Suomalaiset tutkimusmatkailijat
Mongoliassa 1909
G.J. Ramstedt, J.G. Granö ja Sakari Pälsi
110 vuotta sitten, talvella 1908–1909, Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa Helsingissä valmisteltiin kahta tutkimusretkikuntaa Mongoliaan. Molempia rahoitti Suomalais-Ugrilainen Seura ja niiden tausta oli Suomen Muinaismuistoyhdistyksen jo 1870–luvulla alkaneessa laajassa tutkimusohjelmassa, jossa pyrittiin paikantamaan ”suomalaisten alkukoti”.
Muinaisten piirtokirjoitusten perusteella alkukotimme oli oletetusti sijoitettu Altaille. Tämän takia suomalaisten tieteellisten seurojen retkikuntien matkat ulottuivat aina Mongolian aroille saakka. 1900-luvun alkuun mennessä alkukotiteoria oli kuitenkin jo tullut tiensä päähän: suomalaisten Siperiassa tekemien kenttätöiden pohjalta tanskalainen kielentutkija Vilhelm Thomsen
(1842–1927) oli tulkinnut sieltä tavatut piirtokirjoitukset alkuperältään muinaisturkkilaisiksi ja ajoitukseltaan rautakautisiksi. Kesän 1909 retkikunnat olivatkin viimeisiä suomalaisten arojen suuntaan organisoimista tutkimusretkistä. Niin sanottuun ”läntiseen retkikuntaan”
kuului tottunut idänkävijä, maantieteilijä Johannes Gabriel Granö (1882–1956), tuleva Tarton, Turun ja Helsingin yliopistojen
maantieteen professsori. Granö oli matkaillut Altain vuoriston alueella Venäjän, Mongolian ja Kiinan rajalla jo vuosina 1906 ja 1907. Hän oli koonnut – retkillään kokemistaan, toistuvista vastoinkäymisistä huolimatta – runsaasti havaintoja muinaismuistoista, erityisesti niin sanotuista ”kirjakivistä”, kivipaasista, joissa oli muinaisia kirjoituksia, kuin myös maantieteellisistä ja geologisista teemoista. Nämä retket herättivät Granön mielessä ajatuksen laajemmista geomorfologisista tutkimuksista, ja lisäksi vakuuttivat hänet siitä, ettei hänellä ollut laajempaa kiinnostusta arkeologiaan. Kolmella tutkimusretkellä 1906–1909 kootut aineistot johtivat jo seuraavana vuonna uraauurtavan, luoteis-Mongolian jääkausia käsittelevän väitöskirjan julkaisemiseen. Granöstä tulikin vuonna 1910 Helsingin yliopiston kolmas maantieteestä tohtoriksi väitellyt tutkija.
”Itäistä retkikuntaa” kokosi tunnettu kielitieteilijä ja erittäin kokenut Aasiankävijä Gustaf John Ramstedt (1873–1950), joka toimi myöhemmin esimerkiksi Japanin suurlähettiläänä. Ramstedt oli kulkenut Mongoliassa ensimmäisiä kertoja jo 1900–luvun taitteessa ja alkamassa oli hänen kuudes retkensä itään. Retkikunta sai alkunsa Suomalais-Ugrilaisen Seuran puheenjohtajan Otto Donnerin aloitteesta. Seura oli saanut Siperian rautatiehallitukselta korvauksia Ramstedtin edellisellä matkalla kadonneista matkatavaroista,ja Donner ehdotti, että varat käytettäisiin Ramstedtin kieli- ja muinaistieteellisten tutkimusten jatkamiseen Mongoliassa. Tulevalta tutkimusretkeltä toivottiin erityisesti muinaisjäännösten etsintää ja dokumentointia sekä ”arkeologisten saaliiden” kokoamista, minkä takia Ramstedtin matkakumppaniksi haluttiin koulutettu arkeologi. Aluksi Donner yritti värvätä retkikuntaan Julius Ailion, joka oli jo kotimaassa tunnettu esihistoriantutkija.
Ailio ehdotti retkikuntaan kuitenkin ennemmin ”erästä nuorta kandidaattia Sakari Pälsiä”, joka
oli Ailion tapaan Lopelta kotoisin ja hänen mukaansa ”havaintokyvyltään terävä, ja muuten perin tervejärkinen, käytännöllinen ja reilu”.
Sakari Pälsi (1882–1965) oli valmistunut Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi edellisenä vuonna 1908. Hän oli tutustunut arkeologisiin kenttätutkimusmenetelmiin kesällä 1908 Karjalankannaksella Ailion kaivauksilla ja oli seuraavana talvena rekisteröimässä kivikauden löytöjä Kansallismuseolla. Myöhemmin monista tutkimusmatkoistaan tunnetuksi tullut Pälsi tarttui ilmeisen innokkaasti mahdollisuuteen päästä museosta maailmalle, eksoottiseen Mongoliaan saakka. Seuraavassa seurataan pääasiassa Pälsin ja Ramstedtin matkan vaiheita, jotka kuitenkin leikkaavat myös Granön retkeä (Kuva 1 ja 2).
Pälsin ja Ramstedtin matka junalla itään
Pälsi ja Ramstedt lähtivät retkelleen Helsingistä keväällä 1909 pian Vapun jälkeen. He matkustivat Siperian rataa itään ”komeasti toisessa luokassa” aina Irkutskiin saakka, jossa poistuivat junasta. Ramstedt halusi käydä esittelemässä tuttuja Baikaljärven maisemia matkakumppanilleen. Viralliseksi syyksi hän ilmoitti uuden ilmapuntarin paikkansapitävyyden tarkistaminen Irkutskin tähtitieteellisessä
4 5
Kuva 1. Ramstedtin, Pälsin ja Granön matkareitit Mongoliassa vuonna 1909.
Kuva 2. Sakari Pälsi, G.J. Ramstedt ja J.G. Granö arolla.
Kartta: Oula Seitsonen
Tapani Unkuri 1909; public domain
laitoksessa. Maisemien katselun jälkeen matka jatkui ensimmäisellä pikajunan jälkeen lähteneellä paikallisjunalla. Matka katkesi kuitenkin yllättäen Baikaljärven eteläpäässä: junan pysäytti tieto, että edellä kulkeva pikajuna ‒ jossa retkikunta vielä aamulla oli istunut ‒ oli joutunut onnettomuuteen ja rata oli poikki. Ramstedt ja Pälsi värvättiin mukaan onnettomuuspaikalle apuun suunnanneeseen työjunaan. Ramstedt kuvailee muistelmissaan onnettomuuspaikalla kohdattua hävitystä. Erään tunnelin suuaukon eteen oli vyörynyt valtava kivenlohkare, johon pikajuna oli törmännyt täydellä vauhdilla ja veturi oli murskaantunut tunnelinlaitaan. Paikalla oli lukuisia kuolleita ja loukkaantuneita, ja monet edellisen, viikon mittaisen junamatkan aikana tutuksi tulleet ihmiset olivat menehtyneet onnettomuudessa. Ramstedt päivittelikin muistelmissaan, miten täpärästi he pelastuivat hänen mielenailahduksensa ja maisemien katselun ansiosta.
Kohti Urgaa
Matka Mongolian puolelle kohti Urgaa (nyk. Ulaanbaatar) alkoi Verhneudinskista (nyk. UlanUde). Kaupunki oli Ramstedtille aiemmilta matkoilta tuttu ja hänen tuttavansa järjestivät retkikunnan matkan eteenpäin. Matkalaiset suuntasivat kohti Kiinan rajaa kaksilla burjaattirattailla 20.5.1909 ja saapuivat Troitskosavsk–Kjahtan rajakaupunkiin kolmea päivää myöhemmin. Siperian 1900-luvun alun kansainvälisyydestä kertoo, että kaupungin ainoan hotellin johtaja oli serbialainen.
Rajakaupungissa valmistauduttiin viimeiseen taipaleeseen Mongolian pääkaupunkiin. Retkikunta järjesti matkatavaransa kamelikaravaanin kuljetettaviksi ja osti kulkuvälineikseen ratsuhevosen satuloineen sekä rattaat ja vetohevosen. Ramstedtin mukaan maalaistaustainen Pälsi oli varsin taitava asiantuntija hevoskaupois-
sa. Suomalaiset saivat Troitskosavsk-Kjahtasta matkakumppanikseen Lhasassa opiskelleen burjaattilama Lutan Ajushievin, jonka avulla Pälsi sai ensimmäisen tuntumansa mongolialaisiin, ja hän saikin ilmeisen hyvän kuvan Lutanista. Matkan varrella poikettiin Bajan-golin laaksoon katsomaan kuuluisaa Ötsir-böö-nimistä shamaania. Pälsi vaikutti matkakirjassaan hieman pettyneeltä vanhan ”böön” nähdessään: ”kumaraisena ja repaleisena hän puuhaili vuohiensa keskellä, ja arasti vilkuilivat silmät vieraita kohden. Shamaani kutsui retkikunnan kuitenkin jurttaansa esitelläkseen taikavoimiaan muun muassa nuolemalla kuumaa rautaa, joka
kuitenkin Pälsin sanoin ”rupesi pian maistumaan karvaalta”. Ramstedt ja Pälsi tarjoutuivat piloillaan ostamaan miehen taikavälineet
matkamuistoksi kymmenellä ruplalla, mihin tämä suostuikin silmää räpäyttämättä. Silloin asiaan puuttui kovasanaisesti talouden emäntä ja ilmoitti, että shamaanitarpeet ovat hänen seitsemän sukupolven perintöänsä, eivätkä ole kaupan. Puheryöpystä selvisi, että nainen oli perheen varsinainen shamaani, joka käytti miestään vain ”välikappaleena taloon kopeekoita loihtiessaan”. Pälsi pääsi kuitenkin vierailun aikana näppäämään maailmankuuluksi muodostuneet valokuvansa Ötsir-bööstä shamaaniasussaan (kuva 3).
Urgasta suurelle valkoiselle arolle
Retkikunta saavutti Urgan ripeästi kuudessa päivässä. Ramstedt kehui Pälsin kehittyneen tällä taipaleella ratsastajana, vaikkei aluksi hallinnutkaan mongolialaisen, lyhytjalustimisen satulan vaatimaa kyyryä ratsastusasentoa.
Tämä oli tärkeää edessä olevaa pitkää taivalta ajatellen. Urgassa suomalaiset majoittuivat taas Ramstedtin tuttavien luokse tekemään viimeisiä matkavalmisteluja. He palkkasivat kaupungista apumiehikseen mongolialaiset Dardzan ja Baldzirin, jotka seurasivat heidän mukanaan koko pitkän aroille tehdyn matkan ja vielä sen jälkeenkin.
Pälsi havainnoi uteliaasti kaikkea uutta ja kirjoitti yksityiskohtaisia kuvauksia Urgassa eteensä auenneista katunäkymistä: ”Kaupunki ei ole erittäin miellyttävän näköinen sen paremmin asemansa kuin ulkonäkönsäkään puolesta.” Erityisesti kuraiset kujat, villikoirat, tunkiokasat, kupanruntelemat miehet ja naiset sekä vähävaraisten ”kerjäläisjurtat”
näyttävät tehneen häneen vaikutuksen. Pälsin kuvailemat ”mongolipihat”, kuorimattomista puunrungoista rakennetuilla korkeilla aidoilla rajatut nelikulmaiset pikkutontit, joilla asutaan perinteisissä huopateltoissa eli jurtissa (mongoliaksi ger), ovat vielä 2000-luvullakin yleisin
asumusmuoto kaupungin laitamilla, vaikka keskustaan on nyttemmn kohonnut lasisten pilvenpiirtäjien keskittymä.
Ramstedtin tuttavat järjestivät vierailun kunniaksi kaupungin venäläissiirtokunnalle huviretken Urgan ulkopuolelle. Muiden ajaessa piknikille hevosilla ja rattailla Pälsi lainasi alleen ilmeisesti Mongolian ensimmäisen polkupyörän. Hän tosin ujosteli erikoisen ajopelin herättämää huomiota ja päätyi taluttamaan pyörän ulos kaupungista takakujia myöten. Huviretkeltä takaisin suunnatessaan Pälsi hukkasi puukkonsa ja joutui sitä etsiessään eroon retkiseurueen venäläisistä. Hänen polkiessaan yksin arolla kaupunkia kohti, outo kulkupeli herätti erään ratsastavan mongolialaisen aatelismiehen huomion. Tämä sulkahattuinen
”Tšingis kaanin jälkeläinen” (Kuva 4), ehdotti Pälsille kilpa-ajoa kaupunginportille, eikä hän urheiluhenkisenä miehenä voinut vastustaa haastetta. Tästä seurasi Pälsin ”historialliseksi” kuvaama kilparatsastus menneen ja modernin maailman välillä, todellinen maanosien ja kulttuurien kilpa.
Pälsi uskotteli alkumatkasta ratsumiehelle, ettei jaksanut ajaa pyörällään kovempaa kuin vinhaa ravia. Kun matkaa kaupunginportille oli jäljellä enää parisataa askelta, hän lähti polkemaan minkä jaloistaan pystyi ja ällistynyt aatelismies myöhästyi loppukiristä. Portilla Pälsi olikin jo monta pyöränmittaa hevosmiehen edellä ja voitti tämän sivilisaatioiden kamppailun todistajinaan ”toriakat, katupojat ja kiinalaisten kauppiaiden kanat”.
Retkikunta teki vielä Urgasta tutkimusmatkan ”kenraaliharjoituksen” läheisessä Tal
Nalaikhin laaksossa sijainneelle kuuluisalle muinaisturkkilaisen hallitsijan Tonjukukin haudalle. Tonjukukin hautaa dokumentoimasta palattiin Juhannuksen jälkeen ja pari päivää myöhemmin, 26.6.1909, retkikunta suunnisti suurelle valkoiselle arolle.
6 7
Kuva 3. Ötsir-böö, Bajan-golin shamaani. Sakari Pälsi 1909; Museovirasto
Muinaishautoja ja luostareita
Retkikunta lähti matkaan kevyesti varustautuneena. Kaksille mongolirattaille oli kuormattu kaksi telttaa, toinen Ramstedtille ja Pälsille ja toinen mongoleille, sekä neljä matkaarkkua, jotka toimivat myös matkasänkyinä (kuva 5). Muutaman päivän matkan jälkeen retkikunta löysi ja dokumentoi ensimmäiset muinaismuistot, pronssikautiset niin sanotut ”khirigsuur”-hautakummut (kuva 6). Pälsistä
tulikin maailman ensimmäinen khirigsuurhautoja dokumentoinut ammattiarkeologi. Matkaa taitettiin muinaismuistoja dokumentoiden ja kansatieteellisiä havaintoja tehden, kunnes heinäkuun alkupäivinä saavuttiin Ramstedtille ennestään tuttuun Khandu-tse-wangin luostariin.
Ruhtinas Khandu-tse-wang ja tämän setä, piispa Toin-daa-khambo, olivat Ramstedtin vanhoja tuttuja ja ympäröivien seutujen käskynhaltijoita. Retkikunta toivoi saavansa näiltä tärkeiltä herroilta luvan arkeologisiin kaivaustutkimuksiin, koska muuten matkan tavoite ”saada mahdollisimman paljon arkeologisia saaliita” jäisi toteutumatta. Mongoliaa tuolloin hallinneet kiinalaiset olivat levittäneet kansan keskuuteen sanaa, että muinaisjäännöksiin ei saanut koskea. Paikalliset eivät muutenkaan mielellään ryhtyneet häiritsemään maassa mahdollisesti lymyileviä pahoja henkiä. Tämän kaltaiset käsitykset vaikeuttavat välillä vielä nykyäänkin arkeologisten tutkimusten tekemistä: ajoittain ennen kaivausta joutuu paikalla asuville paimentolaisille lahjoittamaan esimerkiksi vuohen, vodkaa tai pari lapiota ”maanhenkien lepyttelemiseksi”.
Ramstedt ja Pälsi joutuivat odottelemaan poissaolevaa ruhtinasta, mikä tarjosi Pälsille
tilaisuuden tarkastella ja valokuvata luostarielämää. He pääsivät odotellessaan seuraamaan myös monipäiväisiä uskonnollisia juhlallisuuksia, ilmeisesti Naadamin viettoa. Pälsi kiinnitti erityisesti huomiota buddhalaisuuden ja perinteisen, shamanistisen luonnonuskon sekoittumiseen monissa seremonioissa, mikä on nähtävissä tänäkin päivänä. Buddhalaiset lamat turvautuivat esimerkiksi shamaanin apuun suotuisien juhlailmojen takaamiseksi.
Juhlallisuuksien aikana ruhtinas Khandutse-wangkin palasi luostariin, mutta suomalaiset joutuivat vielä odottamaan, että salaperäinen tiibetiläinen vaeltava pyhimys asioi ensin ruhtinaan kanssa. Tämän suljetuissa vaunuissa näkymättömissä matkustaneen pyhimyksen henkilöllisyydestä on esitetty arvelu, että hän olisi saattanut olla jopa noihin aikoihin englantilaisia Mongoliassa pakoillut Dalai Lama. Ruhtinaan puheille päästyään Ramstedt lahjoitti hänelle teettämänsä kauhavalaisen puukon, jonka terään oli kaiverrettu mongoliaksi ”Kädestä lahjoitettu”. Vastalahjaksi hän sai Kiinan valtakunnan kartan sekä yllätyksekseen korkkisen pelastautumisvyön. Ramstedtin pyynnöt luvasta arkeologisten kaivausten tekemiseen kaikuivat kuuroille korville, ja sen sijaan ruhtinas tarinoi vuolaasti korkkivöiden eduista pelastautumisvälineinä, erityisesti kevään tulvakaudella. Pälsi seurasi nurinkurisen keskustelun kulkua sivusta nauruaan pidätellen. Lopputuloksena epätasaisesta keskustelusta kaivausluvat jäivät saamatta, mikä määritti retkikunnan loppumatkalla tekemien kenttätöiden laadun.
Shine-usun ennen
tuntematon kirjoituskivi
Ramstedt ja Pälsi viettivät Khandu-tse-wangin
luostarissa pari viikkoa, minkä jälkeen matka jatkui länteen. Miehet olivat kuulleet luostarissa huhua ennen tuntemattomasta kirjoituskivestä
karttaan merkitsemättömän Örgöötu-nimisen vuoren rinteillä ja suunnistivat metsästämään tätä kohdetta. He päättivät pitää varsinaisen määränpäänsä salassa mongoleilta, koska arkeologiset tutkimusluvat puuttuivat, ja sen sijaan kertoivat kaikille olevansa matkalla Aksan Ma-Gunin luostariin. Samalla Ramstedt uteli paikallisilta ohimennen, missä päin Örgöötuvuori voisi sijaita.
Matkaa taitettiin aluksi jopa 40–50 kilometrin päivämatkoina, mutta ilmojen lämmetessä retkikunta hidasti vauhtiaan. Ramstedt mainitsee suomalaisten nauttineen leppeästä kesäsäästä telttaillen ja kalastellen. Jonkin aikaa etsittyään retkikunta paikansikin kaivatun vuoren ja leiriytyi sen juurelle Shine-usu (”Uusi vesi”) -lammen rantaan. Etsitty kirjoituskivi ja hauta löytyivät lopulta lähistöltä mongoliapumiesten havaittua ”kivisen koirien ruokakaukalon”, eli koristellun sokkelikiven, jonka yläosassa oli syvennys pystykiveä varten. Kirjoituskivi oli kaatunut ja hautautunut maahan, mutta Ramstedt oli sitä mieltä, että se ”täytyi saada ylös maasta, olipa se luvallista tai ei”.
Omin luvin tehdyissä kaivauksissa löydettiin katkenneen kirjoituskiven molemmat puolikkaat ja Pälsi alkoi dokumentoida niitä ”taputuksilla”, eli kiven kylkiin kerroksittain taputelluilla kostutetuilla papereilla, jotka kuivuessaan taltioivat kaiverrukset negatiiveina. Työ kuitenkin keskeytyi, sillä joku ohikulkija oli ilmoittanut viranomaisille oudoista kaivelijoista ja paikalle karautti neljä mongoliviranomaista vangitsemaan suomalaisia. Viranomaiset vaativat tietoa tutkimusluvista sekä passeista ja halusivat Ramstedtin ja Pälsin tulevan mukanaan ruhtinaskunnan kansliaan virallista tutkintaa varten.
Ramstedt päätti turvautua hankalassa tilanteessa kaunopuheisuuteen ja lahjontaan.
Hän antoi avokätisesti paikallisviranomaisille nuuskaa ja nautti näiden kanssa teetä ja ruokaa, ja tarinoi samalla mongolialaisten kunniakkaasta
8 9
Sakari Pälsi 1909; Museovirasto
Oula
2011 Oula
Kuva 4. Mongolialainen aatelismies hevosellaan.
Seitsonen
Seitsonen 2018
Kuva 5. Nykyaikaiset mongolialaiset rattaat Khanuyn laaksossa. Ainoa ero vuosisatoja vanhaan malliin ovat puupyörien kumipäällysteet.
Kuva 6. Suuri khirigsuurhauta Uvsin alueella, Länsi-Mongoliassa.
menneisyydestä ylistävästi ja kansallismieltä nostattavasti. Tällä välin Pälsi jatkoi tekstien jäljentämistä kivestä. Pälsin sanojen mukaan ”Dshingiskaanikaskut” alkoivatkin lopulta ”suloisesti kutkuttaa miesten sieluja” ja suomalaiset saivat jatkaa puuhiaan kaikessa rauhassa vielä viikon verran.
Yllättävä tapaaminen arolla
Shine-usulta retkikunta suunnisti matkansa luoteisimpaan kolkkaan, Khanuy-joen laaksossa sijaitseville kaupunginraunioille. Sieltä matka suuntautui kaakkoon kohti kaksihaaraista
Tamir-jokea. Jos suomalaiset olisivat jatkaneet matkaansa etelään Khanuyn laaksoa myöten, he olisivat löytäneet ensimmäisinä Mongolian suurimmat khirigsuurit ja laajimman niin sanotun peurakivikohteen (kuva 7), jotka löydettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Näitä on sittemmin tutkittu arkeogisesti useaan kertaan venäläisten, mongolialaisten ja amerikkalaisten retkikuntien toimesta.
Ramstedt kuvaili muistelmissaan Khanuy- ja Khunuy-virtojen kauniissa maisemissa vietetty-
jen päivien olleen koko retken miellyttävimpiä. Tamir-joen laakson kautta retkikunta jatkoi matkaansa kohti Dzajiin-gegeenin luostaria (nyk. Tsetserleg). Matkanvarrella Ramstedt ja Pälsi tekivät jatkuvasti arkeologisia ja kansatieteellisiä havaintoja. Dzajiin-gegeenissä retkikuntaa varoiteltiin seuraavan, Khangai-vuoriston ylittävän taipaleen vaikeuksista. Heti luostarilta lähdettyään suomalaiset eksyivätkin, mutta harharetki osoittautui kannattavaksi. Harhaileva retkikunta onnistui paikantamaan Tamirin varrelta aiemmin tuntemattomat kaupungin rauniot.
Herätessään seuraavana aamuna, 24.8.1909, retkikunta koki miellyttävän yllätyksen. Leiriin saapui mongoli, joka toi heille kirjeen, jonka päälle oli kirjoitettu selvällä suomenkielellä: ”Herroille Ramstedt ja Pälsi”. Miehet löysivät kuoresta viestin ”läntiseltä retkikunnalta”, eli J.G. Granöltä, joka kutsui heidät luokseen iltateelle! Ramstedt osti Pälsille välittömästi levänneen ratsuhevosen ja ”itäinen retkikunta” suuntasi viestintuojaa seuraten Tamirin pohjoishaaraan, mihin Granön karavaani oli pysähtynyt. Ramstedt mainitsi muistelmissaan tässä yhteydessä, että Pälsistä oli jo kouliutunut erinomainen ratsastaja.
Miehet viipyivät Granön luona miellyttävän illan ja yön kuulumisia vaihdellen (kuva 2). Granöa oli kohdannut retkellään epäonni, kuten itse asiassa kaikilla hänen Altain matkoillaan. Hänen apumiehensä olivat varastaneet retkikunnan hevoset ja nyt Granö oli palaamassa Uljasutain (nyk. Uliastai) venäläisen konsulin kustantamana härkäkaravaanissa takaisin Urgaan. Seuraavana aamuna molemmat retkikunnat suuntasivat aron halki omille tahoilleen. Granö jatkoi karavaanin mukana Urgaan ja teki matkalla jatkuvasti havaintoja maastonmuodoista ja muinaismuistoista. Hän dokumentoi eräänä ensimmäisistä tiedemiehistä muun muassa niin sanotun ”Taihir-kiven” Tamirin varrella.
”Taihir” on tasangosta 15 metrin korkeuteen
kohoava nyrkinmuotoinen muodostelma, jonka sivut ovat kauttaaltaan eri aikaisten piirtokirjoitusten peitossa (kuva 8). Suomalaistutkija Pentti Aalto on muiden muassa myöhemmin tutkinut näitä kirjoituksia. Odottamaton sukulaisvierailu poiki toverillisuuden lisäksi yhden Ramstedtin ja Pälsin retken tärkeimmistä tieteellisistä tutkimustuloksista. Granön kanssa keskusteltuaan Pälsi intoutui tarkastelemaan Tamir-joen laakson maastonmuotoja uudella, jääkausien jälkiä tarkkailevalla katseella. Pälsi julkaisi nämä geomorfologiset havaintonsa ensimmäisessä tieteellisessä artikkelissaan vuonna 1912. Pälsi kiinnitti Khangai-vuorille huomiota myös ongelmaan, johon tottumattomat aroilla törmäävät. Välimatkojen ja korkeuserojen silmämääräinen arvioiminen on äärimmäisen vaikeaa, kun maisema ei tarjoa selkeitä kiintopisteitä. Seuraavat matkapäivät ohuessa ja kylmässä ilmanalassa Khangai-vuoriston korkeissa laaksoissa olivat koko matkan raskaimmat ja vaikeakul-
kuisimmat. Miehet kärsivät ilmeisesti lievästä vuoristotaudista kiivetessään parituhatta metriä korkealle vedenjakajalle, joka erottaa pohjoiset ”valkoiset arot” eteläisen Gobin autiomaasta, Mongolisanonnan mukaan mennään ”vuorelle, jolla tulee pää kipeäksi”.
Gobin laitamia takaisin Urgaan
Khangai-vuorilta laskeuduttua matkanteko helpottui. Retkikunta levähti rasituksistaan syrjäisessä, nykyisin raunioituneessa Lamiin-gegeenin luostarissa ja dokumentoi muun muassa sen lähellä sijaitsevia arkeologisia kohteita. Reitti suuntautui halki alueen, jolla oli lukemattomia merkkejä muinaisesta toiminnasta, kuten peurakiviä, hautoja, kivirivejä sekä ”kiviukkoja”, jollaisia suomalaiset olivat dokumentoineet jo Tonjukukin haudalla. Mongolian kiviset ihmiskuvat ovat usein kärsineet pahoin vuosisatojen mittaan. Useimmiten niiden päät on lyöty irti epäjumalankuvina (kuvat 9 ja 10). Ramstedt
10 11
Oula
2010
Kuva 7. Mongolian suurin peurakivikohde Khanuyn laaksossa.
Seitsonen
J.G. Granö 1909; Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Granö-kokoelma
Kuva 8. Taihir-kivi.
kertoi, kuinka paikalliset usein uhrasivat esimerkiksi lihaa tai tupakkaa turmeltumattomille veistoksille, mistä tavasta näkee nykyäänkin monin paikoin merkkejä.
Ilmat kävivät vuorilta laskeuduttaessa lämpimämmiksi, mikä innoitti mongolialaisen apumiehen Dardzan filosofiseksi: ”Syömisen jälkeen on lämmin parasta maailmassa”. Syyskuussa Gobin pohjoisosan halki matkatessaan miehet pääsivät seuraamaan paimentolaisten vuodenaikaismuuttoa talvileirejään kohti. Pälsi teki tarkkoja kansatieteellisiä havaintoja karjanhoitajien elämästä ja dokumentoi muun muassa jurttien tänäkin päivänä käytössä olevaa tarkkaa sisäjärjestystä. Tosin nykyään siihen on tavallisesti lisätty televisio ja aurinkopaneeleilla ladattavat autonakut.
Suomalaiset päättivät tehdä vielä yhden arkeologisen kaivausyrityksen ennen saapumistaan Gobin pohjoislaidalla sijaitsevaan Sain-nojonin luostariin. Retkikunta löysi Ongiin-joen laaksosta aiemmin tuntemattoman kirjoituskiven kappaleet ja osittain maahan hautautuneen jalustapaaden. Pälsi dokumentoi kivien kirjoitukset taputuksilla, minkä jälkeen hän in-
nostui tutkimaan tarkemmin jalustapaatta. Hän vakuuttui, että laatan alta voisi löytää jotakin arvokasta ja miehet ryhtyivät, Pälsin sanoin, ”lapiolla vähäsen perkaamaan”. Tässä yrityksessä kävi kuitenkin vielä hullummin kuin edellisellä kerralla Shine-usun haudalla.
Jälleen joku ohikulkija vei tiedon oudoista kaivelijoista viranomaisille. Juuri, kun miehet olivat kankeamassa jalustaa ylös, paikalle ratsasti kaksi luostarin rahastonhoitajaa. Kivipaasi tipautettiin kiireesti takaisin paikalleen, jolloin Pälsin jalka jäi kivuliaasti sen alle. Mongolivirkamiehet olivat tukevassa humalassa ja kaivaus oli onneksi niin pienimuotoinen, ettei se sattunut juopuneiden mahtimiesten silmiin. Kirjoituskivien kylkiin taputellut paperit herättivät kuitenkin heidän epäilyksensä, eikä Ramstedtin kaunopuheisuudesta ollut tällä kertaa hyötyä. Hieman selvittyään nämä kuitenkin poistuivat odottamattomasti täyttä laukkaa leiristä. Suomalaisten helpotuksen huokaus oli ennenaikainen, sillä seuraavana aamuna selväpäiset poliisiviranomaiset saapuivat vangitsemaan heitä. Retkikunta ehti kuitenkin ennallistaa hautapaikan kaivamista edeltäneeseen kuntoon,
ennen kuin joutuivat seuraamaan lainvartijoita Sain-nojonin luostarin ruhtinaanvirastoon. Itse ruhtinas sattui olemaan matkoilla, eikä sijaisena toiminut virkamies ollut lainkaan ilahtunut odottamattomasta ulkopoliittisesta selkkauksesta. Viraston esimies oli ymmärrettävästi kovasti tuohduksissa, koska luvaton kaivaminen ”pyhitetyllä hautapaikalla suuresti loukkaa mongolien oikeuksia ja myöskin hyviä vierastapoja”. Suomalaiset joutuivat kokemaan kuulusteluissa joitakin pahaenteisiä hetkiä, sillä mongolien oikeudenkäyttö oli ankaraa ja paikoin mielivaltaista. Lopulta Ramstedtin onnistui vakuuttaa paikalliset siitä, että itse asiassa tutkijat tuottivat heille etua selvitellessään heidän kunniakasta menneisyyttään. Virkamies kuittasikin asian lopulta muodollisilla nuhteilla.
Sain-nojonista retkikunta suuntasi Gobin pohjoislaitaa seuraten ja muinaisjäännöksiä kartoittaen kohti Urgaa. Ilmat alkoivat muuttua syyskuun lopulla jo talvisiksi. Ramstedt ja Pälsi
saapuivat lopulta Urgaan 2.10.1909. Granö oli matkakumppaninsa Tapani Unkurin kanssa tullut Urgaan jo pari kuukautta aiemmin ja lähtenyt mahdollisimman nopeasti kohti Venäjää. Kotimatkalle he olivat lähtineet Verhneudinskin asemakaupungista 22.9.1909.
Kaikkiaan Ramstedt ja Pälsi taittoivat aroilla taivalta kolme ja puoli kuukautta. Pälsin laskelmien mukaan tähän sisältyi kaikkiaan 54 matkapäivää ja 59 tutkimus- ja lepopäivää. Kokonaismatka hevospelillä oli noin 1400–1500 kilometriä, keskimäärin 26–28 kilometriä päivässä. Hitainta matkanteko oli ollut Khangaivuorten ”alppimaisemissa” ja nopeinta Gobin pohjoislaidalla.
Urgasta koti-Suomeen
Ramstedt ja Pälsi viettivät retkensä jälkeen vielä pari kuukautta Urgassa tutkimusretken aikana kertynyttä aineistoa järjestellen. Retkellä mukana olleet apumiehet pidettiin edelleen
palkattuina, Dardza Ramstedin kielimestarina ja Baldzir kokkina. Ramstedt jatkoi kielitieteellisiä tutkimuksia ja teki muun muassa varhaisimpia fonografilevytyksiä mongolien puhenäytteistä, kansanlauluista sekä -musiikista. Pälsi taas järjesteli retken arkeologisia muistiinpanoja ja kokosi kansatieteellistä esineistöä, joka myöhemmin sisällytettiin Suomen kansallismuseon Antellin kokoelmiin.
Urgassa suomalaiset saivat vieraikseen myös kaksi saksalaista upseeria, jotka olivat ratsastaneet Aasian halki matkallaan Pekingiin ja kaipasivat eurooppalaista seuraa. Vierailun huipennukseksi Pälsi muisteli, että suomalaiset ja saksalaiset olivat kovasti yrittäneet juoda toisensa pöydän alle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Aroilla ratsasteli noihin aikoihin muitakin eurooppalaisia sotilashenkilöitä tekemässä nimellisesti tieteellisiä ja pääasiassa sotilaallisia havaintoja. Muiden muassa eräs tsaarin armeijan upseeri Carl Gustaf Emil Mannerheim vaelsi vuotta aiemmin hieman etelämpänä tiedustelumatkallaan Pekingiin. Ramstedtia ja Pälsiäkin oli yritetty värvätä tekemään sotilaallisia havaintoja, mistä he olivat kuitenkin kohteliaasti kieltäytyneet. Ramstedtin ja Pälsin pitkä kotimatka Urgasta alkoi joulukuun alkupäivinä 1909. Matkalaiset kulkivat vastakkaiseen suuntaan samaa reittiä kuin tullessaan, ensin rattailla ja lumen tultua rekikyydillä. Verhneudinskista otettiin juna kohti koti-Suomea joulun alla, ja joulu 1909 vietettiin jossain Siperian radalla. Helsinkiin Ramstedt ja Pälsi saapuivat lopulta uuden vuosikymmenen kynnyksellä, 29.12.1909.
Kirjoittaja on Mongoliassa kenttätutkimuksia tekevä arkeologi ja maantieteilijä, joka työskentelee Oulun yliopistossa (Domestication in Action -projekti) sekä Helsingin yliopistossa (Mannerheim-linjan arkeologiaa -projekti). Hän ja mongolialainen arkeologi Jamsranjav Bayarsaikhan kulkevat kesällä 2019 Ramstedtin ja Pälsin matkareitin uudelleen ja dokumentoivat arkeologiset kohteet uudelleen 110 vuotta myöhemmin.
12 13
Kuva 10. Ehjiä ”kiviukkoja”, joiden suihin on hierottu tupakkaa.
Kuva 9. Arkeologi Lee Broderick pitelee ”kiviukon” irtilyötyä ja palasista koottua päätä paikallaan.
Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny Rönnqvist
Mongolian uutisista saksittua
Kevätsiivous Ulaanbaatarissa
Jokavuotinen pääkaupungin ”suuri puhdistus” tapahtui 21.4.2018. Kaupungin asukkaita kehotettiin keräämään roskia, puhdistamaan julkisten rakennusten julkisivuja, ikkunoita ja ovia sekä maalaamaan kaupungin penkkejä ja roskakoreja. Tähän 90 minuutin tempaukseen osallistui 3296 valtion virkamiestä ja tuhansia yrityksiä ja yksityisiä kaupungin asukkaita.
Tänä vuonna on kulunut 200 vuotta, kun venäläinen tiedemies G.I. Spaski löysi vuonna 1818 läheltä Kharkhira-jokea kivipaaden, johon on hakattu tiettävästi vanhin Tšingis-kaanin nimen sisältävä (vanha)mongolinkielinen teksti. Siksi Ulaanbaatarin Kansallismuseossa pidettiin tapahtumaan liittyvä näyttely. Kyseinen kivipaasi kuljetettiin aikanaan ensin Nertshinskiin ja sieltä vuonna 1832 Pietarin Eremitaasiin, missä alkuperäistä paatta nykyään säilytetään. Ulaanbaatarin näyttelyn paasi on kopio tästä. Sen tekstissä kerrotaan, että Tšingis-kaanin veljenpoika Yesunge todennäköisesti vuonna 1225 ampui jousellaan nuolen huikean 335 daldin (536 metrin) etäisyydelle. Kirjoituksen alussa on suurkaani nimeltä mainittuna.
Mongoliassa on myös keskusteltu Tšingiskaanin syntymävuodesta. Vuonna 2012 määrättiin presidentinasetuksella, että hänen syntymäpäiväänsä on vietettävä ensimmäisen talvikuukauden ensimmäisenä päivänä eli marraskuun
1. päivänä, jota kutsutaan “Ylpeyden päiväksi”. Nyt jotkut tutkijat ovat kuitenkin päätyneet siihen, että syntymäpäivä olisi itse asiassa ollut
7.7. vuonna 1162. Eri lähteisiin perustuen väitetään, että on mahdotonta, että asiakirjoissa mainittu Temudžinin syntymään liittyvä sotaretki olisi tapahtunut talvella, koska talvisin nomadit eivät niihin vielä tuolloin ryhtyneet. Nähtäväksi jää, muutetaanko edellä mainitun juhlapäivän ajankohtaa. Toistaiseksi presidentti Battulga ei ole tähän riitaan reagoinut.
Poliittiset asenteet
Jokavuotisessa gallup-kyselyssä tiedusteltiin
1200 kansalaiselta ympäri maata, mitä mieltä he ovat Mongolian taloudellisesta, poliittisesta ja sosiaalisesta tilanteesta. Vastaajista 47,5 % piti maan taloudellista tilannetta huonona. Työttömyys, joka on 37,4 %, oli vastaajien mielestä maan suurin ongelma. Vastaajista peräti 57,1 % oli sitä mieltä, ettei poliittisia
puolueita tarvittaisi lainkaan, vaan tilalla pitäisi olla vahva presidentti. Politiikkojen Toptenlistalla suosituimmat olivat Battulga (33,6%), Enkhbayar (20,8%) ja Ganbaatar (19,8%).
Puitten istutus
Vuonna 2010 annetun presidentinasetuksen mukaan vietetään joka vuoden touko- ja lokakuussa ”kansallinen puunistutuspäivä”.
Tänä vuonna koululuokat, yritykset, järjestöt ja viranomaiset, mukaan luettuna presidentti Battulga, osallistuivat puitten istuttamiseen puistoihin ja viheralueille. Vuosina 20102017 on tällä tavalla istutettu jo noin 10,5 miljoonaa tainta. Näinä vuosina tempauksiin on osallistunut 270 000 kansalaista sekä 68 900 yritystä ja organisaatioita. Istutetuista taimista 7,8 miljoonaa ovat ehtineet varttua puiksi. Nyt muistutettiin, että istutetut puut tarvitsevat jatkossakin kastelemista ja hoitoa.
Uusia suurlähettiläitä
Suuri valtiohuraali vahvisti 17. toukokuuta tapahtuneessa istunnossaan neljän hallituksen ehdottaman uuden suurlähettilään nimittämistä. Näiden joukossa oli Mongolian Ruotsin uusi suurlähettiläs, rva O. Enkhtsetseg, joka siis astuu tähän virkaan O. Enkhsaikhanin jälkeen. Muistutettakoon, että rva Enkhtsetseg on sivuakkreditoitu myös Suomeen. Uusille suurlähettiläille pitämässään puheessa presidentti Battulga kehotti heitä tekemään kaikkensa Mongolian maineen levittämiseksi maailmalla sekä edistämään nuorten mongolialaisten opiskelumahdollisuuksia ulkomailla. Suurlähetystöjen ovien on myös oltava säännöllisesti avoinna yleisölle.
Samana päivänä vanha ystävämme, entinen ulkoministeri L. Purevsuren esitti akkreditointikirjeensä Vatikaaniin Mongolian Pyhän Tuolin suurlähettilääksi Roomaan. Akkreditointisere-
moniassa olivat läsnä paavi Franciscus ja monet korkeat virkamiehet. Molemmat osapuolet sopivat, että mongolistiikan tutkijat pääsisivät Vatikaanin arkistoon tutkimaan Mongolian suurvallan aikaisia siellä säilyneitä asiakirjoja.
Euroopan Unionin lähetystö Mongoliaan
Vaikka Mongolian ja EU:n välillä vuodesta 1989 alkaen on ollut diplomaattisuhteita, niin tähän saakka EU:n edustus on tapahtunut Pekingissä sijaitsevan suurlähetystön kautta. Nyt asia muuttuu, sillä 29.5. uusi EU:n Mongolian suurlähettiläs Traian Laurantju Hristea esitti Ulaanbaatarissa akkreditointikirjeensä presidentti Battulgalle. Hristea mainitsi, että hän on iloinen saadessaan palata Mongoliaan, joka on hänelle tuttu jo hänen opiskeluvuosiltaan. Ensi vuonna tulee siis kuluneeksi 30 vuotta diplomaattisuhteiden solmimisesta.
Uusi EU:n Mongolian suurlähettiläs Traian Laurantju Hristea esittää.akkreditointikirjeensä presidentti Battulgalle
14
Tšingis-kaan kivikirjoitus ja syntymäpäivä
L. Purevsuren ja paavi Franciscus.
Mongoliaan oma öljynjalostamo
Tähän saakka Mongolialla ei ole ollut omaa öljynjalostamoa, ja maa on ollut täysin riippuvainen tuonnista, lähinnä venäläisestä öljystä. Nyt tulee muutos, sillä 22.6. laskettiin peruskivi Mongolian ensimmäiselle omalle öljynjalostamolle, joka sijaitsee Dorndod aimagissa. Jalostamolla, joka aloittaa toimintansa vuonna 2022, tulee olemaan
1,5 milj. tonnin vuotuinen raakaöljyn kapasiteetti eli noin 30 000 tynnyriä päivässä. Kustannusarvio projektille on 1,35 miljardia dollaria. Siitä
1 miljardi rahoitetaan Intian Export-Import pankin antaman luoton turvin.
Naadam 2018
Kuluvan vuoden Naadam alkoi 11.7. ja mainittakoon että tämän vuoden juhla perustuu seuraaviin vuosipäiviin: 2227 vuotta Mongolian ensimmäisestä valtiorakennelmasta, 812 vuotta Mongolian suurvaltakunnasta, 107 vuotta vapautusvallankumouksesta ja 97 vuotta kansanvallankumouksesta.
Jo 7.7. alkaneessa Uriankhai-jousiammuntakilpailussa vei voiton Tukhuunii Ochiroo BayanUlgii-aimagista. Hänen 30 nuolestaan 27 osui mustaan ja hänelle myönnettiin voittajana arvonimi ”Ulsyn Mergen”. Kilpailuun osallistui 200 jousiampujaa, mutta naisille kilpailu ei ollut sallittu.
Itse Ulaanbaatarin keskusstadionilla Naadam vietettiin perinteisin menoin muun muassa painiotteluin ja tapahtumaan kuului tietenkin myös ratsastuskilpailu. Naadamin suosio on jatkuvasti kasvanut siten, että keskusstadionilla oli varsinkin avajaispäivänä paikkapulaa. Myös kysyntä ulkomailla on lisääntynyt. Tänä vuonna 110 matkanjärjestäjää tarjosi noin 12 000 paikkaa keskusstadionin avajaisiin. Koska paikkoja ei ollut läheskään riittävästi, niin lippujen hinnat ovat kohonneet rajusti. Sosiaalisessa mediassa tarjottiin lippuja jopa 200 000 tugrikin (n. € 70) hintaan. Onkin pohdittu uuden stadionin rakentamista. Toinen vaihtoehto olisi avajaisten jakaminen kahdelle päivälle, mikä ei ole kuitenkaan kaikkien mielestä toimiva ratkaisu.
Ikuinen taivas -festivaali
Mongolialaisten nomadikansojen taide- ja kulttuurifestivaali ”Munkh Tenger” (Ikuinen Taivas) pidettiin Ulaanbaatarissa 6–8.7. Mongolialaisten lisäksi tapahtumaan osallistui noin 200 taiteilijaa Sisä-Mongoliasta, Xinjiangin uiguurialueelta, Khukh Nuur-provinssista, Burjatiasta, Tuvasta, Altaista, Kalmukiasta ja Jakutiasta Sahan tasavallasta. Tapahtumassa oli näyttelyiden ja elokuvaesitysten lisäksi kansanmusiikin konsertteja sekä perinteisten mongolialaisten vaatteiden muotinäytös.
Ensimmäinen yleinen polkupyörävuokraamo
Kesän aikana Ulaanbaatarissa vihittiin käyttöön Mongolian ensimmäinen mobiililaitteilla toimiva pyöränvaurausjärjestelmä. Kyseessä on Nickel Gamba -nimisen yhtiön hanke. Ensi vaiheessa käytössä on noin 250 pyörää ja 14 pyöräasemaa pitkin kaupunkia. Rekisteröinti tapahtuu luottokortin avulla ja maksaa 10 000 tugrikia (n. 3,5 ). Maksu puolesta tunnista on 500 tugrikia eli n. 20 senttiä. Toivotaan että pyörien käyttö vähentäisi osaltaan Ulaanbaatarin aika ajoin vaikean saastuneen ilman ongelmaa. Vuodeksi 2020 on kaavailtu, että jo 2000 pyörää ja 150 pyöräasemaa olisi käytössä.
Uusi koulutuskeskus Tšingis-kaanin lentokentälle
Mongolian kansallinen lentoyhtiö MIAT on 20.9. ottanut käyttöön uuden koulutuskeskuksen Tšingis-kaanin lentokentän yhteydessä. Tästä lähtien voidaan sekä lentäjiä että matkustamohenkilökuntaa kouluttaa Mongoliassa. Aiemmin koulutus on tapahtunut pääasiassa Venäjällä ja Etelä-Koreassa. Uusi koulutuskeskus antaa myös mahdollisuuden kouluttaa ulkomaalaisia lentäjiä Mongoliassa. MIAT:lle tulee koitumaan huomattavia säästöjä. Kun Ulaanbaatarin lentokenttä kohta muuttaa rakenteilla olevaan uuteen paikkaan Khusight-Taliin, niin vanha lentokenttä jäisi paitsi paikallisliikenteen myös uuden koulutuskeskuksen käyttöön.
Suomi-Mongolia -yhteiskokous Helsingissä
Muutaman vuoden välein pidettävä Suomen ja Mongolian välinen talouden, tieteen ja teknologian alan yhteiskokous pidettiin Helsingissä syyskuun 9. päivänä 2018. Siinä keskusteltiin yhteistyön ajankohtaisista alueista ja niiden kehittämismahdollisuuksista.
Suomen osalta kokousta johti ulkoministeriön taloudellisista ulkosuhteista vastaava alivaltiosihteeri Markku Keinänen, kun taas Mongolian valtuuskuntaa johti työ- ja sosiaaliministeriön varaministeri S. Mungunchimeg. Kokoukseen osallistui myös Suomen kunniakonsuli Henrik Jankes.
Tällä kertaa luotiin katsaus aikaisempien vuosien yhteistyöhön metsä- ja kaivosalalla sekä
Mongolian esittämiin kiinnostuksen kohteisiin mm. sosiaali- ja terveyssektorilla. Suomi ja Mongolia totesivat kiinnostuksensa tutkia yhteistyön mahdollisuuksia mm. kaivos- ja energia-alalla.
Myös vesihuollon ja viemäröinnin ongelmiin etsittiin ratkaisua. Mongolia haluaa tutustua myös paremmin Suomen sosiaaliturvamalliin ja sosiaaliturvan rahoitukseen sekä ikääntyvän väestön ongelmien ratkaisuun.
Varsinaisten keskustelujen ulkopuolella Mongolian suurlähetystön edustaja oli kiinnostunut kuulemaan mahdollisuuksista osallistua Helsingin joulumarkkinoille. Hän ideoi, että joulumarkkinoille voitaisiin pystyttää jurtta, jossa tarjoiltaisiin mm. mongolialaista ruokaa. Suomen puolesta kerrottiin että tämän osalta pitäisi löytää oikea taho, joka vastaa joulumarkkinoiden suunnittelusta ja organisoinnista. Tämähän olisi hyvä yhteistyömuoto, jossa SuomiMongolia -seuralla voisi olla aktiivinen rooli.
Tiedot: Eevamaria Mielonen, Itäisen Aasian yksikkö, Ulkoministeriö
Ronny Rönnqvist
17 16
Munkh Tenger -festivaalikulkue.
G. J. Ramstedt Mongoliassa vuonna 2018
Martti Kaartisen ja Niklas Kullströmin ohjaama elokuva G.J. Ramstedtin maailma kiersi yhdessä ohjaajien ja työryhmän kanssa kaksi viikkoa Mongoliassa. Elokuva vietiin samoihin paikkoihin, joissa Gustaf John Ramstedt aikoinaan kiersi kielitieteellisillä tutkimusmatkoillaan ja jossa elokuva kuvattiin keväällä 2016. Kuluvana vuonna elokuva on esitetty kansainvälisillä festivaaleilla mm. Suomessa, Tanskassa, Saksassa, Puolassa, Meksikossa, Yhdysvalloissa, Nepalissa, Alankomaissa ja Isossa-Britanniassa.
Pitkän valmistelun jälkeen dokumenttielokuva G.J. Ramstedtin maailma sai Mongolian ensi-iltansa vanhassa kulttuuripalatsissa Kharkhorin pienessä kylässä, muinaisen Karakorumin nykyisillä sijoilla. Ramstedt ei itse aikoinaan päässyt paikalle, vaikka suunnitteli matkaa kylän viereiseen Erdene Zuun luostariin. Nyt vuonna 2018 hän esittäytyi paikallisille heidän kommunismin kauden kulttuuripalatsinsa lavalle pystytetyltä valkokankaalta.
Valmistelu tälle Kharkhorista startanneelle kiertueelle, joka jatkui Tsetserlegiin, Khairkhanin pieneen kylään, Bulganiin, Erdenetin kaivoskaupunkiin, Darkhaniin ja lopulta pääkaupunkiin Ulaanbaatariin, kesti yli vuoden. Sitä edelsi ohjaajien esituotanto-matka Mongoliaan noin kuukautta aiemmin. Tuolloin äänitettiin
G.J. Ramstedtin maailman mongolinkielinen versio yhdessä näyttelijä Baljinnyamyn Amarsaikhanin kanssa. Samalla hitsattiin teline valkokankaalle ja sovittiin yhteistyöstä mongolialaisen jazz-duon kanssa, joka liittyi kiertueelle tuomaan yleisölle Ulaanbaatarin uuden aktiivisen jazz-genren viimeisimpiä säveliä.
Mongolian kulttuuritarjonta keskittyy paljolti pääkaupunkiin. Ohjaajien tarkoituksena oli viedä
teksti: MARtti kAARtinen kuvAt: niklAs kullstRöM
elokuva ihmisten nähtäväksi näille syrjään jääville paikkakunnille. Samalla haluttiin sulkea ajallinen ympyrä, jossa yleisö näki esi-isiensä parissa yli sata vuotta aiemmin kielenkeruumatkoilla käyneen
G.J. Ramstedtin tämän päivän tutussa ympäristössä kuvatussa elokuvassa. Ihmisille haluttiin antaa oivallus heidän oman ympäristönsä historiallisesta ainutlaatuisuudesta elokuvassa, joka nyt näytettiin heille samoilla kuvauspaikoilla. Ajasta, joka edelsi Mongolian kommunistista modernia periodia.
Elokuvan jälkeisissä keskusteluissa nousi esille Ramstedtin muistelmien ainutlaatuisuus historiallisena dokumenttina mongolialaisille itselleen. Kommunistisen kauden värittämä historiankirjoitus ei ole aina tarjonnut luotettavinta lähdettä nyt menneisyyttään niin kiihkeästi etsiville mongoleille. Ramstedtin havainnointikyky ja hänen kielenkeruumatkoihinsa perustuva kulttuurinen tuntemus ja sen kirjaaminen on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä Mongolian menneisyyteen.
Samasta asiasta keskusteltiin elokuvan New Yorkin Scandinavian Housen esityksen jälkeen yhdessä Ramstedtin muistelmat kääntäneen professori Saruul-Erdene Myagmarin kanssa sekä Suomen Washintonin suurlähetystössä järjestetyn näytöksen jälkeen, johon osallistui myös Mongolian Yhdysvaltain suurlähettiläs. Historioitsijana hän oli kirjoittanut Ramstedtista ja hänen merkityksestään Mongolian itsenäisyydelle, jota hän piti suuressa arvossa. Professori Saruul-Erdene Myagmarin kääntämän Seitsemän retkeä itään ensimmäinen painos on jo loppuunmyyty Mongoliassa.
G.J. Ramstedtin maailma, jota Mongoliassa esitetään nimellä ”Рамстедтын Eртөнц” sai Ulaanbaatarissa paljon huomiota. Ohjaajat esiintyivät eri televisiokanavilla ja radiossa pu-
humassa elokuvan ja Ramstedtin merkityksestä Mongoliassa. Suurelle yleisölle Ramstedt oli täysin tuntematon. Hänen merkityksensä mongolin kielelle herätti ihmisissä suurta kunnioitusta. Samalla elokuvan ajallinen perspektiivi, joka sitoi maan menneisyyden nykypäivään nousi usein keskustelun aiheeksi. Maan asema Venäjän ja Kiinan välissä on mongoleille jatkuva huolenaihe. Myös nyt unohdetut menneisyyden viisaudet, jotka sitoivat ihmiset osaksi ympäristöään kunnioittaen sitä uskonnollisella vakaumuksella toivat esille selvästi talouteen ja rahaan perustuvan kulutuskäyttäytymisen ongelmat. Kiinan estoitta lainaama raha on saanut ihmiset sokaistumaan asioiden tärkeysjärjestyksestä. Asiaa vakavasti pohtivien ihmisten parissa pelätään takaisinmaksupäivän olevan Kiinan strategia puuttua Mongolian autonomiaan.
Kiinan ja Mongolian vaikeasta suhteesta saatiin myös konkreettinen esimerkki kun Kiinan valtion sensuuri kielsi G.J. Ramstedtin maailman esittämisen Kiinassa. Elokuva oli valittu maan suurimman dokumenttielokuvafestivaalin pääkilpailusarjaan. Se ei kuitenkaan läpäissyt valtion sensuuria. Syy tähän löytyi mm. elokuvassa esitetyistä kohtauksista, joissa todetaan Mongolian olevan itsenäinen maa. Kiinan valtiojohto ei ole tästä samaa mieltä, vaan asiaa pidetään monitulkintaisena. Tämä on Mongolian eliitille ollut selvää jo pitkän aikaa. Heidän suhtautumisensa asiaan vaikuttaa kuitenkin vaihtelevan riippuen
Kiinan tarjoamasta henkilökohtaisesta taloudellisesta hyödystä kunkin toimijan kohdalla. Puolivälissä kiertuetta mukaan liittyi elokuvaan musiikin säveltänyt Rasmus Hedlund. Hän soitti kolme ambient-konserttia, joista osa tapahtui heti elokuvan näytöksen jälkeen. Ulaanbaatarissa järjestettiin kiertueen viimeinen näytös, jonka jälkeen elokuva jäi teatterilevitykseen muutaman viikon ajaksi. Suurehkon mediahuomion ansiosta se saavutti ihmisten mielenkiinnon tavalla, joka toi dokumenttielokuvan kaupallisen elokuvateatterin ohjelmistoon ensimmäistä kertaa Mongoliassa.
G.J. Ramstedtin maailmasta on nähtävissä Yle Areenassa sekä suomen- että ruotsinkielinen versio Frank Skogin ääni-näyttelemänä. Elokuva voitti Meksikossa Monterreyn elokuvafestivaaleilla parhaan kansainvälisen dokumentin palkinnon. Se on kiertänyt ja kiertää edelleen kuukausittain useilla kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.
18 19
Kuvausryhmä ja kuvattavat tutkivat kuvauskopteria kuvausten välissä keväällä 2016.
Elokuvan näytös Tsetserlegin kaupungin kulttuuripalatsissa syyskuussa 2018.
Sauli Heikkilä: Kiehtova kurkkulaulu
Aviador 2018. 143s.
Kerrankin kirjan nimi, joka osuu oikeaan. Kuinka kiehtova onkaan tuo merkillinen mörinä, jonka päällä pyörii kirkas huilu: se kuulostaa mystiseltä, jopa eläimelliseltä, ja tuntuu vaaralliselta. Se takuulla vahingoittaa äänielimiä. Ei sovi suomalaiselle.
Sauli Heikkilä on höömeillyt intohimoisesti jo yli kaksi vuosikymmentä ja tämän antamalla ymmärryksellä riisuu asian ympäriltä turhat mystiikat ja ennakkoluulot. Hän on sitä mieltä, että kurkkulaulu on arkinen asia, jonka oppii kuka tahansa. Ja teos on niin hyvin kirjoitettu ja havainnollinen, että luulenpa, että kukaan ei voi olla vakuuttumatta asiasta.
Kirjassa on kolme osaa: ensimmäinen kertoo kirjoittajan matkoista kurkkulaulun sydänmailla Tuvassa, Altaissa, Hakassiassa, Mongoliassa ja Kiinan Sisä-Mongoliassa. Toisessa osassa esitellään kurkkulaulun historiaa, kurkkulaulualueita, soittimia sekä entisiä ja nykyisiä esittäjiä. Kerrotaan, kuinka kurkkulaulusta tuli 1990-luvulla kansainvälisesti tunnettua ja kuinka se silloin valloitti Suomenkin. Oma yhdistys Suomen Kurkkulaulajat ry perustettiin 1997.
Kirja huipentuu kolmanteen osaan, jossa käydään tarkasti läpi ihmisen äänielimet ja yläsävelten olemus. Ja sitten: seitsemän askelta kurkkulauluun. Yksinkertainen jokaihmisen oppijakso harjoituksineen. Tekemällä opitaan yläsävellaulu sekä kurkkulaulun kolme päälajia: kargyra, höömei ja sygyt. Rohkaisevasti kirjoitettua tekstiä. Mutta lopussa kiitos seisoo: internet-osoite (www.kurkkulaulu.fi), jossa sijaitsee seitsemän opetusvideota! Kirjoittaja istuu jurtassa ja demonstroi erittäin havainnollisesti ja rennosti mutta määrätietoisesti kirjan opetukset. Videoiden avulla kuka tahansa todellakin pääsee hyvään alkuun.
Siitä syntyy suositus: tämä kirja kannattaa hankkia! Mutta katso ensin videot ja ota vähän tuntumaa omakohtaiseen höömeilyyn. Mene sitten kirjan sivulle 63, katsele kaikessa rauhassa kurkkulaulun karttaa ja selaa sieltä täältä kirjoittajan hienonhaperoisia piirroksia. Pääset tunnelmaan. Sitten lukaise kirja kertaalleen läpi, sitten tarkemmin sitä, mikä kiinnostaa. Kirjassa on paljon yksityiskohtaista tietoa ja lukuisia kiehtovia nimiä. Niitä kannattaa maistella kaikessa rauhassa. Ja sitten taas välillä opetusvideot ja omakohtainen kurkkulaulu.
Vaikka et aikoisi kurkkulaulajaksi, kurssi kannattaa ehdottomasti käydä. Tunnistat äänesi rajattomia mahdollisuuksia ja tunnet itseäsi aimo annoksen aiempaa enemmän! Tai jatka pidemmälle. ”Kurkkulaulu on elämäntapa”, sanoo Sauli Heikkilä.
Heikki lAitinen kirjoittaja on Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmän emeritusprofessori
