanani koulun voimistelunopetus saa�oi olla varsin so�laallista, mikä tosin myöhemmin teki sotaväen helpommaksi.

Urheilukin voi olla ulkopuolistaja.

Kaikkein arvelu�avinta ja ulossulkevinta koulussa oli kuitenkin ope�ajan ja suosikkioppilaiden veljeily silloin, kun ruvet�in pelijoukkueita valitsemaan. Ope�ajat eivät ilmeises� nähneet mitään pedagogises� arvelu�avaa siinä, e�ä antoivat parhaiden pelaajien keskenään valita itselleen joukkueet. Viimeisistä vali�avista käy�in samanlaista käänteistä kilpaa kuin huutolaisista: suostu sinä o�amaan tämä, niin minä otan tuon. Viimeiseksi valituista teh�in aina pakkeja.

Tässä pyri�in siis muovaamaan toimiva joukkue, ei siihen, e�ä kaikki vuorollaan harjoi�elisivat vaikeitakin tehtäviä.

Ei se pakin paikka kehno ollut. Siinä saivat pakit keskenään jutella aivan muita asioita – lähistöllä seisovan innokkaan ja tehtäväänsä mo�voituneen maalivahdin suureksi ärtymykseksi. Joskus toki pelin �imellys sai mielikuvituksen lentämään.

Olin nimi�äin vähän aikaa si�en nähnyt elokuvien päiväkatsauksessa ilma-

taistelurapor�n. Kun pelaajat pelin tuoksinassa kentällä kii�vät ja kaartelivat kuin suihkuhävi�äjät, lähdin minäkin kiitämään ja kaartelemaan. Kuvi�elin olevani egyp�läinen MiG 19. Silloin ope�aja vihelsi pilliin. Minun paikkani ei suinkaan ollut vastustajan maalin ääressä juoksemassa, vaan oman maalin edustalla seisoskelemassa. Se liikkumisesta ja liikunnasta.

Kouluaikanani aivan erityisen kelvo�omas� käy�äytynyt oppilas voi�in ero�aa koulusta määräajaksi silloin, kun jälkiistunnot ja käytöksenalennukset eivät enää tepsineet. Mu�a oliko se rangaistus? Kaksi viikkoa ylimääräistä lomaa kesken lukukauden?

Kuinka oppilas asian itse koki, se kai riippui hänen sarkas�suuden asteestaan.

Samaan törmäsin sotaväessä. Joidenkin mielestä putkareissu ei ollut ollenkaan huono vaihtoehto. Parempi olla selällään lämpimällä putkan pe�llä kuin pakkaslumessa rämpimässä. Ja si�enkös esivalta keksikin pirullisimman juonensa: ares�rangaistus koski vain vapaa-aikaa, päiväsaikaan vallitsi palvelusvelvollisuus!

Kaikesta jäi kuitenkin jälki.

Toinen kouluajan ulkopuolisuuden kokemus syntyi jo alakoulun uskonnonopetuksessa. Vanhan testamen�n vaiheita käy�in lävitse perusteellises� – mikä sinänsä oli yleissivistyksen kannalta hyvä – mu�a koin yksipuolisen asenteen epäreiluksi ja rupesin innokkaas� pitämään filistealaisten puolta. Myöhemmin törmäsin �lanteeseen, jossa filistealaisuus koe�in vapaamielisyyden suunnasta toiseutena. Jo Heinrich Heine kirjoi�aa Lyyrisessä intermezzossaan: ”Philister in Sonntagsröcklein spazieren durch Wald und Flur”. Tässä metsän ja kedon halki pyhävaa�eissaan kävelevät filistealaiset ovat �etys� taiteesta ymmärtämä�ömiä poroporvareita. Myös boheemit ovat aina osanneet lyödä leimoja ei-boheemeihin.

Kun rupesin lukemaan Kalle Päätalon

verkoston Talvipäivät 2018 tuotantoa, koin suuren oivalluksen! Kallen ko�kylän, Jokijärven, asukkaat käy�vät naapurikylästä, Tyrämäestä, pilkkanimeä Pilistäjä. Mikäpä muukaan se Pilistäjä on kuin koillissuomalaisi�ain väänne�y sana Filistea, siis arvelu�avaksi ajateltu naapuri.

Mikä kansalaisia nykyisin ulkopuolistaa? Esimerkiksi �etoyhteiskunta. Kuta enemmän julkiset palvelut siirtyvät verkkoon ja vain �etokoneen ja älypuhelimen tavoite�aviksi, sitä enemmän syntyy väkeä, joka ei pysy tässä vastentahtoisessa muutoksessa mukana. Eivät he ole pelkkiä vanhuksia ja vammaisia. Joidenkin arvioiden mukaan perinteisten palvelujen alasajo hai�aa paljon useampia kuin on luultu. Puhelimen päässä, saa�kka �skin takana, ei enää ole ihmistä haukkuja saamassa. Viranomainen tai yritys voi nykyisin helpos� livistää vastuustaan keho�amalla lähe�ämään sähköpos�vies�n ongelmasta. Jonka joku lukee joskus. Jos lukee.

Sipilän hallituksen digiloikka muistuttaa yhä enemmän Mao Zedongin Suurta harppausta.

Toinen kansalaisia ulkopuolistava suuntaus on useiden laitosten yksityistäminen. Nytpä yri�äjällä ei enää olekaan samaa vastuuta kuin virkamiehellä.

Mitä ei tahdota avoimes� kertoa, verhotaan liikesalaisuudeksi.

Myös sosiaalinen media ulkopuolistaa.

Kyllähän sen avulla saa reaaliaikaisen kontak�n vaikka Patagoniaan tai Tasmaniaan, mu�a samalla se sulkee pois välittömäs� läsnä olevat ihmiset, tuo�aa vierekkäin istuvien tu�avien samanaikaista eriseuraisuu�a. Älypuhelimesta on tullut poissaoloväline.

Innostuma�omuuskin ulkopuolistaa.

Kun ei pääse jonkin asian makuun, niin ei pääse. En �edä miksi kaikkien pitäisikään olla kirjoi�ajia tai myrskybongareita tai filatelisteja. Lukijoita kaikkien kyllä olisi syytä olla, sillä lukeminen on oiko�e elämänkokemukseen. Kokenut kaikki �etää ja onneton kaikki kokee. Onnellinen se, joka muiden kokeman lukee. On tahoja, joiden suhteen ulkopuoliseksi jääminen tuskin on hai�a. Moo�oripyöräjengin jäsenyys voi olla vääränlaista sosiaalisuu�a, mu�a ihmisen seurantarpeeseen sekin nimenomaan vetoaa. Rinnakkaiseen auktoritee�in, vaihtoehtoiseen meritoitumiseen. Useimmille samanhenkisten seura on tärkeää. Saman henkisistä koostuvat kaikki harrastussuuntautuneet yhteisöt: esperan�s�t, myrs-

kybongarit, höyryveturiharrastajat, pienoismallinrakentajat – ja jopa kirjoi�ajat.

Ulkopuolistaminen voi myös olla kielellistä ja kansanryhmää koskevaa. Pakkoruotsista puhutaan kuin Ilmestyskirjan pedosta, vaikka ruotsin kielen osaaminen helpo�aa muiden kielten opiskelua.

Aivan muutaman viime vuoden ilmiö onkin ruotsin kielen näkyvän aseman heikkeneminen. Sen voi tarkistaa vaikka kaupassa. Purkin kyljessä lukee pikkiriikkisellä teks�llä Blåbärssa� ja paljon isommalla Mus�kkamehu.

Kun on kyse yritystoiminnasta, ei periaa�eessa tarvitsekaan nouda�aa kaikkia kielisäädöksiä siinä missä viranomaisen.

Mu�a eipä niitä viranomainenkaan aina noudata. Annetaan jopa ymmärtää, e�ä kielilaki on, mu�a ei sitä niin tarvitse nouda�aa. Vastaavat ongelmat koskevat �etys� myös saamenkielistä julkipanoa.

Tämä herä�ää kaksi kysymystä: paljonko Suomessa on lakeja, joita ei tarvitse nouda�aa? Ja toiseksi: mitkä ovat seuraavat väestöryhmät, joita lakien vastaises� voidaan ruveta syrjimään?

Eipä kuitenkaan vaivuta synkkyyteen, vaan pohditaan seuraavaksi kirjailijaksi kehi�ymistä. Teitä on monia, mu�a innostuneisuus, sitkeys, pitkäjänteisyys ja samanhenkisten seura au�avat. Opista ja mielikuvituksestakaan ei ole haittaa. Oma �eni alkoi jo koulun ainekirjoituksesta. Yleensä kirjoi�n mitä tahdoin sanoa. Lopuksi valitsin ope�ajan taululle kirjoi�amista otsikoista sen aiheen, jota tuotokseni lähinnä vastasi. Yleensä opettaja pi� kirjoituksistani ja pyysi minut luokan eteen lukemaan aineen ääneen.

Siitä minä pidin! Yhä enemmän rupesin jo kirjoi�aessani o�amaan huomioon tämän vaiheen. Ainekirjoitus sai yhä enemmän puheenpidon piirteitä. Myös runot kiinnos�vat.

He� koulun jälkeen elämässäni sa�ui – kuten Hj. Nortamo olisi sanonut – juhlalline däräys! Radiouu�sissa kerro�in, e�ä olin voi�anut Nuoren Voiman Liiton runokilpailun! Siitä seurasi palkintona ilmainen pääsy Oriveden opiston kirjoi�ajakurssille. Se puolestaan poiki kirjallisia ystävyyssuhteita, ja tu�avuuksillahan sitä eletään, kuten isosetäni sanoi. Esikoisrunokokoelmani Ko�inpäin ilmestyi 1974, ollessani 23-vuo�as. Tähän as� kaikki oli helppoa.

Suureksi ihmeekseni kustantaja kuitenkin äkkiä muu�ui ynseäksi. Ykskaks eivät enää kelvanneetkaan runot, eivät novellit. Koska kustantaja ei ollut

enää minulle uskollinen, pää�n e�en itsekään ole uskollinen kustantajalle. Tarjosin muille. Eipä kelvannut heillekään, ei vuosikausiin. Se oli arvoitus, joka ei minulle vieläkään ole täysin ratkennut.

Onneksi löytyi hengenheimolaisia.

Siihen aikaan maakunnalliset kirjoi�ajayhdistykset värväsivät joukkoonsa niin harrastajia kuin kirjailijaksi pyrkiviäkin.

Nämä ominaisuudet le��yivät usein yhteen ja joidenkin kohdalla sitkeä ponnistelu kanna�. Yhdistykset julkaisivat myös antologioita. Pitkäl� ne olivat kirjallisten teks�en hautuumaita, sillä ne eivät menneet kaupaksi kuin kirjoi�ajan lähipiirille, jos sillekään.

Maakunnalliset antologiat ovat kuitenkin yhä tutustumisen arvoisia kirjoja. Yhtäältä niistä löytyy semmoista paikallista mikrohistoriaa, jota ei hevin muualla kohtaakaan ja ne voivat olla lähihistoriaan sijoi�uvaa romaania tai �etokirjaa kirjoi�avalle aarre. Toisaalta niissä voi nähdä monen myöhemmin nimekkään kirjailijan aivan nuoruuden tekstejä, kuinka hän kirjoi� silloin ja miten hänen tapansa kirjoi�aa on kehi�ynyt. Se voi olla hyvinkin rohkaisevaa kirjoi�ajalle.

Tuohon aikaan ilmestyi myös kosol� kul�uuriin suuntautuneita aikakausileh�ä. Niille kirjoitukseni kelpasivat. Yhdet maksoivat, toiset eivät. Mikään leh� ei kuitenkaan mielellään julkaissut pitkää ju�ua. Paras hyötysuhde saavute�in kertomuksilla ja novelleilla, ne mahtuivat lehteen. Romaani sai odo�aa vielä 25 vuo�a. Ehkä näitä leh�sen�aajan, nykyisin freelancerin, eli vapaan toimittajan, vaiheita voi pitää omana kirjallisena ulkopuolisuutenani, joka rupesi kunnolla helli�ämään vasta 1990-luvun alussa. Nyt oli journalis�sesta taustasta hyötyä! Se oli nimi�äin ope�anut minut täsmentämään ja �ivistämään sano�avaani.

Matkailutoimi�ajana olin myös laa�nut paljon matkakertomuksia. Ne sopivat vähäisin päivityksin myös matkakirjoiksi, joita olenkin julkaissut useita.

Joistakin vanhoista, lehdissä julkaisemistani novelleista saa�oi jopa leipoa kokoon romaanin! Kirjoi�ajan ei siis pidä hävi�ää vanhoja tekstejään, mikä vihjeenä kaikille kirjoi�ajille anne�akoon.

Nuoruudessani oli niin sano�uihin kirjallisiin piireihin olemassa myös eräänlainen kyökinovi. Se oli toimiminen kirjallisuuskrii�kkona. Laadin vuosikymmenten aikana sanoma- ja aikakausilehdille sadoi�ain kirja-arvosteluja. Siinä sai Elias 2/2018

11

Kirjailijayhdistysten paitsi rahaa myös tuntuman kirjallisuuteen ja vastauksia kysymyksiin, kuten: mitä nyt on meneillään? Mitä sanotaan ulkomailla? Kuin vahingossa siinä tuli tutuksi ei vain toisten krii�koiden, vaan myös kirjailijoiden, kustannusvirkailijoiden, kirjastoväen ja kul�uuritoimitusten päälliköiden kanssa. Hyvä niin. Kuten sano�u, tu�avuuksillahan sitä eletään.

En ollut ainoa lajissani, mu�a kun paraa�ovi kirjailijanstatukseen oli sulje�u, kanna� hiipiä takaovesta. Jos sekin olisi sulje�u, olisin murtautunut sisään ikkunasta tai ka�oluukusta!

Entä millä tavalla kirjallisuuselämässä voi jäädä ulkopuoliseksi?

Tavallisimmin niin, e�ei kirjoi�amiseen si�enkään riitä tarpeeksi taitoa ja intoa.

Ja kun ei he� onnistuta, käännetään selkä koko asialle. Lahjoja tarvitaan, mu�a myös oppia, sitkey�ä – ja niin kuin sanotaan: kestäviä istumalihaksia. Moni saa ponnistella kauan ja lujas� kohotakseen ylös keskinkertaisuuteen, mu�a kun edes sinne pääsee, on se palkitsevaa. Jos ei kirjallisuuselämässä halua jäädä ulkopuoliseksi, on paras lii�yä samanhenkisten seuraan.

Marginalisoituminen – ollaanko siinä ulkopuolella vai ei?

Kun pohditaan marginalisoitumisen ongelmaa, on hyvä muistaa, e�ä alareunan lisäksi myös yläreunassa on marginaali. Sinne sijoi�uvat epätyypilliset kirjailijat, siis he, joilla ei ole huolta rahasta, kirjoitusten julkaisemisesta ja teostensa saamisesta levitykseen. Nämä ovat kuitenkin yhä tavallisempia alareunan marginaalissa sinni�elevän peruskirjailijan ongelmia, ja peruskirjailija kirjoi�aa vähälevikkistä proosaa. Tässä mielessä useimpien leh�en kuvissa tuijo�avat painosten kuninkaat ja kuninga�aret ovat niitä ulkopuolisia. Huomiotalous luo eräänlaisen lasikaton, jonka läpi useimpien kirjailijoiden on hankala nousta laimeaa julkisuu�a ja vaa�matonta myyn�tulosta parempiin asemiin. Eivätkä hyvät arvostelut auta, jos kirja ei päädy kirjakauppaketjujen armoihin. Ongelma ei koske suinkaan vain pienkustantamojen tuo�amia kirjoja: enin osa isojenkin kustantamojen kirjoista jää vähälle huomiolle. Tässä �lanteessa pienkustantamo saa�aa ke�eryydessään menestyä jopa hiukan paremmin.

Kaikkien kirjoi�ajien yhteinen ongelma on kirjoitetun sanan merkityksen väheneminen. En sil� povaa kirjan kuolemaa.

Ei tästä maailmasta ole kadonnut moni 12

Elias 2/2018

muukaan vanhanaikainen asia: ratsuhevoset, purjeveneet tai nuo�otulet. Mu�a ovat ne tulleet harvinaisemmiksi. Ne eivät enää kosketa kaikkia, kun on tullut kilpailevia vaihtoehtoja. Emme pelkää kilpailua, on tapana sanoa, mu�a juuri kilpailua on syytä pelätä. Mikä on mahdollisuus, on myös uhka.

Ikävä sanoa ääneen, mu�a to�a on, e�ä myös kirjailijat on pantu kilpailemaan keskenään. Tämä johtuu pitkäl� mainontavetoisesta kul�uurista ja huomiotaloudesta. Media valitsee lemmikkinsä ja lehdistön keski�yessä keski�yy, eli supistuu myös se, keistä lehdet kertovat. Kirjailijan tulee olla ulospäin suuntautunut ja mediaseksikäs ja ollakseen mediaseksikäs kanna�aisi olla muutenkin seksikäs.

Kirjan vastaano�o, arvostelun osuvuus ja kirjailijan toimeentulo palkkioprosentteineen ovat sen varassa, millainen kirjan saatavuus on. Pahimpana kirjaa ja kirjallisuu�a koskevana uhkana näen tällä hetkellä kirjakauppatarjonnan yksipuolistumisen. Yhä useampi kirja on hankalas� saatavilla. On farisealaista väi�ää – sinänsä aivan oikein – e�ä ainahan asiakas voi �lata jonkin kirjan kauppaan, jos sitä ei siellä ole. Näin toimii kuitenkin hyvin pieni osa asiakkaista.

Tilaajat ovat heitä, jotka osaavat hakea kirjan kirjastosta tai jopa saavat siitä arvostelukappaleen. Suurin yleisö on sen varassa, mitä kauppa suostuu tarjoamaan. Ja se tarjonta esitellään itsestäänselvyytenä, oven suuhun pystyte�ynä halkomo�n kokoisena pinona.

Mu�a ei mitään niin pahaa, e�ei jotain huonoakin. Tietooni on tullut tapauksia, joissa kirjakauppa ei ole suostunut edes �laamaan joitain kirjoja niitä pyytävällä asiakkaalle, ei rahalla, ei millään. Se on epäoikeudenmukaista niin kirjailijoita kuin myös lukijoita kohtaan.

Kirjailijat kirjoi�avat siksikin, e�ä heillä on jotain sano�avaa ja jos ani harva sen lukee, on työ ainakin osaksi mennyt hukkaan. Lukija puolestaan saa pienemmän valikoiman ja kapeamman maailmankuvan, kun yhä isompi osa kirjoitetusta jää saavu�ama�omaksi.

Onko kirjoi�ajan si�en tärkeintä olla oma itsensä?

Riippuu siitä, kuka on ja onko se, joka todellisuudessa on. Tälläkään ei ole mitään tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa. Eli kuten Runeberg kirjoi�: ”Tasan ei käy onnen lahjat”. Tärkeintä on kuitenkin kirjoi�aa mitä tahtoo sanoa ja

sanoa sano�avansa. Meni syteen tai saveen. Pahimmassa tapauksessa kirjailija saa�aa myydä sielunsa ja ruveta kirjoi�amaan sitä, minkä arvelee saavan huomiota, mikä on muodissa ja myy. Tämä on yhtä tuhoon tuomi�u yritys, kuin e�ä ostaa juuri niitä osakkeita, joita kaikki muutkin ostavat. Siihen mennessä, kun muo�a seuraava kirja on saatu valmiiksi, on muo� jo muu�unut.

Pitäisikö kirjailijan siis pysyä �ukas� omissa lähtökohdissaan ja odo�aa, e�ä kerran se hänenkin sano�avansa tulee muo�in? Ehkä niin. Onhan seisova kellokin täsmälleen oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa. Liikaa en sil� laskisi tämänkään varaan, mu�a on kuitenkin hyvä seurata aikaansa ja olla �etoinen kirjallisuuden eri trendeistä.

Kirjailija voi jäädä marginaaliin myös alueellises�.

Paljon puhutaan Suomen helsinkikeskeisyydestä, eikä monen Euroopan maan pääkaupunki sijaitsekaan yhtä sivulla, maansa reunalla. Hölmöinä sijainteina mieleeni tulevat vain Kööpenhamina ja Bra�slava.

Tästä moni tekee sen väärän johtopäätöksen, e�ä pitää muu�aa Helsinkiin, koska siellähän ne kustantajat, markkinat ja apurahanmyöntäjätkin ovat. Jää huomaama�a, e�ä Helsingissä on myös paljon kovempi keskinäinen kilpailu. Paljon on helsinkiläisiä, jotka eivät ikinä saa teks�ään julki. Jossain muualla päin olisivat ehkä saaneetkin. Vähälle huomiolle jäävällä helsinkiläisellä ei myöskään ole provinsiaalisuuden tuomaa ekso�ikan etua. Liioin hänestä ei voi tulla edes paikallista suuruu�a.

Onko Uusimaa yhtä kuin Helsinki?

Moniaalla Suomessa koko Uusimaa nähdään yhtenä Helsinkinä. Se ei �etenkään pidä paikkaansa, vaan osoi�aa huolimatonta maan�eteen harrastamista ja on uusmaalaisia kohtaan suorastaan loukkaavaa. Uudenmaan maaseudulla asuvalle kirjailijalle Helsingin läheisyydestä on kovin vähän etua. Se on jopa hai�a, joka muualla Suomessa häivy�ää uusmaalaisen ominaislaadun. Uudenmaan maalaiskirjailijaa ei kelpuuteta helsinkiläiseksi, mu�ei oikein maaseutukirjailijaksikaan. Aluepoli�ikan tulisi kohdistua myös Uuteenmaahan ja sen syrjäseutuihin. Aluepoli�ikka on myös parasta kul�uuripoli�ikkaa.

Hannu Niklander

verkoston Talvipäivät 2018 17-vuo�aan lukiolaisen, hyvinkääläisen Saana Parkkosen puheenvuoro Kirjailijayhdistysten Talvipäivät 2018 -tapahtumassa. Kuva: Jorma Hyvönen.

Mä haluun kirjo�aa neliön. Niin, et se teks�n sisältö, se juoni tai ne kielikuvat ja tehokeinot muodostaa sen neliön. Se oli mun ainoo ajatus mikä kävi järkeen uskonnontunnilla. Valite�avas� se ei vaan kauhees� sopinu siihen kuvaan, et on hiljanen luokka eikä puhelimet saa olla näkyvillä pöydillä, ope�aja puhuu ortodoksikris�llisyydestä, muut kirjo�aa muis�inpanoja, mut mä en voi mitenkään keski�yy, koska mä oon saanu vuosisadan parhaan idean.

Ulkopuolisuu�a on monenlaista. Se on jo terminä nega�ivinen. On jotain, jonka sisäpuolelle ei joko voi tai haluu päästä.

Mut se on kuitenki olemassa, se joku ris�riita sen kokijan ja ympäristön välillä.

Välillä joku muu pää�ää sen, joskus sä ite. Mut jos se on oma päätös, ni sillon harvemmin on olemassa ees mitään vaihtoehtoja. Mun kohal se on aina ollu niin, et kirjo�aessa ne vaihtoehdot katoo.

Me ollaan kaikki oltu joskus koulussa, ja mä keskityn nyt siihen, koska mä oon siel tällä hetkellä, tai ainaki teoriassa viel kirjoilla siellä. Mä käyn siis lukion tokaa vuo�a täs Hyvinkäällä ja mä vaan toivon, e�ei mun oo mahollista lentää sielt pihalle.

Mua on ihan alakoulun vikoilta luokilta as� seurannu aina jollain tasol se tunne, et koulun mielestä kaikki ak�ivisuus ja kaikki mistä on hyötyy, tapahtuu koulun sisällä. Jo siinä mieles mä aja�elen, et koulu on yhteiskunnan mikroversio. Lukion ryhmänohjaustuokioissa e�tään jäseniä oppilaskunnan hallitukseen, messuilla e�tään reippaita työntekijöitä, mä saan Wilma-viestejä, joissa e�tään opiskelijoita markkinoimaan meijän koulua.

Et me saatais lisää porukkaa meijän kouluun. Markkinoimaan meijän koulua.

Mut koskaan ei oo e��y mua. Enkä tarkota, et mun nimi pitäis lukee jossain led-screenillä ja mä voisin vaan astella esiin ja mun ura tapahtuis, vaan mä tarkotan sitä, et �e�yjen ikäluokkien keskuudessa �etyt kyvyt tunnutaan vaan jostain syystä ranka�avan sosiaalises� alemmaks. Niit ei ees yritetä löytää, vaik niil voitais tehä vaikka mitä. On helpompi

haukkuu jotain ihmistä tyhmäks, jos se ei osaa ma�kkaa, mut vaikeempi arvostella pitkän ma�kan ja fysiikan lukijaa siitä, ettei se oo vaik hyvä piirtämään. Kirjotuksia harvemmin laitetaan esille niin, miten maalauksia. Ja mun yks hyvä kaveri sano, e�ei se oo koskaan aiemmin ajatellu, et kaunokirjallisuus vois olla taide�a.

Mä en oo vieläkään unohtanu sitä syksyn ryhmänohjaustuokiota, jossa meijän ope�aja sano, et ”tässäki luokassa on ne muutama ak�ivinen ihminen. Muutkin vois joskus vähän tsempata”. Mitä se �es meist lopuista?

Mul oli ollu huono päivä ja se pe�ymys muhun i�eeni sil hetkellä, ku mut rankat�in johonki alempaan kas�in, hiers mun kurkkuu niin ku mä oisin nielly jotain villalankaa. Mä aja�elin, et oonhan mäki ollu ak�ivinen, oonhan mä tehny jotain myös vaikkei ne näkis sitä siellä?

Tää on vähän noloo, koska mä en yleensä oo kovin hyväksynnänhakunen ihminen, jos oisin, ni en mä ois täällä tekemäs mitä mä haluun tehä, mut sil hetkellä mä halusin vaan hei�äytyy la�alle kaikkien niiden muiden jalkoihin, kaikkien mun kerrosten läpi ja pyytää, et vaik ne halveksuis mun kaltasia, jotka ei kil�s� jatka kurssilta toiselle oikeessa ajassa ja paikassa ja samalla harrasta neljää eri urheilulajia ja ota puoleks vuodeks kolmee vaihto-oppilasta asumaan ko�insa ja oo nuorisovaltuute�u ja mukana koulun toiminnassa, ni eihän se tarkota, ettei mua kiinnostais mikään. Mä vaan halusin anella jotain oikeutusta itelleni, mä halusin vaan rukoilla, et onhan se sil� iso ju�u, et mua pyyde�in pitämään puhe Hyvinkääsalissa itsenäisyyspäivänä ja mä voi�n jonku kirjotuskilpailun ja mun eka kolumni, jonka mä oon koskaan kirjo�anu, julkas�in Metrossa? Tai et joku italialaistaiteilija halus tehä yhteistyötä mun kans tai et mä saan puheenvuoron täällä ja ees joku tulee ka�omaan? Tai no, ehkä lähinnä mun kaverit. Mut onhan se iso ju�u, et mulla on kavereita? Minne ne

kaikki muut arvot on jääny?

Sen tunnin jälkeen mä lähin kirjastoon.

Sen lisäks et se tukee tätä mun nör�tarinaa ja on vaikee keksii, minne muuallekaan nyt joku wannabe-kirjailija menis, ni se myös kyl oikees� tapahtu just niin.

Kirjastossa meinaan on mun näkökulmasta se hauska ju�u, et koska siel on ihmisiä, jotka haluu lukee, ni tavallaan tää mun sääli�ävä vastuuta pakeneva elämäntyyli tuo ehkä joskus niille iloo.

Ehkä siellä mä kuulun joukkoon. Just sil hetkellä mä en �etenkään kyenny ajatella ees sitä. Ensin mä vaan kihisin kiukusta, meinasin jo mennä läpi niistä ovista, jotka avautuu itestään, ja kumota ne kaikki lastenpuolen kirjahyllyt, koska niistähän kaikki alko. Jos mun äi� ei ois vieny mua kirjastoon, ku mä olin pieni, ehkä mä en ois tämmönen nyt.

Tai kuka �etää?

Ja sit ku mä pääsin istuu pöydän ääreen, ni mä meinasin alkaa itkemään.

Koska mun tarkotus oli kirjo�aa, mut istuin varmaan tunnin vaan katellen ikkunasta ulos. O�n kengät pois ja nos�n mun jalatki siihen tuolille. Nojasin niihin.

Sillä hetkellä mä aja�elin, tai must tuntu et mä �esin, et saan viel maksaa täst kaikesta. Siitä, e�en mä väl�ämä�ä oo niinku yhteiskunta ehkä toivois. Sillon oli muistaakseni just pinnalla toi uus ak�ivimalli. Must tuntu, et mä saan maksaa täst jo nyt. Ihan ku mun kurkku ois ollu läpinäkyvä ja kaikki ois nähny päällepäin jo sen pe�ymyksen, mikä mä tuun olee.

Vaikken mä ookkaan viel ideologises� työtön tai mikään vapaa kirjailija, koska mä käyn edelleen pari kurssii yhes jaksos. Mä oon edelleen kirjoilla koulussa, eli mä oon kaikkien mielestä edelleen vielä ihan okei ihminen. Vaik ku mult kysy�in ennen tätä tapahtumaa, et miten mä toivon, et mua �tuleera�ais siin oh13

Elias 2/2018

Kirjailijayhdistysten jelmassa; käyks ”opiskelija” vai ehkä joku muu, ni mä meinasin vastata, et joku muu. Mikä vaan muu. En mä oo mikään opiskelija. Mä saan just ja just opintotukee viel.

Mä aja�elin, et kunpa joku ois vaan o�anu sen taakan pois mun harteilta ja sanonu, et ”kirjota vaan, laita sun koko elämä sen varaan, mä nään et se on sulle tärkeetä. Mä nään, et sun on pakko, tai sä lakkaat olemasta, tai ainaki toivoisit niin.” Ja se kysymys siitä, et onhan se iso ju�u, et mä oon ollu ak�ivinen koulun ulkopuolella. Mä aloin muu�uu epätoivoseks, itsesääliseks ja naureskelin itelleni: onks seki iso ju�u, et sä alotat asioita ja lopetat ne saman �en kesken, ku mistään ei tuu mitään. Et sä oot tosi impulsiivinen, hankala, et sun muis�o on täynnä kirjotusideoita, mut joista vaan ehkä sadasosan sä saat joskus vietyy loppuun. Et sä kadehdit kaikkia, jotka haluu ihan mitä vaan muuta, ku kirjo�aa.

Ja miten kukaan vois kirjo�aa neliön?

Mitä sä oikeen kuvi�elet? Herää.

Halusin vaan kadota niiden ihmisten keskeltä, jotka käveli sulaneesta lumesta na�sevien kenkiensä kanssa hyllyltä toiselle muun hiljasuuden keskellä. Ehkä ne tuleeki vihaamaan mun kirjaa.

Mut sit mä tajusin, et onhan sillä merkitystä mitä oon tehny. Mulle. Mitään muuta mä en voi odo�aa, eikä voi kukaan toinenkaan. Ja sit on taas pakko taistella.

Ju�u on �etenki se, et vapaaehtoses�han siel lukios ollaan. Pitäis panostaa ja olla hyvä, eihän kukaan sua sinne lähtökohtases� oo pako�anu. Eikä munkaan ongelmat oo siinä. Mä tykkään oppimisesta, se tukee ihan äly�ömäs� kirjottamista. Vaikee sitä ilman ois aina olla jotain sano�avaa, tai mitä ois loputon määrä teks�i ilman intertekstuaalisuu�a.

Mun mielest kouluu on melkeen aina kanna�avaa käydä, vaikka siinä sivussa, ku tekee pääasiallises� jotain muuta, koska valite�avas� se käymä�ömyys kyl sulkee tosi paljon ovia nykyään.

Luin just yks päivä mun vanhaa päiväkirjaa, olin kirjo�anu 12-vuo�aana, et toivo�avas� mä oisin tän ikäsenä ilman opiskelupaikkaa, et voisin vaan kirjo�aa.

Joten ookoo, mä tein kompromissin ja toivon, et se kelpaa sille pienemmälle minulle, koska mä oon edelleen sitä mieltä, e�ei koulun tarvii olla elämän ykkösprioritee�. Vääriä asioita korostamalla mennään aina vikaan.

14

Elias 2/2018

Mä oon kerran-pari saanu lukiossa jonku muun arvosanan, ku ysin tai kympin. Oon ”hyvä” sillon, ku mä vaan meen sinne. Mus on poten�aalia, mulle on sano�u niin. Mut yhä harvemmin mä meen. Ja valunks mä nyt sit hukkaan?

Semmonen kuva mulle on anne�u.

Mä oon pelänny valita mun omaa polkua, josta mä en siis vieläkään oo ihan varma et mikä se on: mä vaan kirjotan ja katon mitä tapahtuu. Mut mua pelo�, koska mä aja�elin, et mä oon tän yhteiskunnan syöpä. Muistan, et ku mä ekaa kertaa tunsin niin, ni se oli aika iso taakka 13-vuo�aalle. Mä muistan lukeneeni, et syöpäsolut jatkaa kiertämistään elimistössä ja käy�äytyy edelleen jossain määrin kuten terveet solut, mut lopulta vie terveiltä niin paljon �laa, et solujen normaalit toiminnot estyy. Mä olin vähän erikoinen esiteini. Olin aina varma, et vika on mussa. Mut kaikest päätellen se onki päinvastoin, me ollaan ihmisinä kaikista arvokkaimpii tälle yhteiskunnalle ja maailmalle, ku me vaan tehään sitä mitä me parhaiten osataan ja mistä me eniten pidetään. Vaik se tarko�aiski sitä, et aina kaikki ei ymmärrä, oo samaa mieltä tai usko suhun. Silleen, mä aja�elen, me tuotetaan kuitenki sellast sisältöö, mil on merkitystä, koska se on niin rehellistä. Sitä tarvitaan. Meitä tarvitaan.

Ja jos ei tarvi�aiskaan, ni onks se muka oikees� meidän syy? Kuuluisko meidän hävetä?

Yhteiskunnalla ei oo tunteita, yhteiskunta ollaan me kaikki. Kehossaki syöpä johtuu siitä, et �eto ei �etyllä tapaa välity eteenpäin, joten miten syöpä vois mitenkään olla sellanen ihminen, joka o�aa vastaan �etoo, käsi�elee sitä, aja�elee, keksii ratkasuja ja tekee parhaansa? Ei sellanen ihminen oo loinen, vaik mä ajattelin ennen, et tääl pitäis olla itelleen niin ankara. Mut se ei sil� tarkota, e�ei siin systeemissä tai yleisessä asenteessa ja siinä mitä lapsille opetetaan, oo mun mielest vikaa. Ei mun mielest oo oikein, et lapsi joutuu aina tuntemaan, et se ois paikalla vaan saadakseen muut tuntemaan i�ensä sopivammiks.

Lukiossa on mahollista saada kursseja harrastuksista. Mut vaik mä käy�äisin tähän kuinka monta tun�a tahansa, mä en koskaan tuu saamaan kurssia siitä, et kirjo�n lyhytproosakokoelman tai edis�n mun esikoisromaania muutamalla liuskalla. Sen sijaan mä vaan maleksin eteenpäin, otan pari kurssii yhteen jak-

soon, toivon et must tulis Miki Liukkonen ja kolmen vuoden päästä mun romaani ois jo valmis. Varmaan onkin. Mut mä etäännyn kaikista mun lukiotutuista joita mä ekana vuonna sain, koska sillon mä en pelkästään halunnu kirjo�aa, vaan mä halusin myös oikikseen. Mä olin siit ihan varma. Se oli myös helppo vastaus, jos joku kysy. Nyt mä oon vaa kasa semmost epämäärästä, epä�etosta, epätoivosta massaa enkä mä kuulu tänne, tai kouluun tai toisiin kouluihin. Ees sillon ku ois ihan pakko tehä jotain, mus ei herää mitään, jos mä en koe et se palvelee jotain mun sisäistä etua tai mun omaa päämäärää.

Mä en oo koskaan kokenu et ois olemassa hyvää ja huonoo vaihtoehtoo vaik harrastusten, sosiaalisten polkujen valinnan tai koulutuksen suhteen, oon vaan päätyny siihen, et on olemassa se normi ja siitä poikkeaminen on aina tosi iso valinta. Mut niin ku mä alussa sanoin, ni joilleki ihmisille ei usein oo ees olemassa muuta vaihtoehtoo. Eikä mun mielest sillon ees kanna�ais yri�ää väkisin muu�uu, vaik ympäristö kuinka painostais. Tää aika on meijän, eikä kellään oo oikeu�a sanoo miten se tulis käy�ää. Todellisuudessa mikään ei kahlitse ja ulkopuolisuus on vaan illuusio.

Mut se on myös tärkee kohta, koska se pako�aa mie�mään.

Mä yri�n lievi�ää sitä sen aiheu�amaa häpeää kohtaamalla sen. Joululoman alussa mä perus�n blogin, jonka mä jaoin omalla naamalla, omalla nimellä mun omassa instagramissa, jota seuraa ne ”siis�t tyypit”. Mä halusin vaan kertoo kaikille, et mä kirjotan, koska joka hetki ku mä en kertonu, ku ihmiset kyseli mun ja mun kaverei�en harrastuksista enkä mä kehdannu sen sali-fu�s-pesis-sulkis -saagan jälkeen sanoo et mä kirjotan, ni se �etyl taval paino mua kasaan.

Mut fun fact, se vastaano�o oliki vähä erilainen mitä mä kuvi�elin. Mä sain uusii kavereita koska ihmiset tykkäs siitä, et mä uskalsin toteu�aa i�eeni. Myönnän, et mul on vihdoin käyny tuuri. Mun lukion ilmapiiri tälleen opiskelijoiden kesken on tosi suvaitsevainen ja rohkaseva. Mut auta armias jos mä oisin kertonu täst harrastuksesta näin avoimes� vaik peruskoulussa, tai jossain toises lukiossa, tai amiksessa, jossa ei kävis tämmöst tuurii.

Ois varmaan tullu turpaan, eikä se oo ees vitsi.

Ulkopuolisuus on pelo�ava asia, koska

verkoston Talvipäivät 2018 se voi aiheu�aa ihmisessä ihan suunnatonta katkeruu�a. Se vääristää koko maailmankuvan niin, et se oma tunne tekee susta sun päässä joko huonomman tai huoma�avas� paremman ku kaikki muut. Eikä kumpikaan oo �etenkään to�a. Sen takii, vaik tun�s olonsa ulkopuoliseks, pitäis pyrkii näkemään sinne sisäpuolelle ja sit viel niiden sun omienki reunojen yli. Ihan vaan varmuuden vuoks, jos sielt löytyyki jotain tosi arvokasta tai jotain, mitä sä voit muu�aa paremmaks. Kaikkee ei tarvii hyväksyy.

Sillon ku toiset kulkee jonku inspiroivan asian ohi, mä pysähdyn hetkeks kirjo�amaan sen ylös. En ajattele, et kaikkien pitäis, vaan juoksen ne kiinni ku oon valmis ja jatkan siitä mihin me jää�in. Vaik nykyään ne muut pysähtyyki yleensä oo�amaan mua, koska ne �etää, et se on mulle tärkeetä. Et ilman sitä mä lakkaan olemasta. Ja se syy, miks ne ymmärtää sen, on se, et mä kerroin. Ehkä niil on omassa elämässään jotain, mihin ne suhtautuu samalla intohimolla. Jotain, missä mä voin tukee niitä takas. E�ei tarvii ase�aa kiinnostuksenkohteita mihinkään hierarkiaan, vaan kaikki sais vapaas� toteu�aa i�eään.

Jo�a me tunne�ais olevamme enemmän yhteydessä toisten kanssa, meijän ei tarvii olla samanlaisia, meijän tarvii olla pelkästään empaa�sia ja sanoo asioita rohkees� ääneen.

Mä koen vieläki joskus olevani ulkopuolella, mut en ota sitä enää yhtä raskaas�. Nyt mä �iän, et tääl on myös muita.

Saana Parkkonen

Matkalla jonnekin Talvipäivien teemana oli ulkopuolisuus.

Tunteeko ihminen, kirjailija, runoilija olevansa ulkopuolinen yhteisössään?

17-vuo�as lukiolainen Saana Parkkonen tunsi olevansa ulkopuolinen siksi, e�ä haluaa opintotavoi�eiden suori�amisen sijaan kirjailijaksi. Paneelin moni jäsen tunsi itsensä ulkopuoliseksi siksi, e�ä on joko ulkomaalainen tai yhteisössään muuten erilainen ja myös siksi, e�ä viihtyy mieluummin yksin vaikka moni saa�aa pitää häntä hyvin sosiaalisena.

Runoilijana minäkin tunnen itseni usein ulkopuoliseksi, mu�a myös alastomaksi ja rikkirevityksi. Siksipä runoilija saa�aa olla syvillä haavoilla teks�ensä äärellä.

Baba Lybeck pi� loistavan esitelmän isoisästään Tito Collianderista. Tito oli onnellinen vain silloin, kun hän oli matkalla jonnekin, milloin Kajaaniin, milloin Pariisiin. Baba kertoi avoimes� isoisänsä rikkinäisestä, mu�a vaiherikkaasta elämästä. Hän kertoi myös siitä, mikä merkitys isoisällä ja hänen perheellään oli Baban

Julia Hietakangas.

Kuva: Sirpa Papinaho

myöhempiin vaiheisiin, ratkaisuihin ja suhtautumisessa elämään.

Olemme kaikki matkalla jonnekin.

Usein suunta on epäselvä, välillä kompuroimme ja eksymme. Ehkä oikea paikka lopulta löytyy, paikka, jossa olemme ehjempiä ja onnellisempia.

Tito Colliander ei tätä paikkaa koskaan lopullises� löytänyt. Hän oli elämänsä loppuun saakka ulkopuolinen, haavoilla ja rikkirevi�y.

Kyynelsilmin kuuntelin Baban esitystä.

Ehkä minäkin vielä etsin suuntaani. Olen kuitenkin matkalla jonnekin.

Kiitos Baba!

Julia Hietakangas varapuheenjohtaja Uudenmaan Kirjoittajat ry

Välähdyksiä Talvipäiviltä Ei kuu luonut siltaa, kun istuimme iltaa Jorma, Erkki, Sirpa ja mä.

Lumen valkoista viljaa satoi Hyvinkäällä hiljaa, oli puheissa koko Elämä.

Tytöt lauloivat räväkäs� elämästä, me puhuimme runoista ja päivästä tästä.

Söimme hyvin, oli ajatus syvin… sota jä� jäljet kieleen ja mieleen.

Ulla Welin

R-junan kyydissä Helsingistä Hyvinkäälle koko maaliskuisen viikon.

Talvipäivien tuoksinassa Uudenmaan Kirjoi�ajia kulki edestakaisin.

Keskustelua kirjoi�amisesta joka välissä ja jopa kellon ympäri Unelmien jakamista, varovas�, kukapa sitä sisintään paljastaisi.

Kohtauksia muinaisuuden alla Willatehtaan suojissa.

Runou�a ja viiniä kapakassa. sanojen vuolas vuo kahlitsema�a virtaamassa.

Perustajajäseniä, pitkän linjan puurtajia ja untuvikkoja.

Uudenmaan Kirjoi�ajien kirjava joukko Kirjailijayhdistysten Talvipäivillä 2018.

Ulla Welin

Talvipäivät pää�yi ilta�laisuuteen ravintola Hopealyhdyssä.

Pöydän ääressä Ulla Welin (vas.). Jorma Hyvönen (kesk.)

Uudenmaan Kirjoi�ajista ja Erkki Kaila Lapin Kirjallisuuseurasta, Rovaniemeltä. Kuva: Sirpa Papinaho Elias 2/2018

15

Kirjailijayhdistysten verkoston Talvipäivät 2018

Tappava virastokieli Dosen� Ulla Tiililä on kielentutkija. Hän tutkii muun muassa rikollisten kieltä poliisin apuna. Tästä kiehtovasta aiheesta hän ei kuitenkaan Kirjailijoiden Talvipäivillä Hyvinkäällä voinut avautua. Sen sijaan hänen aiheensa, tylsältä ja harmaalta kajahtava virastokieli, avasi huikean näkymän todellisuuteen, jonka luulisi olevan mahdollista vain �eteisleffoissa.

Esitelmöitsijä kertoi piirroskalvojen ja kaavioiden avulla, miten meidän kaikkien tuntemat, eri virastoista saamamme kirjeet tuotetaan, miten niiden kieli rakennetaan ja millainen koneisto on tämän tehokkaan tuotantotehtaan takana.

Saimme kuulla, e�ä kirjeitä eivät kirjoita ihmiset, ei ainakaan se henkilö, jonka nimi mahdollises� on allekirjoituksen paikalla. Näin ollen ei olekaan ihme, e�ä jos joskus onnistuu löytämään sen nimisen henkilön, jonka nimiin kyseinen kirje on pantu, niin hän ei ymmärrä kysymyksiä, jotka koskevat hänen “kirjoi�amaansa” kirje�ä.

Suurin osa meistä on joskus saanut viranomaiskirjeen, ja ihmetellyt kieltä, jolla selvä asia on onnistu�u monimutkaistamaan käsi�ämä�ömäksi. Kelan, vakuutusyh�öiden, pankkien, oikeuslaitoksen, Maahanmuu�oviraston sekä sosiaali- ja terveystoimen erilaiset päätökset ovat hyviä esimerkkejä.

Ulla Tiililän mukaan Kela lähe�ää 14,6 miljoonaa kirje�ä vuosi�ain suomalaisille (täällä asuville). Lukumäärä on nyt pienentymässä hiukan siksi, e�ä osa �edoista toimitetaan vain sähköises�. Siitä16

Elias 2/2018

kin huolima�a, e�ä osa kirjeistä lähtee samalle henkilölle kuukausi�ain ja kun päätöksiä oiotaan niin, e�ä jotkut voivat saada seitsemänkin kirje�ä Kelalta joka kuukausi, on miljoonien kirjeiden tahkoaminen hirmuinen urakka. Siksipä sitä ei teekään yksi�äinen virkailija, vaan kirjeet on standardisoitu. On luotu valmiita fraaseja, joita vain yhdistellään. Yhden kappaleen teks�n takana voi olla kymmenen eri sisällöntuo�ajaa!

Virkailija ei voi �etää, vaikka haluaisikin, miksi ja mitä varten edellinen hokema on tuote�u ja kenen keksintöä on jatkoliturgia. Esitelmöitsijän näy�ämistä esimerkkikalvoista oli helppo nähdä, e�ä järkeä ei kaikissa yhdistelmissä ole. Kirjeen logiikka saa�aa ontua, eikä ainakaan itse asiasta/päätöksestä voi normaalijärjellä varuste�u saada tolkkua, mu�a sehän ei ole tarkoituskaan. Tarkoitus on saada aikaan säästöjä.

Harvassa virastossa on töissä kielenhuoltaja tai muu kirjoi�amisen amma�lainen.

Siksi kukaan ei edes osaa puu�ua näihin käsi�ämä�ömiin lauseisiin. Mitään inhimillistä ei kielen tuo�amisen vaiheissa ole. Kirjoi�amista se ei ole, kuten Tiililä oikeista kirjoi�ajista koostuneelle yleisölle totesi.

Leikkaa-liimaa -tuotanto koskee kaikkien virastojen, sosiaalitoimen ja terveydenhoidon sekä vanhustenhuollon tuottamia päätöksiä, myös vakuutuslääkäreitä. Usein ihmetellään, miten nämä voivat po�lasta näkemä�ä pää�ää ohi hoitavien lääkärien suositusten. Ei vakuutuslääkä-

reiden tarvitse päätänsä vaivata moisella.

Eväävät päätökset vain pannaan myllyyn, teks�t sekoitetaan ja kirje tuotetaan.

Virastokieltä voi kutsua jopa tappavaksi.

Montako ihmistä Suomi on lähe�änyt kuolemaan virastokielituotannon vuoksi?

Näin jokainen voi pestä kätensä ja lausua Pon�us Pilatuksen tavoin: “Syytön olen minä tämän miehen kuolemaan.”

Teksti: Eija Tuomela Kuvat: Sirpa Papinaho

Ko�maisten kielten keskuksen erityisasiantun�jan Ulla Tiililän (yllä) koko puheenvuoro katso�avissa YouTubessa osoi�eessa www.youtube.com/watch?v=aga4UJ5fuFk kohdassa 3:22:42 alkaen.

John Lewis matkalla kauas pois Risto Laakkonen

Blå toner Bär dig fram �ll korsningens strålande ljus där försvinner vägen i avståndets dis Någon lik dej kanske aldrig mera kommer och så långt förmådde du gå genom hjärtat �den världen människan gränsen �ll tystnad och mjuka ekon.

Siniset sävelet kantavat sinua koko matkan kirkkaaseen risteykseen josta �e katoaa kaukaisuuden taakse.

Sinun kaltaistasi ei ehkä koskaan tule enää niin pitkän matkan pystyit kulkemaan sydämesi lävitse halki vuosisatojen mannerten ihmisten rajojen hiljaisuuden rantaan pehmeiden kaikujen keskelle.

Mene suoraan veteen, mene pinnan alle.

Vesi nousee, se laineh�i suoraan koh� tummansinisenä same�na, johon taivaan tähdet poraavat reikiä.

Reikiä sinun katseellesi, ja jokaisesta kajastaa uusi tarina.

Uusi sille, jonka silmät ovat olleet turtumuksesta suljetut.

Laineet laulavat loputonta kutsulaulua.

Sointuja sinun korvillesi, helinää sinun sielullesi.

Kuuntele pyhää pinnanalaista elämää, käärmeen voimaa veteen uponneen palatsin kultakoristeisissa huoneissa.

Kirsi Virkkunen

HAIKUJA

Tuulikki Timgren-Lillukkamäki

Joko kolku�aa Lisää vuosia viisikymppisestä vaan ei vanhuudesta Kuka haluaa ikivanhaksi elää unohtuneena Ystävät armaat harvalleen haipuvat pois laihokin kuivuu Särkyy unelma häviävät haaveeni maahan maatuvat Jäljelle jäävät kullankauniit muistoni säihkyvä taivas Mustavii�ainen niität kallista heinää surmaat lemmikit Irmeli Kaario

Kanslianeuvos Risto Laakkonen toimi ensimmäisen Tommy Tabermann -palkinnon kuraa�orina vuonna 2012.

Kohtuullinen sitäkö sanoisin kohtuullinen elämäni Ei, ei to�ses� ei riemun täy�ämiä rantaretkiä valtameriä suurissa laivoissa rakkauden täy�ämiä öitä miele�ömiä unohtuma�omia ei ikinä kohtuullista ei kiitos kohtuu�a – ei minulle!

Vuoria kin�upolkuja ja purjelaivoja myrskyisellä merellä Hulva�omia koskia pelo�avia tyrskyjä kuolemaa uhmaten kunnes lasken nau�nnolliseen suvantoon.

Puimme villapaidat ja raappahousut.

Takkaan nousi tuli.

Nokipannu räpä� ja kolkkasi kiehuvana. Ääne� kaipasimme kaukaisia maita, tuoksujen mausteisuu�a, Afrikan kuumansakeaa ilmaa, autere�a.

Lopu�oman sinistä valtamerta, lentäviä kaloja.

Illan hämärissä ku�stunut maailma mahtui omalle kämmenelle

Talven duunit Duunasi tuisku valkoisen lumimuurin Ikkunan pellille Värjäsi kylmyys talven kulkijoi�en poskille punan Istu� pakkasukko kimmeltävät kuurankukat Ikkunan ruudulle Loih� aurinko hohtavat kimallushelmet hankia koristamaan Muotoili kylmä pitkät jääpuikot räystäille roikkumaan Haastoi pakkasherra kaikki voi�amaan kylmän kammon Pekka Makkonen

Aaveen hiljaisuus sisälläni En saa piirre�yä pisteitä Kevät tukistaa Polkee varpaille Nälkä on luki�u Tarja Niemi

Tarja Niemi Elias 2/2018

17

Vihdoin talvi

Muistojen helminauha

Pakkanen paukkuu ko�ni nurkissa maalämpöpumppu jupisee häiriten unta!

Aurinko paistaa, jäniksen jäljet hankia kirjoo puumerkkinsä fasaanikukkokin siihen haluaa!

Voisinpa punoa hangella hohtavista lumikiteistä helminauhan ja antaa sen sinulle muistoksi menneistä tapahtumista Jokainen lumikide muistu�aa ajasta jonka saimme elää yhdessä tulevaisuuteen uskoen elämään luo�aen Niin kuin kiteet haihtuvat hangelta katosi myös yhteinen onnemme vain helminauha jäi Kun katselen kiteitä muistan sen Kevät tulee valon ja toivon jonka sinä Raukean rakeinen aamu. annoit minulle Lumi lankeaa taivaan ma�ona

Katselen kei�ön ikkunasta kaunista näkymää, auringossa hanki hohtaa; kylmää on ulos en mieli mennä!

Vuosikymmen siitä, kun keväisin rakkaani kanssa Lapin mäkiä laske�elin!

Terttu Savonen

Sanojen virtaa En nähnyt hintaa.

Sanojen virtaa.

Toisin, kuin huulillesi.

Toin, koin helmikuun pakkasesi.

Teesi, kuin runoutesi.

Toin, niin kuin eilisesi.

Tänään se helmikuu tuivertaa.

Sanat rakkauden koske�aa.

Saan sen aloi�aa.

Suudelman takaa, jos koske�aa.

Lämpöä halata saan; rakkautemme koske�amaan.

Aurinkoa säteet lämmi�ämään.

Kosketus ihmisen anelemaan; vaan maaliskuun suudelmaan.

Ihmisen; luonnon; utelemaan.

Sun tähden; lentoon lähden; anelemaan.

Saamme siis rakastamaan; RAKASTAMAAN.

Pekka Makkonen

Odotan kevä�ä Musta jälki, sielusta pyyhi�y ikuises�.

Hengitän, ilman ahdistusta, tuskaa – Odotan kevä�ä.

Julia Hietakangas

Runo teemasta ”KEVÄT” Julia Hietakankaan kokoelmasta Per aspera ad astra (Mediapinta Tampere 2017).

Armas Merisalmi

Kipuan Kipuan männyn latvaan keinumaan.

Myrsky hei�ää meren kasvoilleni.

Luonnon armoilla, syksyn aikaan. Tarjoaa minulle vihreää viiniä.

Ravistaa minusta väärät uskomukset.

Hi�o soikoon, napanuora poikki!

Sukellan sammalmereen, sekopäinen merenneito.

Kajautan sopraanollani Runoratsu kiitoon läh� maailmalle Leonard Cohenin missä loistaa iltatäh�.

Dance me to the end of love.

Sinne harja hulmuten Kaivaudun maan uumeniin kiisi hepo laukaten. pieneen ketunkoloon.

Mitä saikaan aikaan tää Näkymätön minä syö ketunleipää. ratsu joka kiirehtää?

Täytän sylini taivaan tähdillä.

Riimit pienet, laulun tään Yhden jätän. Siinä kaikki. minä mie�eisiini jään.

Gia Virkkunen 18

Elias 2/2018

Jorma Hanka

pitkin maita ja vesiä.

Sade sipsu�elee kaupunkiin, pyyhkii jalkansa kevään kynnyksiin, loisku�aa lätäköitä, ilkkuu auringolle: ”Vielä ei ole sinun aikasi avata leskenleh�ä.”

Pirkko Nuutinen

Käenpoika Pesässä peikkona eleli yks pirulline loine.

Itellee kovas� �lloo teki putos pesästä yks ja toine.

Mistä lie tullut vieras �pu pesään ruoki�avaksi.

Kun kevväällä kuulet kuusikosta kukkuvan käen äänen, niin �iät on meillä ihan kohta käkiä täyven läänen.

Käet ei viitsi tehä pessää kun pääsee vähemmällä Ne kuikkeloi�ee pitkin kesää ja munnii siellä ja täällä Kohta jo kuuluu kuusikosta pikkulintujen laulu joukosta puu�uu ko�arainen satakieli ja leivo Niiden on munat riko�u ja poikaset syntymä�ä kun käet on vallanneet kuusikon on laulunsa laulama�a Kuusikosta nyt kuuluu vain kuinka ne käet kukkuu toisten lintujen poikaset vaan nurmen alla nukkuu.

Pirkko Nuutinen

Mitä kannan mukanani

Kehon taide�a

Ennen kannoin vanhempiani. He istuivat olkapäilläni. Joka ikinen hetki. Pako�n heidät paperille, kuvien ja sanojen väliin.

Kirjan kannet kiinni.

Lope�n perhehaudalla käynnin.

Paranin heistä. Isästä, äidistä. Siskosta, veljestä. Enää he eivät osu, eivät häiritse. Himalajan korkuinen taakka on poistunut.

Olen kevyt.

Jokaisen on kanne�ava taakkansa. Mitä nyt kannan?

Kannan koko ele�yä elämääni, kaikkea kokemaani. Paikkoja: Eurooppaa, Aasiaa, Amerikkaa, Afrikkaa. Kannan Pariisin Panthéonissa lepäävien kuolema�omien minulle antamia elämyksiä.

Kannan myös Pietarin hopeakauden taiteilijoita, Anna Ahmatovan kärsimyksiä, runoista kauneinta, Pushkinin Vaskiratsastajaa. Kannan Eino Leinoa: ’Vanhenin vuosia, kuukausia. Mistä sen saatan �etää. Siitä, e�ä jo suu�uma�a voin loukkauksia sietää’.

Kannan maestroja, sävelkulkuja, Smetanan Moldauta, Sibeliuksen ja Beethovenin sinfonioita, Vivaldin Neljää vuodenaikaa.

Kannan kohtaamiani ihmisiä, heitä, jotka ovat antaneet minulle jotakin itsestään.

Nämä ovat kevyitä kanne�avia.

Unohdin Sartren. ’Jokainen luo oman eksistenssinsä’. Sitä teen parhaillaan.

Kaikkihan sen vitsin �etävät, mikä on sininen ja puussa? Jäätynyt Tarzan, �etys�. Kohta täällä taas hy�stään ja hampaat kalisevat kylmyy�ä. Olemme kuin jääpuikot. Mu�a silloin menee näkymä�ömiin siniset ihmiset. Siis tatuoin� joka on nyt niin muo�a e�ä, e�ä vain. Perhepiirissämme on näitä koristeltuja kehoja ihan rii�ämiin ja yritämme olla mahdollisimman hienotunteisia. Olen sitä ikäluokkaa, jossa tatuointeja oli vain vankiloiden vangeilla ja merimiehillä. Paljon tatuoitu oli siis joko en�nen vanki tai merimies. Mikäköhän niissä kiehtoo?

Paperi loppunut?

Aja�ele koko kehoa, ihmisen temppeliä. Siitä on pide�ävä huoli. Pidä huolta itsestäsi. Neuvoja tulee tuu�n täydeltä joka puolelta. Pystyisimmeköhän siihen? Eli o�amaan rennos�, tuule�amaan päätä välillä. Ihmisen ei ole hyvä muistaa aina kaikkea, tuumaa päälääkärit. Mu�a millä voisi kaiken unohtaa?

Uskoisin e�ä kaikki tatuoinnit ovat tarkoin harki�uja. Kun keho on koristeltu eikä ole edes pos�merkin kokoista alue�a kehossa vapaana, niin on koristeltu kuin joulukuusi. Olet kuin lahjakäärepaperi, täynnä väriä ja kimalle�a.

Tatuoidut kehot ovat pelo�avia, varsinkin pikkulapsista. Mu�a kyllä se taitaa olla niin, e�ä ne kaikkein hurjimmin tatuoidut ovat kaikkein hellimmät. Kyllä niissä katse lepää, varsinkin uimahallissa.

Irmeli Kaario

Soile Lehto

Kirjoituskeho�een poikimaa

Leipäpussi

Yhdistyksemme Helmikuun kirjoituskeho�eena oli ”Kirjoita sadan sanan tarina”.

”Kato nyt! Leipä on taas nurinpäin.” ”Mitä vitun välii?” ”Käännä se, onhan tästä puhu�u.” ”Vi�u! Käännä i�e!”

Aikojen alussa ihmiset ihme�elivät taivaan pisteiden kirkkau�a, maalasivat pimeisiin luoliin puhvelilaumoja metsästäjineen, saaliineen, outoja merkkejä taivaalla.

He kutsuivat häntä täh�enkartoi�ajaksi, tun�jaksi, joka �esi täh�en liikkeet, kertoi niiden vaelluksista tarinoita, hahmoista jotka tähdet muodos�vat taivaalle.

Muiden nukkuessa, hän katseli öisen taivaan salaperäisiä, kirkkaita pisteitä, jotka saivat hänet lumoutumaan.

Katseltuaan rii�ävän kauan, hän muis� kaikki täh�kuviot, niiden paikat taivaalla sekä niiden liikkeet vuodenaikojen mukaan. Hän tunsi saaneensa yhteyden johonkin suurempaan, paljon suurempaan kuin itse oli koskaan ollut.

Oli aika jolloin tähdet muodos�vat kuvion jollaista hän ei ollut nähnyt koskaan.

Ennustus, jostain joka tapahtuisi.

Se oli kuin kaksi viivaa josta ylempi oli lyhyempi.

Ari Kokkonen

Tytär paiskaa leipäpussin huoneen nurkkaan.

Leipäpalat leviävät avoimesta pussista la�alle.

Iskä pillastuu, nappaa ty�öä tukasta ja retuu�aa leipäpussin luo. ”Nyt keräät ne.” ”Kerää i�e leipäs, vitun kusipää.”

Mies kiskoo ty�öä hiuksista ja painaa tämän päätä alas. ”Kerää saatana!”

Ty�ö rimpuilee ja sylkee leipäpalasten päälle, huutaa, kiljuu. ”Nyt sen viimeisen tempun teit”, mies huutaa ja tavoi�elee leipäveistä työpöydältä. ”Se oli si�en tässä”, mies sanoo, retuu�aa tytön eteiseen ja paiskaa ovesta ulos. “Takaisin ei ole tulemista.”

Ovi pamahtaa, mies purskahtaa itkuun ja leikkaa kaulaval�monsa auki.

Kari Välimäki

Tarvitsetko potkua kirjoi�amiseesi? Uudenmaan Kirjoi�ajat ry tarjoaa ILMAISEN kirjoituskeho�een omaan sähköpos�laa�kkoosi kerran kuukaudessa!

Kirjoituskeho�een tarkoituksena on antaa kirjoitusideoita ja potkaista luovuus liikkeelle. Kehote on ilahdu�anut kirjoi�ajia jo vuodesta 2006 ja listalla on jäseniä yli 80.

Ilmoita sähköpos�osoi�eesi osoi�eeseen uudenmaan(at)gmail.com ja olet mukana.

Elias 2/2018

19

Nukkenainen Mies on antanut naiselle nuken syntymäpäivälahjaksi. Nukella on kultainen ketju kaulassa, ranteessa samanlainen ketju monin kerroin kiedo�una. Hiukset ovat pitkät ja kiharaiset, mekko pei�ää säädyllises� polvet. Mies puhuu usein, kuinka hyvä käytös on tärkeää. Nukke näy�ää hyvinkasvatetulta ja viehkeältä.

Joskus käydessään mies sitoo nuken hiukset nu�uralle, mu�a seuraavalla käynnillään päästää valtoimeksi. Nainen mie�i nuken merkitystä. Olenko liian arkipäiväinen ja lörpö�elevä, siksi tämä hörhelöprinsessa?

Mies poikkeaa naisen luo kerran viikossa. Aina hän ju�elee lipaston päällä istuvalle nukelle. Kyselee, miten viikko täällä on voitu. Jos hän on naiseen tyytymätön, hän nuhtelee nukkea, ei naista.

Alkuun nainen alkaa matkia nuken tyyliä, mu�a kun ei mielestään ole yhtä

viehä�ävä, alkaa vihata tätä. Aamuisin hän menee nuken eteen ja vali�aa miehen kylmyy�ä ja pii�aama�omia tapoja.

– Sitä paitsi, jos saan oman lapsen, ei tuollaista hörhelöprinsessaa tarvita. Olen kohta neljänkymmenen.

Nainen hei�ää pillerikotelon roskiin ja jä�äytyy kohtalon armoille. Miehen kohtalon. Samaahan se on.

– Minulla on paljon asioita, joita ei �edä kukaan muu kuin minä itse, sanoo mies eräänä päivänä.

– Minulla on vain yksi asia, jota eivät muut �edä kuin minä, paitsi tuo hörhelöprinsessa, nainen vastaa.

Enempää he eivät toisilleen salaisuuksiaan raotelleet.

– Olet kohta tarpeeton, nainen sanoo hörhelöprinsessalle.

He jatkavat viikoi�aisia tapaamisia.

Naisen elimistössä ei tapahdu muita

muutoksia kuin vähäinen hoikistuminen, nyt kun pillerit eivät olleet keräämässä nesteitä kehoon.

Heltein kesä kuluu. Syksy värjää puiden lehdet, tuuli tuo liike�ä. Nainen vetää kumisaappaat jalkoihinsa, kulkee puistoissa, läisky�elee lätäköissä. Syksy on kuin runoa. Vasta roudan tultua hän huomaa, e�ei mies ole käynyt aikoihin.

Siitäkö tämä ilo ja vapaus.

Talvella siivotessaan ja kantaessaan sanomaleh�ä keräilylaa�kkoon, hän huomaa otsikon: ”Pedofiilimies on saanut tuomion”. Nuhjaantuneessa kuvassa on jotain tu�ua. Kaikenlaista sitä on, hän aja�elee.

takaisin sivuovesta. Mu�a Hyyn ääni jatkaa kaiu�mesta: – Hallusinatoriset elämykset ovat kannabiksen avulla mahdollisia. Itse asiassa ne realisoituvat jopa arkeemme. Äsken kai koi�e minun olevan siellä, edessänne katederissa.

Ehkä olinkin, �edä häntä, en todellakaan �edä. Tärkeitä ovat sil� vain sanani ja kokemus yr�lääke�eteestä, ei suinkaan tohtorin tai luennoitsijan minua haastava taakka.

Samassa Hyy leijuu jo katederin yläpuolella ja �nkaa kuulijoiltaan: – Itse asiassa raastava ja niin haastava, e�ä…

Hei! oisko teillä partajehuilla tarjota mulle maria?

Pitkä, mustapartainen, hippitukkaheppu kiiku�aa tohtorille sukkelaan sätkän ja tarjoaa tälle sytkäristä tulta.

Sätkä suussa Hyy supistuu, ku�stuu sätkänpätkäksi, joka sekin kohoaa savukiehkurana koh� auditorion ka�oa. Kaiu�n toistaa sammuvin äänin: – Maria? Maria?... mar… ja…

Luento on kaike� loppu. Partajepet ja polkkatukkalyylit jäävät saliin vartoamaan luennon jatkoa ja toljo�avat katonrajan kieppuvaan savukiehkuraan, kun kiiruhdan pois salista.

Tähän kerrokseen, liki ka�okorkeuksia, johtaa kaksi hissikuilua. Tuo kolmas, kapeampi lienee tarkoite�u evästarjo�mille. Rappukäytävää ei näy.

Painelen vuoron perään henkilöhissien kutsupainikkeita. mu�ei näppäintauluun

ilmesty edes kutsuvaloa. Ehkei hissit olleetkaan todellisia. Nousinko tänne kuin joku tohtori Hyy, omien ais�en harhana?

Kokeilen vielä tuota kapoista hissiovea.

Se aukeaa. Työnnyn puolipimeään hissiin, haparoin seinältä painikenappeja.

Mu�a kouriin osuu vain pel�sankoja, mi�aisiani harjoja, la�aluu�uja ja mäntysuopaa. Yllä�äin käteni hamuaa henkäilevää esiliinaa, kun sen yläpuolelta minut yllä�ää heleä kikatus. Kun katson ylös, kohtaan veikistelevät tytönkasvot.

Niihin ei voi olla ihastuma�a. Eikä ole ais�harhaa, kun hivon esiliinan alta paljasta ihoa. Valontuike tunkee sisään hissikuilun yläpuolelta. Sen valossa tunnistan nyt siivoojatytön punaisen essun ja tuon saman veikeän hymyn jonka kohtasin pilvenpiirtäjän alaaulasta.

Vaistomaises�, ihan vahingossa painan nappia johon katse nyt valon myötä osuu. Ja hissi liukuu koh� pohjakerrosta.

Mu�ei hätää. Alhaalla ty�ö vuorostaan painaa ylintä nappia, ja hissikori kohoaa taas. Emmekä uuvu näihin ylös-alaspainalluksiin.

Kuumo�aa. Kuoriudun khakipuvustani, paidasta ja kalsareista. Samalla ty�ö laskostaa esiliinan la�alle. Enää vain hiki helmii ja saa ihot likoamaan vasten toisiaan.

Kaija Räihä

Ylös-Alas Kun kiiruhdan katukerroksen aulassa hissiin, olen kompastua vesiämpäriin. Onneksi vain vähän ve�ä läikeh�i la�aan. Kompuroinnilla ei taida olla silminnäkijöitä. Olen jo hississä, josta näen pitkävar�sen harjan, punaisen essun ja veikeäilmeisen parikymppisen tytön sipsu�avan koh� ämpäriä.

Perillä ylhäällä katson ikkunasta ja äkkään e�ä tämä tornitalo kohoaa paljon etäämpänä kohoavien Meilahden sairaalan rakennuksia korkeammalle. En �edä mikä on tämä kerros, jossa jään hissistä, mu�a täällä korkeuksissaan tohtori Hyy luennoi. Niin minulle kertoo vastaantuleva ruutupukuinen hontelo, vanhemmanpuoleinen mies, josta lemahtaa virtsankatku ja pistävänkitkerä hienhaju.

Mies ohjaa minut auditorioon. Siellä istuskelee kaukana toisistaan joitakin lähinnä nuoria parrakkaita hemmoja ja polkkatukkaisia naisia. Monotoninen ja väsynyt ääni kaikaa kaiu�mesta: – Kaiken kaikkiaan kannabis on kokemusmaailmaa avartavaa hamppu…

Samassa salin sivuovesta koikkeleh�i mies katederin luo. Kaiu�n vaikenee, mu�a sama monotoninen ääni kantautuu nyt äsken saapuneen miehen suusta: – Mmm … kasvia. Se on avain raja�omaan ais�maailmaan…

Tuo ukkelihan on itse tohtori Hyy, tuossa on siis syy, miksi nyt olen tässä salissa. Samassa tohtori liukuu kuin varjo 20

Elias 2/2018

Harri Roussi

Talvivaaraan: Hörhölään – Siellähän lymyää vain hörhöjä.

– Hörhölässä?

Viereisellä laiturilla juna ujeltaa ja puusku�aa eteenpäin.

– Veetu, mun ukko, ainaskin ihme�eli, miksi joku �eten tahtoen matkustaa hörhöjen joukkoon. Sitä paitsi ei sieltä kukaan ole vielä palannut, sanoo Elisa.

– Miksei?

– Et sä, Ree�a, oo muka kuullut, e�ei sieltä oo paluuta, tää on viimeinen juna Talvivaaraan.

– Entäs ne vaaran aliset metallit? Ja onhan siellä kuljetusrekkoja, kuskeja, pomoja ja duunareita.

Elisa tuijo�aa ihmeissään Ree�aa ja sanoo: – Et sä katso uu�sia, pomot kuskeineen pakenivat itä- tai länsirajan taa osa duunareista konteissa mukanaan.

Loppujoukko kääpiöityy ruuan puu�ees-

ta kyllähulluiksi ja ilveh�i nyt Sotkamon laidoilla.

– Nyt Sotkamo vasta alkaakin meikää kiinnostaa, Ree�a sanoo.

– Eikä ihme, kun oot tal�oinu kaikki jaksot siitä Game of Thrones -sarjasta ja katsellut ruudusta siihen loihdi�ua ihkaoikeaa Talvivaaraa.

Juna, vanha ja kuperaka�oinen höyryjuna, vuksu�aa raiteella naisten vierelle.

Hyörypilvi piiri�ää ja kätkee Reetan, jonka ääni kantautuu pilven pyörteestä: – Se leffan Talvivaara on mukaansa tempaavaa kuvitelmaa.

– Niin on se toinenkin, se siellä Sotkamon perällä.

Ree�a hyräilee: – Kun maapohjan kuilua mylläämään käyt, näät viimein ontoimmat ihmenäyt.

– E�äs kehtaat pilkata Suomenmaan

yri�äjiä, joita val�ovaltakin rahoillamme tukee!

– Tuolla heilah� junanlähe�äjän punalippu ja pilli soi, sanoo Ree�a.

Elisa puistaa päätään ja huokaa: – Vapaudu jo kuvitelmistas, junat liukuvat nykyään ilman liputuksia ja pillin vislauksia, sun näkysi on sumun ja höyryn kätkemää harhaa, sanon mä.

– Mu�a kun tuo harha, juna Talvivaaraan, liikah� jo.

Ja samassa Elisa tarraa kapsekkinsa hantaakiin ja loikkii kärpän ke�eräs� junaan. Ree�a kaivaa käsilaukustaan punaisen nenäliinan, kuivaa sillä kyyneleet silmistään ja heilu�aa liinaansa etääntyvälle junalle.

– Mitä se on? Joku potkii sisälläsi, huudahtaa poika Lempiälle. – Tunnetko itse, oletko syönyt elävänä jotain, pikku kaloja tai linnunpoikasia?

– Hassu olet, vastaa Lempiä. – Meidän tuleva lapsi siellä elämöi ja ilmoi�elee tulostaan. Oletko jo unohtanut asian?

Olenhan kertonut sinulle, e�ä minulla ei ole ollut verisiä päiviä moneen kuun kiertoon. Luulen, e�ä meidän on vaelle�ava kuitenkin tästä hieman ylöspäin, sinne suuntaan, mistä perheesi tuli. On löyde�ävä pienempi vesi ja puustoinen paikka, johon asetumme lapsen syntymän ajaksi. Tässä voi vesi nousta ja viedä majan mennessään.

– Oikeassa olet, vastaa Unto. – Kävellään tätä vesirajaa, kunnes tulee sopivan �heä paikka majan rakentamista varten.

He lähtevät kävelemään seuraillen rantaa useamman auringon kierron ajan.

Unto nappailee matkalla vilahtelevia punahän�ä jousipyssyllään, paistaa ne rantakiville kasatulla nuo�olla syötäviksi.

Nyt hän on jopa huolestunut Lempiän jaksamisesta siinä määrin, e�ä o�aa naisensa välillä selkään kanne�avaksi louhikkoisissa paikoissa. Suuri Vesi pää�yy ja muu�uu kiemurtelevaksi, leveäksi, ylhäältä alaspäin juoksevaksi joeksi. Kaiken aikaa on Lempiän vatsa kasvanut, eikä hän mahdu enää millään muotoa Unton selässä kanne�avaksi.

On siis pysähdy�ävä ja kasa�ava ensimmäinen yhteinen, oma asumus.

Kertaalleen on ollut verta hyytävä kokemus. Vastaan on tullut joukko oudon näköisiä, pitkäpartaisia miehiä, jotka he� nähtyään Lempiän, yri�ävät käydä ty�öön käsiksi. Silloin Unto karjaisee hurjan huudon, tar�uu keihäänsä varteen ja sivaltaa sen koh� ensimmäistä kulkijaa. Tämä saa syvän haavan rintaansa, verta pulppuaa kuin ve�ä jokiuomasta auringon sula�aman jääpei�een alta.

Toverit säikähtävät Unton uhoa, näkevät Lempiän suuren vatsan ja nuolen rintaansa saaneen kaverin heikkenevän kunnon. He ohi�avat Unton ja Lempiän vihaises� paja�aen, raahaavat haavoittunu�a mukanaan ja katoavat metsän suojaan. Tietys� Lempiä on välikohtauksesta säikähtänyt. Hänellä hulvahtaa jokin valtava tunne Untoa kohtaan. Olisihan mies voinut vaihtaa turkiksia vastaan Lempiän tuolle oudolle joukkiolle.

Tämän jälkeen alkaa Lempiän vyötäisille tulla vähitellen voimistuvia kipuaaltoja. Hän kumartuu kon�lleen maahan ja vaikeroi ääneen. Unto tajuaa, e�ä Suuri Hetki on koi�anut. Hän kasaa kiireellä majaa, jonne voisivat vastasyntyneen kanssa ase�ua joksikin aikaa asumaan.

Muis�ssa on, kuinka isän kassa joskus muinoin kyhäsivät lämpimän ajan asumuksia. Jossain välissä pitäisi maanitella Hyviä Henkiä olemaan suotuisia äidille ja syntyvälle lapselle.

Maja syntyy tuota pikaa. Joessa, jonka partaalle Lempiä ja Unto ovat pää�äneet

Harri Roussi

Joikhaavat joutsenet Lempiä ja Unto ovat aluksi lähteneet Isojärven rannalta Kukurtajan ja Kokon majalta pohjoisesta tulleen Unton perheen matkassa omille teilleen. Kulkivat aluksi Unton pesueen mukana, mu�a hiljalleen läh�vät kahdestaan auringosta suunnistaen koh� Suurta Ve�ä. He ajattelivat, e�ä rannalle päästyä on sinne helppo kasata maja, eivätkä ehkä metsän pedot uskalla niin lähellä vesirajaa kuleksia. On toinenkin syy: he haluavat olla kahdestaan, piilossa Unton äidin läpitunkevalta katseelta. He ovat vie�en vallassa eläviä kivikauden nuoria.

Metsä, missä he kompuroivat eteenpäin, on sankkaa ryteikköä, joka harvenee vähitellen useamman auringonkierron jälkeen, kunnes he ovat Suuren Veden rannalla. Sinistä ve�ä laineh�i suurina aaltoina silmänkantama�omiin.

Näky on huikaiseva. Nuoret ovat tähän mennessä to�uneet asumaan ja olemaan vain monenlaisen puuston suojissa. Järvi, jonka rannalla Lempiän ko�maja oli ollut, oli tähän verra�una kuin vettä savias�assa. Nuoret istahtavat rannalla oleville laakeille kiville. Kietovat kädet toistensa ympärille ja ihme�elevät veden pinnalla leikkiviä auringon säteitä, pieniä, tuhansia, valkoisia pärskeitä, joita kiviin päätyvät laineet pirstovat ympärilleen. Si�en Unto hätkähtää. Hänen kätensä ovat Lempiän vyötäisillä ja yhtäkkiä hän tuntee jotakin hentoa liike�ä käsivarren alla.

Elias 2/2018

21

jäädä hetkeksi asumaan, on juuri siinä kohden leveämpi paikka. Se on ikään kuin Isojärvi, jonka rannalla Lempiä oli syntynyt. Unto käy hakemassa levennyksestä ve�ä laakeaan savias�aan, Lempiän äidin, Kukurtajan, heille tekemään muistolahjaan. Hän on rakentanut myös kivistä majan edustalle nuo�on, iskenyt sinne tulet roihuamaan ja ve�ä savias�assa kuumenemaan. Sitä tullaan Unton arvelujen mukaan vielä tarvitsemaan.

Jos ei muuhun, niin ainakin kalojen keittämistä varten.

Lempiä on pyörinyt jo puoli päivää tuskissaan sammalei�en seassa. Välillä hän huutaa äi�ään, Kukurtajaa, avuksi. Välillä manaa pahoja henkiä kauemmaksi. Hän pitelee kaksin käsin kiinni Ukon kivestä.

Sen oli äi� sujau�anut Lempiälle ruskeassa nahkapussissa nahkanyörillä kaulalle keikkumaan heidän läh�essään matkalle. Ukon kivi on onnea tuova, käär-

meen sylkyjä täynnä oleva kivenpalanen.

Illan koi�eessa lapsi syntyy. Poika on tanakka, mustahiuksinen ja isoääninen ihmisen alku. Lapsi huutaa niin suures�, e�ä läheisessä metsikössä koko päivän vaanimassa olleet keltasilmäiset pedot luikkivat �ehensä, säikähtäen tätä outoa ja uu�a ääntä.

Lempiä puree lapsen häneen yhdistävän napanuoran poikki, tekee solmut molempiin päihin ja kömpii poika rinnoillaan Unton avustamana sisälle majaan. Siinä matkalla �pahtaa istukka verilätäkön saa�elemana ulos ja jää hetkeksi mä�äälle. Salamana syöksyy pusikosta Keltasilmä ja käy sieppaamassa istukan hampaisiinsa ja katoaa metsän pimentoon. Veren haju oli pelo�avaa lapsen kirkumistakin voimakkaampi ärsyke.

Myöhemmin iltasella Unto ja Lempiä istuvat hiljaisella liekillä palavan nuo�on

vierellä. Lapsi tuhisee nahkaloimeen kääri�ynä Lempiän kainalossa ja Unto hiillostaa heille järvestä lorkkimiaan kaloja. Hiljaisuuden rikkoo valtava siipien suhina ja veteen liukuvien lintujen ääntely.

Si�en se alkaa. Kymmeni�äin valkoisia joutsenia on pysähtynyt juuri tähän joen levennyksen kohdalle ja laulavat omia laulujaan. Jollakin linnulla on kurkku käheänä ja se kronklaa vain kurkkuääniä.

Muut joikaavat joutsenten lauluja. Näitten joutsenten ääntelyssä on hieman eri vivahde kuin Isojärven joutsenilla. Nuoret aja�elevat, e�ä �etys� niin pitääkin, ovathan he vaeltaneet jo paljon korkeammalle pohjoista kohden. Lempiä �etää, e�ä äi� Kukurtaja on lähe�änyt linnut heidän peräänsä.

Nyt joutsenet joikhaavat täälläkin, iloa ja kiitosta joikhaavat!

– Kyllä ne varmas� huolii. Mä olen niin kiintynyt Susseen. Se on käynyt meillä syömässä silakoita joka päivä. Olen ostanut sille Mus�sta ja Mirristä Royal Canin -merkkistä, erityises� ulkona liikkuville kissoille tarkoite�ua ruokaa. Se ei huolinut Salesta ostamaani muonaa ja syö�n ne raksut si�en linnuille. O�n naapurilta selvää, mitä se suostuu syömään. Olen aina jäänyt ikävöimään Sussea, kun ollaan lähde�y Hesaan. Niin, ja olen ollut huolissani, saako se tarpeeksi ruokaa. Se näy�ää keväisin aivan liian laihalta. Sitä paitsi Susse pelkää lokkeja. Lokit yri�ää käydä sen kimppuun aina keväisin, kun niillä on pesimisaika. Sen pitää päästä turvaan.

– Oikein suunni�elit kissan kaappauksen! Tähän en suostu. Olen sietänyt monenlaisia oikkujasi, mu�a tätä en niele!

Mitä vielä keksitkään! Pysäytä auto!

– Ei tässä voi pysäy�ää. On liian kova liikenne.

– Voi perkele! Hoida se ka� si�en äkkiä johonkin. Minä lähden maanantaina Koreaan.

Kun kissa liikeh�i ja naukuu takapenkillä, Maija sanoo: ”Pysähdyn seuraavalla linja-autopysäkillä. Mene sinä

takapenkille ruokkimaan Susse. Minä en voi mennä niin lähelle sitä, voin saada allergiakohtauksen.”

– Voi perkeleen perkele, nyt se kusi auton penkille! Aja Toijalan ABC:lle, ostetaan sille kantokori, ei tästä muuten selvitä. Minä jatkan ajamista sieltä.

Lauri lähestyy autoa harppovin askelin iso, punainen kissan kantokori kädessään, pysähtyy auton viereen ja syty�ää tupakan. Maija tulee hitaas� kaukana perässä kädessään suihkepullo, jossa on kissan pissan hajun poistavaa aine�a.

Lauri avaa auton oven ja huomaa, e�ä kissa on kadonnut.

– Missä Susse on? kiljuu Maija. – Miksi pääs�t sen ulos? Mikset katsonut, e�ei se pääse livahtamaan? Voi itku! Mitä mä nyt teen? Pitää hankkia uusi kissa.

– Meinaatko varastaa toisenkin naapurin kissan? Siinä norjalaisessa metsäkissassa sulla rii�äisikin lellimistä.

– Voi Lauri, sun naamasi on ihan turvoksissa. Sinä taidatkin olla allerginen kissoille.

Kirsti Mäenpää

Kissa Se oli ase�unut auton takapenkille, eikä hypännyt kyydistä edes silloin, kun painoin kaasua. Istui rauhallisena paikallaan kuin mikäkin ihminen ja katseli loi�onevaa ko�maisemaansa. Lauri huomasi salamatkustajan vasta siinä vaiheessa, kun se naukaisi ensimmäisen kerran.

– Mitä hi�oa, mikä toi tuolla takapenkillä on?

– Se on kissa. Halusi tulla mukaamme.

Mä en ollenkaan huomannut, e�ä se oli autossa, kun läksimme.

– Käänny he� takaisin!

– Jos ei nyt käänny�äisi. Voitaisiin antaa se Kirs�n perheelle. Lapset tykkäisivät.

– Vai niin! Ei kissoja noin vain oteta. Ne on reviirieläimiä ja joku omistaa tuonkin naukujan. Ethän sinä edes pidä kissoista. Sinähän inhoat niitä ja olet lisäksi allerginen.

– Mu�a kun toi kisu on niin ihana! Se katsoi mua anovas� silmiin. Se ihan pyysi päästä mukaan ja selväs� ymmärsi, kun puhuin sille. O�n mukaan matkaevääksi kissanruokaa ja ve�ä sille.

– O�t mukaan! Ai e�ä oikein suunnittelit varastavasi naapurin kissan. Mikä sua vaivaa? Tässä ei ole mitään järkeä.

Oletko edes kysynyt Kirs�ltä, huoliiko ne kissan?

22

Elias 2/2018

Venla Hautsalo

Sokeasti rakastunut Olin ihan puhki. Teimme vahausta työkaverin kanssa portaissa.

– Nyt kyllä lopetetaan, sanoin hänelle.

Hän oli valmis myös siihen. Pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon ja ko�matkalle. Minulla oli syyni. Olin tutustunut mukavaan mieheen, niin kuin työkaverinikin ja hehku�mme molemmat uu�a rakkau�a iloisin mielin.

– Pelästyyköhän ty�öjä? mie�n ääneen.

– Mulla ei ole kuin yksi ty�ö, sanoi työkaveri. – Mitäs teit niin paljon lapsia.

Tai ethän sä �ennyt, e�ä miehesi kuolee.

Siis ty�öjen isä, hän jatkoi.

Niin, kuolema oli vienyt suuren rakkauteni ja nyt yri�n tulla toimeen kolmen murrosikäisen kanssa. Onneksi suku oli lähellä ja sain neuvoja ja lapsen hoitoapua. Mu�a nyt oli torstai ja nuorimmaisen ratsastustun�.

Ty�ö oli jo valmiina.

– Nyt äi� mennään, hän sanoi topakas�.

Ja si�en men�in. Mitäköhän unohtui?

– Äi�, missä sä oot ollu? ihme�elee keskimmäinen kun tulemme ko�in.

– Äi�, yksi mies on istunut kolme tun�a autossaan ja odo�anut sinua? jatkui ihme�ely.

– Eihän mulla ole kännykkää! sanoin takaisin. – Mun täytyy soi�aa hänelle, tuumasin.

Kaiken sen metelin keskellä soi�n kil�lle miehelle ja pahoi�elin �lanne�a.

Kutsuin hänet syömään ja kyläilemään.

En ainakaan töppäisi, eli olin paikalla.

Hän teki yötyötä ja nukkui päivät. Halasimme eteisessä hänen läh�essään.

Ty�öjä naura�. Mu�a ihan kuin hal�ja

ja taikasauva olisi tullut perheeseemme. Hän vei ty�öjä harrastuksiin ja pis� tytöille �skaus ja siivousvuorot. Pientä kapinaa, mu�a homma toimi.

– Kuinka paljon sä saat palkkaa, kysyi nuorimmainen, kymmenvuo�as, kerran kun mies istui kahvilla.

Mies sanoi kohteliaas� summan.

– Si�enhän sä voit elä�ää meitä. Äi� joutuu tekemään kolmea työtä, jatkoi ty�ö.

Vähän häve�. Maa, aukene allani, tuumasin. Kuka huolisi la�akosmetologin, eli siivoojan?

Olimme seurustelleet kolme kuukautta, mu�a emme päässeet vielä sänkyhommiin. Pussailua kyllä harras�mme.

Suukko päivässä pi� hengissä. Pi�köhän paikkansa?

Si�en tapahtui jotain. Mies oli kertonut töissä, e�ä ei ole saanut kolmeen kuukauteen tältä naiselta. Hän kuulemma voi�aa lotossa ennen kuin onnistuu.

Olinko siis pihtari? Mu�a kun pitäisi seurustella. Nelikymppisenä siis vai?

Oliko rakkaus sokea vai rakastunut sokea? Siispä avasin silmäni ja tajusin e�ä olen rakastunut. Kuka mua huolisi? Siis hän, joka tuli joka päivä ja pi� meistä huolta. Ilmeises� hän todella väli� minusta kaikkine puu�eineni ja vikoineni. Hyräilin yhtä laulua, joka meni näin jotenkin: ”Tässä kar�ani mun luokse rakkautes sun”, ja niin eteenpäin. Olimme siis vihdoinkin päässeet tämän hellän miehen kanssa sänkyhommiin ja kaikki oli mennyt hyvin. Hän oli myös todennut töissä, e�ä ei voi�anut lotossa. Sovimme

täydellises� toisillemme. Hän ehdo� heidän mökille lähtöä. Sain tytöille hoitajan ja si�en men�in.

Niinpä olimme hyvin iloisia kun pääsimme edes johonkin. Menimme illalla pubiin ja siellä oli karaoke. Olimme molemmat intohimoisia laulajia ja ilta meni ra�oisas�. Tulimme si�en mökille ja menin sisälle. Mies meni tekemään tarpeitaan. Si�en hän vain hävisi! Kiersin mökin, auton, liiterin ja lähimmät metrit mökki �estä. Missä hän oli?

– Hei mies, missä sä oot? huusin. Oliko hän livahtanut pubiin takaisin?

– Täällä, lasken täh�ä, tuli viimein vastaus.

– Kuule lökäpöksy, siis missä?

Lökäpöksyni mun oli lempilauluni.

– Täällä!

Pimeydestä näkyi heiluva käsi.

– En pääse täältä ylös. Putosin tänne mon�uun ja lasken nyt täh�ä, hän jatkoi.

Revin hänet montusta maanpinnalle, putsasin mullasta.

– Rakastatko sä mua vaikka olen tällainen? hän jatkoi.

– Kyllä mä sua rakastan, sanoin, halasin ja suuko�elin häntä. – Ei sussa ole mitään vikaa ja sä rakastat minua. Älä jätä, vetosin häneen. – Ilmeises� ennus�t tähdistä, e�ä sovimme toisillemme täydellises�.

Soile Lehto

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa…

Näin sitä lauletaan... Ja oivaltamisessa onkin usein se elämän vaikeus. Kaikki vanhenevat. Jotkut vain säilyvät punaposkisina ja kauniina, terveinä ja kaikki ais�t veitsen terävinä. Hyvä niin. Siitä kanna�aa olla iloinen ja onnellinen!

Joillain meistä voi olla vähän huonommat eväät ja elämän �e on tai on ollut kuoppaista ja mutkaista menoa.

Tunne on niin kuin Aila Meriluodon runossa, jossa ”läkkiseppä Lindblad” tarpoo suolla: ”saapas litkuu ja lotkuu ja Lindbladin lanne notkuu… oi aamua sunnuntain.”

Tänä päivänä kuulee usein sano�avan, e�ä kaikki mitä yri�ää tehdä – niin arkena kuin sunnuntaina – ja mistä toivoo suoriutuvansa tuossa tuokiossa

ei vaan enää onnistu en�seen malliin.

Pienetkin asiat takkuilevat. Ja sehän, jos mikä, harmi�aa. Kaikesta mikä ennen oli niin helppoa ja sen teki kuin ohimennen, on nyt vanhetessa tullut niin hiton vaikeaa. Töppäilyä ja monenlaista pöllön hommaa tulee vain tehdyksi. Se on myönne�ävä halusi tai ei. Tasan ei käy onnen lahjat sanotaan ja niinhän se menee. Vanhenemisen oireet ja vaivat on vain ote�ava vastaan. Vali�amalla ja mureh�malla eivät asiat kuitenkaan parane.

Kun mennään tapaamaan ystäviä tai vaikka pankkinei�ä, niin mielessä on jo jotakin mistä puhua. Jos asia on hankala ja ikävä, voisi rauhassa ja asiallises� jo ennalta mie�ä ja tarkentaa itselleen

mistä aikoo puhua. Avuksi saa toimivan vanhan ohjeen: laske kymmeneen ennen kuin suutut. Kömpelöillä purkauksillaan voi tahtoma�aan suutu�aa lähipiiriään - niitä kavereita, jotka vielä jaksavat pitää yhtey�ä. Jokainen voi kuitenkin kehitellä omat tapansa. Ihan helppoa se ei aina ole, mu�a jokaisen kanna�aa kuitenkin yri�ää kasva�aa kärsivällisyy�ään ja kykyä selvitä kunnialla päivästä toiseen. Tämän kun oppisi, niin eipä tarvitsisi aina jälkikäteen katua kaikkea sitä mitä tuli riemastuksin tai kiukun purkauksin sanotuksi – sano�ua kun ei sanoma�omaksi saa – vaikka kuinka yri�äisi. Nimimerkki: Yrite�y on.

Vali�n kerran eräälle herrashenkilölle, kun joku asia oli mielestäni epäreilua.

Elias 2/2018 23

– Kerro, kuka hi�o sinulle on luvannut, e�ä elämä on reilua? hän kysyi minulta.

No, sana�omaksi siinä jäi.

Tämä voi lukijasta tuntua vähän oudolta purkaukselta, mu�a se on valite�avas� tätä päivää usealla puolen vuosisadan yli�äneellä henkilöllä, joita muis�sairaus tai joku muu vaiva tai paha tau� on lähennellyt. Maassamme hoidellaan erilaisia sairauksia paremmin kuin monessa muussa maassa, mu�a kaikkeen ei vaan löydy parantavaa lääke�ä, on se si�en reilua tai ei. Monenlaisia sairauksia parantavia ja tau�en edistämistä hidastavia lääkkeitä on kehite�y ja varmaan-

kin ne au�avat useiden erilaisten tau�en ja vaivojen etenemisen estämisessä. Hyvä niin – meillä on tällä sektorilla siis aihe�a iloon.

Pitäisi varmaankin tutkiskella myös vähän omaa käy�äytymistään, muutella ja kehitellä, jo�a nolon kiuku�elun sijasta osaisi olla kiitollinen kaikesta siitä mitä on. Voisi vaikka antaa anteeksi itselleen ja muille. Samaa anteeksiantoa toivoisi kanssakulkijoilta! Jos joku kömpelö töppäilee autossa tai junan käytävällä, niin ei aina tarvitsisi töniä, haukkua ja kiroilla kiilatessaan ohi!

Itse kukin voisi vanhaa fraasia käy�äen

kysyä itseltään ”Mihin tässä – valmiissa maailmassa – on niin kiire?”

tainnu�anut minut. Sil� kaipasin sitä hetkeä, kun nappaan uuden savukkeen kotelosta ja hivelen sen sileää pintaa. Palavan tuli�kun hellä tuoksu herä�äisi tupakan aromit ja saisin täy�yä rauhasta.

Ravistelin ajatukset la�alle. Yskähdin pari kertaa ja muis�n, miltä tuntui yskiä niinä aamuina, kun vielä pol�n. Sitä en kaivannut. Jostain sitä onneksi pääsee eroon, toivo�avas� lopullises�.

Aatu ei olisi halunnut päästä Mimmistä eroon, mu�a pääsi aivan toisella tavalla kuin oli suunnitellut. Tätä Mimmi ei vielä �ennyt. Hän luuli itse olevansa pakomatkalla loistavaan tulevaisuuteensa eikä nähnyt unia surusta, joka jo juoksi hänen kintereillään.

Pubin kimi�ävä kakofonia, huuto ja nauru, kiersi ilmassa kuin kaiu�mesta karkuun päässyt ääni, jolle ei ollut osoite�a eikä ko�a. Raivasin �eni baari�skille ja kun hikikarpalot nousivat ohimoilleni, pää�n puhu�aa baarimikkoa ja häipyä saman �en. Kaivoin Mimmin kuvan taskustani ja kun aloin ojentaa sitä baari�skille, huomasin tuijo�avani Mimmiä suoraan silmiin. Hänellä oli musta tukka, se oli väkerre�y huolima�omalle nu�uralle. Silmien rajaukset olivat vihaiset ja mustat. Minun teki mieli huutaa pubiporukalle, e�ä olkaa nyt saatana vähän aikaa hiljaa. Sen sijaan huusin Mimmille, e�ä minulla on hänelle tärkeää asiaa.

Mimmi nos� oikean kätensä kuningatarmaises� ilmaan ja kaikki vaikenivat niin kuin vaietaan leikissä, jossa joku on johtaja ja määrää, milloin leikki loppuu.

Aja�elin olevani elokuvassa, tässä ei mikään sopinut yhteen. Ei valokuvan koululainen ja tuo lutkan näköinen pikkulikka, ei meteli ja hiljaisuus, ei jäätävä lumipyry ja tämä pol�avien pa�ereiden kärventä-

mä sisäilma. Minä katsoin Mimmiä taas silmiin, hän nyökkäsi ja antoi minulle luvan puhua ja sain sano�ua, e�ä Aatu on kuollut.

– Sun pitää mennä takaisin ko�in tai soitan poliisit.

Pubin hiljaisuus jatkui. Vieressäni �skiin nojaava hiippari nykäisi piponsa pois päästään ja pyyhkäisi suurilla kourillaan silmiään. Mimmi tuijo� minua. Yleisö tuijo� Mimmiä, odo� lupaa jatkaa elämää. Kuulin hiipparin huokailevan hengityksen ja pa�ereiden lorinan, jossain tuolin jalka narah� vasten puula�aa, lasi laske�in pöydälle, takki kahahteli, kun sen taskusta kaive�in kännykkä tai lompakko tai röökiaski. Mimmin silmät olivat paenneet kauas, sinisten silmien edessä oli kalvo, jonka taakse kenelläkään ei ollut asiaa. Vasta ohikiitävän ambulanssin tai poliisiauton hälytysääni havahdu� hänet. Mimmi o� rä�n ja alkoi pyyhkiä baari�skin tahroja.

– Ei nämä mitkään kirkonmenot ole, hän �uskaisi.

Puheensorina palasi ja trafiikki �skille ja vessaan jatkui. Nauravia seurueita, synkkyyteen uponneita porukoita niskat kyyryssä, hikisinä, paksujen toppatakkien uumenissa. Olisin voinut olla yksi heistä, mu�a tällä elokuvalla oli määrä olla onnellinen loppu.

Vilkaisin Mimmiä. Hänen silmämeikkinsä olivat kuin varkain murtuneet kasvoille pitkiksi, mus�ksi viiruiksi. Hän pesi kätensä, kohensi hiuksiaan ja kaivautui baari�skin alta vierelleni.

– Odota, niin haen takin ja laukun, hän mu�si ja minä sanoin, e�ä odotan häntä tässä ja e�ä kaikki kyllä järjestyy.

P.S. Kömpelö-sanasta muistui mieleen mukava yli vuosikymmenen takainen kommen�, kun pieni pojanpoikani pelasi jalkapalloa pihalla kavereiden kanssa, mu�a tarvi�in lisää pelaajia.

Sain puhelun ja lupauduin mukaan peliin. Ennen kun puhelu pää�yi, kuulin huudon: ”Jipii, se suostui! Nyt me saadaan yksi hitaampikin mukaan!”

Nimimerkki: Vähän hitaampi

Kintereillä Minun pi� löytää Mimmi. Johtolankoja ei ollut nimeksikään. Mimmin äi� oli sanonut, e�ä hän ei tunne ty�ärensä ystäviä ja e�ä Mimmi on yhtenä yönä pakannut matkalaukkunsa, jä�änyt lapun kei�ön pöydälle ja kadonnut.

“Goodbye”, Mimmi oli kirjoi�anut kauppakui�n kääntöpuolelle. Osoite�a ei �etenkään voinut jä�ää, puhelimeen ei saatu yhtey�ä, Mimmi halusi olla vapaa.

Pakkanen oli hyydy�änyt kaupunkimme kadut, märät puut olivat huurtuneet kuin pakas�meen olisi laite�u keskellä helteistä päivää pikajäähdytys päälle.

Minua paleli. Ja aja�elin, e�ä kohta palelee Mimmiäkin, jos hänet jostain löydän.

Kohtalo on arvaamaton. Kävelin tutun pubin ohi ja vilkaisin sen suuresta ikkunasta sisälle. Mie�n, voisinko käydä hörppäämässä jotain lämmintä ja jatkaa si�en matkaa. Samalla voisin vähän kysellä pubin pitäjältä ja tarjoilijoilta, oliko Mimmi käynyt siellä. Taskussani oli luokkakuvasarjasta napa�u tarrakuva, jossa Mimmillä vielä oli pitkä, vaaleanruskea tukka ja paljas otsa. Punainen villapaita, jonka alta pilkis�vät terävät valkoiset kaulukset kuin linnunsiivet. Ei pubikamaa, aja�elin, mu�a joskus le�päiset koululaiset muu�uvat yhdessä yössä kohtalokkaiksi ja haluavat unohtaa menneen.

Tartuin pubin ovenkahvaan, se oli ruskeaa, sileää puuta ja toi mieleen amerikkalaisen eräkämpän. Sellaisen, jonka seinällä on hirvenpää ja liuta aseita.

Pubissa oli kuuma, avasin takkini ja tungin piponi sen taskuun. Olin iloinen tupakkalaista, joka oli siirtänyt sauhuttelijat jalkakäytävälle. Kuumuus yhdistettynä harmaaseen savuun olisi varmas� 24

Elias 2/2018

Mirja-Liisa Kinnunen

Novelli Mirja Makkonen kurkis� peiliin. Kappas vaan, kuka sieltä kurkis�kaan takaisin.

Huuhkaja. Uhhuh. Ja kohta olisi oltava töissä. Mirja syöksyi kylpyhuoneeseen.

Sinkosi pyjaman my�ynä likapyykkikoriin ja sujah� suihkukaappiin.

Kalliin suihkusaippuan tuoksu hiveli nenää ja sai aamun tuntumaan ylelliseltä. Ulos kaapista ja tukankuivaaja täysille, vaikka eivät hiukset sellaisesta pitäisikään. Si�en pi� maalata itselle naama, sellainen, jonka ne töissäkin tunnistaisivat kuuluvan Mirjalle.

Kei�öön. Hi�o. Kaapissa vain puuroryynipusseja. Niistä tulisi jotain aamunieltävää. Ve�ä lorah� reilus� lautaselle, no velliä tulisi ainakin. Äkkiä jotain ylle: mustat sukkikset, valkoiset mikroshortsit ja musta toppi. Eiköhän sillä Herra Johtajan katseen sais metsäste�yä pitempäänkin. Hm. Vielä vilkaisu peiliin. Näy� ihan Mirjalta. Hyvältä.

Nyt Mirja Makkonen oli herännyt ja valmis päivän taisteluun. Hissi tuli sopivas�. Yläkerran poikamies tuli samaan hissiin ja Mirja katseli tyytyväisenä ripsiensä lomitse kuinka mies tuijo� häntä päästä varpaisiin. Tuijo�akoon. Olihan hänessä mitä tuijo�aa.

– Hyvää päivän jatkoa, he toivo�vat kumpikin läh�essään ulko-ovella eri suun�in. Mirja kipaisi junalle. Ensin junalle ja jatkossa metrolle. Niin sujuivat työmatkat.

– Voi vi�u, se oli vetäny kauheet kännit, ja si� se ve� i�ensä narun jatkoks. Ei me taju�u ennenku aamulla. Karseeta, selvi� nuori mies tukka pystyssä puhelimeensa.

– Otetaan kuule siideri sen kunniaks. Ittehän sitä pitää saada pää�ää, kuului toisaalta.

– Veka on varmaan vielkii veskiss, se vaa yrjöö, oli se semmosta kateltavaa…

– Mull on menkat myöhäss ja mä en �edä mitä mä sanon Makelle, �li� rastatukkainen neito toisella penkillä.

– Vuokraisäntä on ihan sairas. Sä et kuule käsitä miltä tuntuu, ku se ehdo�elee kaikenlaista. Mää muu�asi he�, kun vaan löytäsi kämpä. Eks �edä yhtään, sanoi musta ty�ö toiselle. Si�en he vaihtoivat sihinäksi ja suhinaksi, josta Mirjan korviin kantautui pelkkää siksiä ja säksiä.

Näistä jutuista sais yhden ajatuksenvirtaromaanin, hän aja�eli. Samassa juna olikin jo sillä asemalla, jolla hän vaihtaisi metroon.

Metro täynnä aamuisia ihmisiä. Onkohan tää yhtä täynnä kuin japanilainen?

Rajamäen yllä Mirja aja�eli. Ei kai, siellähän tungetaan ihmiset sisään. Ajatukset laukkasivat kuvi�elemaan metroon sullojia. Olisi sekin työ.

Ulkona oli tasaisen harmaata.

– Onkohan taivas oikeas� pilvien peitossa vai onkohan se savujen ja saastei�en takia noin harmaa, kadun laidassa seisova vanhempi rouva päivi�eli ja katseli taivaalle.

Mirja juoksi. Kaikenlaisia tuijo�elijoita sitä aamuruuhkassa olikin.

Kirjakauppa, jossa hän oli kauppa-apulaisena, oli jo ava�u. Johtaja oli �etys� tullut aamuyöstä paikalle ja pannut oven mielenosoituksellises� auki, oikein säppiin. Mirja astui ovesta sisään kuin hänellä olisi hallussaan kaikki maailman aika.

Kahvi tuoksui.

– No, nuku�kos neitoa hyvin? Johtaja kysyi ääni hunajaa �hkuen.

– Erinomaises�, kiitos kysymästä.

– Minä jo kiehau�n kahvit meille.

– Kiva. Aamiainen jäikin vähille.

Mirja tarkkaili, josko Johtaja yhtään katselisi hänen asuaan. Tavallises� se katseli, niin kuin muutkin. Tänään se oli ikään kuin olisi ollut hajamielinen tai salaperäinen. Kummallista.

– Niin. Meillä on tänään vähän uudistuksia, Johtaja sanoi. – Kutsuin kaikki paikalle.

Kahvihuoneessa oli kate�una kakku ja kahvit. Kaikki katsoivat toisiaan uteliaina. Mikähän nyt olisi tulossa. Syntymäpäivätkö jollain?

– Minä olen katsellut teidän kaikkien pukeutumista ja sainkin si�en oivallisen aa�een: kirjakauppaketjustamme tulee edelläkävijä vaatetuksen suhteen.

Mirja o� leveimmän hymynsä, hänen mukaansako tässä mentäisiin, vaikka hänen vaa�eensa eivät oikein muille mallaisi, taviksille.

– Tästä läh�en te kaikki pukeudu�e samalla lailla, vuosisadan vaihteen pitkään hameeseen ja puseroon, jossa on napitus vyötäisiltä kaulaan ja valkoiset kaulukset. Tuodaan ihmisille eilisen mielikuvia. Tilasin teille työpuvut ja kun olemme juoneet tämän päätöksen kunniaksi kahvit, pukeudu�e niihin ja päivä alkaa.

O�aessaan kahvikupin käteensä Johtaja kääntyi katsomaan Mirjaa: – Mikäs se hoikkien linjojesi ja vähän aamiaisesi salaisuus on? hän kysyi, kuin olisi jostain huvi�unut.

– No velli, sai Mirja sano�ua.

Silloin kun minulla vielä oli lentolupakirja, pidin lentotaitoani yllä vuokraamalla Malmin kentältä jonkun pienkoneen, jolla lentelin rannikon kauniiden saarten tai ko�kaupunkini Helsingin yllä. Usein oli kyydissä joku kaveri, joka maksoi osan koneen vuokrasta ja joskus joku ty�ökin.

Silloin maksoin koko lys�n.

Kesäkuun kuudentena vuonna 1962 olen lentopäiväkirjani mukaan tehnyt serkkuni Pen� Soidensuon kanssa tunnin lennon rei�llä Rajamäki – Nummela – Malmi. Koneena oli vanhan lentäjän, Emauksen, Morane-merkkinen alataso, johon lentäjän lisäksi mahtui yksi matkustaja.

Lennonjohdon kavereille ilmoi�n lentorei�ni ja o�n lentosuunnan suoraan Rajamäkeen. Sinne tultuamme esi�elin seutua ja kylää Pen�lle vetämällä �ukkaa kurvaa kirkon, asemanseudun ja vanhan ko�taloni yllä. Kun huomasimme, e�ä tehtaan tenniskentällä pelataan, niin pi�hän siinä käydä katsomassa tunnenko pelaajat. Niinpä pyyhälsimme pari kertaa kentän yli ja tunnis�npa toisen pelaajista. Hän oli Ranisen Niilo, jonka työpaikan myöhemmin perin Ranisen muutettua Helsinkiin.

Siinä vaiheessa, tenniskentän yllä, olin kadonnut Malmin tutkasta. Malmin lennonjohtoon oli nimi�äin juuri saatu tutka ja minä olin ensimmäinen, joka joutui sen toiminnan ope�elijoiden kohteeksi.

Laskeudu�uamme Malmille huomasin halleille rullatessani, e�ä tornissa paloi valkoinen lamppu. Se oli käsky käydä lennonjohdossa, missä si�en ihmetel�in, minne olin välillä kadonnut tutkasta. Seli�n, e�ä sehän johtui siitä, kun Rajamäki on Helsinkiä pari sataa metriä korkeammalla ja pääsin huomautuksella, e�ä lentokorkeus tarkoi�aa kulloistakin korkeu�a maasta koneeseen, eikä Malmin kentästä siihen. Tutkakin oli onnekseni takkuillut, se kun oli sen ensimmäinen kokeilu, mu�a löytänyt minut uudelleen ja silloin ihan oikeasta korkeudesta.

Muistellut Jorma Hanka

Ulla Welin

Elias 2/2018

25

Muuralan sairaala vuonna 1932.

Kuva: Espoon kaupunginmuseo.

Kuvalähde: www.espoo.fi/fi-FI/Espoon_ kaupunki/Tietoa_Espoosta/Historia

Näppylöitä ja sisarrakkautta Ylös noussut yöpaitani oli paljastanut mahani. Silmäsin sitä ja kipaisin peilin eteen.

– Äi� tule!

Pekka juoksi siihen ennen äi�ä, osoi� naamaani, alkoi nauraa ja tökkiä näppylöitä. Äi� juoksi naapuriin soi�amaan Espoon kunnanlääkärille. Lääkäri tuli ja pää�eli, e�ä minulla on tulirokko. Hän määräsi minut Espoon kulkutau�sairaalaan. Pirssin tultua äi� läh� kanssani sairaalaan. Vain pari yötä oli nuku�u ensimmäisestä kampaamossa käynnistäni. Tukkani oli lyhenne�y sen ajan malliin. Olin 5-vuo�as ja minulla oli tuulitukka. Arvailuja lenteli sinne ja tänne – saikohan Riitta tartunnan kampaajalla?

Tulirokko, scarla�na, oli vielä 50-luvulla pelo�ava kulkutau�. Se oli yleisistä kulkutaudeista kuudes hengenvaarallisuudessa isorokon, punataudin, pilkkukuumeen, hinkuyskän ja tuhkarokon jälkeen. Vaikeissa epidemioissa tulirokkoon sairastui jopa 1/3 osa väestöstä. Epidemioiden laajuuden vuoksi tau�in kuolleiden määrä oli toisinaan huoma�ava. Kun perheessä oli rokkoa, niin perheen muut lapset eivät saaneet mennä kouluun tai lastentarhaan tartuntavaaran vuoksi. Äi� oli kietaissut ympärilleni valkoisen lakanan sairaalamatkaa varten; olin alas� ja palelin. Pirssi pysähtyi Espoon kulkutau�sairaalan portaikon eteen. Sairaala oli iso punainen puurakennus, joka seisoo yhä Espoon aseman tuntumassa, väriltään keltaisena. Sairaalarakennus on vuosien saatossa ku�stunut ja viereen ”on tullut” miltei samanlainen toinen rakennus. Äidin lämpimässä ja turvallisessa sylissä olin tohtorin vastaano�ohuoneessa, kun hän totesi: ”Tulirokkoa!

Lapsi on eriste�ävä ja hänen täytyy jäädä sairaalaan!”

Jäin sairaalan, yksin korkeaan po�lashuoneeseen, jossa oli useita isoja, kor26

Elias 2/2018

keita sänkyjä ja jokaisen peiton alla pieni itkevä muhkura. Minua pelo�! Iltaa kohden lohduton ko�-ikävä täy� minut ja koko huoneen. Kaipasin ko�in, itkin itseni uneen.

Seuraavana aamuna tulirokko oli merkannut punaisin täplin myös Pekan. Hän tuli sairaalaan, kuten minä: pirssillä äidin sylissä vain lakanaan kääri�ynä. Ilolla ei ollut rajoja ja mieli rauhoi�ui, kun näin Pekan, rakkaan pikkuveljeni. Sairaanhoitaja oli tuonut Pekan sisään ja jä�änyt istumaan keskelle korkeaa sänkyä. Kun Pekka huomasi, e�ei äi� tullutkaan hänen perässä po�lashuoneeseen, hän liukui pe�ltä la�alle ja kirmaisi käytävälle pienet jalat puula�aa tömistäen. Pekan sydäntä särkevä itku kaikui sairaalan seinissä.

– Äi�, äi�!

Hetken päästä hoitajatar toi sylissään Pekan, laski viereeni ja itku loppui, kun makasimme saman peiton alla lohdu�elemassa toisiamme.

Itkevät muhkurat pei�ojen alla oli tulirokkoisia lapsia ruotsalaisesta lastenkodista. Päivän ohjelmaan kuului kuumeen mi�aaminen pepusta aamuisin ja iltaisin. Lastenkodin lapset itkivät jo, kun sairaanhoitaja�aret lähestyivät heitä ja huuto vain voimistui, kun kuume�a mita�in.

– Ole�epa te reippaita, hoitajat kehuivat Pekkaa ja minua. Se piisasi meille ja niin olimme valmiina peput pystyssä aamuisin ja iltaisin odo�elemassa kuumemi�aria. Aavistelimme olevamme sairaalan mallilapsia.

Sairaalaa kutsu�in vielä siihen aikaan kulkutau�sairaalaksi ja tartuntavaaran vuoksi vierailijoita ei pääste�y sisään sairaalaan. Penisilliinin käy�ö mullis� 1950-luvulta alkaen tulirokon hoidon.

Eristys voi�in lyhentää noin viikkoon ja lähiympäristö voi�in suojata

sairastumiselta penisilliinin avulla.

Vuonna 1951 Helsingissä Kulkutau�sairaalan nimi jäi historiaan. Viimeisen kulkutau�sairaalan nimi muute�in Auroran sairaalaksi.

Pirkko, äi� ja isä polkivat päivi�äin Laajalahdesta sairaalaan. He joutuivat kyyneleet silmissä seisoskelemaan pienellä parvekkeella ikkunan takana. Koske�aakaan ei saanut. Me Pekan kanssa juos�in kilpaa ikkunan ja lelulaa�kon väliä ja esi�elimme heille sairaalan leluja. Ikävästä meillä ei ollut enää �etoakaan. Ko�matkallaan Pirkko, äi� ja isä poikkesivat aina Bembölen tunnelmalliselle kahvituvalle. Bembölen kahvitupa on vieläkin suosi�u kahvila Espoossa.

Se on vanha Kuninkaan�en kes�kievari vuodelta 1737.

Sairaalassa oloa muistellessa ei mieleeni tule ainu�akaan harmi�avaa tai pelo�avaa muistoa. Se on sisällökäs asia elämässäni, yksi rikas kokemus kokemuksien joukossa.

Kuinka monta päivää olimme sairaalassa? En muista, mu�a jänni�ävää oli, kun palasimme ko�in toipilaina. Meille oli peda�u ruskeat hetekat vierekkäin.

Sängyillä odo�vat äidin tekemät nalle ja nukke. Nukella oli uudet kauniit vaatteet ja la�alla puhdistetut isän tekemät nukenvaunut, joihin äi� oli ommellut uudet liinavaa�eet. Kodissa leijaili korvapuus�n tuoksu, kaikki oli niin puhtoista ja kotoisaa!

Oli onnellista palata ko�in! Tunsimme olevamme prinssi ja prinsessa. Meitä oli odote�u ko�in ja meitä rakaste�in.

Hymyil�in Pekan kanssa toisillemme.

Oli harvinaista, e�ä kotona ol�in vierekkäin ilman tökkimistä.

Riitta Kivimäki

Näkymä Borgarnesistä

Linja-autossa Stykkisholmurista on tultu pienellä bussilla jo tun� kuoppaista �etä halki laavaken�en. Jouset ni�sevät, koululaiset mekastavat. Oikeastaan laavaken�ä on huono sana, ennemmin on kyse matalan kasvillisuuden pei�ämistä kivikuplista, tummasta jähme�yneestä puurosta, jota jatkuu horison�in as�. Kuplat ovat kioskin tai saunarakennuksen kokoisia, niiden väliin on rapautunut koloja ja kuiluja, maasto on hyvin hankalas� kulje�avaa. Niinpä se menneinä vuosisatoina takasi turvan karkureille ja karkotetuille, suurin ongelma lienee ollut ruoan saan�, ve�ä sateisessa Islannissa kyllä rii�ää.

Straum�arðará virtaa vuolaana oikealla. Tullaan �enhaaraan, talon pihalla seisovat vanhat harmaantuneet jällipuut, kapakaloja niissä ei nyt roiku. Emme käänny oikealle, siellä on Snæfellin tulivuori, josta Jules Vernen sankarit laskeutuivat Maan keskipisteeseen romaanissa Voyage au centre de la Terre (1864) Seuraa pitkä rupeama pajuisia suonii�yjä, maisemasta katoaa dramaat�suus. Koululaisia jää matkan varrelle, tulee yhä hiljaisempaa.

Borgarnesissä lokit kirkuvat ja kala tuoksuu. Tämä on Islannin pisimpään asu�uja osia. Seistään var�tun�, pesuhuoneen viitassa lukee Snyr�ngar, kioskissa myydään salmiakkia. Vaihdan isompaan linja-autoon. Linja-auto lähtee kolmikilometristä maavallia yli merenlahden, Borgar�örður laineh�i molemmin puolin. Saavumme vastarannalle Hafnar-tunturin kupeeseen, meren puolella on Mótel Venus. Nyt ajetaan jo isompaa �etä, Þjóðvegur, hyväkuntoinen Kansallis�e, on kiertänyt koko Islannin vuodesta 1974 läh�en. Oikealla kimmeltää meri, vasemmalla vihertävät tunturit, siinä välissä laiduntaa yhä lisää ja lisää erivärisiä hevosia. Siellä täällä pilkistää maa�la viiston lakeuden keskellä.

Aina tuntuu ikävältä saapua maalta kaupunkiin, kuten nyt Reykjavíkiin. Ollaan sentään vasta tulossa Akranesiin, mu�a Reykjavík vilahtelee ajoi�ain kaukana lahden takana, semmoisena kuin iso kaupunki etäältä katso�una pieneen kulmaan mahtuessaan, korkeine taloineen jotenkin geologisena näkynä.

Ajetaan teollisuusrakennusten välistä, kalanjauhantaa, semen�n valmistusta, öljyn varastoin�a. Bussin väki rupeaa vaihtumaan, minä taidan olla ainoa Stykkisholmurista koko rei�n Reykjavíkiin matkaava. Kellertäviä taloja luulisi rimalaudoitetuiksi, mu�a kun silmäilee tarkemmin, huomaa, e�ä moni rakennus on verhoiltu aaltopellillä. Bussi yli�ää Kirkjubrau�n ja hiljentää Garðabrau�n pysäkille. Siellä seisoo jonossa paljon ihmisiä, viimeisenä jotenkin synkän näköinen neljissä kymmenissä oleva mies. Hidas ikänainen maksaa kauan ja hartaas�. Jono bussin ovella ei liiku.

Nyt se synkkä mies kaivaa tumman pal�oonsa taskusta jotain, työntää suuhunsa pitkän mustan putken, kuin pistoolin piipun. Parabellum muistuu mieleeni. Tähän pysäkillekö se ampuu itsensä? Sauhu pöllähtää, mu�a paukausta ei kuulu. Ei roisku veri, eikä mies kaadu mihinkään. Jono etenee taas. Mies puhaltaa ison vaalean sauhupilven ja astuu viimein linja-autoon. Olen ensimmäistä kertaa nähnyt sähkötupakan.

Hannu Niklander

Elias 2/2018

27

Kirjakahvilat

Kevätkausi touhua täynnä

Kevätkausi on menty ja mennään en�seen malliin. Uudenmaan Kirjoi�ajien syyskausi tuo tullessaan muutoksia. Tapaamme uusia tarinoita, kertojia ja kasvoja unohtama�a vanhoja tu�ujamme ja heidän uusia teoksiaan. Kirjakahviloiden monipuolisuus ja uusia väyliä etsivä linja jatkuu.

Hakema�a tulee mieleeni esimerkiksi, e�ä dekkaris�vieraidemme joukossa on ollut kolme Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon saajaa: Timo Sandberg, Pauliina Susi ja Timo Saarto. He olivat vieraina jo ennen tuota palkintoaan – ja myös sen jälkeen.

Myös kaikki muut vieraamme ovat merki�äviä, vaikka eivät kaikki suuren lukevan yleisön tuntemia.

Työväenliikkeen kirjasto,

Vallilan kirjasto,

TULOSSA: 15.05. klo 17.00–18.30 vierailee kirjailija Jorma Vakkuri, ja hänen aiheensa on Runo päivässä, kymmenen parhaassa; runokokoelma Neljänteen polveen, sata suomalaista runoa 1918 + 100.

Häntä haasta�elee runoilija Harri Roussi.

TULOSSA: 07.06. klo 17.00–18.30 murharouva Hanne Dahl (eli Anne Syrjä) vierailee uunituoreen, nyt jo viidennen dekkarinsa Hiljainen tahto kanssa. Häntä haasta�elee kirjailija Timo Saarto. Entä mistä oikein on kyse? Siitä ovat kiinnostuneet niin poliisit, asiaan sekaantuvat kuin suuri yleisökin. Tästä se lähtee: Leskirouva Rakel Nevalaisen kuolinpesän kadonneet rahat ja vainajan asuntoa remontoivan Leo Ojasen kuoleman käynnistämä tapahtumaketju pitää jälleen rikosylikonstaapeli Pirkka Juu�laisen ja tämän työparin konstaapeli Päivikki Noron kiireisinä.

Sörnäisten ranta�e 25 A, 00500 Helsinki

OLLEET: 25.01. Kari Varvikko kertoi Puutalojen Hermanni -kirjansa pohjalta Hermannin historiasta. Häntä haasta�eli Pekka Hurme. Kari asuu Hermannissa ja Pekka Vallilassa ja he ovat toisiaan täydentäviä käveleviä historioita.

15.02. runoilija Julia Hietakangas kertoi kahdesta kokoelmastaan: Per aspera ad astra (Mediapinta 2017) ja Memento vivere – muista elää (Mediapinta 2017). Häntä haasta�eli John Kiviranta. Julia vie lukijansa elämän perimmäisten ja myös henkilökohtaisten kysymysten äärelle.

Päijänteen�e 5, 00550 Helsinki

OLLEET: 20.02. Timo Kulhia (oik.) ja Riku Räihä (kesk.) ve�vät työpajan, jossa valmiste�in asiaproosasta esite�äviä tekstejä.

05.04. Timo Saarto kertoi Johtolanka-palkinnon saaneesta romaanistaan Kuoleman kuukausi (Karisto 2017) ja juuri painosta tulleesta sen jatko-osasta Kevään varjo (Karisto 2018) maalaten kuulijoiden sielunsilmille kuvia sadan vuoden takaisista tapahtumista ja oloista. Haastattelijana toimi John Kiviranta. Slangibändi taustoi�. Timo Saarto (vas.), Ma� Salo ja Jaakko Perkiökangas.

22.03. Päivi Lappalainen ja hänen runokokoelmansa To all my men (Mediapinta 2017) vierailivat kirjakahvilassa, ja runoilijaa haasta�eli Jorma Hyvönen. Päivin runot luotaavat olevien olentojen suhteita, ais�llisuu�a ja rakkauksia.

19.04. kuultavana oli Olli Sarpo lyhytproosakokoelmastaan Olemisen tapaluokkia (Reuna 2018).

Häntä haasta�eli Lauri Vanhala. Sarpon kertomukset menevät väliin uuskumman puolelle, mikä ei ole mikään ongelma taitavan kirjoi�ajan ollessa asialla.

Teksti ja kuvat: Jorma Hyvönen