Kesä-Elias 2/2022

Uudenmaan Kirjoi�ajat ry

Kulttuurilehti

KESÄ 2/2022 Hinta 7,50 €

Kris�ina Vuori Kuinka historialliset romaanit syntyvät

Leena Sainio ja naisen iso ongelma

Novelleja

2

Elias 2/2022

Retkikohteemme esi�äytyy

Reuna Publishing Housen hallituksen väkeä inventoimassa varastoa. Vasemmalla Johanna Hasu, Tarja Jussila, Olli Sarpo ja Jukka Sakki. Kuva: Henna Viren.

Siihen aikaan, kun kirjailijat kustantamon os�vat Reuna Publishing House Oy aloi� loppuvuodesta 2021. Meille sano�in: ”Kyllä taiteilijoiden hymy hyytyy, kun arki alkaa.” Ei ole hyytynyt. Jo ensimmäiset toimintakuukaudet ovat osoi�aneet epäilijöiden toiveet turhiksi. Tai si�en intohimosta, pelo�omuudesta ja uteliaisuudesta viehä�ynyt joukko kirjailijoita ei pidä kustannustoimintaa arkisena.

Tiedämme, e�ä elämä ei onneksi ole silkkaa ruusuilla tanssimista ja täydellisyys on tympeää, e�ä kirjallisuus ja kul�uuri pitävät ihmiskunnan hengissä. Siksi voimme katsoa tulevaisuuteen valoisin mielin ja olla parhaamme mukaan hyvän kirjallisuuden asialla. Olemmekin eh�neet järjestää jo useita kirjallisuus-, kulttuuri- ja hyväntekeväisyystapahtumia.

Kirjailijoiden omistama ja johtama kustantamo vaalii Tarja Tornaeuksen luomaa perinne�ä tehdä asiat omalla tavallaan. Jatkamme suopeissa merkeissä kulkevaa tarinaa, kirjoitamme siihen uusia säkeitä ja väritämme sitä näköiseksemme.

Kevään 2022 kirjat (14 nimeke�ä) ovat jo pääosin ilmestyneet. Syksyn tuotanto (12 nimeke�ä) on tai�oja toimitusvaiheessa. Vuoden 2023 sato on jo kypsymässä sekin. Uusia, hienoja kirjoja on tulossa ja nimekemäärä kasvussa.

Useimpien kustantamoiden sivuilla lukee: Emme ota vastaan uusia käsikirjoituksia. Reuna Publishing House Oy o�aa; haluamme katsoa mitä on tarjolla. Kustannusraa�mme ja koelukijamme ovatkin täystyölliste�yjä.

Yleiskustantamona meillä on käsikirjoituksille vain joitakin rajoi�eita. Oppikirjoja, sarjakuvia tai uskonnollista kirjallisuu�a emme kustanna. Keskustelua ja mielipiteitä herä�ävät �etokirjat sen sijaan kiinnostavat, samoin kuin uusia näkökulmia luova kaunokirjallisuus.

Olli Sarpo toimitusjohtaja Reuna Publishing House Oy

Elias 2/2022

3

Päätoimittajan kynästä Novelleja Kun tätä KesäElias-lehteä ale�in suunnitella, sanoin Eliaksen toimitukselle, Ukirin hallitukselle, e�ä olisi mukava saada lukea kesänovelleja. Siitä läh� idea pyytää novelleja yhdistyksemme jäseniltä.

Novellissa on noin 1 000–8 000 sanaa, ja se kertoo vain yhdestä aiheesta tai lyhyen katkelman jostakin tapahtumasta.

Kesänovelli mielletään roman�seksi kertomukseksi, jonka tapahtuma-aika on kesä. Novelli on �ivis tarina, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Novelleja tuli jäsenistöltä yksitoista kappale�a. Teks�t olivat aiheiltaan hyvin erilaisia.

Se oli ilahdu�avaa.

Kärkikolmikko ero�ui teksteistä selväs�.

Ykkössijan vei Esko Kukkosen Meidän ukin evakkomatka. Se vetosi ajankohtaisuudellaan ja koske�avuudellaan.

Kakkossijan nappasi Paula Kokkosen Matkan muisto. Vaikka kesää ei novellissa mainitakaan, teks�n tode�in olevan kirjallises� korkeatasoinen ja ilahdu�ava hyvän mielen tarina.

Kolmanneksi eniten pisteitä sai Kirs� Mäenpään s. Vilkunan Helluntaiheila. Se on her�ainen kesänovelli, jonka avoin loppuratkaisu saa lukijan mie�mään, miten tarina jatkuu.

Neljänneksi tuli Ulla Welin Karkkipussi-novellillaan. Roman�nen tarina etenee juohevas� ja palkitsee lukijan.

Viidennen sijan sai Marja-Leena Lyyra-Kukkosen Käsi kesäyössä. Se on lyhyt, mysteerinen väläys, joka olisi saanut olla pitempi.

Kuudenneksi tulleen Riika Helle-Kotkan Hymy saa lukijan aivot vinksahtamaan oveluudellaan.

Päätoimittaja Sirpa Suominen

Sisällysluettelo s. 2 Kul�uuriretki kustantamoon – kesäretkimainos s. 3 Kesäretkikohde Reuna Publishing House Oy esi�äytyy – Olli Sarpo s. 4 Päätoimi�ajalta – Sirpa Suominen s. 5 Puheenjohtajan terveiset – Chris�ne Hammar s. 6 Kris�ina Vuoren haasta�elu – Anna Laaksonen s. 8 Leena Sainion haasta�elu – Eija Rahikanen s. 9 Pilkunviilausta – Paula Kokkonen s. 10–15 Kirjanurkka: A. H. Tammsaare: Judit (Juudit) – Hannu Niklander; Kari Sallamaa: Auringon kirjoi�ama – Anneli Rosell; Ulla Welin: Mummin tarina – Anna Laaksonen; White Raven: Kuiskaus hiljaisuudesta – Marja-Leena Lyyra-Kukkonen ja Anneli Rosell; Tommi Parkko: Runoilijan työkalupakki – Rii�a Welroos ja Chris�ne Hammar; Ou� Lappalainen: Puhu elämä minuun – Marjo Ojalammi s. 16 Yhdistyksemme retki Forssaan – Eija Sandberg s. 17 Ulla Welin on takuuvarma viihdy�äjä. Yhdistyksen vuosikokous – Sirpa Suominen s. 18–22 Novelleja: Meidän ukin evakkomatka – Esko Kukkonen; Matkan muisto – Paula Kokkonen; Helluntaiheila – Kirs� Mäenpää s. Vilkuna; Kaatunut karkkipussi – Ulla Welin; Käsi kesäyössä – Marja-Leena Lyyra-Kukkonen; Hymy – Riika Helle-Kotka. s. 23 Karhu – Sofia (9 vuotta), Eeli (11 vuotta), mummi. s. 24 Kirjailijavierailut 4

Elias 2/2022

Kulttuurilehti Eliaksen julkaisija: Uudenmaan Kirjoittajat ry Nylands Skribenter rf Päätoimittaja ja taitto: Sirpa Suominen Toimitussihteerit: Christine Hammar, Paula Kokkonen, Anna Laaksonen ja Marja Naapuri.

Toimitus: Ukirin hallitus

ISSN 2243-3414 (painettu) ISSN 2243-3422 (verkkojulkaisu) Paino: Nurmiprint Oy, Nurmijärvi 2022 Kansikuvassa: Kirjailija Kristiina Vuori.

Kuva: Tammi. Kuvaaja: Veikko Somerpuro Piirrokset / Pixabay: s. 4 AnneliseArt

Uudenmaan Kirjoittajat ry Nylands Skribenter rf Puheenjohtaja: Christine Hammar Varapuheenjohtaja: Riku Räihä Sihteeri: Eija Rahikainen Jäsenet: Irene Honkanen, Eija Sandberg, Sirpa Suominen ja Ulla Welin.

Varajäsenet: Paula Kokkonen ja Maria SaloPulliainen.

Taloudenhoitaja: Christine Hammar

www.ukir.info Elias ilmestyy pääsääntöisesti kaksi kertaa vuodessa: huhtikuussa ja lokakuussa. Seuraava Elias-lehti ilmestyy lokakuussa 2022.

Aineistot: Lehteen tulevat tekstit ja kuvat 31.8.2022 mennessä osoitteeseen uudenmaan@gmail.com Toimitus päättää julkaisusta ja pidättää oikeuden tehdä saamaansa materiaaliin toimituksellisia muutoksia.

Tekstit: Lähetä vain täysin valmis teksti.

Keskeneräisiä tekstejä ei huomioida.

Tekstien pituus max. (5800–5900) merkkiä kaksi A4-sivua. Tallennusmuotona .RTF. Jos tekstin sommittelu on tärkeä, lähetä mukana lisäksi .PDF:ksi tallennettu versio (koskee runoja).

Kirjoita tekstit omalla äänelläsi, älä kopioi suoraan toisten tekstejä. Mainitse lähteet.

Kuvat: Mikäli tarjoat tekstisi kanssa kuvia, huomioithan, että valokuvia tai piirroksia EI saa kopioida internetistä tai kirjoista ilman lupaa. Jos löydät internetistä kuvan, jonka haluat tekstiisi, kysy valokuvan ottajan tai piirtäjän (kuvan oikeudenhaltijan) lupa, ja lähetä hänen antamansa lupa tekstisi yhteydessä, lisäksi hänen yhteystietonsa. Kirjoista otetuista, skannatuista tai valokuvatuista kuvista tarvitaan myös kustantajan lupa.

Kuvat JPG-kuvina.

Kuvien tiedostokoko väh. 2 Mt. Tarkista kuvan koko itse ennen lähettämistä. Kuvakoko 100–990 kt ei ole julkaisukelpoinen.

-

a

s

a

-

Puheenjohtajan pöydältä RETKELLE! ”Ai, miten kivaa!” muistan ajatelleeni, kun ope�aja kertoi meidän lähtevän luokkaretkelle Fazerilaan. Bussissa lauloimme, pidimme pienen �etovisan ja mie�mme, mitä kaikkea tehdaskierroksella saisi maistella.

Samoin aja�elen nyt retkestä Myllykoskelle, Kouvolan kupeeseen, jonne matkaamme 9.7. tutustumaan Reuna Publishing House Oy:n toimintaan.

Olen aina silloin tällöin käynyt eri kustantamojen sivuilla etsimässä itselleni kirjoi�ajana tärkeitä �etoja. Ymmärrän, e�ä tarinani tulee olla mielenkiintoinen, e�ä kirjoi�ajan ääneni on kuulu�ava lukijan korvissa hänen lukiessaan sitä ja e�ä henkilöhahmojeni tulee olla mielenkiintoisia. Teks�n tulee olla viimeistelty ja kiillote�u sellaiseen kuntoon, e�ä se loistaa kustannnustoimi�ajan silmiin kuin Betlehemin täh� ensimmäisen luvun ensimmäisestä lauseesta alkaen.

On kuitenkin vaikeaa �etää, mikä ja millainen teks� milloinkin loistaa kustannustoimi�ajan silmiin kuin Betlehemin täh�. Sitä paitsi hänellä on voinut olla huono päivä, jolloin kaikki on mennyt pieleen he� aamusta: lapsi kiuku�eli oikein huolella, auto ei lähtenyt käyn�in ja koira karkasi aamulenkillä.

Tuppaa unohtumaan, e�ä kustantamossa työskentelee ihmisiä, ei koneita, kun kädessä on kustantamon lähe�ämä kohtelias, määrämuotoinen mu�a kielteinen kirje/sähköpos�, vaikka lähete�y käsikirjoitus omasta mielestä on ollut juuri kustantamon julkaisuohjelmaan sopiva, kiillote�u, virheetön ja tosi hyvä.

Kustantamohan ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, eikä kustannustoimittaja ole kirjoi�ajavalmentaja. Suuret kustantamot vastaano�avat vuosi�ain jopa tuhansia käsikirjoituksia, joista arvioinnin perusteella kustanne�avaksi päätyy pieni osa, joten oman käsikirjoituksen pitää todella ero�ua siitä massasta.

Jos kustantamossa on arvioinnin jälkeen pääte�y, e�ei sitä oteta kustannus ohjelmaan, vaikka se siihen soveltuukin, on parasta istua alas ja mie�ä mikä tarinassa on vikana ja kirjoite�ava & puleera�ava se uudestaan. Arvioin�palvelua on tässä kohdassa hyvä käy�ää.

Jos se ei sovellu kustannusohjelmaan (= kustantamo ei kustanna kyseistä genreä), on edessä mahdollises� si�enkin uudelleen kirjoi�amista ja uuden kustantajan etsimistä.

Kun käsikirjoitus si�en on lähete�y uudelle kierrokselle soveltuviin kustan-

tamoihin, on odotusaikana paine�ava pers penkkiin ja aloite�ava uusi tarina.

Kul�uuriretkellämme tutustumme pienen kustantamon toimintaan, mu�a sekään ei varmas� ole hyväntekeväisyyslaitos.

Tulee olemaan todella mielenkiintoista kuulla Reuna Publishing House Oy:n toiminnasta.

Muista ilmoi�autua retkelle viimeistään 23.5. mennessä lähe�ämällä sähköpos�a: uudenmaan(at)gmail.com.

Tervetuloa mukaan!

Christine Hammar puheenjohtaja Uudenmaan Kirjoittajat ry

Kannatusjäsenille kiitos Ylen harvoin kirjoi�ajat rypevät rahassa, joskus eurojen puute tuntuu jopa mahassa ja sil� haluaisimme upeaa lehteä tuo�aa ja myös siihen luo�aa e�´ lehden kustannukset saamme hoideltua, laskupinon pois voideltua.

Siis auta ja kannata meitä, te kanna�ajat oo�e enkeleitä, ja vastalahjaksi me annetaan to�a kai kirja; proosaa tai runoja, kumpaa halutaan.

Kiitoksin Uudenmaan Kirjoi�ajat ry.

Kirjakauppakissa Nappi odo�aa Myllykoskella retkeläisiä saapuvaksi.

Kuva: Markku Nykänen Elias 2/2022

5

kirjailija

Kuva: Tammi. Kuvaaja: Veikko Somerpuro

Kristiina Vuori – kymmenen vuotta, kymmenen kirjaa Järvenpääläinen kirjailija Kris�ina Vuori valloi� historiallisen romaanin ystävät kertaheitolla vuonna 2012 esikoisteoksellaan Näkijän tytär. Viime vuonna ilmestyi hänen kymmenes teoksensa Same�in kätke�y.

Kris�ina Vuori on lukenut aina. Hän oli vähän toisella kymmenellä, kun hän puolisalaa siirtyi Järvenpään kirjaston lastenosastolta aikuisten osastolle. Ja mikä aarreaitta se olikaan! Kristiina suorastaan ahmi Sergeanne Golonin Angelika- ja Julie�e Benzonin Catherinesarjat, mu�a suurimman vaikutuksen teki Annemarie Selinkon Désirée.

– Koulussa historiantunnit olivat mahdo�oman ikäviä, pelkkää vuosilukujen pän�äämistä eikä mielestäni mitään yhtymäkohtaa todelliseen elämään. Kunnes yhtenä päivänä historiankirjan sivulta löytyi kuva Jean-Bap�ste Bernado�esta, ja hänestähän minä olin juuri lukenut Désirée-kirjasta! Sen niminen ihminen oli siis ihan oikeas�kin ollut olemassa 6

Elias 2/20229

ja silloisen Ruotsi-Norjan kuningas.

Désiréestä tuli avioliiton kau�a RuotsiNorjan kuningatar Desideria, ja mie�n miten paljon mielenkiintoisemmin historiankirjatkin voisi kirjoi�aa. Opin historiasta paljon enemmän romaaneja kuin koulun oppikirjoja lukemalla, kertoo Kris�ina.

Yhtäkkiä historia alkoi todella kiinnostaa, ja yläasteikäisenä Kris�ina itsekin kirjoi� ruutuvihkoon historiallisia tarinoita. Lukeminen ja kirjoi�aminen olivat pakoa arjen todellisuudesta, ja Kris�ina viihtyi paljon paremmin kirjoineen ja vihkoineen sohvannurkassa kuin ulkomaailmassa.

Pelko pois ja koh� mestaruu�a Kirjoi�aminen jatkui aikuisiällä, vaikka muu�kin muotoaan työelämän teksteiksi. Tiedo�ajan työssä kului useampi vuosi, kunnes 40 vuo�a täyte�yään Kris�ina havahtui siihen, e�ä elämässä täytyy olla jotain muutakin. Hän ei halua jäädä

eläkkeelle bisnesmaailmasta.

Kuin taivaan lahjana Järvenpään Opistolla oli silloin käynnistymässä Pauliina Suden vetämä kurssi Kirjoita kirja, pelko pois! Kurssilla saivat alkunsa Kris�inan romaani Näkijän tytär ja vertaistukena toimiva ”Kynäpirkkojen” ryhmä, joka edelleen kuukausi�ain kokoontuu puntaroimaan toistensa kirjoituksia.

– Aluksi oli ihan hirveää antaa tekstejään toisten lue�avaksi. Jos kurssin nimessä ei olisi ollut sanoja ´pelko pois´, en varmaan olisi edes osallistunut siihen.

Myöhemmin olen �etys� ollut iloinen, e�ä uskalsin.

Kurssin pääty�yä Kris�inaa kehote�in hakemaan Oriveden opiston Koh� mestaruu�a -opintoihin. Kris�ina haki, tuli valituksi ja aloi� yhdeksän kuukauden pituisen vuoro�eluvapaan. Orivedellä Kris�ina työs� Näkijän tytärtä eteenpäin. Kun vuoro�eluvapaa pää�yi, Kris�inalla oli kustannussopimus. Toisen romaaninsa jälkeen hän jä�äytyi vapaaksi kirjailijaksi.

kertoo Oma tapa toimia Kris�inan tapa kirjoi�aa kirjaa ei ehkä ole se perinteisin. Orivedeltä tar�ui rytmi, jonka mukaan hän kirjoi�aa kuukaudessa 30–50 liuskaa ja lähe�ää ne kustannustoimi�ajalleen lue�avaksi.

Sillä välin, kun kustannustoimi�aja lukee, Kris�ina kirjoi�aa seuraavaa satsia. Tällaiset muutaman kymmenen sivun pituiset �edostot kulkevat Kris�inan ja kustannustoimi�ajan välillä pariin kolmeen kertaan, kunnes koko kirja on kasassa ja isompi muokkauskierros alkaa.

– Vasta kun kirja on tai�ovaiheessa, tulostan sen kokonaan paperille ja teen – kustannustoimi�ajan kauhuksi – joskus suuriakin muutoksia, vaikka siinä vaiheessa ei �etenkään enää pitäisi. Aina kirja on kuitenkin saatu painosta ulos ajallaan.

Valtavas� taustatyötä Kunkin kirjan perustaustatyö vie aikaa kahdesta kolmeen kuukau�a. Taustatyötä varten Kris�inalla on työhuoneessaan satojen kirjojen käsikirjasto ja myös YouTuben How to -videot ovat korvaama�omia �etolähteitä. Lisäksi Kris�ina on käynyt muun muassa kehruukurssin

Kris�ina Vuoren ensimmäinen romaani Näkijän tytär kertoo roman�ikasta ja petoksesta, taistelusta ja taiasta 1200-luvun Suomessa.

Kirjakuvat: Tammi

ja ruisleipäkurssin saadakseen tuntumaa siihen, millaista elämä oli satoja vuosia si�en. Kehrääminen esimerkiksi vei paljon enemmän aikaa kuin hän oli kuvitellut.

Myös erilaiset harrasteseurat, kuten Suomen keskiaikaseura, ovat olleet suureksi avuksi Kris�inan �edonhaussa. Kaikissa kirjoissaan Kris�inalla on asiantun�jatarkastaja, joka kommentoi faktoja: olisiko asiat todella voitu tehdä Kris�inan kuvaamalla tavalla. Työkalut ja työntekotavat, ruokalajit, asumukset, vaatteet ja kankaat, kaikki on huolella käyty läpi auten�suuden varmistamiseksi.

”Homma tehdään perslihaksilla” Kirjoi�aessaan Kris�ina käy�ää ihan tavallista tekstinkäsittelyohjelmaa.

Yleensä rinnakkain on kaksi eri dokumen�a – toisessa on kirjan varsinainen teks� ja ”sälä�edostossa” erilaisia huomioita ja muiste�avia yksityiskoh�a.

Teks�massan kertymistä ja aikataulussa pysymistä Kris�ina seuraa taulukkolaskentaohjelman avulla.

Kirjoi�amisvaiheessakin Kris�inan työpäivästä kuluu edelleen 1–2 tun�a taustatöiden parissa, jolloin intensiiviselle kirjoi�amiselle jää aikaa kolmesta

Vuonna 2021 ilmestyneessa romaanissa Same�in kätke�y 1640-luvun Turku herää eloon. Mysteeri kielletyn suhteen seurauksia.

neljään tun�a. Kris�ina aloi�aa päivän kirjoitusurakan aina lukemalla ja editoimalla edellispäiväisen teks�n, jo�a hän pääsee oikeanlaiseen vireeseen.

– Näen usein kirjan alun mielessäni ikään kuin videopätkänä. Vähän ajan kulu�ua näen loppukohtauksen. Siinä välissä on pitkä harmaa osuus, joka si�en alkaa täydentyä. Minulla on usein jo synopsisvaiheessa �edossani kirjan julkaisupäivä, ja viimeinen kuukausi on yleensä todella työteliäs. Saatan kirjoittaa yötä päivää.

Kirjoi�aminen on kuitenkin juuri sitä, mitä Kris�ina haluaa elämässään tehdä.

Hänen neuvonsa kaikille kunnianhimoises� kirjoi�amiseensa suhtautuville ovat yksinkertaiset: – Lue paljon, laidasta laitaan kaikenlaista kirjallisuu�a. Myös ihan erilaista genreä kuin mitä itse kirjoitat. Ja tee kirjoi�amisesta ru�ini, varaa �e�y aika päivästä tai viikosta kirjoi�amiselle.

Homma tehdään perslihaksilla, sillä kirja syntyy vain kirjoi�amalla.

Anna Laaksonen

Syksyllä 2022 ilmestyvä, 1600-luvulle sijoittuva roman�nen mysteeriromaani Kesytön liekki vie lukijan Fiskarsin ja Mus�on ruukkien alkuvaiheisiin.

Elias 2/2022

7

Lukukokemus pienoisromaanista: Leenu, Liinu ja Tiinu – rajansa rinnoillakin – Heissan Leena! Kuuluuko?

– Heissan Eija! Näkyykö?

Tode�uamme Google Mee�ssä e�ä näkyy ja kuuluu, keskityimme itse asiaan: Leena Sainioon ja hänen pienoisromaaniinsa Leenu, Liinu ja Tiinu – rajansa rinnoillakin.

Oopperalaulaja ja kirjailija Leena Sainio kuvaili itseään sanoilla ”kiivas ja kuumaverinen, joka osaa kuitenkin nauraa itselleen”. (Itse lisäisin: elämää pursuva, hersyvä nainen!) Hän kertoi olleensa vakava pikkulapsi, joka kiinnostui Ollin pakinoista ja kehi�eli omien kirjoitustensa tyyliksi vinon huumorin. Leena tuumi, e�ä hänen huumorintajunsa on perintöä isältään ja isoisältään. Musiikki vei kuitenkin mukanaan ja joh� valmistumiseen Sibelius-Akatemiasta oopperalaulajaksi.

Sain �etää, e�ä Anita Välkki oli huudahtanut kerran Leenalle: ”Sinä se olet sellainen komedienne!”

Kirjojen julkaisu häämö� oopperalaulajaksi valmistumisen jälkeen vielä kaukaisessa tulevaisuudessa, vaikka kirjoittaminen oli kuulunut Leenan vahvuuksiin lapsesta läh�en.

Pienoisromaani Leenu, Liinu ja Tiinu – rajansa rinnoillakin on fik�ivinen teos

8

Elias 2/2022

perustuen omakohtaisiin kokemuksiin isorintaisuudesta ja sen tuomista ongelmista. Niitä ovat esim. terveydelliset näkökulmat ja vertaistuen puute. Nykypäivän kauneusihanteiden keskellä isorintaisuu�a ei ole liiemmin käsitelty. Mustan huumorin avulla monien vaikeidenkin asioiden esi�äminen helpo�uu, poh� Leena.

Leenun, Liinun ja Tiinun – rajansa rinnoillakin on julkaissut toukokuussa 2022 Enostone kustannus.

Aiemmin Leena Sainio on julkaissut runokokoelman Särmää serenadissa (Pesä 2019) ja lastenrunokokoelman Rapuooppera (Enostone 2021) sekä lukuisia ar�kkeleita kirjallisuuslehdissä.

Pienoisromaani Leenu, Liinu ja Tiinu – rajansa rinnoillakin Kaiken keskiössä on oopperalaulaja Leenu Lax, joka kuvailee itseään liianisorintaiseksi normirintaisten keskellä. Hän on tympääntynyt jä�rintojensa aiheuttamiin ongelmiin ja häpeään ja perustaa lopulta blogin, jossa valaisee kärsimyksiään kaikelle kansalle.

Sivu sivun jälkeen Leena Sainio tarjoilee lukijoilleen sana-akroba�aa ja hersy-

vää huumoria vakavan asian takaa. Nykyajan kehoposi�ivisuuden pumpulissa eläville tämä kirja pursuaa (ison) rinnan mitalla ulos kirjakaupan myyn�telineistä!

Näin Leenu määri�elee blogissaan liianisorintaisuu�a: ”Kuka on liianisorintainen?

Esimerkiksi sellainen, joka ei pysty �sseiltään leikkaamaan varpaankynsiään. Sellainen, joka ei saa käsiänsä puuskaan.

Sellainen, joka ei kävellessään näe mihin astuu. Sellainen, joka joutuu pakkasellakin kulkemaan takki auki. Ja moni, moni muu. Liianisorintaisuus on myös syvä, psyykkinen kokemus, jota kukaan muu kuin liianisorintainen ei kykene käsi�ämään.

Blogi pyrkii avaamaan muillekin tätä mysteeriä.”

Rytmiä Leenun blogiteksteihin tuovat kommen�t, jotka kasvavat nopeas� nykyelämästä tunniste�aviksi persooniksi minkä tahansa sivuston kommen�ken�stä. Mielipiteensä ilmaiseva, nimimerkkien suojissa mölyävä lauma sitoo teoksen mainios� tähän aikakauteen ja julkisuuden nurjaan puoleen. Niin Leena kuin Leenukin ase�avat itsensä rohkeas� alt�iksi kaikelle mitä elämä tuo ja sen lisäksi vielä vetävät huomion puoleensa. Ihan tarkoituksellakin.

Kommen�ken�en esimerkki kirjoa: ”Tuleppa miulle lauleleen jä� rinat tänne heiluun t. Jykke” ”Hirveän surullista. Taide on vissiin mene�änyt jotain suurta sun bosies takia. Eh eh Lakkaisit jo vali�amasta. Mutta blogi on kouku�ava, sitä en kiellä. Joten jatkoa odotellessa... nimim. Sosiaalipornoa rakastava” ”Pukeudu mustaan säkkiin ja laula lootusasennossa mikkiin. Sillon suo ei kato kukaan. Tai si�e sinusta tulee rikas t. Markku” Mielestäni vies� huumorin takaa tuo esille ja pohdi�avaksi tärkeitä asioita nykypäivässä.

Mu�a lukijoina meille on salli�u hervoton hihitys, jopa käkätys Leenua, Liinua ja Tiinua ahmiessamme. Hersyviä lukuhetkiä toivoen!

Eija Rahikainen

Pientä pilkunviilausta...

Pilkku ja kuin-ilmaukset Pilkku on vahva välimerkki. Muistutuksena tästä klassinen esimerkkipari, jossa pilkun paikka on jopa kohtalon kysymys.

Apua, ei Siperiaan.

Apua ei, Siperiaan.

Vaikka noudate�avia pilkkusääntöjä onkin runsaanlaises�, on tapauksia, joissa kirjoi�aja saa itse pää�ää käy�ääkö pilkkua vai ei. Kielenhuolto sallii kuin-ilmauksissa ns. taukopilkutuksen, mikä antaa kirjoi�ajalle vapauden korostaa ilmaisuaan oman tyylinsä mukaises�. Tässäpä joitakin huomioita kuin-ilmauksista.

1. Tavallinen vertaileva kuin-rakenne ei vaadi pilkkua.

Tänään on kylmempi päivä kuin eilen.

Veljeni muu� omilleen nuorempana kuin minä.

Osaat kirjoi�aa paremmin proosaa kuin runoa.

Pilkkua ei tarvita sellaisessakaan vertailussa, jossa kuin aloi�aa kokonaisen lauseen.

Näy�ää siltä kuin tulossa olisi aikainen kevät.

Hän teki niin kuin parhaaksi näki.

Talonväki istui hiljaa kuin olisi mykkäkoulu käynnissä.

Haukoin henkeäni kuin ilma olisi loppunut.

2. Silloin kun vertailu ei ole täysin yksiseli�eistä, voidaan pilkkua kuin-sanan edellä käy�ää tai olla käy�ämä�ä. Yleensä tällöin kuin-sana aloi�aa fraasimaisen jälkilisäyksen.

Ukko rehvastelee rahoillaan(,) kuin olisi lotossa voi�anut.

He pakenivat kauhuissaan(,) kuin olisi peto perässä.

Ylläte�y jäykistyi paikoilleen(,) kuin olisi seipään niellyt.

Punertaa marjat pihlajan(,) kuin verta niissä ois.

3. Pilkkua voi käy�ää tai olla käy�ämä�ä, kun lii�okonjunk�o ennen kuin, niin kuin, samoin kuin, toisin kuin aloi�aa lauseen, joka on päälauseen jäljessä.

Tule nyt(,) ennen kuin myöhästyt junasta.

Olen hankkinut liput(,) niin kuin lupasin sinulle.

Kirja on runoteos(,) samoin kuin oli edellinenkin..

Emme saaneet alennusta(,) toisin kuin näytät luulevan.

4. Pilkku tarvitaan, kun kuin-ilmaus (lii�okonjunk�o) muodostaa kokonaisen lauseen, joka sijaitsee päälauseen edessä.

Ennen kuin suutut, laske viiteen.

Toisin kuin maailmalla luullaan, jääkarhuja ei kävele Helsingin kaduilla.

Niin kuin �edä�e, kirjasto on kiinni sunnuntaisin.

Samoin kuin lupaat, toteuta sanasi myös tekoina.

Paula Kokkonen Apunaan mm. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas

Elias 2/2022

9

Kirjanurkka A. H. Tammsaare: Judit (Juudit).

Virosta suomentanut Esko Karppanen.

136 sivua.

Tallinna-Kustannus 2021.

ISBN 9789535293692

Piiritetyn kaupungin leski Anton Hansen Tammsaare (1878–1940) oli virolainen lavean proosan eepikko, hieman syrjään vetäytyvä maalaismies ja si�emmin kansalliskirjailija, jonka kuva päätyi seteliin as�. Hänen asemansa säilyi maan erilaisissa vallan vaihdoksissa.

Albun kunnassa Järvamaalla oleva ko��la Põhja-Tammsaare (sama jonka mukaan hän kirjailijanimensäkin o�) on vuosikymmeniä toiminut huolella ja rakkaudella vaali�una ko�museona. Keskeisiä teoksia ovat romaanisarja Totuus ja oikeus (Tõde ja õigus) sekä hiukan veijarimaisempi romaani Hornanperän uusi paholainen (Põrgupõhja uus vanapagan). Maiden ja kirjallisuuksien väliset rinnastukset ontuvat au�ama�a, mu�a Suomeen verra�una voisi nähdä Tammsaaren olleen jotain Mikael Lybeckin, F. E. Sillanpään ja Urho Karhumäen väliltä.

Klišeenomaisia kuvia muodostuu, kun kirjailijan työtä arvioidaan hänen laajimpien tai tunnetuimpien teostensa pohjalta. Silloin voidaan väi�ää, e�ei nelinäytöksinen näytelmä Judit ollut tyypillisintä Tammsaarea. Oli kuinka oli, vuonna 1921 ilmestynyt draama toimii mainios� myös lukunäytelmänä.

Jäntevä teos on saanut Esko Karppasen käsissä oivallisen suomennoksen, joka ei montaa kertaa epäilytä. Tosin kerran hyvin alkajaisiksi ihme�elin, e�ä alkuteks�n ammumehed on suomenne�u pyssymiehiksi. Sana tosiaankin löytyy Tammsaaren alkuteks�stä. Kielitajussani pyssy 10

Elias 2/2022

vii�aa nimenomaan tuliluikkuun. Verrata voi ruotsin bössa ja tanskan bøsse -sanoihin. Taustaltahan löytyy la�nan buxis, jonka taustalta kreikan, pyksís, puksipuinen putki. Toki lapsuudesta muistan, kuinka tä�-ihmiset varoi�elivat pikkupoikia leikkimästä nuolipyssyillä, mu�a ehkä olisin sentään suomentanut muinaiset ammumehed jousimiehiksi.

Judi�n tarina pohjautuu vanhatestamen�llisiin apokryfikirjoihin kuuluvaan Judi�n kirjaan. Se puolestaan on peräisin ensimmäiseltä vuosisadalta eKr. ja siis Vanhan testamen�n konteks�ssa uusi. Tapahtumat sijoi�uvat maailmanpolii�seen �lanteeseen, jossa Nebukadnesar II (642–562) hallitsi Uus-Babyloniaa ja �ukensi ote�aan myös Pales�inan suuntaan. Oikeastaan etäällä oleskellu�a val�asta pelätympi ja myös ihaillumpi oli hänen sotapäällikkönsä Holofernes.

Tammsaare piirtää Holoferneesta kuvan monitasoisena henkilönä ja �etys� myös alfauroksena. Ja helppoahan voi�oisan valloi�ajan oli eroo�sesta saaliistaan nau�a, hänelle kiikute�in naisia lahjuksina, lunnaina, lahjoina ja muuten vain.

Holoferneen maineesta on kuullut myös israelilainen nuori leski Judit. Hän on älykäs nainen, joka hiipii piiritetystä ko�kaupungistaan palvelija�aren kanssa Holoferneen leiriin. Sieltä hän si�en palaa Holoferneen ir� lyöty pää mukanaan.

Siinä välissä on käyty hyvinkin kiintoisia keskusteluja vallasta ja ero�ikasta.

Tammsaaren kirjoi�ajatyypille on luon-

teenomaista vissi apeus, jonkinmoinen an�kliimaks, johon tämäkin tarina päättyy, vastaanoton riemu ko�kaupungissa la�stuu melko pian. Pelas�ko Judit sittenkään ko�kaupunkiaan vaikka sille jatkoaikaa hankkikin?

Näytelmässä moni himoaa ja harva tyydy�yy. Holoferneellä ei ole naisten suhteen määrällisiä ongelmia, mu�a ylenpal�suudessaan hän on yksin. Hänen leirissään on salaperäinen nimetön nuori mies, ja siinä vasta yksinäinen onkin. Ko�kaupungin päällikkö himoaa Judi�a, mu�a tyhjin toimin. Ja Judit on aivan erityisen ongelmallinen tapaus. Nuori neitsytleski, jonka mies Manasse oli kykenemätön. Judit himoaa Holofernestä, mu�a ei saa aikaan mitään eroo�sta.

Näytelmän henkilöiden seksuaalisuus on jotenkin unenomaista. Unessahan tahdotaan monenlaista, mu�a halujen toteu�aminen usein jää. Aika tuhrautuu lopu�omiin käänteisiin ja vastuksiin.

Kirjassa on kuvitusta Judi�n eri ees�läisistä tea�eriesityksistä. Yhteen Tarton Vanemuine-tea�erin esitykseen on liite�y varaus ”otaksu�avas�”. Varaus on paikallaan. Aikahaarukkaa on vuosille 1930–1939. Ja onko kuva tosiaankin Judi�sta? Keskellä näy�ämöä vangitsee katse�a vähäpukeinen nainen. Judit ei Tammsaarella juuri pääse vaa�eita vähentämään etenkään kolmansien henkilöiden läsnä ollessa. Tämä valokuva esi�ää juhlakohtausta, jossa on niin paljon väkeä kuin pienehkö näy�ämö vetää. E�ei kuva vain sentään olisi Oscar Wilden Salomesta tai Richard Straussin samasta aiheesta säveltämästä oopperasta? Kuvassa näkyy mitä juutalaisimmin pukeutunut mieshahmo – heitähän ei Holoferneen leiristä löytynyt. Onpa myös mukavas� istuva vallasnainen. Jospa si�enkin Salomen äi� Herodias? Kulissit ovat niin yleisorientaaliset, e�ä sopisivat vaikka kumpaankin näytelmään.

Hannu Niklander

Kirjanurkka Huomioita Kari Sallamaan kirjasta Auringon kirjoittama, Nils-Aslak Valkeapään runous Atrain & Nord 2021, ISBN 978-952-315-620-3 Kirjallisuuden dosen�, Oulun yliopiston eläköitynyt professori ja kirjailija Kari Sallamaa on kirjoi�anut paksun ja perusteellisen esityksen saamelaistaiteen moniottelija (kirjallisuus, kuvataide, musiikki) Nils-Aslak Valkeapään (Ailu, Áillohaš 1943–2001) runotuotannosta.

Auringon kirjoi�ama keski�yy paljol� seli�ämään Valkeapään kahta teosta: Beaivi, áhčážan (Aurinko, isäni, 1988) ja sen sisarteosta Eanni, eannážan, (Maa, äi�seni, 2001). Aurinko, isäni -kirjasta Valkeapäälle myönne�in Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto vuonna 1991. Maa, äi�seni ilmestyi hänen kuolinvuonnaan 2001.

Sallamaa aloi�aa esi�elynsä Valkeapään varhaistuotannosta, �etenkin, koska se on hänen myöhäisemmän kirjallisen työnsä perusta, kivijalka. Ilman sitä ei Valkeapään ajatuksia ja kehitystä runoilijana voi täysin ymmärtää.

Varhaistuotantoon kuuluvat runokokoelmat Giđa ijat čuovgadat, omakustanne 1974 (Kevään yöt niin valoisat.

Suomentanut Anneli Rosell. Kirjayhtymä, 1980.), Lávlo vizar biellocizáš 1976 (Laula viserrä sinirinta) ja Ádjaga silbasuonat 1981 (Lähteen hopeasuonet). Näistä kolmesta erilliskokoelmasta Nils-Aslak Valkeapää kokosi 1985 ilmestyneen yhtenäisteoksen Ruoktu váimmus (Ko� sydämessä).

Sallamaa nimi�ää Valkeapäätä saamelaisten kansalliskirjailijaksi ja PN-kirjallisuuspalkinnon saanu�a Aurinko, isäni -teosta saamelaisten yhteiseksi perhealbumiksi. Se onkin oiva nimitys kirjalle, jossa kuvituksella (tekijän omilla ja valokuvilla) on yhtä suuri (ellei suurempikin) osuus kuin itse teks�llä. Valkeapää kolusi kuusi vuo�a museoita ympäri Eurooppaa kootessaan saamelaisia ja näiden elinkeinoja kuvaavia valokuvia, joita valtaväestöjen edustajat ovat o�aneet ja käy�äneet omiin tarkoituksiinsa.

Paitsi runotekstejä Sallamaa seli�ää myös näitä valokuvia, koska ne muodostavat elimellisen kokonaisuuden teks�en kanssa, vievät tarinaa eteenpäin ja täydentävät sitä siinä missä teks�tkin. Sallamaa suosi�elee, e�ä hänen Auringon

kirjoi�ama -kirjaansa lue�aisiin yhdessä Aurinko, isäni -teoksen kanssa. Hän tosin myöntää, e�ä saamentaido�omille selitysten seuraaminen voi olla vaikeaa; Aurinko, isäni -kirjasta on olemassa oheisvihkonen, jonka suomennoksen on tehnyt professori Pekka Sammallah� (1992).

Molemmat kirjat, niin Valkeapään kuin Sallamaankin, ovat sen verran kookkaita, e�eivät ne sovellu tavalliseksi sängyssä tapahtuvaksi iltalukemiseksi.

Painavaa asiaa siis.

En �edä, millainen saamen taito Sallamaalla on, mu�a hän on suomentanut joitakin Valkepään runoja, toisia muu�anut ”runollisempaan suuntaan”. Suuri osa Aurinko, isäni -kirjan suomennoksista, joita Sallamaa käy�ää, ovat Pekka Sammallahden.

Huomiotani kiinni�vät itse asian lisäksi jotkin Sallamaan käy�ämät ilmaisut kuten porostelu ’hoitaa poroja, olla poronhoitoon elinkeinona keski�yvä’ tai kammeilu ’turvekammissa asuminen’ (en�saikojen yleinen asumismuoto kautta Saamenmaan). Hyvin oudolta omaan korvaani kulostaa sana ju�makeino. Tai kun hän kirjoi�aa, e�ei joku (runon henkilö) enää judi, eli siirry porotokan kanssa talvilaitumilta kesälaitumille. Nykysuomen sanakirjassa verbi on jutaa – jutamakeinosta olen kuullut ja mielestäni on oikein sanoa myös, e�ei joku enää jutaa vs. judi. Ainoa ju�, jonka �edän, on henkilö, eikä hänellä ole mitään tekemistä juta(a)misen kanssa. Toisinaan Sallamaan lauserakenteetkin ovat niin pitkiä ja sekavahkoja, e�ä ainakin minun pi� välillä peruu�aa ja lukea uudestaan ymmärtääkseni.

Kun teks�ä on 357 sivua, mukaan mahtuu painovirheitä ja epätarkkuuksia, myös [diakrii�set] tarkemerkit ovat aina haasteellisia.

Vuonna 2001 ilmestynyt Eanni, eannážan (Maa, äi�seni) on Aurinko, isäni -kirjan ”puoliso” sisältäen sekin valokuvia ja tekijän kuvituksia runojen lisäksi. Siinä missä Aurinko, isäni fokus on Saamen kansassa, Eanni, eannážan siir-

tää sen muiden alkuperäiskansojen elämään. Valkeapää toimi Maailman alkuperäiskansojen järjestön (World Council of Indigenous Peoples, WCIP) kul�uurikoordinaa�orina vuosina 1978–1981, ja veljes-/sisarkansojen elämä ja olot olivat hänelle tärkeitä.

Valkeapää loukkaantui vakavas� autoonne�omuudessa 1996 ja mene� joksikin aikaa muis�nsa ja toimintakykynsä, mu�a Eanni, eannážanin ilmestyminen toi hänet takaisin täydentämään sen työn, jonka hän oli aina �ennyt haluavansa tehdä.

Kari Sallamaa vali�aa moneen o�eeseen, e�ei Nils-Aslak Valkeapäästä (edelleenkään) ole olemassa elämäkertaa.

Minun �etoni mukaan elämäkertatyö oli aluillaan, ellei jo jossain määrin edennytkin, sitä tekemässä oli Marjut Aikio, mu�a käsi�ääkseni sairaus eh� väliin.

Työn jatkajasta, saa� sen valmistumisesta en �edä.

Paitsi oivallinen selitysteos Valkeapään runoudesta Sallamaan kirja on myös monella tavalla yleissivistävä, saamelaiseen elämään ja aja�eluun perehdy�ävä.

Sen voi lukea, vaikka ei osaisi sanaakaan saamea.

Nils-Aslak Valkeapään kuolemasta oli 26. marraskuuta 2021 kulunut 20 vuo�a.

Anneli Rosell

Elias 2/2022

11

Kirjanurkka

Ulla Welin: Mummin tarina Neirol-kustannus ISBN 978-952-7405-09-3 Kansi: Kari Kaisla Takakannen kuva: Elektra Minkkinen 235 s.

Mukaansatempaava Mummin tarina Iida Sanni Leppänen, os. Haavisto, syntyi vuonna 1882 Etelä-Pohjanmaan Kuortaneella. 130 vuo�a myöhemmin Sannin pojantytär Ulla Welin kirjoi� hänestä kirjan Mummin tarina.

Kirja alkaa 8-vuo�aasta Iidasta, jolle isänisä Paappa on tärkeä henkilö omien vanhempien ja sisarusten lisäksi. Paappa onkin mukana varsin �iviis� kirjan ensimmäisessä osassa Lapsuus ja nuoruus ja kirjan mukaan juuri Paappa sai Iidan pitämään päiväkirjaa.

Iidan nuoruus pää�yi vuoteen 1901, jolloin hänestä tuli 19 vuo�a itseään vanhemman leskikauppias Vihtori Leppäsen puoliso ja äi�puoli Vihtorin kolmelle ty�ärelle. Kutsumanimikin muu�ui Sanniksi, sillä yksi Vihtorin ty�äristä ja myös hänen sisarensa oli jo nimeltään Iida.

Kovin kauas ei Sannin syntymäkodistaan tarvinnut lähteä, sillä vauras kauppiaantalo kievareineen sijaitsi Tiistenjoella, Lapualla. Sannin päivät täy�yivät talonpidosta, äi�nä olemisesta kymmenelle omalle ja kolmelle Vihtorin lapselle, kaupan ja pos�n hoidosta, kutomisesta ja muista ompelutöistä sekä lukuisista luo�amustoimista niin koulun johtokunnassa, maamiesseuran naisjaostossa kuin Tiistenjoen rukoushuoneyhdistyksessä. Kievarin ja pankin sentään hoi� Vihtori.

12

Elias 2/2022

Leppästen elinpiiri ja aviolii�o olivat varsin edistyksellisiä. Sanni sai avioehtojen myötä omaa omaisuu�a. Taloon vede�in vuonna 1918 sekä sähköt e�ä puhelin. Kudontatöillään Sanni sai myös omaa rahaa. Välillä hänellä oli useampikin kutoja, kun ei itse muilta puuhiltaan ennä�änyt kutoa kaikkea sitä, mitä häneltä �la�in.

Omaisuutensa Leppäset mene�vät kahteen kertaan. Ensin Vihtorin huonos� sujuneiden laina-asioiden vuoksi vuonna 1919 ja toisen kerran tulipalossa, välirauhan aikaan, Vihtorin jo kuoltua. Sanni mene� kaiken uudelleen. Kolmaskin kerta oli ollut lähellä, mu�a siitä Sanni selvisi ty�ärensä Martan neuvo�elutaitojen avulla. Vihtori oli Sannin �etämä�ä kiinni�änyt kaiken omaisuutensa. Tämä selvisi Sannille vasta perunkirjoituksessa Vihtorin kuoleman jälkeen.

Ei voi kuin ihmetellä sitä sisua, millä Sanni näistä menetyksistään selvisi. Sanni joutui hautaamaan miehensä lisäksi kaksi omaa lastaan. Onneksi �ivis perheja sukuyhteisö sekä lukuisat lastenlapset toivat iloa elämään. Myös musiikki, erityises� laulaminen, ja uskonto olivat suureksi lohduksi Sannin elämässä.

Mummin tarina oli mukaansatempaava lukukokemus. Kirja etenee kronologises� ja johdonmukaises� kuten päiväkirjan kuuluukin. Vain aivan ensimmäisten vuo-

sien osalta teks�ssä on lapsenomainen sävy, siitä eteenpäin tyyli säilyy samana riippuma�a siitä, onko Sanni parikymppinen vai kuusikymppinen eli kertoja ei ikään kuin kasva ja muutu kertomuksen mukana. Lukiessani hiukan hämmästelin tätä, sillä olisi luullut nuoren vastavihityn vaimon kirjoitusten olevan tyyliltään erilaisia kuin kymmeniä vuosia vanhemman mummin. Jälkikäteen tähänkin löytyi selitys: luin toisaalta, e�ei mitään Sannin itsensä kirjoi�amaa päiväkirjaa ollut olemassakaan. Welin on siis kynäillyt Mummin tarinan muihin lähteisiin – kirjeisiin, leh�leikkeisiin, kuulopuheisiin ja omiin muis�kuviinsa perustuen, eikä ehkä tullut ajatelleeksi tyylinmuutoksen ja kasvukertomuksen tarpeellisuu�a. Tai si�en se oli �etoinen valinta, kirjastahan jäi kuitenkin varsin auten�nen vaikutelma.

Kirjan Welin on omistanut lapsilleen ja serkuilleen. Heille se on varmas� korvaamaton �etolähde siihen osaan sukuhistoriaa, josta heillä itsellään ei ken�es ole kunnollista muis�kuvaa.

Anna Laaksonen

Kirjanurkka Tunteet kuin arat linnut White Ravenin runokirjan Kuiskaus hiljaisuudesta takakansiteks�n mukaan tunne-elämä ja sen aja�eleminen on haasteellista. Vielä haasteellisempaa on tunteiden sanoi�aminen: pitäisi tunnistaa tunne suoraan ja torjuma�a sekä löytää sanat sortuma�a tunnelmoin�in.

Tunnelmoinnin White Raven väl�ää kiite�äväs�, joskin tunteiden kohtaaminen näy�äytyy paikoin hipaisunomaisena.

Tunteet virtaavat, tulevat ja menevät, etsivät paikkaansa kuin arat linnut.

Tunteiden lailla virtaavat sanat White Ravenin runoissa: sanat etsivät paikkaansa, unohtavat rytminsä ja tuntuvat jakautuvan säkeiksi mielivaltaises�. Säkeet rakentuvat kolmesta kahdeksan säkeen mi�aisiksi säkeistöiksi, jotka jatkavat matkaansa läpi kirjan lukijan tavoi�ama�a punaista lankaa.

Matkan varrella lukijan lepohetkiä ovat muutamat kuvat: lastemme muo�eihin valuva perimä, hiljaisuudessa kuuluvat rakkauden nuo�t tai väsyneet korvat, jotka ovat / kyllästyneet kuulemaan / tyhjiä lauseita / lupauksia joihin rakensin /elämäni näköisen / pilvilinnan. Runo on merkityksillä lada�ua kieltä. Kuiskaus

hiljaisuudesta hakee ensisijaises� rakkauden merkitystä, sen vaihtelevaa todentumista. Rakkaus pitää kädestä, seisoo vierellä koe�elemuksissa, viiltää ja parantaa, on turvallinen satama. Rakkaus on kuolemaakin vahvempi: seison vierelläsi / vaikka elämä katoaisi sinusta / hiljalleen / kevyen tuulen lailla / puhaltaen sinut taivaisiin / odotat minua kauniissa puutarhassa.

Ilmaisua rikastu�aa, jos kirjoi�aja pysähtyy hetkeksi poh�maan, mihin kuva�ava ilmiö vertautuu, rinnastuu ja tukeutuu. Mistä tämä tunne sai alkunsa?

Mitä tu�ua tai uu�a siinä on? Joustava liike yksityisestä yleiseen, ihmisyydestä itseen kulje�aa lukijaa koh� avartuvia näköaloja.

Kaiken kaikkiaan White Ravenin Kuiskaus hiljaisuudesta on kiinnostava lukukokemus. Kirjaa voi suosi�aa lahjakirjaksi rakastuneille ja rakastumisesta unelmoiville, miksei myös laaja-alaises� runoja lukeville.

Kuiskaus kuuluu huutoa paremmin.

Hiljaisuus tehostaa kuiskauksen voimaa.

Marja-Leena Lyyra-Kukkonen

White Raven: Kuiskaus hiljaisuudesta BoD, 2021.

56 s.

ISBN 978-952-80-7901-9

Tummuudesta valoon Kun sain arvioitavakseni yhdistyksemme jäsenen White Ravenin (pseudonyymi) kirjasen Kuiskaus hiljaisuudesta, oli ensimmäinen ajatukseni: miksi kirjoi�aja ei käytä isoja alkukirjaimia, mitään välimerkkejä tai muunlaista ase�elua kuin vasensuoraa? Nyt julkaistussa asussaan teks�t ovat eräänlaisia sanalue�eloita.

Runoja ne eivät ole, ajatuksia kyllä, mu�a ehkä niiden selkeys ja ymmärrettävyys olisi parantunut toisenlaista typografiaa käy�äen?

Kirjanen nos� mieleen muiston. Eräässä lehdessä oli kauan si�en runonkirjoituskilpailu, johon osallistuin ja jonka tekstejä tuomaroi edesmennyt Arto Kytöhonka. Hän sanoi joistakin kilpailuun lähetetyistä teksteistä, e�ei niistä �edä ”rintaako raastaa vai ripuliko vaivaa”.

Kuiskaus hiljaisuudesta -kirjasen kohdalla tätä ei tarvitse mie�ä, on selvää, e�ä ihmisellä on paha olla. Teks�en kuvasto on synkkää ja masentunu�a, paikoin taas rakkaudesta puhu�aessa hiukan imelää ja stereotyyppistä. Seassa vilahtavat niin pistooli kuin puukkokin, masennus ja epätoivo ovat läsnä lähes jokaisessa palasessa.

Joitakin ajatuksia on vaikea hahmottaa, otan esimerkiksi sivun 11 teks�n: ”lapsuuden katse / tulethan takaisin / näit valheet / turhat lupaukset / sinulle hymyil�in ja vannoin / vanha kutsumus / valmiiksi piilotetut ajatukset / taas viikon reissuillani viivyin / rikkinäinen isä palasi”. Hämmentävää. Onko tämä kirjoi�ajan lapsuuskokemus, jota hän siirtää eteenpäin? Tässä on lieväs� sano�una kummallista huojuntaa – kuka tekee mitä ja kenelle? Jos kirjoi�aja puhuu itsestään, miksei hän kirjoita ”lapsen katseesi”, ”hymyilin sinulle” ja ”rikkinäisenä isänä palasin”. Koulun ainekirjoitustunnilta muistan sanonnan ”hämäräs� ajateltu on hämäräs� ilmaistu”.

Kirjan kansi voisi olla vähemmän kliseinen (tai seksis�nen). Musta väri alleviivaa sisällön epätoivoa ken�es tarkoituksellises�kin, mu�ei vetoa lukijaan sen enempää. Ja kuvasta tulee ikävä kyllä mieleen mediassa leviävä otos naisso�laasta, joka par�oi Kiovan kaduilla ja pitää etusormea suunsa edessä (vain huulipuna puu�uu).

Parhaiten kirjoi�aja onnistuu lausahduksissaan, joita tuska tai epätoivo ei

liiemmin hämärrä. Sivulla 41 on eräs tällainen: ”en halua sitä tunne�a / e�ä kelpaan kenelle vaan / haluan olla tärkein / en kertakäy�öinen nau�nto”.

Samoin sivun 29 ajatus liikau�: ”puhu rakkaudesta / niin e�ä ymmärrän / ilman teks�tystä / sanakirjaa tai käännöksiä / väärin ymmärre�yjä / yksinkertaisia lauseita”. Kas, noin. Tuon voisi o�aa jopa kirjoitusohjeena, vaikka en hoksaakaan, mitkä ja kenen lauseet ovat väärin ymmärre�yjä. Myös sivuilla 20 (talvinen �e) ja 17 (tuntuu pahalta) olevat pienet kiteytyneet pisarat ovat onnistuneet. Ja vaikka kirjoi�aja kokee (sivulla 50), e�ä yksinäisyyden kaivamasta kuopasta on lähes mahdotonta kiivetä ylös (tu�ua itse kullekin), niin kanna�aa yri�ää. Tämä kirjanenhan on jo askel sitä koh�. Tarvitaan vain lisää tarkkuu�a, selkey�ä siitä mitä haluaa sanoa.

Anneli Rosell

Elias 2/2022

13

Kirjanurkka Tommi Parkko: Runoilijan työkalupakki Avain 2021 sid. 301 s.

ISBN 978-952-304-310-7

nousoppia: Runouden tehtävä on jäljitellä todellisuu�a ja vaiku�aa lukijaan.

Tommi Parkon mukaan juuri kuvien kau�a on mahdollisuus vaiku�aa lukijaan, kuvat kertovat jotain ennen sanomatonta ja tuoreu�avat kieltä.

Kuva on havaitun verbaalinen kuvaus ja tulki�ava kirjaimellises�.

Käsillä oleva Runoilijan työkalupakki on paranneltu ja päivite�y teos Kirjoita runo – opas aloi�elevalle runoilijalle -kirjasta. Lue�uani tämän Tommi Parkon opasteoksen risteilivät mielessäni kirjan monipuoliset ajatukset. Paitsi yleistä runousoppia kirjasta löytyi myös oppia runokokoelman tekoa varten. Kirja oli anne�u lue�avakseni, jo�a katsoisin, olisiko siinä jotain osvii�aa ja neuvoa yhdistyksemme runoilijajäsenille ja �etenkin muillekin, jotka tunnemme mielenkiintoa aihe�a kohtaan.

Teos on paksuhko, 300-sivuinen, ja se on jae�u kahdeksaan alalajiin, jotka sisältävät aiheenmukaista materiaalia, josta on hyvä o�aa oppia.

1. Runouden ominaispiirteet: typografian, monimerkityksisyyden, kuvallisuuden, rytmin, äänteellisyyden jne. kau�a.

2. Runolla ilmaisemisen lähtökoh�a: Kirjoi�aminen on prosessi, runouden lauseet, ais�kokemus runouden lähtökohtana, runon merkityksisyys, kielen tuoreus.

3. Kuvallisuus: Kuinka kuva toimii, kuvallisuuden tehtävät, kuvallisuuden muodot, troopit, figuurat.

Tommi Parkko mainitsee, e�ä runon kuvallisuus on modernis�sen runon keskeinen piirre, joskin se oli jo an�ikin retoriikan keskeisiä aineksia. Hän käy�ää n. 60 sivua kuvallisuudesta kertomiseen.

Esille tulevat kuvallisuuden eri tehtävät.

Parkko siteeraa siinä Aristoteleen Ru14

Elias 2/2022

4. Rytmi, metriikka, äänteellisyys, vapaarytminen runo.

Tässä luvussa käsitellään rytmiä monipuolises�, eri näkökannoilta. Aluksi Parkko sanoo: ”Moni runo on syntynyt runoilijan kokemasta rytmielämyksestä. Esim. hengityksen tai kävelyn rytmi muuntuu elämykseksi, jonka runoilija on parhaansa mukaan ilmaissut sanoilla.”

Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan mukaan ”rytmi on jakso�aisuu�a, säännöllistä toistuvuu�a, poljentoa, mikä tuo teks�in liikkeen tuntua”.

5. Runouden puhe�lanne: Puhujaratkaisut, runon puhujuus, lyyrinen kamera.

Puhuja voi vaihtaa puhu�elun kohdetta, suhtautumistapaansa ja aihe�aan.

Luvussa Parkko lainaa Markku Toivosta, joka kuvaa puhujuuden liikkeitä lyyrisen kameran metaforalla. Siinä ”Runon maailma voi olla fyysinen �la tai mielen�la”.

Runoilija voi rikastu�aa runojaan perehtymällä Lyyriseen kameraan.

Kiintoisia ovat myös alla mainitut Runon visuaalisuus ja Runon logiikka -kappaleet, joihin soisin runoilijajäsentemme perehtyvän.

6. Runon visuaalisuus: Runon visuaaliset konven�ot, modernin runon visuaalisuus, visuaalisen runouden keinot, visuaaliset konven�ot muu�uvat.

7. Runon logiikka: Kertovan runon logiikka, fragmentaarinen runo, analogisuus, simultaanisuus, assosia�ivinen kerronta ja epäpuhdas runous.

Viimeisimpänä kuin suklaa kaakaon pohjalla on Runokokoelma-jakso.

8. Runokokoelma: Runopinkka ei ole runokokoelma ja paljon muuta, runokokoelma syntyy välivaiheiden kau�a. Tässä jaksossa Parkko käy läpi runokokoelman tekoa. Hänen mukaansa kokoelma syntyy välivaiheiden kau�a. ”Runous on kuitenkin taide�a, joka saa ja jonka pitää olla juuri niin helppoa tai vaikeaa, juuri sellaista mitä se on.”

Parkko ehdo�aa työsuunnitelman tekoa, kun runoilija kehi�elee ideaa. Näin eivät yksi�äiset runot häiritse jatkumon hahmo�amista.

Runoilijan on myös syytä tutustua eri trooppeihin (kirjallisuudessa kuvalliset ilmaukset, kielikuvat tai retoriset kuviot, joissa sanoja käytetään niiden kirjaimellisesta merkityksestä poikkeavalla tavalla), kuten: – Vertaus (Kuuluu kielikuviin, paitsi lyriikassa myös epiikassa ja periaa�eessa missä tahansa teks�ssä. Sillä tarkoitetaan asian tms. ase�amista toisen rinnalle arvioitavaksi. Vertailussa käytetään vertailukonjunk�ota kuin tai lii�okonjunk�ota niin kuin.)

– Metafora (Vertauksesta kehi�ynyt kuvailmaisu.)

– Personifikaa�o (Kuuluu kielikuviin tarkoi�aen elo�oman esi�ämistä elollisena. Tavallista se on paitsi esimerkiksi saduissa l. faabeleissa, myös runoissa.)

Muurahainen on ylivertainen eläin. Se ei ole koskaan epäillyt omia valintojaan.

(Aki Salmela: Jokeri, s. 95).

– Metonymia (Kuuluu kielikuviin. Se on metaforan erikoistunut laji, ja sillä tarkoitetaan nimityksenvaihtoa, joka syntyy, kun syy asetetaan seurauksen �lalle, omistaja omistetun �lalle, abstrak� konkree�sen �lalle.) Metonymian on sano�u mm. olevan teks�n rakentama lukuohje: Sinä olet tyky�ävä taivaslintuni. (Marko Niemi & Miia Toivio: Suut, s. 101).

– Synekdokee (Kuuluu kielikuviin ja tarkoi�aa sitä, e�ä ilmaisussa asialle annetaan tavallista laajempi tai suppeampi merkitys.) Synekdokeen osa edustaa kokonaisuu�a, esim. kruunu on kuninkaan ja purje laivan synekdokee.

Ilman suudelmaa tällä naisella ei ole lainkaan kasvoja (Risto Ah�: Vain tahallaan voi rakastaa).

– Symbolit (Kuuluvat kielikuviin ja tarkoi�avat lyriikassa vertauskuvaa.)

Yleislyyriset ilmaukset ovat usein vahvas� symbolisia: Minä herään ja minun vereni on valta�e, ruumiini vapisee kuin silta. (Joni Pyysalo: Jätän tämän pimeän kalustama�a, s.104). (Symbolit veri, valta�e, silta ja yksityinen symboli.)

– Allegoria (Tarkoi�aa lyriikassa kielikuvaa, jossa käsi�eet puetaan kuvien, kuvausten tai kertomusten muotoon.)

Esimerkiksi vertauskuvallinen tulkinta Raamatusta tai Danten Jumalaisesta näytelmästä.

– Eufemismi l. kiertoilmaus (Kuuluu kielikuviin, ja sillä tarkoitetaan sanontaa, joka pei�ääkseen jotakin epämielly�ävää, kauheaa tai piinallista ilmaisee sen päinvastaises� taikka pelo�omammin.)

– Myy� (Perätön uskomus, harhakäsitys; jumalaistaru; sukupolvelta toiselle siirtyvä tarunomainen kertomus maailman tai sen ilmiöiden synnystä.)

– Figuurat l. lausemuodot tulevat nekin esille kirjassa ja niitä voi kerrata ja niistä lukea, s. 116–130.

Kirjan kirjoi�ajasta Tommi Parkko on syntynyt v. 1969.

Hän on runoilija ja toimi�aja, kirjoi�ajakoulu�aja ja kustantaja. Parkko debytoi v. 1997 runokokoelmalla Lyhyt muis�, meri. Vuonna 2020 hänelle anne�in SARVin, Suomen arvostelijain lii�o ry:n Turun osaston Kilon punnus ansioistaan runouden edistäjänä. www.kri�ikinuu�set.fi/kri�ikinpunnusten-saajat Suosi�elen, e�ä yhdistyksemme jäsenet ja muutkin lukisivat kirjan. Se antaa runoilijalle runouden teoriaa lue�avaksi melko helppotajuises�, ja samalla lukija saa punni�avakseen uusia käsityksiä runon maailmasta.

Riitta Welroos Editoinut: Christine Hammar

Lisälähteet: Jukka Korpela: h�ps://jkorpela.fi/cgibin/haku.pl?key=myy� Runouden sanastoa – Kielikompassi, Jyväskylän Yliopiston kielikeskus: h�ps: //kielikompassi.jyu.fi/opetus/kirjoitus/ kirjoituskurssit/fikt_runo_sanasto.shtml

Kirjanurkka Toivo kantaa Sain �laisuuden syventyä Ou� Lappalaisen herkkään ja ais�voimaiseen runoteokseen Puhu elämä minuun.

Jo esineenä teos on puhu�elevan kaunis: kovakan�nen, värikäs, kukkakuvioitu. Valokuvat sointuvat runojen maailmaan sauma�omas� syventäen niiden sanomaa. Epäselväksi jää, onko myös kuvitus runoilijan käsialaa.

Harmoninen ilme jatkuu kirjan taitossa, fonteissa ja runojen ryhmi�elyssä. Sivut ovat ilmavia, runot visuaalisia, fon�eja on käyte�y luovas� ja runosäkeiden ryhmi�ely on oivaltavaa ja kulloisenkin runon luonne�a ja ydinsanomaa vahvistavaa.

Runot on jaoteltu seitsemään teemaan: Janoinen maa, Broken hallelujah, Puhu elämä minuun, Olipa kerran…, Ilonsäteitä, Ohikiitävää ja Epilogi.

Teos on kris�llinen runokokoelma, joka kerrotaan jo takakansiteks�ssä, esimerkiksi sivulla 66 on lyhyt runo, jossa kiteytyy hienos� kris�llinen itselleen kuolemisen tema�ikka: Sinun valosi lävistää minut / enkä enää elä minä / vaan Kristus minussa Sivun 65 runossa �ivistyy arkinen havainto syvälliseksi kris�lliseksi symboliikaksi: Talviaamussa / pakkasen kimmellyksessä / arkisen lapasen / pyhä ris�nmerkki Osa runoista on rukouksia, esim. lainaus runosta Laonnu�a viljaa s. 13: Kylvä sydämeeni / uuden kevään toivo / katseenkääntävä / koh� valoa.

Sivun 23 runossa on esimerkki oivaltavasta ryhmi�elystä ja visuaalisuudesta: Kaiken maailman murheet

sinun harteillasi l a n g a n pää

Ou� Lappalainen: Puhu elämä minuun Kovakan�nen, 96 sivua ISBN-13: 9789528060512 Kustantaja: Books on Demand Julkaistu: 25.11.2021 Värillinen sisältö

Kris�llistä uskoa, tema�ikkaa, metaforia ja symboliikkaa tuntevalle runot aukeavat helpos�. Asiaan vihkiytymättömälle runojen kuvakieli voi olla vaikeammin avautuvaa. Moni runo pohjautuu Raamatun kertomukseen. Onneksi kirjoi�aja on merkinnyt raama�uviittauksen runon oheen. Näin lukija voi saada tausta�etoa tulkinnalleen.

Ihmisen elämä, ais�kokemukset, uskon mysteeri ja transsenden�n läsnäolo heijastuvat herkäs� runojen säkeissä. Teosta kantaa vahva toivon näkökulma, joka on kiteyte�y pyynnön muotoon jo teoksen nimessä: Puhu elämä minuun.

Marjo Ojalammi

Kaikkival�aan käsissä

Elias 2/2022

15

Yhdistyksemme retki Forssan pääkirjastoon Uudenmaan Kirjoi�ajat vieraili Forssan pääkirjastossa 20.11.2021. Lähdimme Kiasman edestä �lausbussilla päämääräämme koh�. Matkalla tutustuimme toisiimme ja pidimme samaan syssyyn hallituksen kokouksen, jossa ideoimme uudenlaista toimintaa. Keskustelimme myös kirjakahvilatoiminnastamme, jota haluamme laajentaa.

Perillä meidät toivo� tervetulleeksi Forssassa asuva jäsenemme, kirjailija Keijo Wääri, joka oli järjestänyt vierailun. Paikalle yhdistyksestämme olivat saapuneet myös Mihin olemme matkalla -kirjoituskilpailumme kärkeen sijoi�uneet Pen� Salmela, Eija Sandberg ja Leo Karetvaara. Vierailu alkoikin heidän teks�ensä esi�elyllä.

Forssalainen trubaduuri Markku Täh�nen viihdy� lauluillaan.

16

Elias 2/2022

Pen� Salmela sijoi�ui kilpailussa enJäsenemme, kirjailija ja runoilija Ulla simmäiseksi teks�llään Muutoksen tuuWelin kertoi mieleenpainuvas� ja hauslia talous�eteissä. Kirjoitus ase� kyseen- kas� ”Miten kirjani ovat syntyneet”. alaiseksi nykyisen talous�eteen. Entäpä Trubaduuri Markku Täh�nen johda� jos se onkin väärä? Teks�ssään Salmela ajatuksiamme erilaisiin lyriikoihin laulaen myös poh�, pitäisikö ee�set arvot ja ja kitaralla säestäen. luonnon ase�amat rajat ase�aa etusiAika kului kuin siivillä, ja mielellämme jalle ja ovatko muutoksen tuulet liian olisimme kuulleet lisää hänen esityksiään myöhässä etsiessämme pelastusta tuhol- ja keskustelleet päivän ohjelmista. Aikaa ta. oli kuitenkin rajallises�, sillä ravintola Toiselle sijalle sijoi�unut Anneli Rosell Mar�nassa odo� päivällispöytä. Söimei päässyt vierailulle, mu�a hänen kirjoi- me herkullisen päivällisen ja jatkoimme tuksensa Neljäs elämäni julkais�in Elias toisiimme tutustumista. Retki oli todella 2/2021 -lehdessä, jossa julkais�in myös virkistävä pitkään jatkuneen neljän seimuiden palki�ujen teks�t. nän sisällä olemisen jälkeen. Tällaisia Kolmanneksi sijoi�ui Eija Sandberg retkiä kaipaamme lisää, osallistujat tuuteks�llään Matkalla maailmassa. Se liitmasivat. tyi vahvas� pandemiaan. Kaikki meni uuLoppuhuipennuksena selvisi linja-ausiksi, kun harrastukset loppuivat kuin tossa, e�ä kulje�ajammekin on kirjoitseinään. Hoivakodissa asuva äi� eristettaja. Hän kirjoi�aa mm. laululyriikoita. �in kokonaan moneksi kuukaudeksi. Löy- Ehdo�mmekin hänelle yhdistykseemme tyi metsä, jonne mennä mie�mään. Polii�ymistä ensi �lassa. si�ivista ajassa oli se, e�ä esikoiskirja Teksti ja kuvat Tumman verhon takana valmistui ja yksi Eija Sandberg pienimuotoinen kirjan julkistamis�laisuus salli�in kirjastossa.

Neljänneksi kilpailussa sijoi�ui Leo Karetvaara teks�llään Minne matkaa maailma? Kunne kuljet, Suomeni maa? Hän poh�, miten meidän käy pandemioiden kourissa ja ilmaston lämpenemisen sekä so�en, konflik�en ja loppuma�omien pakolaisvirtojen kanssa.

Ohjelmassa oli myös forssalaisen kul�uurivaiku�aja Pert� Munckin viihdy�ävä esitys Rakkauskvarte�: kuvataide, Forssalainen kul�uurivaiku�aja Per� Munck viihdy� tea�eri, naiset ja kirjoi�amiyleisöä kertomalla ”Rakkauskvarte�staan”. nen.

Ulla Welin on takuuvarma viihdyttäjä Uudenmaan Kirjoi�ajien kirjailija, runoilija Ulla Welin sai 26.3.2022 Pasilan kirjastoon saapuneen yleisön hyvin usein nauramaan, kun hän kertoi hauskas� ja värikkääs� miten hänen kirjansa ovat syntyneet. Kirjoja on syntynyt paljon ja niihin lii�yy monia tarinoita. Yleisö myös sai kuulla o�eita hänen kirjoistaan.

Ullalla oli mukanaan myös rekvisii�aa, kuten punainen lieriha�u ja korillinen erivärisiä kissoja, joilla jokaisella kissalla oli oma tarinansa.

Yleisöstä osa oli saapunut varta vasten Ullan esitystä kuuntelemaan. Esityksen jälkeen alkoi Ukirin vuosikokous.

Vain vähän muutoksia Ukrin hallitukseen Uudenmaan Kirjoi�ajien puheenjohtaja Chris�ne Hammar (vas.) avasi yhdistyksen vuosikokouksen.

Ukirin hallituksen jäsen Eija Sandberg (oik.) toimi vuosikokouksen sihteerinä.

Vain yksi uusi hallituksen jäsen vali�in Ukirin hallitukseen lauantaina 26.3.2022 pidetyssä vuosikokouksessa Pasilan kirjaston auditoriossa. Irene Honkanen tuli John Kivirannan �lalle.

Yhdistyksen puheenjohtajana jatkaa yksimielises� vali�u Chris�ne Hammar, joka myös toimii yhdistyksen rahastonhoitajana.

He� vuosikouksen pääty�yä Ukirin hallitus pi� järjestäytymiskokouksen,

joka valitsi Riku Räihän jatkamaan varapuheenjohtajana. Eija Rahikainen jatkaa sihteerinä.

Muut hallituksen jäsenet ovat Eija Sandberg, Sirpa Suominen ja Ulla Welin.

Varajäseninä jatkavat Paula Kokkonen ja Maria Salo-Pulliainen.

Toiminnantarkastajana jatkaa Hannu Rajala.

Kokouksessa käy�in läpi yhdistyksen

toimintaa, joka koronarajoitusten vuoksi oli jäänyt vähäiseksi. Hallitus on kuitenkin kokoustanut normaalis� noin kerran kuukaudessa, mu�a etäkokouksin.

Vuosikokous pää� jäsenmaksun korotuksesta, koska yhdistyksen käy�ämät ulkopuoliset palvelut ovat kallistuneet.

Jäsenmaksu on v. 2023 alusta alkaen 35 €/vuosi ja opiskelijajäsenmaksu 20 €/vuosi.

Tekstit ja kuvat: Sirpa Suominen Elias 2/2022

17

Meidän ukin evakkomatka – Kuule ukki, kerro taas siitä kun te tuli�e tänne Suomeen sieltä Karjalasta, sanoi Ma� eräänä iltana. – Olen kuullut, e�ä sinä olet niitä tänne muu�aneita karjalaisia. Kait minäkin si�en olen karjalainen?

– Ei se ole mitään lasten kuultavaa, sanoo ukki, mu�a aloi�aa si�en kuitenkin kertomuksensa. – Kerron nyt kun kerran pyysit. Tuo Karjala oli muuten silloin hieno osa meidän Suomeamme. Mu�a muille et saa tästä hiiskua, tämä on meidän oma salaisuus.

Kaikki läh� siitä, kun kesällä vihollinen aloi� rankan hyökkäyksen Kannaksella.

Se oli se kuuma kesä 1944 ja minä olin jo silloin mielestäni iso poika, pian viisi vuo�a vanha, aloi� ukki. Me ol�in muute�u pari vuo�a aiemmin takaisin Viipuriin, jossa isä, sinun ukkisi isä siis, sai töitä. Siellä me asuimme omako�talossa ja minun mummoni hoiteli minua kotona, jolloin äi�ni pääsi hänkin töihin. Viipurissa elämä oli siten oikein mukavaa ainakin mielestäni, jos se nyt sellaista sodan aikana voi olla. Äi� oli jopa luvannut hakea minulle pikkuveljenkin siitä samasta sairaalasta, jossa minä olin syntynyt ennen sotaa.

– Näkyikö siellä paljon so�laita ja panssarivaunuja? kysyi Ma�.

– En minä ainakaan nähnyt, mu�a rai�ovaunu kulki siitä läheltä. Isäni oli siellä töissä niitä korjaamassa, sanoi ukki. Sain ajella niissä isän kanssa.

– Pelkäsitkö sinä? utelee Ma� vielä.

– Kyllä minua siellä pelo� varsinkin niinä päivinä, kun sieltä joudu�in lähtemään. Rintama tuli lähelle. Ymmärrät sen, kun kerron sinulle lisää siitä päivästä. Vihollisen sotajoukot kun lähenivät silloin Viipuria tosi nopeas�, myöhemmin on kerro�u läpimurrosta. Kaupunkia myös pommite�in lentokoneista, joita tuntui rii�ävän. Ilmahälytyksiä oli monta kertaa päivässä. Lopulta kaupungin johto määräsi kaupungin evakuoitavaksi. Eikä yhtään liian aikaisin.

Me olimme sinä pahana pommitusyönä kotona ja vie�mme yön pommisuojassa oman talon kellarissa. Puutalohan se oli, eikä tuo suoja ollut kummoinen, ei lainkaan verra�avissa kunnon pommisuojiin. Pommit osuivat ihan lähelle, kapean kadun toisella puolen naapuriin, kertoo ukki.

– Muistan vielä sen kellarin kapean kaari-ikkunan, jonka takana näkyi vain tulta. Onneksi tuli ei tar�unut meidän taloon.

18

Elias 2/2022

– Sinua taisi silloin pelo�aa, arvelee Ma�.

– Kyllä pelo�, mu�a isän ja äidin läheisyys antoi turvaa, tuhah� ukki. En sitä silloin kaikkea onneksi ymmärtänyt.

Aamulla tuli meille kuitenkin ihan selväksi, e�ä nyt oli lähde�ävä pois ja pakoon.

– Mihin te silloin lähdi�e? Tuli�eko tänne meille? uskaltaa Ma� arvella.

– Ei sitä silloin �ennyt mihin mennään.

Pakoon vain ja pois Viipurista. Ensin oli isällä ja äidillä mie��ävä, mitä otetaan tai saadaan mukaan, selvi�ää ukki.

– Pakkaus jäi �etenkin heidän huolekseen, minä vain katselin. Lopulta saa�in mukaan tarpeellista tavaraa yhden ko�kärryllisen verran. Sen oli isäni tee�änyt siellä rai�oteillä. Siinä on vahva teräksinen putkirunko. Muistat varmaan kuinka sinua on siinä työnnelty kesämökillä, tallessa siis se on. No, erikoista siinä tavaran kuljetuksessa oli myös se, e�ä minulle pue�in päälle paljon vaa�eita, myös talvitakki, täydentää ukki.

– Näin ne kulkivat mukana ihan itsestään. Kuumahan siinä asussa minulla oli, sillä päivä oli aamusta alkaen lämmin kesäpäivä. Mu�a takista oli apuakin, kun venäläiset osuivat Maaskolan ratapihalla olevaan suomalaisten ammusjunaan. Räjähdykset olivat nyt todella suuria ja yksi kaatoi minut katuun, juuri kun ohi�mme Pa�erinmäkeä. Mu�a eihän se tuntunut missään, kun päällä oli noin paljon vaate�a. Äi� työnsi ko�kärryjä ja isä seurasi perässä polkupyörä lasta�una tavaroilla. Muistan, e�ä kun ohi�mme Naistensairaalan, josta se pikkuveli pi� hakea, niin siinä purskahdin itkuun, sillä huolin sitä, eikö me nyt sitä pikkuveljeä saadakaan, kun tuo talo jää tänne. Äi� hymyili ja lohdu�, e�ä katsotaan nyt. Pikkuveli, jonka sinäkin tunnet, syntyi si�en kuukauden päästä, mu�a ei tullut tuosta sairaalasta.

– E�e kait te tänne as� kävelleet? ihme�elee Ma�.

– No, ei �etenkään. Kävelimme Viipurin linnan ohi aina Sorvaliin as�. Sinä et voi �etenkään �etää missä on Sorvali, se kun on vain yksi Viipurin kaupunginosa.

Sieltä äi� sai so�laiden kuorma-auton viemään meidät sillan yli Tienhaaraan.

Siellä Viipurin lahden länsipuolella oli meillä vahvemmat sotajoukot, jotka eivät laskeneet vihollista loppusodan aikanakaan siitä läpi. Meillä oli siellä sukulaisia, joiden luona saa�in yösija. Isä läh� pyörällä vielä käymään kotona hakemassa lisää tavaroita. Hän tuli takaisin ja toi

sen la�alampunkin, joka on täällä mummolassa. Se on tehty Espilän puistossa kasvaneesta puusta. Siis se on aito viipurilainen la�alamppu. Toi hän sieltä muutakin, myös äidin kitaran, jota äi� joskus oli soitellut meille viihteeksi. Äi� ei osannut olla kovin kiitollinen siitä, vaan tokaisi: ”Oliko tuo nyt se tarpeellisin?” Mu�a jotain siis saa�in sieltä mukaan, ei me siis ihan tyhjin käsin Viipurista lähde�y.

– Tienhaarahan on siellä hyvin lähellä Viipuria, e�ehän te sinne voineet jäädä, ihme�elee Ma�.

– No, ei �etenkään, lohdu� ukki. Parin päivän päästä me saimme junakyydin pidemmälle tänne nyky-Suomeen. Meidät lasta�in muiden evakkojen kanssa avoimeen tavaravaunuun ja si�en juna läh� kulje�amaan meitä tännepäin. Pommituksia tuli silloin tällöin ja niin matka keskeytyi ja me men�in piiloon metsään.

Kuitenkin lohtua toivat nuo lotat, �edäthän sellaiset melkein armeijan kaltaisiin vaa�eisiin pukeutuneet nuoret naiset, jotka tarjosivat meille asemalla oikeaa mannavelliä. Ehkä olet kuullut sen Veikko Lavin laulun, jossa sitä kutsutaan taivaan mannaksi. No ei se taivaasta tullut, vaan meistä pide�in näin vain huolta, e�emme kuole nälkään. Hyvää se minusta oli.

– Mu�a eiköhän nyt mennä nukkumaan, pa�steli ukki. – Ei todella olisi pitänyt sinulle noita sotaju�uja kertoa, vievät vielä yöunet. Hän huokaisi vielä, e�ä on ihanaa, kun nuo ajat ovat takanapäin, eikä nykyään sellaista enää voi tapahtua.

Esko Kukkonen

Matkan muisto Juna nytkäh� liikkeelle. Saa�ajani jäivät asemalle räpy�elemään silmiään kuiviksi. Olin lähtenyt itäänpäin muutaman kerran ennenkin. Eihän tämän nyt niin kummallista pitänyt olla...

Hy�ssä meitä oli kaksi: minä ja ko�insa palaava viipurilaisbaabuska varpusenharmaassa pal�oossaan pionikuvioinen huivi �ukas� leuan alle solmi�una. Hän vilkuili ikkunaan, vaihteli istuma-asentoaan, huokaili ja seurasi hy�toverinsa puuhia samalla mu�sten jotain ikään kuin puheisiin päästäkseen. Tein aloitteen, esi�äydyin venäjäksi. Baabuska hyräh� hymyyn yhteisen kielen löydyttyä.

– Mihinkä as� te matkusta�e? Mitä?

Melkein Siperiaan! Niin kauas! Moskovaan ensin ja vielä toiseen junaan! parah� hän mi�aillen katseellaan matkatavaroitani.

Uteliaisuus veki� baabuskan otsan.

– Mitähän teillä mahtaa olla... noissa laa�koissa? Ihan vain kyselläkseni, hehheh... Ai, kirjoja. Annan teille neuvon: siinä seuraavassa junassa kertokaa, e�ä jatkuvas�han te näillä raiteilla... Ensikertalaiselta ei pidä näy�ää. Muistakaa rasi�unut katse, e�ä tällaista tämä kirjakonsul�n työ on: matkaa ja kantamuksia. Harki�u ilme, se lisää usko�avuu�a.

Korjasin meneväni ope�ajaksi, en konsul�ksi, mikä ei lieventänyt baabuskan levo�omuu�a lainkaan. Hän huokasi, riisui jo huivinsakin ja närkästyi ilmeises� työnantajalleni, e�ä tuollaisenko kommandirovkan ovat nuorelle naiselle järjestänneet. – Voi, minun päiviäni!

– Vaan eihän sitä itse voi valita, mentävä on kun käskevät... ope�ajankin. Koruja, niitä ei si�en esille... Tuo kivisormus teillä... Kääntäkää se, e�ä kivi tulee kämmenpuolelle. Silloin sormus ei näytä niin arvokkaalta. Eihän hy�tovereista aina �edä, vaikka rosv... No, mitäs minä nyt...

Mu�a kääntäkää se sormus, pyydän.

Käänsin määräyksestä zirkonin kämmenpuolelle, e�ä näinkö... – Vot, baabuska kiekaisi.

Rajamuodollisuudet ja eri suun�in vinot sähkötolpat saa�elivat Tolstoi-junaa koh� Viipuria. Hy�toverini vilkuili maisemia kuin pyydellen siltä anteeksi pariviikkoista poissaoloaan. Tarjosin karjalanpiirakkaa.

– Kiitos, ei-ei. Kotona si�en teen kanssa... Piirakoita, kalitkoja, tytär pani mukaan, vaikka osaan minä niitä itsekin...

Ko�in on mieli... Suomessa hyvä, kotona paras. Puutarhan sato, se alkaa valmistua: perunaa ja porkkanaa. Talven yli

niillä si�en. En minä niistä ty�ären suomalaisista keitoksista... Hyvin hän kei�ää, ei siinä mitään... Kovin on outoja hedelmiä teidän kaupoissanne. Mikä lie ollut sekin persik, iso kivi sisällä... Mus�kat, karpalot, niillä minä... Viipurin takametsistä niitä... Puolukkakin kypsyy. Hyvä marjavuosi, sanovat. Ensimmäisiä litroja ei kannata säilöä, saa vain kirpeää hilloa.

Baabuska pulppuili puhe�a ja sujautteli neuvoja sopiviin koh�in. Tosin välillä pi� hy�toveriakin kuulustella.

– Muuten, ollaanko siellä vastassa, siellä kaukana mihin te nyt mene�ekin?

Ai, ollaan. No, hyvä. Siis toinenkin yö junassa? Pitkä on matkanne, voi, pitkä. Venäjällä matkat ovat pitkiä. En minä ole käynyt... mitä nyt kerran Moskovassa. Palkintomatka, eihän sitä muuten. Ei ole se, kuulkaa, ihmisen paikka asua. Viipurin laidalla minä... Harvoin tulee asiaa kaupungille, sentrumiin. Ei, Suomeen en muu�aisi, vaikka tytär houku�elee. Sanoo, e�ä et sinä pian yksin pärjää. No, jos en pärjää, niin en pärjää, hakekoon si�en.

Junan kolske rytmi� rupa�elua ja baabuskan huolta hy�toveristaan. Nyt puolukatkin saisivat jäädä Karjalan mä�äille, jos vain hän pääsisi turvaamaan matkani perille saakka. Aloin jo uumoilla, e�ei hän jäisikään Viipuriin.

Vyborg, Vyborg, juna kirskah� ja pysähtyi töksähtäen. Baabuska nousi huokaisten, meni ovelle, kääntyi vielä hy�in päin, rypy� otsansa ja tois� neuvonsa �ukkaan sävyyn ja ääntään koro�aen, kuten vieraskieliselle puhu�aessa on tapana: – Muistakaa mitä sanoin. Ole�e kirjaedustaja ja kulje�e junissa useas�. Si�en se sormuksenne: kivi kämmenpuolelle!

Muutenhan te ole�e kyllä ihan... tavalliset vaa�eet ja kaikki. Varakkaalta ei saa näy�ää!

Poppanatakistani ei huokunut vauraus. – Kauniit ovat värit, mu�a... Onko se ma�oa tuo kangas? Lämmin lienee... takki, ei siinä mitään, tuhah� baabuska.

– No, nyt on mentävä ja te jatka�e si�en yksin. Hyvää matkaa teille ja siunausta! hän sopersi hy�n ovella ääni väristen.

Mummot ovat mummoja kaikkialla: huoleh�misen mestareita, vaaroista varoi�ajia, jotka kutovat näkymä�ömän suojaverkon yllesi ennen kuin huomaatkaan. Sellaisen turvin on matka�u maailman ääriin ja sieltä pala�ukin.

Moskova lähestyi. Sen esikaupunkien ihailuun oli vaunupalvelijan mielestä herä�ävä hyvissä ajoin. Unesta olin eh�nyt nau�a vasta pari silmällistä. Junan jarrutellessa kapea pe� oli näet kärkäs kip-

paamaan la�alle rennos� nukkuvan.

Kantaja jyryy� kärryllään matkatavarani viereiselle asemalle. Sen odotussalissa olin istuva neljä tun�a ennen kuin matkani jatkuisi. Aloi�n ajanvie�oni murukahvilla; sen makuun oli nyt to�uminen. Ensi töikseen se pol� kieleni.

Uneliasta odotussalia elävöi� vilkas kaupankäyn�. Jonkin -stan-loppuisen itäisen maan kauppamies räväy� eteeni makuupussin kokoiset, ujonpunaiset puuvilla-alushousut. – Ei, kiitos, pudis�n huvi�uneena päätäni. – Jos kuitenkin vaikka äidillenne, kaupustelija yri� korjausta huoma�uaan minun ja tuo�eensa kokoeron.

Odotussalin kernikassiröykkiöihin verra�una omat matkatavarani näy�vät vähäisiltä, mu�a niiden siirtäminen Vytšegda-junaan kävisi kyllä työstä. Lisäksi kymmenien numerojärjestystä kaihtavien junavaunujen joukosta oli löyde�ävä se, joka oli präntä�y lippuuni.

Kantoapua tuli tyrkylle. Tienes�toiveinen nuorukainen toimi valuutalla ja suostui parista markasta kantamaan kaksi kirjapake�ani junaan. Rinkka selässäni ja vetolaukut molemmissa käsissä pysyin häthätää hänen kantapäillään.

Hy�toverini olivat jo vaihtaneet kostyyminsä venäläiseen tapaan verry�elyasuihin. Yläpedillä makoili so�las muhkean koppalakkinsa vieressä kasvot seinään päin, ja alapedillä istui dokumenttejaan kiivaas� aakkostava virkamies.

Tervehdykseeni vasta�in konsonan�pitoisella urahduksella. Sen vilkkaampaan keskusteluun ei hy�mme yltynyt koko matkan aikana.

Vasen alape� oli minun. Yläpedille oli illalla kapuava matruusi, joka poistui aamuyöstä jollekin pimeydessä uinuvalle asemalle. Samalla hy�ssä lakkasi jylisevä kuorsaus.

Turvallises�, zirkoni kämmenen puolella, matkus�n herraseurassa seuraavat 26 tun�a. Sekahy�koreografian mukaises� miehet siirtyivät yön lähestyessä yksissä tuumin käytävälle. Tällöin naismatkustajan oli määrä loih�a lavitsastaan pe�, pujahtaa peiton alle ja kääntää katseensa seinään päin. Aamurituaali sujui yhtä juohevas�.

Määränpääni alkoi häämö�ää. Vaunupalvelija töksäy� pöydälle teelasin ja lusikan pituisen sokeriharkon. Höyryävä tee vei ajatukseni Viipurin baabuskaan, jonka uumoilin touhuavan samovaarinsa ääressä samaan aikaan. Katsahdin ikkunasta lännen suuntaan ja koho�n teelasini: Tervey�ä sinne ja pitkää ikää! Kaikki hyvin täällä idän suunnalla.

Paula Kokkonen Elias 2/2022

19

Helluntaiheila Sinä vuonna oli helluntai kesäkuun alkupäivinä, juuri sopivas� he� koulujen päättäjäisiksi. Meidän luokan ty�öjen keskuudessa kävi kuhina. Kaikki höpisivät ääneen vanhaa sanontaa: jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä. Vähitellen aloin itsekin ajatella asiaa tarkemmin. Olin vielä niin lapsellinen, e�ä elin haavemaailmoissa, joissa prinssi uljas saapuu si�en joskus valkoisella ratsulla kaapaten minut syliinsä. Tätä unelmaa en �etenkään kehdannut ääneen kertoa edes parhaimmalle ty�ökaverilleni. Hän olisi kyllä ymmärtänyt, mu�a aina kun yri�n avata suuni puhuakseni pääni sisällä vallitsevasta maailmasta, meni kieli solmuun ja tarina muu�ui täysin realis�seksi kuvaukseksi.

Mu�a nyt pitäisi minunkin löytää aivan oikea, elävä ihminen, heila helluntaiksi.

Toki ikäni vuoksi olin alakynnessä toisiin luokkatovereihin nähden. Olin pyrkinyt ja päässyt keskikouluun vuo�a aikaisemmin kuin muut.

Si�en kohtalo puu�ui peliin. Samassa koulussa, jo lukiossa oleva naurusilmäinen poika alkoi välitunneilla heitellä minua pikku kiveroisilla. En aluksi ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, luulin sitä kiusanteoksi. Kädet puuskassa menin koh� ja aloi�n vastatoimet. Minullakin oli nyrkki täynnä pikku kiviä, joilla aioin pysäyttää tämän mielestäni huligaaniksi osoittautuneen pojan.

Mu�a toisin kävi. Poika pysähtyi eteeni ja nos� kädet ilmaan antautumisen merkiksi. Purskahdimme molemmat hervottomaan nauruun. Poika pyysi antamaan käsissäni olevat kivensirut hänelle ja sanoi lai�avansa ne tyynyn alle yöksi. Olisi siten ikään kuin lähempänä minua. Minä �etys� nauroin hänen pyynnölleen ja sanoin, e�ä etkö parempaa keksi.

– No, minä vien sinut si�en elokuviin, sopiiko neidille semmoinen? kysyi poika silmät sirrillään.

– Kiinni ve�, vastasin.

Siitä se alkoi, helluntaiheilasta kiinni pitäminen. Koulussa kaikki välitunnit menivät silmäpeliksi. Aamuisin pyöräillessäni kouluun, aja�elin vain, e�ä tuijo�eleeko poika minua vielä tänäänkin, vai joko hänellä on muita kiikarissa. Se ajatus ahdis�. Minun mielikuvituksessani hän oli juuri se valkoisella ratsulla nelistävä prinssi, joka haki prinsessaansa.

Si�en tuli viikon viimeinen koulupäivä ja poika hiippaili muina miehinä ohitseni ja suhisi korvaani, e�ä nyt mennään huomenna elokuviin. Sanoi vielä ajan ja paikankin.

Minä hy�sin jännityksestä ja siitä, miten kotoa pääsen liukenemaan lauantaiiltana kylille. Jos o�aisin ty�ökaverini esiliinaksi, saa�aisin päästä pienemmillä selityksillä.

Lauantai-ilta tuli hitaas� madelleen siivouspäivän pää�eeksi. Istuimme prinssini kanssa elokuvatea�erin parvella ja katselimme ”Tuulen viemää”. Pojan povitaskussa rapisi toffeekarkkipussi, joka tyhjeni sitä mukaa, kun elokuva eteni. Olin pää pilvissä ja pidä�elin hervo�omia kikatuksiani.

Elokuva loppui ja poika saa�eli minua ko�in pitkän pätkän rullaten vierelläni omalla, veljeltä lainatulla pyörällä. Kun tuli aika erota, teki hän ehdotuksen, joka sai aikaan tykytyksiä povellani.

– Läh�sitkö kanssani helluntaina tel�aretkelle? Tiedän hienon paikan joen rannalla. Rantapenkereellä on paljon puita ja juuri kohta alkavat tuomet kukkia. Olisit kukka kukkien seassa.

Olin mykistynyt. Kuulin kohteliaisuuksia, joista olin lukenut ty�öromaaneista.

– Voisinhan minä lähteäkin, jos vielä helluntaina siltä tuntuu, vastasin ja yri�n näytellä vaikeas� kiinni pideltävää.

– Okei, sanoi poika silmät naurussa. Minä hankin meille limsaa ja vaikka munkkeja, hän jatkoi. Pidetään kunnon tel�akemut.

En voinut pidätellä ulos pyrkivää naurua. Munkit, tel�a ja kukkivat tuomet, mistähän lehdestä poika oli ideat lukenut?

Lähdin ko�in pyöräillen loppumatkan yksin. Koko pitkän viikon elin jalat ilmassa ja pää pilvissä.

Tuli helluntain aa�oilta. Minulla oli ylläni uusi, keltainen kesämekko. Mekon helma levisi kelloksi säärteni ympärille, kun pyörähtelin olohuoneen ison peilin edessä. Poskeni hehkuivat punaisina kuin ne kaksi, juuri auennu�a tulppaania äidin kukkapenkissä. Ulkona tuoksui saunalta ja vasta puhjenneilta koivunlehdiltä.

Pyöräilin metsäpolkua pitkin vastaan heilaani. Yhdessä jatkoimme matkaa aidatulle alueelle joen rannalle, jossa jo oli harmaa pikku tel�a kasa�una. Pojalla oli repullinen herkkuja mukana. Oli limpparia ja luva�uja munkkeja sekä makkaravoileipiä. Onnesta ymmyrkäisinä ryömimme sisälle tel�aan ja oven vetoketju �ukas� kiinni. Oven ulkopuolelle jäi runsas, talviunistaan herännyt hy�ysparvi inisemän.

Söimme eväitä ja tuijo�mme toisiamme. Välillämme oli kevät, nuoruus ja aras� orastava rakkaus.

Jossain vaiheessa oli eväät syöty ja käperryimme odo�elemaan unta toisiimme kiinni tarrautuneena.

Uni tuli, mu�a pian heräsimme hy�sten kylmästä. Se tavallinen maanviljelijäisiemme harmi, keväinen hallayö, es� nukkumisen. Vedin teltan oviaukon auki ja näin kuinka harmaa usva makasi matalalla maan ja taivaan välissä. Lähempänä oli kuitenkin näky: neljä lehmää, jotka silmät suurina tuijo�vat meitä. Olimme siis yöpyneet teltassa lehmihaassa. Illuusio helluntaista ja heilasta sai äkkikäänteen.

Hampaat kylmästä kalisten pyöräilin ko�in, mu�a sydämessä �rsku� västäräkki.

– Pöh. Mä oon pää�änyt pysyä sinkkuna, ihan meidän talon muijien kiusaksi.

Ovat puhuneet selväs�kin selän takana, koska kol�aisetkin kulkiessaan rapussa ohitseni, huutelivat yhtenä päivänä: ootko kran�u mimmi, kun et oo kundia saanut. Ja nauraa räkä�vät si�en, vaikka tuskin tajusivat mitä puhuivat, �esivätkö krantun merkitystäkään, nykyiset kielipuolet.

– Meidän täytyy löytää sulle sulho, ei-

hän se käy, e�ä sä oot vapaa, kun meillä kaikilla muilla on jo perhe�ä.

Lissun lauseeseen hymisivät kaikki myöntyväises� ja alkoivat esitellä ääneen miestensä kavereita, jotka nekin kuuluivat kaikki olevan toisella kierroksella.

– Joka suvussa on yks vanhapiika ja mä oon pää�änyt olla meidän suvussa se, niin e�ä älkää vaivatko päätänne, puuskahdin.

Tympäisi tuo sama nai�aminen, mistä

Kirsti Mäenpää s. Vilkuna

Kaatunut karkkipussi Toimiston eteisen täy� iloinen nauru. Korona oli väistymässä.

Ol�in pala�u työpaikalle. Maskit toki pi� vielä pitää ja käsidesiä suihkia joka välissä, mu�a oli ihanaa nähdä ja kuulla ihan oikeas�, elävänä, eikä aina puhelimen tai teamsin kau�a.

– Joko sä Maiju olet löytänyt elämäsi miehen, kun olet voinut katsella Tinderiä, vaikka joka päivä, ei ole ollut työpaikan esteitä, Lissu hei� pallon ilmaan.

20

Elias 2/2022

olin jo pitkään kuullut joka sukupäivällisillä, e�ä missäs sulho... Yök.

Tänään menisin veljenpoikien kanssa elokuviin. Jalkapalloilevat veljenpojat tykkäsivät Disneyn eläinjutuista, hullunhauskoista, joissa sai nauraa hervo�omas�. Kinopalatsissa meni joku. Ei väliä mikä. Poikien kanssa oli aina kivaa, ja leffan jälkeen mentäisiin mäkkäriin jä�hampurilaisille.

Kotona, asuin vielä kotona, sillä ”mihinkäs sinä nyt muu�aisit, kun sinulla ei ole miestäkään. Tässähän on ihan hyvä meidän kanssa”, paasasivat niin äi� kuin isäkin, jos vilkaisinkaan Hesarin asuntosivuja. Kotona vaihdoin toimistovaa�eet farkkuihin ja colitsiin ja jalkoihin kunnon lenkkarit ja loikin pieneen, punaiseen Kiaani ja hain pojat. Kaikki kolme veljenpoikaa olivat jo valmiina, Peko vanhimpana sai etuoikeutetus� istua edessä, Miko ja Miro kaksoset valtasivat takapenkin. Ja si�en, ei kun menoksi.

Menimmekin Tikkurilan Grandiin, koska siellä oli paremmat parkkipaikat. Sama leffa pyöri sielläkin. Eteisessä os�n hirmu annokset pojille limua ja popcornia, itselleni karkkipussin.

Pojat moikkasivat aikuista miestä, olisiko ollut minun ikäiseni, ja hän moikkaili takaisin.

– Toi on meidän valmentaja, tosi mukava jätkä, Miro valis�.

– Se on aika komeekin, Peko sanoi ja pukkasi minua kylkeen.

– Joo joo, vastasin. Vaikka täytyy myöntää, e�ä sydän oli �ki�änyt pari �kkausta �uhempaan, kun mies oli katsonut minua ja iskenyt silmää. ”Tummat hiukset ja ruskeat silmät”, muunsin ja hyrisin mielessäni Paula Koivuniemen laulamaa iskelmää.

Salissa ei ollutkaan numeroituja paikkoja, joten pojat vii�löivät innoissaan valmentajansa meidän viereemme. Hän tuli ja istuutui minun ja Pekon väliin. Pojat ase�vat ensi töikseen limunsa ja popcorninsa niille varatuille paikoille, pöydälle, joka oli kiinni edessä olevan tuolin selkänojaan.

Peko älysi tarjota valmentajallekin popcorneja. Minä avasin karkkipussin.

Elokuva alkoi. Ensin pyörivät mainokset.

– Jospa esi�äytyisin, e�en jäisi pelkästään poikien valmentajaksi, hän kuiskasi.

– Max Aarni.

– Maiju Aalto.

– Pojatkin ovat Aaltoja?

– Joo, ne ovat mun veljeni poikia.

– Eikä toi Maiju oo naimisissa, kun se on niin kran�u, sanoo mummi, suhisi Peko.

Olisin potkaissut Pekoa, mu�a kun Max oli meidän välissä, en voinut.

Elokuva eteni ja me kaikki nauroimme oikeissa kohdissa. Salissa kuuli tasaises� popcorn-pussien rapina, pojat eivät suinkaan olleet ainoita, joilla oli herkkuja.

O�n karamellin ja tarjosin Maxillekin.

O�n toisenkin, ja kuinka ollakaan karkkipussi keikah�. Naps, naps, naps, kuului, kun karkit pomppivat ja vierivät penkkien alle. Yksi ja toinen käänsi päänsä niin meitä kuin la�aa koh�. Joku yri� napata vierivän namun. Maxkin kumartui poimiakseen jonkun talteen. Minä myös kumarruin ja meidän päämme kopsah�vat yhteen.

Peko, Miro ja Miko loivat meihin paljon puhuvia katseita, pimeässäkin sen nahoissaan tunsi.

Minua ja Maxia alkoi hervo�omas� naura�aa. Tietenkään silloin ei ollut yhtään naure�avaa kohtausta, ja se sai meidät hihi�ämään ja samalla pidä�elemään naurunpurskahdusta, kunnes lopulta oli ihan pakko vaan nauraa. Onneksi elokuvassa oli tuolloin kohtaus, jolloin koko sali nauroi.

Lopulta saimme hengiteltyä itsemme tasaiseksi, ja saatoin kurkistaa pussiin, olisiko yhtään karamellia jäänyt meille.

Sentään jokunen oli jäänyt. Tarjotessani karkkipussia Maxille, hän tar�ui käteeni puris� sitä. Loppuelokuvaksi jä�n käteni hänen käteensä. Tuntui, e�ä käteni sopi hänen käteensä kuin lintu pesäänsä. Valojen syty�yä nappasin äkkiä käteni pois.

Pojat katselivat meitä harmistuneen näköisinä.

– Pi�kö sun nolata meidät hölmöilyllä, tuhah� Peko.

– Eihän se ollut Maijun syy, e�ä karkkipussi kaatui, se oli vähän meidän yhteinen ju�u, Max puolus�.

– Ei sun kaa voi lähteä enää leffaan, jos sä oot tommonen rähmäkäpälä, Peko torui.

– Mennäänkö sil� mäkkärille? kysyi Miro.

– To�akai, vastasi Max, kuin olisi ollut ilmiselvää, e�ä hän tulee meidän kanssa hampurilaisille.

Niinpä me kävimme elämäni hauskimmilla hampurilaisilla. Max oli oivallinen seuramies niin pojille kuin minullekin.

Pojat lois�vat innosta ja onnesta, siitä että valmentaja oli heidän kanssaan, ja he olisivat syöneet vaikka pieniä kiviä hänen kädestään. Lopulta me ahtauduimme kaikki minun pieneen punaisen autooni ja vein pojat ko�in. Max siirtyi etupenkille.

– Mihinkäs minä sinut pudotan?

– Jos sinne elokuvatea�erin parkkipaikalle, mun autoni viereen.

Olin aivan ällistynyt.

– Kuinka sinä si�en, tulit meidän kanssamme?

– No, kun näin sinut poikien kanssa halusin tutustua sinuun, ja näin se kävi helpos�. Olit niin välitön ja valloi�ava veljenpoikiesi kanssa.

– Entä ty�öystäväsi, eikö hän hämmästy, kun olet elokuvissa pitempään kuin mitä leffa kestää?

Oli pakko kysyä, vaikka harmi� utelu.

Max katsoi minua suklaanruskeilla silmillään ja naururyppyjä muodostui hänen silmiensä ympärille. Olisin voinut sulaa siihen suklaaseen ja upota hymykuoppiin.

– Eivätkö pojat ole kertoneet sinulle, e�ä mitään ystävää ei ole. Vaikka vanhin veljenpojistasi jo osaa kiusoitella minua, e�ä hänen tädistään saisi oivan, peliä ymmärtävän ty�öystävän.

Sydämeni sytky� tuha�a ja sataa, ja mieleni oli kevyt kuin leijuva höyhen.

– Ajetaan si�en sinne parkkipaikalle, ei halata tässä mun veljeni ko�por�lla.

Pojatkin varmaan vahtaavat ikkunasta.

Ja me vilkaisimme ikkunaan, ja siellähän ne olivat kaikki, veljeni, vaimonsa ja kolme poikaa. Ojentauduimme suoriksi ja vilku�mme heille. Kaasu�n kiirees� pois siltä kadulta. Elokuvatea�erin parkkipaikalla ei ollut muuta kuin Maxin auto, iso Citroen, Kian rinnalla kuin laiva.

– Entä jos mentäisiin ju�elemaan minun autooni?

Tuntui niin helpolta livahtaa Maxin autoon. Siinä oli pehmoiset penkit, hiljainen musiikki, lämmityslaite hurisi ja puhalsi lämpöä nilkkoihin.

– Kun päämme kopsah�vat yhteen silloin, kun etsimme karanneita karkkeja, aja�elin, e�ä jospa suutelisin sinua siinä, mu�a se hetki meni ohitse niin nopeas�, jospa korjaisimme sen nyt, sanoi Max ja kietoi kätensä ympärilleni ja suuteli.

Ja me suutelimme ja suutelimme, kunnes aamuaurinko punasi parkkialueen laidassa olevan talon seinää.

Ulla Welin

Elias 2/2022

21

Käsi kesäyössä Heinäkuinen kesäyö, lempeä ja lämmin kuin äidin syli. Kesäyö metsien keskellä, kylässä, jossa ei kyläläisten mielestä tapahdu koskaan mitään. Ja kuitenkin kesäyö on täynnä elämää: hy�ysten hyrinää, �kan nakutusta, lintujen sirkutusta, kalojen polskintaa ja uneliaan kylän halki virtaavan joen yläjuoksulta kantautuvaa koskipaikkojen vaimeaa kohinaa. Täällä alajuoksulla joki on poukamapaikoissa rasvatyyni, vain hy�ysparvi tanssii lumpeenkukkien yllä.

Myöhäiselle onkireissulle unohtuneet tytöt palailevat hypellen rantapolkua pitkin. Huole�omas� tytöt etenevät ko�a koh�: kyläkoulukin odo�aa vasta muutaman viikon päästä toisluokkalaisiaan.

Matkalla on poimi�ava muutama lum-

peenkukka varsineen rantavedestä. Kukanvarresta ja kukasta voi taitella soman kaulakorun kesämekon somistukseksi.

Varovas� on kahla�ava sillankorvan rantaveteen, e�ei humpsahda veden vietäväksi. Heinäkuinen vesi hyväilee mukavas� jalkoja.

Yhtäkkiä toinen tytöistä pysähtyy: – Kato, näätkö?

Toinen keskey�ää lumpeenkukan hauraan varren näpertämisen.

– Mitä?

– Käsi! Tuon siltapalkin juuressa pilko�aa käsi.

– Huiih! Juostaan äkkiä ko�in!

Tytöt pinkaisevat hätäiseen juoksuun.

Aikansa juostuaan he istahtavat ko�rannan rantakivelle.

Se on varmas� joku hukkunut.

Onkohan se se juhannuksena kadonnut mies.

Sekö, jonka kerro�in humalassa pudonneen yläjuoksun sillalta virtaan eikä sitä löyde�y?

Mennään äkkiä ko�in ja sanotaan isälle, e�ä menee katsomaan.

Joo. Ja niin teh�in. Mu�a uni ei helpos� sinä yönä silmään tullut. On se niin kumma ju�u. Se Kuolema.

Marianne kuitenkin ihme�eli, kun mies puhui itsekseen aivan kuin joku keskustelisi hänen kanssaan, vaikka paikalla ei ollut muita. Kerran Alvar allekirjoitti opiskeluun lii�yviä lomakkeita Elielin nimellä, mu�a ei suostunut kertomaan Mariannelle, miksi kirjoi� kaverinsa nimen, vaan nauroi tapahtumalle huvi�unees�. Hämmästystä Mariannessa herä� myös Alvarin uusi tapa vastata puhelimeen Markuksen nimellä ja naureskella ivallises� Mariannen hämmästykselle.

Alvar antoi partansa kasvaa takkuiseksi pehkoksi ja kulki hieltä haisevassa paidassa. Marianne ei kuullut enää Alvarin kehuvan kasvislasagneaan. Mies siirteli haarukalla ruokaa lautasellaan puolelta toiselle. Yhtäkkiä Alvar paiskasi lautasen seinälle eikä ollut näkevinään Mariannea.

– Ei tästä tule mitään, Marianne sanoi ja keräsi vähäiset tavaransa Alvarin kämpästä.

Alvar ei sanonut vastaan eikä raivonnut. Myöhemmin Marianne tapasi Alvaria vapaaehtoisjärjestön tapaamisissa, sillä Marianne ei halunnut jä�ää kokoontumisia väliin ex-poikaystävänsä takia.

Kerran Alvar istui Mariannen viereen.

Hän oli jälleen hyvällä tuulella, vaikka Marianne väl�eli miehen katse�a. Eliel pää�eli Mariannen olevan vapaata riistaa, kun �esi naisen jä�äneen feissarifrendinsä.

– Os�n juuri vuohen yhdelle leskelle Afrikassa, Eliel kuiskasi Mariannelle ja ase�eli kätensä tämän polvelle.

– Jätä mut rauhaan, Alvar! Marianne kivah� ja poistui paikalta.

Kivimiehet eivät hymyilleet. Alvar aloit� lääkityksensä eikä esiintynyt enää Elielinä. Toisinaan Eliel yri� puhua Alvarille, mu�a Alvar sysäsi tämän äänen syrjään.

Se on Alvar, joka ojentaa sinulle adressin hymyillen aseman kivimiesten lyhtyjen alla. Tai si�en se on Eliel, jonka hymy on hiukan leveämpi ja ääni matalampi.

Markus sen sijaan pysyy kämpässään eikä hymyile koskaan. Hän ei voi sietää lasagnea.

Marja-Leena Lyyra-Kukkonen

Hymy Kivimiehet eivät hymyilleet, mu�a feissarina toimiva Alvar jaksoi aina virnuilla patsaiden juurella Helsingin rauta�easemalla.

– Moi, onko hetki aikaa? Kuukausilahjoi�ajana voit tehdä maailmasta paremman paikan, Alvar sanoi Mariannelle ja pysäy� hymyllään ripeäs� yliopistolle askeltavan naisen.

Kuukausilahjoi�ajan lisäksi Mariannesta tuli varsin pian miehen ty�öystävä.

Alvar oli siitä ainutlaatuinen, e�ei hän tyrky�änyt nimiadressia ohikulkijoille.

Hän jaksoi virnistää päivästä toiseen, vaikka ihmiset vaelsivat hänen ohitseen tai sivalsivat ivallisilla huomautuksilla.

Hymy kareh� päivi�äin Alvarin kasvoilla, vaihdellen hieman miehen puhetyylin ja eleiden mukana.

Toisinaan Marianne kohtasi Elielin ujon virnistyksen rauta�easeman laiturilla.

Eliel istui ajatuksiinsa vaipuneena Mariannen viereen, mu�a hätkäh� nolona, kun hipaisi vahingossa Mariannen sormenpäitä. Markus, feissari hänkin Elielin ja Alvarin tapaan, tuijo� tuimana lähijunan ikkunasta ulos ja äläh� paheksuvas�, kun Marianne istah� ainoalle vapaalle istuimelle. Alvarin seurassa Marianne sen sijaan tunsi olonsa vapautuneeksi.

Alussa Alvar valloi� Mariannen op�mis�sella olemuksellaan. Marianne ei huolestunut pitkään aikaan, Alvarin kerro�ua jä�äneensä vitamiinit. Toisinaan 22

Elias 2/2022

Riika Helle-Kotka

Karhu Olipa kerran karhu, hänellä oli kaverinaan marsu.

Karhulta pääsi paukku, karhulla oli mukanaan laukku.

Marsu pyysi karhulta hajuve�ä, mu�a karhulla oli laukussa vain me�ä.

Marsu tahtoi karhun kanssa leikkiä, he löysivät yhdessä hämähäkin sei�ä.

Karhu oli pe�ynyt, kun hänen tassunsa oli aivan ve�ynyt.

Karhu pyysi marsua heille yöksi, mu�a pikkukarhu heidät pois työnsi.

Karhua harmi�, e�ei marsu saanut heille tulla.

Onneksi he pääsivät marsun luokse, siellä odo� heitä valtava pulla.

Sofia (9 vuotta), Eeli (11 vuotta), mummi

Pixabay: Analogicus Elias 2/2022

23

Kirjailijavierailut Uudenmaan Kirjoi�ajien järjestämät Kirjakahvilat kirjastoissa ovat toukokuusta 2022 lähten nimeltään Kirjailijavierailu. Yhdistyksen hallitus pää�, e�ä �laisuuksissa tarjotaan kahvia ja pikkuleipiä tapauskohtaises�, riippuen kahvinkei�omahdollisuuksista. Kirjailijavierailuja on järjeste�y Vallilan ja Arabianrannan kirjastoissa, ja tavoi�eenamme on järjestää niitä muissakin Uudenmaan alueen kirjastoissa.

Vallilan kirjasto Päijänteen�e 5, Helsinki.

Tiistai 10.5.2022 klo 17–19 Pirjo Kotamäki: Pompeji ”Roolirunoja pompejilaisten viimeisistä päivistä ennen Vesuviuksen purkausta vuonna 79.”

Haasta�elijana yhdistyksemme varapuheenjohtaja FM Riku Räihä.

Vallilan kirjasto Keskiviikko 18.5.2022 klo 17–19 Leena Sainio: Leenu, Liinu ja Tiinu – rajansa rinnoillakin! (Lue kirjasta s. 8) Haasta�elijana kirjailija, kustantaja ja toimi�aja Eija Tuomela.

Järvenpään kaupunginkirjasto Tyyni Tuulio -sali, Kirjastokatu 8, Järvenpää.

Tiistai 24.5.2022 klo 17–19 Kirjailijat Noora Leh�nen ja Eija Sandberg.

Haasta�elijana kirjailija, runoilija Ulla Welin.