Poimintoja unkarilaisesta nykykirjallisuudesta by Unkarin_kulttuurikeskus

Helsingin kirjamessut 2012 Unkari lähellä

SISÄLLYS 1

Publishing Hungary -ohjelma

Ádám BODOR

György DRAGOMÁN

Péter HAJNÓCZY

Éva JANIKOVSZKY

Sándor KÁNYÁDI

Imre KERTÉSZ

Dezső KOSZTOLÁNYI

Ervin LÁZÁR

László MÁRTON

Miklós MÉSZÖLY

Géza OTTLIK

Zsuzsa RAKOVSZKY

György SPIRÓ

Erzsébet TÓTH

István ÖRKÉNY

Käännöstuki unkarin kielestä käännettäville kirjoille

Publishing Hungary -ohjelma Unkarin kulttuurirahaston Publishing Hungary -ohjelma tukee Unkarin esiintymistä kansainvälisillä kirjamessuilla vuosina 2012–2014. Ohjelman ensisijainen tavoite on unkarilaisen kirjallisuuskulttuurin sekä unkarilaisen kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden – niin kirjauutuuksien kuin aiemmin ilmestyneiden, pysyvän arvon saavuttaneiden klassikkoteostenkin – tunnetuksi tekeminen ja esitteleminen kansainväliselle ammatti- ja lukijayleisölle. Ohjelmaa toteuttaa Balassi-instituutti, jolla on tärkeä rooli kansainvälisen kulttuuridiplomatian edistäjänä. Balassi-instituutti koordinoi ohjaavana ja kokoavana elimenä ulkomailla toimivien Unkarin kulttuuri-instituuttien toimintaa. 17 maassa ympäri maailmaa toimivat 19 kulttuuri-instituuttia sekä kuudessa maassa työskentelevät kulttuuridiplomaatit ovat paikoin jo yli 80 vuoden ajan edustaneet unkarilaista kulttuuripolitiikkaa. Wienissä, Berliinissä, Pariisissa, Roomassa ja Moskovassa nämä kulttuuriinstituutit muodostavat Collegium Hungaricum -verkoston, joka osaltaan mahdollistaa unkarilaisen tiede-elämän läsnäolon ulkomailla. Suomalais-unkarilaisten suhteiden perinteet ja monipuolisuus saivat aikaan sen, että vuonna 1980 avattiin Helsingissä Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus. Se järjestää ohjelmia Helsingin Kirjamessuille 2012, jolloin Unkari on messujen teemamaa. Balassi-instituutti pyrkii kirjamessuilla esittelemään unkarilaista kirjallisuutta korkeatasoisen ohjelman – kirjaesittelyjen, ääneenluku-, keskustelu- ja väittelytilaisuuksien – avulla, kunkin maan lukijoille heidän omalla kielellään. Tätä tarkoitusta varten tehdään myös julkaisuja, joissa esitellään unkarilaisen nykykirjallisuuden klassikoita ja uutuuksia. Tämän julkaisun tavoitteena on tuoda mahdollisimman monen suomalaislukijan ja -kustantajan tietoon sellaisia 1900-luvun unkarilaiskirjailijoita, joiden tuotantoa on suomennettu. Julkaisuun valikoitujen 15 kirjailijan joukossa on niin klassikoiksi nousseita kirjailijoita kuin nuoria nykykirjailijoita ja runoilijoita, sekä tietenkin Nobel-voittaja Imre Kertész. Kirjailijoiden esittelyjä mehevöittävät katkelmat heidän teoksistaan, jotka toivottavasti herättävät lukijoiden ja kustantajien kiinnostuksen. Katalogimme innostaa lukijaa löytämään uuden unkarilaisen kirjallisuuden helmiä. Hyviä lukuhetkiä!

Ádám BODOR (1936–) Ádám Bodor syntyi Romanian Transilvanian unkarilaisalueella Kolozsvárissa (rom. Cluj-Napoca) kalvinistiseen sivistyneistöperheeseen. Kommunistien valtaannousun jälkeen vuonna 1950 hänen isänsä sai vankilatuomion. Pian sen jälkeen myös 16-vuotias Ádám Bodor tuomittiin kommunisminvastaisten lentolehtisten levittämisestä, ja hän istui vankilassa vuosina 1952–1954. Vapauduttuaankaan Bodor ei voinut työskennellä lehdistössä, joten hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Koska toiminta kirjailijana kävi Transilvaniassa 1970-luvulla yhä vaikeammaksi, Bodor muutti vuonna 1982 Unkariin ja ryhtyi kustannustoimittajaksi. Tälläkin hetkellä hän on arvostetun kirjallisuuslehden toimituskunnassa. Bodorin kirjallinen läpimurto tapahtui 1992 romaanilla Sinistra körzet (Sinistran piiri), jota pidetään edelleen kirjailijan pääteoksena. Bodorin tuotannossa korostuu Transilvanian uskontojen ja kulttuurien sekoittuminen. Toinen tärkeä teema on Itä-Euroopan yhteiskuntien köyhyys, turvattomuus ja rikkonaisuus. Bodorin teksteissä on vain vähän henkilöhahmoja, jotka on sijoitettu rajattuihin tiloihin armeijamaisiin olosuhteisiin ja jätetty luonnon armoille. Hänen teoksilleen on ominaista ironia, groteskius ja musta huumori sekä erikoisilta kuulostavien ja piilomerkityksiä sisältävien nimien luoma vieraudentunne. Bodorin teoksia on ilmestynyt mm. englanniksi, ranskaksi, venäjäksi, norjaksi, tanskaksi, italiaksi, puolaksi, bulgariaksi, romaniaksi, serbiaksi, kroatiaksi ja slovakiaksi. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA A tanú, 1969 Plusz-Mínusz egy nap, 1974 Megérkezés északra, 1978 Milyen is egy hágó?, 1980 A Zangezur hegység, 1981 Az Eufrátesz Babilonnál, 1985

Sinistra körzet. Egy regény fejezetei, 1992 Vissza a fülesbagolyhoz, 1992 Az érsek látogatása, 1999 A részleg, 2006 Az utolsó szénégetők, 2010 Verhovina madarai. Változatok végnapokra, 2011

Novelli Anatol Korkodusin illallinen sisältyy myös romaaniin Verhovina madarai (Verhovinan linnut). Tapahtumapaikka on Bodorille tyypillisesti itäisimmän Euroopan rajaseuduilla. Ollaan tilanteissa, joissa inhimillinen kosketus on jäänhuuruista, kulttuuri palautuu biologiaksi ja parhaiten kommunikoi hiljaisuus. Novellissa Korkodusin poika kertoo, kuinka isä valmistautuu elämänsä huippuhetkeen, teloitettavaksi.

Ádám Bodor: Anatol Korkodusin illallinen katkelma Anatol Korkodus otti saappaansa ja kiillotti ne, peseytyi, suki partansa, levitti talkkia kainaloihinsa ja vetäytyi vielä hetkeksi huoneeseensa. Oli jo myöhäinen ilta, kun hän soitti kelloa. Hän odotti minua toimistossaan täysin pukeutuneena, kaulassaan tummanpunainen, hopeapilkullinen rusetti, jota hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt, ja rinnassaan Birtz-kunniamerkki, joka oli siihen asti levännyt koristeellisessa kotelossa pöytälaatikon pohjalla. Äijällä oli laatikossaan muutakin, esimerkiksi aivan tavallinen, kulmaraudoin vahvistettu mäntypuinen lipas. Hän otti sen esiin ja ojensi minulle lippaan avaimen. Avaa se. Lipas oli täynnä satasia. Niitä näytti olevan paljon, todella paljon. Ilmavirta löyhytti seteleitä kuin perhosten siipiä. Painoin kannen äkkiä takaisin kiinni ja suljin lukon, etteivät rahat lentäisi ulos. Mitä minä näillä teen? Tarvitset niitä vielä. Miten niin? Minne sinä lähdet? En tiedä. Sinne minne minut viedään. Ja milloin tulet takaisin? En milloinkaan. Sano vielä jotain, että ymmärrän paremmin. Ensin hän vain huitaisi kädellään, mutta lisäsi sitten hiljaa: Oikeastaan olisi hyvä syödä vielä vähän illallista. Niin hän lähetti minut Kuohuvaan Mäskiin, Edmund Pochorilesin kapakkaan, hakemaan kannullisen vatukkaviiniä, ja pyysi, että sillä välin kun hän tekisi tulen uuniin ja saisi sen lämpimäksi, minä nylkisin hänelle neljä viisi marsua. Neljä vai viisi? Niin juuri. Minulla on nälkä. Marsut olivat kanakopissa, äijä oli saanut ne piirinvartija Hamilcar Niconukilta. Ne olivat kuulemma eteläamerikkalaista rotua, sillä on pienet tarpeet, se ei palele ja syö vähän, mutta liha on mureaa. Siihen asti äijä oli säälinyt eläimiä ja jättänyt ne henkiin. Nyt oli kuitenkin koittanut niiden hetki: illan kitkerä, jääkylmä tuuli oli osunut niihinkin. Puutarhan portille tullessani marsut olivat jähmettyneet peloissaan kopin nurkkaan ja alkoivat piipittää kuin linnut. Kun olin puhdistanut, nylkenyt, pessyt ja suolannut marsut, sivelin ne timjamilla ja korianterilla maustetulla kurpitsansiemenöljyllä ja asetin ne uunivuokaan kuivattujen päärynöiden kera. Juhlapukuinen Anatol Korkodus istui vakiopaikallaan pöydän päässä. Ensin hän joi pálinkaa ja tarjosi minullekin, sitten kaatoi itselleen vatukkaviiniä. Hän alkoi kirjoittaa suurin, pyörein kirjaimin vihkoon, joka oli siihen asti kellertynyt koskemattomana hänen yöpöydällään. Hän lopetti vasta kaksi ja puoli tuntia myöhemmin – suunnilleen sen verran tarvitaan aikaa nuoren marsun kypsymiseen, jatkuvaa paistinliemellä kostuttamista unohtamatta – kun olin kattanut pöydän ja tarjoillut hänelle ruoan. Ensin hän ronkki lihaa haluttomana, mutta tarttui sitten haaru-

kallaan ensimmäiseen palaan ja jatkoi juhlallista ateriointiaan tuntikausia. Hän popsi popsimistaan, kunnes vuoassa oli jäljellä enää puolitoista jäähtynyttä, rasvan peittämää marsua. Sen jälkeen hän jatkoi taas kirjoittamista viiniä siemaillen. Hän merkitsi jokaisen paperin alakulmaan päiväyksen ja allekirjoituksen ja lopetti vasta vähän ennen päivänkoittoa. Yön viimeisenä hetkenä, aamun jo sarastaessa Anatol Korkodus kuuli portin narahtavan, aukeavan ja sulkeutuvan. Balwinder, toimistoapulainen, seisoi portailla harmaassa, paikatussa takissaan, kurkisti sisään, avasi oven ja kutsui äijää hiljaa, etusormeaan koukistaen. Kun äijä ei liikahtanut, Balwinder sanoi: Älkää panko pahaksenne, mutta teidän olisi nyt noustava ja tultava kanssani. Teidän kanssanne? Niin juuri. Meitä odotetaan ulkona. Teidät on pidätetty. Vai olette tekin juonessa mukana, Balwinder. Balwinder rykäisi ja nyökkäsi. Olenhan minä. Mutta ei nyt puhuta siitä. Tulkaahan nyt, sillä meillä on kiire. Anatol Korkodus katsoi minuun aivan kuin olisi iskenyt silmää viimeisen kerran: ei tässä turhan takia valmistauduttu. Tämä tarina päättyy tähän. Ádám Bodor: Anatol Korkodusin illallinen. Suom. Outi Hassi. Teoksesta Mitä olet nähnyt ja kuullut – Valikoima uutta unkarilaista proosaa ja runoutta. Toim. Anna Tarvainen, Olga Huotari ja Hannu Launonen. Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus, 2010.

György DRAGOMÁN (1973–) Kirjailija ja kääntäjä György Dragomán on syntynyt Romanian Transilvanian unkarilaisalueella Marosvásárhelyssä (rom. Târgu Mureş) 1973. Unkariin hän muutti 1988 ja kävi lukion Szombathelyssä. Sen jälkeen hän opiskeli Budapestin ELTE-yliopistossa englantia ja filosofiaa. Hän aloitti kirjoittamisen jo 13-vuotiaana, ja opiskeluaikanaan Budapestissä hän kirjoitti esikoisromaaniaan A pusztítás könyve (Tuhon kirja). Se ilmestyi vuonna 2002 ja sai Budapestin kirjamessujen parhaalle esikoisteokselle myönnettävän Bródy-palkinnon. Vuonna 2005 ilmestyi hänen toinen romaaninsa Valkoinen kuningas (A fehér király, suom. Outi Hassi 2008), jolle niin ikään satoi kiitosta ja palkintoja. Teos on käännetty kymmenille kielille. Dragomán on kääntänyt unkariksi runsaasti englanninkielistä kirjallisuutta, mm. Samuel Beckettin, James Joycen, Ian McEwanin ja Irvine Welshin teoksia. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA A pusztítás könyve, 2002 A fehér király, 2005 Romaani Valkoinen kuningas kertoo pikkupojan elämästä itäeurooppalaisessa diktatuurissa. Dzsátan isä on joutunut vankileirille, ja vaikka äiti pyrkii jatkamaan mahdollisimman normaalia elämää, lapsen todellisuuteen tunkeutuu yhä pimeämpiä vaikutteita. Poikien leikit heijastavat aikuisten kieroutunutta maailmaa ja muuttuvat monta kertaa hengenvaarallisiksi – näin myös luvussa Sota, jonka asetelmat viittaavat ironisesti Ferenc Molnárin klassikkoromaaniin Koulupoikia.

György Dragomán: Valkoinen kuningas katkelma Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryömiä eteenpäin, kukaan ei enää ampunut, kuului vain tappelun ääniä ja kiljuntaa sieltä täältä, kuulin kuinka joku huusi aivan lähellämme antautuvansa, sitten sama ääni huusi vielä kovempaa: haavoittuneita ei saa lyödä, tämä on huijausta, ei tätä näin sovittu, en tunnistanut ääntä, katsoin Pujua, mutta hänkin vain pudisti päätään, sitten ryömimme eteenpäin, meillä ei ollut aavistustakaan, kuinka kaukana olimme vartiotornista, mutta emme uskaltaneet nostaa päätämme ylös, olin hiestä märkä ja vihainen siitä etten ollut ottanut leiliä mukaan, Pujullakaan ei ollut vettä, ja hänen läähätyksestään kuulin että hänelläkin oli kova jano, tunsin että nousimme ylämäkeä, olimme siis tulleet rinteeseen, se tarkoitti että vartiotorni ei voinut olla kovin kaukana, se oli metsän reunassa siellä mihin pelto päättyi, ja sitten kuulimme yhtäkkiä kuinka joku kirkui takanamme pellossa kuin pistetty sika, minulle tuli kylmät väreet, Puju katsoi minuun ja sanoi: käännytään takaisin, nyt ne ovat tappaneet jonkun, mutta minä sanoin: en usko, odota kun katson paljonko meillä on vielä matkaa. Pistin pääni hetkeksi ulos pellosta ja näin heti vartiotornin, se oli suoraan edessämme, ei enää kovin kaukana, korkeintaan sadanviidenkymmenen metrin päässä, kyyristyin takaisin korsien sekaan ja kuiskasin Pujulle: älä pelkää, ryömimme aivan oikeaan suuntaan, nyt ei enää kannata kääntyä takaisin, muistathan mitä Prodan sanoi, siihen hän vastasi: vittuun Prodan, ryömimme kuitenkin peräkanaa eteenpäin, mutta olimme niin väsyneitä ettei ryömiminen sujunut aivan niin kurinalaisesti kuin Isänmaan Puolustajissa oli opetettu, pikemminkin etenimme nelinkontin, minä menin vaihteeksi edelle, raivasin tietä, oli jo kamalan kuuma, tunsin kuinka hiki virtasi, mutta emme pysähtyneet vaan ryömimme suoraan eteenpäin, samalla kuulimme kuinka tappelu jatkui takanamme, pari kertaa päidemme yläpuolella lensi nuoli ja meillä oli yhä kovempi jano ja hiki, ja kun minusta tuntui että olimme jo aivan lähellä pellon laitaa, painauduin vatsalleni ja Puju tuli viereeni, hänkin painautui vatsalleen, ja kun sitten katsoimme ylös ja näimme vartiotornin ja sen edessä seipäännenään isketyn pojanpään, meille tuli vielä kovempi jano, ja Puju sanoi: minua ei enää kiinnosta, käännyn takaisin ja menen hakemaan vesileilini, tämän helvetin sotamaalin takia koko suu maistuu ihan paskalta, mutta tietenkään hän ei hievahtanutkaan, ja näin että hänen suupielensä vapisivat, minuakin pelotti kauheasti, niin paljon etten halunnut kurkistaa enää kertaakaan ylös. György Dragomán: Valkoinen kuningas. Suom. Outi Hassi. Otava, 2008.

Péter HAJNÓCZY (1942–1981) Péter Hajnóczy vietti lapsuutensa Budapestissä ja kiinnostui kirjallisuudesta jo nuorena. Jo 1960luvun alussa hän kokeili siipiään itseoppineena kirjailijana, mutta häneltä ei pitkään aikaan ilmestynyt yhtään teosta. Kun hänen ensimmäinen kokoelmansa sitten julkaistiin vuonna 1975, sen tyyli oli niin kypsää, että se sai lähes yksinomaan positiivisen vastaanoton. Sen jälkeen Hajnóczylta ilmestyi useita teoksia, mm. hänen tunnetuin romaaninsa A halál kilovagolt Perzsiából (Kuolema ratsasti pois Persiasta). Hajnóczyn tyyli on samanaikaisesti niukan vähäeleistä ja eksentristä, hänen viittausjärjestelmänsä on mutkikas ja aihemaailmansa omaperäinen. Hänen tuotantonsa sijoittuu modernin ja postmodernin rajamaille sekä ajallisesti että ilmaisutapansa vuoksi. Vuonna 1981 ilmestynyt romaani Jézus menyasszonya ( Jeesuksen morsian) jäi Hajnóczyn yltyvän alkoholismin takia hänen viimeiseksi teoksekseen. 2000-luvulla joitakin hänen kirjoituksiaan on julkaistu postuumisti. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA A fűtő, 1975 M, 1977 A Halál kilovagolt Perzsiából, 1979 Jézus menyasszonya, 1981 Dialogues De Ventriloque, 1988 Péter Hajnóczyn novelli Hautajaiset (1980) kertoo isän yllättävästä kuolemasta 18-vuotiaan pojan näkökulmasta. Poika on kapinoinut vanhempiensa arvomaailmaa vastaan ja lähtenyt hyvin nuorena kotoa. Nyt hän pohtii omaa ja isänsä elämäntapaa ja muistot virtaavat hänen mielessään.

Péter Hajnóczy: Hautajaiset katkelma »Poika ... isä on poissa» Hän piti kuuloketta kädessään, hän kuuli äidin nyyhkytykset. »Herätyskello soi neljännestä vaille kuusi. Hän pomppasi istumaan, painoi käden rintaansa vasten ja kaatui sängylle. Hän oli kuollut.» Poika tajusi äidin äänestä, että tämä oli harjoitellut kaiken moneen kertaan: hän, ainut lapsi ja nyt U:n perheen ainut mies, hän ei suinkaan kuulunut niihin, joille suru-uutinen ensin kerrottiin. »Entä nyt: onko tämä ensimmäinen ja tärkein asia?» Hänen täytyi myöntää, että hänen tunteensa eivät nyt missään nimessä ansainneet suurinta huomiota. »Isä, kenties.» Hän halusi mihin hintaan hyvänsä löytää näkökulman, josta saattoi määritellä oman paikkansa ja roolinsa. Peittoon käärityn ruumiin, sängyllä lepäävät kädet, myös jähmettyneet, kalvakkaat, parroittuneet kasvot, suljetut silmät ja velton suun, kaiken tämän – niin hänelle oli kerrottu –, kaiken tämän ottavat taitavasti ja tahdikkaasti hoitaakseen ne, joiden tehtävänä on ruumiin saattaminen hautajaiskuntoon. Vaikka kaikki järjestelyt näköjään keskittyivät siihen, mikä hänen isästään oli tullut ja mitä kaikki vierailijat pää painuksissa menevät makuuhuoneeseen katsomaan, pojasta silti tuntui, että isällä ei ollut tuon kaiken kanssa mitään tekemistä. Äkkiä hänen isänsä kengät ilmestyivät tungettelevasti hänen eteensä: nuo kengät oli kiillotettu ja pantu lestille, ja ne olivat suurin piirtein hänen ikäisensä. Ne olivat vahvapohjaiset, vanhanaikaiset kengät, jotka suutari oli tehnyt vasikannahasta mittojen mukaan; ne oli edellisenä iltana hyvin huolellisesti asetettu pienelle matolle, sängyn viereen. Lähellä oli tuoli, sen selkänojalla aito silkkipaita, harmaa, pienikuvioinen silkkisolmio ynnä puhtaat alushousut, »hän vaihtoi puhtaat alusvaatteet joka päivä», poika ajatteli, hän tunsi jotakin ylpeyden tapaista, ikään kuin olisi saanut uuden todisteen isän siisteydestä. »Hän ajoi partansa joka aamu.» Jos vieraita oli tulossa tai jos isä itse oli lähdössä ulos, hän taas vaihtoi paitaa ja ajoi uudestaan partansa. Hän vilkaisi eteisen peiliin: parta ruokkoamatta, tukka pitkä ja takkuinen. Hän häpesi itseään ja päätti heti: ensin hänen täytyy käydä parturissa, vasta sitten hän voi mennä makuuhuoneeseen. Hän halusi nyt, yhtäkkiä, edes näyttää huolitellulta – hän ei ollut aikaisemmin ajatellutkaan moisia asioita –, ikään kuin hän olisi aina kaivannut sellaista järjestelmällisyyttä, jonka isä vei loppuun saakka, naurettaviin pikkuseikkoihin asti, kiillotti kenkänsäkin aina kylpyhuoneessa. Isällä oli erityisiä rättejä puhdistamista, kenkävoiteen levittämistä ja kenkien kiillottamista varten, rätit, harjat ja voidepurkit olivat moitteettomassa järjestyksessä puulaatikossa, laatikolla taas oli vakituinen paikkansa valkopäällysteisen tuolin alla. Kenkien kiillottaminen oli rituaali, aivan niin kuin parranajo, peseytyminen, pukeutuminen, syöminen ja tupakoiminen olivat rituaaleja. »Isä ei itse asiassa ollut tupakkamiehiä.» Hän sen sijaan on, vaikka hän ei käytäkään valtavaa, norsunluista imuketta, niin kuin isä käytti – imukkeen saattoi kiertää auki, sen sisään pantiin pumpulituppo hoitamaan suodattimen virkaa –, isä, joka tupakoi vain päivällisen jälkeen, ainoastaan silloin, kun saattoi poltella kaikessa rauhassa, istuskella nojatuolissa ja kenties siemailla hyvää viiniä... Hän murskasi savukkeen kupariseen tuhkakuppiin. Hänet valtasi äkillinen, vastustamaton viinanhimo, otsalle kihosi viinanhuuruisia hikihelmiä. »Eilen hän oli humalassa.» Ja sitten: »Baarikaapissa on pálinkaa.» Kaapille päästäkseen hänen täy-

tyi ensin kävellä aulan poikki makuuhuoneeseen, jossa äiti puhui puhelimeen; äiti ehkä istuu selin kaappiin, ja silloin hän voisi vaivihkaa kaataa itselleen lasillisen, tai ehkä sittenkin kannattaisi ryypätä pullon suusta, ettei tarpeeton kilinä kavaltaisi häntä. Lopulta hän kuitenkin päätti: ei kannata mennä ruokasaliin, »täytyy tutkia keittiö ja ruokakomero». Keittiössä ei ollut mitään. Mutta ruokakomerosta – jossa piti olla syyskuista satoa, hapankirsikoita rommissa tai pähkinöitä puhtaaseen alkoholiin upotettuina – ruokakomerosta hän löysi kolmen desilitran Diana-pullon hajustettua spriitä. Pullo oli viittä vaille täysi. Hän haisteli pulloa epäluuloisesti, ikään kuin olisi arvellut sitä etikkapulloksi. Siinä ei ollut etikkaa. Hänen sieraimensa värähtelivät, kun hän kohotti pullon huulilleen ja joi. »Mutta: eihän isä näin ryypännyt!» Péter Hajnóczy: Hautajaiset. Julkaistu kokoelmassa Miljoona kilometriä Budapestiin – Valikoima unkarilaisia novelleja 1909–1986. Suom. Hannu Launonen. WSOY, 1987.

Éva JANIKOVSZKY (1926–2003) Éva Janikovszky oli Szegedistä kotoisin oleva lasten- ja nuortenkirjailija. Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän halusi toimittajaksi ja oli vuoden toimittajaharjoittelijana. Tämän jälkeen hän opiskeli mm. filosofiaa, sosiologiaa, psykologiaa, kansatiedettä sekä unkarilaista ja saksalaista kirjallisuutta ja valmistui opettajaksi vuonna 1950. Ensin hän työskenteli oppikirjojen parissa, sen jälkeen Mórakustantamon kustannustoimittajana. Hän oli pitkään myös IBBY:n (International Board on Books for Young People) Unkarin jaoston johtaja. Janikovszkyn ensimmäinen kirja Csip-Csup ilmestyi vuonna 1957. Sen jälkeen häneltä on julkaistu yli 30 teosta, joita on käännetty yli 30 kielelle, mm. suomeksi ja viroksi. Suurin osa niistä on lasten- ja nuortenkirjoja, mutta Janikovszky on kirjoittanut myös aikuisille. Hänen teoksissaan aikuisten ja lasten maailman välisiä arkipäivän kokemuksia ja konflikteja käsitellään huumorin keinoin, ja tärkeällä sijalla ovat rehellisyys, ystävyys, yhteisö, työ ja leikki. Janikovszkyn kirjailijanääni ja ilmaisutapa erottuvat selvästi muista. Hän on kirjoittanut myös elokuvakäsikirjoituksia, ja monista hänen kirjoistaan on tehty piirroselokuvia. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Csip-Csup (nimellä Éva Kispál), 1957 Szalmaláng, 1960 Aranyeső, 1962 Te is tudod?, 1962 Ha én felnőtt volnék, 1965 Akár hiszed, akár nem, 1966 Jó nekem, 1967 Felelj szépen, ha kérdeznek, 1968 Málnaszörp és szalmaszál, 1970 Velem mindig történik valami, 1972 Kire ütött ez a gyerek, 1974 Már óvodás vagyok, 1975

A nagy zuhé, 1976 A lemez két oldala, 1978 Már megint, 1978 Az úgy volt…, 1980 Már iskolás vagyok, 1983 A Hét bőr, 1985 Mosolyogni tessék!, 1998 Cvikkedli, 1999 Ájlávjú, 2000 De szép ez az élet!, 2001 Ráadás, 2002

Janikovszkyn tekstit ja László Réberin kuvitukset ovat erottamattomia. Janikovszky kirjoittaa vähin sanoin, Réber taas piirtää yhdellä viivalla. Niinpä heidän luomassaan maailmassa on runsaasti tilaa mielikuvitukselle ja vapaille assosiaatioille. Aina minä (Már megint) kertoo alakouluikäisen pojan äänellä arjen ja juhlan sattumuksista ja siitä, ettei lapsen elämä aina ole ihan helppoa.

Éva Janikovszky: Aina minä katkelma

Éva Janikovszky: Aina minä. Suom. Marita Kansikas. Tammi, 1980. 11

Sándor KÁNYÁDI (1929–) Sándor Kányádi syntyi vuonna 1929 Romanian Transilvanian unkarilaisalueella Nagygalambfalvassa (rom. Porumbenii Mari). Hän valmistui Kolozsvárin (rom. Cluj-Napoca) yliopistosta unkarilaisen kirjallisuuden opettajaksi. Kányádin ensimmäinen runoteos ilmestyi vuonna 1955 otsikolla Virágzik a cseresznyefa (Kirsikkapuu kukkii). Vuosina 1960–1990 hän työskenteli kolozsvárilaisen lastenlehden toimittajana. Sándor Kányádin elämäntyössä ovat vahvasti esillä niin kansanrunouteen pohjaava poetiikka kuin avantgardiset proosarunot ja lyhyet haikua muistuttavat runot, ”raapaisut”. Keskeisiksi teemoiksi runoissa nousevat yksilön tilanne ja henkilökohtaisen vapauden puitteet. Taustalla ovat kirjailijan omat kokemukset Itä-Euroopan diktatuurien ajoittain tukalissa olosuhteissa. Kányádin runoissa ja runokäännöksissä korostuu Transilvanian monikielinen ja -kulttuurinen yhteisö. Esiin nousevat yksilön ja vähemmistön, kuten vaikkapa romanianunkarilaisen, laajemmin ajateltuna eurooppalaisen kulttuuriperheen jäsenen, ominaispiirteet, sekä eri identiteetteihin liittyvät mahdollisuudet. Sándor Kányádi on myös merkittävä lastenkirjailija. Hänen lapsille kirjoittamansa runot ja sadut ovat tuttuja kaikenikäisille unkarilaisille. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Virágzik a cseresznyefa, 1955 Sirálytánc, 1957 Kicsi legény, nagy tarisznya, 1961 Harmat a csillagon, 1961 Három bárány, 1965 Kikapcsolódás, 1966 Függőleges lovak, 1968 Fából vaskarika, 1969 Fától fáig, 1970

Szürkület, 1978 Farkasűző furulya, 1979 Világlátott egérke, 1985 Sörény és koponya, 1989 Billeg-ballag, 1993 Meddig ér a rigófütty, 2001 Felemás őszi versek, 2002 Szürke szonettek, 2002

Runoilija Kányádi eli Romaniassa vuosikausia jatkuvan tarkkailun alaisena. Hänen tunnettu runonsa Talon edessä koko yön kertoo avioparin pelosta ja rohkeudesta diktatuurin uuvutustaistelussa. Dramaattisen tilanteen arkistamisen kautta, vähäeleisin lyyrisin keinoin runosta on syntynyt järkyttävä ajankuva.

Sándor Kányádi: Talon edessä koko yön Talon edessä koko yön seisoi maastoauto siinä se seisoi jarruvalot hehkuivat niin kuin se olisi juuri saapunut niin kuin se olisi juuri tehnyt lähtöä avasin ikkunan olin menossa nukkumaan minulla on tapana kurkistaa ulos ennen kuin suljen ikkunan ja silloin huomasin maastoauton ja hehkuvat jarruvalot ohoh minulta lipsahti että mitä vaimoni kysyi ei mitään minä sanoin vain maastoauto ai millainen maastoauto sellainen tavallinen minä sanoin ja vedin verhot kiinni ehkä täältäkin näkee verhojen takaa jos kerran olet niin utelias ei vastapäisen talon tarvitse kaikkea nähdä minä sanoin kunhan vain piiloudumme sopivaan nurkkaan sopivasta kulmasta suljetun ikkunan takaakin näkyy palanen jalkakäytävää katse pystyy tavoittamaan melkein iloitsimme yllättävästä havainnosta sillä jo lähes kaksikymmentä vuotta

olemme asuneet täällä kolmannessa kerroksessa ja vasta nyt huomasimme että aivan hyvin sitä voi kurkistaa alas kadulle onko se yhä siellä vaimoni kysyi myöhemmin jo peitteen alta että onko se siellä totta kai minä pidän sitä silmällä jos haluat kyllä minä voin pitää sitä silmällä minä sanoin ja se yhä seisoi siellä jarruvalot hehkuivat niin kuin se olisi juuri saapunut niin kuin se olisi juuri tehnyt lähtöä kummallista minä sanoin ja menin kylpyhuoneeseen yritin keksiä jotakin tekemistä minä kurlasinkin sillä jokin ärsytti kurkkuani siltä se tuntui se yhä vain seisoo siellä vaimoni kuiskasi ja minä hiukan säikähdin kun hän kuiskasi verhojen takaa minä painauduin vaimon ja seinän väliin ja meitä molempia hävetti kun sydämemme takoi niin äänekkäästi Kyllä se lähtee pois sen aikahan käy pitkäksi menimme nukkumaan odotin että vaimoni nukahtaisi ja sitten hyvin varovasti hiivin taas ikkunan luokse

onko se siellä vaimoni kysyi ja minä hämilläni sanoin että minä tässä vain ajattelin kurkistaa taivaalle kuulosti ihan siltä että alkoi sataa rummuttaa kattoon no sataako hän kysyi ei ei sada minä sanoin onko se vielä siellä siellä se seisoi jarruvalot hehkuivat

niin kuin se olisi juuri saapunut niin kuin se olisi juuri tehnyt lähtöä siellä se seisoi ja seisoo yhä tälläkin hetkellä vaikka aamu jo sarastaa nyt kun naputtelen tätä runoa sillä mitä minä muuta voisin tehdä nukkuminen on enää toivotonta Sándor Kányádi: On seutuja. Suom. Hannu Launonen. WSOY, 1996.

Imre KERTÉSZ (1929–) Imre Kertész syntyi Budapestissä vuonna 1929. Vuonna 1944 hänet vietiin ensin Auschwitziin ja sieltä Buchenwaldin työleiriin. Hän palasi takaisin Unkariin 1945 ja elätti itsensä milloin fyysistä, milloin henkistä työtä tehden. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu 1960-luvulta lähtien. Nämä tekstit toimivat pohjamateriaalina Kertészin ensimmäiselle romaanille Kohtalottomuus (Sorstalanság, suom. Outi Hassi 2003), joka sosialistisen järjestelmän kirjallisuuspolitiikan vuoksi julkaistiin vasta vuonna 1975. Kuten ensimmäisen romaanin, myös Kertészin myöhempien töiden keskeisenä motiivina näyttäytyy yksilön suojattomuus suhteessa valtaan ja pyrkimys oman identiteetin säilyttämiseen. Kertészin teoksia luetaan usein omaelämäkerrallisina. On kuitenkin tärkeää huomata, että hänen teostensa yhtenä keskeisenä elementtinä on suhde kieleen ja sen problematiikkaan. Kieleen liittyvät tiiviisti myös identiteettikysymykset, jotka ovat toistuva teema Kertészin teoksissa. Kertész on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja ensimmäisenä unkarilaisena kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002. Kirjailijan työnsä ohella hän on kääntänyt saksalaista kirjallisuutta, mm. Nietzscheä, Freudia ja Canettia. Vuosituhannen alussa Kertész muutti Berliiniin ja asuu siellä tälläkin hetkellä. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Sorstalanság, 1975 A nyomkereső, 1977 A kudarc, 1988 Kaddis a meg nem született gyermekért, 1990 Az angol lobogó, 1991 Gályanapló, 1992 A holocaust mint kultúra, 1993 Valaki más. A változás krónikája, 1997 A gondolatnyi csend, amíg a kivégzőosztag újratölt, 1998 Sorstalanság, 2001

A száműzött nyelv, 2001 A stockholmi beszéd, 2003 Felszámolás, 2003 K. dosszié, 2006 Világpolgár és zarándok. (Káin és Ábel), 2007 Európa nyomasztó öröksége, toim. Zoltan Hafner, 2008 A megfogalmazás kalandja, 2009 Haldimann-levelek, 2010 Mentés másként. Feljegyzések 2001–2003, 2011

1.5.1965 päivätyssä merkinnässään Imre Kertész antaa oman vastauksensa kysymykseen, jota hänen lukijansa monta kertaa pohtivat: mitä kohtalottomuus oikein tarkoittaa? Tässä vaiheessa esikoisromaani oli vielä työn alla, tästä ja muista Kaleeripäiväkirjan muistiinpanoista käy hyvin ilmi, miten pitkän pohdinnan ja työstämisen tuloksena vuonna 1975 julkaistu teos syntyi.

Imre Kertész: Kaleeripäiväkirja katkelma ”Erään kohtalottomuuden romaani” – mahdollinen romaanin nimi, alaotsikko joka tapauksessa. Mitä kutsun kohtaloksi? Ennen kaikkea mahdollisuutta tragediaan. Ulkoinen determinaatio sitä vastoin, stigma, joka puristaa elämän johonkin vallitsevan totalitarismin tilanteeseen, järjettömyyteen, riistää meiltä tuon mahdollisuuden: kohtalottomuudeksi kutsuisin sitä, että pidämme todellisuutenamme meille määrättyä determinaatiota emmekä omasta (suhteellisesta) vapaudestamme seuraavaa välttämättömyyttä. Olennaista on se, että determinaatiomme toimii luonnollisia käsityksiämme ja taipumuksiamme vastaan: silloin kohtalottomuus on paljaimmillaan. Kaksi puolustautumistapaa: joko muutumme siksi mikä meille on määrätty (Kafkan kovakuoriaiseksi), sanoisinko omasta päätöksestämme, yrittäen näin muokata determinaatiosta oman kohtalomme; tai sitten nousemme kapinaan sitä vastaan ja joudumme siten determinaation uhriksi. Kumpikaan tapa ei ole oikea ratkaisu, sillä kummassakin tapauksessa joudumme pitämään determinaatiotamme (täysin ulkopuolista mielivaltaa, joka on hyväksyttävä luonnollisena, tietoisena siitä, että vaikka se teoriassa on ihmisen vallan alainen, meillä ei kuitenkaan ole valtaa siihen) todellisuutena. Determinoiva voima, tuo absurdi valta, voittaa meidät antamalla meille vieraat nimet ja tekemällä meistä objekteja, vaikka olemme syntyneet subjekteiksi. Imre Kertész: Kaleeripäiväkirja. Suom. Outi Hassi. Otava, 2008.

DezsŊ KOSZTOLÁNYI (1885–1936) Szabadkassa (serb. Subotica), nykyisen Serbian alueella syntynyt Dezső Kosztolányi oli prosaisti, runoilija, esseisti ja kääntäjä. Hän kuului aikansa suosituimpiin kirjoittajiin ja 1900-luvun alkupuolen unkarilaisessa kirjallisuudessa hyvin keskeisen Nyugat-aikakauslehden kantaviin voimiin. Kosztolányi on hyvin merkityksellinen myös nykykirjallisuuden kannalta. Hänen romaaninsa ja novellinsa ovat unkarilaisen kirjallisuuden parhaimmistoa, samoin kuin hänen kirjallisuutta, kielitiedettä ja kääntämistä käsittelevät esseensä. Kosztolányi oli kiinnostunut mm. kielenhuollosta, kielihistoriasta, maailmankirjallisuudesta, kirjallisuusteoriasta ja kääntämisestä, ja kirjoitti jatkuvasti näihin aiheisiin liittyviä sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita. Hän suunnitteli niiden kokoamista yksiin kansiin, mutta tämä valikoima julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen nimellä Nyelv és lélek (Kieli ja sielu). VALIKOITU BIBLIOGRAFIA A szegény kisgyermek panaszai, 1910 Kenyér és bor, 1920 Nero, a véres költő, 1922 Pacsirta, 1924 Aranysárkány, 1925 Édes Anna, 1926 A bús férfi panaszai, 1924 Meztelenül, 1928 Zsivajgó természet, 1930 Számadás, 1933 Esti Kornél éneke, 1933 Hajnali részegség, 1933 Halotti beszéd, 1933 Ének a semmiről, 1933 Tengerszem, 1936 Dezső Kosztolányin novellin Omelette à Woburn (1936) päähenkilö on kirjailijan alter egoksikin luonnehdittu Kornél Esti, Kosztolányin novellien vakiohenkilö. Hänet kuvataan usein matkustamassa, kuten tässäkin novellissa, jossa hän on palaamassa kotiin opiskeltuaan vuoden Pariisissa. Hän on nuori ja rahaton, ja äkillisestä päähänpistosta hän jää junasta Zürichissä.

DezsŊ Kosztolányi: Omelette à Woburn katkelma Kornél löysi pian opiskelija-asuntolan, josta sai kolmen frangin huoneen pihan puolelta. Hän peseytyi ja lähti rannalle. Järvi ja pengerrykset ja paalurakennukset olivat kuin posliinista tehty kirjoitusteline, pullo täynnä vaaleansinistä mustetta. Lähellä vastarantaa kellui yksinäinen vene, siinä romanttinen lyhty. Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten hän tajusi, että hänellä oli nälkä. Hänellä oli kova nälkä. Hänen silmiään pakotti. Se ei ollut ihme. Koko päivänä hän oli syönyt vain kaksi omenaa. Hän päätti syödä jossakin maitobaarissa, ennen kuin palaisi hotelliin. Hän tuli yhä huonommalle tuulelle, kun käveli kadulta toiselle ja etsiskeli baaria. Mutta raittiit ja ahkerat sveitsiläiset olivat jo menneet nukkumaan. Puun lehtien välistä tuikki valoa. Näytti olevan pieni sievä ulkoilmaravintola. Hän astui sisään. Hän käveli varmoin askelin kahden sinisen hortensiarivin välitse nurkkapöytään. Tuskin hän oli ehtinyt pöydän luo, kun hänen ympärilleen ilmestyi neljä frakkipukuista tarjoilijaa, nopeasti kuin salaisen poliisin miehet. Hän vilkaisi tarjoilijoita hieman säikähtyneenä, ehkä myös hieman moittivasti: neljä yhden turvattoman kimpussa. Ehdottomasti liian monta. Tarjoilijat toimivat mekaanisesti ja juhlallisesti. Jokaisella oli oma tehtävänsä. Ensimmäinen otti vastaan hänen hattunsa, toinen auttoi hänen päältään nukkavierun, säiden pieksämän sadetakin, kolmas ripusti takin rautaiseen naulakkoon ja neljäs – kookkain tarjoilija, jäykkä ja tärkeä ja jääkylmä, ilmeisesti hovimestari – juhlallisesti ojensi hänelle nahkakantisen, kultakoristeisen teoksen jota olisi voinut luulla kirjapainotaidon esikoiseksi, ainoaksi kappaleeksi koko maailmassa. Mutta samanlainen näkyi joka pöydällä. Se oli ruokalista. Kornel kävi istumaan epäröivästi, jo pahaa aavistellen, ja avasi mahtavan kirjan. Jäykälle paperille oli painettu ravintolan nimi ja perustamisvuosi – 1739 –, punainen vaakunakilpi ja sen alle loppumaton luettelo ruokalajeja, kaikki moitteettomin painokirjaimin. Hän lehteili kirjaa hajamielisesti mutta ei osannut tehdä ratkaisua. Kaikki neljä tarjoilijaa odottivat rauhallisesti hänen vieressään. He eivät osoittaneet pienintäkään kärsimättömyyden oiretta; he olivat pikemmin kuin nuoret salonkileijonat tanssiaisissa, mieli täynnä suloisia aavistuksia. Tilanteessa oli kieltämättä jotakin juhlallista. Nyt hovimestari kallisti hivenen päätään ja tiedusteli huolitellulla ranskan kielellä, halusiko vieras illastaa. Vieras nyökkäsi. Hän tilasi kolmen munan munakkaan. Hovimestari toisti tilauksen niin kunnioittavasti kuin suinkin ja tähdensi, että asiakas haluaa munakkaan »eturuuaksi». Hänen kasvoillaan häivähti kuitenkin hymy, ja hän jäi yhä seisomaan pöydän ääreen, ikään kuin ei olisi oikein ymmärtänyt tilausta. Kuten tunnettua, on olemassa kolmenlaisia munakkaita: omelette à Napoleon, omelette alla Zingarella ja omelette à Woburn. Nyt oli kysymys siitä, minkä asiakas suvaitsi valita. Hänen oli tehtävä ratkaisu.

Hän tunsi vastenmielisyyttä Napoleonia kohtaan, tämä kun oli yrittänyt valloittaa maailman; Zingarella ei sekään miellyttänyt häntä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Woburn piti sisällään. Mutta se oli yhdentekevää. Pääasia, että se joutuisi nopeasti ja olisi mahdollisimman iso ja mahdollisimman halpa, sillä hän oli nälkäinen kuin susi. Sitä hän ei kuitenkaan voinut noin vain sanoa. Hän kuuli, että tarjoilijat puhuivat keskenään italiaa. Sen takia hänkin jatkoi keskustelua italiaksi. Hovimestari vastasi hyytävällä äänellä, saksaksi, kuin paheksuen moista tuttavallisuutta. Herrasmiehen sopii puhua vain yhtä kieltä. Hämillään hän päätti tilata omelette à Woburnin. Dezső Kosztolányi: Omelette à Woburn. Julkaistu novellikokoelmassa Maailma uutena – valikoima unkarilaisia novelleja 1929-1970. Suom. ja toim. Hannu Launonen. WSOY, 1973.

Ervin LÁZÁR (1936–2006) Ervin Lázár oli kirjailija, lastenkirjailija ja toimittaja. Hän vietti lapsuutensa pienessä kylässä Länsi-Unkarissa. Lukion jälkeen hän opiskeli Budapestin ELTE-yliopistossa ensin journalistiikan, myöhemmin unkarin kielen laitoksella. Hänen ensimmäinen novellinsa ilmestyi vuonna 1958. 1960-luvulta lähtien Lázár työskenteli erilaisissa lehdissä muun muassa toimittajana. Hänen ominta alaansa olivat raportit. 60-luvulla ilmestyivät myös hänen ensimmäiset novellikokoelmansa sekä lapsille että aikuisille, ja myöhemminkin hän kirjoitti lähinnä lyhytproosaa. Ervin Lázárin tuotannolle ovat ominaisia lapsuuden peruskokemukset sekä moraaliset ongelmat. Hänen tyylinsä on elokuvamainen ja usein ironinen, kielensä leikkisä ja vuoropuhelunsa tiiviitä. Lázárin satujen omaperäinen, murteisiin ja lapsen näkökulmaan pohjautuva kieli on tehnyt niistä hyvin suosittuja, ja ne ovat saaneet tunnustusta niin Unkarissa kuin muuallakin. Esimerkiksi saturomaani Berzsián és Dideki (Berzsián ja Dideki) sai kansainvälisen H. C. Andersen -palkinnon vuonna 1982. Monet Lázárin teoksista on valittu Unkarissa vuoden kirjaksi. Ervin Lázárin teksteistä on tehty radio-, teatteri- ja elokuvasovituksia. Hänen teoksiaan on käännetty lukuisille kielille, mm. viroksi, saksaksi, italiaksi, romaniaksi, puolaksi, tšekiksi ja slovakiksi. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA A kisfiú meg az oroszlánok, 1964 Csonkacsütörtök, 1966 Egy lapát szén Nellikének, 1969 A fehér tigris, 1971 Buddha szomorú, 1973 A Hétfejű Tündér, 1973 Berzsián és Dideki, 1979 Gyere haza, Mikkamakka, 1980 A Masoko Köztársaság, 1981 Szegény Dzsoni és Árnika, 1981

A négyszögletű kerek erdő, 1985 Bab Berci kalandjai, 1989 A Franka cirkusz, 1990 A manógyár, 1994 Hét szeretőm, 1994 Csillagmajor, 1996 Kisangyal, 1997 Hapci király, 1998 Lehel kürtje, 1999

Ervin Lázárin vuonna 1998 ilmestynyt lastenkirja Hapci király (Kuningas Atsii) koostuu toisiinsa sen kummemmin liittymättömistä lyhyistä saduista. Metrosatu on yksi niistä. Siinä on Lázárille hyvin tyypillistä intensiivistä vuoropuhelua ja leikkisää kielenkäyttöä. Tunnelma on samanaikaisesti arkipäiväinen ja sadunomainen, ja kertomuksesta voivat omalla tavallaan nauttia sekä lapset että aikuiset. 20

Ervin Lázár: Metrosatu Metrojuna kaarsi varikolle vetäytyäkseen hyvin ansaitulle yölevolle. Vaunut venyttelivät väsyneesti, rentouttivat vietereitään, ja katsahdettuaan pari kertaa unisesti ympärilleen niiden silmätkin alkoivat lupsahdella. Vain vaunu numero 336 oli valppaana, aivan kuin useamman tunnin hurruuttelussa ei olisi ollut tarpeeksi työtä sille päivälle. Sen ovet odottivat henkeä pidätellen, että varikkovahti sulkisi napin painalluksella portin ja sammuttaisi varikkorakennuksen valot. Syvänmustassa varikkoyössä alkoi heti jännittynyt kuiskailu: – Hurraa, minä voitin – puhisi Ensimmäinen Ovi voitonriemuisesti. – Se ei ole alkuunkaan varmaa – sanoi Kolmas. – Sano tuloksesi! – Seitsemänkymmentäyhdeksän. – Hävisit. Sain kaksi enemmän kuin sinä – iloitsi Toinen Ovi –, minusta kulki kahdeksankymmentäyksi ihmistä viimeisellä kierroksella. – Kahdeksankymmentäyksi? Mahdotonta! – epäili Kolmas –, miksi minusta sitten meni vain neljäkymmentäneljä? Oletko varma, että laskit oikein? – Et kai vain luule, että huijaan! – No sitten sinä voitit. – Jos vain Viimeinen Ovi ei saanut enemmän. Hei, Viimeinen Ovi, miksi piileskelet? – En minä mitään piileskele – sanoi Viimeinen Ovi jurosti –, sinä voitit. Miksi suotta puhuisin? – Kertoisit nyt kuitenkin tuloksesi – lausui voittaja armollisesti. Viimeinen Ovi pysyi vaiti aivan kuin ei olisi kuullutkaan kehotusta. – No, sano jo! – hoputtivat kaikki sen kolme toveria. – Yksi – sanoi Viimeinen Ovi tuskin kuuluvasti. – Paljonko? – kummastelivat toiset, eivätkä pystyneet pidättämään nauruaan. – Yksi? Hieno tulos, sanoisin. Viimeinen Ovi oli kovin häpeissään. – Ottakaa nyt kumminkin huomioon, että sillä yhdellä oli vino nenänvarsi. – Kuinka? Että mitä? – kysyivät toiset, ja niiden mielessä välähti, että ehkä epäonnistuminen sekoitti Viimeinen Ovi -paran pään. – Mutta se sopi hänelle todella hyvin – jatkoi hupsu Viimeinen –, älkää luulkokaan, että se pieni virhe olisi rumentanut hänen kasvojaan tippaakaan. Kaikkea muuta! Se teki hänen sopusuhtaisen, hienopiirteisen nenänsä hyvin viehättäväksi. Hänen silmänsä olivat mantelinmuotoiset, opaalinsiniset… – Ei opaali edes ole sininen – keskeytti Toinen Ovi. – Ei se mitään. Hänen silmänsä nyt kuitenkin olivat opaalinsiniset – sanoi Viimeinen Ovi päättäväisesti. – Ja hänen silmissään asui ilo, hänestä näkyi, että hän pystyy lohduttamaan onnettomia parilla sanallakin, ei, oikeastaan sanojakaan ei tarvita, hän vain katsoo heitä ja huis, jo pyrähtää suru tiehensä.

Toiset yrittivät kaikin voimin muistella jotakuta matkustajistaan. Vain heilahtava letti, pohje, takinlieve. – Millainen tukka hänellä oli? – uteli Ensimmäinen Ovi. – Millainen sen olisi pitänyt olla. Vaalea. Hänellä oli valkoinen paita ja tummansininen hame, hänen kätensä olivat kaunismuotoiset, kapeat. – Et sinä edes muista hänen käsiään! – Kuinka voisin olla muistamatta, kun hänen kätensä oli kuin koru! Ja hän silittikin minua. – Silitti? – Luulisin. – Miten niin luulisit? Silitti vai ei? – Kun hän nousi vaunusta, hän kosketti minua kevyesti. – Se oli vain sattumaa. Hän otti tukea – sanoi Ensimmäinen Ovi. – Minusta se oli silittämistä – sanoi Toinen. – Mistä hän tuli kyytiin? – kysyi Kolmas. – Arany János -tien asemalta. – Ja mihin saakka hän matkusti? – Ikävä kyllä vain Kálvinin aukiolle. Toivoin niin kovin, että hän olisi kispestiläinen. Mutta ei. Hän varmaan asuu jossain Kálvinin aukion lähistöllä. – Mitä sanoitkaan, minkälainen paita hänellä oli? – Valkoinen. Valkoinen röyhelöpaita. Kun hän jäi pois, en irrottanut silmiäni hänen paitansa valkoisesta täplästä. Jotta olisin nähnyt hänet mahdollisimman kauan… ai niin, ja hänen askeleensa! Nekin lämmittivät sydäntä, olisin voinut katsella tuomiopäivään saakka… Kaikki neljä ovea olivat hiljaa. Niiden silmät painuivat kiinni. Ja jollen erehdy, ne kaikki uneksivat sinä yönä valkopaitaisesta. Ervin Lázár: Metrosatu. Suom. Sonja Laitinen. Julkaistu Suomi–Unkari -lehden numerossa 1/2009. Teoksesta Hapci király.

László MÁRTON (1959–) László Márton on syntynyt vuonna 1959 Budapestissä. Vuosina 1978–1983 hän opiskeli unkaria, saksaa ja sosiologiaa ja 1984–1989 työskenteli kustannustoimittajana. Vuodesta 1990 hän on toiminut vapaana kirjailijana. László Márton tunnetaan ensisijaisesti prosaistina, mutta myös hänen draamansa ja esseensä ovat merkittäviä. Esikoisteos, vuonna 1984 ilmestynyt novellikokoelma Nagy-budapesti rém-üldözés (Kauhutakaa-ajo Suur-Budapestissä) yhdistää erikoisella tavalla ulkoisia havaintoja ja sisäisiä tuntemuksia. Historiallisilla romaaneillaan Márton on palauttanut barokkikirjallisuuden perinteen unkarilaiseen nykyproosaan. László Márton on myös merkittävä saksalaisten klassikoiden kääntäjä ( Johann Wolfgang von Goethe, Novalis, Heinrich von Kleist). VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Nagy-budapesti rém-üldözés, 1984 Menedék, 1985 Tudatalatti megálló, 1990 Carmen, 1991 Átkelés az üvegen, 1992 A nagyratörő, 1994 Jakob Wunschwitz igaz története, 1997 Árnyas főutca, 1999 Az áhítatos embergép, 1999 Kényszerű szabadulás, 2001 A mennyország három csepp vére, 2002 A követjárás nehézségei, 2003 Minerva búvóhelye, 2006 Amit láttál, amit hallottál, 2008 Novellin Mitä näit ja kuulit kertoja muistelee Jenő Bazsinkaa, lahjakasta koulutoveriaan, josta ei koskaan tullut kirjailijaa. Novelli väläyttää yhteisiä muistikuvia kouluajoilta Unkarin sosialismin vuosilta. Humoristisiin nuorisoelämän anekdootteihin kirjailija nivoo tärkeitä kysymyksiä kirjoittamisen periaatteista ja kirjailijan mahdollisuuksista.

László Márton: Mitä näit ja kuulit katkelma En muista enää tarkkaan Bazsinkan murrosiässä kirjoittamia novelleja. Useimmat niistä luin vain kerran tai en sitäkään. Tuntuu kuin hän olisi yrittänyt vapautua ahdistavista fantasioistaan niiden avulla. Yhdessä novellissa kaupunkiin matelee kokonaisen kadun mittaisia jättiläiskäärmeitä, jotka kuristavat talot murskaksi. Yhdessä toisessa taas, mikäli oikein muistan, maankuori aukeaa ja kaikki olemassa oleva syöksyy tyhjyyteen. Kolmas taas kertoo siitä, kun ruumiit pelaavat korttia ruumishuoneella ja voittavat kaikki patologin rahat, lopulta jopa kielen tämän suusta. Kyseiset kirjoitelmat närkästyttivät suuresti satunnaista lukijaa. Eräs novelli, jossa titaani Atlas tempaa pikaistuksissaan maapallon selästään ja tökkää sen valtavaan fallokseensa, johti lähes koko seinälehden kieltämiseen. Jotkut sanoivat, että Bazsinka oli mieleltään sairas ja hänet pitäisi ohjata psykologin luo. Toiset taas olivat sitä mieltä, että ”joku raja se oli modernismillakin oltava”, tai tyytyivät vain toteamaan: hyi. Bazsinkalle tämä kaikki merkitsi enemmän kuin mahdolliset kehut. Se vahvisti häntä uskossaan, että hän oli matkalla hyvään suuntaan ja että hänen tuli jatkossakin pyrkiä yhä enemmän todellisten tai kuviteltujen lukijoiden hätkähdyttämiseen, hämilleen saattamiseen ja kauhistuttamiseen. Hän ei tavoitellut kiitosta; hän halusi tehdä vaikutuksen. Vaan Sziklaihin eivät Bazsinkan novellit tehneet juuri minkäänlaista vaikutusta. Hän luki haukotellen runollisilla kuvilla ja karkeuksilla täyteen pakattuja kauhukuvia. Hän sanoi, että niistä heijastui tiettyä ponnistelua, eikä sitten juuri muuta. 25-vuotias mies antoi 15-vuotiaan pojan tietää, että lukijat eivät lainkaan paheksuisi, jos aloitteleva kirjailija pyrkisi tehokeinojen sijasta uskottavuuteen. Tämäkin osoittaa, että hänestä olisi tullut erinomainen kriitikko tai toimittaja. Mutta hän... Antaa olla. Sääli. Kerron myöhemmin sen vähän mitä Péter Pál Sziklaista tiedän. Hän sanoi, ettei kirjailijan rohkeus suinkaan ollut sitä, että tempaa maapallon Atlaksen harteilta tai julistaa aavikon hyppyhiirien sähkönsinisen rintamalinjan etenemisen. Ei todellakaan! Vaan että käyttää silmiään ja korviaan. Hyvä Nappula – hän oli jo jonkin aikaa kutsunut Bazsinkaa nimellä ”Nappula” – kirjoita tästä lähin vain ja ainoastaan siitä, minkä olet omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut! Ja kirjoitakin se tarkkaan niin kuin sen näit tai kuulit äläkä poikkea siitä piiruakaan suuntaan taikka toiseen! László Márton: Mitä näit ja kuulit. Suom. Juhani Huotari. Ilmestynyt antologiassa Mitä olet nähnyt ja kuullut – Valikoima uutta unkarilaista proosaa ja runoutta. Toim. Anna Tarvainen, Olga Huotari ja Hannu Launonen. Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus, 2010.

Miklós MÉSZÖLY (1921–2001) Miklós Mészöly valmistui oikeustieteen tohtoriksi vuonna 1942. Vuosina 1943–1944 hän oli sotilaana rintamalla ja joutui sotavangiksi. Palattuaan Unkariin hän työskenteli tehdastyöläisenä, maataloustöissä sekä toimittajana. Mészöly’in ensimmäinen novellikokoelma ilmestyi vuonna 1948. Vuosina 1951–1952 hän toimi valtion nukketeatterin dramaturgina. Vuodesta 1956 lähtien hän toimi vapaana kirjailijana ja kirjoitti samana vuonna mm. laajan novellin Korkeakoulu (Magasiskola, suom. Hannu Launonen 1973) haukkatilalla saamiensa kokemusten pohjalta. Hän osallistui myös Unkarin kirjailijaliiton laatiman vuoden 1956 kansannousua tukevan julkilausuman muotoiluun. Mészöly’iltä ilmestyi vuonna 1957 kertomuksia ja satuja sisältävä kokoelma, mutta poliittisen painostuksen vuoksi hän joutui vetäytymään kirjallisuuspiireistä. Hän päätyi viinitilalle kirjoittamaan Urheilijan kuolema –romaania (Az atléta halála, suom. Anna Tarvainen 1999), jota ei kuitenkaan julkaistu. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran ranskaksi vuonna 1965 ja lopulta unkariksi vuotta myöhemmin. Tämä romaani merkitsi sekä Mészöly’in tuotannossa että unkarilaisessa kirjallisuudessa kertomusta painottavan kauden loppua. Vuonna 1963 valmistunut näytelmä Az ablakmosó (Ikkunanpesijä) ja sen liitteenä julkaistu kommentaari aiheuttivat Unkarissa poliittisen skandaalin. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Vadvizek, 1948 A bánatos medve, 1954 Fekete gólya, 1960 Az ablakmosó, 1963 A hiú Cserép-királykisasszony, 1964 Az atléta halála, 1966 Jelentés öt egérről, Magasiskola, 1967 Saulus, 1968 Szomorú, vidám, 1974 Film, 1976 Szárnyas lovak, 1979

Jelentés egy sosevolt cirkuszról és más mesék, 1980 Érintések, 1980 Esti térkép, 1981 Volt egyszer egy Közép-Európa, 1989 A negyedik út, 1990 Bolond utazás, 1992 Otthon és világ, 1994 Családáradás, 1995 Elégia, 1997 Mesék, 1998

Miklós Mészöly’in romaanin Urheilijan kuolema kertoja yrittää kirjoittaa muistelmateosta kuolleesta rakastetustaan, tinkimättömästä huippu-urheilijasta. Romaani pohtii yhtäältä sitä, mitä ihmiset voivat toisistaan todella tietää, toisaalta sitä, voiko olennaisimpia asioita lainkaan kielellä ilmaista. 25

Miklós Mészöly: Urheilijan kuolema katkelma Tässä eräänä päivänä luin kaiken, mitä olen tähän mennessä kirjoittanut elämästämme, enkä ollut tyytyväinen siihen. Tämä vahvisti jälleen sitä käsitystä, että tekstiäni on syytä pitää pelkkänä luonnoksena. Mielestäni tässä on yhä vieläkin liikaa improvisoituja oletuksia, vertailuja, asioiden mielivaltaista yhdistämistä. Mutta kiusaus on suuri nähdä tapahtuneessa kaikenlaista, mitä siinä ei ollut. Urheilukustantamo tarjosi vielä lokakuun lopussa minulle mahdollisuutta matkustaa muutamiin sellaisiin paikkoihin, joissa voisin kerätä luotettavia elämyksiä, heidän mielestään. Kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta. Vaikka tiedänhän minä itsekin, että muistiinpanoni ovat puutteellisia. Se mitä olisin halunnut – kuvata pelkkiä tosiasioita, esineitä, toistuvia asioita, sellaisia mitättömiä pikkuseikkoja, joita osaa pitää tärkeinä vain ihminen, joka on oppinut vihaamaan mielikuvitusta, koska tietää, että siitä alkaa todellinen unohdus – kaikki tämä ei onnistunut. Kuitenkin kammoksun ajatusta, että sallisin vaikuttaa itseeni. En itsepäisyyttäni; minusta vain yksinkertaisesti tuntuu siltä, että kun kyse on omasta kärsimyksestäni ja onnestani, oppaana voin toimia vain minä. Ja vaikka erehtyisinkin, erehdyn kuitenkin omalla vastuullani. Joka tapauksessa aion supistaa tai laajentaa tätä kirjaa niin kauan, kunnes siitä tulee yhtä yksiselitteinen kuin hän oli meidän löytäessämme hänet. Ymmärrän tietysti kustantamoakin. Hehän antavat usean tuhannen nuoren käteen legendan, jollaisiksi tällaiset elämäntarinat, tahtoen tai tahtomatta, muotoutuvat. Ja täydellä oikeudella heistä voi tuntua siltä, että legenda on aina ongelmallisempi kuin elävä ihminen. Maupassant (joka muuten oli Bálintin lempikirjailija; erityisesti hän arvosti tämän sisukkuutta, jolla hän haaskattujen vuosien jälkeen pystyi vetäytymään luolaansa sekä sitä raakaa epätoivoa, jolla hän kulki meriä, jokseenkin turvattomalla jahdilla kaiken lisäksi, ja yritti siellä voittaa lähestyvän mielenhäiriön) kirjoittaa, että ammattiveljiä vielä voi heittää kivellä, koska he ovat ruumiillisia, mutta tyhmyyttä ei koskaan, sillä se on aineeton. Luulen, että jokainen legenda on erittäin yksinkertainen. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että sitä voisi myös helposti ymmärtää. Minulle ehdotettiin muun muassa, että matkustaisin Kaposváriin, Szegediin ja Győriin. Näitä paikkoja he pitivät tärkeinä sen vuoksi, että niissä Bálintilla oli ollut joitakin sellaisia kilpailuja, joiden mieleenpainaminen ei olisi nuorille pahitteeksi. Győrissä esimerkiksi neljänsadan metrin viestillä hän mallikelpoisen toverillisesti helpotti kokemattoman viestintuojan tehtävää: hän muutti äkkiä omaa totunnaista starttiaan nähdessään toisella olevan vaikeuksia siihen mukautumisessa. Tai sitten on Bátakolos, jossa hän paikallisessa patsaanpaljastustilaisuudessa juoksi kaikkensa antaen näytösluontoisen tuhatviisisataa, käytännöllisesti katsoen ilman vastustajia, vain kylän urheilunharrastajien iloksi. Hän tiesi, että kahden päivän kuluttua hänen on taisteltava Bangón kanssa valtakunnallisessa kilpailussa – eikä hän kuitenkaan säästellyt itseään. Bálint osoitti varsin näkyvästi inhoaan, jos häntä ylistettiin jostain tuollaisesta. Niinpä pelkään, että jos koluan vain sellaisia paikkoja kuin Győr tai Kaposvár ja muut vastaavat, lopulta minäkin herätän eloon vain jonkin kaunistellun legendan, joka ei ole hänen arvoisensa. Silloin olisi parempi saman tien yrittää heittää kivillä. Tiedän, että niin hänkin tekisi jos voisi. Ja Tardosinvierailunikin hän varmasti hyväksyisi. Miklós Mészöly: Urheilijan kuolema. Suom. Anna Tarvainen. Taifuuni, 1999. 26

Géza OTTLIK (1912–1990) Géza Ottlik oli kirjailija, kääntäjä ja bridgenpelaaja, jonka sukujuuret olivat vanhassa aatelissuvussa. Hänen kirjailijanuralleen oli suuri merkitys Kőszegin sotilaskoulussa vietetyllä ajalla 1923–1926 ja Budapestin upseerikoulun opiskeluvuosilla sekä urheilulla, joka oli hänelle rakasta. Ottlik työskenteli jo opiskeluaikanaan lehtimiehenä ja vuodesta 1933 lähtien hänen vastuullaan oli Budapesti Hírlap -lehden bridge-palsta. Hän oli myös itse taitava pelaaja ja kirjoitti myöhemmin kansainvälistä mainetta saaneen bridge-pelioppaan. Géza Ottlikin kirjoituksia julkaistiin sen ajan merkittävimmissä lehdissä, mm. Nyugatissa. Sodan aikana Ottlik ja hänen vaimonsa Gyöngyi Debreczeni piilottelivat asunnossaan vainon kohteeksi joutuneita. Vuodesta 1942 lähtien Ottlik oli töissä Esti Kis Újság -lehdessä, jossa hän kirjoitti kansallisen itsenäisyyden säilyttämisestä suhteessa saksalaisiin. 1945 hänet valittiin unkarilaisen PEN-klubin sihteeriksi, vuosina 1945–1946 hän toimi Unkarin radion dramaturgina ja kirjoitti myös itse kuunnelman. Vuonna 1948 valmistui Iskola a határon (Koulu rajalla) -teoksen ensimmäinen versio. Tämä Ottlikin pääteoksena pidetty romaani ilmestyi kuitenkin vasta vuonna 1959. Vuosina 1948–1957 Ottlik oli poliittisista syistä sivussa kirjallisuuspiireistä ja elätti itseään kääntäjänä. Vuonna 1957 Ottlik jatkoi kirjailijanuraansa ja on sen jälkeen julkaissut pääteoksensa lisäksi novelleja, esseitä, tutkielmia ja artikkeleita. Vuonna 1993 ilmestyi postuumisti teos Buda. Ottlik on yksi unkarilaisen nykyproosan isähahmoja. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Hajnali háztetők, 1957 Iskola a határon, 1959 Minden megvan, 1969 Próza, 1980 Buda, 1993 Hajnali háztetők – Minden megvan, 1994 Továbbélők, 1999 Géza Ottlikin novelli Iglbauer (1980) pohtii eettisiä kysymyksiä ja ihmisyyden olemusta, Ottlikin tuotannossa usein esiin nousevia asioita. Kunniallinen, köyhyydessään hyvin arvokas Iglbauer on hahmo, jonka kaltaisia voi tavata Ottlikin muissakin teoksissa.

Géza Ottlik: Iglbauer katkelma Iglbauer on kirjansitojani. Kolmen tai neljän viikon välein hän ilmestyy painavan salkkunsa kanssa, purkaa lastinsa kirjoituspöydälleni, levittelee ruskeat käärepaperinsa, panee kakkulat nenälleen. Hän käyttää kakkuloita. Joitakin vuosia sitten eräs ystäväni suositteli häntä minulle. ”Missä sidotutat kirjasi?” hän kysyi. ”Minä, en missään”, vastasin. No, siinä tapauksessa minun on kirjoitettava ylös seuraava: Gyula Iglbauer, Külsőerdősor 32. ”Vakuutan sinulle”, hän sanoi, ”siinä on kunnon mies. Tulee itse luoksesi, ja työnsä hän hoitaa siististi ja halvalla. Sidotutapa hänellä muutama kirja.” Myöntelin, saatanpa tehdäkin. Puhuimme muista asioista, mutta yhtäkkiä hän palasi takaisin Iglbaueriin. ”Tuota, minun piti vielä sanoa, että... siis tämä Iglbauer saa siitä elantonsa.” ”Ihanko totta?” kysyin. ”Kyllä vain. Eikä hän, tuota, ole enää nuorikaan. Taitaa olla lähemmäs kuuttakymmentä.” ”Ihanko totta?” kysyin taas. Ystäväni kierteli ja kaarteli. Viimein hän tokaisi: ”Katsos, itse asiassa hän on ollut hullujenhuoneellakin, mutta vain kolme vuotta.” Tähän kiinnitin jo huomiota. Ystäväni intti inttämistään, ettei Iglbauer kuitenkaan hullu ollut vaan aivan selväpäinen, kunhan oli ollut hermosairaana. Mutta jos häntä on hoidettu kolme vuotta, ajattelin, täytyy hänen sentään olla hullu. Päätin joka tapauksessa kirjoittaa hänelle, ja eräänä kauniina päivänä Iglbauer saapui luokseni. Mies esitteli itsensä, kopauttaen kantapäitään yhteen. Hän oli lyhyt, punakka ja karvainen, huolitellun kohtelias. Kultahampaita hänellä oli useampia, ja kuten sanottua, kakkulat. Hän vei mukanaan kolme kirjaa. Eikä aikaakaan, kun hän jo toi ne takaisin sievästi sidottuina. Siitä lähtien hän kävi luonani säännöllisesti kirja-asioilla, ja me kärkyimme jatkuvasti, mistä hänen hulluutensa kävisi ilmi. Aukoilin hänen sitomiaan romaaneja, katselin oikealta ja vasemmalta. Tarkastelin kultauksia, alkulehtiä, ”kapitaalia”, sivunumeroita; yhtäkään virhettä ei löytynyt. Kun olimme laskemassa jotakin, kysyin häneltä odottamatta: ”Paljonko onkaan kuusi kertaa kuusi?”, tai ”Mitä arvelette, herra Iglbauer, milloin sota päättyy?” - silloin oli sotaa käyty toista vuotta. Hän vastasi aina pidättyväisesti: ”Kolmekymmentäkuusi”, tai: ”Minä kun sen varsin tietäisin”. Jos joku meistä oli hullu, paremminkin me vaimoni kanssa, sillä tätä kunnollista ja arvokasta miestä me kutsuimme hänen selkänsä takana ”Gyusziksi”. ”Gyuszi on täällä”, tuli vaimoni kuiskaamaan, kun Iglbauer riisui päällystakkiaan eteisessä juhlallisen hitain liikkein. Iglbauer sitoi kirjani todellakin halvalla ja hyvin. Hänen täytyi viettää tunteja raitiovaunussa Külsőerdősorin ja Pasarétin välillä, jossa asun. Kerran kesällä valikoimme yhdessä päällysmateriaaleja. Kahden lauseen välillä hän mainitsi, että hänen vaimonsa oli saanut tupakkakaupan. ”No mutta”, sanoin iloisena, ”sittenhän teillä alkaa sujua paremmin.” ”Miten niin?” hän kysyi viileästi. Huomasin, että hän oli loukkaantunut. Hän häpesi heidän köyhyyttään.

Hän häpesi heidän köyhyyttään; hän pyysi minulta lainaksi Sir Walter Scottin teoksia lukeakseen ne; minua hän kutsui herra toimittajaksi, vaikken olekaan toimittaja. Mutta niinhän tekevät monet muutkin. Tämä kaikki ei vielä auttanut selittämään, miksi hän oli ollut kolme vuotta mielisairaalan asukkaana. Kerran hän saapui keltaisessa kangaspuvussa tuttuine ruskeine paperikääröineen. Se oli jo kolmas kesä, kun hän sitoi minulle kirjoja. Hän levitti paperinsa auki ja pani kakkulat nenälleen. ”Herra toimittaja”, hän sanoi, ”olen pannut merkille, että viime aikoina olette sidotuttanut vähemmän kirjoja kuin ennen.” ”Niin”, sanoin, sillä se oli totta. ”Ja sitten vielä”, hän nyökytteli, ”tätä kaksiosaista romaania olisi kovin rumaa sitoa yhteen.” ”Hyvä siitä tulee.” ”Niinpä niin, hyvä herra toimittaja. Onhan elämä kallistunut aika lailla. Elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet, ja veroja on maksettava enemmän.” Tosiaankin, ajattelin, tämä kunnon mies laskuttaa kirjansitomisestaan vieläkin kahden vuoden takaisen hinnan, vaikka kankaat ovat varmasti kallistuneet, ja kaikki muukin. Ei hänelle paljon iloa ole kahdesta pengőstä kirjalta. Tietysti voisimme sopia hintojen korottamisesta. ”Elämme vaikeita aikoja”, jatkoi Iglbauer, ”kaikkien on ponnisteltava, eihän se ole mikään häpeä. Toisin sanoen, minä ajattelin, että sitoisin herra toimittajalle tästä lähtien kahden pengőn sijasta yhdelläkahdeksallakymmenellä.” Hän tuijotti minua lempeästi kakkuloidensa takaa. Tajusin, että hän oli vakavissaan; ja silloin aloin ymmärtää, että tällainen ihminen olisikin tarkoituksenmukaisinta erottaa toisista kahden metrin korkuisella kiviaidalla, tai toiset ihmiset hänestä. Géza Ottlik: Iglbauer. Suom. Outi Hassi. Ilmestynyt novellikokoelmassa Tuoleja Tonavan yllä – Unkarilaisia novelleja suomeksi ja unkariksi. Finn Lectura, 1990.

Zsuzsa RAKOVSZKY (1950–) Zsuzsa Rakovszky on syntynyt Sopronissa. Hän on runoilija, kirjailija ja kääntäjä. Hän opiskeli unkarin ja englannin opettajaksi ja toimi 1970-luvun lopussa kirjastonhoitajana ja 1982–1986 kustannustoimittajana. Sen jälkeen hän on elättänyt itsensä vapaana kirjailijana ja kääntäjänä. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa ilmestyi vuonna 1981, ja hänen runonsa ovat alusta lähtien saaneet kriitikoilta hyviä arvioita. Hänet on palkittu huomattavimmilla kirjallisuuspalkinnoilla sekä englantilaisilla ja amerikkalaisilla apurahoilla. Rakovszky on kääntänyt enimmäkseen englantilaista ja amerikkalaista runoutta ja proosaa, mm. Wordsworthin ja Coleridgen runoja, Stephenie Meyerin romaaneja sekä Susan Sontagin ja Bruno Bettelheimin tuotantoa. Rakovszky oli jo ansioitunut runoilija, kun hän 2000-luvun alussa alkoi julkaista proosaa. Romaaneissaan hän on käsitellyt syvällisellä otteella ja runollisella tyylillä naiskohtaloita historian eri vaiheissa, ja novellit taas sijoittuvat nykyaikaan tai lähimenneisyyteen. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Jóslatok és határidők, 1981 Tovább egy házzal, 1987 Fehér-fekete, 1991 Hangok, 1994 Egyirányú utca, 1998 A kígyó árnyéka, 2002 Visszaút az időben, 2006 A Hold a hetedik házban, 2009 VS, 2011 Zsuzsa Rakovszky käyttää runoissaan täsmällisiä ja konkreettisia kuvia, jotka ovat usein varsin arkisia. Näillä kuvilla luodaan kuitenkin yhteys johonkin konkreettisen maailman takaiseen, ja arkiset esineet vievät lukijan huikaisevien näkymien äärelle. Runossa Decline and Fall (1991) vyörytetään lukijan eteen lisäksi vielä kokonaisia historian aikakausia.

Zsuzsa Rakovszky: Decline and Fall Loppujen lopuksi ne kaikki katoavat, häipyvät yksi toisensa jälkeen, elokuvateatterit ja savukkeet, joille perustuslain käsitteet tai sotahistorian hahmot ovat nimensä antaneet. Vesilaitokset, työstökonetehtaat, tulitikkurasiat, etiketit neuvomassa meitä elämään säästöliekillä: ne kaikki on tuomittu häviämään. Muonitusteollisuuden alueelliset yksiköt, kolhiintuneet kahvikupit, matalat, muoviputkista kyhätyt baarituolit, väljähtyneet virvoitusjuomat, pullot ja pullojen etiketit, täynnä appelsiinin ja auringon kuvia, kuin oikean auringon kuivaamia, harmaiksi haalistamia, ne katoavat, niin kuin tahmeat pöydät, nuo marmorijäljitelmät. Ne voivat kestää aikansa, kuin lumipeite siellä täällä säilyy kylmässä, korkealla vuoren rinteellä, mutta äkkiä ne haihtuvat tyhjyyteen, kaikki tyynni, rapautuvat, sulavat, katovavat: vuosijuhlat, juhlavuodet, surujuhlat, tuulesta temmatut merkkipäivät, äitienpäivät, naistenpäivät, lastenpäivät, valtakunnalliset urheilujuhlat, kaikkien niiden julisteet, ja revityn paperin alta tulee näkyviin kyyhky ja kukkivat oksa, varhempi kerrostuma, numerosarjan alta neitseellinen tytönkuva (kuin kontrapunktina, vastineeksi Playboyn paljastaville kuville, riekaleista pilkistäville muodoille, uhkeille mallinrinnoille), kaikki, kaikki katoavat, tyrannimaisen klassisismin tuotteet, asemien rähjäiset odotushuoneet, seinämaalaukset, valtavat hapertuvat freskot, mosaiikkityöt, jo rapistuneet, kuvissa kantaatteja veisaava kuoro, sadonkorjuujuhlia tai kuulalaakeritehtaita, ihmisiä iloitsemassa vapaudesta, kulttuurista. Kaikki ei sujunut yhtä hyvin: teräsbetonikokeet, hiirikokeet; missä ovat miljoonat valkoiset hiiret? Räjähtivät kuin ilmapallo, hajosivat tuhansiksi säpäleiksi tai käpertyivät

kokoon, sulamalla sulivat liekin kuumuudessa, aivan niin kuin kaikki Roomassa tai Babyloniassa. Minun tavallinen peilini, tavalliset kasvovoidepurkkini eivät pääse museoon, eivät litistyneet tuubini, niin kuin en minäkään, sunnuntaisin perheiden tuijoteltavaksi, jäljelle jääneitä osia, sävytettyjä hiuksia, esiin pullistuneita silmiä ei sullota ilmanpitävään koteloon, niitä ei kääritä suojukseen, muotokuvani ei tule riippumaan seinällä vahtimassa uuden sukupolven siveyttä; seinistä, elementtitaloista ei kohta ole mitään jäljellä, ne tuhoutuvat äkkiä, ennen barokkia, keskustan kuormitettuja palatseja. Yli satavuotiaat julkiset rakennukset, torttumaiset, tummanvihreät luomukset, kenties voivat hetken vielä säilyä, mutta niiden ornamenttikieliset julisteet, niiden täysikasvuiset banderollit ovat kauhtuneet, niiden nukkavierut kookosmatot mädäntyneet ja ruukkupalmut keltaisina kituuttavat saleissa, siellä missä kunnan virkailijat sievästi jakkupuvuissa täyttävät lomakkeita, pitävät pitkiä puheita, rekisteröivät avioliittoja, ja huoneet joissa me esittäydyimme, syntyneiksi, kuolleiksi tai eronneiksi kirjauduimme, kenties säilyvät, muumioksi muuttuneena, muistin penseässä medessä, ja vain niin kauan kuin me, jotka koimme nämä, olemme itse elävinä. Zsuzsa Rakovszky: Yhteyksiä. Valikoima runoja. Suom. ja toim. Hannu Launonen. WSOY, 2008. 31

György SPIRÓ (1946–) György Spiró on budapestiläinen kirjailija ja dramaturgi. Hän on tuotteliaimpia unkarilaisia nykykirjailijoita ja tunnettu lukuisista laajoista historiallisaiheisista teoksistaan. Spiró on hyvin yhteiskunnallinen kirjailija, jota kiinnostavat ennen muuta vallitsevat valtarakenteet ja sortomekanismien toiminta. Yhteiskunnallisuuteen liittyy myös osallistuminen päivänpoliittiseen keskusteluun. Vuonna 2010 ilmestynyt kriitikoiden ja lukijoiden rakastama Kevätnäyttely (Tavaszi tárlat, suom. Juhani Huotari 2012) on Spirón viides romaani. Spiró valmistui vuonna 1970 ELTE-yliopistosta pääaineenaan unkarin kieli ja kirjallisuus sekä slaavilaiset kielet. Hän opiskeli myös journalistiikkaa ja sosiologiaa. Uransa alussa kirjailija työskenteli Unkarin radiossa ja sen jälkeen kustannustoimittajana. Spiró on ansioitunut myös tutkijana ja toiminut ELTE:n estetiikan ja viestinnän laitoksen apulaisprofessorina. Hänet on palkittu lukuisilla kirjallisuuspalkinnoilla ja ansiomerkeillä. VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Kerengő, 1974 Kanásztánc, 1992 T-boy, 1994 História, 1977 A jégmadár, 2001 Az Ikszek, 1981 Honderű, 2002 Miroslav Krleža, 1981 Fogság, 2005 A békecsászár, 1982 Messiások, 2007 Magániktató, 1985 Álmodtam neked, 1987 Feleségverseny, 2009 Tavaszi tárlat, 2010 Csirkefej, 1987 Kémjelentés, 2011 A Jövevény, 1990 Kevätnäyttely alkaa hullunkurisella ja epäkunnioittavalla kohtauksella: mies joutuu sairaalaan juuri vallankumouksen puhjetessa ja kehtaa vielä olla tyytyväinenkin siitä. Tästä luultavasti jo klassikkoasemaan kohonneesta romaaninaloituksesta lähtee purkautumaan uskomaton mutta silti realistinen tarina maailmasta, jossa ideologiat ja järjestelmät tulevat ja menevät, mutta pärjääminen konstilla millä hyvänsä jatkuu.

György Spiró: Kevätnäyttely katkelma Ei ole pahitteeksi joutua sairaalaan muutamaa päivää ennen vallankumousta, maata siellä sen kukistumisen yli ja olla kurinpalautuksen aikana rauhassa kotona toipilaana. Kohtalo varjelee silloin tekemästä kriittisinä hetkinä huonoja päätöksiä – oikeastaan minkäänlaisia päätöksiä – eivätkä muutkaan, jotka päättävät toisten elämästä, pääse tekemään itseäsi koskevia huonoja päätöksiä sen enempää vallankumouksen aikana kuin sen kukistumisen jälkeenkään. Kertomuksemme sankari, koneinsinööri Gyula Fátray, täytti 46 vuotta syyskuun toisena, ja paastottuaan koko edellisen päivän hän meni sairaalaan aikaisin aamulla 17. lokakuuta. Siellä hän ei saanut enää syödä, vain juoda. Aamulla, päivällä ja illalla oli perusteellinen suolen tyhjennys, ja seuraavana päivänä hänen vaimonsa setäpuoli, tri Zoltán Kállai, suoritti leikkauksen. Peräpukamaleikkausta seuraavan ensimmäisen ulostamisen aiheuttamaa kipua verrataan usein synnytykseen, ja se on hyvä tehdä sairaalassa, koska komplikaatiot ovat mahdollisia. Sankarimme suoriutui siitä maanantai-iltana, neljäntenä päivänä leikkauksen jälkeen, ja apulaisylilääkäri Kállai kehui häntä ja sanoi, että ylihuomenna hän voisikin jo lähteä kotiin. Keskiviikkona hän ei kuitenkaan voinut lähteä, sillä edellisenä päivänä oli iskenyt rähinä päälle. Kaikki evakuoitiin kellariin, jonne myös kadulta tuodut haavoittuneet siirrettiin suojaan. Rókusin sairaalan sijainti ei taistelutaktisessa mielessä ollut mitenkään edullinen. Se oli valmistunut aikaisemmin kuin viereiset viisi-kuusikerroksiset vuokratalot ja työntyi osittain Rákóczi útille. Sitä oli useaankin otteeseen suunniteltu purettavaksi, mutta se oli kuitenkin jäänyt niille sijoilleen. Ei 1700-luvun lopulla ajateltu, että Pestistä voisi tulla joku päivä taistelunäyttämö, vaikka suunnittelijat olivat aivan samanlaisia ihmisiä kuin edeltäjänsä ja heidän jälkeensä tulevat. Budan takaisinvaltaus ei ollut sekään mikään veretön nujakka, olisihan se pitänyt muistaa vielä sadan vuoden kuluttuakin. Viisi vuosikymmentä sairaalan valmistumisen jälkeen puhkesi vallankumous ja vapaustaistelu. Gellért-vuoren huipulta pystyi erinomaisesti ampumaan koko Pestiin, kuten myös silloisen kaupungin keskustan laidalla sijainneeseen Rókusin sairaalaan. Rakennus sai lukemattomia osumia toisessa maailmansodassa, jolloin myös ensimmäisen kerran pystytettiin poikkeusolojen leikkaussali kellariin. Täydelliseen peruskorjaukseen ei ollut varaa, vain pommitettu kappeli korjattiin entiselleen. Luodinreiät näkyivät Kansallisteatterin puoleisella pitkällä seinällä vielä 14 vuoden kuluttuakin. Tällä kertaa ammuttiin niin Itäisen rautatieaseman kuin sodassa räjäytetyn Elisabetin sillan ruostuneen torson suunnasta, yhtä lailla intohimoisesti raitiovaunulinjan päätepysäkille sijoitetuista asemista sairaalan kadulle työntyvää osaa kohti. Haavoittuneet vannoivat, että siellä unkarilaiset ampuivat unkarilaisia, mitä potilaiden ja lääkärien enemmistö ei tahtonut uskoa. Miten niin unkarilaiset unkarilaisia? Etteivätkö venäläiset unkarilaisia? Vain 30 metrin päässä heistä, Kansallisteatterin edessä, paloiteltiin Stalinin patsasta! No ei kai sentään! Miten se nyt sinne olisi joutunut Dózsa György útilta, lentämälläkö!? Lentämälläpä hyvinkin! Sisälle tuotiin pienempiä ja suurempia pronssikappaleita, joiden kerrottiin olevan osia epäjumalan kädestä, korvasta tai nenästä. Uskomatonta! György Spiró: Kevätnäyttely. Suom. Juhani Huotari. Avain, 2012.

Erzsébet TÓTH (1951–) Erzsébet Tóth on runoilija ja toimittaja, joka on 1970-luvun puolivälistä lähtien julkaissut sanomalehtiartikkeleita, yhteiskunnallisia kirjoituksia, runoja ja esseitä. Hän on opiskellut taloustieteitä ja toiminut kustannustoimittajana ja myöhemmin vapaana kirjailijana. 1990-luvun alussa hän toimitti arvostetun aikakauslehden runopalstaa ja osallistui vuosituhannen vaihteessa kirjallisuuteen keskittyneen viikkolehden perustamiseen. Lisäksi hän kirjoitti päivälehtiin yhteiskunnallisia kolumneja. Hänen runoilleen on ominaista omaelämäkerrallisuus ja henkilökohtaisuus. Uransa alussa hänen runonsa rakentuivat metaforien pohjalle, mutta myöhemmin ne muuttuivat kielellisesti yksinkertaisemmiksi ja kielikuvien tilalle tuli jokapäiväisempi kieli, ironia ja usein musta huumori. Hänen tuotannossaan näkyy vahvasti muiden taidelajien sekä elokuvien vaikutus (esimerkiksi vuonna 2011 julkaistu runokokoelma kantaa Martin Scorsesen elokuvan Alice ei asu enää täällä nimeä). VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Egy végtelen vers közepe, 1979 Gyertyaszentelő, 1982 Arcod mögött május, 1993 Ismeretlen könnyű szívvel, 1997 A lisszaboni járat, 2000 Nyár, Borges-utcák, 2001 Rossz környék, 2004 Camus napsütése, 2005 Láncok a csuklón, 2006 Szívhangok, 2008 Aliz már nem lakik itt, 2011 Kőrózsa, 2012 Erzsébet Tóthin tuotanto sisältää paljon yhteiskunnallista runoutta, mutta myös rakkausrunoja. Ne tuovat myös kipeitä tunteita varsin kaunistelematta esiin, kuten runo Luultavasti odotan sinua (1993).

Erzsébet Tóth: Luultavasti odotan sinua Alkukesän ruusut tuovat sinut vielä kauan mieleeni, ja siihen aikaan, kun kesä alkaa, on erityinen tuoksujen ja tunteiden seos jonka vain minä vaistoan, se on minun sydänkemiaani: akasioiden suru – jos olen surullinen, se johtuu akasioista. Kauan sinä lähetät vielä rakkauden pieniä salamoita. Joskus sinusta tulee auringonpaisteen tuuliratsastaja, joskus sytyttelet joulukynttilöitä. Ja joskus taas meloni on suolainen. Ja sinä katsot minua vielä monta monituista kertaa. En halua unohtaa enkä liioin muistaa. On oleva tuhansia pikku hetkiä jaettuna aamunkoittoihin, päiviin, öihin, orgioihin ja juhliin, työhön ja lepoon, ikävään ja himoon, kaupunkeihin ja kyliin, keväisiin, syksyihin, kesiin, uneen, valveeseen, musiikkiin, hiljaisuuteen, auringonpaisteeseen, lumipyryyn, niin että kaikkea riittäisi pitkiksi vuosiksi. Miten paljon me leikimme ennen sitä! Miten kauan odotimme toisiamme, annoimme odottaa toisiamme! Kivuksi pingotettu himo. Ja jokainen syleily oli ensimmäinen. Vasta nyt tiedän sen, viimeisen syleilyn jälkeen. Mutta jo silloin: jokin lamauttava etäisyys, jokin suloinen vieraus, jokin pyörryttävä mahdottomuus. Jo silloin vatsassa vääntelehtivä itku. Jo silloin, myös silmiesi edessä: poissaolossasi niin kuin sylissäsi. Muistojesi evankeliumissa, jo silloin. Erzsébet Tóth: Aamut, hiukset hajallaan. Suom. Hannu Launonen ja Béla Jávorszky. WSOY, 2011. 35

István ÖRKÉNY (1912–1979) István Örkény syntyi vakavaraiseen apteekkariperheeseen Budapestissä. Isän toivomuksesta hän opiskeli kemistiksi ja farmakologiksi, mutta kirjallisuus kiinnosti enemmän. Yhdessä ystäviensä kanssa hän perusti kirjallisen aikakauslehden vuonna 1934 ja toimitti sitä vuoteen 1936. Ensimmäinen merkittävä novelli ilmestyi 1937. Sitä seurasivat Lontoossa ja Pariisissa vietetyt vuodet 1938–1939. Örkény palasi kotiin viimeisellä junalla 1. syyskuuta 1939 Saksan hyökättyä Puolaan samana päivänä. Sotaan István Örkény joutui vuonna 1942. Juutalaisena hänet lähetettiin rangaistuspataljoonan työpalvelukseen itärintamalle, jossa joutui sotavangiksi tammikuussa 1943. Kotimaahan hän saattoi palata vasta vuonna 1946. Sodan jälkeen István Örkény liittyi monien muiden tavoin kommunistiseen puolueeseen, toimi kirjailijana, lehtimiehenä, kustannustoimittajana ja dramaturgina. Hänen silloiset kirjoituksensa otettiin ristiriitaisesti vastaan: osaa kehuttiin ja osa tuomittiin ankarasti. Puolueen jäsenyys päättyi syksyn 1956 kansannousuun, johon Örkény osallistui innostuneesti. Kansannousun kukistumista seuranneessa kurinpalautuksessa hänet tuomittiin viiden vuoden julkaisukieltoon. Onnekseen hän löysi kuitenkin koulutustaan vastaavaa työtä eräästä lääketehtaasta. Työn ohessa Örkény jatkoi kirjoittamista, ja vuonna 1965 julkaistiin Kortárs -nimisessä kirjallisessa aikakauskirjassa pienoisromaani Kissaleikki (Macskajáték, suom. Outi Karanko 1971). Sille teki seuraa seuraavana vuonna pienoisromaani Tótin perhe (Tóték, suom. Outi Karanko 1981), ja sen pohjalta kirjoitettu, vuonna 1967 ensi-iltansa saanut tragikomedia nosti Örkény’in maailmanmaineeseen. Näytelmä on käännetty 23 kielelle ja sitä on esitetty ympäri maailmaa. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen sarja Minuuttinovelleja (Egypercesek, suom. Juhani Huotari 2005) jotka sitten julkaistiin laajempana kokoelmana vuonna 1968. Vuonna 1969 kirjoitettu näytelmä Pisti a vérzivatarban (Pisti verimyrskyssä) kuitenkin kiellettiin ja se esitettiin vasta tammikuussa 1979. István Örkény menehtyi vakavaan sairauteen samana vuonna. Vuonna 1970 Örkény’ille myönnettiin Pariisissa Mustan huumorin suurpalkinto ja vuonna 1973 korkein unkarilainen taidepalkinto, Kossuth-palkinto.

VALIKOITU BIBLIOGRAFIA Tengertánc, 1941 Amíg idejutottunk, 1946 Hajnali pisztolylövés, 1947 Lágerek népe, 1947 Budai böjt, 1948 Idegen föld, 1948 Házastársak, 1951 Négy vidám jelenet, 1953 Hiszek a szabadságban, 1954 Nehéz napok, 1957 Macskajáték, 1963 Jeruzsálem hercegnője, 1966 Nászutasok a légypapíron, 1967 Egyperces novellák, 1968

Időrendben, 1973 Glória, Macskajáték, Tóték, 1974 Vérrokonok, 1975 Meddig él egy fa?, 1976 „Rózsakiállítás”, 1977 Az utolsó vonat, 1977 Forgatókönyv, 1979 Babik, 1982 Pisti a vérzivatarban, 1983 Lágerek népe, 1984 Visszanézve, 1985 Négyeskönyv, 1987 Búcsú, 1989

István Örkény kehitti mestarillisen kirjallisen tyylin sanoa lyhyesti, ikään kuin pähkinänkuoressa, monia eri asioita. Maailma peilautuu torson peilin läpi groteskina ja usein absurdina. Puhtaimmillaan tämä ilmenee Örkény’in tiiviinä ja ytimekkäinä minuuttinovelleina. Niiden ja erittäin suosittujen näytelmiensä ansiosta hän ehti vielä eläessään saavuttaa suurta arvostusta, joka ei ole rapistunut edes järjestelmän muututtua sosialismista markkinataloudeksi 1989. Jotkut kertomuksista ovat järkyttäviä ja niistä kuvastuvat sodan ja vankileirien kauhut. Osansa Örkény’in piikikkäästä huumorista saavat myös ns. virallinen optimismi, mahtipontisuus ja kaikkinainen kansallinen pöyhkeys ja omahyväisyys. Kriittisyydestään huolimatta kirjailija suhtautuu kuitenkin lämmöllä unkarilaisiin maanmiehiinsä; esimerkkinä unkarilaisten – ja ennen muuta budapestiläisten – elinvoimaisuudesta on elämän jatkuminen vielä atomipommin räjähtämisen jälkeenkin novellissa Budapest.

István Örkény: 100 minuuttinovellia (kolme novellia teoksesta) Pikkuilmoitus Ikuinen nostalgia »Joliot Curie -aukiolla, viidennessä kerroksessa, alkovilla ja kalustetulla keittiöllä varustettu kaksio, josta on näköala Sas-vuorelle, halutaan kiireellisesti vaihtaa, vaikka välirahaa maksamalla, Joliot Curie -aukiolla, viidennen kerroksen alkovilla ja kalustetulla keittiöllä varustettuun kaksioon, josta aukeaa näköala Sas-vuorelle.» Budapest Kalvinin aukiolla syöksyi auto päin puuta. Raitiovaunut pysähtyivät hetkessä koko kaupungissa. Kaikki pysähtyi, jopa pienoisjuna lelukaupan ikkunassa. Tuli hiljaista. Myöhemmin jokin vielä kahahti, mutta tuuli se vain työnsi jotain sanomalehteä. Sitten se painoi sen muuria vasten, ja tuli entistä hiljaisempaa. Kahdeksan minuuttia atomipommin räjähdyksen jälkeen sammuivat valot ja heti sen jälkeen soi radiossa loppuun viimeinen äänilevy. Tunnin päästä alkoivat vesihanat korista, sitten ei enää tullut vettä. Puiden lehdetkin kuivuivat kovaksi kuin pelti. Semafori näytti vihreää, mutta viimeinen Wienin pikajuna ei enää saapunut asemalle. Aamuun mennessä vesi ehti jäähtyä veturin kattilassa. Kuukauden sisällä puistot valtasi rikkaruoho, leikkikenttien hiekkalaatikoissa kasvoi kauraa; samaan aikaan kuivuivat kapakoiden tiskeille kaikki houkuttelevat juomat. Kaikki elintarvikkeet, kaikki nahkatavarat ja kirjaston kirjat joutuivat hiirten ruoaksi. Hiiri on kova lisääntymään: se poikii jopa viisi kertaa vuodessa. Jonkin ajan kuluttua ne täyttivät kadut kuin jokin samettinen, mudan tavoin aaltoileva kiveys. Ne valtasivat asunnot, asunnoissa sängyt ja teattereissa permannot. Ne tunkeutuivat myös Oopperaan, jossa oli viimeksi esitetty »La Traviataa». Kun viimeisen viulun viimeinen kieli nakerrettiin poikki, oli sen helähdys jäähyväinen Budapestille. Mutta jo seuraavana päivänä, suoraan Oopperaa vastapäätä, ilmestyi erään rauniotalon kivijalkaan lappu: »Hiirten hävitystä suorittaa asiakkaan tuomalla silavalla tohtorinna Varsányi.» Luottakaamme tulevaisuuteen! Joskus 110-115 vuoden kuluttua soitetaan jonain kauniina kesäpäivänä poikkeuksellisesti kaikkia valtakunnan kirkonkelloja. Monet eivät sitä edes huomaa, vaikka tuo kumahtelu ja moikaaminen on suurten muutosten airut! Silloin valmistuu uudelleenrakennettu muinainen Visegrádin kuninkaanpalatsi. Siitä tulee ennennäkemättömän pramea, siellä on valtavia saleja ja riippuvia puutarhoja. Avajaisjuhlissa, joista tuo kellojen kumu kuuluttaa, on muutamalla vanhuksella tippa silmässä. Ja toden totta, tämä on se hetki, suuri ja kauan odotettu hetki, jolloin tuhannen vuoden vastoinkäymiset ovat päättyneet.

Visegrád ei silloin ole enää vain tämän pikkiriikkisen maan vaan koko Tonavan Unkarin Tasavallan pääkaupunki. Tätä tasavaltaa, jonka rantoja huuhtoo neljä tai viisi merta, kutsutaan »Tonavan Tasavallaksi», jottei sitä vain sekoitettaisi erääseen toiseen, nimittäin Ala-Reinin Unkarin Tasavaltaan. Jälkimmäisessä ei toki silloinkaan asu unkarilaisia vaan nukkavieruja, raihnaisia alareiniläisiä, jotka ovat ikään kuin onnenkaluksi ottaneet itselleen Unkarin nimen. On sanoin kuvaamatonta, miten hyvältä tuntuu silloin olla unkarilainen! Riittänee pelkkä toteamus, että sanasta unkaroida on vaivaisen 150 vuoden aikana tullut teonsana, joka on siihen mennessä omaksuttu kaikkiin eläviin kieliin, vieläpä merkitykseltään positiivisena. Esimerkiksi ranskaksi unkaroida tarkoittaa: »tisssutella kunnolla». Espanjaksi: »löytää rahaa kadulta ja kumartua poimimaan se». Katalaaniksi: »helposti käy kumartelu, kun olen parantunut piinaavasta noidannuolesta». Ja jos joku Lontoossa toteaa I am going unkari, se tarkoittaa: »menen nyt tuon jumalaisen naisen luo tuolla, puhuttelen häntä, otan käsivarresta kiinni, vien kotiin ja... » (Tässä kohtaa tuhma sana.) Toinen esimerkki: Minä unkaroin, sinä unkaroit, hän unkaroi (kyseessä on säännöllinen verbi) tarkoittaa seitsemällä eri sivistyskielellä (norjaksi, kreikaksi, bulgaariksi, baskiksi jne.): »minä syön (sinä syöt, hän syö) rapeaksi paistettua ankkaa tuoreen kurkkusalaatin kanssa samalla, kun Jehudi Menuhin soittaa korvan vieressä ‘Mustalaiseks olen syntynyt’.» Lisäksi »Äiti, voinko mennä unkaroimaan? - Mene vain unkaroimaan!» tarkoittaa latviaksi, että pikkupoika kysyy lupaa mennä elokuviin ja että hetken epäröityään äiti antaa luvan, vaikka filmi on kielletty alle 18-vuotiailta. Mutta ulkomaat sikseen! Täällä kotimaassakin on moni asia muuttunut. Esimerkiksi vierasperäinen vanilja on korvattu sanalla sota, joka on joka tapauksessa menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Visegrádin konditoriassa lukee jäätelötiskillä: Mansikka Punssi Sota Suklaa Sellaista on elämä silloin. Siihen asti on vain kestettävä nämä muutamat vuodet. István Örkény: 100 minuuttinovellia. Suom. Juhani Huotari. Atena, 2012.

Käännöstuki unkarin kielestä käännettäville kirjoille Petőfi-kirjallisuusmuseon kirjallisuus- ja käännöstuen toimisto on jatkanut tammikuusta 2012 alkaen Unkarin kirjasäätiön toimintaa. Sen tärkeimpiä tehtäviä ja tavoitteita on taata ulkomaisille kustantamoille mahdollisuus hakemusten perusteella myönnettäviin käännöstukiin sekä toimia kirjallisuuden tiedotuskeskuksena. Tukea voivat hakea ne ulkomaiset kustantajat, jotka julkaisevat unkarista käännetyn kauno- tai tietokirjallisen teoksen millä tahansa kielellä. Toimisto maksaa tuen saajalle 40–60 % kääntämiskuluista kirjan julkaisemisen jälkeen, asiantuntijaraadin päätöksen mukaisesti. Hakemuksia vastaanotetaan syksyisin ja keväisin. Tukea voidaan myöntää vain kirjoille, joita ei ole julkaistu ennen hakuajan umpeutumista. Tukipäätös tehdään seuraavien seikkojen perusteella: - unkarilaisen teoksen kirjallinen tai tieteellinen arvo - käännöksen menestymismahdollisuudet (kustantamon kokemus, erinomainen käännös, tehokas levitys) - teoksen mahdollinen sitominen johonkin kulttuuritapahtumaan tai juhlavuoteen. Lisätietoja ja hakulomakkeita: Dóra Károlyi Toimistonjohtaja karolyid@pim.hu

Ágnes Füle Projektikoordinaattori fuleagi@pim.hu

Puhelin: +36-1-384-5676 +36-1-317-3611/159

Osoite: Károlyi Mihály u. 16. 1053 Budapest UNKARI

www.booksandtranslations.hu

Balassi-instituutti Osoite: Pf. 385. 1519 Budapest Puhelin: +36 1 381 5100 bbi@bbi.hu www.balassi-intezet.hu

Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus Osoite: Kaisaniemenkatu 10 00100 Helsinki Puhelin: (09) 6229 460 hungarian.culture@unkarinkulttuuri.fi www.unkarinkulttuuri.com

Balassi-instituutilla on tärkeä rooli unkarilaisessa kulttuuridiplomatiassa: se vastaa 19 unkarilaisen kulttuuri-instituutin toiminnasta Euroopassa ja muualla maailmassa Delhistä New Yorkiin. Balassi-instituutti pyrkii ennen kaikkea toimimaan siltana unkarilaisten, eurooppalaisten ja globaalien arvojen välittämisessä. Eri maiden instituuttien päämääränä on edistää erilaisten kulttuurien vuoropuhelua.