Seikkailu taiteen ja tekniikan ihmemaassa

Tämä on tarina korona-ajan opetustyölle asettamista haasteista, mutta se kertoo myös yhteistyön voimasta, pölyisistä arkistomapeista, hurmaavista herrasmiehistä sekä satakuntalaistaiteilijan siveltimestä tippuneista koboltinsinisistä pisaroista.

Kahvikutsut puutarhassa

Oli yksi kesän viimeisistä päivistä, kukkapenkin kultapallot notkuivat varsiensa päässä kuin pienet auringot ja kimalaisetkin tuntuivat torkahtaneen iltapäivän raukeaan kuumuuteen. Puutarhapöytään katettujen kahvikuppien ja mustikkapiirakan ääreen oli kokoontunut Yhteiskunta ja kulttuuriperintöyhteisöt -kurssin dynamo – taiteilija Henry Merimaa, Porin taidemuseon intendentti Anni Saisto, joka oli saapunut paikalle rullaluistimilla, ja minä, joka itsekin olen Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman kasvatteja.

Vaikka kyseessä siis oli työhön liittyvä palaveri, leppeä tunnelma oli kuin entisaikain Kuukkarin mummun puutarhakutsuilla. Uskon, että osin tämän epävirallisen aloituksen takia syntyi välillemme ystävyyden ja luottamuksen ilmapiiri, joka myöhemmin auttoi minua selviytymään kurssinvetäjän roolista, vaikka aihepiiri ei ollut minulle tutuimmasta päästä, ja ilkeä mikrobikin pisti kapuloita rattaisiin (tai ehkä tässä tapauksessa pikemminkin nukleiinihappoja kromosomeihin).

Yhteinen tila

Kyseessä oleva, ytimekkäästi Wikikurssiksikin kutsuttu opintojakso sai alkunsa Henry Merimaan juhlanäyttelystä Yhteinen tila, jonka piti avautua maaliskuun lopulla Galleria 3H+K:ssa Porissa. Näyttelyn oli tarkoitus olla luonteeltaan yhteisöllinen ja vuoropuheluun perustuva. Yhdeksi prosessiksi Merimaa oli suunnitellut Porin taidekoulun rehtorina pitkään toimineen Pertti Ala-Outisen arkiston pohjalta toteutettua työpajaa, jossa laadittaisiin Wikipedia-artikkeleita satakuntalaisista taiteilijoista ja kulttuurialan instituutioista. Merimaa oli jo hauraaksi käyneen, 88-vuotiaan Ala-Outisen luona vieraillessaan pannut merkille, että hänen asuntonsa oli kuin satakuntalaisen taide-elämän kotimuseo. Artikkelityöpajan myötä sohville, pöydille ja vaatekaappeihin kasautuneen aineiston toivottiin pääsevän hyötykäyttöön. Näyttelylle ja sen myötä myös työpajalle kävi kuitenkin samoin kuin melkein kaikille kevään yleisötapahtumille – se peruuntui alkuperäisessä muodossaan koronamääräysten takia ja siirtyi nettiin. Samalla peruuntui myös työpaja, jonka suunnitelmat olivat jo pitkälle hiotut.

Fyysisiä ja virtuaalisia kohtaamisia

Kun elokuussa aloitin pestin yliopisto-opettajan sijaisena, minulle tarjottiin mahdollisuus luoda peruuntuneen kurssin pohjalta uusi kokonaisuus. Tartuin tilaisuuteen, ja se johti ensimmäiseen toiveikkaaseen palaveriimme kultapallojen katveessa. Pian kuitenkin tapahtui se pelätty, eli katala koronapandemia nosti taas päätään, ja kurssi siirtyi toteutettavaksi osin etäopetuksena. Pannuun unohtunut kahvi sai rauhassa muuttua pohjaan palaneeksi litkuksi, kun pohdin, kuinka onnistuisin teknisesti toteuttamaan kurssin minulle vieraan Zoom-sovelluksen avulla. Eniten minua kuitenkin huolestutti, kuinka kurssista saisi mielenkiintoisen kokonaisuuden, kun yhteiset tapaamiset kutistuivat välttämättömimpään. Entäpä jos artikkeleita ei vain syntyisi, ja yhteistyökumppanien työpanos osoittautuisi ajanhukaksi? Aika huolissani lopputuloksesta olin esimerkiksi silloin, kun käynnille Emil Cedercreutzin museossa ilmaantui vain yksi opiskelija, jonka kanssa sitten teimme käsidesinhuuruisen kierroksen taidetta maskien takaa tihrustellen. Muut kurssin yhdeksän opiskelijaa katsoivat turvallisemmaksi tutustua museon tarjontaan kotoa käsin asiakaspalveluvastaavan toimittaman aineiston perusteella.

Eräs kurssin kohokohdista taas oli, kun saimme Pertti Ala-Outisen mukaan etäluennolle puhelimen välityksellä. Alkajaisiksi hän muisteli lapsuutensa voimakkaita esteettisiä elämyksiä, kuten auringossa kuivunutta lehmänläjää, joka muodosti pinnaltaan aaltoilevan kiekon, samalla tavalla upean plastisen esineen, kuin käytössä hioutunut saunan ovenripa, jota aina teki mieli ohimennen silittää. Tarinan edetessä siirryimme Säkkijärveltä keskelle porilaisen 1950–1980-luvun taide-elämän kuohuja. Tuntui kuin olisi päässyt aikamatkalle Immo Tuomisen säihkyvän sinisen ja keltaisen väripaletin ja Sinikka Räikkeen viivojen rytmin siivittämänä. Kun sitten työpajassa selasimme arkiston uumenissa pölyyntyneitä lehtileikkeitä, nekin tuntuivat heräävän eloon Ala-Outisen muistelmien luomassa värikylvyssä. Kurssin aikana meillä oli myös tilaisuus päästä Porin taidemuseoon ihailemaan satakuntalaistaiteilijoiden alkuperäisiä teoksia Anni Saiston asiantuntevalla opastuksella höystettyinä.

Mielenkiintoista oli, kuinka hienosti Zoom-sovellus taipui etäluennon alustaksi: pystyimme kaikki katselemaan samoja taideteoksia – Pertti Ala-Outinen kirjastaan ja opiskelijat näytöllä jaetusta PowerPoint-esityksestä. Vanha mestari intoutui myös analysoimaan teoksia yhdessä opiskelijoiden kanssa, mikä minusta tuntui erityisen arvokkaalta.

Loppu hyvin

Wikipedia-artikkelityöpaja oli sekin eräänlainen tekniikan riemuvoitto: Maankuulu guru Kimmo Virtanen Wikimedia Commonsista opasti meitä wikimaailman saloihin jälleen Zoomin välityksellä ja taidemuseon Anni ohjeisti aineiston ja sisältöjen suhteen samoin etänä. Lehtiartikkelikokoelmat ja taidemuseon näyttelyluettelot sentään olivat käytössämme materiaalisessa muodossa, ja selaillessamme niitä varovasti valkoiset puuvillahanskat kädessä saimme eläytyä arkistotutkijan arkeen.

Työ ei mennyt hukkaan, vaan aherruksen tuloksena syntyi kymmenen toinen toistaan perusteellisempaa Wikipedia-artikkelia. Kuten Henry Merimaa sähköpostissaan asian ilmaisi: ”Mahtavaa että kurssi onnistui tuottamaan tuollaisen määrän saavutettavaa tietoa paikallisesta lähitaidehistoriasta.” Intendentti Anni Saisto yhtyi suitsutukseen: ”Hieno saldo! Kiitokset sinulle mahtavasta yhteistyöstä!” Kurssin aikana opiskelijat oppivat etsimään erilaisia lähdeaineistoja, lukemaan tutkimuskirjallisuutta kriittisesti ja tuottamaan neutraalia asiatekstiä. Kaikkein eniten oppi kuitenkin epänörtti opettaja – nimittäin luottamaan yhteistyön ja tekniikan kantovoimaan kiperissäkin tilanteissa.

EEVA KARHUNEN

FT, määräaikainen yliopisto-opettaja, kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelma Turun yliopisto