Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_2_2016

JÄSENLEHTI 2/2016

Sisällysluettelo

Kansi: Marja Airola

Suomi – Mongolia-Seura ry.

c/o Ronny Rönnqvist, Lansantie 23a A 10

02630 ESPOO

jäsenmaksu 15 €, yhteisöjäseniltä 35 €

FI09 5780 0720 3585 35

www.facebook.com/suomimongolia

s-posti suomi.mongolia.seura@gmail.com

Suomi-Mongolia-Seura

Varsinaisen ASEM-kokouksen, johon osallistui myös Juha Sipilä, jälkeen vetäydyttiin tutustumaan

ulkopuolelle.

Saatteeksi

Suomi-Mongolia-Seura ry:n perustamisesta on jo 46 vuotta. Muutama viikko sitten olimme puheenjohtaja Ronny Rönnqvistin kanssa tyhjentämässä seuran kaappia Pasilan Rauhanasemalla. Kaappia ei ollut käytetty vuosikymmeneen, ja muutenkin sitä oli hyödynnetty harvoin. Siitä löytyi vanhoja pöytäkirjamappeja, pari hienoa kuvateosta Mongolian taiteesta, Mongolian ystävyysorganisaation aikoinaan lähettämiä valokuvia ynnä muuta, kaikkiaan monta kassillista materiaalia, joka on säilytettävä. Mutta missä? Saman ongelman parissa painiskelevat monet muutkin yhdistykset. Rauhanasemalta on nyt sisäilmaongelmien vuoksi poistettu järjestöjen säilytystilat, jotka eivät tietenkään olleet riittävät vuosikymmenten arkistoille. Suomi-Mongolia-Seuran entisillä ja nykyisillä toimihenkilöillä on nurkissaan varmasti tärkeää aineistoa, joka olisi saatava turvaan. Itsellänikin on kellarissa mittava määrä mappeja, VHS-kasetteja, valokuvia ja seuran toiminnasta kertovaa materiaalia ajalta, jolloin olen ollut seuran aktiivi. Aineistossani on silti vuosikymmenten aukkoja. Löytyisiköhän joku innokas historianopiskelija tai -harrastaja, joka ottaisi työkseen seuran historiikin kirjoittamisen? Se ehtisi valmistua seuran 50-vuotispäiväksi. Pitäisi vain löytyä rahoitus.

Muuten, melkoinen määrä kirjallisuutta lahjoitettiin aikoinaan Yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien (nyk. Maailman kulttuurien laitos) laitoksen kirjastolle.

Lokakuun 13. päivänä 2016 Helsingin kaupunginkirjasto 10:ssä voi saada Mongolian-pureman yleisen historian dosentti Antti Ruotsalan esitelmöidessä Tšingis-kaanista ja Kansanmusiikki-lehden päätoimittajan Sauli Heikkilän laulaessa höömiä. Myynnissä on seuran paitoja ja jäsenlehtiä sekä esillä valokuvia ja muuta aineistoa Mongoliasta. On myös mahdollista liittyä Suomi-Mongolia-Seuran jäseneksi!

Jertta ratia

HUOM!

Tiliseurantamme mukaan näyttää siltä, että kovin laiskasti jäsenet ovat maksaneet vuoden 2016 jäsenmaksunsa. Tämä on huolestuttavaa, koska jäsenmaksuhan on seuramme ainoa tulonlähde. Seuran ja SMSlehden tulevaisuus on siis kiinni jäsenmaksuista. Mikäli jäsenmaksu on jäänyt suorittamatta ja vielä haluatte olla mukana seuraa tukemassa ja SMS-lehden jakelulistalla, niin ystävällisesti maksakaa jäsenmaksunne ensi tilassa seuran tilille FI09 5780 0720 3585 35 (viitenumero 2118).

Mongolian-tutkijoita ennen ja nyt

ronny rönnqvist

Lehtemme lukijoita kenties kiinnostaa tietää hieman enemmän niistä tutkimusmatkailijoista ja Mongolian tutkijoista, jotka ennen meitä ovat luoneet tuntemamme kuvan Mongoliasta. Mongolian tutkimuksella eli mongolistiikalla on itse asiassa hyvin pitkä historia.

Pitkään Mongolia oli eurooppalaisille tuntematon ja osin jopa tarunhohtoinen valtakunta, josta oli niukalti tietoa. Tšingis-kaanista kertovia tarinoita ja mongolien Euroopan-hyökkäystä (1241-1242) muisteltiin kauhun vallassa. Ensimmäiset tiedot Mongoliasta ja mongolialaisista toivat Eurooppaan fran-

siskaanit Johannes de Plano Carpini (1247) sekä Vilhelm Rubruk (1255), joka vieraili Möngke-kaanin hovissa Karakorumissa ja kirjoitti kuningas Ludvig IX:lle osoitetussa teoksessaan kokemuksistaan mongolivaltakunnassa. Tunnetuin oli venetsialaisen kauppiaan Marco Polon teos. Hän vietti1200-luvun lopulla lähes

Sven Hedin ja Pjotr Kuzmitš Kozlov.

20 vuotta Khubilai-kaanin hovissa Kiinassa ja kirjoitti näkemästään laajan matkakertomuksen.

Ensimmäiset luotettavat tiedot Mongoliasta saatiin kuitenkin vasta 1800-luvun keskivaiheilla, kun uuden ajan tutkimusmatkailijat suuntasivat tälle laajalti tuntemattomalle alueelle. Heidän kirjoitustensa perusteella syntyi vähitellen tutkimusala mongolistiikka. Seuraavassa haluan antaa varsin henkilökohtaisen näkemykseni niistä Mongolian-tutkijoista, jotka ovat tehneet Mongoliaa tunnetuksi maailmalla. Nämä mongolistit voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: toisaalta varsinaiset entisajan tutkimusmatkailijat, ja toisaalta akateemiset tutkijat ja lingvistit. Jako on kuitenkin keinotekoinen, koska tutkimusmatkailijat kirjoittivat usein tieteellisiäkin raportteja matkoistaan.

Tutkimusmatkailijat

Tunnetuimmat varhaiset tutkimusmatkailijat olivat Venäjältä. Pietarin sotilasakatemiasta valmistunut Nikolai Mihailovitš Prževalski

(1839 – 1888) teki useita tutkimusretkiä Keski- ja Itä-Aasiaan, ja myös Mongoliaan vuosina 1870 – 1885. Hänen tavoitteenaan oli matkata tarunhohtoiseen Tiibetiin, mutta sinne hän ei koskaan päässyt. Prževalski julkaisi retkistään monta kirjaa, joista Sven Hedin julkaisi vuonna 1891 ruotsinnetun yhteenvedon General

Prschevalskij’s Forskningsresor i Centralasien sekä Mongoliet och Tanguternas land, treårig resa i Östra Högasien 1870 – 1873. Prževalski oli nimittäin Hedinin nuoruusvuosien suuri esikuva.

Prževalskin mukaan on nimetty Mongolian aroilla elävä villi przewalskinhevonen, joka sittemmin oli kuolla sukupuuttoon.

Prževalskin manttelinperijä oli Pjotr

Kuzmitš Kozlov (1863 – 1935), niin ikään

sotilas. Hän osallistui Prževalskin viimeiseen

Gobin-retkeen 1883 – 1885, ja jatkoi sitten

tämän työtä useilla tutkimusmatkoillaan Mongoliassa ja Tiibetissä. Vuosina 1909 – 1907 hän

löysi Gobin autiomaasta Karakotoon rauniot. Tämä kaupunki oli tuhoutunut jo 1732. Kozlov julkaisi raportin tästä retkestä ja löydöistään, joiden joukossa oli muun muassa lähes 2 000 kirjaa. Tutkimusmatkailija ja Tiibetin asiantuntija William Filchner julkaisi sen 1925 saksaksi nimellä Mongolei, Amdo und die tote Stadt Chara-Choto. Kozlovin ystävä Sven Hedin kirjoitti siihen esipuheen.

Aleksei Matvejevitš Pozdnejev (1851 –1920) oli tutkimusmatkailija ja Mongolian buddhismiin erikoistunut tiedemies. Hän tutki Mongoliassa 1876 – 1878 ja 1892 – 1893 lamaistista uskonelämää ja luostareita. Pozdnejev puhui sujuvasti mongolia ja kirjoitti aiheesta useita perustavanlaatuisia teoksia. Niistä on käännetty englanniksi esimerkiksi Mongolia and the Mongols (2. vol.) sekä Religion and Ritual in Society: Lamaist Buddhism in late 19th-century Mongolia.

Tässä yhteydessä sopii mainita suuri suomalainen tutkimusmatkailija ja lingvisti Gustaf Ramstedt (1873 – 1950). Hänen tärkeimmät matkansa Mongoliaan sijoittuvat Venäjän vallan aikaan. Ramstedt teki 1892 – 1912 yhteensä seitsemän retkeä Mongoliaan, kuudennen niistä

Nikolai Mihailovitš Prževalski

yhdessä Sakari Pälsin (1882 – 1965) kanssa. Ramstedtin tuotanto on hyvin laaja ja mongolin kielen alalla uraauurtava. Tunnettuja ovat

Ramstedtin muistelmat Seitsemän retkeä itään ja Pälsin teos Valkoiset arot.

Ramstedtin hyvä ystävä, venäläissyntyinen Nikolai (Nicholas) Nikolajevitš Poppe (1897 – 1991) sen sijaan ei ollut tyypiltään tutkimusmatkailija, vaan etevä lingvisti. Hän julkaisi kunnioitettavan määrän tieteellisiä kirjoituksia itämaisista kielistä, myös mongolista. Venäläisistä on vielä mainittava Nikolai (Nicholas) Konstantinovitš Roerich (1874 – 1947). Hänen Keski-Aasian retkikunnastaan 1924 - 1928 ja Mongolian-kytkennöistään olen kirjoittanut SMS-lehdessä 2/2015.

Tutkimusmatkailijoista kenties kaikista suurin oli ruotsalainen Sven Hedin (1865 – 1952). Hän ei varsinaisesti ollut mongolisti, mutta mongolilaiset heimot ja alueet olivat usein hänen tutkimuskohteitaan. Hedin teki 1885 – 1935 useita uhkarohkeita retkiä Keski-Aasiaan. Hänenkin tavoitteenaan oli päästä Lhasaan Tiibetiin. Lähelle hän pääsi, mutta ei koskaan itse kaupunkiin. Hedin oli etevä tutkimusmatkailija, tuottelias kirjoittaja ja hyvä piirtäjä. Hänen tieteellinen ja populaarinen tuotantonsa on huima.

On vaikea ymmärtää hänen aikaansaannostensa runsautta. Hänen keräämänsä aineisto on esillä Ruotsin etnografisessa museossa (Etnografiska Museet). Vuonna 1923 Hedin teki yhdessä Frans August Larsonin kanssa talvisen matkan Dodgemerkkisellä avoautolla Pekingistä Mongolian halki Urgan kautta Ulan-Udeen Burjatiaan. Tästä matkasta syntyi kirja Från Peking till Moskva. Varhaisemmat tutkimusretket hän yleensä teki yksin, tietenkin avustajien saattamana, mutta 1927 – 1935 hän johti saksalaisten sponsoroimaa suurta kiinalais-ruotsalaista retkikuntaa Mongoliaan, Gobin autiomaahan ja Xinjiangiin. Retkikuntaan osallistui yli 40 tiedemiestä kuudesta eri maasta. Moni osallistujista, kuten Gösta Montell, Ferdinand Lessing, Fritz Muhlenweg sekä elokuvaaja Arthur Berger, kirjoittivat myöhemmin kokemuksistaan.

Tanskalaisista on mainittava tutkimusmatkailija ja mongolisti Henning Haslund-Christensen (1896 – 1948). Jo ennen osallistumistaan Hedinin retkikuntaan hän oli oleskellut useita vuosia Mongoliassa, ja luonut nimeä tutkimusmatkailijana ja Mongolian-asiantuntijana. Hän on kirjoittanut laajalti kokemuksistaan ja matkoistaan, mm. Jabonah, Äventyr i Mongoliet ja Zaiagan. Kööpenhaminan etnografisessa museossa on huomattava kokoelma HaslundChristensenin keräämiä esineitä. Enemmän Haslund-Christensenistä voi lukea vaikka SMSlehdestä 2/2005.

”Hertigen av Mongoliet” eli Frans August Larson (1870 – 1957) oli kaikille 1920 –1930-luvuilla Mongoliassa matkailleille tuttu nimi. Hän eli 46 vuotta Mongoliassa ja Kiinassa mongolien parissa, ja on ehkä kaikista parhaiten perehtynyt mongolien arkielämään. Larson ei ollut varsinainen tutkimusmatkailija, mutta todellinen Mongolian-asiantuntija. Hänen muistelmansa Mongoliet och mitt liv bland mongolerna antavat mielenkiintoisen kuvan Mongoliasta ja sen asukkaista. Larsonistakin voi lukea enemmän SMS-lehdestä 1/2004.

Sven Hedin ja Frans August Larsson.

Tunnetuista Mongolian tutkimusmatkailijoista on vielä mainittava Hermann Consten (1878 – 1957). Hän lähti 1907 seikkailumielessä Kiinaan ja Mongoliaan. Ajan myötä hänestä kehittyi kuitenkin varteenotettava Mongoliantutkija, ja hän asuikin Kiinassa aina vuoteen 1950 saakka. Consten oli taitava valokuvaaja, ja hänen 2 700 valokuvan kokoelmansa muodostaa tärkeän tietolähteen vanhasta Mongoliasta ja Kiinasta. Constenin kaksiosainen pääteos Weideplätze der Mongolen on verraton esitys Mongolian 1900-luvun historiasta. Constenin elämää olen käsitellyt SMS-lehdessä 1/2006.

Amerikkalainen

Roy Chapman Andrews (1884 – 1960) on ehkä tunnetumpi luonnontieteilijänä ja dinosaurusten fossiilien löytäjänä. Hän teki 1922 – 1930 useita tutkimusmatkoja Mongoliaan ja Gobin autiomaahan, josta hän sitten ”liekehtivien vuorten” seuduilta löysi etsimiään dinosaurusten fossiileja. Matkoistaan hän kertoi kahdessa laajan levikin saaneessa kirjassaan Across Mongolian Planes ja On the Trail of Ancient Man. Suuri yleisö sai hänen ansiostaan tietoa Mongoliasta ja sen kansasta. Hän otti retkillään myös runsaasti valokuvia. James Shackelford puolestaan ikuisti näkemänsä liikkuvaan kuvaan. Chapman Andrews lienee eräs Indiana Jones -elokuvan sankarin esikuvista.

Tutkimusmatkailijaksi ja seikkailijaksi vastoin tahtoaan joutui puolalainen Ferdynand

Ossendowski (1876 – 1945). Paetessaan punaisia hän joutui 1917 Mongoliaan, missä tutustui paroni Roman von Ungern-Sternbergiin. Vaikka Ossendowskia ei voi luonnehtia varsinaiseksi tutkimusmatkailijaksi, niin hänen kirjansa Beasts, Men and Gods, joka on julkaistu yli 20 kielellä (myös suomeksi nimellä Eläimiä, ihmisiä ja jumalia), sai valtavan lukijakunnan ympäri maailman. Näin tuli ”mystinen” Mongolia tutuksi. Ossendowskista löytyy lisää tietoa SMS-lehdestä 2/2010.

Akateemiset mongolistit

Kaikki mongolistit eivät ole suorittaneet rasittavia tutkimusmatkoja, vaan ovat keskittyneet akateemiseen tutkimukseen. Näistä mainittakoon itävaltalainen Walther Heissig (1913 – 2005). Hänen pääasialliset tutkimusalueensa olivat Mongolian historia, kirjallisuus (esimerkiksi Gesar-eepos) ja kartat. Hän työskenteli yhdessä mongolialaisen kielitieteilijän Bayambyn Rinchenin (1913 – 2005) sekä Nicholas Poppen

Roy Chapman Andrews

Bayambyn Rinchen.

kanssa. Heissigin tunnetuimpia teoksia on Die Mongolen. Ein Volk sucht seine Geschichte.

Saksalainen Erich Haenisch (1880 – 1966) oli koulutukseltaan sinologi ja klassinen kiinan kieli oli hänen erikoisalansa. Vuonna 1940 hän julkaisi ensimmäisen saksannoksen Mongolien salaisesta historiasta (Monghol un niuca tobca’an) suoraan alkuperäislähteistä. Lisäksi hän julkaisi useita teoksia mongolin kielestä ja Mongolian historiasta.

Hieman kiistelty Mongolian-tutkija on amerikkalainen Owen Latimore (1900 – 1989). Hän teki 1930 – 1940-luvuilla useita matkoja Kiinaan ja Mongoliaan, ja oli ahkera kirjoittaja. Toisen maailmansodan aikana hän oli Pacific Affairs -julkaisun päätoimittaja. Hän alkoi ihannoida Mao Zedongin Kiinaa sekä Neuvostoliittoa ja sekaantui myös politiikkaan.

Vuonna 1952 häntä syytettiin Yhdysvalloissa Neuvostoliiton agentiksi. Latimore myönsi olevansa kommunisti, mutta syytteet maanpetturuudesta kumottiin. Joskus Latimoren kirjoituksista kuultaa läpi hänen marxilainen maailmankatsomuksensa.

Daurmongoli Urunge Onon (1920 – 2015) on taustaltaan epätavallinen mongolisti. Hän vietti nuoruutensa Mongoliassa, mutta siirtyi sitten Japaniin, missä opiskeli sodan aikana Tokion yliopistossa. Hän oli tuolloin myös

yhteydessä Japanin armeijaan ja teki yhteistyötä prinssi Demchugdongrubin (tunnetaan myös nimellä De Wang) kanssa, joka ajoi SisäMongolian itsenäisyyttä. Sodan jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin, missä jatkoi opiskelua Latimoren opastuksella. Onon on opettanut mongolistiikkaa, mongolia ja japania monissa yliopistoissa Yhdysvalloissa ja Englannissa. Hänen kirjallinen tuotantonsa on huomattava. Ononin englanninnos Mongolien salaisesta historiasta The Secret History of the Mongols: The Life and Times of Chinggis Khan on alan klassikko.

Nykypäivän mongolisteista ovat maininnan arvoisia Robert Rupen (1922 – 2015) ja Charles Bawden (s. 1924). Rupen oli Nicholas Poppen oppilas, ja innostui tämän opastuksella tutkimaan Mongolian historiaa. Rupenista tuli suuri Mongolian ystävä ja ahkera Mongolian kävijä. Tieteellisistä ansioista hänet on palkittu Tšingis-kaanin kunniamerkillä. Rupenin päätyö on vuonna 1964 kahdessa osassa julkaistu Mongols in the 20th Century Charles Bawden on Lontoon yliopiston professori emeritus. Hänellä on laaja tuotanto Mongolian historiasta ja kirjallisuudesta. Hän on myös julkaissut ehkä laajimman englanninkielisen Mongoliaa käsittelevän tietosanakirjan Modern History of Mongolia. Se on perusteos, samoin kuin mongolialaisen Bat-Erdene Batbayarin 1999 julkaisema Twentieth Century Mongolia.

Edellä esitetty on varsin suppea otanta tunnetuista mongolisteista. Eri kielillä on julkaistu paljon ansiokkaita historioitsijoitten ja lingvistien teoksia sekä matkakertomuksia, mutta kaikkia ei ole mahdollista mainita tällaisen lyhyen kirjoituksen puitteissa. Ei toki saa unohtaa, että omankin seuramme jäsenistössä on kansainvälisesti tunnettuja mongolisteja, kuten professori Juha Janhunen ja dosentti Antti Ruotsala, jotka Suomessa jatkavat Gustaf Ramstedtin perintöä.

Owen Latimore

Kongressimatkalla Mongoliassa

Elokuussa 2016 vietin kaksi viikkoa Mongoliassa niin kongressissa kuin siihen yhdistetyllä lomamatkallakin. Mukana oli kumppanini

Marja Airola, jonka kanssa saatoin jakaa kokemuksiani.

Matkamme alkoi 13.8. aamulennolla Moskovaan, jossa odotimme kuutisen tuntia jatkolentoa Ulaanbaatariin. Aamuseitsemältä 14.8. olimme Tšingiskaanin lentokentällä. Kun aikaeroa oli kuusi tuntia ja lentokoneessa nukkuminen on ainakin itselleni lähes mahdotonta, tuli valvottua ennen hotelliin pääsyä noin vuorokausi.

Kongressi nimeltä XI kansainvälinen mongolistien kongressi (The 11th Congress of Mongolists) alkoi seuraavana aamuna presidentin virallisella vastaanotolla parlamenttitalossa. Ikävä kyllä matkalaukkuni oli jäänyt Moskovaan ja ilman sopivaa pukua tuo tilaisuus jäi kokematta. Onneksi laukku tuli seuraavalla lennolla samana aamuna ja Aeroflotin virkailija

toimitti sen hotelliini. Niinpä pääsin osallistumaan virallisiin illallisiin ns. Tšingis-kaanin leirissä Ulaanbaatarin ulkopuolella. Kyseessä on vuorien ympäröimä turisteille rakennettu jurttakylä, jossa myös hieman aiemmin ASEMkokouksen osanottajat olivat vierailleet, kuten Ronny Rönnqvist kertoo toisaalla tässä lehdessä. Sen valtaisassa kokousjurtassa (”kunniagerissä”) olivat kaikkien osallistuneiden valtionpäämiesten valokuvat. Ikävä kyllä Juha Sipilä ei ollut päässyt esille, koska hän on ”vain” pääministeri. Leiriin saapuvia linja-autojamme oli vastassa kaksi Tšingis-kaanin ratsusotilasta täysissä varusteissa ja runsas illallinen nautittiin mongolien perinteisen musiikin (mm. kurkkulaulun) ja tanssin säestyksellä.

antti ruotsala

Seuraavat kolme päivää olin kongressissa, jota todella arvostetaan Mongoliassa. Tiedotusvälineet seurasivat sitä tarkasti ja näinkin siitä katsauksia televisio-uutisissa. Kyseessä on monitieteinen ja alansa suurin kulttuurin ja historian tutkijoiden tapaaminen. Kongressi järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1959 ja siitä lähtien se on pidetty joka viides vuosi aina Ulaanbaatarissa, lähinnä Ulaanbaatarin yliopiston tiloissa. Nyt osanotto oli kaikkien aikojen suurin – noin 400 osallistujaa. Heitä oli kaikkialta maailmasta, mutta erityisesti Venäjältä, Etelä-Koreasta, Japanista ja tietenkin isäntämaa Mongoliasta. Virallisina kielinä olivat mongoli, venäjä ja englanti. Kongressin esitelmät oli ryhmitelty viiteen alueeseen, joita olivat: kielitiede, historia, Mongolian kulttuuri ja kirjallisuus, Mongolian kansainväliset suhteet sekä mongolialainen yhteiskunta ja talous. Koko kongressin teemaksi oli valittu Kestävä kehitys (Mongol Studies and Sustainable Development), mikä liittynee Mongolian tämänhetkiseen taloudelliseen myllerrykseen, voimakkaasti kehittyvän kaivosteollisuuden ja herkän luonnon väliseen suhteeseen. Elintärkeätä on myös, että kasvava varallisuus saadaan jaettua ilman korruptiota oikeudenmukaisesti eri yhteiskuntaluokkien kesken.

Pidin oman esitelmäni historia-aiheesta Fransiskaanit mongoli-imperiumissa (12451370) – muiden uskontojen kohtaaminen , jossa tarkastelin fransiskaanien lähetystyötä niin nykyisen Mongolian alueella kuin mongolivallan alaisessa Kiinassakin. Toimiminen mongoli-imperiumissa oli heille aina kulttuurishokki eri vaiheineen, johon liittyi innostusta, hämmennystä ja pettymystä. Diplomatiassa, jota he myös harjoittivat, olivat vakiintuneet sääntönsä, mutta lähetystehtävän toteuttaminen oli erittäin vaikeata. Uskonnot, myös kristinusko, olivat mongolihallinnon suojeluksessa, mutta toisin kuin Euroopassa tai islamilaisessa kulttuuripiirissä yhdelläkään uskonnolla ei ollut valta-asemaa ja ne joutuivat kilpailemaan keskenään. Fransiskaanien pahimmaksi vastustajaksi kehkeytyi varsinkin Kiinassa itäisen kristinuskon suuntaus, harhaoppina pidetty nestoriolaisuus. Fransiskaanit olivat kuitenkin erittäin sivistyneitä, monin tavoin ennakkoluulottomia ja mitään rasistisia näkemyksiä ei ilmene heidän kirjoituksistaan. Käsitystä oman ”rodun” paremmuudesta ei tuolloin vielä lännessä ollut. Sen sijaan kristinusko katolisessa muodossaan oli tietenkin paras ja ainoa oikea uskonto, jota oli levitettävä kaikkialle ihmiskunnan keskuuteen. Mongoliassa tunnetaan hyvin flaamilaisen fransiskaanin Vilhelm Rubrukin matkakertomus (v. 1255), joka käännettiin viimeksi mongoliksi ranskankielisen edition pohjalta vuonna 2000. Monet paikalliset kiittelivät näiden rivien kirjoittajaa sekä Sami Janssonia Johannes de Plano Carpinin (v. 1248) ja Vilhelm Rubrukin matkakertomusten suomennoksista. ”On hienoa, että olette tuoneet kulttuuriamme ja historiaamme tunnetuksi myös Suomessa.” Lisäkiitoksia herättivät jakamani Suomi-Mongolia-Seuran jäsenlehden numerot, joihin jotkut pyysivät omistuskirjoituksen. ”Meillä on todellakin ystäviä maassanne.”

Kongressiin osallistui toinenkin suomalainen, Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja

kulttuurien tutkimuksen professori Juha Janhunen. Hän esitelmöi yhdessä amerikkalaisen oppilaansa Ian Barreren kanssa mongolin kielen vokaalisoinnusta. Mongolihan on rakenteeltaan ural-altailainen kieli, kuten suomikin, ja mongolissakin on vokaalisointu. Viime aikoina mongolin vokaalisoinnun historiasta on syntynyt tieteellinen kiista, johon Janhunen ja Barrere esitelmässään ottivat kantaa.

Olin ollut Mongoliassa aiemmin kahdesti vuonna 2002 ja 2006 ja osallistunut juuri tähän kongressiin. Nyt kongressi oli niin laaja, että entisen kaltaista yhteisöllisyyttä ei enää saavutettu. Sitä paitsi runsaslukuisten venäjänkielisten esitelmien tiivis seuraaminen olisi edellyttänyt parempaa venäjäntaitoa kuin mitä itselläni on. Venäläisen mongolistisen tutkimuksen taso on kuitenkin monilla aloilla korkea: esimerkiksi mongolin kieltä ja tietenkin Kultaisen Ordan historiaa on turha ryhtyä tutkimaan ilman riittävää venäjän taitoa. Myös mongolien oma tutkimus on kehittynyt vahvasti ja nuorempi mongolialainen tutkijasukupolvi puhuu yleensä sujuvaa englantia.

Ulaanbaatarissa

Mongolia on maailman harvaan asutuin, neljä kertaa Suomen kokoinen ja yli kolmen miljoonan asukkaan maa. Pääkaupunki Ulaanbaatar on kuitenkin laajalle levittäytyvä miljoonakaupunki, jossa on suurkaupungin palvelut. Siellä on kauniita rakennuksia, aukioita, puistoja ja patsaita, mutta muuten on rakennettu varsin ankeita lähiöitä. Kymmenessä vuodessa keskustaan oli ilmaantunut runsaasti uusia tornitaloja, hotelleja, virastorakennuksia ja jopa pilvenpiirtäjiä. Kaupunkia reunustavat kuitenkin upeat vuoret ja luonto. Sen laitamilla on myös valtaisia, tuhansien jopa kymmenientuhansien jurttien keskittymiä, joista tietenkin puuttuu kunnallistekniikka. Monet paimentolaiset asuvat niissä talvisin ja monet ovat muuttaneet niihin pysyvästi. Useilla nomadinen elämäntapa on loppunut, kun karjaa on kuollut ennennäkemättömän kylminä talvina. Myös kesät ovat olleet poikkeuksellisen kuumia. Mongolialaiset pelkäävät todellakin ilmastonmuutosta.

On selvää, että noissa jurttakeskittymissä asustaa mongolien köyhälistö ja niihin menemisestä eritoten pimeällä varoitetaan turisteja. Yhtenä osatekijänä on mongolimiesten varsin suomalaistyyppinen alkoholinkäyttö ja alkoholismikin. Marja näkikin eräänä iltana baarissa syödessään kunnon kapakkatappelun. Muutoin Ulaanbaatar on turvallinen kaupunki, jossa vierailevan on vain käytettävä järkeään. Mongolit ovat (jopa lapset) suomalaisen tapaan pidättyviä, mutta erittäin ystävällisiä ja auttavaisia. Suurin vaara taitaa olla kaoottinen liikenne – näimme toistuvasti punaista päin ajamista. Kymmenen vuotta sitten kerjäävät katulapset olivat tavallinen näky Ulaanbaatarissa, mutta nyt heitä ei enää ollut. Heidät on sijoitettu lastenkoteihin, mikä kertoo hyvää Mongolian yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Mainittakoon vielä, että Ulaanbaatarissa vierailevan kannattaa ehdottomasti käydä sen

museoissa: erityisesti Kansallismuseossa, jossa esitellään mongolien historiaa ja kulttuuria aina esiturkkilaisista ajoista ja mongolien suurvaltakaudesta nykyhetkeen. Toinen kiinnostava kohde ainakin pikkupojille ja miksei hieman vanhemmillekin on Luonnonhistoriallinen museo, jossa on runsaasti lähinnä Gobin autiomaasta löydettyjä dinosaurusten luurankoja, munia ja muitakin fossiileja. Kaupungissa sijaitsee myös suuri Gandanin buddhalaisluostarialue, jonka tunnetuin nähtävyys on 26,5 metriä korkea Avalokiteshvaran (myötätunnon meditaatiobodhisattvan) kullattu patsas. Kun seurasi tuossa luostarissa ja muuallakin mongolien harrasta uskonnonharjoitusta, alkoi pohtia lähetystyön järjettömyyttä. Mitä mieltä on kehottaa ihmistä vaihtamaan uskoaan? Tutkin nykyään myös lähetystyön historiaa (jota edellä esittelin), mutta ymmärrän sen mielekkyyden ja motiivit keskiaikaisessa viitekehyksessä.

Mongolit harjoittavat ja ovat perinteisesti harjoittaneet buddhalaisuuden tiibetiläistä suuntausta. On hienoa, että tämä ns. lamalaisuus elää Mongoliassa valtauskontona, sillä kuten hyvin tiedämme, tiibetiläisten oma kulttuuri on hankaluuksissa kiinalaispaineessa. Mongoliassa on edelleen olemassa myös shamanismia ja siihen liittyvää luonnonuskontoa. Yleinen näky korkeilla paikoilla on ns. oboo, paikalliselle luonnonjumaluudelle pystytetty kivilatomus. Tulijan on kierrettävä se kolmasti vastapäivään ja joka kierroksen jälkeen latomukseen on lisättävä kivi. Usein annetaan myös jokin lahja. Näin jumaluus suojelee siellä asuvia ja sallii myös kulkijan tulla alueelleen. Tiibetin buddhalaisuuden ansioksi on laskettava, että se hyväksyy pitkälti nämäkin vanhakantaiset uskonnon muodot. Muutamat mongolialaiset tutkijat ovat vastanneet kysyttyäni heidän uskontoaan, että he ovat sekä buddhalaisia että shamanisteja. Tietysti modernisoituneessa Mongoliassa on myös runsaasti uskonnottomia ja ateisteja.

Mongolian luontoa ja kulttuuria

Ulaanbaatarissa on paljon kiehtovaa, mutta on selvää, että Mongoliassa olevan kannattaa hakeutua myös sen ulkopuolelle. Monet turistit tulevat Mongoliaan nimenomaan omaleimaisen kulttuurin, historian ja luonnon takia. Mongolia on laaja maa, joten pohjoisessa on jo tundraa ja porotaloutta, kun taas etelässä on Gobin hiekka-aavikko kameleineen. Muutoin Mongolia on vuoristoista, ylänköistä aroa. Ihmiset, paimentolaiset, asuvat jurtissa vuorten välisissä suojaisissa laaksoissa erityisesti talvisin. Käytännössä jokainen mongoli osaa ratsastaa ja karjaa, mm. lampaita, vuohia, nautoja ja jakkeja paimennetaan edelleen ratsain. Eläinlaumoja seurataan vuodenaikojen mukaan ja jurtat kulkevat helposti mukana.

Olin aiemmin käynyt mm. Karakorumin raunioilla ja Gobin autiomaassa. Nyt teimme vain kahden päivän retken läheiselle Tereljin luonnonsuojelualueelle. Ostimme matkan täysihoitoineen (suomalaisittain edullisesti) Ulaanbaatarin valtion tavaratalossa sijainneesta turisti-informaatiosta.

Odotimme, että seuraavana aamuna meidät haettaisiin hotellista turistibussilla, mutta paikalle saapuikin henkilöauto, jossa meitä palvelivat oma opas ja autonkuljettaja. Kävimme mm. vuorenlaella sijainneessa pienessä buddhalaisluostarissa ja lounastimme paimentolaisperheen vieraina. Meille tarjottiin erilaisia juustoja sekä mongolien rakastamia buuzeja eli taikinakuoren sisällä olevaa rasvaista lampaanlihaa. Oppaamme, sivistynyt ja hyvää englantia puhunut 20-vuotias neito kertoi, että Ulaanbaatarissa vegetaristit saavat kyllä salaattinsa, mutta maaseuturetkillä oikeanlaisen ruokavalion saanti tuottaa hankaluuksia. Hän oli tyytyväinen siitä, että Marja ja minä söimme mielihyvin kaiken eteemme tarjotun. Vegaanin olisi lähes mahdotonta olla Ulaanbaatarin ulkopuolella, sillä mongolien ruokavalio perustuu vahvasti paitsi lihaan myös maitotuotteisiin. Tämä johtuu pitkälti siitä,

että maanviljelys on pienimuotoista Mongolian ankarissa ilmastollisissa oloissa. On ihmeellistä, että tällaisesta luonnonympäristöstä kehkeytyivät Tšingis-kaanin alkuun panema, maailmanhistorian laajin mannerimperiumi ja monet muutkin paimentolaisinvaasiot.

Erikoinen nähtävyys Tereljissä olikin teräksinen, maailman suurin ratsastajapatsas, joka esittää tietenkin Tšingis-kaania. Patsaan sisällä on hyvä museo, matkamuistomyymälöitä ja ravintola ja sen huipulta avautuvat mahtavat näköalat. Mongolit kunnioittavat Tšingis-kaania heidän kansakuntansa yhdistäjänä ja siten perustajana. Hänen nimensä on esillä kaikkialla patsaista ja pop-yhtyeiden nimistä aina olutmerkkeihin. Monilla on kotinsa seinällä häntä esittävä, 1300-luvun alun Kiinasta periytyvän maalauksen kopio. Myös häntä koskeva uskonnollinen kultti on herännyt eloon. Tässä on tietenkin ongelmansa, sillä mongoli-imperiumin luominen (kuten yleensäkin imperiumien) aiheutti kymmenien miljoonien

ihmisten kuoleman sekä monien kulttuuriarvojen tuhoutumisen. Mongolit vertaavat Tšingiskaania kuitenkin usein Aleksanteri Suureen lisäten: ”Voiko luku- ja kirjoitustaidottomalta

paimentolaiselta edellyttää samaa kuin Stalinilta ja Hitleriltä?”

Yövyimme jurtassa. Minusta ei ollut kuitenkaan kipinä-Mikoksi. Kamina sammui yöllä ja jouduimme hieman palelemaan. Seuraavana aamuna olisi ollut mahdollisuus kolmen tunnin ratsastusretkeen, josta kuitenkin kieltäydyimme loukkaantumisriskin pelossa ja tyydyimme katselemaan maisemia sekä seuraamaan paimentolaiselämää, mm. jakkien ratsain kaitsemista.

Palatessamme konkretisoitui eräs nykyongelma. Oppaamme kertoi, että näkemämme Ulaanbaatarin lähistöllä virtaava joki oli pahoin saastunut kaivostoiminnan takia. (No, tästähän meillä on Suomessakin kokemusta). Tšingis-kaanin aikaisessa mongolien omassa lainsäädännössä virtaavaan veteen virtsaaminen oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla, mitä perusteltiin vedessä asustavan jumaluuden loukkaamisella. On kuitenkin ajateltu, että taustalla olivat myös ekologiset näkökohdat. Puhdas vesi oli mongoleille elintärkeätä. Onneksi mongolit arvostavat luontoaan ja maassa toimii jopa vihreä puolue. Presidentti Ts. Elbegdorj on myös todennut haastatteluissaan, etteivät ulkomaiset kaivosyhtiöt saa hyödyntää Mongoliaa kuten Shell Nigeriaa. Toivotaan parasta.

Lähdimme paluumatkalle Ulaanbaatarista aamulla 26.8. ja nyt Mongolian lentoyhtiön (MIAT) koneella Moskovaan. Täytynee todeta, että mongolien lentokone oli sekä paremmin varustettu että ruoka- ja juomatarjoilultaan huomattavasti runsaampi kuin Aeroflotin. Takanamme oleva brittiläinen vegetaristipariskunta kuitenkin teki valituksen, koska kahtena pääruokana oli valittavissa vain nauta- ja kanavaihtoehto, ja salaattikin sisälsi makkaraa. Myöhään illalla palasimme tyytyväisinä Helsinkiin. Marjan mukaan hän ei ole ollut aikoihin niin rentoutunut kuin mongolien parissa. Ehkäpä seuraava matkamme toteutuu ainakin toiseen suuntaan junalla ja suuntaamme syvemmälle Mongoliaan.

Oboo – jonkun jalka on näköjään parantunut.

Nomadismin loppu Sisä-Mongoliassa?

ronny rönnqvist

Sisä-Mongoliassa on kehittymässä ennennäkemätön ekokatastrofi, jonka vaikutukset ovat näkyvissä laajalti Kiinassa, Koreassa ja Japanissa. Jopa USA:n länsirannikko on saanut esimakua näistä ilmiöistä. Kyseessä ovat Sisä-Mongoliassa ja Pohjois-Kiinassa syntyneet hiekkamyrskyt, joiden vaikutukset levittäytyvät tuhansien kilometrien päähän. Television välittämät kuvat Kiinan suurkaupunkien huonosta ilman laadusta ovat tulleet tutuiksi. Tutkijat ovat olleet ymmällään viime vuosikymmenenä rajusti lisääntyneestä ilmiöstä. Mistä mahtaa olla kyse?

Noin 95 prosenttia Kiinan väestöstä asuu Kiinan muurin sisäpuolella. Sieltä löytyy hedelmällistä maaperää ja valtavia riisipeltoja. Pohjois-Kiina Venäjän ja Mongolian rajamailla ja erityisesti Gobin alue on hedelmätöntä aavikkoa ja vuoristoa, samoin kuin Tiibetin vuoristoalue etelässä. Ilmaston puolesta maanviljely on näillä seuduilla vaikeata, jollei mahdotonta. Vuosituhansien aikana nämä alueet ovat olleet nomadien, valtaosin mon-

golien ja tiibetiläisten asuttamia. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana paimentolaisten elintavoissa on kuitenkin tapahtunut suuri muutos. Ei suinkaan luonnollisista syistä, vaan Kiinan hallituksen pakkotoimenpiteiden takia. Kiinan politiikkana on ollut pakottaa nomadit joko pysymään paikoillaan tai muuttamaan suuriin kaupunkeihin. Tästä on seurauksena se, että kun nomadit ennen vaihtoivat laidunpaikkaa vuodenaikojen mukaan, he joutuvat

nyt vuodesta toiseen laiduntamaan eläimiä samoilla, heille osoitetuilla alueilla. Tätä ei kuiva ja köyhä ruohomaa kestä, ja tuloksena on lisääntyvä eroosio.

Alueelta otetut satelliittikuvat osoittavat tilanteen. Kun Ulko-Mongolian puolella, siis Mongolian tasavallassa, missä nomadit laiduntavat eläimiään entiseen tapaan, maasto on vihreää ja ruoho elinvoimaista, niin Sisä-Mongolian rajalla kuva muuttuu täysin. Maa on kuivaa ja ruoho lyhyempää. Koska olosuhteet rajan molemmin puolin muuten ovat samat, niin syynä ei voi olla mikään muu kuin Kiinan hallituksen mielivaltainen asuttamispolitiikka.

Tätä sikäläiset viranomaiset eivät kuitenkaan myönnä, vaan syy sälytetään paimentolaisten niskaan. On muka nomadien vika, että maa tärveltyy laidunnan takia. Siksi nomadeja pyritään nyt siirtämään kaupunkeihin, joissa he eivät tietenkään viihdy, eikä heillä ole siellä juurikaan työmahdollisuuksia.

Murheellinen tilanne vallitsee sekä SisäMongoliassa että Tiibetissä. Asiaa pahentaa vielä han-kiinalaisten systemaattinen asuttaminen näille alueille. Alkuperäinen väestö on monin paikoin jo vähemmistönä. Paikallisten kiinalaisten viranomaisten avulla uudet asuk-

kaat tietenkin kahmivat itselleen parhaat palat. Kuten olemme saaneet lehdistä lukea, niin kaikki alkuperäisväestön protestit tukahdutetaan armotta. Ihmisiä vangitaan ja jopa kidutetaan mitä pienimmistä syistä.

Nomadien perinteiset elämätavat ovat Sisä-Mongoliassa uhattuina. Myös alueen eläinkanta kärsii tästä tietenkin. Tätä menoa Sisä-Mongoliassa ei esimerkiksi ole enää yhtään kamelia, paitsi turisteille näytettäväksi. Kiinan viranomaiset esittelevät mielellään nomadikansoja tanssimassa värikkäissä kansallispuvuissa, mutta tämä on vain turisteille tarkoitettua Potjomkinin kulissia. Todellisuudessa tilanne Sisä-Mongoliassa kehittyy samaan suuntaan kuin Kiinan miehittämässä Tiibetissä, missä alkuperäisväestön olosuhteet Kiinan harjoittaman pakkopolitiikan takia ovat todella surkeat. Itsenäisessä Mongolian tasavallassa asiantila on vallan toinen. Nomadiväestöllä on tietenkin omat ongelmansa, mutta mitään pakotteita viranomaisten puolelta ei esiinny. Mikäli nomadiperhe muuttaa kaupunkiin, päätös on vapaaehtoinen. Päinvastoin, viranomaiset pyrkivät kaiken tavoin tukemaan nomadiväestön perinteistä elämää. Ja mikä tärkeintä, laitumia käytetään niin, ettei se johda ylilaiduntamiseen.

Adrian Williams/ACIL

Höömii hämmensi

kamarimusiikkiväen

sauli Heikkilä

Mongolian yksi erityispiirteistä on kurkkulaulu eli höömii. Suomessakin

laulutapa alkaa olla jo yleisemmin tiedossa, mutta harvapa taitaa tietää, että jo vuonna 1984 Kuhmon Kamarimusiikkifestivaaleilla vieraili yksi Mongolian legendaarisimmista laulajista. Sundui hämmästytti taidoillaan niin yleisön, muusikkokollegat kuin toimittajatkin aina BBC:tä myöten.

Sunduin arvostus maailman kurkkulaulupiireissä on ylittämätön. Hän ei ollut pelkästään hyvin taitava laulaja, jonka luomat äänimaailmat tuntuvat kokeneenkin kuulijan korvissa tulevan jostain tuonpuoleisesta ja saavat paatuneimmatkin kriitikot hämilleen. Sundui on vaikuttanut merkittävästi siihen, miten perinteistä kurkkulaulua lauletaan Mongoliassa nykyään.

Kurkkulaulu on jännittävä ilmiö. Sen perusäänenmuodostus ja tapa suodattaa yläsävelmelodioita ovat hyvin ainutlaatuisia koko maailmassa. Olisi outoa, jos laulutekniikkaa ei olisi oivallettu muuallakin, kun munniharppu, jonka soittaminen perustuu värähtelevän kielen yläsävelien suodattamiseen, on tunnettu kaikkialla maailmassa. Mutta jostain syystä pitkien melodioiden laulaminen yläsävelin ei ole säilynyt missään muualla kuin Altai-vuoriston ympäristössä. Lauluääntä kylläkin manipuloidaan monin tavoin eri puolilla maailmaa.

Höömiitä lauletaan

Länsi-Mongoliassa

Mongolialaisessa ja tuvalaisessa kurkkulaulussa on paljon samankaltaisuutta ja viime vuosina vaikutteet ovat sekoittuneet entisestään. Vaikka tyylien nimeämisessä on eroja, ovat keskeiset tyylit kummassakin samat: Mörisemiseksi joskus mainittu kharkhira (tuvassa kargyra), kurkussa

kumiseva hieman puristeinen höömii (Tuvan höömei) ja kirkas yläsävellaulu ishkeree (Tuvan sygyt). Höömei tai höömii on molemmissa maissa kurkkulaulun yleisnimitys. Sunduin oppilas Tserendavaa on jaotellut Mongoliassa höömiin resonointipaikan mukaan, esimerkiksi rinta-, kurkku- ja nenähöömeiksi.

Vaikka kurkkulaulua lauletaan nykyään eri puolilla Mongoliaa, sen kuuleminen lienee helpointa pääkaupungissa Ulanbaatarissa. Höömiin ydinaluetta on kuitenkin Länsi-Mongolia ja erityisesti Hovdin provinssin Chandamanin alue. Höömii ei ollut alunperin julkista taidetta vaan sillä tuuditettiin lasta uneen tai kutsuttiin eläimiä kuten jakkeja. Jotkut heimot käyttivät sitä myös hääseremonioissa ja metsästyksessä. Höömiillä on myös vahvat perinteet Altaivuorten toisella puolella. Nykyisin Venäjään kuuluvassa Tuvan tasavallassa ollaankin vah-

Yläsävelet ovat fysikaalinen ilmiö ja ovat läsnä kaikissa kuuluvissa äänissä synteettistä ääntä lukuun ottamatta. Äänilähde, olipa se soittimen kieli, rautatiekisko, putkessa humiseva tuuli tai äänihuulet, tuottavat korvilla kuultavan äänenkorkeuden lisäksi loputtoman määrän perusäänen taajuuden kerrannaisia. Esim. miesäänen perustaajuuden 120 herziä (värähtelyä sekunnissa) yläsävelet ovat 240, 360, 480 jne. Suuontelon kokoa ja muotoa muuttamalla nämä yläsävelet saadaan kuuluviin.

vasti sitä mieltä, että höömein alkuperä on lähtöisin heidän kansansa keskuudesta. Historialliset käyttötarkoitukset ovat olleet samat kuin Mongoliassa. Höömiin asemaa kuvaa se, että vaikka tutkimusmatkailijat niin Suomesta kuin muualtakin maailmasta ovat kirjoittaneet tarkkoja kuvauksia elämän menosta Altain ympäristössä, ei kukaan mainitse kurkkulaulua sanallakaan. Vieraille sitä ei siis varmaankaan esitetty. Tuntuisi hullulta, että höömeily ei olisi kiinnostanut uteliaita tutkimusmatkailijoita. Myöskään varhaisemmat tutkimusmatkailija kuten Johannes de Plano Carpini, Vilhelm Rubruk tai Marco Polo eivät mainitse höömeitä. Varhaisimmat kirjalliset maininnat, jotka hyvällä mielikuvituksella voitaisiin tulkita kurkkulaulun kuvauksiksi ovat peräisin 1500-luvun kiinalaisesta kirjoituksesta, jossa puhutaan laulusta, jossa on ”monenlaisia ääniä kurkusta ja huulilta”.

Aroilta estraadeille

Kurkkulaulun alkuperän kuvaukset ovat siis enemmän legendoja kuin historiallisia totuuksia. Viime vuosisadan alussa kerrottiin Chandamanissa legendaa Bazarsad-nimisestä painijasta, joka olisi ollut ensimmäinen höömiilaulaja, mutta tuskinpa ensimmäistä tavoitetaan koskaan, laulun evoluutio on hidas ja lähteet jäävät hämärän peittoon. Höömiissä on ollut kyse eläinten ja muun luonnon kanssa kommunikoinnista. Legendoissa puhutaan tuulen kulkevan vuoren yli saaden aikaan viheltävän äänen. Myös veden virtaus, kosket ja putoukset mainitaan inspiraation lähteinä. Myöskään aroilla laiduntavien eläinten ääntelyä kuunnellessa ei voi välttyä mielleyhtymiltä höömiin alkuperään. Esittäväksi taiteeksi höömii muotoutui kuitenkin vasta 1900-luvulla. Ennen Mongolian kansantasavallan muodostumista 1921 höömiitä ei arvostettu ja se oli katoamassa. Kommunistinen hallinto halusi tukea kansantaidetta

Helsingin Sanomien Caj Bremerin kuva Sunduista ja hänen säestäjästään Dashawasta Kuhmossa.

ja niin myös kurkkulaulun esittäjät alkoivat saada arvostusta. Vuonna 1938 syntyneestä Sunduista tuli myös kunnioitettu höömiin mestari ja häntä pidetään nykyisen klassisen höömiin muodon kehittäjänä. Hänen parhaat ominaisuutensa, tekninen taitavuus, iso hengityskapasiteetti, voimakkuus - hän oli myös painija - sekä erinomainen kurkkutekniikka ovat luoneet hänelle legendaarisen maineen ja hyvin monet tämän päivän mestarilaulajista mainitsevat Sunduin oppi-isäkseen.

Sundui Kuhmon

kamarimusiikkifestivaaleilla

Sunduin Suomen vierailu ajoittui aikaan, jolloin kurkkulaulusta täällä ei tiedetty käytännössä yhtään mitään. Tosin jo 1970-luvulla oli Ilpo Saunio soittanut radiossa tuvalaista

kurkkulaulua ohjelmasarjassa Neuvostokansojen musiikkia, mutta siitä tuskin on jäänyt suurta jälkeä kuulijoiden korviin. 1980-luvulla heräsi ennakkoluulottomien ja aktiivisten musiikin tekijöiden ja -tutkijoiden kiinnostus muiden kansojen musiikkiin ja myös kurkkulaulu tuli aktivistien tietoisuuteen. Silloinen Kuhmon

Kamarimusiikkifestivaalin taiteellinen johtaja

Seppo Kimanen kertoo kuulleensa vietnamilaisesta etnomusikologista ja muusikosta Tran

Quan Haista Eero Tarastilta ja päätti kutsua hänet esittelemään vietnamilaista musiikkiperinnettä Kuhmoon. Vierailun aikana kävi ilmi, että Hai hallitsi myös yläsävellaulun ja kertoi

Kimaselle Sunduista, joka innostui ajatuksesta kutsua mongolialainen mestari Kuhmoon. Lehtikirjoitusten mukaan alkoi puolentoista vuoden prosessi, joka päättyi siihen, että heinäkuussa

1984 Sundui saapui säestäjänsä Dashawan kanssa esittelemään ennenkuulumattomia taitojaan.

Lehtileikkeet tuon vuoden sanomalehdistä osoittavat, että kurkkulaulu herätti tavatonta kiinnostusta ja Sundui oli esillä noin seitsemässäkymmenessä artikkelissa. Artikkeleissa Sundui kuvattiin maailman parhaaksi kurkkulaulajaksi, jolla oli viitisenkymmentä oppilasta Mongoliassa.

Helsingin Sanomien Hannu-Ilari Lampila kuvailee esitystä: ”Mestari Sundui myös lauloi yksiäänisesti, muristen uskomattoman matalalta. Sävelmä voitti kirkkaasti suomalaiset runosävelmät yksinkertaisuudessaan ja monotonisuudessaan. Mutta jollain tavalla laulu oli myös kovin hauska ja mielenkiintoinen. Möristessäänkin Sundui pystyi elävöittämään sitä omaperäisin vivahtein ja painotuksin, jotka syntyvät paljolti Mongolian hauskalta kuulostavasta kielestä. Ja kun laulu kohosi ekstaasiin, Sundui meni aluksi hieman vaikean näköiseksi, hänen kurkkunsa alkoi pihistä ja korista – ja yhtäkkiä ilmoille puhkesi tuo korkea, ujeltava ääni.”

Kaikkia toimittajia ei kurkkulaulu innostanut. ”Kaksiääninen soololaulukin oli minulle,

anteeksi vain, taidokasta kuriositeettia enemmän kuin musiikkia, kuin sahan ja sordinoidun sumusireenin duetto.”

Kalevan Esko Aho on hyvin vaikuttunut: ”Sanat ovat täysin riittämättömiä kuvaamaan mongolialaista kaksiäänilaulua: se täytyy kokea. Ääntä tulee nenästä, suusta ja vatsasta tarpeen mukaan viiden oktaavin alueella, laulajan kurkun ja kasvojen jokainen lihas osallistuu äänen synnyttämiseen.”

Kaarina Turunen on saanut kiinnostavan mielleyhtymän: ”Laulu, joka muistuttaa milloin myrskytuulen vihellystä, milloin äänihuulihalvauksen saaneen kissan nau´untaa kertoo laulajan tunnelmista.”

Lehtiartikkeleiden ja aikalaistodistusten mukaan vierailu oli hyvin onnistunut. Sundui valloitti esityksillään niin kollegat, yleisön kuin toimittajatkin. Hän oli nauttinut Kuhmon luonnosta ja saunomisesta. Ainoastaan suomalainen ruoka oli herättänyt epäluuloja ja erään paikalla olleen mukaan Sundui söi vain mongolialaista ruokaa, jota mukana tullut kokki valmisti. Monet nykyajan parhaista kurkkulaulajista ovat Sunduin oppilaita tai jopa sukulaisia kuten Suomessakin usein vieraillut Dangaa Khosbayar eli Hosoo. Hosoo kertoo setänsä Sunduin kuolleen vuonna 2004.

Vierailu kuului Suomen ja Mongolian väliseen kulttuurinvaihtosopimukseen. Nyt kun valtiovierailut maittemme välillä ovat virkistyneet, olisi hienoa saada kulttuurinvaihto myös käyntiin. Se olisi huomattavasti helpompaa kuin 30 vuotta sitten. Lähimmät mongolialaisyhtyeet voisi lennättää Suomeen muutamalla satasella Keski-Euroopasta.

Youtubessa on pari videota Sunduista, löytyy hakemalla Sundui khoomii

Osoitteessa soundcloud.com/radiant-voyages/ sundui-kuhmo-festival on viiden minuutin BBC:n ohjelma Sunduin Suomen vierailusta. Tosin siinä toimittaja erehtyy luulemaan viheltämistä höömiiksi.

Kuluvan vuoden heinäkuussa pääministeri Juha Sipilä vieraili Mongoliassa. Suomen valtuuskuntaan kuului pääministerin lisäksi valtioneuvoston kanslian, ulkoministeriön sekä Mongolian asioista vastaavan Suomen Pekingin-suurlähetystön virkamiehiä. Tämä ei ollut virallinen valtiovierailu, vaan liittyi Ulaanbaatarissa heinäkuussa pidettyyn Euroopan ja Aasian maiden ASEM-huippukokoukseen. Kyseessä oli järjestyksessä 11. ASEM-kokous, ja sen pääteemana oli Euroopan ja Aasian välisten yhteyksien tiivistäminen. Kokoukseen osallistui 34 valtionpäämiestä ja edustajia yhteensä 51 maasta.

Kokouksen järjestäminen oli Mongolialle suuri ponnistus. Isäntänä tietenkin toimi Mongolian presidentti Tsakhiagiin Elbegdorj. Lisärasitusta järjestelyihin toi se, että perinteistä Naadamjuhlaa vietettiin juuri ennen ASEM-kokousta eli 11. heinäkuuta. Naadam on suuri juhla myös pääkaupungissa Ulaanbaatarissa. Lisäksi Mongoliassa 29.6. pidettyjen parlamenttivaalien tulos sekoitti korttipakkaa, sillä tähän asti valtaa pitänyt Demokraattinen puolue kärsi vaaleissa murskatappion. Virkaa tekevä ulkoministeri Purevsuren hoiti kuitenkin vielä ASEM-järjestelyjä, mutta joutui pian siirtymään syrjään, kun uudeksi ulkoministeriksi valittiin Ts. Munkh-Orgil. Nizzan traaginen terrori-isku ja vallankaappausyritys Turkissa loivat oman jännitteensä kokoukselle. Itse täysistunto ja valtionpäämiesten kahdenväliset tapaamiset pidettiin 15.7. Kokoontumispaikkoina olivat hotelli Shangri-La sekä tapahtumaa varta vasten rakennettu ”ASEMkylä”, johon oli pystytetty suuria ja pieniä perinteisiä jurtta-rakennelmia osanottajia varten. ASEM-kokouksen täysistunnossa pääministeri Sipilä korosti puheessaan tarvetta tiivistää Euroopan ja Aasian välisiä suhteita kehittämällä

talous- ja liikenneyhteyksiä. Sipilä totesi, että esimerkiksi arktinen alue on Suomelle tärkeä ja ajankohtainen aihe. Hän painotti erityisesti ilmastonmuutoksen vaikutusta ympäristöön, mikä vaatii laajaa kansainvälistä yhteistyötä. Toisessa puheenvuorossaan pääministeri Sipilä korosti poliittisen tahdon merkitystä etsittäessä vastauksia yhteisiin globaaleihin haasteisiin kuten muuttoliikkeisiin ja pakolaisongelmaan. Pääministerillä oli myös useita kahdenvälisiä tapaamisia Aasian maiden johtajien kanssa. Tietenkin hän tapasi myös Mongolian presidentin Elbegdorjin sekä pääministeri Cs. Saikhanbilegin.

Seuraavana päivänä osallistujilla oli mahdollisuus tutustua mongolialaiseen elämään ja kulttuuriin 20 kilometrin päässä Ulaanbaatarista sijaitsevassa ”Chinggis-Khuree” -turistikeskuksessa. Täällä valtavan ”kunniagerin” edessä otettiin muun muassa ASEM-kokouksen virallinen ryhmäkuva. Vieraille oli järjestetty myös ”BesregNaadam”, pienois-Naadam, jonka kuluessa vieraat saivat nähdä kaikkea, mitä Mongolian kulttuuriin kuuluu: kolmen Naadam-lajin (paini, jousiammunta ja laukkaratsastus) lisäksi kansantansseja ja -musiikkia.

Kaiken kaikkiaan Mongolia sai paljon kiitoksia kokouksen järjestelyistä, jotka sujuivat kaikin puolin moitteettomasti. Kokouspaikan läheiset tiet olivat aika ajoin muulta liikenteeltä suljettu, ja noin 1100 turvakameraa ympäri kaupunkia välitti videokuvaa tärkeistä tapahtumaan liittyvistä kohteista. Mongolia sai varmasti hyödyllistä kokemusta vastaavanlaisten kansainvälisten tapahtumien järjestämisestä myös tulevaisuudessa.

ronny rönnqvist

Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi ronny rönnqvist

Mongolian uutisista saksittua

Vaalit 2016

Mongoliassa pidettiin kesäkuun lopussa Suuren Khuraalin vaalit eli parlamenttivaalit, joita pidetään joka neljäs vuosi. Äänestysvilkkaus nousi edellisistä vaaleista seitsemällä prosentilla ja oli nyt 72,1 %. Vaalien tulos oli yllätyksellinen, sillä vallassa oleva Demokraattinen puolue (DP) koki murskatappion. DP sai ainoastaan 9 paikkaa ja oppositiopuolue Mongolian Kansanpuolue (MVR) sai nyt ehdottaman enemmistön eli peräti 65 paikkaa. Kaiken kaikkeaan Suuressa Khuraalissa on 72 paikkaa. Lisäksi yksi paikka meni sitoutumattomalle ehdokkaalle ja yksi paikka Kansan vallankumouspuolueelle (MRVP).

Vaalien tulosten perusteella presidentti Ts. Elbegdorj nimitti Suuren Khuraalin jäsenen, taloustieteilijä Jargaltulgin Erdenebatin pääministeriksi eli edellisen pääministerin Ch. Saikhanbilegin (DP) seuraajaksi. Näin ollen Erdenebatista tuli Mongolian 29. pääministeri.

Heinäkuun 23. päivänä nimitettiin uusi hallitus, joka koostuu 16 ministeristä. Hallituskanslian johtajaksi tuli J. Munkhbat, ulkoasiainministeriksi Ts. Munkh-Orgil, talousministeriksi B. Chojilsuren ja puolustusministeriksi B. Bat-Erdene.

Rion olympialaiset

Rion olympialaisiin osallistui Mongoliasta yhteensä 43 urheilijaa. Lopputulos oli taas kerran parempi kuin Suomen mitalisaalis. Naisten judossa alle 57 kilon luokassa Dorsjurengiin Sumiyaa nimittäin voitti hopeamitalin ja nyrkkeilyssä alle 60 kilon luokassa D. Otgondalai

sai pronssimitalin. Vapaapainija G. Mandakhnaran menetti varmana pidetyn pronssimitalin, koska hän iloitsi voitostaan liian aikaisin ottelun päätössekunneilla ja tästä hänelle tuomittiin ratkaiseva rangaistuspiste. Mongolian joukkue protestoi virallisesti päätöksestä, mutta voitto meni Uzbekistanin I. Nawsuroville.

Mongolian postiosoitteet

Mongolia on liittynyt virallisesti what3words postiosoitejärjestelmään. Järjestelmä perustuu geokoodisysteemiin, joka paikallistaa osoitteen yhdeksän neliömetrin tarkkuudella missä tahansa maapallolla. Tällä uudistuksella on suuri merkitys harvaan asutussa Mongoliassa, jossa postinkulku on olut vaikeata nimenomaan liikkuvan nomadiväestön keskuudessa. Uudella systeemillä jokaisen gerin (jurtan) paikan voi periaatteessa paikantaa postikuljetuksia varten. Systeemiin voi tutustua lähemmin osoitteessa: http://what3words.com/about/

Mongolian joukkueen iloisen keltaisen väriset puvut äänestettiin kisojen tyylikkäimpien asusteiden joukkoon.