Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_1_2022

JÄSENLEHTI 1/2022

Sisällysluettelo

Annu Wileniuksen ainutlaatuinen

Mongolia-projekti nyt kirjana.............................................4

Ramstedt-seminaari ja -näyttely Lahdessa ........................11

Mongoliassa kalastusreissulla ............................................12

Quo vadis Mongolia? .......................................................16

Kehitysyhteistyötä Mongoliassa ja muualla .......................18

Muista maksaa jäsenmaksusi vuodelle 2022

Jäsenmaksu ennallaan: 15 euroa vuodessa

Tilinumero: FI09 5780 0720 3585 35

Saaja: Suomi-Mongolia-Seura ry.

Viitenumero: 2118

Huom!

Viestiin maksajan nimi ja osoite

Julkaisija: Suomi – Mongolia-Seura ry.

c/o Ronny Rönnqvist, Lansantie 23a A 10

02630 ESPOO

suomi.mongolia.seura@gmail.com

jäsenmaksu 15 €, yhteisöjäseniltä 35 €

FI09 5780 0720 3585 35

www.facebook.com/suomimongolia

Jäsenlehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa.

ISSN: 2342-5520

Taitto: Sauli Heikkilä

Kansi: G.J. Ramstedtin kuvaamia kumukkeja

Aksaissa vuonna 1904.

Saatteeksi

Hyvät seuramme jäsenet ja muut Mongolian-ystävät! Toimialallamme on tapahtunut ja tapahtuu kuluvana vuonna paljon huomionarvoista.

Ensinnäkin kuvataiteilijan ja tutkijan Annu Wileniuksen (1974-2020) taiteenalaan kuuluva merkittävä väitöskirja on julkaistu nyt postuumisti. Tästä kirjoittaa eläkkeelle jäänyt Aalto-yliopiston kaupunkitutkimuksen ja kulttuuriteorian lehtori Taina Rajanti. Väitöskirjan voi ladata ja väitöstapahtuman nähdä kirjoituksen yhteydessä ilmoitetuista linkeistä.

Edelleen edellisessä lehdessämme mainittu yhdysvaltalaisen antropologin Jack Weatherfordin teoksen Genghis Khan and the Making of the Modern World (2004) suomennos on nyt taitto- ja viimeistelyvaiheessa. Julkaisuajankohdaksi on kaavailtu ensi syksyä.

Lopuksi Lahdessa järjestetään maailmankuulun kielitieteilijämme ja tutkimusmatkaajamme G.J. Ramstedtin näyttely 3.6.-29.6.2022 sekä häntä koskeva seminaari 11.6.2022. Ramstedt asui perheineen Lahdessa vuosina 1903-1917 ja teki Lahdesta käsin kuusi tutkimusmatkaa Aasiaan, osan niistä Mongoliaan. Tapahtumaa esittelee lehdessämme sen organisoija, japanologi Tero Salomaa. Nyt kannattaa suunnata kesäkuussa Lahteen!

Toivotan mukavaa kesää kaikille lukijoillemme! Suomi-Mongolia-Seura ry:n puolesta

Antti RuotsAlA

P.S. Muistakaa maksaa vuoden 2022 jäsenmaksunne! Se on ehdoton edellytys seuramme toiminnan jatkumiselle. Ohjeet viereisellä sivulla.

Sauli Heikkilä

Annu Wileniuksen ainutlaatuinen Mongoliaprojekti nyt kirjana

teksti: tAinA RAjAnti

kuvAt: sAARA HAcklin

TaM, visuaalinen taiteilija Annu Wilenius (1974-2020) oli syntynyt Helsingissä. Hän aloitti taiteellisen uransa valokuvauksen parissa, mutta kuratointi ja taiteellinen tutkimus muodostuivat myös tärkeiksi osiksi hänen toimintaansa. Hän oli kiinnostunut aiheista kuten ihmisen ja luonnon välinen suhde sekä asumiseen liittyvät kysymykset. Joulukuussa 2020 Annu Wilenius kuoli juuri ennen väitösprosessinsa viemistä päätökseen.

Aalto ARTS Books on julkaissut  Annu Wileniuksen taiteen tohtorin väitöskirjaksi tarkoitetun käsikirjoituksen: Nomadic Science Fiction: Experiencing Diversity and Alterity through Urbanising Mongolia.

Kirja kertoo tarinan Annu Wileniuksen viisitoista vuotta jatkuneesta Mongoliaan kohdistuneesta taiteellisesta tutkimuksesta. Alunperin kohteena oli nimenomaan paimentolaisuuden (nomadismi) ja urbanisaation teemat Mongoliassa, mutta projektin myötä Wilenius ryhtyi taiteen keinoin tutkimaan myös kulttuurisia kohtaamisia ja toiseuden kokemusta. Monialainen tutkimusprojekti on tuonut yhteen lukuisia taiteilijoita ja tutkijoita sekä Mongoliasta että Länsimaista.

Myös kirjan julkistustilaisuus 15.3.2022 toi yhteen laajan yleisön. Tilaisuus pidettiin sekä livenä Aalto ARTSin tiloissa Otaniemessä, että online-tapahtumana johon osallistui väkeä niin Mongoliasta kuin Suomesta, Alankomaista, Saksasta, UKsta, ja Kanadasta. Väitöskirjan käsikirjoituksen julkaistavaksi toimittaneet professori Harri Laakso, kuraattori Saara Hacklin ja yliopistonlehtori emerita Taina Rajanti

Kirja on ilmaiseksi ladattavissa pdf muodossa: https://shop.aalto.fi/p/1650-nomadic-sciencefiction/

sekä Wileniuksen vastaväittäjäksi aiottu professori Pauline von Bonsdorff pitivät lyhyet puheenvuorot. Samoin Mongoliasta PhD ja taitelija Tsendpurev Tsegmid, joka on kääntänyt Wileniuksen Bare House -näyttelyn julkaisun tekstit mongoliksi; sekä Englannista tutkija ja arkkitehti Gregory Cowan. Oula Salokannel joka on vuosien mittaan tehnyt yhteistyössä Annu Wileniuksen kanssa useita taideteoksia ja näyttelyitä, oli valmistanut koosteen muutamasta Wileniuksen videotyöstä.

Halusimme muistaa Annun poikkeuksellista rohkeutta, vieraanvaraisuutta ja anteliaisuutta, hänen kykyään muutokseen ja seikkailuun. Ihmiset puhuivat siitä vaikutuksesta joka Annuun tutustumisella ja hänen kanssaan työskentelemisellä oli heidän elämässään. Suomessa emme ehkä edes täysin ymmärrä miten merkityksellinen ja laajakantoinen oli Annun vuosia kestänyt työ taitelijaresidenssien, taideleirien,

näyttelyiden ja julkaisujen toteuttamiseksi, ja toteuttamiseksi niin että ne pohjautuivat aitoon vuorovaikutukseen ja taitelijoiden ja töiden vaihtoon Mongolian ja Länsimaiden välillä. Dr Tsendpurev Tsegmid kertoi että hänen mielestään kukaan yksittäinen ihminen ei ole saanut enempää aikaan nykytaiteen hyväksi Mongoliassa, kuin Annu. Hän oli itse juuri väitellyt tohtoriksi Englannissa ja harkitsi sinne jäämistä, mutta Annu ja Annun työ sai hänet uskomaan että nykytaiteella ja taitelijoilla ja kuraattoreilla voi olla tulevaisuus Mongoliassa.  Tapahtuma nauhoitettiin ja on puheineen ja esitettyine videoineen nähtävissä tässä linkissä: https://aalto.cloud.panopto.eu/Panopto/Pages/ Viewer.aspx?id=7a335811-46c3-4c1f-b0e4ae59010414bc

Saara Hacklinin ja  Taina Rajannin pitämät puheet on tässä julkaistuna erikseen, alkuperäisinä englanninkielisinä versioina.

Julkistamistilaisuuden yleisöä.

Saara Hacklin: To Annu on the coming out of her doctorate

As one of the editors and Annu’s friend, I have also prepared to say something. However, thinking about this day has been very difficult and I have felt completely at loss when trying to find the right words. True, I have been reading the manuscript over the years, and last year we worked together with Harri and Taina on it - but we all know it is Annu’s vision that has finally got its physical form in Camilla Pentti’s hands and became one of Aalto Books publication.

But at the same time I would be lying, if I say that I have not been thinking about this day. To see Annu’s book ready, finalising 15 years of her work. And I am sure many of us have waited for this. I even imagined how she would defend her doctorate in a stylish black suit and possibly celebrate the occasion in something green. And I did think  about what I would like to say to her. So therefore:

Dear Annu,

I started a journey with you 17 years ago. We had met some years earlier, but we did not really know each other until we stepped onto a train and shared the cabin for several days together with Tiina Mielonen and Rasmus Kjellberg. Those cabin days we were being professional, talking about tourism, Finnish explorers (J. G. Granö, G. J. Ramstedt), landscape, train travel and its history, how one experiences the distance differently, when travelling by land. But there were also evenings and nights, and a lot of talk about more personal things, like our hopes for the future.

Our shared travel to Mongolia was for all of us strange and new. In Ulaanbaatar we met people like Yondonjunain Dalkh-Ochir and Blue Sun people who opened us to new things, and we wanted to continue this shared adventure: we started planning how to return and to invite more people to join, so that we could understand everything better together.

The experience was groundbreaking for me. It was important to be equal with everyone else

Tsendpurev Tsegmid Ulaanbaatarista puhumassa ruudussa.

participating in the project. I was doing something I had not done before. The experience changed me: at first, I did not think of myself as a curator, but following years this started to change. The journey pushed me to a new direction. I also think it changed something in you, Annu: as we were visiting Mongolia the second time, you had already taken the role of organizer, with a vision of artist-curator that later on grew into the complex project Nomadic Science Fiction bears witness to.

But by taking the train in 2005, I became not only a colleague but a friend. This has happened to many of us who know you, as art and life often mixed together and working with you meant also finding a deeper connection, eating dinners and exchanging thoughts on whatever we were seeing or reading at time.

However, there was a point when my involvement in the so-called Mongolian project as a theorist and a curator came to an end: There was nothing dramatic in it, it was more about acknowledging that I had to follow my path and you had to make yours. But I never stopped wondering how the project evolved year by year into something more elaborate, more collaborative, more challenging in the context of artistic research. I admired how your involvement developed, how your visions and efforts were turned into concrete things, Bare House exhibition in Pori but also several new travels and exhibitions, taking different artists to Mongolia, but also to Pori and - Ganzug Sedbazar and Togmidshiirev Enkhbold - to Rotterdam. Not to mention the series of publications with the help of translators - especially Tsendpurev Tsegmid! I was so eager to see how the ever growing web of collaborations would all turn out.

I know our friendship had moments I felt I could not respond to you, I was too occupied with my own thesis, or work or raising kids. Luckily, you knew better: there was a time you simply

said you were fed up with waiting and insisted that we meet for feedback over the manuscript. I am glad you did this - we met, discussed and the work and friendship continued.

In a speech you gave at the occasion of my doctorate ten years ago, you described an incident in Mongolia where I was sent to ask guests to stay away from the gallery as the opening had not started yet and the installing was unfinished. You remembered how I was not performing very well, saying to people that they should maybe not come. I was laughing at this “maybe not” person you exposed to everyone, the image of me kindly trying to say no, with a hesitation. I felt you had caught something. Indeed, you had perceptive eyes - wolf like and beautiful, I hear someone saying - and a strong vision that you followed.

For me, you have always been a YES person. Not the kind of yes person who agrees mildly to others’ vision, or a person who is simply overly positive, but a critical person who sees a possibility: be it a connection, a collaborator, an event, an adventure - and chooses to say yes to that. You were very brave and rarely hesitated when the direction was set.

*

Last months I have been reading South Korean philosopher based in Germany, Byung

Annu Wilenius (1974–2020)

Chul-Han. I would have loved to hear your view on his thoughts.

Byung Chul-Han writes about the loss of rituals in our era. Our society misses rituals. There is one ritual that I have been thinking about lately, namely the ritual of closure. Our society is driving us towards increased productivity and there is no time for closure, we are always busy running to the next project, next achievement.

Rituals are constituted by symbolic perception: by recognition. Byung Chul-Han reminds us of the origin of symbol, Greek Symbolon: it refers “to the sign of recognition between guest-friends (tessera hospitalis). One guestfried broke a clay tablet in two, kept one half for himself and gave the other half to another as a sign of guest-friendship. Thus a symbol serves the purpose of recognition.”

So the symbol is broken at a dinner to be a sign of mutual hospitality. The symbol reminds us of the recognition and hospitality that we once shared.

You loved a good story - and rituals. You would have loved to get a closure and step over the threshold of the doctorate. Now it has outlasted you, and we are left to look for a closure in the ritual of mourning. Today, we are here to remember the clay tablets that were broken over dinners and evenings. To recognise your hospitality, vigor and artistic vision.

Taina Rajanti: Doing things you don’t know - the journey and change.

(This is an edited version of the talk that was done without a manuscript./ Alkuperäinen puhe pidettiin ilman tekstiä, tämä teksti on toimitettu versio siitä.)

was teaching doctoral courses. But my memory of encountering Annu is that she invited me to do something. Our collaboration and friendship started so that she invited me to talk in a seminar on photography that she had organised in Reposaari, near Pori in the summer 2009.

And I said to Annu: ”But Annu, I am not a photographer and I don’t know anything about photography, I have not studied it in any academic context.”

And Annu smiled at me and said: “It doesn’t matter. And, it’s not true. You have been using photographs and you can say what you have to say about them.”

And then in 2014 Annu invited me to curate a contemporary art exhibition in Tampere with her.

And again I said: “But Annu, I’m not a curator, I don’t know anything about curating or exhibitions.”

And again she said: “It doesn’t matter. And it’s not true.”

And it didn’t go so that I wrote texts and Annu took care of the concrete hanging of works - we did it all together, checking the sites and the works and thinking how to place them.

I met Annu in Pori. At that time I was working as research manager, but I was also teaching - and so I must have met Annu when I

And this is the first thing that came to my mind when thinking about Annu. I come from social sciences, and Annu greatly appreciated my background and perspective, because she was always looking for people who had different perspectives on things that she was engaged with. She didn’t want to look only for people she agreed with completely or people who were doing the same things she was. I think even here (in this book-launch) we can find a surprising amount of really close friends from very different backgrounds and professions and ways of living. So, Annu invited me - but not as a social scientist confining myself to my role of social scientist and commenting on her artwork and curating, but to mess with her thinking, with her artwork, with her curating.

Like Harri just said, Annu was generous, and she offered you the possibility of learning new things, of changing, with her.

And I think it is very fundamental and part of the fundamentals of Annu’s thesis. It is not only an attitude, this ”I don’t know anything about this but I’m doing it anyway”. She discusses at length how she and Oula (Salokannel) built a raft and went sailing down Kokemäenjoki from Pori - not knowing anything about rafts or how to build them or how to row or punt with a raft. And I know punting the raft wasn’t all smooth going, Annu and Oula waded waist-deep in the river when the raft got stuck, though it did make for a unique experience. But the main point is that not

caring to do only something you have learned to do and having a diploma telling you have a legitimation to do, you can learn new things, and change yourself  - and change how these things are done. And Annu took this notion of “not caring if you know how to do something” further. She introduced me to architects and urbanists who think that we should not only listen to professionals who plan and build our living, our environment and our dwellings, but that also the people who officially “don’t know”  but who are doing the dwelling have also valuable knowledge of how it can be done. This is a very fundamental point that comes out in Annu’s book and thinking, and her art and her curating. Her whole work on the ger

Harri Laakso

Pauline von Bonsdorff

district of Ulaan Baatar, her video of “The House that I Grew up in” with images from the gers and a voice-over of Annu telling about the area where she lived as a child, illuminating the surprising similarities between the two - well, all of Annu’s adventurous projects in Mongolia really, are based on this idea and thinking and way of doing things.

I would also have wanted to argue with Annu about Ursula K. LeGuin. Damn that people leave us too soon… I feel responsible for there being the topic of “science fiction” in the thesis, as I was the one who introduced Annu to Ursula K. Le Guin. Le Guin is a US author of fantasy and science fiction, but she came from a family of anthropologists; she has been invited by people like Donna Haraway, to talk about methodology for anthropologists. Ursula Le Guin is not just writing fiction, I think she is writing (about) reality. So the way that Annu approached her project, Mongolian urbanisation and topics of dwelling and journeys immediately made me think of Ursula K. Le Guin, and I recommended reading Le Guin to her. Which Annu did, and was obviously very taken by Le Guin, because Le Guin figures high in the thesis. The thing I would have liked to argue with Annu is that she interprets two fundamental books, “The Left hand of Darkness” and “The City of Illusions” as “Bildungsroman”. Thus stories which are based on the life and growth and destiny of one person. I disagree. I think Annu felt this closeness to a Bildungsroman because she was aware that her whole project and research and especially her thesis was all so fundamentally based on herself. So she felt she had a need to find some ways of legitimising this very personal approach in an academic work. But I don’t think Le Guin means to write Bildungsroman.

I recommended Le Guin especially because her work is set in a universe of galactic ecumenia where envoys of the ecumenia are always looking

for new cultures, new worlds, and trying to enlist them - but not to conquer them. They want only voluntary new members. So at the beginning they send to a newly found culture only one person. Just one person to tell about the ecumenia, talk about advantages of joining it and collaborating with it. At the end of Left Hand of Darkness the envoy of that story is thinking that this is done not so much to have the ecumenia not appear as a threat to the new culture, but because as the envoy goes there alone, the envoy themselves will be changed. You cannot rely on your friends and what you know through your own culture. You will have to accept that you are a stranger, and that you’re among strangers - but you will have to discover what it is you have in common. You will have to start to understand the new culture and be changed by it. And I think this is the basic idea of Annu’s book and the basic idea of Annu’s work and the project, the things she was doing.

And that with the idea of all this set in the context of a Bildungsroman Annu was being too harsh on herself. A Bildungsroman always has a closure,normally as a story of a success. And when Annu was writing the thesis she felt that the perspectives of her life, that anything can happen and she can do whatever she sets her mind to do were closing in - that she could not see the world open and do whatever anymore, and that this is the closure and end of her story. But Annu, that is not true! The basic thing in any Ursula K LeGuin book is the journey, not a result and an ending. The journey is about change.

Annu had a rare and remarkable talent for change - for changing herself, her friends, people she worked with - groups and collectives and communities she worked in. And this book - the story, the thesis -  is also all about the journey, and I’m so glad of the book and the journey, and having been able to go with Annu on it and be changed by it.

Ramstedt-seminaari ja -näyttely Lahdessa

Gustaf John Ramstedt (1873-1950) asui perheineen Lahdessa vuosina 1903-1917. Lahdessa Ramstedt oli kieltenopettajana Lahden yhteiskoulussa, osallistui Lahden kunnallispolitiikkaan, toimi raittiusseurassa sekä mm. opetti esperantoa. Lahdesta käsin Ramstedt teki kuusi tutkimusmatkaa (ensimmäinen Mongolianmatka toteutui 1898).

Lahden näyttely ja seminaari keskittyy Ramstedtin Lahden aikaan kuitenkaan tutkijan ja diplomaatin uraa unohtamatta. Valokuvanäyttelyssä on ensimmäistä kertaa esillä Ramstedtin itsensä Lahdessa ottamia valokuvia, jotka ovat Lahden museon hallussa. Toinen uniikki kuvasarja liittyy Ramstedtin matkaan turkkilaistataarilaisten kumukkien asuinsijoille Aksaihin 1904, nykyisen Dagestanin alueelle. Ramstedtin jälkeläisiltä on saatu näyttelyyn kuvien lisäksi myös kirjeitä sekä hänen tutkimusmatkoillaan käyttämiään passeja. Näyttelyyn sisältyy myös Suomi-Mongolia-Seuran oma vitriini.

Seminaarin ja näyttelyn tarkemmat tiedot päivittyvät Suomi-Mongolia-Seuran Facebook -sivuille.

Paikka: Lahden pääkirjaston aula ja auditorio, Kirkkokatu 31, Lahti.

Näyttely: 3.6. – 29.6.2022

Seminaari: 11.6, kello 10.30 – 15.30 (sisältää lounastauon)

10.30 Tervetuloa

10.40-11.15 Ramstedt – lahtelainen vaikuttaja. Tutkija Janne Ridanpää (Päivälehden arkisto)

11.20-11.40 Ramstedt esperantistina. Prof. Jouko Lindstedt

11.50-12.15 Ramstedt tutkimusmatkailijana ja kielitieteilijänä. Dos. Antti Ruotsala (Suomi-Mongolia-Seura)

Tauko 12.20-13.15

13.15 Kurkkulaulua. Sauli Heikkilä

13.30-14.15 Ramstedt diplomaattina.

Tutkija Juha Sahi (Oulun yliopisto)

14.20-14.45 Henkiä ja automaatteja.

Mongolia ja Japani 100 vuotta Ramstedtin jälkeen. Ohjaaja, käsikirjoittaja

Martti Kaartinen

14.50-15.15 Ramstedtin japanilaiset verkostot -tutkimushanke. Anna-Maria Wiljanen (Suomen Japanin instituutti)

15.15-15.30 Keskustelua, päätössanat

Kalmukkipalvelija Bokshomdži, jolta Ramstedt tallensi kahdeksan pitkää satua 1903.

teRo sAlomAA Aksain kaupungin kumukkeja 1904.

Mongoliassa kalastusreissulla

PekkA vilkunA

Vaikka olin käynyt maassa vain puoli vuotta aiemmin 2016, ei minua tarvinnut kauan houkutella heinäkuiselle viikon retkelle Mongoliaan, kun sellainen mahdollisuus tarjoutui. Jo seurue, johon kuului neljä umpidemaria Pentti Arajärvi, Reino Ojala, Hannu Puttonen ja Ilkka Taipale, tekisi matkasta mielenkiintoisen. Matkan ajankohta oli suunniteltu sikäläisen kansallisen juhlaviikon Naadamin ajaksi, joten olin valmis kuin suutari sotaan.

Lennot olivat myöhässä kuten tavallisesti, mutta kun oli kyse venäläisistä, se kuului asiaan. Perillä meitä odotti pikku yllätys, koska Ilkka ei ollut muistanut ilmoittaa vastaanottajille retkemme yhden vuorokauden aikaistumisesta. Se asia hoitui kuitenkin erittäin joustavasti kutsujamme Chukan toimesta.

Yölennon jälkeen ensimmäinen päivä kului pintapuolisesti Ulaanbaatariin tutustuessa ja matkasta toipumisessa. Illalla kävimme kuitenkin syömässä mielenkiintoisessa ravintolassa. Saimme itse valita pitkästä kylmätiskistä erilaisia raakoja lihoja, vihanneksia ja kastikkeita, jotka veimme kypsennettäväksi noin kaksimetriselle parilalle. Paistaja leikki puolitoistametrisillä paistinlastoilla siinä määrin, että emme tienneet oliko kokki taitava jonglööri vai oliko taitava jonglööri myös hyvä kokki.

Toisena päivänä siirryimme sovitulle kalareissulle. Matkalla pysähdyimme tutustumaan hevosen lypsyyn. Luulen että muut seurueessamme näkivät vain lypsytapahtuman, pienine yksityiskohtineen, minä näin koko elämäni hevosten kanssa toimineena paljon muutakin.

Rikkaan miehen metsästysauto.

Hevosten lastausta.

Pieni sitkeä puolivilli mongolianhevonen ei ole mikään ”perheenjäsen”. Ne ovat samoin kuin porot lappalaisille, suurin osa kouluttamattomia, vain tarpeellinen määrä niistä kesytetään täydellisesti käyttöhevosiksi. Lypsettävän tamman kiinniotto tapahtui laukkaavan hevosen selästä, eräänlaisella vavalla, jonka päässä oli nahkasilmukka. Varsa pantiin erilleen tammasta muutamaksi tunniksi, kunnes emälle oli kehittynyt maitoa puolisen litraa. Sitten varsa tuotiin emän viereen ja se sai maistaa hiukan, jonka jälkeen lypsäjä lypsi utareen tyhjäksi. Emä pysyi rauhassa luullessaan, että asialla oli sen varsa.

Perille saavuttuamme Hannu kävi illalla järvellä kalassa ja sai saalistakin hiukan. Kalat syötiin iltapalaksi ennen ensimmäistä yötämme jurtassa. Se osoittautui erittäin mukavaksi yöpaikaksi. Ulkona riehuvaa ukkosmyrskyäkään ei juuri sisällä jurtassa huomannut. Seuraavanakin päivänä menimme joelle kalaan, mikä oli

vain kokemus ei niinkään elämys. Edellisyön ukkosmyrsky oli sekoittanut joen veden aivan harmaaksi, joten kala ei tarttunut vieheisiimme. Illalla leiripaikan läheisellä järvellä vielä kokeilimme kalaonneamme huonolla menestyksellä. Siispä lyhensimme kalastusjaksoa yhdellä päivällä ja lähdimme seuraavana aamuna takaisin Ulaanbaatariin.

Kalastusretkeltä paluun aikaistaminen osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Koska meillä oli aikaa, kuljimme pidempää reittiä ja pääsimme näkemään monta mielenkiintoista tutustumiskohdetta. Vanhan pääkaupungin, raunioituneen Karakorumin museossa saimme kuulla mielenkiintoisia asioita. Mongoliassa on ollut Gobin autiomaassa tehtyjen kaivausten mukaan asutusta jo noin 200 000 vuotta sitten. Ensimmäinen maininta mongoleista esiintyy kiinalaisissa asiakirjoissa noin 200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Maaliintulo kisassa.

Noin 800 vuotta sitten Karakorum oli hyvin kansainvälinen kaupunki, yhteydet kaikkialla tunnettuun maailmaan olivat kunnossa ja suvaitsevaisuuskin paremmalla mallilla kuin Suomessa nykyisinkään. Kaupungin muurien sisäpuolella olivat esimerkiksi sulassa sovussa omat kirkot tai temppelit, muslimeilla, kristityillä, buddhalaisilla ja šamanisteilla. Buddhalaisessa luostarissa vieraillessamme saimme nähdä, kuinka vähällä ihminen tulee toimeen ja kuinka vähään hän on tyytyväinen, kun usko on vahva.

Yövyimme nyt paimentolaisperheen jurtassa kovalla laverilla, mutta muuten vieraanvaraisuus oli kohdallaan. Saimme tutustua lehmän lypsyyn, jolloin minulle selvisi sekin miksi maidontuotanto on niin vähäistä, sillä 40 lypsävää lehmää tuottaa yhteensä vain 100 litraa päivässä. Vasikat saavat olla suurimman osan ajasta vapaina emiensä kanssa. Vain muutaman tunnin tai yön yli vasikat otetaan erilleen, jolloin maitoa kertyy utareisiin noin 2-3 litraa lypsettäväksi.

Naadam on Mongolian kansallisjuhlaviikko, jolloin kaikilla on 9 päivää lomaa.

Palasimme pääkaupunkiin juuri Naadamin alussa. Illalla oli suuret paraatiharjoitukset ja ulkoilmaooppera kaikelle kansalle. Seuraavana päivänä seurasimme ankarassa helteessä, täpötäydellä stadionilla, noin kolme tuntia avajaisjuhlaa. Erilaisilla paraateilla, kulkueilla, painiesityksillä, jousiammunnoilla ja ratsastusnäytöksillä käytiin läpi koko Mongolian historia. Yhteensä ohjelmansuorittajia oli 2000-3000. Juhlaviikon aikana järjestetään ainakin viitenä päivänä ratsastuskilpailu, jota muualla ei näe. Jos Suomessa edes esittäisi sellaista kisaa, niin olisivat viranomaiset kimpussa. Ainakin lastensuojelijat, eläinaktivistit, turvallisuusviranomaiset olisivat heti paikalla. Eri-ikäisille hevosille aina 2-vuotiaista lähtien on oma kilpailupäivänsä eri pituisille matkoille. Kaikki matkat olivat kuitenkin meidän käsityksen mukaan reilusti ylipitkiä.

Perhekunta Naadamin majoitusalueella.

Kävimme seuraamassa 5-vuotiaiden maaliintuloa. Aamulla kello seitsemän oli lähetetty yli 500 ratsukkoa 25 kilometrin päähän noin viiden minuutin kilometrivauhtia, siis kevyttä laukkaa tai ravia. Ratsastajina oli 8-12 -vuotiaita lapsia, niin poikia kuin tyttöjäkin. Vasta kaikkien päästyä perille alkoi todellinen kilparatsastus, kiitolaukkaa takaisin lähtöpisteeseen. Yksikään eurooppalainen hevosrotu ei taitaisi kestää hengissä kyseistä kisaa.

Kansaa oli paikalla kymmeniä tuhansia, joista suurin osa oli leiriytynyt useaksi päiväksi maaliintuloalueen läheisyyteen. Seurasimme yli 100 ratsukon maaliintulon. Muutama hevonen tosin saapui ilman ratsastajaa maaliin, koska lapsi oli tippunut kyydistä matkan varrelle. Kansa jaksoi osoittaa suosiota, taputtaa jokaiselle maaliin päässeelle.

Hevosia ei ole Mongoliassa mitenkään dokumentoitu tai rekisteröity, jotta tiedettäisiin mitään hevosen polveutumisesta. Kisaan hyväksytään vain alkuperäisiä paikallisia hevosia. Voittajahevosen omistaja saa rahapalkinnon ja hevosen hinta voi nousta 200 000 US-dollariin, joka on siellä ja meilläkin todella suuri raha. Ratsastaja saa vain kunniaa ja mainetta sekä jonkin esinelahjan.

Seuraavana päivänä vierailimme Mongolian rikkaimmaksi väitetyn miehen edustusjurttakylässä. Mongoliassa ei ole tapana salailla rikkautta, joten kaikki siellä henki vaurautta. Saimme kokeilla jousiammuntaa perinteisellä jousella. Vaikka jousi oli suhteellisen kevyt jännittää, silti nuoli lensi kauas.

Illaksi meille oli sovittu vierailu Enkhan veljen Erkhan vihannesviljelmälle. Minulla oli mukana Erkhan talvella pyytämä lyhyt kuvakooste kaalinviljelystä Suomessa, jonka esittelin heille. Koska vierailu oli ennalta sovittu, olivat isännät teurastaneet aamulla lampaan juhlaateriaksi. Kuten jo aiemmin kerroin Mongoliassa ei ruokaa heitetä hukkaan: lampaastakin vain ääni, henki ja suolensisus jäivät käyttämättä.

Juhla-ateria oli todella mielenkiintoinen. Alkupaloiksi tuotiin keskelle pöytää suuri pesuvadillinen kypsennettyjä sisäelimiä, sydäntä, keuhkoa, mahalaukkua, maksaa, aivot, silmät, kieli, siis kaikki mahdollinen. Siitä itse kukin otti käsin lautaselle paloja, jotka oluella tai vodkalla alas huuhdeltiin. Pääruuaksi oli niin ikään pesuvadillinen kypsennettyä lampaanlihaa. Kyllä siinä nälkä ja ennakkoluulot saivat kyytiä, josko niitä meillä olikaan.

Mongolian maaperä on erittäin karua, ruohokasvit pieniä eikä juuri missään ruoho peittänyt koko maanpintaa. Istutetut puut ja pensaat olivat aika lailla samoja kuin Suomessa. Sydän- ja verisuonisairaudet eivät ole maassa ongelma, koska ylipainoisia ihmisiä näin vain muutamia ja lihavia ei juuri ollenkaan. Alkoholikaan ei liene ongelma mongoleille, koska pikkukylien ravintoloissa ei myyty viina-annoksia, vaan aina koko pullo. Marketeissa olivat koko maailman viinasortit vapaasti myynnissä ja halvemmista merkeistä sai paljousalennuksen, jos yksi pullo maksoi 10 000 tugrikia niin kolme sai 25 000:lla.

Ympäristön siisteyteen Mongoliassa saisi kiinnittää enemmän huomiota. Kaupungeissa vessat, yleiset tilat ja kadut olivat suhteellisen siistejä. Maaseudulla sen sijaan lojui roskaa siellä täällä ja vessassa käyntiin täytyi kovettaa luonto ennen sisäänmenoa, sillä sen verran ”extriimi” homma se oli.

Yksi hieno puoli mongolikulttuurissa oli naisten arvostus. Vaikka maassa on vahvasti miehinen kulttuuri ja meininki, niin naisia siellä arvostetaan enemmän kuin monissa muissa kulttuureissa. Esimerkiksi jos mies ja nainen harjoittavat sopimatonta seksiä, on mies se, jota asiasta rangaistaan.

(Ks. myös nivalalaisen kaalinviljelystilan vanhaisännän Pekka Vilkunan edellinen matkakertomus Mongoliassa susijahdissa, SMS-lehti 1/2021.)

Ronny Rönnqvist

Quo vadis Mongolia?

Neuvostoliiton luhistuttua 1990-luvun alussa Mongoliallekin avautui tilaisuus vapautua suuren naapurinsa holhouksesta. Alkoi demokratisoitumisprosessi, joka on jatkunut meidän päiviimme saakka. Kehitys ei ole tosin ollut aivan lineaarinen, sillä matkan varrella on ollut sekä hyviä että huonoja hetkiä. Kuitenkin Mongolia on pystynyt säilymään demokraattisena valtiona ja verraten riippumattomana suurista naapureistaan Venäjästä ja Kiinasta.

Maailmantilanteen kiristyessä on kuitenkin nähtävissä huolestuttavia merkkejä muutoksesta. Mongolian nykyinen hallitus pääministeri U. Khurelsukhin johdolla on katsonut tarpeelliseksi yhä enemmän myötäillä sekä Kiinaa että Venäjää. SMS-lehdessä on aikaisemmin kerrottu Kiinan toimenpiteistä rajoittaa mongolin kielen opetusta Kiinan Sisä-Mongoliassa. Nämä toimenpiteet saivat aikaan laajoja kansalaisten mielenosoituksia Mongoliassa. Nyt Mongolian hallitus on kuitenkin alkanut kieltää niitä miellyttääkseen Kiinaa. Vakavin toimenpide oli, kun salainen poliisi vangitsi 17.2. tunnetun, asian puolesta toimineen kirjailijan ja ihmisoikeusaktivistin Chuluundorjin Munkhbayarin. Hänen väitettiin toimineen ”yhteistyössä vieraan vallan tiedusteluorganisaation kanssa”. Munkhbayar on kritisoinut pääministeri L. Oyun-Erdeneta tämän Kiina-ystävällisen politiikan takia. Kyseessä on huomattava linjanmuutos eikä tämä ennusta hyvää tulevaisuutta ajatellen.

Toinen huolestuttava asia koskee Venäjän sotaa Ukrainassa. YK:n taannoin pidetyssä äänestyksessä, jonka tarkoitus oli tuomita Venäjän hyökkäys, Mongolia pidättäytyi eräiden muiden valtioiden kanssa äänestämästä tuomitsevan päätöksen puolesta. Näin Mongolia asettui

käytännössä hyväksymään Venäjän hyökkäyksen. Mutta myös Ulaanbaatarissa on osoitettu mieltä Venäjän sotaa vastaan. Heti Venäjän hyökkäyksen jälkeen Sühbaatarin aukiolla oli mielenosoitus Venäjää vastaan, jonka poliisi kuitenkin hajotti. Sen jälkeenkin on eri paikoin osoitettu mieltä Ukrainan puolesta, mutta nyt ilman että poliisi olisi puuttunut asiaan. Venäjän suurlähetystö ei ole pystynyt estämään mielenosoituksia. Sota ja läntiset sanktiot ovat myös välillisesti alkaneet vaikuttaa Mongolian talouteen. Esimerkiksi Mongolian lentoyhtiön

MIAT:in lentoja on jouduttu perumaan, koska länsimaista vuokratut koneet eivät saa lentää Venäjän ilmatilassa.

Mongolia yrittää epäilemättä tasapainoilla, jotteivät suhteet Venäjään huonontuisi. Piilee kuitenkin vaara, että Mongolia vähitellen liukuu yhä enemmän joko Venäjän tai Kiinan vaikutuspiiriin. Luulisi, että Mongolia tiedostaisi tilanteen, kun ajattelee sen omaa lähihistoriaa. Toinen Venäjän sotaan Ukrainassa liittyvä seikka ei sinänsä koske Mongoliaa, mutta kylläkin mongolialaisia. Venäjän tappiot hyökkäyssodassa ovat olleet huomattavat. Edellisistä käymistään sodista (muun muassa Afganistanin sota) viisastuneena Venäjän armeija ei ole käyttänyt suurkaupungeista kotoisin olevia sotilaita eikä varusmiehiä etulinjoissa, vaan pienemmiltä paikkakunnilta ja erityisesti kaukaa idästä kotoisin olevia. Näin on mahdollista olla kertomatta todellisista tappioista ja estää yleisen mielipiteen kääntyminen sotaa vastaan. Tiedot pienistä kylistä olevista kaatuneista kun eivät kiinnosta Moskovan tai Pietarin väestöä. Näin halutaan myös välttää tilanne, että Sotilaiden äidit lähtisivät liikkeelle, kuten Afganistanin sodan aikana.

Epävirallisesti on tullut tietoon, että kaatuneiden määrä olisi ollut erittäin korkea nimenomaan Burjatiasta, Kalmukiasta ja Dagestanista tulleiden sotilaiden keskuudessa. Tämä tieto on levinnyt myös Mongoliassa. Nuoret miehet näistä köyhistä tasavalloista ovat parempien ansioiden toivossa usein jatkaneet sotilaina lakisääteisen varusmiesajan jälkeen ja heitä on käytetty etujoukkoina Ukrainan sodassa. Moni heistä ei todennäköisesti ole tiennyt, missä ja miksi he taistelevat. Arviolta jo 45 Burjatiasta olevaa sotilasta olisi kaatunut huhtikuun alkuun mennessä, mikä perustuu Olga Mutovinan keräämiin tietoihin. Mutovina työskentelee paikallisen, Ulan-Udessa toimivan Ljudi Baikala -lehden toimittajana. Erään tuvalaisen johtavan virkamiehen mukaan Tuvasta kotoisin olevia kaatuneita olisi ollut 96 ja Dagestanista 130 (dagestanilaisen Radio Svobodan tieto). Ottaen huomioon Venäjän armeijan todelliset tappiot niin myös nämä luvut ovat todennäköisesti pahasti alakantissa. Venäjän armeijassa oletetaan, etteivät Moskova ja Pietari välitä näistä kuolleista. Paikallisesti on kuitenkin nousemassa

vastarintaa, vaikka viranomaiset pyrkivät pitämään sotilaiden hautaukset salassa. Saa nähdä mitä tapahtuu, kun koko karmea totuus alkaa valjeta venäläisille. On mahdollista, että esimerkiksi Burjatiasta kotoisin olevat sotilaat olisivat osallistuneet sotarikoksiin Butšassa ja muissa vallatuissa kaupungeissa. Silminnäkijöiden mukaan niitä suorittivat kuitenkin etupäässä sotilaiden jälkeen tulleet FSB:n miehet.

On mielenkiintoista todeta, että Ukrainan sotatoimista ainakin muodollisesti vastuussa oleva Venäjän puolustusministeri Sergei Kuzhugetovich Shoigun isä oli Tuvasta kotoisin ja Shoigu itse on Tuvassa syntynyt. Hänen äitinsä Alexandra Yakovlevna oli Ukrainassa syntynyt! Mahtaakohan kaverin päässä edes pyöriä ristiriitaisia tunteita Ukrainan sotatoimista?

Kuriositeettina voitaneen lopuksi mainita, että Ukrainan presidentillä Wolodomyr Zelenskillä on eräänlainen kytkentä Mongoliaan. Hän vietti nimittäin lapsena neljä vuotta Mongoliassa, koska hänen isänsä toimi tuolloin suuressa kaivos- ja metalliyhtymässä Erdenetissä. Kaivos oli aikoinaan Aasian suurin avolouhos.

Kartasta ilmenee, missä Butšassa olleiden venäläissotilaiden sotilaspassit oli myönnetty. Huomattava määrä sotilaista oli kotoisin Venäjän kaukoidästä (Lähde: Ukrainan tiedustelupalvelu).

Kehitysyhteistyötä Mongoliassa ja muualla jeRttA RAtiA

Seuramme jäsen kasvatustieteilijä Päivi Ahonen on julkaissut sympaattisen

kirjan Toden maat, unen maat.

Työtä ja arkea monien kulttuurien Aasiassa. 330 s., niukka mustavalkokuvitus. Väinölä, Vilppula 2021.

Päivi Ahonen on tehnyt 27 vuoden kehitysyhteistyöuran ympäri maailmaa. Nuorena hän ahersi työleireillä eri maissa ja aloitti 1990 Kehitysyhteistyön palvelukeskuksessa. Kaksi seuraavaa vuotta kului Sambiassa kehitysvammaisten koulutuksen suunnittelussa.

Kirja Toden maat, unen maat jakaantuu neljään osaan: Mongoliaan (1995 – 1997), Tuvaan (1996) ja Tiibetiin (1997, 2002), Vietnamiin (2000) ja Nepaliin (2001 – 2003).

Autenttisia muistiinpanoja hänellä ei näiltä vuosilta ole, vaan kirjan tekstit ovat syntyneet myöhemmin muiden töiden lomassa. Nyt jo varsin kaukaisten aikojen työrupeamista saa silti elävän ja kiinnostavan kuvauksen siitä, miten yllättäviin kulttuuriseikkoihin on sopeuduttava. Kirjan päämääränä ei ole esittää uusinta tietoa näistä maista. Silti monet perinnäistavat ja tabut tuntuvat olevan muuttumattomia. Kehitysyhteistyössä kohdemaan syvällinen tuntemus ja kulttuurin kunnioittaminen on avainasemassa. Se ei ole ollenkaan helppoa.

Mongolian ystäviä kiinnostaa tietenkin kirjan Mongoliasta kertova osuus. Mongoliassa Päivi työskenteli YK:n vapaaehtoisena. Työhön kuului hallinnoida eri maista tulleiden vapaaehtoisten toimintaa ja kehittää uusia tehtäviä uusille vapaaehtoisille. Palkka oli vaatimaton, mutta riitti hyvin. Monet mongolien ikiaikaiset tavat tulivat tutuiksi. Uusi aika ei niitä murenna. Päivi pääsi ratsaille ja jopa poron selkään, naadamin juhlintaan ja šamaanien sateentekoon. Hapatetun tamman maidon,

airagin, valmistus tuli myös tutuksi. Mongolian luonto, hiljaiset vuoret ja avara tähtitaivas vetosivat buddhalaista filosofiaa noudattavan Päivin sisimpään. Mongolian nykytaide kiehtoi ja monista taiteilijoista tuli tuttuja. Mongoliassa eläminen vaikutti mutkattomalta.

Vietnam on selvästi ollut vaikeampi paikka tiukan poliittisen järjestelmän ja tasa-arvo- ongelmien sekä vähemmistökansoihin kohdistuvan suoranaisen rasismin takia. Pohjoisen ja etelän välillä oli suuri ero. Maa oli kuitenkin kiinnostava, vaikka ihmisiin oli vaikea tutustua. Vietnamin kielen opiskelu ei myöskään oikein onnistunut. Uudenvuoden juhlat toivat iloa ja Huen taolais-buddhalainen nunnaluostari mielenrauhaa. Liskoravintolan ruokalajit ja vietnamilainen kilpikonnan verellä terästetty vodka tulivat painajaisuniin. Kehitysyhteistyöhanke oli riisinviljelyn kehittäminen. Ei mitenkään Päivin erikoisalaa. Hän noudatti alueellisena koordinaattorina hankkeen suomalaisen johtajan, maatalousasiantuntijan ohjeita.

Nepalissa käytiin sisällissotaa hallituksen ja maolaisten välillä. Suomi oli ollut tukemassa Nepalin opetussektoria 1990-luvulta saakka. Päivin ollessa Nepalissa väestöstä keskimäärin puolet oli luku- ja kirjoitustaitoisia. Maolaiskriisin aikana koulutyö oli välillä lähes mahdotonta.

Nepalissa puhutaan yli sataa paikallista kieltä ja vanhempien kastitaustakin vaikutti siihen, millä kielellä opetussuunnitelma tehtiin. Kuningas murhattiin. ILO ja UNICEF ponnistelivat lapsityövoiman käytön poistamiseksi. Hindu-

laiset ja buddhalaiset juhlat rytmittivät arkea. Luostarista löytyi mielenrauhaa.

Tekstien joukkoon Päivi ripottelee tunnelmapaloina kotiseutunsa Ylikiimingin ja Lapin luonnon ilmiöitä. Tarinat, unet ja näyt sukeltavat arkeen. Nyt Päivi viimeistelee Oulun yliopistoon väitöskirjaa Bhutanin kehityslinjauksen ja kestävän kehityksen vaikutuksista maan koulujen opetukseen. Kehityslinjaus ei perustu talouskasvuun vaan kansan onnellisuuteen. Ympäristön hyvinvointi ja ilmastonmuutos ovat nyt maailman suurin huolenaihe. Bhuta-

nissa molemmat on hoidettu hyvin, jopa niin hyvin, että Bhutanin ratkaisuista voisimme ottaa opiksi.

Kirja Toden maat, unen maat kuuluu sarjaan Ihmisyyden tunnustajien julkaisuja 152, toimittanut Jouni Marjanen. Sen on käsin sitonut Toukolan yhteisön Lauri Käyhkö.

Kirjan saa 30 euron hintaan Aatma-kirjakaupasta, Eteläinen Rautatiekatu 16 (lähellä Kampin metroasemaa). Suomalaisessa kirjakaupassa hinta on 68,95.

Suomi-Mongolia-Seura toivottaa jäsenilleen hyvää kesää!