Kylmä sota, Itämeren öljytuhot ja kansainvälinen ympäristödiplomatia

Uutiset kertovat säännöllisin väliajoin öljypäästöistä, joita on tapahtunut sisävesillä, Itämeren rannikoilla tai valtamerillä.

Öljyn tahraamat kuolevat vesilinnut ovat olleet pitkään uutissivustojen vakiokuvastoa. Myös Itämeren alueella öljytuhot ovat olleet valitettavan yleisiä. Mutta milloin öljytuhot ovat oikeastaan alkaneet Suomen rannikoilla tai muualla Itämeren alueella? Milloin on ryhdytty käymään julkista keskustelua öljytuhoista? Entä missä vaiheessa on esitetty ensimmäiset aloitteet merten suojelemiseksi öljyltä?

Ympäristöhistoriallisen tutkimusotteen nousu Näihin kysymyksiin ei ole ollut saatavissa vastauksia. Näin siksi, koska perinteinen historian tutkimus on ollut ihmiskeskeistä. Siinä ei ole kiinnitetty huomiota ympäristöön tai sen ongelmiin. Historian tutkimuksesta on puuttunut yksi asia – maapallo. Vasta hiljalleen esille on noussut näkemys, että ympäristöllä on oma historiansa, jota olisi myös syytä tutkia. Tätä uutta tutkimussuuntausta kutsutaan ympäristöhistoriaksi.

Itämeri tuli kylmän sodan aikana tunnetuksi paradoksaalisesti niin maailman saastuneimpana, tutkituimpana kuin myös suojelluimpana merenä.

Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa (KTMT) tutkimuskohteena on Itämeren ympäristöhistoria. Itämeri tuli kylmän sodan aikana tunnetuksi paradoksaalisesti niin maailman saastuneimpana, tutkituimpana kuin myös suojelluimpana merenä. Dosentti Simo Laakkosen johtamassa tutkimusohjelmassa on ryhdytty ensimmäisenä maailmassa tutkimaan Itämeren saastumisen ja suojelun ympäristöhistoriaa.

Kyseinen tutkimusohjelma kohdistuu Itämeren alueella sekä paikalliselle, kansalliselle että kansainväliselle tasolle. Sen kohteena ovat niin kaupungit paikallisine ongelmineen ja ratkaisuineen, rannikkovaltiot kansallisine merialueineen kuin kansainväliset ympäristöongelmat 1800-luvun lopusta 2000-luvulle. Yksi ohjelman tärkeimmistä kansainvälisistä tutkimusteemoista on öljytuhojen ympäristöhistoria.

Öljysaasteet, jaettu Itämeri ja suljetut arkistot

Milloin, miten ja miksi öljystä tuli sitten ympäristöongelma kylmän sodan jakaman Itämeren alueella? Milloin ryhdyttiin toimiin öljysaasteiden

Puolalaiset arkistot tarjosivat ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä tutkimaan kommunistisen blokin sisäisiä keskusteluja.

vähentämiseksi? Reagoitiinko öljyn aiheuttamiin ongelmiin eri tavalla Itämeren itä- ja länsipuolella? Näitä kysymyksiä lähdettiin tutkimaan ensin Pohjoismaiden näkökulmasta. Lähtökohtaisesti oli kuitenkin selvää, että kysymyksiä olisi tutkittava myös sosialististen maiden osalta, koska ne hallitsivat Itämeren itäistä puoliskoa vuosina 1945-1991.

Neuvostoliiton johtaman itäblokin ympäristöpolitiikan tutkiminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi. Venäjä ei sallinut pääsyä oleellisiin neuvostoajan arkistoihin, joiden avulla asiaa olisi voinut tutkia. Miten sosialistisen leirin sisäiseen keskusteluun saattoi sitten päästä käsiksi?

Ongelmaan löytyi epäsuora ratkaisu Itämeren toiselta puolelta, Puolasta. Kommunismin ikeestä vuonna 1991 vapautunut Puola ei katsonut asiakseen rajoittaa tutkijoiden pääsyä hallussaan oleviin neuvostoajan arkistoihin. Puolalaisen arkistoaineiston ottaminen tutkimuksen kohteeksi ei kuitenkaan ollut yksinkertainen tehtävä. Arkistotutkimus edellytti taloudellisia resursseja, paikallista tutkijaa, jolla olisi valmiutta niin yhteistyöhön kuin pitkäaikaiseen työskentelyyn paikallisissa arkistoissa, ympäristöhistoriallista näkemystä ja paikallisen historian tuntemusta sekä puolan, venäjän, saksan ja englannin kielen taitoa.

Tutkimuksen alkuun päästiin, kun Porin yliopistokeskuksen myöntämä avustus mahdollisti Itämeri-yhteistyön aloittamisen Puolan kanssa. Yhteistyökumppaniksi löytyi Varsovasta Puolan tiedeakatemian tieteenhistorian instituutin professori Slawomir Lotysz. Professori Lotysz oli valmis yhteistyöhön, koska hän oli johtanut pitkään kansainvälistä tieteen ja teknologian historian ICOHTEC-verkostoa (http://www.icohtec.org/) ja tutkinut ensimmäisten joukossa myös Puolan ympäristöhistoriaa.

Puolan kansantasavalta ja sosialistisen leirin öljypolitiikka Venäläisten arkistojen ollessa saavuttamattomissa puolalaiset arkistot tarjosivat ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä tutkimaan kommunistisen blokin sisäisiä keskusteluja. Puolalaiset arkistot sisälsivät aiemmin salaisena pidettyä kirjeenvaihtoa, ei vain Puolan kansantasavallan eri viranomaistahojen vaan myös Puolan, Itä-Saksan ja Neuvostoliiton välillä.

Erityisesti Puolan kansantasavallan

SLAWOMIR LOTYSZ professori, Puolan tiedeakatemian tieteen historian laitos, Varsova merenkulkulaitoksen ja ulkoasiainministeriön arkistot ovat sisältäneet kiinnostavaa materiaalia. Niiden pohjalta on voitu ryhtyä muodostamaan ensimmäistä kertaa käsitystä siitä, miten Itämeren öljytuhoja koskeva keskustelu ja politiikka kehittyi entisten sosialistimaiden sisällä. Aineistojen pohjalta on voitu päätellä esimerkiksi, miten Moskovassa käydyissä keskusteluissa sosialistisille valtioille luotiin yhtenäistä neuvottelulinjaa kansainvälisiä merensuojelukokouksia varten. Puolalaiset arkistot tarjoavat siten ainutlaatuisen näköalan kylmän sodan aikakauden ympäristöpolitiikkaan ja -diplomatiaan.

Työ on kuitenkin vasta alussa, sillä digitoimattomien historiallisten arkistokokoelmien tutkimus on hidasta käsityötä. Arkistokokonaisuuksien sisältöä ei voi tietää etukäteen ja vain osa aineistosta koskee tutkimuksen kohteena olevaa teemaa. Hyödyllisen aineiston löytäminen vaatii siksi laajojen asiakirjakokonaisuuksien ja satojen arkistomappien läpikäymistä sivu sivulta. Historioitsijoiden arki on kärsivällistä salapoliisityötä – arkistoihin pitää porautua syvälle öljyn löytämiseksi.

SIMO LAAKKONEN maisemantutkimuksen yliopistolehtori, Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma, Porin yliopistokeskus