Kotoisin Reposaaresta?

Ensimmäinen Aaltoyliopiston Taiteen laitoksen maisteriohjelmaan liittyvä ”Reposaarikurssi” järjestettiin Reposaaressa syksyllä 2011. Siitä lähtien olemme tavalla tai toisella toteuttaneet kurssin joka syksy – ensin Porin yksikössä sijainneen Visuaalisen kulttuurin maisteriohjelman kurssina ja 2014 lähtien uuden Otaniemessä sijaitsevan Visual Cultures, Curating and Contemporary Art ViCCA -maisteriohjelman kurssina PUPAliikkuvuustuen turvin, myös vuonna 2019.

Ollaan tultu siihen, että sen sijaan, että sitä lähtisi taas Reposaareen ja palaisi sitten muualle kotiinsa, sitä palaakin taas Reposaareen.

Miten ihminen on jostain kotoisin? Jos uskomme italialaista antropologia Franco La Ceclaa, ihminen ei asu eikä ole kotoisin jostain kaivautumalla paikkaan kuin poteroon tai laskemalla paljaita varpaita ja sukutauluja. Asuminen ja kotoisin oleminen jostain paikasta tapahtuu liikkeessä, lähtemisen ja paluun liikkeessä. Tavanomaisessa liikkeessä - liikkeessä, joka muodostaa tavan ja juurruttaa paikkaan, joka ei pysy paikallaan kuin tässä liikkeessä.

Ollaan tultu siihen, että Reposaari on paikka, jonne palataan: siis jotain mistä ollaan kotoisin?

Opetus taideteoksena

Reposaarikurssissa toteutuu puhtaimmillaan ”PoPedaksi” (Pori Peda) ni

Opetettava asia ei ole valmis ja irrallinen paketti, vaan se muodostuu opetettavien ja opettajien yhteistyönä.

meämämme pedagoginen ajattelu. Opetukseen suhtaudutaan kokonaistaideteoksena: opetuksen sisältö ja opetuksen saama muoto, sisällön käsittelytapa sekä se tila ja tilanne, jossa opetus tapahtuu, muodostavat kokemuksellisen kokonaisuuden.

Opetus on ”suuntautunut”, kuten relationaalinen estetiikka määrittelee taideteoksesta: opetettava asia ei ole valmis ja irrallinen paketti, vaan se muodostuu opetettavien ja opettajien yhteistyönä. Opetus ei toteudu samana kerrasta toiseen, vaan muuttaa muotoaan opetukseen osallistuvien muuttuessa.

Opetus ei myöskään tapahdu irrallisessa opetuksen tilassa, vaan se altistuu ympäröivälle todellisuudelle ja tilan ja olemisen materiaalisuudelle. Nimenomaan Reposaarikurssilla yhdessäolo, ruoan valmistus ja ruokailu (ns. keittiöfilosofiset sessiot), saunominen, kaikki käytännön tehtävät ja toimet ovat olennainen ja elimellinen osa kurssin kokemuksellista ja siis opetuksellista kokonaisuutta.

Reposaari taideteoksena

Kurssin sisältönä on tehdä teoksia, jotka heijastelevat jotain paikkaa tai asiaa Reposaaressa. Ihan tarkkaan en voi spoilata tehtävänantoa, sillä emme halua, että opiskelijat tulevat paikalle valmiiden ideoiden kanssa, vaan ottavat avoimesti vaikutteita ympäriltään.

Vuosien saatossa on nähty mitä

moninaisimpia teoksia. Luonto – meri, tuuli, metsä, sammaleet, varvut, kotilot ja sienet, linnun laulu ja Reposaaren ainutlaatuiset roudan muokkaamat litteät kivet ovat luonnollisesti kiehtoneet opiskelijoita. Etenkin ulkomaalaiset opiskelijat tempautuvat tutkimaan heille ällistyttävästi käden ulottuvilla olevaa luontoa.

Olemme saaneet veistoksellisia installaatioita ja huikeita videoita, jotka pyrkivät pohtimaan, mikä on tuulen osuus maisemassa tai rakentamaan asumuksia tai omituisia otuksia luonnon tarjoamista materiaaleista. Tähtikuvioita elävistä kotiloista. Olemme kuunnelleet berliiniläisen satakielen liverrystä Linnakepuiston metsässä ja katselleet videota hurjana kohisevasta merestä – kuullaksemme, että ääniraita olikin moottoritieltä peräisin. Reposaarelle ominainen kulttuuri on myös tuonut esiin useita teoksia. Paarlastikasvit ovat kirvoittaneet tutkimuksia. Linnakepuiston synkät bunkkerit ovat toimineet näyttämönä muistoja ja tunteita luotaaville teoksille. Hautausmaalla on etsitty kontaktia omiin ja paikallisiin esi-isiin. On koluttu tuulimyllyjen huminaa, sahan yksinäinen jälkeenjäänyt tehtaan piippu tai Repolinnan silloisen ympäristöntutkimusaseman laboratoriot ja oudot varastoidut näytteet sen ullakolla.

Olemme jättäneet Reposaareen muistolaatan ”Siesta 1955 – 1998 Never Forget”, kun Verna Kovanen ja Krista Seppälä innostuivat tutkimaan Reposaaressa vietetyn siestan historiaa ja järjestivät tapahtuman, jonne keskellä arkipäivää tuli paikallisradio ja kymmenittäin yleisöä– jopa Ulvilasta saakka. Lystikäs oli erään opiskelijaryhmän idea muodostaa liikenneruuhka pääkadulle.

Monet teokset ovatkin halunneet myös antaa jotain reposaarelaisille, ei vain käyttää saarta, sen asukkaita ja näiden elämää materiaalinaan. Yksi opiskelijaryhmä halusi jakaa meidän keittiöfilosofiaamme ja kävi tarjoamassa aamiaisen, pannukakkua ja hilloa, erään opiskelijan reposaarelaiselle sukulaiselle. Reposaaren kerrostalon asukkaiden yhteiseen pihamökkiin rakentui taidenäyttely. Sitä en tiedä, kuka oli antavana ja kuka saavana osapuolena sillä kertaa, kun opiskelijoiden taiteellinen tutkimus johti siihen, että koko kurssi kutsuttiin nuoren parin vintillä olevaan kotipubiin, jossa vietimme iloisesti isäntien kanssa iltaa ja laulutaitoiset ilahduttivat meitä muutamalla numerolla.

Kenen Reposaari?

Milloin ihminen sitten on jostakin kotoisin? Kuinka monta kertaa pitää lähteä ja palata? Olemme oppineet, että kaksikymmentä vuotta ei riitä siihen, että Reposaareen muuttanutta pidettäisiin aitona reposaarelaisena. Ja eihän Reposaarikurssikaan vuodesta toiseen tuo sinne samoja ihmisiä, sen paremmin opettajia kuin opiskelijoita. Mutta kummallinen yhteisyyden tunne siellä aina syntyy, ja ne, jotka ovat kurssin käyneet, säilövät kokemuksen syvälle itseensä. Kenties ihminen on silloin jostakin kotoisin, kun siitä nimenomaisesta lähtemisestä ja palaamisesta tulee olennainen osa omaa kokemusta, omaa olemista. Aina ainakin hiukan siis myös Reposaaresta.

TAINA RAJANTI vanhempi yliopistonlehtori Aalto-yliopisto, Porin yksikkö