Ulaanbaatarista Tsetserlegiin ja takaisin – kohtaamisia
Mongoliassa kesällä 2017
Mongoleilla, niin kuin meillä suomalaisillakin, on oma kansallinen tarinansa, jolla ylläpidetään kansallista identiteettiä. Tuon usein hyvinkin yhdenmukaisen kansallisen tarinan rinnalla ovat yksittäisten ihmisten omat elämäntarinat. Ne saattavat tukea yhteistä tarinaa tai kriisiyttää sen. Kun kesäkuussa 2017 teimme Malmin seurakunnan 20-henkisen ryhmän kanssa matkan Mongolian Ulaanbaatariin ja Tsetserlegiin, olin kiinnostunut sekä tuosta yhteisestä kansallisesta tarinasta että henkilökohtaisista elämäntarinoista. Miten Tšingis-kaani on läsnä Mongoliaan liittyvissä kansallisissa kertomuksissa tai yksittäisten ihmisten elämäntulkinnoissa? Tai miten Mongoliassa tulkitaan moniarvoista yhteiskuntaa? Entä minkälaisia kertomuksia vähemmistöillä on yhteiskunnan moniarvoisuudesta?
Kun tiistaiaamuna 6.6. laskeuduimme Ulaanbaatarin lentokentälle, ei ollut enää epäselvyyttä, minkä varassa mongolien kansallinen identiteetti lepää: ”Chinggis Khan” luki lentokentällä suurin latinalaisin kirjaimin. Nyt Mongoliassa voisin päästä aavistelemaan, miten Tšingis-kaanin merkitystä tulkitaan täkäläisessä arkisessa elämässä ja historiankirjoituksessa?
Reilun viikon matkallamme oli tarkoitus tavata kahta Mongolian vähemmistöä, vammaisia ja kristittyjä. Olimme lähteneet liikkeelle Helsingin Malmilta, jossa luterilainen seurakuntamme tukee Mongolian Tsetserlegissä olevaa vammaisten toimintakeskusta. Noin 20 hengen porukkamme
tarkoituksena oli käydä tutustumassa tuohon tukikeskukseen ja muutamaan paikalliseen luterilaiseen seurakuntaan. Lisäksi matkamme sisältäisi annoksen historiaa ja kansallista kulttuuria sekä ripauksen luontomatkailua.
Ensimmäisen häivähdyksen Mongolian kulttuurista saimme oikeastaan jo Moskovan lentokentällä. Kanssamme Ulaanbaatariin lensi näet mongoliseurue, joka oli pukeutunut upeisiin kansallisiin asuihin. Lentokoneen laskeutuessa saatoimme aavistaa jotakin maan vuoristoisuudesta ja loputtomista aroista. Myös jurtat näkyivät jo lentokoneen ikkunasta.
Maahantulomuodollisuudet olivat kevyet, rahanvaihto edellytti jonottamista, mutta
Saku Toiviainen
Juha Huusko
tilausbussin ei tarvinnut kauan meitä odottaa. Bussinkuljettajamme osoitti ammattitaitonsa sekä Ulaanbaatarin kaupunkiliikenteessä että aroilla, joissa jo ajouran valinta vaatii taitoa ja kokemusta. Kuljettajamme järjesti meille viikon aikana myös retkilounaspaikan, jurtan, jossa saimme suojaa nousevalta hiekkamyrskyltä.
Kierros Ulaanbaatarissa
Gandanin luostarialueella ihastelimme arkkitehtuuria ja nauloitta rakennettuja kattoja. Luostarin aamun rukoushetkestä jäin miettimään kehollisuuden ja uskonnon transsendenttisen elementin välistä yhteyttä. Minkälainen tuo yhteys on yleensä ja minkälainen se on uskontoa harjoittavassa buddhalaisessa tai minussa, joka olen kristitty. Miten uskonnon ei-sanallinen elementti ilmenee konkreettisissa tai fyysisissä elementeissä, esimerkiksi uhrisavuissa, rukouslapuissa, -myllyissä ja -asennoissa? Tai miten se ilmenee minulle tutummissa, oman uskontoni fyysisissä elementeissä?
Varsinaisesti päivä täyttyi Ulaanbaatarin kaupunkiin tutustumisesta nuoren Hulgeenimisen oppaamme johdolla. Kävimme tietysti Sühbaatarin aukiolla (2006–2016 Tšingiskaanin aukio), jossa huomio kiinnittyi patsaiden ohella juhla-asuiseen nuorten joukkoon. He olivat BA-tutkinnon suoritettuaan kokoontuneet Tšingis-kaanin -patsaan jalkojen juureen.
Mongolian kansallismuseon edessä on patsas, joka koskettavalla tavalla kuvaa Stalinin vainojen ahdinkoa. Kansallismuseossa Hulgeeoppaamme keskittyi kuitenkin mongoli-imperiumin esittelyyn. Lähihistoriasta, Mongolian kansantasavallan ajasta, hän ei kertonut mitään, eikä siitä kertovaan osastoon tutustuminen mahtunut meidän kierrokseemme. Vaikka oppaamme habitus ja pukeutuminen toivat mieleen kenet tahansa urbaanin nuoren miehen, hän korosti olevansa maalaispoika, joka ei pidä kaupungista. Hulgee opiskeli historiaa, mutta suhtautui epäillen kriittiseen historiantutkimukseen. Todellinen tieto kansan historiasta kulkee hänen mukaansa perimätiedossa, ta-
5
Malmin retkeläiset Tsetserlegissä. Taustalla vammaisten toimintakeskus. Kuva: Janne Sironen
rinoissa, joita sukupolvet siirtävät seuraaville sukupolville. Koska mongolit ovat alun perin organisoituneet klaaneiksi, Hulgee suhtautui kriittisesti monipuoluejärjestelmään perustuvaan demokratiaan. Hän toivoi mongolien löytävän oman tiensä, jonka juuret olisivat heidän omassa historiassaan. Tšingis-kaanin suuret teot yhdessä maaseutumaisen elämäntavan kanssa muodostivat Hulgeen tulkinnassa mongolien identiteetin ja elämäntavan ytimen.
Elämää yhteiskunnan laidalla
Entä jos maaseutumainen, vapaan paimentolaisen elämä ei enää ole mahdollista? Voiko oikean kansallisen identiteetin projisoiminen menneeseen olla myös yhteiskunnallisen muutoksen esteenä? Mitä on ajateltava niistä ihmisistä, jotka köyhyyden ja karjatalouden katastrofien vuoksi etsivät elantoaan Ulaanbaatarin suurkaupungista? Miten kansallinen identiteetti on sovitettavissa urbaaniin maailmaan?
Kysymykset pyörivät mielessäni, kun vierailin kahdessa perheessä Ulaanbaatarin laidalla Gerin jurttakylässä. Gerissä on jurttia mutta myös pelti- tai puuasumuksia. Meille kerrottiin, että alueella asuu 300 köyhää perhettä, joista 12 perhettä on ilman isää tai äitiä. Kunnallistekniikkaa ei ole tankkiautoilla hoidettua vedenjakelua
lukuun ottamatta. Vaatimattomissakin kodeissa on TV, joissakin jopa nettiyhteys tietokoneineen. Vierailumme oli Ulaanbaatarin sosiaalitoimen ja paikallisen luterilaisen «Sain medeen» -seurakunnan koordinoima. Jakauduimme viiteen ryhmään, joista jokaiseen tuli suomalaisten lisäksi edustus sekä sosiaalitoimesta että paikallisesta seurakunnasta. Kukin ryhmä kävi kahdessa sosiaalitoimen valitsemassa perheessä. Ensimmäisessä asumuksessa meidät vastaanotti isä. Hän oli työtön, mutta hänen vaimonsa oli töissä kaupungissa. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi tytär, tyttären mies ja näiden sylivauva. Myös toisessa perheessä oli kolme sukupolvea, isoäiti, tytär ja tyttären lapset. Veimme terveisinämme vehnäjauhoja, ruokaöljyä, vaatteita ja lasten leluja. Jurtat oli ympäröity aidalla, ja aidan takaa kuului poikkeuksetta koiran haukuntaa. Kun tulimme portille, paikalliset huutelivat sisäpuolella oleville varmistaen, että voimme astua portista sisään, ja että pihaa vahtiva koira on varmasti kiinni. Jurtan pihassa lapset leikkivät vesisotaa, niin kuin kaikkialla maailmassa. Aikuisten maailmaa painoi huoli toimeentulosta ja tulevaisuudesta. Työtä ei ole, vuokrasuhteen jatkuminen on epävarmaa, ja arki huolineen ja ponnisteluineen vie voimat - identiteetin pohtiminen tuntuu aika kaukaiselta luksukselta.
Kristityt - kansallisen
kulttuurin uhka?
Mongolian luterilaiset seurakunnat muodostivat reformaation 500-vuotisjuhlavuoden merkkipäivänä 31.10.2017 Mongolian evankelisluterilaisen kirkon (MELC). Niissä kahdessa kodissa, joihin ryhmäni toivotettiin tervetulleeksi ja joissa vierailin, perheenjäsenet olivat esineistöstä päätellen buddhalaisia. Oliko oikein, että läheinen luterilainen seurakunta toi niihin oman tervehdyksensä? Sopiiko kristinusko
6
Gerin asukkaita.
Juha Huusko
Mongoliaan? Kuka uskonnon sopivuuden tai sopimattomuuden määrittelee?
Mongolien joukossa on ollut kristittyjä yli 1000 vuotta. Silti kristinuskon ja kansallisen kulttuurin suhteesta käydään välillä kiivastakin keskustelua. Nimenomaan kristinusko nähdään usein «tuontitavarana», vaikka lamalaisuuden juuret ovat Tiibetissä, ja Mongolian buddhalaiset yhteisöt saavat tukea muun muassa Englannista, Japanista ja Etelä-Koreasta. Kuinka suuren ja kenen määrittelemän kulttuurisen uhan alle 2 %:n kristitty vähemmistö Mongoliassa muodostaa? Ovatko mongolikristityt uhkana omalle kansalliselle kulttuurilleen?
Kun Neuvostoliitto romahti, sen etupiiriin kuulunut Mongolian kansantasavalta jäi keskelle arvotyhjiötä. Ulaanbaatarin teologisen korkeakoulun rehtori Purevdorj Jamsran Mongolian luterilaisesta kirkosta kertoo, että nimenomaan hyvin koulutetut nuoret olivat avainasemassa, kun kristinusko alkoi uudelleen levitä Mongoliassa 1990-luvun alussa. Monet nuorista osasivat tai halusivat oppia vieraita kieliä, he olivat kiinnostuneita kansainvälisistä yhteyksistä ja pystyivät hyödyntämään kehittyvää informaatioteknologiaa. Nuorilla oli kiinnostusta sekä maan sisäiseen, nuorten keskinäiseen yhteistyöhön, että maan rajat ylittävään, kansainväliseen yhteistyöhön. Leviävä kristinusko tarjosi heille kansainvälisiä yhteyksiä, mahdollisuuden opiskella englanninkieltä, ja uuden yhteisön, johon liittyä. Nuorten ohella kristinusko kiinnosti myös naisia, joita on perinteisesti pidetty eiuskonnollisena kansanryhmänä.
Jo vuonna 1990 Ulaanbaatariin tuli USA:sta, Isosta Britanniasta, Saksasta, Etelä-Koreasta ja Japanista lähinnä protestanttisten kirkkojen, vapaakirkkojen ja erilaisten kristillistaustaisten yhteisöiden edustajia. Joukossa oli yhteisöjä, joilta puuttui sekä sensitiivisyyttä ja että kulttuurinlukutaitoa. Suomalaiseen uskonnolliseen pidättyvyyteen tottuneen on vaikea niellä sitä,
että karismaattiset yhteisöt ovat nopeiten kasvavia kristillisiä yhteisöjä Aasiassa. Suomalaisen silmin näihin yhteisöihin liittyy uskonnollista imperialismia.
Vuonna 1991 Mongolian hallitus kääntyi Vatikaanin puoleen solmiakseen sen kanssa diplomaattisuhteet. Samalla hallitus toivoi, että roomalaiskatolinen kirkko lähettäisi pappeja Mongoliaan. Seuraavana vuonna paavi lähetti maahan kolme pappia, joista filippiiniläistaustainen Wenceslao Selga Padilla vihittiin 2003 Mongolian roomalaiskatolisen kirkon piispaksi. Roomalaiskatolinen kirkko Mongoliassa on piispa Padillan mukaan ennen kaikkea köyhien kirkko. Monet mongolit liitävät köyhät ja roomalaiskatolisen kirkon yhteen. Kirkon elämään osallistuvat tulevatkin yhteiskunnan alimmasta sosiaaliluokasta, ja juuri köyhien vuoksi yhteiskunnan yläluokka ei koe roomalaiskatolista kirkkoa omakseen. Roomalaiskatolinen kirkko on vuoteen 2016 mennessä toteuttanut Mongoliassa 35 sosiaalista projektia kodittomien, vammaisten, vankilasta vapautuneiden, alkoholistien, katulasten ja vanhusten parissa. Mongolian 1300 kastetun roomalaiskatolisen kirkolla on 6 seurakuntaa ja 5 muuta toimipistettä, 2 katulasten keskusta, vammaisten lasten keskus, 5 peruskoulua, tekninen koulu ja vanhainkoti. Koska Mongoliassa toimiva roomalaiskatolinen kirkko on köyhä, se on täysin riippuvainen esimerkiksi Saksan, Sveitsin ja Itävallan roomalaiskatolisilta tulevasta tuesta. 1990-luvun loppupuolelle saakka ihmisten kiinnostus kristinuskoa kohtaan oli sekä hengellistä että taloudellista. Mongolian vaikea taloudellinen tilanne 1990-luvun alussa kriisiytti ajatuksen, että muuttunut poliittinen järjestelmä toisi mukanaan nopean, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ulottuvan vaurastumisen. Taloudellinen ahdinko ja suoranainen köyhyys ajoivat ihmisiä hakemaan apua kristillisistä yhteisöistä. Toisaalta monet kirkot ja kristilliset
7
yhteisöt olivat valmiit auttamaan hädänalaisia, yhteiskunnan marginaaliin sysättyjä.
Kun mongolit hakeutuivat kristillisiin yhteisöihin 1990-luvun alkupuolella ennen kaikkea yksilöinä ja yksilöllisistä syistä, yhteisöiden humanitaarinen työ vei osallistumista entistä sosiaalisempaan ja yhteisöllisempään suuntaan. Esimerkiksi sellaiset, jotka ovat paenneet seurakunnan yhteyteen alkoholismia tai lähisuhdeväkivaltaa, ovat löytäneet uudesta yhteisöstään vastaavassa elämäntilanteessa kamppailevia ihmisiä. Seurakunnassa järjestetyt perheeseen, kasvatukseen ja lasten vaikeuksiin liittyvät kurssit ovat parhaimmillaan olleet osallistujilleen vertaistuen ja sosiaalisen kohtaamisen paikkoja. Jopa Mongolian viranomaiset ovat antaneet tunnustusta kirkkojen ja kristillisten yhteisöiden ponnisteluille yhteiskunnallisen hyvinvoinnin puolesta.
Keskustelu uskonnonvapaudesta
Vuosien saatossa kristinusko on Mongoliassa menettänyt uutuudenviehätyksensä. Joidenkin kristillisten yhteisöiden uskonnollinen suvaitsemattomuus on myös kääntänyt yhteiskuntaa kristinuskoa vastaan. Kun Mongolian perustuslaki hyväksyttiin 1992, siinä taattiin kansalaisten uskonnonvapaus. Uskonnonvapauden tulkintamallia haettiin Euroopasta, jossa uskonnonvapaus ymmärretään sekä vapaudeksi harjoittaa uskontoa (positiivinen uskonnonvapaus) että vapautta uskonnosta (negatiivinen uskonnonvapaus). Vaikka Mongolian lainsäädäntö takaa uskonnonvapauden, buddhalaisuudella on siinä erityisasema. Erityisasemaa perustellaan kansan yhtenäisyyden vaalimisella sekä maan historialla ja kulttuurilla.
Uskonnonvapauden soveltamisessa paikallisilla virkamiehillä on Mongoliassa paljon valtaa. He säätelevät voimakkaasti uskonnollisten yhteisöiden toimintaa muun muassa
tiloja, rekisteröitymistä ja ulkomaalaistaustaisten työntekijöiden palkkaamista koskevissa kysymyksissä. Vuonna 2014 Mongoliassa oli maanlaajuisesti 656 uskontojen pyhää paikkaa. Niistä 289 oli buddhistien, 266 kristittyjen (kaikki kristilliset suunnat), 28 muslimien, 21 shamanistien ja 52 muiden uskonnollisten ryhmien paikkoja. Kun väestöstä alle 2% on kristittyjä, jotkut hallintoviranomaiset ovat sitä mieltä, että prosenttiosuuksien perusteella kristillisiä kirkkoja on liikaa. Siksi uusien kirkkojen rakentamiseen on vaikea saada lupia.
Vammaistyön hankkeita
Yhteisöllisyys on keskeisesti esillä Lähetysyhdistys Kylväjän kehitysyhteistyöhankkeissa Mongoliassa (FLOM-M). Mika Laiho on aiemmin (1/2016) kertonut tässä seuran lehdessä näistä hankkeista. Kylväjällä on ollut neljä vuotta kuulovammaisten yhteistyöhanke Ulaanbaatarissa kansallisen kuulovammaisten kattojärjestön kanssa. Kun hanke päättyy vuoden 2017 lopussa, FLOM aloittaa ulkoministeriön tukeman uuden hankkeen, jonka tavoitteena on parantaa liikuntavammaisten vertaistukea ja synnytysterveyttä.
Kävimme tutustumassa näihin meneillään oleviin ja suunniteltuihin hankkeisiin Ulaanbaatarissa järjestön toimistossa. Tuosta käynnistä mieleeni jäi erityisesti kuurojen hankkeen vetäjän T.S. Amarzayan innostus ja asiantuntemus. Amarzayan mukaan vammaiset ovat saaneet äänensä kuuluviin. Heidän ohitseen ei enää puhuta samalla tavoin kuin aiemmin. He eivät ole «toisia», joiden asioita ei-vammaiset hoitavat, vaan he voivat itse vaikuttaa asenteisiin ja parantaa elämänlaatua. Amarzayan, joka itsekin on kuulovammainen, on saanut vastuulleen kuulovammaisten hankkeen vetäjän tehtävät. Vuonna 2013 alkanut hanke on edennyt lupaavasti. Mongolian kuurojen liitto on saanut
8
lahjoituksena 180 neliön toimistotilan, joka hankkeen loppurahoituksella kunnostetaan käyttötarkoitukseen sopivaksi. Tarkoituksena on myös perustaa pieni tv-studio, joka mahdollistaisi viittomakielen lisäämisen joihinkin Mongolian tv-lähetyksiin.
Kohti Tsetserlegiä
Perjantaiaamuna 9.6. lähdimme tilausbussillamme lähes 500 kilometrin matkalle kohti Arhangain maakuntaa ja sen pääkaupunkia Tsetserlegiä. Liikkeellelähtö oli odotettu, sillä monet toivoivat jo näkevänsä Mongolian luontoa ja jotakin muuta kuin suurkaupungin elämää. Tsetserleginmatkamme uusi opas, Suvdaa, oli Ulaanbaatarista ja omaksunut urbaanin elämäntavan. Hän oli kiinnostunut myös rajat ylittävästä vuorovaikutuksesta niin eteläkorealaisten kuin englantilaisten ja muiden eurooppalaisten kanssa.
Ajaessamme kohti Tsetserlegiä saimme huomata, että aroa riittää. Yksittäisiä jurttia siellä täällä, lampaita, jakkeja, hevosia ja yllättäen – kameleita. Puolen päivän aikoihin pysähdyimme syömään retkilounasta, jonka Ulaanbaatarin hotellimme oli varannut mukaamme. Alati avulias kuljettajamme järjesti meidät lounastauon ajaksi sukulaisensa jurtan suojiin, sillä jonkinlainen hiekkamyrsky oli nousemassa. Pysähdyspaikassamme pääsimme katselemaan parkissa olevia kameleita lähietäisyydeltä. Taukopaikan paikallinen käymälä sai meidät aavistelemaan, mitä vaikeuksia hiekkamyrsky, kova tuuli tai ankara pakkanen tuovat käymälän käyttöön.
Ajaessamme kohti Karakorumia nautimme kulttuurieväitä: fransiskaani Vilhelm Rubrukin matkakertomusta 1200-luvulta maustettuna
Antti Ruotsalan asiantuntevilla, Rubrukin
matkaan liittyvillä taustatiedoilla. (Teos on julkaistu suomeksi v. 2010). Pysähdyimme vain toviksi Karakorumissa aistimaan historian
havinaa. Kiinalaiset tuhosivat sen 1300-luvun lopulla, mutta sitä ennen se oli mongolien pääkaupunki tai liikkuvan pääkaupungin huollon tärkein tukikohta.
Tsetserleg ja Taikhar
Saavuimme Tsetserlegiin alkuillasta. Majoituimme Fairfieldin majataloon, jonka pitäjät ovat australialaisia. He kertovat olevansa kristittyjä ja haluavansa edistää eettistä matkailua ja tukea paikallisten asukkaiden elinkeinoja. Majatalo pyrkii tarjoamaan töitä mahdollisimman monelle paikkakuntalaiselle, ettei heidän tarvitsisi lähteä Ulaanbaatariin töitä etsimään. Majoitustoiminnan ohella majatalo organisoi esimerkiksi hevosvaelluksia, retkiä Gobin autiomaahan tai vaikka oleskelun nomadiperheessä.
Fairfieldin majatalo vastasi hyvin tarpeitamme. Ruokailimme yläkerran kokoushuoneessa, alakerran kahviossa oli tarjolla kotileivonnaisia ja erilaisia kahveja. Huoneet olivat vaatimattomat ja siistit; suihkut täyttivät tehtävänsä. Majatalon pihassa oli jurtta, jonka kuljettajamme otti asuinpaikakseen.
Reilun 20 kilometrin päässä Tsetserlegistä on merkittävä luonnon muistomerkki, Taikhar, yksinäinen kivi, joka kohoaa lähes 20 metrin korkeuteen alavalla joen penkalla. Kivessä on erikielisiä kirjoituksia lähes 1000 vuoden ajalta. Moni yrittää heittää kiven tämän valtavan kiven päälle tai kokonaan sen yli, sillä se, joka onnistuu heitossaan, tulee rikkaaksi. Erään legendan mukaan kiven alla on suuren käärmeen pää. Käärme ilmestyi yllättäen alueelle ja söi sekä ihmisiä että eläimiä. Ihmiset pelkäsivät käärmettä. Heidän naapurissaan asunut jättiläinen havahtui ihmisten pelkoon. Se otti suuren kiven ja heitti sen käärmeen päähän, ja käärme kuoli. Näkemämme kivi on juuri se, jolla jättiläinen käärmettä heitti. ”Muistona” tapahtumasta on jopa patsas Tsetserlegin kaupungissa.
9
Lähdimme vielä illansuussa kaupungille. Olimmehan viettäneet suurimman osan päivää bussissa. Kiertelimme lähikortteleita, ihmettelimme karaoke-baarien runsautta ja pistäydyimme muutamassa kaupassa. Samalla saimme konkreettisen kuvan myös Mongoliaa piinaavasta alkoholiongelmasta, joka tuo täälläkin perheisiin ja kaduille turvattomuutta ja väkivaltaa. Myöhemmin kuulimme, että Tsetserlegissä työtään tekeviä nuoria eurooppalaistaustaisia naisia on varoitettu kulkemasta yksin iltaisin kaupungin kaduilla.
Lauantain aamuohjelmaan kuului luontoretki. Ajoimme muutaman kilometrin päässä sijaitsevan joen äärelle ja jatkoimme joenvartta jalkaisin. Rohkeimmat suunnittelivat jo uimista, mutta joki vaikutti matalalta eikä «laskeutumispaikkaa» oikein löytynyt. Tsetserlegin ympärillä olevat jurttakylät saavat vetensä joesta, joka kaupungin lähellä virtailee pikkupuroina.
Vammaisten ääni kuuluviin
Lauantain varsinainen kohde oli kuitenkin vammaisten toimintakeskus, turkoosinvärinen, kaksikerroksinen kivitalo, jonka Kylväjä osti ulkoministeriön tuella vuonna 2009. Toimintakeskus antoi vammaisille näkyvyyttä: he ovat totta ja osa tätä yhteiskuntaa. Näkyvyyden ohella vammaistyön organisoituminen on avannut mahdollisuuksia sekä viranomaisyhteistyölle että vammaisjärjestöjen keskinäiselle yhteistyölle. Kehitysyhteistyöhankkeena alkanut vammaisprojekti siirtyi vuonna 2016 paikallisten käsiin ja toiminta jatkuu edelleen.
Toimintakeskuksen vammaiskomitean puheenjohtaja rouva Ganchimeg kertoi, että keskus on tavoittanut vuosien varrella lähes kaikki Arhangain läänissä asuvat 3500 vammaista ihmistä. Heistä 1200 asuu Tsetserlegissä. Keskus järjestää sekä lähinnä sopeutumisvalmennukseen verrattavia että vammaisten työllistämistä helpottavia kursseja, joihin on osallistuttu yli 3700 kertaa. Ganchimegin mukaan keskuksen toiminta on olennaisesti aktivoitunut, kun vammaisten sopeutumisvalmennus tai psykologinen tuki siirtyi vuonna 2014 ei-vammaisilta kouluttajilta vammaisille itselleen.
Ganchimeg kantoi huolta myös vammaisista lapsista, joita kiusataan paljon. Koulukiusaaminen johtaa helposti siihen, että vanhemmat ottavat lapsen pois koulusta, minkä vuoksi hän jää vaille opetusta ja ystäväpiiriä. Nyt jo aikuinen Gena kertoi, miten hän 6-vuotiaana putosi hevosen selästä ja vammautui. Vammautuimisensa vuoksi hän käpertyi kotiin eikä rohjennut solmia ystävyyssuhteita. Vammaisryhmään kokoontuminen on merkinnyt hänelle vertaistukea, uutta rohkeutta ja mahdollisuutta puhua avoimesti elämästään.
Toimintakeskusvierailu vahvisti käsitystäni vammaistyön merkittävyydestä. Työ on auttanut vammaisia saamaan äänensä kuu-
10
Taikhar-kivi.
Juha Huusko
Ganchimeg (37v) on Tsetserlegin vammaisten toimintakeskuksen johtavia työntekijöitä. Hän halvaantui puukotuksessa 2002.
luviin. Vammaisten yhteistoiminta on ollut voimaannuttavaa, sillä yhdessä he ovat pystyneet vaikuttamaan myös päätöksentekijöihin.
Keskusteluissa pursunnut ilo ja määrätietoisuus lupaisivat hyvää, kun vammaisprojekti nyt jatkuu paikallisten johtamana. Kylväjä puolestaan jatkaa kehitysyhteistyöhankettaan Arhangain alueen yksinhuoltajaäitien parissa.
”Häiriin medeen” luterilainen seurakunta
Tsetserlegissä otti meidät myös vieraakseen. Meidät toivottiin lämpimästi tervetulleiksi, kun osallistuimme yhteiseen jumalanpalvelukseen.
Jumalanpalveluksessa ja sen jälkeisellä yhteisellä
lammasaterialla kiinnitin huomiota siihen, että osallistujissa oli paljon lapsiperheitä. Mukana oli myös heitä, joita olimme tavanneet edellisenä päivänä vammaisten tukikeskuksessa.
Paikallinen luterilainen pastori Idree tekee alueella päihdetyötä. Hän on perustanut alkoholistikodin ja pyrkii alkoholihaittoja ehkäisevän
työn avulla saavuttamaan nuoria ja nuoria aikuisia. Idreen työ on tuonut seurakuntaan ihmisiä, joiden perhe-elämää alkoholismi varjostaa. Näin yhteisöstä on tullut myös vertaistuen paikka.
Luontoa ja patsaiden varjoa
Tsetserlegistä takaisin Ulaanbaatariin matkatessamme tähyilimme taivaan lintuja. Esa, ryhmäämme kuuluva biologianopettaja, oli opettanut meidät jo tunnistamaan haarahaukan. Taikhar-kivelle suuntautuvalla retkellä, jolla myös paikallinen lintuharrastaja kävi tervehtimässä, bongattiin Mantšurian kurkia. Jossakin Tsetserlegin ja Ulaanbaatarin välillä pysähdyimme ihmettelemään munkkikorppikotkia.
Ulaanbaatarissa yövyttyämme suuntasimme kohti Tereljin kansallispuistoa. Matkan varrella tutustuimme ”maailman suurimpaan ratsastajapatsaaseen”, joka yllätys-yllätys, esittää Tšingis-kaania. Patsas kertoo tietysti kuvattavan arvosta ja merkityksestä, mutta minut kävijänä se jätti kylmäksi, vaikka sen huipulta voikin tähyillä lähimaastoa. Ymmärrän, että patsas sen ympärillä olevine mongolisotureineen on myös kansallisen identiteetin ilmaus. On kuitenkin arvoituksellista, mihin todellisuuteen patsaan toivotaan katsojaa kuljettavan? Imperiumiin, johon liittyi myös tuhoa, hävitystä ja sortoa? Kansalliseen identiteettiin tai kansalliseen kertomukseen, joka yhtenäisistä kansallisista kertomuksista huolimatta on maassa kuin maassa monitulkintainen?
Tereljin kansallispuisto tarjosi monenlaista. Jo matkalla sinne täytimme lomakkeen, jonka turvin pääsisimme ratsastamaan ja vapauttaisimme sitä tarjoavan yrittäjän vastuusta, mikäli meille sattuisi jotain. Koska joukossamme oli vain muutama ratsastusta harrastava, moni spekuloi pitkään, rohkenisiko mukaan vai ei. Lopulta kaikki kuitenkin ratsastivat. Ratsastusvarusteissa olisi varmasti ollut toivomisen
11
Juha Huusko
varaa, mutta heikkoa varustustasoa kompensoi mongolien ystävällisyys ja kärsivällisyys meitä avuttomia kohtaan. Kun jokainen oli saanut hevosensa ja vieläpä onnistunut nousemaan sen selkään, pääsimme matkaan. Kanssamme ratsasti sekä aikuisia miehiä että muutamia alakouluikäisiä poikia, jotka olivat aidosti ylpeitä hevosenkäsittelytaidoistaan.
Tereljin kansallispuistossa majoituimme jurttiin. Alueen jurtista oman majapaikkani löytäminen ei tuottanut vaikeuksia, sillä oviaukon edessä kohosi – kuinkas muuten – Tšingiskaanin patsas. Tšingis-kaan ratsasti siinä keihäs kädessään, keihään kärjessä ihmisen pää. Patsaan äärellä koin sisäistä ristiriitaa. Mitä patsaalla halutaan sanoa? Entä miten tuo irtopää sopii yhteen sen kansallisen kertomuksen kanssa, että mongolit ovat rauhaa rakastavia?
Jurttakylässämme palvelu oli erinomaista. Jo saapuessamme meitä vastaan tuli kylässä töissä olevien nuorten joukko, joka tarjoutui kantamaan matkatavaroitamme. He huolehtivat myös kamiinan sytyttämisestä niille, joiden arvelivat tarvitsevan lämmitystä yöllä. Samat nuoret, jotka olivat meitä bussilta vastassa, tarjoilivat ja musisoivat illalla jurttakylän ravintolassa. Kohtasin kurkkulaulua illalla esittäneen nuoren miehen yllätyksekseni aamulla WC-tiloissa lattian ja WC:n pesussa. Tällaiset lahjakkaat, palvelualttiit ja toimeen tarttuvat nuoret ovat kuin käyntikortteja, jotka edistävät Mongoliaan suuntautuvaa matkailua.
Aamuvarhaisella tarjoutui vielä mahdollisuus kiivetä läheisille vuorille ihmettelemään ja ihailemaan luonnon kauneutta. Puuttomuus ja vuodenkiertoon liittyvät suuret lämpötilaerot aiheuttavat eroosion, joka syö kallioita. Samalla syntyy suuriakin kiviä, jotka ovat kuin putoamaisillaan alas laaksoon.
Lopulta oli taas palattava Ulaanbaatariin ja valmistauduttava kotimatkalle. Tsetserlegissä Fairfieldin majatalossa tapaamamme ita-
lialainen paleontologi kertoi, että maailman parhaat fossiililöydöt ovat Gobin autiomaasta Mongoliasta. Oli siis hyvät perusteet käydä tutustamassa verrattain uuteen, tässäkin lehdessä Ronny Rönnqvistin (1/2017) esittelemään dinosaurusmuseoon Ulaanbaatarissa. Kun tulimme sisään, opas kysyi, haluammeko kiertää näyttelyn itseksemme, vai toivommeko, että hän esittelisi sitä. Ehkä oppaan aika oli käynyt pitkäksi, sillä ennen kuin ehdimme vastata, hän aloitti esittelykierroksen. Hän kertoi löydöistä erinomaisella englannilla ja kuljetti meidät läpi näyttelyn. Museo esittelyineen oli ehdottomasti kokemisen- ja käymisenarvoinen. Viimeisenä iltana saimme viestin, että koko ryhmämme paluulento Moskovasta viivästyy. Emme pääse jatkamaan Moskovasta aamun lennolla vaan myöhemmin illasta. Päivä Moskovan lentokentällä oli pisin päivä Mongolianmatkallamme. Jostakin käsittämättömästä syytä myös lentokentän wifi-yhteys oli tuona päivänä poikki. Kun tiedustelin asiaa lentokenttävirkailijalta, hän totesi vain ilman lisäselvityksiä: ”Se on tänään katkaistu.” Kun sitten illalla 15.6. istuin vihdoin kotona nojatuolissa, mieli oli täynnä Mongolian kiehtovaa luontoa, historiaa ja nykypäivää.
12
Häiriin Medeen (Rakkauden sanoma) seurakuntalaisia odottamassa jumalanpalveluksen alkua.
Juha Huusko
Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny RönnqviST
Mongolian uutisista saksittua
Uusia suurlähettiläitä
Mongolia nimitti toukokuussa uudet suurlähettiläät Ranskaan, Sveitsiin, Kanadaan, Japaniin ja Yhdysvaltoihin. Mongolian Sveitsin suurlähettilääksi nimitettiin vanha tuttavamme, presidentin entinen neuvonantaja ja entinen ulkoministeri Lundeg Purevsuren. Uudeksi suurlähettilääksi Ruotsiin oli jo aiemmin keväällä nimitetty Mendsaikhan Enkhsaikhan, joka on akkreditoitu myös Suomeen.
Presidentin vaalit 26.6.2017
Istuva presidentti TS. Elbegdorj oli jo istunut lain sallimat kaksi kautta, joten hän ei enää voinut osallistua näihin vaaleihin. Ehdokkaita oli lopulta kolme: hallitsevan Mongolian kansanpuolueen MPP:n Miyeegombyn Enkhbold, Demokraattisen puolueen DP:n Khaltmaagiin Battulga ja Kansan vallankumouspuolueen
MPRP:n Sainkhuugiin Ganbaatar . Vaalikeskusteluissa ehdokkaat viittasivat usein vastustajien ”vanhoihin synteihin” ja varsinaiset asiat jäivät joskus taka-alalle. Vaalitulos olikin yllätys. Ensimmäistä kertaa presidentinvaalissa jouduttiin toiselle kierrokselle, koska kukaan ehdokkaista ei saanut yli 50 prosenttia äänistä. Ehdokkaat olivat varsin tasaväkisiä, mutta toiselle kierrokselle pääsivät Kh. Battulga (517 478 ääntä) ja M. Enkhbold (411 748 ääntä).
Toisella vaalikierroksella 7.7. Battulga sai 611 226 ääntä (50,61 %) ja Enkhbold 497 067 ääntä (41,16 %). Rekisteröityjä äänestäjiä oli 1 990 797, joista äänioikeuttaan käytti 60,67 %.
Tyhjää äänesti 8,2 %!
Mongolian viides presidentti Khaltmaagiin Battulga on värikäs persoona. Hän on syntynyt 1963 Ulaanbaatarissa ja on kutsumanimeltään Genko. Hän on ansioitunut painija ja vuodesta 2006 Mongolian judoliiton puheenjohtaja. Hän on myös taiteilija ja liikemies. Taannoin hän sponsoroi Tšingis-kaanin jättipatsaan toteutusta Tsonjin Boldogiin 53 kilometriä Ulaanbaatarista. Hän oli suuren huraalin (parlamentin) jäsenenä 2004 – 2016 ja liikenneministerinä 2008 – 2012. Vastustajiensa mukaan hän on sekaantunut hämäriin liikeasioihin. Hänen vaalilauseensa oli ”Mongolia ensin”, ja hän on luvannut elvyttää Mongolian taloutta sekä vahvistaa demokratiaa. Ulkopolitiikassa hän haluaisi vähentää Kiinan vaikutusta Mongolian talouteen. Arvellaan, että tämä merkitsisi lähentymistä Venäjään.
Ensitöikseen Battulga nimitti puoluetoverinsa, suuren huraalin entisen puheenjohtajan
13
Battulgan vaalimainos
Z. Enkhboldin presidentinkanslian päälliköksi. Hän ilmoitti myös asettuvansa asumaan presidentin talvipalatsiin aivan Ulaanbaatarin keskustaan, koska sieltä hän voi kävellä töihin. Presidentin varsinainen residenssi sijaitsee kauempana keskustasta.
Yhdeksänhäntäinen valkea valtionviiri
Edellinen presidentti Ts. Elbegdorj ehti vielä kesäkuussa ennen kautensa päättymistä määrätä, ettei valtionviiriä saa enää käyttää eri puolilla maata järjestettävissä naadam-juhlallisuuksissa. Viiri kuuluu Mongolian korkeimpiin valtionsymboleihin ja sen käyttö on tästedes sallittu vain Ulaanbaatarin keskusstadionilla pidettävissä naadam-juhlissa tai valtion virallisissa yhteyksissä.
Naadam 2017
Naadamia vietettiin 11. – 15.7. maan eri puolilla. Juhlapäivät oli julistettu entiseen tapaan vapaiksi. Uusi presidentti Battulga johti juhlallisuuksia Ulaanbaatarin keskusstadionilla. Tänä vuonna oli kulunut 2226 vuotta ensimmäisen
Mongolian valtion synnystä (Xiongnu-valtakunta 209 eKr.), 811 vuotta Suur-Mongolian valtion perustamisesta ja 96 vuotta vuoden 1921 vallankumouksesta.
Maanhaukka Tsedeviin Sodnomdorj voitti painiturnauksen ja sai arvonimen maanleijona. Toiseksi tuli maanhaukka Ulsiitogtokhyn BatOrsikh, jolle myönnettiin arvonimi maangaruda. Stadionin loppuseremonioissa Battulga kehotti mongolialaisia toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi: ”Yhdessä teemme Mongoliamme vahvaksi valtioksi”.
Kuriositeettina voi mainita, että Mongolian eläkeläisille maksetaan kahdesti vuodessa ylimääräinen eläke, uudenvuoden ja naadamin kunniaksi. Summa on 65 – 69-vuotiaille 50 000 tugrikia, 70 – 79-vuotiaille 80 000 tugrikia, 80 – 89-vuotiaille 150 000 tugrikia ja yli 90-vuotiaille 250 000 tugrikia (50 000 tugrikia on noin 18 euroa).
Danshig Naadam-Khuree Tsam 2017
Perinteinen ”pieni naadam” eli Danshig Naadam järjestettin suuren mongolialaisen laman ja taiteilijan 1. Jebtsundamba khutuktu Undur Zanabaazarin (1635-1723) syntymän kunniaksi keskusstadionilla. Kulttuuri- ja uskontojuhlan järjestäjinä olivat Gandanin luostari ja Ulaanbaatarin kulttuurivirasto. Ohjelmaan kuului lamojen riittejä, laulu- ja musiikkiesityksiä, taidenäyttely ja tietenkin painikilpailu, jossa
14
Danshig Khuree Tsam tapahtuman mainos
Presidentti Elbegdorj luovuttaa valtiosinetin Battulgalle
oli 256 osanottajaa. Elokuun 5. – 6. pidettyyn tapahtumaan osallistui yli tuhat lamamunkkia kaikista Mongolian luostareista. Huipentumana oli suuri tsam-tanssi. Mukana oli 120 lamabuddhistisen pantheonin naamioitua hahmoa, jotka tarkasti määrätyin askelin kiersivät suurta kaksinkertaista ympyrää symbaalien ja pitkien römeiden torvien säestäminä. Samantapainen Jakhar Tsam -tanssi esitettiin ensi kerran Ikh Hureessa (Ulaanbaatarin entinen nimi) vuonna 1811. Pienimuotoisempia Danshig Naadam -tapahtumia järjestettiin samanaikaisesti Mongolian eri luostareissa.
Mongolialaiset sumokat
Mongolialainen yokozuna eli sumopainijan korkeimman arvonimen haltija Hakuho (M. Daavaajargal) jatkaa voittokulkuaan Japanissa. Tokiossa toukokuussa pidetyssä kevätturnauksessa Hakuho voitti puhtailla pisteillä 15 – 0 keisarinpokaalin 38. kerran. Toiseksi tuli hänen maanmiehensä, niin ikään yokozana Harumafuji (D. Byambadorj) pistein 11 – 4. Edellisessä Osakan turnauksessa voiton vei japanilainen shin yokozuna Kisenosato.
Nagoyan kesäturnauksessa heinäkuussa Hakuho voitti jälleen pistein 14 -1. Kakkonen oli Aoiyama (bulgarialainen Daniel Ivanov) ja kolmonen Harumafuji tuloksella 11 – 4. Hakuho voitti näin ollen keisarinpokaalin 39. kerran. Samalla kaatui Kaion 1047 voiton ennätystulos. Fukuokassa marraskuussa pidetyissä syysturnajaisissa Hakuho voitti keisaripokalin nyt jo 40. kerran tuloksella 14-1. Hakuko on nyt sumohistorian menestyksekkäin painija 1049 voitollaan.
17. Kansainvälinen Kopisevat
kaviot -musiikkifestivaali
Kesäkuun 22. Ulaanbaatarissa alkoi vajaan kuukauden mittainen musiikkifestivaali Kopisevat
kaviot (Tuurain Tuvurguun). Avajaiset pidettiin nyt ensimmäistä kertaa Gandanin luostarin Megjid Janraisag -temppelin edessä olevalla aukiolla. Festivaalin perustajat S. Badamkhorol ja S. Badamkhatan sekä festivaalin taiteellinen johtaja, professori B. Wulff käyttivät avajaispuheenvuorot. Isäntänä toimiva Gandanin luostarin päälama D. Choijamts totesi, että Mongolian kulttuuri, historia ja tavat ovat kiinteässä yhteydessä tiibetiläiseen lamaismiin. Tämän vuoden teemana oli Mongolia laulaa. Koko yleisö yhtyi Kansallisteatterin taiteilijoiden esittämään tunnettuun sävelmään Ulemjiin Chanar. Laulu on Mongolian rakastetuimpia ja sen on säveltänyt 5. Noyon Khutagt Danzanravjaa (1803 – 1856). Se on ylistys mongolinaisen kauneudelle ja hyvyydelle sekä hyvälle elämälle. Laulun laulaminen vastaa 10 000 rukouksen lausumista.
Ulaanbaatarista festivaalin taiteilijat matkustivat Karakorumiin ja Sainshad Khamar -luostariin esiintymään. Festivaali päättyi Ulaanbaatarissa jäähyväiskonserttiin 4.7.
Mongoliaan lisää przewalskinhevosia
Mongoliaan on 1990-luvun alusta tuotu useaan otteeseen przewalskinhevosia, jotka olivat jo ehtineet kuolla Mongoliassa sukupuuttoon.
15
Kopisevat kaviot-festivaalin avajaiset
Euroopassa tämän harvinaisen villihevosen yksilöitä on useissa eläinpuistoissa. Kantaa on elvytetty Gobin suojelualueella, mutta przewalskinhevosen tulevaisuus ei ole vielä turvattu, kun kanta on vajaat 200 yksilöä. Kuolleisuus on suurta varsinkin ankarina talvina. Euroopasta on tarkoitus tuoda edelleen hevosia Mongoliaan.
Kesäkuussa tšekkiläinen kuljetuskone toi Prahan kautta neljä przewalskinhevosta Münchenin ja Leipzigin eläintarhoista, Tanskasta ja Tšekistä. Tulokkaat saavat ensin vuoden verran tutustua ympäristöönsä, ennen kuin ne päästetään vapauteen. Tšekin ilmavoimille 6 000 kilometrin lentomatka kaksine välilaskuineen oli hyvää harjoitusta ruohokentälle laskeutumiseen.
Przewalskinhevosta
Mielenkiintoinen judo-ottelu
Vladivostokissa kokoontui 6.–7. syyskuuta Itäinen talousfoorumi, johon osallistuivat muiden muassa Venäjän presidentti Vladimir Putin, Japanin pääministeri Shinzo Abe ja Mongolian presidentti Khaltmaagiin Battulga. Eräässä täysistunnossa Abe teki yllättävän ehdotuksen. Koska sekä Putin että Battulga harrastavat judoa, ja heillä molemmilla on tässä lajissa musta vyö, he voisivat ottaa mittaa toisistaan julkisessa judo-ottelussa. Japanin judojärjestö olisi järjestäjänä. Putin oli edellisellä viikolla ollut judon maailmanmestaruuskilpailuissa Unkarissa pääministeri Viktor Orbánin vieraana. Tuota ottelua ei ilmeisesti järjestetty.
Mongolian kansainvälinen asema
Mongolia sijaitsee kahden suurvallan, Kiinan ja Venäjän, puristuksessa vailla vapaata pääsyä valtamerelle. Siksi se on riippuvainen ainakin toisesta suurvallasta. Sotilaallisesti Mongolia on pieni tekijä. Näin ollen sen on ensi sijassa turvauduttava diplomatiaan ja puolueettomuuteen itsenäisyytensä turvaamiseksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Mongolia onkin yhä enemmän profiloitunut ulkopolitiikan alalla. Tämä on ollut osaltaan presidentti Ts. Elbegdorjin ansioita. Hän on matkustellut ahkerasti ympäri maailmaa ja isännöinyt kansainvälisiä tapaamisia. Kesäkuussa valittu uusi presidentti Khaltmaagiin Battulga on vakuuttanut, että hän jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä.
Mongolia on säilyttänyt hyvät suhteet sekä Etelä- että Pohjois-Koreaan. Mongolialaiset eivät tarvitse viisumia Pohjois-Koreaan, ja Mongoliassa työskentelee paljon pohjoiskorealaisia työmiehiä rakennuksilla ja tietöissä, tosin melkein nälkäpalkalla. Mongolian maaperällä on ollut epävirallisia kontakteja pohjoiskorealaisten ja länsimaiden, myös USA:n edustajien välillä. Tästä on kehkeytynyt ajatus luoda jonkinlainen Pohjoisen ja Itä-Aasian ETYK-päätösasiakirjan tapainen järjestely. Mongolian kansainvälinen asema ei itse asiassa poikkea kovin paljon puolueettoman Suomen asemasta kylmän sodan aikana. Suomesta ja Helsingin sopimuksesta vuodelta 1975 saattaisi olla malliksi Mongolialle.
16
Pikavierailu Länsi-Mongoliassa
Istun lommoisessa Uazissa matkalla Länsi-Mongoliaan.Ulkomaalaisena olen päässyt istumaan kuljettajan viereen. Turvavyö on tietenkin rikki ja pari kertaa meinaan murskata kyynärpäälläni viereen pinotut munakennot. Vuorenrinteiden mittasuhteet paljastuvat vasta, kun ymmärtää rinteiden mustien pisteiden olevan karjaa.
Nuorten reppureissaajien valloittaessa maailmaa lennellen sinne tänne ja tavallisten perheiden lomakohteiden muuttuessa yhä kaukaisemmiksi on Mongolia säilyttänyt vielä hieman eksoottista hohtoaan. Yleensä Suomesta lennetään pääkaupunki UlanBaatariin. Paljon on myös niitä, jotka ovat matkustaneet viikon idän pikajunalla Moskovasta. Harvinaisempaa on ylittää Venäjän ja Mongolian raja maantietä pitkin. Venäjän eteläinen raja on tarkoin vartioitu ja rajan ylitys ulkomaalaiselle ei olekaan jokaisella raja-asemalla mahdollista. Venäjälle kuuluvan Altain tasavallasta se on kuitenkin mahdollista.
Olen harrastanut kurkkulaulua yli kaksikymmentä vuotta ja alusta asti oli selvää, että kurkkulaulumaille oli päästävä. Ensimmäisen matkan Venäjän Tuvan tasavaltaan tein vuosituhannen alussa. Sen jälkeen Tuva on tullut tutuksi neljällä muulla matkalla. Vaikka olinkin harrastanut nimenomaan tuvalaista kurkkulaulua, on kurkkulaulun koti kuitenkin suurempi.
Kirjoitin kirjaa kurkkulaulusta ja ymmärsin, että ennenkuin voin sen viimeistellä, minun on käytävä myös Altailla ja Mongoliassa. Kiinnostusta on ollut, mutta sinne matkustaminen tuntui vaivalloiselta ja kalliilta. Krimin sodan ja kauppapakotteiden vuoksi Venäjän rupla on ollut heikko ja lentäminen Venäjälle on tullut varsin edulliseksi. Ajatukseni oli keskittyä tutustumaan Altain tasavaltaan ja Länsi-Mongoliaan, mutta toisin kävi. Isäntäni niin Mongoliassa
kuin Altaillakin olivat menossa Tuvaan kurkkulaulufestivaalille elokuun puolen välin jälkeen ja järkevintä oli lyöttäytyä seuraan.
Ryntäys Mongoliaan
Säntäsin aluksi Altain tasavallan pääkaupungista Gorno-Altayskista suoraan halki Altain tasavallan kohti Mongoliaa. Reilun kuudensadan kilometrin matka taittui isoilla takseilla ripeästi, mutta rajanylitys kesti 20 tuntia. Rajan mentyä kiinni illansuussa, jouduimme yöpymään hotellissa. Lopulta saavuimme kuitenkin Ölgiin, jossa isäntäni Dangaa Khosbayar eli Hosoo jo kärsimättömänä odotti. Suunnitelmia oli paljon ja aikaa vähän. Niinpä lähdimme saman tien Hosoon vuokraamalla mielestäni turhankin hienolla maastoautolla kohti Bayan-Ölgiin Mongolian läntisellä laidalla. Myöhemmin tulin kyllä siunaamaan auton tehoja ja suorituskykyä. Menomatka oli kuitenkin suhteellisen helppo vaikka teitä pitkin ei juuri ajeltu. Turistista kuljettajan suunnistuskyky tuntui uskomattomalta. Ajettiin pitkin aroja, kierrettiin vuoria. Keskellä ei-mitään korjaa mies mopoa. Ikkuna auki ja muutaman lauseen keskustelu ja taas mentiin. Ilmeisesti maamerkit ovat tulleet tutuksi. Muutaman tunnin ajon jälkeen pääsimme perille turisteja varten rakennettuun jurttakylään Altai Tavan Bogdin luonnonpuistoon. Vaikka matkan aikana ei kovin paljon muita kulkijoita tai asutusta näkynyt, oli perillä pitkin laaksoa paljon
18
TekSTi ja kuvaT: Sauli Heikkilä
jurttia ja runsaasti eläimiä: vuohia, lampaita, jakkeja ja hevoslaumoja.
Länsi-Mongolian asukkaista osa on tuvalaisia ja kasakkeja on myös paljon. Kovin paljon maisemien lisäksi turisteille puistolla ei ollut tarjottavaa: ratsastusta, vuohien hoitoa, lampaan teurastusta, vuorien rinteillä vaeltelua ja ruokailua. Seutu oli karua ja sen verran korkealla, että puita ei ollut varmaan sadan kilometrin säteellä. Mutta majesteettiset taivasta kohti kohoavat vuoret tarjosivat ihailtavaa yllinkyllin. Jos alkeelliset saniteettitilat – kylpyhuoneena puro, vessana reikä juuri ja juuri pystyssä pysyvässä lautakopissa – eivät säikytä, tarjosi luonnonpuisto syvää rauhaa, huikean tähtitaivaan ja raikasta ilmaa. Jäin miettimään, miten kylään jäänyt saksalaisperhe viihtyy. Ratsastaa oli kuulemma aikomus.
Saksalaiset jäivät viikoksi, me lähdimme seuraavana päivänä illan suussa kohti Hovdia, Länsi-Mongolian pääkaupunkia. Seurueemme päätti oikaista, mutta siitä tulikin pitkä lenkki. Oikaiseva tie olikin mennyt puolen tunnin rankkasateessa kulkukelvottomaksi ja jouduimme kiertämään erään vuoren vielä joten kuten kulkukelpoista tietä pitkin. Vasemmalla järvi, oikealla nouseva rinne, jota pitkin moreeni oli valunut veden mukana tielle muodostaen pieniä harjanteita. Tehokkaalla Toyotallamme ei ollut suurempia vaikeuksia. Ongelmia aiheutti hieman vastaan tuleva liikenne, jota oli paljon.
Tavallisen näköisiä henkilöautoja, joita kammettiin mutaisten paikkojen yli. Eteneminen oli todella hidasta ja tuntui käsittämättömältä, että ne ylipäätään pääsivät eteenpäin. Lopulta esterata oli läpäisty ja pääsimme perille yömyöhään. Hovdissa tutustuin Hosoon muusikkotovereihin ja vierailin heidän kodeissaan. Munhsukh Dashjav asui perheineen modernissa kerrostaloasunnossa, mutta Galaa Galbadrah perheineen otti vieraat vastaan jurtassa, jossa he selvästi asuivat arkea ainakin näin kesällä. Kaupungin laitamien asunnot olivat savimuurien kehystämät savitalot tai jurtat. Puitahan ei juuri ympäristöstä löytynyt. Baatarsuren Chadraabalilla vahvistettuna muusikot soittivat myös konsertin paikallisessa ravintolassa.
Hovd kolmessa päivässä
Muutaman päivän aikana pääsin tutustumaan Hovdiin melko perusteellisesti. Kävimme luolamaalauksista tunnetussa Khoid Tsenkher
19
Khoid Tsenkher -luola ja näkymä suuaukolta.
Hosoo, Bayan-Olgin tuvalaisia ja matkailuyrittäjä.
-luolassa noin sadan kilometrin päässä Hovdista ja uudella Mongolian kansalliseeppoksen Altai Magtaalin kunniaksi tehdyllä muistomerkillä, jonka valtavan jalustan sisällä oli konserttisali, jossa muusikot soittivat joka lauantai vain ja ainoastaan Altai Magtaal -kappaletta. Myös pyhä lähde, museo, jurttanäyttely ja buddhalainen temppeli tulivat tutuksi. Aika oli tietenkin aivan liian lyhyt, koska piti lähteä kohti Tuvaa ja kurkkulaulufestivaalia. Mongolian maisemien – varsinkin Altai-vuoriston vaikutusta on vaikea kuvailla. On hankala ymmärtää, kuinka Pohjanmaalla syntynyttä voivat vuoret niin koskettaa. Ainoa, mitä jäin kaipaamaan oli vanhempien kurkkulaulajien tapaaminen.
Höömiin eli kurkkulaulun ydinalue LänsiMongoliassa on kuitenkin Chandaman Sumin
alue ja sinne asti emme ehtineet matkustaa. Vaikka meille kurkkulaulu tuntuu Mongolian kansallisaarteelta, kertoi Hosoo, että valtio ei sitä arvosta, vaan hevosenpääviulu, morinhuur, on se tärkein asia.
Tuvalaiset ja mongolialaiset pääsevät ylittämään rajan suorempaakin tietä, mutta ulkomaalaisena ainoa mahdollisuus on mennä maanteitse samaa reittiä kuin tulinkin. Altain tasavallasta Tuvaan menee myös tie suoraan Kosh-Agashista Kyzyliin, mutta yrityksistä huolimatta kyytiä sitä kautta ei löytynyt Hosoolle, minulle ja sisämongolialaiselle Bayarnille, joten jouduimme palaamaan Gorno-Altayskiin, josta matkustimme kolmekymmentä tuntia Altai Kai -yhtyeen kanssa Hakassian pääkaupungin Abakanin kautta Kyzylin festivaalille.
Altain vuoristoa.
Kosh-Agash, savea on käytettävä, jos ei ole puita.
Munhsukh, minä, Galaan vaimo, Hosoo ja Galaa.
