Suomi-Mongolia seuran jäsenlehti 1/2012

Suomi – Mongolia-Seura ry.

Samfundet Finland – Mongoliet rf.

JÄSENLEHTI 1/2012

Marco Polo Espoon kaupunginmuseossa, s. 3 Mongolinsukuiset kielet: mongolien maailmanvallan monikielinen perintö, s. 10 Mongolialainen kurkkulaulu, s. 17 1

Suomi – Mongolia-Seura ry.

SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN VUOSIKOKOUS 2012 Aika: tiistai 24.4. 2012 klo 18.00 Paikka: Uudenmaankatu 31, Helsinki (Jertta Ratia-Kähönen, 2. krs. Jollei ovikoodi tiedossa soittakaa numeroon 040 5929 177) ESITYSLISTA 1. Kokouksen avaus 2. Kokouksen järjestäytyminen: valitaan puheenjohtaja

kokouksen sihteeri

kaksi pöytäkirjan tarkastajaa

kaksi ääntenlaskijaa 3. Kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen 4. Esityslistan hyväksyminen kokouksen työjärjestykseksi 5. Yhdistyksen vuoden 2011 vuosikertomuksen hyväksyminen 6. Yhdistyksen vuoden 2011 tilien ja toiminnantarkastajan lausunnon esittäminen.

Tilinpäätöksen hyväksyminen sekä tili- ja vastuuvapauden myöntäminen johtokunnalle ja taloudenhoitajalle 7. Jäsenmaksun suuruudesta sekä jäsenmaksun maksuajasta päättäminen 8. Toimintasuunnitelman ja talousarvion hyväksyminen vuodelle 2012 9. Johtokunnan jäsenten valitseminen. Valitaan puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja jäsenet.

10. Yhdistyksen toiminnantarkastajan ja hänen varamiehensä valinta vuoden 2012 tilejä ja hallintoa tarkastamaan 11. Muut johtokunnan tai jäsenten esittämät asiat 12. Kokouksen päättäminen JOHTOKUNTA 2011 Matti Sarja, pj. 050 502 0132, matti.sarja@capgemini.com Seppo Rinne, varapj. 050 367 6148, seppo.rinne@ilmarinen.fi Risto Vuoripalo, siht. 040 716 4884, Risto.Vuoripalo@pp.inet.fi Eeva-Riitta Karhula, 040 768 7434, ekarhula@yahoo.co.uk Pirjo-Liisa Karhumaa, (09) 562 5960, pikemaakarhu@gmail.com Lea Loiri, 040 7400613, (09) 563 4431 Ronny Rönnqvist, (09) 595 068 (k), 0400 441120, ronny.ronnqvist@kolumbus.com Ulkoasu: Pieni Huone Oy/Kansikuva: Joyfull/Dreamstime

Suomi – Mongolia-Seura ry. c/o Lea Loiri, Urkupillintie 6 H 201, 00420 HELSINKI jäsenmaksu 12 €, yhteisöjäseniltä 35 € OP 578007-20358535

www.suomi-mongolia-seura.fi s-posti suomi.mongolia.seura@gmail.com Facebook-ryhmä Suomi-Mongolia-Seura Jäsenlehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa.

2

Marco Polo Espoon kaupunginmuseossa

I

Antti Ruotsala

Espoon kaupunginmuseossa on avattu 14.3.2012 näyttely nimeltä Marco Polo – mies ja myytti, joka jatkuu 23.9.2012 asti. Kyseessä on italialaisten suunnittelema ja kokoama kiertonäyttely, jonka ensimmäinen etappi on ollut Saksan Hannover, mistä se on nyt saapunut Suomen Espooseen. Näyttelyn esineistö ja taideteokset on koottu lähinnä Venetsian ja Rooman museoista.

tse Marco Poloa (n. 1254-1324) ei tarvitse liiemmin esitellä seuramme jäsenille.

Hänhän oli kaukomatkaaja, kauppias, joka isänsä ja setänsä kanssa lähti kotikaupungistaan Venetsiasta kohti Kiinaa vuonna 1271. Polot viipyivät matkallaan 24 vuotta, joista todennäköisesti 17 vuotta Kiinassa. Tuosta matkasta syntyi keskiajan nykyään kuuluisin matkakertomus, Marco Polon Divisament dou Monde (= Maailmankuvaus), joka sai myöhemmin nimekseen Il Milione. Suomeksi teos on ilmestynyt nimellä Marco Polon matkat uralilaisten kielten tutkijan Aulis J. Joen suomentamana ja kommentoimana vuonna 1957 (u.p. 2002).

Marco Polon matkakertomuksen aitoutta silminnäkijän kuvauksena on ajoittain epäilty, ja on arveltu, että hän kirjoitti teoksensa sukunsa kauppa-asemilla Krimillä. Erityisesti on ihmetelty, miksei Marco Polo kerro teoksessaan monista Kiinan kulttuurin silmiinpistävistä ilmentymistä kuten teestä ja teehuoneista, kiinalaisten kirjoitustavasta, painetuista kirjoista, syömäpuikoista eikä Kiinan muurista. Teoksen syntyhistoria on kuitenkin hämärä, emmekä tiedä sen alkuperäiskäsikirjoitusta.

Marco Polo saneli teoksensa genovalaisten sotavankeudessa vankitoverilleen Rustichello Pisalaiselle, kuningas Arthurista kertovien historiallisten ritariromanssien kirjoittajalle – siis

Kiinalainen jäljennös Marco Poloa esittävästä veistoksesta.

aikansa viihdekirjailijalle. Lähtökohdistaan johtuen kirja on kirjoitettu kansan kielellä, italiansekaisella ranskalla, ja osin siksi siitä tuli jo keskiajalla tavattoman suosittu. Oli Marco Polo käynyt Kiinassa tai ei, hänen teoksensa tiedot pitävät pitkälti paikkansa. Se on arvokas tuon ajan maailmaa, erityisesti Khubilai-kaanin Kiinaa valottava lähdeteos ja samalla myös johdatus 1200-luvun venetsialaisen kauppiaan maailmankuvaan.

3

Espoon kaupunginmuseon näyttely ei keskity Marco Polon henkilöön, vaan se kuvaa hänen matkojensa kautta tuolloista tunnettua maailmaa. Näyttelyn eri saleissa esitellään erityisesti Marco Polon aikainen Venetsia, Pyhä maa, mongolisten ilkaanien hallitsema Persia, itse Mongolian alue sekä Tšingis-kaanin pojanpojan, Khubilai-kaanin (k. 1294) Kiina.

Kulkemalla näyttelysalien läpi ja lukemalla niissä olevat informatiiviset tekstit museossa kävijä taivaltaa ikään kuin itse Marco Polon matkan. Esineistöä ei ole valtaisasti, joten tuon matkan suorittaa kohtuullisessa ajassa.

Seuramme jäseniä kiinnostavan Mongoliasalin aineisto, esineet ja maalaukset, ovat peräisin yksityiskokoelmasta Pistoiasta ja kaikki

1900-luvulta. Koska mongolien elämäntapa säilyi pitkään lähes entisenlaisena, voimme kuvitella tuonkaltaisia esineitä käytetyn 1200-luvullakin. Mitenkään ainutlaatuisia ne eivät silti ole lukuun ottamatta ajoittamatonta nahkahaarniskaa. Suomen museoista olisi saatu koottua varmasti vanhempi ja monipuolisempikin esineistö kiitos G.J. Ramstedtin ja muiden suomalaisten Mongolian-matkaajien. Sen sijaan mongolisten dynastioiden hallitsemia Persiaa ja Kiinaa esittelevät salit vievät kävijän erityisesti keramiikan, veistosten ja tekstiilien kautta suoraan menneisyyteen. Hauska yksittäinen esine on Afganistanista löydetty, 1100-1200-luvulta oleva 1aatan palanen, johon on kaiverrettu mongolin kasvot.

Lyhyesti Itsenäisyyspäivä ja Tsagaan Sar 2012 Uuden vuoden tienoilla Mongoliassa juhlittiin moninaisin menoin maan vapautumista Mantsu vallanpitäjistä 100 vuotta sitten.

Tarkkaan ottaen Mongolia julistautui itsenäiseksi 29.12.1911 silloisen uskonnollisen johtajansa Bogd Gegeenin johdolla.

Seremonialliseen istuntoon parlamentissa osallistui koko Mongolian johto, korkeimmat virkamiehet, uskonnolliset johtajat ja ulkomaitten suurlähettiläät. Valtiogerissä pidettiin tulisijaseremonia perinteiseen tapaan ja Mongolian Ulaanbaatarissa sijaitsevan valtiosinetin muistomerkin eteen laskettiin itsenäisyyspäivän kunniaksi seppelet.

Tästä vuodesta lukien 29.12. on julistettu Mongoliassa kansalliseksi pyhäpäiväksi.

Tsagaan Sar, eli Mongolialainen uusi vuosi vietettiin Mongoliassa myös perinteisin menoin 22.2.2012. Tuolloin annettiin kyytiä ”rautaiselle jäniksen vuodelle” ja

Pyhän tulen sytyttäminen valtiogerissä

4

Näyttelyyn liittyy monenlaista ohjelmaa, muun muassa työnäytöksiä ja esitelmäsarja, joista saa tiedot Espoon kaupunginmuseon verkkosivuilta. Siitä on myös ilmestynyt erinomaisesti kuvitettu, 25 euron hintainen julkaisu, jonka kirjoittajat ovat näiden rivien laatijaa lukuun ottamatta italialaisia. Näyttely sopii hyvin lapsillekin – se on riittävän selkeä ja havainnollinen, ja lapset haluavat varmasti mennä sisälle mongolijurttaan. Esillepanossa huomiota herättää sen kauneus, mihin vaikuttavat erityisesti tarkkaan harkitut isokokoiset valokuvat, värit ja valaistus. Liekö kyseessä italialainen estetiikka? Marco Polo -näyttely on hieno kokonaisuus, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Taskukokoinen aurinkokello vuodelta 1612, norsunluuta ja messinkiä.

Kokosi: Ronny Rönnqvist

Irja Halasz palkittu

toivottiin ”mustan vesilohikäärmeen vuosi” tervetulleeksi. Tsagaan Sarin juhliminen on Mongolian kommunistisen hallinnosta vapautumisen myötä muodostunut taas yhä merkittävämpi juhlatapahtuma. Ehkä vähemmän tunnettu on se tosiasia, että Mongolialainen ja Tibetiläinen uusi vuosi alkaa noin kuukauden myöhemmin kun samaa lunisolarkalenteria käyttävissä muissa Aasialaisissa maissa. Esimerkiksi Kiinassa ja Japanissa uusi vuosi alkoi vuonna 2012 jo tammikuun 23. päivänä. Tämä johtuu siitä, että kyseiset maat seuraavat niin kutsuttua keisari Huang Tsin alkuun panemaa ”keltaista kalentaria”, jonka mukaan uusi vuosi alkaa talvitasoituksen toisen täysikuun alkaessa.

Mongoliassa ja Tibetissä seurataan kuitenkin nk. ”tugsbuyant kalenteria”, jonka mukaan tarkka uuden vuoden alkamispäivää lasketaan poikkeavia parametreja käyttäen.

Pitkäaikainen suomalainen Mongolian kirjeenvaihtaja Irina Halasz on palkittu korkealla mongolialisella ”Altangades”-kunniamerkillä (Pohjantähti) hänen ansioistaan Mongolian demokraattisen vallankumoustapahtumien tiedottamisesta maailmalle. Presidentin kanslian päällikkö D. Battulga luovutti hänelle tämän kunniamerkin maaliskuun 14. päivänä. Irja Halasz toimii mm. Deutsche Wellen kirjeenvaihtajana Ulaanbaatarissa.

Irja Halaszilla oli maaliskuussa myös valokuvanäyttely Ulaanbaatarin Taidegalleriassa, jossa oli näytteillä 300 historiallista valokuvaa 1990-luvun alkupuolelta. Näyttely teemana oli ” Emme tule unohtamaan”. Tämän näyttelyn avajaisissa myös Mongolian Demokraattinen Unioni kunnioitti Irja Halaszia myöntämällä hänelle ”Itsenäisyys”-kunniamerkkinsä.

5

Mongol khas – hakaristi Mongoliassa

Ronny Rönnqvist

Hakaristi on vanha onneatuova symboli niin idässä kuin lännessäkin.

Mongoliassa siihen saattaa törmätä tänäänkin usein.

K

un kävin virka-asioilla Ulaanbaatarissa ensimmäistä kertaa vuonna 1988, meidät vietiin vierailun toisena päivänä Gandanin luostariin. Luostari ja sen komea, bodhisattva Dzhanraisegin kunniaksi vuonna 1912 rakennettu temppelirakennus herätti heti mielenkiintoni. Siitä kai kiinnostukseni Mongoliaa kohtaan itse asiassa sai alkunsa.

Tuolloin ei vielä päässyt sisään tähän vielä restauroimatta jätettyyn rakennukseen, mutta luostarin hienossa kirjastossa käytiin. Siellä eräs lama esitti meille kirjaston aarteisiin kuuluvaa vanhojen lääketieteellisten instrumenttien kokoelmaa. Tätä kokoelmaa peitti liina, jota koristi suurikokoinen punainen hakaristi. Kun olin sen havainnut, silmäni kiinnittyivät muihinkin ornamentteihin Ulaanbaatarin temppelirakennuksissa, ja joka puolelta löytyi lisää hakaristejä. Tietenkin tiesin entuudestaan, että hakaristi tai svastika oli yleisesti käytössä sekä

Kaapin ovi jossa khas ornamentteja

uskonnollisena symbolina että onnea tuottavana merkkinä Kaukoidän buddhalaisissa maissa.

Olin nähnyt niitä katukuvassa ja temppeleissä mm. Japanissa ja Kiinassa. Intiassa ja Sri Lankassa hakaristin käyttö on myös hyvin yleistä, sekä uskonnollisena merkkinä (jain-uskonto) että onnea tuottavana merkkinä (shubhtika).

Mutta jotenkin oli tuolloin yllättävää nähdä niitä myös silloisessa sosialistisessa Mongoliassa.

Mongoliassa hakaristi tunnetaan nimellä khas.

Väitetään että jo Tsingis-kaani olisi käyttänyt hakaristiä merkkinään. Mutta buddhalaisena symbolina khas epäilemättä tuli Mongoliaan lamabuddhalaisuuden leviämisen myötä Tiibetistä 1500-luvun lopulla. Siellä hakaristi (yungdrung) oli jo pitkään ollut käytössä Buddhan sydämen

Hevosen riimu, jossa khas koriste.

6

merkkinä ja yleisesti onnea tuovana merkkinä. Kiinaksi hakaristin nimi on wan ja japaniksi manji, ja molemmat kuvaavat 10 000‑kertaista onnea.

Kaikissa näissä maissa hakaristiä on käytetty ja edelleen käytetään temppelirakennusten ja -porttien koristeena, thangka- ja muissa maalauksissa sekä buddhalaista pantheonia esittävissä patsaissa.

Mongoliassa hakaristin käyttö vähitellen levisi luostareista myös kansanomaiseen käyttöön.

Niinpä nomadit käyttivät hakaristiä koristeena jokapäiväisessä esineistössä, kuten vähäisissä huonekaluissaan, matoissa, hevosten valjaissa sekä vaatteissaan. Gerin tärkeässä ja pyhässä rautaisessa tulisijassa oli usein hakaristiornamentteja.

Erityisen loistokkaita olivat ylhäisten halhanaisten silkkiset juhlapuvut, jotka monesti oli koristeltu meanderimaisilla, nauhamaisesti toistuvilla hakaristikuvioilla. Myös naisten hopeisissa pääkoristeissa esiintyi usein hakaristejä. Ulaanbaatarin Bogdo Gegeenille omistetussa museossa on esillä monia VIII Jebtsundamba khutukhtulle kuuluvia esineitä, joita koristavat erilaiset hakaristiornamentit.

Niinpä hakaristi löytyy myös useista Mongolian silloisista virallisista sineteistä. Ei siis ihme, että Ferdynand Ossendowski kuuluisassa kirjassaan Hirviöitä, ihmisiä ja jumalia kutsui Mongoliaa ”svastikan maaksi”.

Vaikka Mongoliassa vuoden 1921 jälkeen vallitsi kommunistinen diktatuuri ja luostareita hävitettiin ja lamamunkkeja surmattiin, niin khas oli jo siinä määrin kansanomainen tunnus, ettei sen käyttöön kiinnitetty huomiota. Kommunistit saattoivat itsekin käyttää sitä erilaisissa yhteyksissä onnenmerkkinä, esimerkiksi mitaleissa. Mutta vasta demokratian voitto 1990-luvun alussa merkitsi tässäkin suhteessa khasin renessanssia Mongoliassa.

Uuden Tšingis-kaani-kultin myötä myös hakaristiä ruvettiin taas käyttämään valtiollisissa yhteyksissä. Niinpä Mongolian vaakunaa ympäröivät kultaisena meanderinauhana kiertävät hakaristit, ja hakaristiornamentteja käytetään

Mongolilainen hantaaz lyhyt takki jossa khaskoristeiset ”Shou” onnenornamentit.

usein rakennusten ja virallisten dokumenttien koristeena. On muuten mielenkiintoista todeta, että maailmassa on tiettävästi kaksi valtiota, jotka käyttävät hakaristiä valtiollisena symbolina – Suomi ja Mongolia. Suomessa hakaristi sisältyy tasavallan presidentin lipun yläsisäkulmaan sijoitettuun vapaudenristiin.

Kuten edellä mainittiin, Mongoliassa taas valtion vaakunaa ympäröivät kultaiset hakaristit.

Suomensukuisten kansojen piirissä hakaristin käyttö on niin ikään hyvin vanha perintö. Tästä olen kirjoittanut toisessa, hakaristin historiaa käsittelevässä artikkelissa (Hakaristin pitkä historia. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 31/2011).

Onko tässä mahdollisesti jokin viittaus kansojemme väliseen sukulaisuussuhteeseen?

Hakaristi voi siis hyvin tämän päivän Mongoliassa. Sitä käytetään edelleen onnenmerkkinä monissa yhteyksissä, esimerkiksi yrityksen logossa, aivan kuten Suomessakin. Eräs Mongolian suurimmista pankeista on nimeltään ”Khas Bank”, eli ”Hakaristipankki”, ja sen logossa on hakaristiä muistuttava kuvio. Siellä talletukset ovat varmasti hyvässä turvassa.

7

Ronny Rönnqvist

FINPACK JA FINCENTER – suomalaista yrittäjyyttä Mongoliassa Mongolian ja Suomen välillä ei ole ollut kovin paljon taloudellista yhteistyötä. Parikymmentä vuotta sitten suomalaiset olivat kyllä liikkeellä mm. meijerialalla, mutta tämä toiminta loppui vähitellen. Nyt on tilanne nopeasti muuttumassa.

V

uonna 2000 Henrik Jankes, joka myös toimii Mongolian kunniakonsulina Suomessa, perusti Ulaanbaatariin paperialan yrityksen FINPACKin. Jankes

on jo pitkään toiminut alalla. Hänen yhtiönsä KRISTEC tuo ja vie paperia eri tarkoituksiin noin 20 maahan ympäri maailmaa.Kävin taannoin haastattelemassa Henrik Jankesia

Finpackin valmistamia pakkauksia

8

Kirkkonummella Mongolian kunniakonsulaatissa, jossa kätevästi voi myös hoitaa Mongolian viisumiasioita. Jankes kertoi että asettuminen Mongoliaan tapahtui sattumalta, onnellisten tapahtumien seurauksena. Toiminta alkoi yhteisyrityksenä mongolialaisen partnerin kanssa, mutta jo vuonna 2004 Jankesista tuli ainoa omistaja.

liaan. Yritys tekee myös yhteistyötä FINPROn kanssa. Apua yrityksestä saa markkinatutkimuksiin, mahdollisten partnereitten valintaan, tilojen vuokraamiseenja vaikkapa konttorikoneitten hankkimiseen. Useat suomalaisyritykset ovat jo käyttäneet FINCENTERin palveluja.

Toivottavasti kaikki tämä johtaa yhä useamman suomalaisyrityksen sijoittumiseen Mongoliaan. Kuten uutisista on saatu lukea, niin Mongolian talous kehittyy huimaa vauhtia.

Markkinoiden vuotuinen kasvu on 10 – 15 prosenttia. Mahdollisuuksia maassa on paljon, etenkin kaivosalalla. Mongolialla on suunnattomia luonnonrikkauksia ja kaivostoiminnan suhteen suomalaisilla yrityksillä on vankkaa kokemusta tarjottavana. Nyt pitää olla ensimmäisten joukossa, koska kilpailu ulkomaisten kilpailijoiden kanssa tulee olemaan kova. Mutta myös vaate-, kirjapaino- ja lääketeollisuus ovat houkuttelevia aloja Mongoliassa. Hyvän pohjan kupankäynnille Mongolian kanssa antoi Suomen presidentin vierailu Mongoliassa viime vuoden syksyllä. Ja kuten lukijat muistanevat, myös Mongolian presidentti kävi toissa vuonna vierailulla Suomessa. Poliittiset suhteet maittemme välillä ovat siis hyvällä tolalla.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Henrik Jankes kertoi lopuksi, että viime kesänä hän vei neljän miehen voimin yrityksensä käyttöön Mongoliaan Landrover-jeepin. Matka Pietarin, Moskovan, Nižni Novgorodin, Permin, Tjumenin, Omskin ja Novosibirskin kautta kesti liki kaksi viikkoa. Auto oli erityisesti varustettu matkaa varten, muun muassa snorkkelilla. Tämä oli tarpeen, koska useasta paikasta Mongoliassa sillat olivat tuhoutuneet ja joet ja purot piti ylittää veteen ajamalla.Siinä touhussa monesta muusta autosta moottori sammui kesken menoa. Matkalla yövyttiin hotelleissa, mökeissä ja vielä useammin teltoissa. Perille päästiin ilman sen kummempia kommelluksia, muutamaa ylinopeussakkoa lukuun ottamatta.

Finpack tänään FINPACKin toimialaan kuuluu nykyään erilaisten pakkausten valmistaminen elintarvikeja lääketeollisuudelle sekä vähittäiskaupalle.

Lisäksi FINPACK toimittaa sanomalehtipaperia sekä painattaa kirjoja, erilaisia vihkoja sekä muita pientuotteita. Tarvittava paperi tuodaan Mongoliaan pääasiallisesti konteissa Suomesta.

FINPACKilla on tällä hetkellä noin 50 prosentin markkinaosuus tällaisista paperituotteista Mongoliassa.

Viime vuodenvaihteessa FINPACK muutti uusiin tiloihin Ulaanbaatariin Bayangolin kaupunginosaan. Tuotantolaitoksen käytössä on nyt yhteensä 2500 neliömetrin tilat. Työntekijöitä yrityksessä on tällä hetkellä 90. Pari vuotta sitten heitä oli vielä 130, mutta lisääntyneen automaation johdosta työntekijöitten tarve on vähentynyt. Teknisenä johtajana Ulaanbaatarissa toimii Henrik Jankesin poika Joachim Jankes, joka vuonna 2011 meni naimisiin mongolialaisen tytön kanssa.

Apua sijoittumiseen Aivan uutena toimintamuotona perustettiin vuosi sitten FINCENTER-niminen konsulttiyritys, jonka toimitusjohtajana on edellä mainitun Joachim Jankesin vaimo Enkhtuya. Yrityksellä on toimisto aivan kaupungin keskustassa lähellä yliopistoa. Tämän yrityksen tarkoituksena on auttaa suomalaisyhtiöitten sijoittumista Mongo-

9

Mongolinsukuiset kielet:

Juha Janhunen

Mongolien maailmanvallan monikielinen perintö Kaikkihan tietävät, että mongolit ovat Keski-Aasian itäosissa asuva kansakunta, jolla on suuri menneisyys ja lupaava tulevaisuus.

Suuresta menneisyydestään huolimatta mongolit ovat nykyään vain keskikokoinen kansa, määrältään samaa luokkaa kuin suomalaiset.

Mongolian väestö on tällä hetkellä lähemmäs 3 miljoonaa, mutta vähintään saman verran mongoleita asuu Kiinan puolella SisäMongoliassa, jossa he kuitenkin muodostavat nykyään vain pienen vähemmistön aluetta hallitsevien kiinalaisten joukossa.

M

ongolit puhuvat mongolia, joka on suhteellisen yhtenäinen, joskin murteisiin jakautunut kieli. Tosin puhutun kielen yhtenäisyyttä rikkoo kirjakielen jakautuminen. Vanhaa mongolin kirjakieltä eli kirjamongolia käytetään nykyään vain Kiinan puolella – kiitos Kiinan tässä suhteessa konservatiivisen kieli- ja kansallisuuspolitiikan. Itsenäisen Mongolian puolella eli tuolloisessa Mongolian kansantasavallassa siirryttiin 1940-luvulla käyttämään kyrillisiä eli “venäläisiä” kirjaimia.

Yritykset palata takaisiin “vanhaan” kirjakieleen eivät toistaiseksi ole onnistuneet, kuten eivät myöskään pyrkimykset löytää kaikille mongoleille yhteistä latinalaisiin kirjaimiin pohjautuvaa kirjoitustapaa.

Varsin laajasti on tiedossa sekin, että mongolinsukuisia heimoja ja kansoja asuu myös Mongolian ja Sisä-Mongolian naapurialueilla, erityisesti Siperiassa ja Dzungariassa. Näitä heimoja ja kansoja ovat muun muassa burjaatit (Siperiassa) ja oiraatit (Dzungariassa), joista viimeksimainittuihin kuuluvat myös 1600-luvulla Euroopan puolelle siirtyneet kalmukit (Kaspian

seudulla). Burjaatti ja kalmukki ovat nykyään erillisiä kirjakieliä, mutta puhutun kielen tasolla ne ovat hyvin lähellä varsinaisen mongolin murteita. Ne voidaankin parhaiten luokitella mongolin lähisukukieliksi, joiden puhujien yhteys varsinaista mongolin kieltä puhuvaan pääväestöön ei ole koskaan täysin katkennut.

Maailmanvallan aikana mongolien vaikutus ulottui kuitenkin paljon kauemmas. Vaikka mongolien valtava armeija koostui pääasiassa muista kuin mongoleista – Keski-Aasiassa erityisesti turkkilaisista – myös puhtaasti mongolinkielisiä joukko-osastoja siirtyi suuren imperiumin eri osiin: Venäjälle, Anatoliaan, Persiaan, Afghanistaniin, Intiaan, Turkestaniin, Tiibettiin, Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Suurin osa näistä joukkoosastoista joko palasi Mongolian yhteyteen tai sulautui uuteen ympäristöönsä jälkiä jättämättä.

Pieni osa on kuitenkin jäänyt jäljelle ja säilyttänyt mongolilaisen kieliperintönsä nykypäivään asti, ja jotkut ovat jopa kasvaneet merkittäviksi väestöiksi.

Näitä väestöjä voidaan pitää mongolien kielellisinä etäsukukansoina. Niiden puhumat kielet ovat 700-800 vuoden kuluessa eriytyneet

10

Islamilaistuneet santat ovat keskittyneet Dongxiangiin eli “Itäkylään”, heistä harva tietää puhuvansa mongolinsukuista kieltä.

sekä toisistaan että varsinaisesta mongolin kielestä siinä määrin, että keskinäinen ymmärrettävyys on täysin kadonnut. Myöskään mongolin kirjakieli ei ole ollut näillä väestöillä käytössä vuosisatoihin, mahdollisesti ei koskaan. Sitä vastoin ne ovat joutuneet uusilla alueillaan ympäröivien kansojen ja kulttuurien, muun muassa islamilaisen ja tiibettiläisen kulttuurin vaikutuspiiriin.

Mongolien etäsukukansat ovat suurelle yleisölle varsin tuntemattomia, ja jotkut näistä kansoista eivät itsekään tiedä olevansa “mongoleita”. Tämä johtuu siitä, että kieli muodostaa vain pienen osan niiden identiteetistä: useimmille ovat uskonto, aineellinen kulttuuri ja alueellinen ympäristö paljon tärkeämpiä.

Kun lisäksi omaa kieltä ei käytetä kirjallisesti, kirjallinen sivistys saadaan — jos saadaan —

11

muilla kielillä, esimerkiksi kiinaksi, tiibetiksi tai persiaksi. Pienemmille väestöille tämä merkitsee laajamittaista kaksikielisyyttä.

Kuva mongolien etäsukukansoista on täsmentynyt vasta 1900-luvun lopulla. Nyt tiedämme, että nämä kansat voidaan kielellisesti ja alueellisesti jakaa kolmeen ryhmään: Manchurian daguurit, Afghanistanin mogholit ja KoillisTiibetin Amdon alueen shirongolit.

Ensimmäisinä tulivat tunnetuiksi daguurit.

Daguurit asuivat alkujaan Amur-joen yläjuoksulla, jossa he olivat tunguusinsukuisten manchujen – Kiinan Qing-dynastian (1644-1911) hallitsijoiden – eräänlaisia alustalaisia. Manchujen imperiumi joutui 1600-luvulla sopimaan rajansa Siperiaan laajentuneen Venäjän kanssa, ja seurauksena oli, että raja-alueella asuneet daguurit siirrettiin Manchurian sisäosiin, jos-

varsinainen mongoli ja sen lähisukukielet

mogholi

daguuri

shirongolilaiset kielet

Mongolikielten pääryhmät

ta käsin he ovat edelleen jakautuneet useiksi paikallisiksi ryhmiksi. Manchujen valtapiirissä daguurin kieli sai runsaasti vaikutteita manchusta, ja daguureja pidettiiinkin 1800-luvulle asti “tunguuseina”, kunnes tieto heidän kielensä mongolilaisuudesta varmistui.

Daguureja on nykyään noin 200.000, ja merkittävä osa heistä puhuu edelleen omaa kieltään. Daguurit ovat vanhastaan sivistyshakuinen kansa, joka on ylennyt hallintotehtävissä ja akateemisissa harrastuksissa. Sivistys on kuitenkin aina saatu vieraalla kielellä, aluksi manchuksi ja sittemmin kiinaksi, Manchuriaa sotien välisenä aikana hallinneen Manchukuon aikana myös japaniksi. Mongolikielten luokittelussa daguuri näyttää monilta ominaisuuksiltaan olevan kaikkein “erilaisin”. Se on siis eriytynyt omaksi haarakseen ennen muita, luultavasti jo Chinggis-kaanin aikaan. Daguurit eivät ole koskaan tulleet buddhalaisuuden piiriin, vaan säilyttävät edelleen vanhan shamanistisen maailmankuvansa.

Afghanistanin mogholien kieltä tutki ensimmäisenä G. J. Ramstedt, joka vuonna 1903 tapasi kaksi tämän kansan edustajaa Venäjän puolella rajaa. Kavi ilmi, että mongolinsukuinen kieli oli säilynyt pieninä saarekkeina afghanistaninpersian eli darin kielen puhujien keskellä. Mogholin puhujia oli kuitenkin jo tuolloin hyvin vähän. Viimeksi mogholeita tutki saksalainen retkikunta 1970-luvun alussa, ja sen hankkimien tietojen mukaan kieli oli sammumassa, sillä nuorimmat puhujat olivat

jo keski-iässä. Nykyhetken tilanteesta ei ole tietoa mutta ei paljon toivoakaan, sillä on hyvin todennäköistä, että yksikään mogholin kielen iäkkäistä puhujista ei ole selvinnyt vuosikymmeniä kestäneestä sotatilasta. Mogholit ovat kuitenkin tavallaan edelleen olemassa yhtenä Afghanistanin monista heimoista.

Mielenkiintoista on, että mogholit mongolinsukuisesta kieliperinnöstään huolimatta ovat fyysiseltä ominaislaadultaan tyypillisiä läntisen Keski-Aasian asukkaita. On siis oletettava, että se joukko, joka aikoinaan istutti mongolin kielen heidän esivanhempiensa keskuuteen, oli hyvin pieni. Huomattavasti suurempi väestö ovat Aghanistanin hazarat, jotka ulkonaiselta olemukseltaan muistuttavat mongoleita ja itse pitävätkin itseään mongoliarmeijan suorina jälkeläisinä. Hazaroiden ei tiedetä koskaan puhuneen mongolia, mutta tästä huolimatta eräät hazara-intellektuellit ovat alkaneet hakeutua Mongoliaan “juuriaan” etsimään.

Shirongoleja ja heidän kieliään tutki ensimmäisenä venäläinen kansatieteilijä G. N. Potanin 1880-luvulla, ja hän otti myös käyttöön nimen “shirongolit”, jolla hän tarkoitti Koillis-Tiibetin Amdon alueen eli Kiinan nykyisten Gansun ja Qinghain maakuntien mongolinsukuisia kieliä puhuvia ryhmiä. Nämä ryhmät ovat hyvin moninaisia, ja tämän moninaisuuden koko laajuus on vasta hiljattain tullut tarkemmin tunnetuksi. Nykyään tiedämme, että Amdon alueella puhutaan kymmenkuntaa erillistä mongolinsukuista kieltä. Näiden puhujat kuuluvat

12

Kiinan virallisessa luokittelussa viiteen eri “kansallisuuteen”, joiden suhde kieliin on hyvin epätarkka ja osittain harhaanjohtavakin.

Kulttuurisesti shirongolit voidaan jakaa tiibettiläistyneisiin, kiinalaistuneisiin ja islamilaistuneisiin ryhmiin. Tiibettiläistyneisiin ryhmiin kuuluvat Gansun maa­kunnassa asuvat niin sanotut “keltaiset uiguurit”, nykyiseltä määrältään noin 10.000 henkeä, joista tosin osa puhuu toista, turkinsukuista kieltä. Keltaisia uiguureja tutki C. G. E. Mannerheim matkallaan 1907. Mannerheim aikaan kieli ja kulttuuri olivat säilyneet vielä koskemattomina, mutta uskonnonvastainen kampanja 1958 ja kiinalaisten massiivinen tulva alueelle Kulttuurivallankumouksen (1966-1976) aikana muuttivat tilanteen, ja nykyään keltaisten uiguurien molemmat kielet ovat vakavasti uhanalaisia.

Kiinalaistuneita shirongoleja edustavat ennen kaikkia niin sanotut “monguorit”, joista osa nimittää itseään myös “valkoisiksi mongoleiksi”. Monguorit toimivat aikoinaan eräänlaisina perinnöllisinä rajavartijoina Kiinan ja Tiibetin rajalla, joten heidän kulttuurissaan on runsaasti myös tiibettiläisiä piirteitä, ja jotkut ryhmät ovat jopa täysin tiibettiläistyneet. Kielellisesti monguorit jakautuvat usean erillisen mongolinsukuisen kielen puhujiin, ja samaan “kansallisuuteen” luetaan virallisesti myös muutamia tiibetin- tai kiinansukuisia kieliä puhuvia ryhmiä. Kielellinen elinvoimaisuus vaihtelee suuresti eri ryhmien välillä. Kaikkiaan tähän ryhmään kuuluvia kieliä puhuu nykyään vajaat 100.000 henkeä.

Ehkä mielenkiintoisimpia ovat islamilaistuneet väestöt, joista suurimman muodostavat santat. Santoja on nykyään noin 600.000 henkeä, ja he ovat keskittyneet suppealle lössitasankoalueelle Gansun maakunnan eteläosassa.

Alueen hallinnollinen nimi on Dongxiang eli “Itäkylä”, minkä mukaan santoja Kiinassa nykyään virallisesti kutsutaan “dongxiang-

13

kansaksi”. Koska suurin osa Santoista säilyttää mongolinsukuisen äidinkielensä, he ovat varsinaisten mongolien jälkeen toiseksi suurin mongolikansa. Tästä huolimatta vain harva santa tietää puhuvansa mongolinsukuista kieltä.

Yhtä harva Mongoliassa asuva mongoli tietää santojen olemassaolosta.

Santat itse ovat hurskaita muslimeita, niin hurskaita, että monet historialliset muslimikapinat ovat alkaneet juuri heidän alueeltaan.

Santoja ympäröivä kiinankielinen pääväestö kuuluu myös parhaasta päästä niin sanottuihin muslimikiinalaisiin eli dungaaneihin. Samalla kun santojen puhuma mongolikieli on sanastoltaan ja kieliopiltaan voimakkaasti kiinalaistunut, myös paikallisten kiinalaisten puhumat kiinan kielet murteet ovat saaneet runsaasti vaikutteita alueen ei-kiinalaisista kielistä, joista santa on yksi.

Mongolikielten moninaisuuden tutkimus on vielä pahasti kesken. Monesta kielimuodosta ei ole kirjoitettu kielioppia eikä laadittu sanakirjaa. Joidenkin kielten osalta asialla alkaa olla kiire, koska kielet ovat katoamassa.

Toisten kielten kuvauksella olisi käytännöllistä tarvetta, koska niitä puhuvat väestöt ovat vielä elinvoimaisia ja joskus varsin suuriakin. Mielenkiintoista on, että mongolikielten vertaileva tutkimus ei vielä ole noussut keskeiseen asemaan Mongolian omassa tieteessä. Ala on nykyään hyvin kansainvälinen, mutta tavoitteena on tehdä siitä myös mongolien omaa kansallista omaisuutta.

Kirjallisuutta: Juha Janhunen (toim.): The Mongolic Languages. London: Routledge, 2003 (paperback 2011).

Eevi Paasonen

Timur Lenkin rubiinikaulakoru Ranskan presidenttiparin Nicolas ja Carla Sarkozyn ollessa ensivierailulla kuningatar Elisabetin luona Englannissa heidän kunniakseen oli koottu Buckinghamin palatsin aarteista näyttely Queen’s Galleryyn.

N

äyttelystä kertovassa artikkelissa oli kuva Timur Lenkin rubiinista (360 karaattia). Näytti siltä kuin rubiinia olisi raaputettu. Vai oliko siinä kirjoitusta?

Päätin kysyä asiaa The Royal Collectionin asiantuntijoilta. Sainkin vastauksen kyselyyni heti seuraavan päivänä. Kysymyksessä ei ollutkaan rubiini vaan spinelli. Siihen on persiaksi kaiverrettu entisten omistajien nimet: Mughal-hallitsijat Akbar, Jahangir, shah Jahan, Alamgir, Farrukhsiyar, Iranin hallitsija Nadir shah sekä Afganistanin Durrani-johtaja Ahmad shah. (Vuonna 1295 Persian mongoleista tuli virallisesti muslimeja, mughal.) Nimiä on kaikkiaan seitsemän, yksi niistä ylösalaisin. Sain myös tietää, että Susan Stronge on kirjoittanut tutkielman The Myth of Timur Ruby.

Intian mughal-hallitsijat olivat innokkaita jalokivien keräilijöitä. Jalokiviä käytettiin maksuvälineenä. Hovin kieli oli persia, ja Persian runoilijat ja kirjailijat olivat Intian hovin suojeluksessa.

Persian runoudessa spinelli on usein kuvannut aurinkoa tai viiniä. Kukkia on verrattu Badakhshanin spinelleihin. Spinellit ovat suurempia kuin rubiinit, väriltään vaaleanpunaisista syvänpunaisiin, läpikuultavia ja usein kaunismuotoisia.

Kastilian hallitsijalla Henri III:lla oli lähettiläs Timurin hovissa Samarkandissa v. 1403 – 1406. Hän on tiettävästi ensimmäinen, joka kertoi eurooppalaisille Badakhshanin kaivoksista ja spinelleistä. Itä-Iranin, Afganistanin,

Uzbekistanin ja Burman spinellejä kutsuttiin usein balas-rubiineiksi.

Kun Akbar (1556 – 1605) tuli 13-vuotiaana hallitsijaksi, oli Delhi vielä alueeltaan suhteellisen pieni, mutta laajeni kenraali Bairam khanin avulla aina Afganistaniin saakka. Kun eri kuningaskunnat ja provinssit oli valloitettu, niiden jalokivet takavarikoitiin, ja suuri määrä arvokkaita jalokiviä päätyi mughalien omistukseen.

Vuonna 1849 Punjab liitettiin Intiaan. Vasta 13-vuotias maharadja Duleep Singh joutui allekirjoittamaan Lahoren sopimuksen. Samalla suuri jalokiviaarteisto joutui briteille. Aarteisiin kuului myös kuuluisa timantti Koh-i-Noor.

Itä-Intian kauppakomppania asetti vuonna 1851 Crystal Palacen maailmannäyttelyyn esille ne jalokivet, joita ei ollut palautettu Intiaan.

Kuningatar Viktoria oli näyttelyn suojelija ja sai kiitokseksi neljä spinelliä sekä timantteja.

Kuningatar kirjoitti päiväkirjassaan: ”The Timur is the largest in the world, therefore even more remarkable than the Koh-i-Noor. I shall certainly make them to Crown jewels!” Niinpä hovin kultasepät sitten kiinnittivät spinellin ja timantin kaulakoruun siten, että keskiosan saattoi irrottaa käytettäväksi rintakoruna, ja spinelliä ja Koh-i-Noor-timanttia voitiin vaihdella kuningattaren kruunussa.

14

Kuningatar Mary oli vuonna 1910 löytänyt palatsin korujen joukosta upean helminauhan. Hän halusi tietää, oliko se ehkä kuulunut Lahoren hovin aarteisiin. Asiaa ei saat täysin selvitetyksi, mutta kaikki viittasi siihen, että helmet ja neljä spinelli-rubiinia olivat lähtöisin tästä kokoelmasta. Kun vielä The Times kirjoitti asiasta 2. huhtikuuta 1912, ”Timurin rubiini” oi syntynyt. Oli tiedossa, että Timurin hovissa Samarkandissa oli ollut Badakhshanin spinellejä. Kun Buckinghamin palatsi alkoi selvittää rubiinin kaiverruksia, niin ne olivatkin vuosilta 1612 – 1771. ”Timurin rubiini” ei ollut koskaan kuulunut Timur Lenkille, vaikka sinnittelee yhä hakuteoksissa tällä nimellä.

Jahangir kertoo muistelmissaan, kuinka shaahi Abbas oli lahjoittanut hänelle spinellin, jonka sanoi kuuluneen Ulugh Bekille. Spinelliin Abbas oli kaiverruttanut arabiaksi MIR TI-

MUR, shah RUKH ja ULUGH BEK sekä oman nimensä. Tämä jalokivi oli kiinnitetty siihen Persian riikinkukkovaltaistuimeen, jonka Nadir shah oli ryöstänyt mukaansa vuonna 1739.

Susan Stronge päättää tutkielmansa ajatukseen: ”Jos suhteellisen pienissä kokoelmissa oli suuri määrä spinellejä, niin mughal-hallitsijoiden kappaleita täytyy olla toisissa kokoelmissa.

Voi siis olettaa, että niitä on vielä paljon löytymättä. Yksi niistä voi olla se aito Timurin spinelli, Ulugh bek.

Pieni historian kertaus ja lähteet: Timur Lenk 1385 – 1405 Susan Stronge, The Myth of Timur Ruby Shah Rokh 1408 – 1446 Jewellery Studies, vol. 1, 1996.

Ulugh Bek 1446 – 1449 The Society of Jewellery Studies, British Museum, London WC1B 3DG

Lyhyesti

Kokosi: Ronny Rönnqvist

Kaukaista sukulaisuutta Amerikkalaisista ja venäläisistä tiedemiehistä muodostettu genetiikan tutkimusryhmä on tullut yllättävään tulokseen koskien amerikkalaisten alkuasukkaitten eli intiaanien alkuperästä. Suoritettujen DNA-tutkimusten pohjalta on mitä todennäköisintä, että PohjoisAmerikan intiaanit ovat alunperin kotoisin Etelä-Siperian Altain alueelta, siis alue joka on Venäjän, Mongolian, Kiinan ja Kazakstanin risteyspisteessä.

Rekonstruoinnin mukaan osa Altain alueen alkukansoista vaelsivat noin 20.000-25.000 vuotta sitten itään ja joutuivat Bering salmen silloisen maasillan yli Pohjois-Amerikkaan. Tämä on tapahtunut useissa aalloissa, mahdollisesti vielä noin 13.000-14.000 vuotta sitten jään yli talvisin.

Tutkimus tehtiin aina äidin mukaan välittyvien mitochondriali DNA solujen ja aina isän mukaan välittyvien Y-kromosomi DNA solujen mukaan. Tämän mukaan Amerikan alkuperäisväestön alkuperä on kiistatta Altaivuorten etelälaakso, joiden asukkaiden geenikuva on sama kuin intiaaneilla. Tiedemiesryhmää johti Tri Theodor Schurr Pennsylvanian yliopistosta ja tutkimustulokset julkaistiin äskettäin ”The American Journal of Human Genetics” tiedejulkaisussa.

15

Mongolian 9. Jebtsundamba khutuktu kuollut

V

uonna 1999 kirjoitin tähän lehteen (SMS-jäsenlehti 2/1999) Mongolian hengellisen johtajan Jebtsundamba khutuktun reinkarnaatiosta Jampal Namdol Chokyi Gyaltsenista (Jambalnamndolchoijijantsan). Hän eli tuolloin Dharmsalassa Intiassa ja oli epävarmaa, tulisiko hänestä koskaan Mongolian virallinen hengellinen johtaja. Kahdeksannen Jebtsundamba khutuktun (Pyhä kunnioitettava ylhäisyys) kuoltua vuonna 1924, Mongolian uusi kommunistinen hallitus nimittäin kielsi hänen seuraajansa etsimisen Mongoliassa. Mutta silloinen 13. Dalai Lama (Reting Rimpoche) ilmoitti vuonna 1936, että 8. Jebtsundamba khutuktun reinkarnaatio oli löytynyt. Hän oli tiibetiläissyntyinen (kuten hänen edeltäjänsäkin), tuolloin nelivuotias Jampal Namdol. Tämä tosiasia kuitenkin pidettiin salassa, koska Mongolian kommunistisen hallituksen painostuksesta Mongolian buddhalainen kirkko ei avoimesti voinut hyväksyä häntä johtajakseen.

Vuonna 1990 nykyinen, 14. Dalai Lama ilmoitti virallisesti 9. Jebtsundamba khutuktun henkilöllisyyden. Uusien tuulien vallitessa Mongoliassa 1990-luvun alussa pääsi Jampal Namdol vierailemaan Mongoliassa, mutta aluksi vain epävirallisesti. Mongoliassa epäröitiin sekä hallituksen keskuudessa että buddhalaispiireissä vielä tuolloin nimittämästä Jampal Namdolia virallisesti 9. Jebtsundamba khutuktuksi.

Vasta vuonna 1999 Jampal Namdol lyhyen Mongolian-käynnin yhteydessä nimitettiin epävirallisesti Mongolian 9. Jebtsundamba khutuktuksi Gandantegchinlen khiid -luostarissa Ulaanbaatarissa. Mutta vaikka hänet näin ollen tunnustettiin mongolialaisten lamabuddhalaisten johtajaksi, hän joutui jatkamaan asumistaan Intiassa. Vasta vuonna 2010 hän sai Mongolian kansalaisuuden ja siirtyi pysyvästi Mongoliaan

asumaan. Marraskuussa 2011 hänet vihdoin virallisesti kruunattiin kaikkien mongolialaisten lamabuddhalaisten johtajaksi.

Mutta hän ei saanut kauan toimia tehtävässään. Maaliskuun 1. päivänä 2012 tuli tieto että Hänen Pyhyytensä, 9. Jebtsundamba khutuktu oli siirtynyt tuonpuoleiseen elämään.

Kerrotaan että juuri ennen hänen kuolemaansa oli Gandantegchinlen luostarin ylle ilmestynyt sateenkaari, jota pidettiin hyvänä enteenä. Ennen kuolemaansa hän oli kutsunut kaikki luostarin korkeimmat lamat luokseen ja kertonut, että hänen reinkarnaationsa tullaan löytämään Mongoliasta. Myös Dalai Lama on ilmoittanut hyväksyvänsä tämän ajatuksen. Reinkarnaation etsimisoperaatiota varten on Gandantegchinlen päälaman, Khamba Lama D. Choijamtsin johdolla perustettu korkeista lamoista koostuva ryhmä, jonka käytännössä tulee etsiä ja päättää uudesta reinkarnaatiosta. Nyt varmasti mongolialaisten toiveet saada mongolialaissyntyinen uskonnollinen johtaja tulee toteutumaan.

Todettakoon vielä lopuksi, että Mongolian Jebtsundamba khutuktu on arvojärjestyksessä kolmas lamabuddhistisessa hierarkiassa Dalai Laman ja Panchen Laman jälkeen.

16

Ronny Rönnqvist

Sauli Heikkilä

Mongolialainen kurkkulaulu

Eev-joen mutkasta globaaleille estradeille Savoy-teatteri, Helsinki. Aitio kaksi. Olen virittänyt videokameran kuvausta varten. Lavalla istuu viisi miestä rivissä käsissään luutut (topshuurit) ja hevosenpääviulut (morin-khuurit), yhdellä jalkojensa välissä rumpu. Morinhuurit soittavat keinuvaa melodiaa kuin kamariorkesteri parhaimmillaan.

Harmonista yhteislaulua täydentää välillä matala kharkhira ja leikkautuu livertävään ishkereen. Viisi vuotta myöhemmin saan edelleen vedet silmiin.

E

tnosoi!-festivaaleilla esiintyi nykyään Bremenissä asuva Hosoo Transmongolia-yhtyeensä kanssa. Nykyään yhtyeen miehistö on muuttunut ja vanhat transmongolialaiset ovat perustaneet uusia yhtyeitä. Hosoo ja Transmongolia edusti ja edelleen edustaa modernin kurkkulauluyhtyeen helmeä. Sovitukset ovat kiinnostavia ja soiton ja laulun laatu huipputasoa. Hosoo, joka on yhtyeen johtaja, ei ole tyytynyt toistamaan vanhaa traditiota tai jatkanut folklore-linjalla, vaan hakee edelleen musiikillisia haasteita ja tekee höömiistä nykyaikaista musiikkia, jota on hankala lokeroida.

Vaikka mongolialaiset yhtyeet etsivät laajalla rintamalla uutta ilmettä fuusioiden höömiitä jazziin ja rokkiin, on yleisin yhtyemuoto ensemble perinteisellä ohjelmalla perinteisin soittimin. Höömii alkoi kehittyä kansantaiteeksi 30-luvulla. Voisi kuvitella, että höömiikokoonpanojen joskus mahtipontisessakin esiintymisessä näkyy Neuvostoliiton folkloren vaikutus.

Mutta palataan ensin ajassa taaksepäin. Mistä höömii sai alkunsa?

17

Höömii on syntynyt luonnostaan Maailmassa on monia kummallisia laulutekniikoita, jotka ovat muodostuneet vuosisatojen aikana. On kiinnostava miettiä, miksi Lapissa joiutaan tai Keski-Afrikan jotkut heimot päästelevät falsettiääniä. Kielellä on varmaan merkittävä vaikutus, mutta itse ajattelen, että laulutapa liittyy näkyvään ja kuultavaan maisemaan. Mongolialaiset höömiichit kertovat, että kurkkulaulu on ikivanha traditio ja sen alkuperä liittyy kommunikoimiseen luonnon kanssa. Siinä voi kuulua kurjen huuto tai kuhankeittäjän vihellys, puron solina ja Jargalant-vuoren pidättelemät tuulet. Höömiitä on käytetty jakkien kutsumiseen – ääni saattoi kantaa kilometrien päähän – tai synnyttävän kamelin rauhoittamiseen.

Höömiitä käytettiin myös kommunikoimiseen näkymättömän luonnon kanssa. Varsinkin mongolian maaseudulla usko henkiin on edelleen vahva. Jotkut shamaanit ovat käyttäneet kurkkulaulua rituaaleissaan, mutta eivät välttämättä kaikki. Toinen kytkentä hengelliseen

elämään liittyy buddhalaisiin seremonioihin.

Joissakin tiibetiläisissä luostareissa munkkien resitoiminen kuulostaa kurkkulaululta – römeältä kharkhhiralta.

Höömiin muinainen alkuperä on kuitenkin pitkälle hämärän peitossa ja siitä tuskin saadaan koskaan lopullista selvyyttä. Höömiin alkuperästä puhuttaessa viitataan usein pyhään Jargalant-vuoreen, joka saattoi päiviä tai jopa viikkoja pidätellä tuulta. Ihmiset kuulivat sen erilaisena tuulen ulvontana ja saattoivat varautua saapuvaan myrskyyn. Toinen legendaarinen paikka, jonka uskotaan olevan höömiin alkukoti on Eev-joki. Ei tiedetä tarkkaan, missä se on ollut, mutta oletetaan sen sijainneen jossain nykyisen Sisä-Mongolian alueella Kiinassa. Joella kerrottiin olevan taikavoimia ja ihmisten halunneen juoda siitä ennen kuolemaansa. Höömiin kerrotaan olevan Eev-joen äänten matkimista.

Ensimmäiset kunnolliset kirjalliset merkinnät höömiin esiintymisestä löytyvät 1500-luvun kiinalaisista kirjoituksista, joissa puhutaan ”monista äänistä, jotka tehdään kurkulla ja huulilla”. Vilhelm Rubrukin ja Johannes de Plano Carpinin 1200-luvun matkakertomuksissa ei kurkkulaulusta puhuta. Siitä ei voi vetää johtopäätöstä, että kurkkulaulua ei olisi ollut.

Satunnaiset matkailijat eivät sitä ehkä kuulleet tai höömii ei tuolloin ollut estraditaidetta.

Loppujen lopuksi itseäni ihmetyttää enemmän, miten on mahdollista, että vastaavia laulutekniikoita ei ilmene muissa maailmanosissa.

Vuorilta estradeille Ihmisten muistin tavoitettavissa on kuitenkin laulajia, jotka ovat esiintyneet pitkästi yli sata vuotta sitten. Vanhat ihmiset Chandamanissa, Länsi-Mongoliassa kertovat kuulleensa lapsina vanhojen ihmisten puhuvan Bazarsadista, joka oli elänyt kauan sitten ja laulaneen höömiitä juhlissa.

Chandamanista oli myös Togon Chuluu, jonka

Sundui

sanotaan ensimmäisenä esitelleen höömiin kansantaiteena. Hänen oppilaansa Tsedee oli sitten henkilö, joka esitteli höömiin muulle Mongolialle. Tsedee liittyi vuonna 1954 Xovdin alueen musikaaliteatteriin ja hänestä tuli ensimmäinen ammatikseen höömiitä esittänyt taiteilija.

Hänen jälkeensä samaan teatteriin tuli Sundui, jonka sanotaan olleen modernin klassisen höömiin kehittäjä ja jota pidetään kaikkien aikojen höömiichinä. Hän pystyi perinteisten sävelmien lisäksi esittämään myös klassisia säveltäjiä kuten Tshaikovskia ja Bizetä.

Nykyään loistavia laulajia on paljon ja määrä kasvaa koko ajan systemaattisen koulutuksen seurauksena. Monet heistä päätyvät leveämmän leivän perässä Keski-Eurooppaan, jossa heitä voi kuulla vaikka Altai Hangain, Egschiclenin, Börten, Sedaan tai Transmongolian riveissä.

Höömiin monet tyylit Höömii on ennen muuta länsimongolialaista kulttuuria. Siellä höömii-tyylit vaihtelevat alueittain, heimoittain ja yksilöittäin. Usein kuulee karkean jaon kharkhiraan (karkea, matala höömii) ja ishkereen (viheltävä höömii).

Sunduin oppilas Tserendavaa on luokitellut höömiin kahteen luokkaan uyangiin xöömii eli melodinen tai lyyrinen höömii ja xarxiraa höömii eli muriseva höömii. Ishkeree on yksi uyangiin muoto. Ensiksi mainittu on sitten

18

jaettu kuuteen eri tyyliin lähinnä sen mukaan, mihin laulu äänielimistössä lähinnä sijoittuu.

Luokittelu on sikäli järkeenkäyvä, että ne edustavat melko erilaista äänenmuodostusta ja uyangii höömiin monet tyylit perustuvat samalle pohjaäänelle. Hosoon mukaan höömiistä on 80 prosenttia hengittämistä ja loppu äänielimistön hallintaa. Tuki onkin höömiissä hyvin tärkeää ja vatsalihakset tärkeässä roolissa. kharkirassa laitetaan liikkeelle normaalien äänihuulten yläpuolella sijaitsevat vale- eli taskuäänihuulet. Ne, jotka ovat toiminnassa silloin kun muristaan muille perheenjäsenille tai kotieläimille. Uyangassa ilma puristetaan kuin palkeilla pieneksi suljetun kurkun rengaslihaksen läpi. Sen, joka menee kiinni, kun pidätetään hengitystä.

Joillakin höömiitekniikoilla lauletaan melodioita äänenkorkeutta muutellen, mutta ainutlaatuista siitä tekee yläsävelmelodioiden laulaminen muttumattoman perusäänen päällä.

Yläsävelethän ovat fysikaalinen ilmiö eli perusäänen värähtelytaajuuden lisäksi värähtelevät.

Eli niin kuin kitarankielen värähdellessä koko pituudeltaan, se värähtelee myös jaettuna kahteen, kolmeen, neljään jne osaan. Jokainen osa muodostaa yhden yläsävelasteikon osan, jotka soivat kaikki siis yhtä aikaa, mutta normaalisti havaitsemme nämä yläsävelsarjat ainoastaan äänen värinä. Höömiissä tai yläsävellaulussa suodatetaan suuontelon ja nielun kokoa muuttamalla nämä yläsävelet selvästi kuultavaksi.

Vaikka höömiihin on kautta aikojen sisällytetty maagisia voimia ja höömiistä kehitettyä länsimaista yläsävellaulua käytetään usein esoteerisiin tarkoituksiin, on siinä loppujen lopuksi kysymys vain laulutekniikasta, joka jokaisen on mahdollista oppia ainakin jollakin tavalla.

myös monenlaisista terveydellisistä vaaroista.

Puhutaan verenpaineen nousemisesta ja suonten katkeilemisesta. Kieltämättä joskus korkealta ja kovaa laulava höömiichi näyttäisi pian tarvitsevankin mahdollisesti elvytystä. Esitetään erilaisia ikärajoja, joiden puitteissa voi harjoitella tai alkaa esiintymään tai lopettaa laulaminen.

Edelleen on myös mielipiteitä, että naisten höömii voi olla vaarallista fyysisesti tai yleistä onnettomuutta aiheuttaen. Nämä äänenpainot ovat kuitenkin vaimenneet ja myös naiset laulavat höömiitä enenevässä määrin.

Höömii ja terveys

Suomessa kurkkulaulukursseja huhtikuun puolenvälin jälkeen: www.pienihuone.fi ja juhannuksen jälkeen Haapavedellä: www.haapavesifolk.com

Mongoliassa sen lisäksi, että höömiihin yhdistetään magiikkaa ja legendoja, varoitellaan

19

Höömii UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön listalle Höömiitä lauletaan Mongolian lisäksi perinteisesti Venäjään kuuluvissa Tuvan tasavallassa, Burjatiassa, Hakassiassa ja Altailla sekä Kiinaan kuuluvassa Sisä-Mongoliassa. Näistä erityisesti Kiinassa on höömiin harrastus lisääntynyt tuntuvasti ja videoiden määrä youtubessa kasvaa koko ajan. Kiina ehti myös saada sen ensimmäisenä maana UNESCON kulttuuriperintölistalle. Siitä nousi maailmanlaajuinen kansanliike ja nyt ainoana maana mainitaan listalla Mongolia. Itse olen sitä mieltä, että siellä voisi listata maiksi myös Kiinan ja Venäjän, koska myös niiden alueilla kurkkulaulu on kansanperinnettä.

Tämän aineettoman kulttuuriperinnön koskettavan hetken voi kokea edelleen youtubessa hakemalla videon hakusanoilla Transmongolia_Helsinki. Youtubesta löytyy myös Sunduin höömii-oppitunti (throatsinging lesson Sundui) Kirjallinen lähde: Carole Pegg: Mongolian conceptualizations of overtone singing

Suomi - Mongolia-Seura ry. c/o Lea Loiri, Urkupillintie 6 H 201, 00420 HELSINKI

Nomadi Hovdista tuomassa höömiin Eurooppaan Hosoo, kuinka vanhaa on höömii?

Höömii on satoja vuosia vanhaa ja alkanut luonnon imitoimisesta. Ajattelen, että se on muinainen traditio.

Mitä höömii merkitsee sinulle Höömii on osa elämääni. Olen innoissani sen kehittämisestä, sillä elämä itsessään muuttuu koko ajan. Kuten nomadi, olen aina liikkeellä tässä maailmassa. Opin muilta ja annan muille.

Höömii on universaali kieli.

Onko höömii perheessänne perinne?

Synnyin ja kasvoin Chandman Sumissa, Hovdissa, höömiiperheeseen. Provinssi sijaitsee Altai-vuoriston lähellä Länsi-Mongoliassa. Perhe lauloi kotikylän kolmikymmenhenkisessä esiintyjäryhmässä. Aloitin seitsemänvuotiaana ja olen laulanut nyt yli kolmekymmentä vuotta Mikä on tämän hetkinen yhtyeesi?

Yhtyeeni nimi on Hosoo & Transmongolia.

Koulutan yhtyeessäni myös nuorempia viemään perinnettä eteenpäin.

Miten keskieurooppalaiset suhtautuvat taiteeseesi?

Erittäin hyvin. Monet ovat kadottaneet täällä yhteyden luontoon ja höömiillä tuon kontaktin voi saavuttaa jollain tasolla uudelleen.

Pitääkö Mongoliasta lähteä Eurooppaan, jotta voi elää höömiillä?

Se ei ollut lainkaan päätarkoitukseni vaan halusin esitellä taidettani maailmalle ja esiintyä suuremmille ihmisjoukoille. Tietenkin se, että sillä voi elää, on mukavaa.

Mitä ajattelet länsimaisista höömiin harrastajista?

On hyvin kiinnostavaa, että ihmiset haluavat oppia höömiitä ja yläsävellaulua. Monet eivät pelkästään opi keskiaasialaista laulutekniikkaa, vaan ymmärtävät myös laulun sielun. Se on mahtavaa!

Mitä ajattelet höömiin tulevaisuudesta?

Globalisaatio vie höömiin kaikkialle, ei vain Eurooppaan. Näen sen tulevaisuuden valoisana.

Perinne elää ja kehittyy.

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on?

Haluan edelleen laulaa ihmisille ja koskettaa niin, että he ymmärtävät, kuinka tärkeä meille on äiti maa.

Sauli Heikkilä