Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_2-2015

JÄSENLEHTI 2/2015

Saatteeksi

Monipuolinen ja korkeatasoinen jäsenlehti on saatu taas aikaiseksi eli Suomi-Mongolia-Seurassa tapahtuu. Sen sijaan Suomen ja Mongolian välisissä suhteissa on ollut edelleen hiljaista. Muutama ehdotus: Sauli Niinistö valtiovierailulle Mongoliaan mittavan kauppa- ja kulttuurivaltuuskunnan kera tai edes vapaapaini-maaottelu Suomen ja Mongolian välille. Tosin silloin tällöin täällä pistäytyy mongolialaisen perinnemusiikin yhtyeitä ja kurkkulauluharrastus on ainakin pienessä piirissä aktiivista, mistä osakiitos kuuluu lehtemme taittajalle kirjoittajalle, kurkkulaulajalle sekä Kansanmusiikki-lehden päätoimittajalle Sauli Heikkilälle.

Täksi syksyksi ounasteltu Suomi-Mongolia-Seuran tilaisuus Helsingin kaupunginkirjaston Helsinki 10:ssä (Postitalo) siirtynee ikävä kyllä ensi vuoden puolelle. Pienessä, talkoilla toimivassa seurassa on ollut hankala hyvissä ajoin sekä organisoida tilaisuutta että sovittaa yhteen ihmisten aikatauluja. Tapahtumasta tiedotetaan aikanaan.

Lopuksi: Suru-uutinen tavoitti suomalaiset Mongolian-ystävät, sillä seuramme entinen puheenjohtaja, professori Erkki Jauhiainen on poissa. Lehtemme tässä numerossa on häntä koskeva muistokirjoitus. Suomi-Mongolia-Seura kunnioittaa Erkin, hyvän ihmisen, muistoa.

Suomi-Mongolia-Seura ry:n johtokunnan puolesta,

Antti RuotsAlA

PS. Muistapa maksaa jäsenmaksusi, jos on vielä hoitamatta. Ohjeet viereisellä sivulla.

Professori Erkki Jauhiainen on poissa

Maantieteen emeritusprofessori Erkki Jauhiainen menehtyi 14.9.2015 Helsingissä. Hän oli syntynyt Pielavedellä 24.11.1938. Erkki Jauhiainen oli Itä-Suomen yliopiston luonnonmaantieteen professori sekä Helsingin yliopiston dosentti. Hän väitteli Helsingin yliopistossa 1969, suoritti jatko-opintoja Oslon ja Göttingenin yliopistoissa ja oli sittemmin vierailevana professorina kolmessa saksalaisessa yliopistossa. Erkin erityisaloja maantieteessä olivat kulttuuri- ja luonnonmaantiede, ihminen ja ympäristö sekä maisematutkimus. Aluemaantiedettä hän harjoitti mm. Siperiassa ja Mongoliassa. Erityisesti kenttätyöt Mongoliassa olivat herättäneet hänen kiinnostuksensa paitsi Mongolian luontoon myös sen väestöön. Hän arvosti Mongolian paimentolaisten ekologista elämäntapaa. Erkkiä kiehtoivat ihmiset ja kulttuurit, mikä tuli usein esiin keskusteluissamme.

Tutustuin Erkkiin hänen toimiessaan Suomi-Mongolia-Seuran varapuheenjohtajana vuodesta 1996 ja puheenjohtajana vuosina 1999-2004. Tuolloin hän kirjoitti seuran lehteen ja piti myös seuran nimissä Helsingin yliopistossa yleisöesitelmiä, joista yhden otsikkona oli Mongolian luonnonvarat ja ympäristö. Erkki välitti asiantuntemuksensa ja innostuksensa kuulijoille, näytti matkoiltaan ottamiaan dioja ja muistan hänen huolensa siitä, että Mongolian ainutlaatuinen, eroosiolle altis luonto säilyisi huolimatta sen hyödyntämisestä.

Erkki oli totta kai vieraana vuonna 2001 väitöskaronkassani, jossa lähes koko elämänsä lausumista ja näyttelemistä harrastanut kummitätini esitti Katri Valan runon Kukkiva maa.

Tätini takelteli aluksi hieman, mutta jatkoi lausumistaan ja esitti runon vaikuttavasti. Nyt jo 86-vuotias tätini kertoi minulle viime kesänä, että esityksen jälkeen ”pieni, tumma professori” oli tullut kiittämään häntä ”oikein kädestä pitäen”. Vain kansakoulun käynyt tätini oli kertonut tälle, että häntä ”oli jännittänyt aivan kauhiasti näin arvovaltaisen yleisön edessä”. Siihen professori, joka oli Erkki Jauhiainen, oli todennut: ”Mehän olemme aivan tavallisia ihmisiä.” Tällaisena muistan Erkin: humaanina ja itseään korostamattomana.

Erkki harjoitti sukututkimusta. Hän oli lähtöisin vaatimattomista oloista Pielavedeltä.

Kotiseutu ja siellä ollut isovanhempien pientila säilyivät hänelle erittäin rakkaina. Erkkiä jäivät kaipaamaan puoliso ja kaksi tytärtä.

Antti RuotsAlA

Erkki kiittää Sirkka-tätiäni runonlausunnan jälkeen.

Jaanis Kerkis

Sisä-Mongolia – mikä ja missä?

Kun runsaat neljännesvuosisata sitten matkustin ensimmäisiä kertoja SisäMongoliassa, tapasin kerran joukon unkarilaisia insinöörejä. Kun kysyin heiltä heidän suunnitelmistaan, välillemme sukeutui seuraavanlainen keskustelu:

– Hová utaznak? (Mihin olette matkalla?)

– Mongoliába. (Mongoliaan.)

– Tehát Külső-Mongoliába? (Siis Ulko-Mongoliaan?)

– Nem, hanem Belső-Mongoliába. (Ei, vaan Sisä-Mongoliaan.)

– De már vagyunk Belső-Mongoliában. (Mutta mehän olemme jo SisäMongoliassa.)

– Akkor még belsőbb megyünk. (Siinä tapauksessa menemme vielä sisemmäksi.)

Näillä insinööreillä ei ollut kovinkaan selkeää kuvaa Sisä- ja Ulko-Mongolian käsitteistä, mutta he olivat oikeassa siinä, että kumpikin kuuluu Mongoliaan eli mongolien historialliseen kotimaahan (mongoliksi: Mongol nutag). Se osa Mongoliaa, joka

vuonna 1911 julistautui itsenäiseksi valtioksi manchujen imperiumin hajotessa ja joka nykyään muodostaa Mongolian tasavallan, on Ulko-Mongolia. Se osa taas, joka jäi aluksi Kiinan tasavallan yhteyteen ja kuuluu nykyään Kiinan kansantasavaltaan, on Sisä-Mongolia.

Mergel-joki Hulun Buirissa.

MONGOLIA

SISÄ-MONGOLIA

Sisä-Mongolia

KIINA

Mongoliksi: Öbör Mongol

Kiinaksi: Nei Menggu

Englanniksi: Inner Mongolia

Status: Autonominen alue

Pinta-ala: 1.183.000 km2

Asukasluku: 24.700.000 (2010)

Mongoleita: 17 %

Pääkaupunki: Huhhot (Hohhot)

Käsitteet Sisä- ja Ulko-Mongolia, jotka ovat vakiintuneet kansainväliseen käyttöön (vrt. esim. englannin Inner Mongolia vs. Outer Mongolia), ovat kiinalaisten luomia (kiinan Nei Menggu vs. Wai Menggu). Mongolitkin voivat kyllä puhua Ulko-Mongoliasta (Gadaad Mongol), mutta useammin puhutaan Taka- eli Pohjois-Mongoliasta (Ar Mongol) ja sen vastakohtana Etu- eli Etelä-Mongoliasta (Öbör Mongol). Ajatus siitä, että Sisä-Mongolia on «sisällä», toimii vain kiinalaisten kannalta, mongoleille Sisä-Mongolia on nimenomaan Etelä-Mongolia eli heidän laajan kotimaansa eteläinen puolisko.

Poliittinen ero Sisä- ja Ulko-Mongolian välillä syntyi vuonna 1636, kun Kiinan valtaistuinta tavoitelleet manchut alistivat pakkosopimuksella ne mongoliheimot, joiden alueet olivat lähimpänä Manchuriaa. Näiden heimojen

alue tuli sitten tunnetuksi Sisä-Mongoliana. Kesti vuoteen 1691, ennen kuin myös UlkoMongolian mongolit suostuivat alistumaan manchukeisarin valtaan, mutta tämän jälkeenkin Ulko-Mongolia muodosti oman hallinnollisen kokonaisuutensa, jonka päämiehenä toimi Urgassa (nykyisessä Ulan Batorissa) asunut tiibetinbuddhalainen jumalhallitsija Jebtsundamba Khutuktu eli Bogdo Gegen.

Historiallisesti Sisä-Mongolia on se alue, josta mongolin kieli on lähtöisin ja josta se siis, lähinnä Tshingis-kaanin valloitusten ansiosta, levisi ensin Ulko-Mongoliaan ja sitten eri puolille Pohjois- ja Keski-Aasiaa. Tämä näkyy myös siitä, että Sisä-Mongolian mongolit ovat keskenään paljon monimuotoisempia kuin heidän Ulko-Mongoliassa asuvat sukulaisensa. UlkoMongoliassa vallitsee yksi ainoa mongoliheimo, halhat, joiden murteeseen nykyinen virallinen

kirjakielikin perustuu. Sisä-Mongoliassa taas asuu kymmenkunta suurehkoa mongoliheimoa, joilla kaikilla on omat, toisistaan varsin poikkeavat murteensa.

Murre-eroista huolimatta Sisä- ja UlkoMongolian mongolit tietävät olevansa samaa kansaa. Sisä-Mongolian mongolien yleiskieleksi, jota käytetään mm. tiedotusvälineissä, on valittu murre, joka muistuttaa varsin paljon halhaa, joten kommunikaatiovaikeuksia ei yleensä ole, vaikka jotkut muut murteet saattavat poiketa yleiskielestä varsin paljonkin. Suurimman eron aiheuttaa se, että Sisä-Mongolian mongolit elävät kiinalaisen ja kiinankielisen valtakulttuurin sisällä ja ovat lähes kauttaaltaan myös kiinan kielen taitoisia, mikä näkyy kiinalaisten lainasanojen ja rakenteiden tulona kieleen.

Kiinalle on hyvin tärkeää, että Sisä-Mongolia «kuuluu Kiinaan». Jotta asia ei jäisi kenellekään epäselväksi kiinalaiset usein puhuvat «Kiinan SisäMongoliasta» (China’s Inner Mongolia), sillä maan yhtenäisyys on pyhä asia, eikä kiinalaisia huoleta

se, että Kiinan «yhtenäisyys» merkitsee Mongolian jakoa. Tosin Kiina mielellään «yhdistäisi» itseensä myös Ulko-Mongolian, mutta asia ei ole tällä hetkellä ajankohtainen — hetki ei ole vielä koittanut. On muistettava, että Ulko-Mongolia voi kiittää itsenäisyydestään vain Venäjää ja Neuvostoliittoa, sillä ilman pohjoisen naapurin tukea erillistä Mongolian valtiota ei olisi.

Jotta Kiinankin näkökulmaa voisi ymmärtää, on kuitenkin todettava, että Sisä-Mongolia on hyvin lähellä varsinaisen Kiinan pohjoista rajaa. Historiallinen Sisä-Mongolia alkaa Kiinan muurista, joka sivuaa Pekingin esikaupunkeja, ja välittömästi muurin takana asuu todellakin mongoleita, jotka, toisin kuin jurtissa asuvat arojen paimentolaiset, elävät pohjoiskiinalaisissa kyläkunnissa. Aikoinaan Kiinan ja Mongolian rajana toimi Kiinan muurilla sijaitseva Kalganin kaupunki eli «Portti» (nykyään Zhangjiakou), sillä sen kautta kulki maiden välinen kauppareitti, joka jatkui Urgaan ja sieltä Siperian yli Venäjälle ja Eurooppaan asti.

Manzhouli Sisä-Mongolian pohjoisosissa, Venäjän rajalla, on kasvanut vuosikymmenessä pienestä kylästä usean sadan tuhannen asukkaan kauppakaupungiksi.

Sauli Heikkilä

Sisä-Mongolian päivälehden (Öbör Mongoliin ödriin sonin) otsikkosivu.

Sisä-Mongolia on myös luonnonmaantieteellisesti oma kokonaisuutensa, sillä sen ydinosaa erottaa Ulko-Mongoliasta lähes asumaton Gobin autiomaa, yksi maailman laajimmista. Alueena Sisä-Mongolia on kuitenkin niin iso, että sen sisään mahtuu monenlaista maisemaa: aroa, metsää, vuoristoja, erämaata, jokia ja joitakin suurehkoja järviä. Hiekka-aavikot vallitsevat länsiosassa, joihin kuuluu myös öljyrikas Ordosin erämaa Keltaisen joen mutkan eteläpuolella – ordos-mongolien heimon kotimaa, pohjoisessa taas leviää Bargun eli Hulun Buirin ruohoaavikko, yksi Aasian suurimmista sekin.

Maantieteellisistä eroista huolimatta mongolit ovat aina haaveilleet maansa yhdistämisestä, ja Sisä-Mongoliassa toimii nykyäänkin separatistisia liikkeitä. Vahvimmillaan SisäMongolian mongolien asema oli sotien välisenä

aikana, jolloin he liittoutuvat Manchuriassa tärkeää osaa näytelleiden japanilaisten kanssa. Nykyisen Sisä-Mongolian pohjoisosa kuului tuolloin Manchukuon «nukkevaltioon», johon vuonna 1933 liitettiin myös manchukeisarien kesäpalatsista tunnettu Jeholin maakunta (kiinaksi Rehe tai myös Chengde). Japanin tuella Sisä-Mongolian ydinosa toimi samaan aikaan omana autonomisena valtionaan, «RajaMongoliana» (Mengjiang). Tilanne muuttui, kun Japani hävisi maailmansodan.

Mongolien kannalta Sisä-Mongolian suurin ongelma ovat kiinalaiset, jotka nykyään muodostavat lähes 90 prosenttia alueen väestöstä. Kiinalaisia alkoi soluttautua Sisä-Mongoliaan jo manchujen valtakauden loppupuolella, mutta kolonisaatio viimeisteltiin vasta Kulttuurivallankumouksen vuosina 1960-70-luvuilla, jol-

loin miljoonia uusia kiinalaisia muutti muurin taakse Sisä-Mongoliaan. Toki kiinalaiset tuovat nykyään alueelle myös vaurautta ja hyvinvointia, mutta hyvinvoinnin hintana mongolit ovat joutuneet luopumaan maastaan sekä sen resursseista ja niihin liittyvistä perinteisistä elinkeinoista ja kulttuurista.

Tällä hetkellä voinee sanoa, että pahin on ohi, sillä varsinkin Kulttuurivallankumous merkitsi Sisä-Mongolian mongoleille etnisen sorron ja poliittisen mielivallan aikaa. Sisä-Mongolian alue kutistettiin tuolloin noin puoleen alkuperäisestä, ja rajojen palauttaminen onnistui vain Kiinan keskushallintoon nousseen mongolisyntyisen kommunistin Ulanhun määrätietoisen toiminnan ansiosta. Ulanhu kuului Sisä-Mongolian pääkaupungin ympäristössä asuvaan, kieleltään täysin kiinalaistuneeseen tumet-heimoon, mutta mongolilainen veren ja kulttuurin perintö teki hänestäkin nationalistin, joka rohkeni puhua jopa mongolin kielen puolesta.

Mongolien määrä Sisä-Mongoliassa ja Kiinassa on vaikeasti arvioitavissa, sillä Kiinan kansallisuuspolitiikka suosii kiinalaistuneiden ainesten lukemista «vähemmistöihin», jotta tilastot näyttäisivät edullisemmilta, Virallisesti Kiinassa on mongoleita jopa noin 6 miljoonaa (2010), suurin osa näistä Sisä-Mongoliassa, mutta mongolin kielen taitoisia näistä on vain vajaat puolet. «Todellisia» mongoleita on siis Kiinassa jokseenkin yhtä paljon kuin itsenäisen Mongolian puolella. Kieliyhteisönä mongolit ovat samaa suuruusluokkaa kuin suomalaiset.

Kiinan kansantasavallan hallintojärjestelmässä Sisä-Mongolia (Nei Menggu Zizhiqu) on yksi valtakunnan viidestä ns. autonomisesta alueesta (autonomous region). Autonomia on tässä yhteydessä kuitenkin vain nimellistä, sillä käytännössä Kiinan «autonomiset» alueet ovat maakunnan asemassa, ja niiden ylimpänä vallankäyttäjänä toimii keskushallinnon nimittämä puoluesihteerin ja kuvernöörin muodostama kaksikko. Sisä-Mongolian kuvernööri on

yleensä mongoli, mutta hänen toimiaan vartioi puoluesihteeri, joka on kiinalainen.

Ainakin yksi myönteinen seikka on kuitenkin mainittava kiinalaisten hallinnon puolesta. Sisä-Mongolia on nimittäin säilyttänyt aktiivisessa käytössä mongolien vanhan kirjakielen, ns. kirjamongolin. Tämä on se kieli, hiukan nykyaikaistetussa muodossa, jota jo Tshingis-kaanin aikaan kirjoitettiin vanhalla seemiläisperäisellä aakkostolla. Kirjamongoli oli myös Ulko-Mongolian virallinen kirjakieli 1940-luvun alkuun asti, mutta tuolloin se Neuvostoliiton käskystä korvattiin kyrillisiä kirjaimia käyttävällä halhan kirjakielellä. SisäMongoliassa kirjamongoli on varsin näkyvästi mukana jopa kaupunkikuvassa, sillä useimmat viralliset tekstit ja jopa liikkeiden nimet on kirjoitettu sekä kiinaksi että mongoliksi.

Kirjamongolin etuna on mm. se, että se on oikeinkirjoitukseltaan nykyisistä murteista riippumaton ja siis yhtä lailla kaikkien mongolien käytettävissä. Oikeinkirjoitusuudistuksen takia kirjamongoliksi kirjoitettu kulttuuriperintö jäi pitkään Ulko-Mongolian mongolien ulottumattomiin. Poliittisten uudistusten jälkeen, varsinkin nykyisen presidentti Elbegdorjin aikana, kirjamongolille on kuitenkin uudelleen annettu Mongolian tasavallassakin virallisia tehtäviä. Sisä-Mongolian mongoleilla on ollut tärkeä rooli tämän vanhan kirjakielen ja sen kautta mongolien kulttuuriperinnön säilyttäjänä.

Kirjoittaja on Sisä-Mongolian yliopiston kunniaprofessori.

Kirjallisuutta:

Owen Lattimore: The Mongols of Manchuria: Their Tribal Divisions, Geographical Distribution, Historical Relations with Manchus and Chinese, and Present Political Problems. London 1934.

Uradyn E. Bulag: From inequality to difference: Colonial contradictions of class and ethncity in ’Socialist’ China. Cultural Studies 14(3/4), ss. 531-561. 2000.

Mongolian uutisista saksittua

Mongolian tilanne kansalaisten silmin

Huhtikuussa mongolialainen Sant Maral Foundation -tutkimuskeskus julkaisi vuoden 2015 kansalaiskyselyn tulokset. Vastaajia oli 1 200 Ulaanbaatarista sekä viidestä muusta aimagista. Kysymyksiä oli yhteensä 57.

Vastauksista ilmenee, että vain 6,0 % oli tyytyväisiä nykyisen hallituksen toimiin, 31,8 % jokseenkin tyytyväisiä ja 25,8 % tyytymättömiä. Oppositioon tyytyväisiä oli vain 10,5 %. Suurin ongelma vastaajien mielestä oli paha työttömyys (32,2 %). Ainoastaan 1,4 % piti ympäristöasioita suurimpana ongelmana.

Vastaajien mielestä hallituksen pitäisi ratkaista ongelmat. Presidentin vastuuta korosti 9,6 %, puolueitten vastuuta vain 3,6 %. Hallitus on parhaiten onnistunut maatalousasioitten hoidossa (7,8 %), korruptionvastaisessa taistelussa (5,6 %) ja opetusalalla (5,5 %).

Vastaajista 29,9 % oli kuitenkin sitä mieltä, että hallituksen politiikka edistää etupäässä vain rikkaiden tai poliitikkojen omia intressejä (35,5 %).

Mongolialaisista huippupolitiikoista suosituimpia olivat:

• parlamentin jäsen S. Ganbaatar 32,9 %

• entinen presidentti N. Enkhbayar 18,7 % (nyt syytetty korruptiosta!)

• presidentti Ts. Elbegdorj 9,6 %.

Kaivostoiminnasta saadut voitot pitäisi vastaajien mielestä käyttää seuraavasti:

• sosiaaliohjelmiin köyhille 13,0 %

• koulutukseen ja terveyteen 32,0 %

• talouden edistämiseen 39,1 %.

Harva vastaaja piti Mongolian nykyistä taloudellista tilannetta hyvänä.

Demokraattisista arvoista tärkeimpänä vastaajat pitivät kansalaisten yhdenvertaisuutta lain edessä (90,6 %), mahdollisuutta vapaaseen ammatinvalintaan (84,0 %), kaikkien yhtäläisiä opintomahdollisuuksia (79,9 %), matkustusvapautta (77,1 %), uskonvapautta (72,0 %) ja lehdistönvapautta (66,5 %). Täysin tyytyväisiä Mongolian demokratian nykytilaan oli 19,9 %.

Mongolialle parhaan yhteistyökumppanin

äänet jakaantuivat seuraavasti:

• Venäjä 59,0 %

• Kiina 1,3 %

• USA 6,5 %

• EU 2,3 %

• Japani 7,0 %

• Etelä-Korea 0,7 %

Mongolialaisten yhteydenpito sujuu parhaiten seuraavien maiden kanssa:

• Venäjä 31,3 %

• Kiina 10,8 %

• USA 2,3 %

• EU 1,2 %

• Japani 6,2 %

• Etelä-Korea 7,1 %

Vastaajista 91,3 % ilmoitti olevansa ylpeä mongolialaisuudestaan ja 85,5 % suhtautui optimistisesti tulevaisuuteen.

Kyselyn tuloksiin voi lähemmin tutustua osoitteessa http://www.santaral.mn/ (Publications).

Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny Rönnqvist

Maidar-seremonia Gandantegchilen-luostarissa

Huhtikuun 30. päivänä

Ulaanbaatarin Gandanin luostarin lamat suorittivat Maidar-jumaluuden uudelleensyntymisseremonian. Maidar (sanskr. Maitreya) on tulevaisuuden buddha, joka ennen buddhaksi tuloaan esiintyy boddhisattvana. Uskovaiset ovat odottaneet uutta buddhaa likipitäen

2500 vuotta buddha Gautama Siddharthan kuoltua vuonna 463 eKr. Tänä aikana boddhisattvat ovat johdatelleet uskovaisia oikealle tielle. Kahdeksan suuren buddhan joukosta Mongoliassa erityisen kunnioituksen kohteena ovat Maidar, Janraiseg (Avalokitesvara) sekä Manzhusri.

Uhriseremonia Tšingis-kaanille

Toukokuun 27.päivänä presidentti Ts. Elbegdorj, parlamentin (suuren huraalin), armeijan sekä Gandanin ja muitten luostarien edustajat ottivat osaa uhriseremoniaan Burkhan Khaldun -vuorilla, jotka aikoinaan olivat tarjonneet suojan Tšingis-kaanille. Umnudelger-sumin vuorenhuipulle oli asetettu Mongolian valtionlippu, armeijan suuri musta standaari, Hentiin aimagin lippu sekä iso Tšingis-kaanin kuva. Armeijan neljästä aselajista koottu yksikkö muodosti kunniavartion. Kansallishymnin jälkeen presidentti Elbegdorj piti puheen. Hän muistutti, että Tšingis-kaani oli julistanut vuoren pyhäksi. Nykyään seremonia suoritetaan joka neljäs vuosi.

Vuoden 2015 satonäkymät

Satonäkymiä arvioitiin 30. heinäkuuta pidetyssä ministerien istunnossa. Koko maata kattavat ennusteet olivat seuraavat:

• varsin hyvät satotoiveet 2,7 %

• hyvät satotoiveet 43,8 %

• huonohkot satotoiveet 43,5 %

• huonot satotoiveet 2,0 %.

Kesäkuun kuumuuden ja kuivuuden takia arvioidaan, että monessa osassa maata satojen menetykset voivat olla keskimäärin jopa yli 40 %.

Undur Gegeen Zanabazarin syntymästä 380 vuotta

Mongolian lamaistisen uskon päämiehen Undur Gegeen Zanabazarin (1635-1723) syntymästä on kulunut 380 vuotta. Elokuun

8. päivänä alkoi virallinen juhlinta. Ulaanbaatarin ylipormestarinvirasto järjesti Mongolian luostareiden kanssa Danshig naadam-huree tsam -tapahtuman Ulaanbaatarissa. Tämä tsam-naamiotanssitapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1811 Ih Hureessa, nykyisessä Ulaanbaatarissa. Mongolialaiset käsityöläiset olivat valmistaneet puvut ja naamiot vanhojen alkuperäisten mallien mukaisesti. Zanabazar oli myös Mongolian ensimmäinen nimeltä tunnettu taitelija. Hänen uskonnollisia pronssiveistoksiaan on esillä monessa museossa Ulaanbaatarissa ja ulkomailla.

Tapahtuma alkoi kello kuusi aamulla Tšingis-kaanin aukiolla, jossa 600 lamamunkkia rukoili kaupunkilaisten ja kaikkien uskovaisten menestyksen puolesta. Kello yksitoista suoritettiin uhriseremonia, ja myöhemmin ohjelmassa oli myös painia, luentoja, hevoskilpailuja sekä taidetapahtumia.

Naadam 2015

Presidentti Ts. Elbegdorj avasi vuoden 2015 naadam-juhlallisuudet 11.7. Ulaanbaatarin keskusstadionilla osoittamalla kunnioituksensa valkoiselle valtionstandaarille. Päivää aikaisemmin oli virallisesti nostettu valtionlippu Tšingis-kaanin aukiolla ja valtionjohto oli kunniakäynnillä Tšingis-kaanin muistomerkillä. Tämän jälkeen oli seurattu sotilasparaatia. Naadam-juhlien yhteydessä jaettiin myös tavanmukaiset kunniamerkit ja kunnianosoitukset suurelle joukolle kunnostautuneita kansalaisia. Naadam-juhliin kuuluivat tietenkin myös paini-, jousiammunta- ja laukkakilpailut sekä luunoppien heittokisat. Keskusstadionilla pidetyssä painiottelussa vei tällä kertaa voiton

Enkhtugsiin Oyunbold, ja presidentti Elbegdorj myönsi hänelle kunnianimen maanleijona. Sitten olikin aika julistaa naadam virallisesti päättyneeksi, ja ratsuvartio vei valkoisen standaarin takaisin hallituspalatsiin.

Mutta juhlinta ei suinkaan päättynyt tähän. Tšingis-kaanin aukiolla tarjottiin illan mittaan monenlaista ohjelmaa, kuten hevosenpääviulun (morinhuur) soittoa, tanssinumeroita sekä suosittu ooppera Uchirtai Gurvan Tolgoi. Nuorisolle esiintyivät suositut popyhtyeet ja -artistit kuten Khusugtun, Kharanga, Kamerton, Fire, Lemons, Tatar, P. Sarantuya ja Naran. Naadamia juhlittiin myös ympäri Mongoliaa.

Presidentti Ts. Elbegdorj Kiinassa

Presidentti Ts. Elbegdorj osallistui 3.9. Kiinan presidentin Xi Jinpingin kutsusta Pekingissä suureen paraatiin, jossa muistettiin 70 vuotta sitten päättynyttä toista maailmansotaa. Kutsuttuina olivat muun muassa Venäjän presidentti Putin, Etelä-Korean presidentti Park Geun-hye, Valko-Venäjän presidentti Lukašenka sekä Yhdistyneitten kansakuntien pääsihteeri Ban Ki-moon. Sen sijaan läntiset valtionjohtajat loistivat poissaolollaan. Paraatissa Tiananmenin aukiolla marssi sotilaita 17 valtiosta, myös 76 sotilaan vahvuinen sotilasosasto Mongoliasta. Syy presidentti Elbegdorjin läsnäoloon tässä kyseenalaisessa tapahtumassa lienee Mongolian osallistuminen taisteluihin Neuvostoliiton puolella Japania vastaan.

Poliittisten vainojen uhrien muistopäivä

Syyskuun 10. päivänä Mongoliassa vietettiin jo perinteeksi tullutta vuosittaista poliittisten vainojen uhrien muistopäivää. Presidentti Ts. Elbegdorjin johdolla arvovaltainen valtuuskunta kukitti poliittisesti vainottujen muistomerkin Ulaanbaatarissa. Samana päivänä avattiin aiheesta laaja valokuvanäyttely Vainot ja rehabilitointi. Esillä on harvinaisia valokuvia muun muassa ministeripresidentti D. Bodoosta (surmattu 1922), puoluejohtaja S. Danzanista (surmattu 1934) sekä 1937 surmatuista P. Gendenistä ja marsalkka D. Demidistä. Suuren huraalin varapuheenjohtaja L. Tsogt kertoi avajaispuheessaan selvittelytyön jatkuvan, kuten myös korvauksien maksamisen uhreille. Vuosina 1939 - 2015 on virallisesti rehabilitoitu 31 100 henkilöä.

Nadaam-juhlakonsertti Tsingis Kaan-aukiolla.

Uusi Tšingis-kaanin patsas Ulaanbaatariin

Muutama vuosi sitten kerrottiin tämän lehden palstoilla (2/2012 ja 1/2013) tunnetun kuvanveistäjän Dashi Namdakovin Tšingis-kaania esittävästä patsaasta, joka paljastettiin huhtikuussa 2012 Lontoossa lähellä Marble Archia. Sijoitus ei ollut pysyvä. Suuren huraalin jäsen Bat-Erdene on ostanut patsaan, jolle etsitään nyt sopivaa paikkaa Ulaanbaatarista.

vuodesta 2011 järjestetty erilaisia tempauksia kävijämäärien lisäämiseksi. Tänä vuonna museo järjesti valoshown, jossa esiintyi suosittu mongolialainen folklore-yhtye Khusugtun. Ilta alkoi museokierroksella iltakahdeksalta ja jatkui konsertilla puolenyön aikaan. Sisäänpääsymaksu oli 50 000 – 100 000 tugrigia, ja lipun hintaan sisältyi ruoka- ja viinitarjoilu. Toiveissa on, että myös nuoriso löytää tiensä museoon.

Mongolian oscarit

Kesäkuun 7. päivänä juhlittiin Ulaanbaatarissa äskettäin avatussa Shangri-La -loistohotellissa Mongolian vuoden 2015 „oscareita“. Palkinnot jaettiin nyt viidennen kerran, ja palkintoluokkia oli 18. Vuoden parhaaksi elokuvaksi valittiin Aav (Isä). Parhaan esiintyjän palkinto myönnettiin myös tälle elokuvalle, jossa Ts. Tserenbold näyttelee pääroolia nuorena isänä. Parhaana naisnäyttelijänä palkittiin O. Dogor.

Museoille piristysruiskeita

Mongolian opetusministeriö on toukokuussa luokitellut tärkeimmät museot. Yhteensä 42 museota tulee saamaan valtionapua. Erikoiskohtelun saavat Kansallismuseo, Zanabazarmuseo, Bogdo-kaanin museo sekä Choijin lama -museo. Eräät uskonnolliset museot, kuten Erdene zuu, on tarkoitus siirtää paikallisten aimagien hallinnosta valtiolle.

Mongoliassakin on havaittu, että uudet ajat vaativat uusia menetelmiä myös museoalalla. Niinpä Ulaanbaatarissa Choijin-laman luostarissa, joka nykyään toimii museona, on

Vapaapainimaa Mongolia

Mainittakoon lopuksi, että Mongolia saavutti vuoden 2015 vapaapainin maailmanmestaruuskisoissa viisi mitalia. Yksi niistä oli kultainen, jonka toi kotiin naisissa Sorozonboldyn Battsetseg. Suomi sai kisoista vain yhden mitalin: Petra Ollin hopean. Mongolia on siis parempi vapaapainimaa kuin Suomi.

Chojin-lam luostarimuseo

Gustaf J. Ramstedtille

muistomerkki Tammisaaressa

Liioittelematta voi varmasti väittää että harvoin, jos milloinkaan, on Mongoliaan liittyvä muistomerkki paljastettu Suomessa. Näin kuitenkin tapahtui perjantaina 22.5.2015, kun tunnetulle tutkimusmatkailijalle, kielentutkijalle ja diplomaatille Gustaf John Ramstedtille omistettu muistomerkki paljastettiin Tammisaaressa.

Gustaf John Ramstedtin (1873-1950) Mongolian kytkennät ovat varmasti lehtemme lukijoitten tiedossa. Hän teki useita tutkimusmatkoja Mongoliaan vuosina 1898 – 1912, kokosi ensimmäisen mongolin kieliopin sekä avusti mongolialaisten pyrkimyksiä vapautua Kiinan herruudesta. Tämän lisäksi hän toimi vuosina 1919 – 1929 Suomen ensimmäisenä asiainhoitajana Japanissa.

Ramstedt syntyi Tammisaaressa 22.10.1873 ja nyt paljastettu pagodimuotoinen muistomerkki on sijoitettu puistikkoon Norra Strandgatan 11:n kohdalle, eli kuta kuinkin vastapäätä hänen synnyinkotiaan. Muistomerkissä on

Ramstedtin elämästä kertova lyhyt teksti neljällä kielellä, ruotsiksi, suomeksi, japaniksi ja koreaksi sekä kuvia. Älypuhelimen käyttäjille on applikaatio, jolla saman tekstin voi kuunnella mongolin, englannin, saksan ja venäjän kielellä. Muistomerkin merenpuoleista sivua koristaa Ramstedtin lapsenlapsen, taiteilija Eeva-Sofia Rauramon valmistama reliefi Ramstedtista. Muistomerkin

paljastamistilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan muun muassa Japanin suurlähettiläs Kenji Shinoda, Korean suurlähettiläs Chang Donhee ja professori Juha Janhunen. Tilaisuuteen liittyen pidettiin Ramstedtin elämää valottava pienoisseminaari, jossa professori Janhunen valaisi Ramstedtin toimintaa tiedemiehenä ja UM:n tietohallintopäällikkö Jyrki Paloposki kertoi hänestä diplomaattina. Tämän lisäksi Tammisaaren EKTA-museossa oli 22.5. – 27.9. Ramstedtin henkilöä esittelevä pieni näyttely, johon oli koottu häneen ja hänen matkoihinsa liittyviä esineitä.

Ronny Rönnqvist

EKTA-museon Ramstedt näyttelystä.

Nikolai Roerichin johtama

Keski-Aasian retkikunta

Gallen-Kallelan Museossa oli vuoden 2015 alkupuolella esillä näyttely nimeltä Taiteen pyhiinvaeltajat, Nikolai Roerich ja Akseli GallenKallela. Kuten nimikin jo kertoo, niin näyttelyn pääpaino oli molempien taiteilijoiden tuotannossa. Roerich ja Gallen-Kallela tunsivat toisensa jo vuodesta 1898 ja heidän taiteellisissa näkemyksissään oli paljon yhteistä.

Nikolai Roerich vietti perheineen Venäjän vallankumouksen jälkeen pari vuotta Suomessa, ennen kuin hän Englannin kautta siirtyi Yhdysvaltoihin vuonna 1920. Näin ollen Nikolai Roerich sai varhain paljon vaikutteita Suomesta, mikä myös näkyi hänen taiteessaan. Vaikka Nikolai Roerichin nimi liittyy lähinnä Altaihin ja Himalajaan, myös Mongolia oli hänen mielenkiintonsa kohteena.

Idän vetovoima

Pietarissa 10.10.1874 syntynyt Nikolai (Nicholas) Konstantinovitš Roerich oli jonkinlainen

Lähdössä Urgasta 1927

yleisnero: taiteilija, mystikko, teatterilavastaja, arkeologi ja tutkimusmatkailija. Nikolai Roerich on edellisen vuosisatamme suurista taitelijoista kenties vähiten tunnettu. Venäjän varhaishistorian tutkimuksen kautta Roerich kiinnostui jo varhain «mystillisestä idästä», ja hänet voidaan lukea Venäjällä silloin muodissa olleisiin vostotšnikeihin (idän ihailijoihin).

Vuonna 1904 hän avioitui mystiikasta kiinnostuneen Helena Šapošnikovan kanssa. Yhdessä he perustivat Agni Yoga -nimisen seuran, jossa pyrittiin yhdistämään kaikki maailman filosofiset ja uskonnolliset opetukset. Vaimo seurasi miestään tämän tutkimusmatkoilla ja julkaisi

Ronny Rönnqvist

Nikolai Roerich Museum

myöhemmin useita omia filosofisia kirjoituksia. Pariskunnalle syntyi kaksi poikaa, Juri (George) ja Svjatoslav, jotka molemmat kulkivat isänsä jalanjäljissä, Juri idäntutkijana ja Svjatoslav taitelijana. Juri oli kielinero, ja väitetään, että hän osasi puhua tusinaa ja ymmärsi liki sataa kieltä ja murretta.

Oleskellessaan Yhdysvalloissa Nikolai Roerich sai paljon ihailijoita ja sponsoreita. Hän perusti siellä muun muassa Corona Mundi -nimisen taidekeskuksen sekä monta muuta seuraa ja yhdistystä. Jo vuonna 1923 New Yorkissa avattiin hänen nimeään kantava Nicholas Roerich Museum, joka monien vaiheiden jälkeen on edelleen toiminnassa. Tuolloin syntyi myös idea laajasta tieteellisestä tutkimusmatkasta Keski-Aasiaan. Varmistettuaan hankkeen talouden Roerich matkusti Englannin kautta Intiaan, jonne hän saapui joulukuussa 1923. Täältä matka jatkui Sikkimiin, jossa syntyi lukuisia maalauksia. Maaliskuussa vuonna 1925 kolme vuotta kestänyt The Roerich Central Asia Expedition pääsi vihdoin alkamaan. Mukana olivat sekä Roerichin vaimo Helena että poika Juri, joka toimi koordinoijana sekä tulkkina. Retkikuntaan kuului tietenkin myös matkaosuuksista riippuen vaihteleva määrä avustajia, kantajia ja oppaita sekä uskollinen tiibetiläinen mastiffi Tumbal. Juri Roerich julkaisi vuonna 1931 retkikunnan matkakertomuksen Trails to Inmost Asia. Kaksi vuotta aikaisemmin oli jo ilmestynyt Nikolai Roerichin oma suurpiirteisempi kuvaus The Heart of Asia.

Tässä kirjoituksessa on tietenkin mahdotonta kertoa kaikista niistä seikkailuista, kärsimyksistä ja vastoinkäymisistä, jotka kohtasivat retkikuntaa pitkän matkan aikana. Retkikunnan varsinainen taipale alkoi 15.5.1924 Kashmirin

Srinagarista, josta suunnattiin pohjoiseen Ho-

tanin kautta Kashgariin. Sieltä edettiin Takla Makanin aavikon pohjoispuolta Urumchiin. Matka jatkui Zaisaniin ja edelleen Irtyšjokea pitkin Semipalatinskin kautta Omskiin. Suurin osa tästä matkaosuudesta tehtiin hevosen tai kamelin selässä, paitsi tietenkin jokiosuus. Omskiin matkattiin laivalla.

Mongoliaa kohti

Omskista retkikunta suuntasi jälleen itään, ensin Trans-Siperian rautatietä pitkin Baikaljärven itäpuolella sijaitsevaan Verhne-Udinskin kaupunkiin. Sieltä vuokrattiin pari Dodge-avoautoa, joilla 9. päivänä syyskuuta 1926 lähdettiin etelään kohti Mongoliaa. Tästä alkaa meitä kiinnostavan matkan osuus. Retkikunta saapui Mongoliaan venäläisen rajakaupungin TroitskoSavskin ja Mongolian puoleisen Altanbulagin kautta. Juri Roerich kertoo, että matkan aikana ei juuri ihmisiä näkynyt. Rajamuodollisuudet Mongolian puolella olivat hieman hankalat, mutta kun niistä oli selvitty, matka jatkui kohti

Urgaa 1. Tie oli kohtalaisessa kunnossa, mutta monta kertaa mongolialaiset ratsastajat tulivat ystävällisesti avuksi jokien ylityksissä. Ennen

1) Itse asiassa Urgan nimi oli 1911-1924 välisenä aikana Niislel Khure (pääluostari), mutta 29.10.1924 nimi muutettiin venäläisten neuvonantajien ehdotuksesta Ulaanbaatariksi (punainen sankari). Koska Juri Roerich kirjassaan kuitenkin käyttää Urga-nimeä, olen sen myös tässä tekstissä säilyttänyt.

Urgassa 1927. Toinen vasemmalta Nikolain veli Boris Roerich, oikealla Nikolai Roerich

Urgaan saapumista tarkastettiin taas dokumentit perusteellisesti. Päästyään Urgaan retkikunta onnistui vuokraamaan pienen talon, jossa oli neljä huonetta, iso piha ja talleja hevosille.

Juri kertoo kirjassaan ensivaikutelmistaan Urgassa. Se oli suurien kontrastien kaupunki, joka vasta hiljattain oli alkanut saada uudenaikaisia piirteitä. Hänen huomionsa ovat varsin samankaltaiset kuin vuosisadan alun matkailijoiden kertomukset: kapeat korkeitten aitojen reunustamat kadut, suuret vihaiset koiralaumat ja mongolialaisten värikkäät del-puvut. Retkeläisten suurin kiinnostuksen kohde oli kuitenkin

Urgan monet luostarit. Uusi kommunistinen hallinto ei vielä tuohon aikaan ollut juuri vaikeuttanut uskonnollista toimintaa, ja kaikki suuret luostarit olivat edelleen toiminnassa.

Kirjassaan Juri Roerich käy läpi Urgan temppeleitten historiaa ja niitten rakennustapaa. Muutamia vuosia myöhemmin kommunistiset viranomaiset aloittivat Mongolian uskonnollisten maamerkkien tuhoamisen sekä lamojen ja munkkien murhaamisen. Juri Roerich osasi myös mongolia ja näin ollen hän ja Nikolai Roerich pääsivät keskustelemaan korkeitten lamojen kanssa buddhalaisesta filosofiasta ja buddhalaisuuden asemasta Mongoliassa. Eräs näistä oli kuuluisa tutkija ja Mongolian Tieteellisen komitean sihteeri tohtori T. Z. Jamtsarano, jolla oli vertaansa vailla olevia tietoja Mongolian ja Tiibetin historiasta. Retkikunta sai myös kerättyä paljon harvinaista uskonnollista kirjallisuutta, vaikka painatteiden laatu oli selvästi heikompi kuin Tiibetissä.

Urgassa retikunnan jäsenillä oli myös mahdollisuus tarkkailla kerran vuodessa järjestettävää suurta Maidari-kulkuetta (Matreya, ’tuleva buddha’) sekä osallistua uutenavuotena ”mustien hattujen” tsam-tanssiesityksiin. Nämä olivat mieleenpainuvia ja värikkäitä spektaakkeleita. Tietenkin retkikunnalla oli myös kamerat mukana, ja kirjassa Travels to Inmost Asia on monta mielenkiintoista kuvaa Urgasta ja näistä juhlista.

Tiibet tähtäimessä

Mongoliasta oli tarkoitus jatkaa matkaa Tiibetiin, määräpäänä tietenkin Lhasa, mikäli siihen saataisiin tiibetiläisten viranomaisten lupa. Suljettu Tiibet oli Roerichille tarunhohtoinen Shambala (mystisen valon ja viisauden valtakunta), josta hän toivoi löytyvän merkittävää antropologista aineistoa sekä tärkeitä uskonnollisia painotuotteita ja esineistöä. Huhtikuun 13. päivänä 1927 Urgasta lähdettiin liikkeelle vuokratuilla autoilla määräpäänä Yum-Beise Kuren. Sieltä matka jatkui kamelikaravaanina epäystävällisen Gobin aavikon halki. «Mustan Gobin» eteläpuolella retkikunta tutki kuuluisan partisaanipäällikön ja laman (Dambijantsan) nyt hylättyä linnaketta. Alue oli kuitenkin vaarallinen, koska siellä asusteli edelleen paljon rosvojoukkoja. Kamelit vaihdettiin nyt hevosiin, ja matka jatkui Tsaidamin mongolialueen halki Tiibetiä kohti vaikeasti kuljettavien vuorten ja solien yli. Chu-na-khe -nimisessä paikassa Tiibetin ylätasangolla tiibetiläiset viranomaiset kuitenkin kielsivät retkikuntaa etenemästä kohti Lhasaa. Retkikunta joutui odottamaan siellä liki viisi kuukautta alkeellisissa telttaolosuhteissa lämpötilan laskiessa usein lähelle -40 astetta. Tänä aikana viisi retkikunnan jäsentä menehtyi. Saatuaan lopulta kielteisen vastauksen retkikunnan täytyi tehdä laaja kiertoliike länteen. Matkan varrella oli kuitenkin runsaasti tiibetiläisiä luostareita, joista kerättiin uutta tietoa ja uskonnollisia kirjoituksia. Himalajan vuorten pohjoispuolta pitkin retkikunta lopuksi suuntasi matkansa kohti Sikkimiä, ja Darjeelingiin saavuttiin vihdoin 26.5. 1928. Matkaa oli kertynyt yhteensä lähes 25 000 kilometriä!

Nikolai Roerichin myöhemmät vaiheet

Tämän tutkimusmatkan jälkeen Nikolai Roerich valitsi kodikseen Kullun laakson Himalajan kupeessa. Hänen kodistaan oli upea näköala

Himalajan vuorille. Sinne hän perusti Urusvati-nimisen Himalajan tutkimuskeskuksen ja matkusti edelleen vilkkaasti ympäri maailmaa. Tuolloin syntyi myös ajatus kansainvälisestä sopimuksesta maailman kulttuuriperinteiden suojaamiseksi ja säilyttämiseksi. Vuonna 1935 tämä niin kutsuttu Roerich Pact (Roerichin sopimus) allekirjoitettiin Washingtonissa. Tilaisuuteen osallistui 20 valtionpäämiestä, muun muassa presidentti Roosevelt. Kahdesti Nikolai Roerichia myös ehdotettiin Nobel-palkinnon saajaksi. Noin 7 000 maalausta luonut ja useita kymmeniä teoksia kirjoittanut Nikolai Roerich kuoli Kullun laakson kodissaan 13.12.1947.

Vladimir, Boris ja pojat

Roerichin perheellä oli myös vähemmän tunnettu yhteys Mongoliaan: Nikolai Roerichin vanhempi veli Vladimir K. Roerich opiskeli Pietarin yliopiston fysiikan ja matematiikan laitoksessa ja omistautui biologiaan ja maataloustieteeseen. Vallankumouksen puhjettua vuonna

1917 hän työskenteli Simbirskissä, missä hän liittyi kenraali Dutovin johtamiin valkoisiin joukkoihin. Kun valkoiset perääntyivät kohti itää, hän liittyi vuoden 1921 alussa kenraali, paroni Roman von Ungern-Sternbergin Aasialaiseen ratsuväkidivisioonaan. Divisioonassa hän toimi huoltopäällikkönä ja osallistui Urgan valtaamiseen kiinalaisilta helmikuussa 1921, sekä myöhemmin taisteluihin puna-armeijaa vastaan

Baikaljärven itäpuolella. Ungernin divisioonan kärsittyä ratkaisevan tappion elokuussa 1921, hän onnistui pakenemaan Mantšuriaan ja asettui asumaan Harbinin kaupunkiin. Vuonna 1927 hän tapasi veljensä Nikolain Urgassa, mutta asui itse edelleen Harbinissa. Siellä hän toimi muun muassa CER:n (Chinese Eastern Railway) asiantuntijana. Vuonna 1934 hän avusti veljeään Nikolaita, kun tämä 1934 - 35 teki

tutkimusretken Mantšuriaan ja Sisä-Mongoliaan etsiäkseen Amerikan hallituksen maatalousviras-

ton toimeksiannosta muun muassa kuivuutta kestäviä kasveja Gobin aavikosta. Vladimir Roerich kuoli Harbinissa vuonna 1951.

Tässä on syytä vielä mainita, että Nikolai Roerichilla oli myös nuorempi veli, arkkitehti Boris K. Roerich, joka koko elämänsä ajan asui Venäjällä/Neuvostoliittossa. Myös Boris ja Nikolai tapasivat toisensa Urgassa vuonna 1927. Boris kuoli Moskovassa vuonna 1951.

Nikolai Roerichin poika Juri jäi lähes 30 vuodeksi asumaan Intiaan, missä hän omistautui tieteelliseen työhön ja tiibetiläisten uskonnollisten tekstien kääntämiseen. Vuonna 1957 hän kuitenkin päätti palata Venäjälle, eli silloiseen Neuvostoliittoon. Hän pääsi johtamaan Moskovan idäntutkimusta sekä ryhtyi jakamaan tietoa isästään Nikolai Roerichista. Juri Roerich kuoli Moskovassa vuonna 1960.

Nikolai Roerichin toinen poika Svjatoslav jäi myös hänkin Intiaan asumaan, missä hän jatkoi taitelijauraansa. Vuonna 1945 hän nai kuuluisan intialaisen elokuvanäyttelijättären Devika Ranin. Molemmat kuolivat Intiassa vuonna 1993.

Vasemmalta Vladimir Roerich (vas.), Juri Roerich ja Nikolai Roerich.

Sergei Kuzmin

Mestarilaulaja Mongoliasta

Tämänvuotiset Cardiffin laulukilpailut Walesissa olivat täynnään hienoja esiintyjiä.

Yksi finaalin yllättäjistä oli mongolialainen Amartuvshin Enkhbat. Hän on 29-vuotias Ulaanbaatarin oopperaan kiinnitetty baritoni, jolla on hyvin tumma ja muhkea ääni. Laulukilpailua varten hän oli joutunut opettelemaan kolme itselleen uutta teosta. Finaalissa hän esitti Tonion aarian Leoncavallon Pajazzosta, Wagnerin Tannhäuserista Wolframin laulun iltatähdelle ja lopuksi Verdin Naamiohuveista aarian. Saksa ei sujunut laulajalta kovinkaan ymmärrettävästi ja esiintyminen oli melkoisen totista. Teksti ei välittynyt kasvojen ilmeistä. Mutta mikä äänimateriaali! Savonlinnan oopperajuhlien päivän avauksessa heinäkuussa kilpailun päätuomari, Walesin oopperan pääjohtaja David Pountney hehkutti Enkhbatia: vuoden ääni! Jos olisikin haettu parasta ääntä eikä laulajaa, Enkhbat olisi ollut voittaja. Kilpailussa voiton vei valkovenäläinen sopraano Nadine Koutcher. Enkhbat sai kuitenkin arvostetun Joan Sutherlandin yleisöpalkinnon. Riemuissaan Enkhbat kohotteli komeaa kristallipystiään palkinnon saatuaan. Finaali lähetettiin televisiossa syyskuussa uudestaan nauhoitettuna. Suomalainen lähetyksen kommentaattori, myöskin baritoni, Sauli Tiilikainen puuskahti Enkhbatista: ”Äänihän on ihan sikahieno!” Kansainvälisiä esiintymisiä Enkhbatilla on ollut jo Valenciassa, Pariisissa, Moskovassa, New Yorkissa, Pekingissä, Soulissa ja Singaporessa. Tulevat näyttämöt odottavat Sveitsissä ja Kazakstanissa.Tuomaristossa istui sopraanomme Soile Isokoski, joka osallistui kilpailuun 1987. Ensimmäisen Cardiffin laulukilpailun 1983 voitti Karita Mattila.

JeRttA RAtiA

Tilaa itsellesi tai lahjaksi

Suomi-Mongolia-Seuran T-PAITA

Hanki nyt itsellesi tai osta lahjaksi seuran oma t-paita! Sauli Heikkilän

suunnittelemassa T-paidassa on vahva keltainen kuva-aihe, sinisellä tai mustalla pohjalla (myös 1 punainen XXL.

Hinta 20 € tai 21 €, erästä riippuen. Miesten mallia on vielä runsaasti

jäljellä, naisten vartaloa myötäilevää mallia vain muutama. Tilaukset Jertta Ratia (jertta.ratia@gmail.com, puh. 040 5929 177).

Tilaukseen paidan koko, oma nimi, osoite, s-posti ja puhelinnumero.

Tilaukset: Jertta Ratia, jertta@saunalahti.fi, puh. 040 592 9177