Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_1_2021

JÄSENLEHTI 1/2021

Sisällysluettelo

Saatteeksi.............................................................................................3

Annu Wilenius (1974–2020) ..............................................................4

Wladyslaw Kotwicz – unohdettu puolalainen mongolisti ....................7

Mongoliassa susijahdissa .....................................................................9

Marsalkka Mannerheimille lahjoitetun mongoliveitsen arvoitus .......14

John Wayne Tšingis-kaanina..............................................................16

Mongolian uutisista saksittua ............................................................19

Muista maksaa jäsenmaksusi vuodelle 2021

Jäsenmaksu ennallaan: 15 euroa vuodessa

Tilinumero: FI09 5780 0720 3585 35

Saaja: Suomi-Mongolia-Seura ry.

Viitenumero: 2118

Huom!

Viestiin maksajan nimi ja osoite

Julkaisija: Suomi – Mongolia-Seura ry.

c/o Ronny Rönnqvist, Lansantie 23a A 10

02630 ESPOO

suomi.mongolia.seura@gmail.com

jäsenmaksu 15 €, yhteisöjäseniltä 35 €

FI09 5780 0720 3585 35

www.facebook.com/suomimongolia

Jäsenlehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa.

ISSN: 2342-5520

Taitto: Sauli Heikkilä

Kansi: Tšingis-kaanin patsas, librefoto.com

Saatteeksi

Kuten kaikki Mongolian-ystävät tietävät, Suomi-Mongolia-Seura ry täytti viime vuonna kunniakkaat 50 vuotta. Koronapandemian takia kaikille avoin juhlatilaisuus jäi kuitenkin pitämättä. Mikäli tilanne helpottuu, kaavailemme sen järjestämistä jossain Helsingin kirjastoista: luvassa ainakin esitelmiä, kurkkulaulua ja yhdessäoloa. Poikkeuksellisesti lehden syksyn numeroa varten on jo valmiina yksi kirjoitus, mutta lisää kaivataan. Uudet kirjoittajat, te kaikki olette lämpimästi tervetulleita! Kynnystä ei ole. Sitä paitsi lehtemme toimitus oikolukee kaikki tekstit, myös toistemme, ja tarvittaessa korjaa terminologiaa. Jokainen kirjoittaja saa tietenkin tarkistaa kirjoituksensa oikovedoksen.

Tässä lehtemme numerossa on kaksi uutta kirjoittajaa. Keskustan veteraanikansanedustaja (1999-2011) ja suuren kaalinviljelystilan vanhaisäntä, nivalalainen Pekka Vilkuna kertoo maanviljelijän ja karjantuntijan näkökulmasta matkastaan Mongoliaan vuonna 2016.

Toinen kirjoittajamme Saara Hacklin, Nykytaiteen museon Kiasman amanuenssi, kirjoittaa 46-vuotiaana menehtyneestä taiteilijasta ja visuaalisen kulttuurin tutkijasta Annu Wileniuksesta. Hän on Annun ystävä ja kollega.

Itse en tuntenut Annua kovin hyvin, mutta tapasimme jo vuonna 2006 Ulaanbaatarissa, jossa olin kongressissa ja Annu organisoimassa mongolialaisen ja eurooppalaisen nykytaiteen näyttelyä. Sain osallistua tuon näyttelyn avajaisiin ja niitä seuranneisiin isäntien tarjoamiin juhliin, jotka olivat unohtumattomia elämyksiä. Myöhemmin olin mukana artikkelillani Annun toimittamassa suomalaista ja mongolialaista nykytaidetta käsittelevässä englanninkielisessä teoksessa. En ole voinut kuin vuosien varrella ihailla Annun kyvykkyyttä ja suunnatonta tarmoa. Suomi-Mongolia-Seuran johtokunta ottaa osaa Annun odottamattoman, liian varhaisen poismenon johdosta.

Suomi-Mongolia-Seura ry:n puolesta

Antti RuotsAlA

Sauli Heikkilä

Annu Wilenius (1974–2020)

– kuvataiteilija ja Mongolian-ystävä

Kuvataiteilija, kuraattori ja tutkija Annu Wilenius menehtyi

Helsingin Laajasalossa joulukuussa 2020 sairauden heikentämänä. Annu syntyi vuonna 1974 Helsingissä ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Laajasalossa. 1970-luvulla

kaupunginosassa oli vielä paljon luontoa, joka tarjosi Annulle ja hänen veljelleen innostavan kasvuympäristön. Laajasalon koti ja erityisesti äiti Tuula Wilenius muodostivat Annulle läpi elämän tärkeä kiintopisteen, jonne hän palasi säännöllisesti.

Heti lukion jälkeen Annu pääsi opiskelemaan valokuvausta Taideteolliseen korkeakouluun. Taiteen maisteriksi valmistuttuaan hän muutti Ruotsiin ja taiteellisen työnsä ohessa opiskeli Tukholman yliopistossa aate- ja oppihistorian kandidaatiksi. Tukholmassa Annu myös kävi kuraattorikoulutuksen. Hän hakeutui residensseihin, joista erityisesti Islanti ja Alankomaat olivat hänelle merkityksellisiä kokemuksia. Taiteilijana häntä kiinnosti ihmisen suhde luontoon: maisema ja kaupunkirakentaminen. Yksi Annun varhaisista teoksista liittyi kuusien istuttamiseen keskelle kaupunkia. Fir-tree project: an experiment in public vandalism -teos tutki, miten Reykjavikissa, Rotterdamissa ja Helsingissä luvatta kaupunkiluontoon ilmestyneitä kuusia kohdeltiin varsin eri lailla. Lempeän anarkistinen asenne kuvaa hyvin myös Annua.

Suomeen palattuaan Annu jatkoi vielä aateja oppihistorian opintoja Oulun yliopistossa maisteriksi. 2000-luvun puolivälissä Annu suunnitteli junamatkaa Mongoliaan yhdessä muutaman taiteilijan kanssa. Mongolia oli myyttisyydessään kiinnostanut häntä jo lapsuudesta saakka, mutta matkan tärkeä viitepiste olivat J.G. Granön tutkimusmatkat Altaille.

Vuonna 2005 hän matkusti pienen ryhmän kanssa Ulaanbaatariin ja piti näyttelyn Mongolian taiteilijaseuran galleriassa (UMA Gallery). Matkalla tutustuttiin paikallisiin taiteilijoihin. Samalla syntyi ajatus uudesta matkasta ja mongolialaisten kanssa järjestettävästä yhteisnäyttelystä. Vuoden 2005 junamatka Mongoliaan olikin alku sarjalle näyttelyitä Mongoliassa ja Suomessa. Se toi myös muutoksen Annun työskentelyyn.

Annu ehdotti yhteistyötä Keravan taidemuseon tuolloiselle johtajalle Pirkko Siitarille. Vuonna 2008 ensimmäinen mongolialaisten, suomalaisten ja keskieurooppalaisten taiteilijoiden ryhmänäyttely ”Mongolia: havainto ja utopia” nähtiinkin Keravan ja Rovaniemen taidemuseoissa ja sen jälkeen vielä Pärnun Uuden taiteen museossa. Samoihin aikoihin professori Harri Laakso kannusti Annua hakeutumaan taiteellisiin tohtoriopintoihin Aalto-yliopiston Porin yksikköön. Porin visuaalisen kulttuurin yksikkö oli tuolloin ainutlaatuinen Suomessa. Koulutusohjelma keräsi yhteen ihmisiä eri taustoista ja rohkaisi kokeilemaan. Annun opettajat, kollegat ja ystävät, professori Harri Laakso ja yliopistonlehtori Taina Rajanti kuvasivat Porin henkeä avoimen uteliaaksi ja

poikkitieteelliseksi: Annu sai Porin yhteisöstä paljon ja samalla vaikutti omalla panoksellaan merkittävästi Porin henkeen paitsi väitöstyön tekijänä myös opettajana. The Raft, The River and the Plum Tree (2010) teos, jonka Annu toteutti yhdessä Oula Salokanteleen kanssa, sisälsi kaksikon matkan itse rakennetulla lautalla Kokemäen joella. Teos henkii kaukokaipuuta ja seikkailutarinoita. Hidasrytmisessä videoteoksessa kaksikko rakentaa lautan ja ajelehtii vailla suunnitelmaa kohti jokisuuta. Lautalla on oma aikansa ja se on irrallaan muusta maailmasta.

Laajassa mielessä Annun taiteellisen tohtorinväitöstyön lähtökohta oli ihmisen suhteessa häntä ympäröivään tilaan. Mongoliassa nomadinen elämäntapa ja Ulaanbaatarin kaupunkirakentaminen ovat synnyttäneet erityislaatuista jälkeä: kerrostalot ja jurtat vuorottelevat. Annun taiteelliseen työhön sisältyi omia taideteoksia, näyttelyiden kuratointia ja julkaisuja sekä tietysti varsinainen väitöskirjakäsikirjoitus.

Vuosien saatossa Annun tutkimushankkeeseen kytkeytyi uusia ryhmänäyttelyitä ja julkaisuja sekä Mongoliassa että Suomessa. Tutkimus myös muokkautui matkan varrella käsittelemään Ulaanbaatarin kaupunkirakenteista kohti laajempaa kysymystä toiseuden kohtaamisesta. Väitöskirjan otsikko oli Nomadic Science Fiction: Experiencing Diversity and Alterity through Urbanising Mongolia . Tutkimus- ja näyttelyhankkeiden ansiosta Annu verkottui paitsi mongolialaisten taiteilijoiden kanssa myös maasta kiinnostuneiden ja sitä tutkineiden ihmisten kanssa. Annun vuonna 2011 Porin taidemuseon ja Porin Aalto-yliopiston tiloihin kuratoimia näyttely ”Bare House. Pori, Rotterdam, Ulaanbaatar” oli hänen merkittävin voimanponnistuksensa kotimaassa. Mukana oli 17 taiteilijaa, ja siihen liittyvä julkaisu tehtiin englanniksi ja mongoliksi. Aallon Porin yksikön siirryttyä pääkaupunkiseudulle myös Annu palasi kotikaupunkiinsa.

Annun työ oli myös Mongolian taidekentän näkökulmasta tärkeää. Hän työskenteli pitkäkestoisesti, palasi kerta toisensa jälkeen Mongoliaan ja jatkoi yhteistyötä taiteilijoiden kanssa. Hänelle oli tärkeää kestävien yhteyksien luominen ja mahdollisuus järjestää myös mongolialaisille pääsy Euroopan residensseihin ja näyttelyihin. Kuten Annun julkaisuhankkeita kääntänyt kuraattori, FT Tsendpurev Tsegmid (linkki alla) kuvasi muistokirjoituksessaan, Annun hankkeissa oli olennaista siltojen luominen: ”Annun ammattimaisuus, hänen syvä ymmärryksensä taiteilijoiden elämästä, hänen halunsa tukea lahjakkaita mutta taloudellisesti epävarmalla pohjalla eläviä taiteilijoita, sai hänet toimimaan eettisesti ja reilusti.” Annu huolehti, että näyttelyprojektien julkaisut olivat saatavilla myös mongoliksi – paikallisen kentän näkökulmasta tämä oli merkittävää pioneerityötä.

Mongolia määritti Annun elämää ja työskentelyä usean vuoden ajan. Lukuisilla matkoillaan hän tutustui maan eri osiin ja oppi samalla kielen perusteet. Yksi merkittävistä kokemuksista olivat matkat taiteilijoiden Ganzug Sedbazar ja Enkhbold Togmidshiirev kotiseuduille. Vaikka Annu ei enää viime vuosina palannut maahan, tutkimustyö ja siihen liittyvien julkaisuhankkeiden loppuunsaattaminen sitoi hänet Mongoliaan aivan loppuun saakka. Annu kuitenkin menehtyi juuri ennen taiteellisen väitöstyönsä valmistumista. Väitöskirjan käsikirjoitus oli esitarkastettu ja edessä oli vain lopullinen taittotyö ja väitöstilaisuuden järjestäminen – opponentiksi oli kaavailtu professori Pauline von Bonsdorffia. Tämä väitöstilaisuus ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Aalto Books on julkaisemassa käsikirjoituksen postuumisti. Ihmisenä Annu oli lahjakas, rohkea ja avoin uudelle. Helsingin lisäksi hänellä olivat laajat kansainväliset verkostot, erityisesti Ulaanbaatarissa ja Rotterdamissa. Moni Annun ystävistä on saanut tutustua toisiinsa hänen kuratoimiensa hankkeiden ja illallisten merkeissä. Annu näki ihmisissä piilevän potentiaalin ja uskoi mahdottomiin asioihin. Elämä, taide ja tutkimus olivat usein yhtä ja samaa. Tietyssä mielessä Annu oli yhtä aikaa oman tiensä kulkija ja hyvin yhteisöllinen ihminen. Juuri näin hän kuvasikin Muumi-kirjojen Nuuskamuikkusta: vihreä nuttu, itsenäinen, pohdiskeleva mieli ja tietty tarve palata Muumi-perheen pariin leimasivat Nuuskamuikkusta. Ollakseen vapaa, tarvitsee myös yhteisön. Juuri tätä oivallusta Annukin tuntui tutkivan elämässään.

sAARA HAcklin

Katso myös:

Annu Wilenius, ”Sotakoneesta” slummiksi – jurtta merkitysten muutoksessa. Suomi-Mongolia-Seura ry. Jäsenlehti 2/2012, 12-14.

Antti Ruotsala, Nykytaidetta Suomi-Mongolia-akselilla. Suomi-Mongolia-Seura ry. Jäsenlehti 2/2012, 15-16. https://medium.com/vanjil-art-institute/in-memoriam-ofannu-wilenius-1974-2020-the-creator-and-the-lead-curatorof-the-bare-house-art-cafd3c65b863

Kuva HUUTO-gallerian sivulta Annu Wileniuksen ja Oula Salokanteleen yhteisnäyttelystä.

Wladyslaw Kotwicz –

unohdettu puolalainen mongolisti

Muutamia vuosia sitten kirjoitin tähän lehteen artikkelin

Mongolian-tutkijoita ennen ja nyt (SMS-lehti 2/2016). Itsestään selvää on, ettei tuollainen lyhyt artikkeli voinut olla kattava. Hiljattain törmäsinkin ehkä vähemmän tunnettuun tutkijaan ja Mongolian-matkaajaan, joka ilman muuta olisi kuulunut tuohon joukkoon. Syy siihen, miksi liettualaispuolalainen Wladyslaw Kotwicz on vähemmän tunnettu, piilee ilmeisesti siinä, että hän kuului vähemmistökieliryhmään. Hänen tuotantoaan ei huomioitu kansainvälisesti, vaikka hän kirjoittikin venäjäksi ja ranskaksi. Kotwicz ja G.J. Ramstedt olivat yhteydessä 1900-luvun alussa ja tapasivat toisensa muun muassa vuonna 1912 Urgassa (nyk. Ulaanbaatar).

Wladyslaw Kotwicz syntyi 20.3.1872

Vilnan alueella sijaitsevassa Ossowin kylässä, ja kävi koulua Vilnassa. Vuonna 1891 hän siirtyi opiskelemaan itämaisia kieliä Pietarin yliopiston Itämaisten kielten osastoon, missä hän erikoistui mongolialaisiin ja kiinalaisiin kielialueisiin. Vuonna 1900 hän teki väitöskirjansa ja ryhtyi tutkijaksi yliopistossa, jossa pian toimi Mongolialaisen filologian osaston johtajana. Samaan aikaan hän työskenteli virkamiehenä valtionvarainministeriön kansliassa ja sai näin solmittua hyviä suhteita tärkeisiin ihmisiin, joista oli myöhemmin hyötyä hänen tutkijanurallaan. Tuona aikana hän teki useita tutkimusretkiä Kalmukiaan (1894, 1986, 1910).

Ehkä tunnetuimman tutkimusmatkansa hän teki vuonna 1912 Mongoliaan. Matkan rahoitti vuonna 1903 perustettu Venäjän Keski- ja Itä-Aasian tutkimuskomitea, mutta myös tutkijat kuten Ts. Jamtsarano, B. Baradyn ja A. Burdukov tukivat häntä. Matka alkoi kesäkuun 22. päivänä ja kesti kolme kuukautta. Ensin hän suuntasi Urgaan ja sitten noin 400

kilometrin päähän länteen Orhonin laaksoon. Siellä hän tutki kivipaaseissa olevia vanhoja turkkilaisperäisiä piirtokirjoituksia. Pääkohde oli kuitenkin vuonna 1586 lähelle mongolivaltakunnan pääkaupunkia Karakorumia perustettu Erdene Zuun luostari. Tätä suurta luostaria ei oltu perinpohjin ennen tutkittu. Kotwiczilla oli onni saada avustajakseen Dorji-niminen mongolialainen taiteilija, joka paikan päällä

Wladyslaw Kotwicz

Kurier Codzienny

Ronny Rönnqvist

osasi kertoa paljon luostarin rakennuksista ja elämästä luostarissa.

Vaikka Kotwicz päiväkirjassaan mainitsee, että ”pystyin ajan puuttuessa tekemään varsin vähän”, hän kokosi paljon tietoja ja aineistoa kohteestaan ja oli itse asiassa varsin tyytyväinen lopputulokseen. Hän kirjoitti seikkaperäisiä muistiinpanoja luostarin organisaatiosta sekä munkkien elämästä luostarista. Jälkipolville hän on jättänyt suuren määrän valokuvia luostarialueen eri rakennuksista, jotka sitten parikymmentä vuotta myöhemmin kommunistihallinto osittain tuhosi. Luostarirakennusten sisään munkit eivät kuitenkaan halunneet Kotwiczia päästää.

Kotwiczilla oli myös mahdollisuus seurata luostarissa suurimittaisia tsam-tanssiesityksiä. Ne erosivat monissa kohdin Urgan luostarien vastaavista seremonioista, ja avustaja Dorji pystyi selostamaan tapahtumien kulkua ja eri hahmojen merkityksiä. Kotwicz teki kaikesta tarkat, mutta osin vaikeasti tulkittavat muistiinpanot, jotka ovat lajissaan arvokkaat. Myös näistä tsam-seremonioista hän otti suuren määrän valokuvia. Erdene Zuun luostari säästyi onneksi pääosin kommunistihallinnon tuhoilta 1930-luvulla, ja säilyneet rakennukset ja luostaria ympäröivät stupat toimivat kom-

munistikaudella jonkinlaisena museona. Vasta 1990-luvulla luostarielämä alkoi elpyä Erdene Zuun luostarissa.

Kuten Ramstedtkin myös Kotwicz tutustui moniin Mongolian itsenäisyyttä ajaviin avainhenkilöihin, kuten Dalai Laman uskottuun Agvan Dorjieviin, joihin hän piti yhteyttä sekä yritti olla heille avuksi.

Ensimmäisen maailmasodan aikana Kotwicz oli mukana perustamassa Pietarin Elävien orientaalisten kielten instituuttia, jonka johtajaksi hänet nimitettiin. Vuonna 1922 hän sai kutsun toimia Lvovissa sijaitsevan Jan Kazimierzin Yliopiston Kauko-Idän filologian osaston johtajana. Hänet valittiin myös tuolloin perustetun Puolan Orientalistisen Seuran puheenjohtajaksi. 1930-luvulla hän julkaisi useita alaansa liittyviä tutkimuksia, joissa muun muassa pohti altailaisten kielten yhteistä alkuperää.

Wladyslaw Kotwicz kuoli 3.10.1944 Czarny Borissa Vilnan lähellä ja on haudattu Vilnaan Rasosin vanhaan hautausmaahan. Kotwiczin arvokasta tutkimusaineistoa, myös hänen Mongoliassa 1912 keräämäänsä, säilytetään Puolan Tiedeakatemian arkistossa Varsovassa sekä Krakovassa sijaitsevassa Puolan Taiteitten ja tieteitten akatemiassa.

Kotwicz ja kasakkasaattue Urgassa.

Mongoliassa susijahdissa

Matkustin Ilkka Taipaleen kanssa Mongoliassa tammikuun viimeisellä viikolla vuonna 2016. Ennen reissua en paljoa maasta tiennyt, mitä nyt olin internetistä opiskellut. Jouduin nolosti paikkaamaan tietojani lukuisilla keskusteluilla Ilkan ja uusien ystävieni kanssa ja seuraava käsitys minulle visiitiltäni syntyi.

Mikä on Mongolia?

Mongolia on maailman harvimmin asuttu maa, sillä 3 miljoonaa ihmistä asuttaa 1,5 miljoonaa neliökilometriä. Pinta-alasta 10 % on metsää, loput ovat autiomaata ja vuoristoa. Karjaa on ainakin 50 miljoonaa päätä, joista hevosia on 15 miljoonaa. Väestö on nuorta, kaksi kolmannesta on alle 24-vuotiaita, vaikka lapsiluku onkin laskenut aikaisemmasta.

WHO ilmoittaa, että elinajanodote on miehillä 64 ja naisilla 73 vuotta. Verenpainetauti tai lihavuus eivät ole maassa ongelmia, mutta miehistä tupakoi melkein puolet, naisista vain 10%. Tupakkalaki säätää nykyisin, että julkisilla paikoilla ei saa tupakoida, eikä autoissakaan mikäli niissä matkustaa 2 henkeä tai enemmän.

Tupakoinnista julkisilla paikoilla saa sakkoa 50 000 tugrikia, ja mielenkiintoista kyllä ”ilmiantaja” saa 5000 tugrikin palkkion.

Mongolian raha tugrik on hyvin pieni, pienin näkemäni seteli oli 20 tugrikia ja arvoltaan noin 0,8 eurosenttiä. Kolikoita ei ole. Maa on meille länsimaalaisille halpa, hotelliyö maksaa 30-60 euroa tasosta riippuen, ja pari miestä syö kunnon päivällisen juomineen 20-30 eurolla. Ongelmana on vesi: pintavettä ei juuri ole, maa-alasta vain 5 %, ja pohjavesikin on niukkaa. Koulutuksen haasteena on keskiasteen koulutuksen vähäisyys.

Jurtta on perinteinen asumisen muoto. Niiden poliittisesti korrekti nimitys mongolin

kielellä on ger, jurtta on sensijaan venäjänkielinen nimitys. Jurtat ovat pyöreitä asumuksia, joihin pystytyksen jälkeen kannetaan keskelle kamiina. Eristeenä toimivat villahuovat, kate on nykyään vahvaa kangasta, ennen käytettiin vuotia ja sisäpuoli on värikäs ja kaunis. Reunoilla ovat makuusijat. Puiset sängyt, kirstut ja pöydät on komeasti koristettu puuleikkauksilla, sitä komeammin mitä varakkaammasta asumuksesta on kyse. Meille kerrottiin, että tavallisen jurtan pystyttää parissa tunnissa, isompaan menee vastaavasti enemmän aikaa ja vaivaa. Nykyisin nuoret ovat sitä mieltä, että jurtassa asuminen on vaivalloista, kun kesäisin pitää kääriä katetta reunoilta ylös, jotta tuuli pääsee sisään.

Talvet ovat kuivia ja kylmiä, kesät kuivia ja kuumia. Kevättä ja syksyä ei juuri ole, ne ovat pisimmillään pari viikkoa ja lyhimmillään vain pari päivää kestäviä jaksoja. Maaperä on kivennäismaata ja niin kuivaa että routaa kuten meillä ei ole. Vaikka maa oli jääkylmää, silti hiekka ja sorajyvät olivat erillään ja sitä olisi voinut kaivaa helposti lapiolla.

Perinteisesti mongolialaisen ruokavalio on erilainen talvella ja kesällä. Talvella syödään paljon lihaa, joka on etupäässä hevosta ja lammasta. Lisäksi on vaaleaa leipää tai pastaa, sekä kuivattua jugurttia tai piimää. Kesällä ravinto koostuu tuoreista maitotuotteista, vihanneksista, leivästä, kalasta ja pienestä määrästä kuivattua lihaa.

PekkA vilkunA

Matkapäiväkirja

Ensimmäisen päivän ohjelma oli tutustumista kaupungin turistikohteisiin, temppeleihin, museoihin ja kauppakeskuksiin oppaamme Enkhan avulla. Kun Enkha sai tietää taustani kaalinviljelijänä, niin hän kutsui ystävänsä Erkan meille iltapäiväoppaaksi. Erka oli juuri aloittelemassa kaalinviljelyä kaupallisessa mielessä Mongoliassa ja oli mielenkiintoista nähdä hänen yrityksensä. Pyynnöstä lupasin lähettää hänelle kuvakertomuksen Vilkunan tavasta viljellä ja varastoida kaalia. Illalla kävimme vielä katsomassa paikallista kulttuuria teatterissa: kurkkulaulua, tanssia ja akrobatiaa.

Toinen päivä kului siirtyessämme metsästysmaille noin 750 kilometriä pääkaupungista Ulaanbaatarista luoteeseen. Matkalla näimme muutamia pieniä ja suurempia kaupunkeja, jotka lähes kaikki olivat kaivosyhdyskuntia. Mongoliassa on yli 130 niin suurta kaivosta siten, että ne on merkitty karttaan, jonka

mittakaava oli 1: 2 500 000. Mineraalivarat asukasta kohti taitavat olla lähes runsaimmat koko maailmassa, mutta mongolitkin ovat suomalaisten tapaan antaneet kaivoksensa lähes lahjaksi ulkomaalaisille hyödynnettäväksi.

Teimme matkalla muutamia metsästysonnea tuottavia rituaaleja. Pysähdyimme mäen laelle lounaalle paikallisille luonnonjumaluuksille pyhitetyn, suuren kivikeon viereen. Meidän täytyi viedä yksi lisäkivi siihen ja kumartaa neljään ilmansuuntaan, kun kiersimme sen kolme kertaa. Lisäksi kävimme juomassa lähteestä, jonka vesi estää mahavaivat. Toisesta lähteestä joimme, ettei tulisi sokeritautia. Toistaiseksi ne ovat kohdallani toimineet.

Seuraavat kaksi ja puoli päivää metsästimme susia. Joka aamu oli sama jahdinhaltian lepytysrituaali. Suuren kouran kokoiseen kultaiseen maljaan kaadettiin vodkaa, josta oikean käden nimettömällä sormella räiskäytettiin juomaa neljään ilmansuuntaan samalla kumartaen. Loput maljasta heitettiin ilmaan.

Gerissä on lämmin vaikka ulkona lämpötila on –20° ja tuulee.

Seuraava maljallinen tarjottiin jahtimiehille, samasta maljallisesta kaikille. Yhtenä aamuna malja ei ollut ehtinyt lämmetä, koska Enkhan maljakädessä oli hansikas ja pakkasta oli 32 astetta. Metallinen malja oli niin kylmä, että huuleni jäätyivät hetkeksi kiinni maljaan siitä ryypätessä.

Tutustuimme kolmeen eri tapaan jahdata susia. Aamulla ja illalla pimeässä kiertelimme metsäpolkuja autolla, ja tehokkaalla valonheittimellä etsimme kiiluvia silmiä maastosta. Joitakin silmäpareja nähtiin mutta ei susia. Toisena tapana, kun oli jo riittävän valoisaa, oli mennä keskelle muutaman sadan neliökilometrin aroa. Silloin kiikaroimme, josko jossain olisi susi ylittämässä aluetta. Kun susi havaittiin, lähdettiin autolla ajamaan perään. Jos eläin ei kerinnyt mennä metsään tai autoilukelvottomaan maastoon, niin tulitus alkoi vauhdissa auton ikkunasta puoliautomaattikivääreillä. Tällä menetelmällä saimme yhden suden. Kolmas tapa jahdata susia oli passiketjun avulla. Se asetettiin tietylle linjalle, jonka jälkeen puolenkymmentä ratsumiestä lähti ajamaan susia jopa 15 kilometrin päästä metsäalueen läpi kohti passiketjua. Näin näimme pari sutta, mutta emme ampumaetäisyydeltä. Neljäs tapa jahdata susia Mongoliassa on ampua haaskalta, mutta sitä emme kokeilleet.

Susia Mongoliassa on noin10 000 – 20 000. Erkha oli reilun parinkymmenen vuoden aikana ampunut 40 sutta. Metsästäjäoppaamme oli jahdannut niitä vasta viisi vuotta ja kaatanut sinä aikana 36. Jokaisesta kaadetusta sudesta valtio antaa omasta karjastaan yhden lampaan ampujalle tai sen hinnan rahana.

Ruokaa Mongoliassa ei tuhlata, susikin syödään. Sudesta otettiin kaikki syömäkelpoinen ravinnoksi: lihan lisäksi mahalaukku, maksa, munuaiset, keuhkot, sydän ja kieli. Lihaa söimme heti nylkemisen jälkeen ja hyvää oli. Mongolialaisten mielestä suden lihalla paranee mikä sairaus tahansa. Niinpä Ilkka lupasi ennen

ateriaa kirjoittaa minulle diagnoosin mistä tahansa sairaudesta, koska siitä paraneminen olisi hetken päästä varmaa.

Luonnon ehdoilla ja yhteisvastuuta tuntien elänyt kansa on oppinut hyödyntämään kaiken syömäkelpoisen ja jakamaan ruuan yhteisölle. Jakaminen on ollut tapana niin pitkään, että koko mongolin kielessä ei ole sanaa nälänhätä. Näin meille kerrottiin. Kaikki söivät aina lautasensa puhtaaksi. Sentin rasvakerros lampaanlihassa lautasella arvelutti Ilkkaa, mutta hienot rouvatkin ravintoloissa söivät sen hymyssä suin. Siinä sain vahvistuksen sille jo tieteellisesti todistetulle asialle, että länsimainen ylipaino-ongelma on peräisin enempi liiasta sokerista kuin rasvasta, koska koko viikon aikana Mongoliassa näin vain kolme selvästi ylipainoista ihmistä.

Puukkoa ei koskaan voi ottaa lahjaksi, se täytyy ostaa. Veimme muutaman puukon metsästysisännillemme lahjaksi, mutta aina he halusivat ostaa sen kuvainnollisesti muutaman eurosentin arvoisella setelillä. Perua vanhalta ajalta, jos otat toisen ojentaman puukon vastaan maksamatta siitä, olet silloin hyväksynyt kaksintaisteluun kutsun. Toinen ilmeisesti samaan syyhyn perustuva tapa on oikean käden tukeminen. Antavaa, ojentavaa tai tarjoavaa oikeaa kättä tuettiin vasemmalla kädellä kyynärtaipeesta. Siis jos annat oikealla, niin et voi samaan aikaan ottaa tai lyödä vasemmalla. Tapa oli käytössä kaikkialla ja kaikissa tilanteissa.

Paimentolaisen ja viljelijän elämää

Arolla jurtassa elävällä vähävaraisella perheellä oli muutama käyttöhevonen, ehkä 15- 20 yksilöä. Lisäksi noin sata nautaa ja 300-400 lammasta tai vuohta, siis yhteensä noin 500 eläintä. Naudoista noin neljäkymmentä oli maidossa kesällä, tuottaen maitoa yhteensä noin sata litraa päivässä. Maito jota ei ehditty tuoreena kuluttaa, kuivattiin jugurttina tai piimänä talviruuaksi.

Talvella sama karja tuotti maitoa vain 3-5 litraa päivässä ja se maito juotiin maitoteenä. Pääasiallinen myyntitulo tuli villa- ja raakanahkojen myynnistä. Tuosta karjamäärästä sudet tappoivat 5-10 eläintä vuodessa. Hevoset olivat pieniä, säkä alle 140 cm. Lehmät olivat suomalaisen kyyttölehmän kokoisia, mutta lampaat olivat 1,5 kertaa suurempia kuin suomenlampaat. Teuraspaino on lampaalla noin 50 kg.

Paimentolaiset, kuten edellä kuvattu karjanomistajaperhe, asuivat luonnollisesti jurtassa. Luin matkamme jälkeen fransiskaaniveli

Vilhelm Rubrukin Matka Mongoliaan vuosina 1253-1255 -teosta (2010), jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen hienoimmista keskiaikaisista matkakertomuksista. Hämmästyin kun huomasin, että jurtan rakenteet tai materiaalit eivät olleet muuttuneet yhtään sitten Rubrukin aikojen. Samat menetelmät olivat käytössä myös kesämaidon kuivatuksessa talven varalle.

Vaikka jurtissa on nykyisin aurinkopaneeleilla toimiva nykytekniikka, kuten sähkövalo, pesukone, televisio ja älykännykät, opetetaan silti lapsille arolla tarvittavat taidot. Eräs korkeintaan 4-vuotias tyttö toi lemmikkikilinsä

sisälle jurttaan ja sitoi se tuolini jalkaan kiinni, edes katsomatta solmua. Tarkistin sen ja se oli aivan oikea solmu siihen tarkoitukseen. Solmun tekotaito, tai toisaalta taito tulla toimeen ilman ompeleita, solkia tai niittejä, näkyi myös olevan tallella kaikkialla. Hevosten päitsissä tai satuloissa ei ollut solkia, niittejä tai ompeleita. Vaatetus on myös ollut tarkoituksenmukainen jo pitkään, esimerkiksi turkki ulottui yli 1.5 kertaa kantajansa ympäri. Oikea laita napitettiin vasempaan kainaloon turkin alapinnalle ja vasen puoli vastaavasti oikeaan kainaloon turkin ulkopuolelle. Näin leveät helmat voitiin kiertää polvien suojaksi ratsastettaessa. Rehua eläimille talvea varten kerättiin vain käyttöhevosille ja muutamalle maidossa olevalle lehmälle ja vuohelle, sekä mahdollisesti sairastuneille eläimille. Mitään katosta rehuille ei ollut, sillä aina on niin kuivaa että heinät eivät pilaannu.

Joki jonka läheisyydessä metsästelimme ja jolla kävimme katsomassa pilkkiongintaa, laski vetensä Baikaljärveen. Hotelli, missä susijahdin ajan majailimme, oli tavallinen pikkukaupungin majoituspaikka. Kuitenkaan siinä ei ollut varsinaista ruokaravintolaa, vaan saatiin ainoastaan

Jahtiporukka onnistuneen susijahdin jälkeen.

aamupala. Baaritiskiltä ei myyty yksittäisiä viina-annoksia, vain täysiä pulloja oli myynnissä.

Maata ei Mongoliassa voi ostaa miten vain. Kun tulet kaupunkiin työhön tai asumaan, niin saat omaksesi 700 neliön tontin, johon voit asettua jurttaan tai myöhemmin voit rakentaa siihen kivijalkatalon. Jos perustat yrityksen, niin voit saada maata omistukseesi enemmänkin. Maanviljelysmaan voi vuokrata valtiolta edullisilla ja pitkäaikaisilla ehdoilla. Tutustuimme yhden pienyrittäjän sahalaitokseen. Hän sahasi suuria lehtikuusitukkeja vannesahalla: sahausmenetelmässä tukki pysyi paikallaan ja ihmisvoimin sahaa lykättiin kiskoilla tukkiin. Terän liukasteena käytettiin kuumaa vettä, joka lämmitettiin muuripadassa samassa katoksessa.

Kaupunkien laita-alueiden kaikki kodit oli aidattu, koska eläimet olivat vapaana ympäri vuoden. Suurempien kaupunkien keskustoihin ne eivät tulleet tietäen, että siellä talvella ei ole mitään syötävää. Kesällä ehkä voi ollakin, mutta niin on vapaalla arollakin syötävää yllin kyllin.

Yli puolet kansasta oli buddhalaisia, ateistejakin lähes puolet, sitten shamanisteja ja jonkin verran kristittyjä ja muslimeja. Neuvostoliittolaiset olivat tuhonneet Stalinin aikana Ulaanbaatarin Gandanin luostarialueen suuren Buddhan temppelinkin sisältä, mutta heidän lähdettyään se on sisustettu ennalleen. Itse Buddhan kullattu patsas oli 24,5 metriä korkea, seinähyllyillä oli 1046 pienoisbuddhaa ja rukousmyllyjä oli tuhansia.

Mongolialaiset haluaisivat kiihkeästi solmia kaikenlaisia kaupallisia suhteita Eurooppaan, koska he ovat kahden suurvallan puristuksissa. Rajanaapureina heillä on vain Venäjä pohjoisessa sekä Kiina idässä, etelässä ja lännessä. He eivät tekisi mielellään kauppaa lainkaan Venäjän kanssa, mutta on pakko, koska muuten he joutuisivat täysin Kiinan dominoimaksi ja armoille. Neuvostoliiton ja kommunismin aikaa he eivät muistele kovin mielellään ja sen ajan muistoksi on rakennettu hyvin vaikuttava

sorron muistomerkki. Kaikkia sirppi ja vasara -kuvia ei ole poistettu julkisten rakennusten seiniltä, koska ne ovat osa heidän historiaansa.

Tšingis-kaani on heille vieläkin kova sana, ymmärrettävästi. Toisaalta hänen ihannointinsa 800 vuotta valtansa jälkeen ylittää kyllä ymmärrykseni. Ulaanbaatarista 70 kilometriä kaakkoon oli tekeillä yksityisellä rahoituksella järjettömän suuri monumenttialue Tšingiskaanille. Itse patsas näyttelysaleineen on jo valmis. Salin halkaisija on yli 30 metriä ja korkeus noin 15 metriä ja se toimii itse patsaan jalustana. Patsaanpää on noin 45 metriä korkealla ja ratsastajapatsaaseen on käytetty 250 tonnia ruostumatonta terästä. Samalle alueelle tehdään pronssista luonnollista kokoa olevia mongolisotureiden patsaita ja päälliköt ratsuineen ovat luonnollista kokoa nekin. Jäi vähän harmittamaan, kun paikka oli niin kaukana. Patsaalle olisi ollut mahdollista saada omat kasvot, jos olisi maksanut siitä 5000 dollaria. Ovela tapa rahoittaa hanketta. En sitä maksanut, koska tutut eivät olisi kuitenkaan käyneet sitä katsomassa.

Susi nyljettiin tuppeen ja lavat syötiin heti.

Marsalkka Mannerheimille lahjoitetun mongoliveitsen arvoitus

Viime vuosisadalla syntynyt teoria altailaisten kielten yhteenkuuluvuudesta synnytti myös niin kutsutun turaanilaiskielten teorian. Sen mukaan turkkilaiset, mongolialaiset, unkarilaiset, suomalalaiset ja jopa japanilaiset kielet olivat jotenkin historian alkuvaiheissa kuuluneet samaan suureen kieliperheeseen ja näin ollen olivat sukua toisilleen. Suomessa ei oltu hirveän innostuneita näistä mahdollisista sukulaissuhteista toisin kuin Unkarissa, mutta monissa turaanilaisissa maissa uskomus on elänyt enemmän tai vähemmän sitkeästi kansalaisten mielissä. Tämän on niissä saanut kokea myönteisesti moni suomalainen matkailija.

Etenkin Mongoliassa suomalaisia on pidetty usein ja pidetään vielä tänäkin päivänä sukulaisina. Esimerkiksi majuri Hjalmar Front kertoo kirjassaan Neuvostokomennuksella Siperiassa (postuumina 1971), että häneen suhtauduttiin Mongoliassa ”sukulaisena” ja kohdeltiin näin ollen eri lailla kuin venäläisiä ”kommunistivelji ä”. Eräällä vastaanotolla vuonna 1938 mongolialainen korkea virkamies tervehti Frontia sanoen: ”Me kuulumme samoihin sinisiin mongolialaisiin ja olemme näin ollen tavallaan sukulaisia.”

Samanlaista suhtautumista saivat SisäMongoliassa kokea Suomen Japanin- sotilasasiamiehet eversti Auno Kaila ja kapteeni Lauri Laine, kun he huhtikuussa 1941 olivat prinssi Teh’n (Demchugdongrub) johtaman Sisä-Mongolian autonomisen alueen hallituksen (Mengjiang) vieraina. Hallituksen Kalganin pääkaupungissa järjestämän vastaanoton aikana pääministeri tervehti suomalaisia ”pikkuserkkuinaan 3000 vuoden erossa olon jälkeen”.

Mannerheimin tuoma mongoliveitsikokonaisuus. Lahjaksi annettu lienee ollut samantyyppinen.

Mannerheim-museon valokuva-arkisto

Tilaisuudessa pääministeri ojensi Kailalle marsalkka Mannerheimille vietäväksi hopeisen, puolijalokivillä koristetun mongoliruhtinaan lahjatikarin sekä siihen kuuluvat tulukset. Kaila sai lisäksi lahjaksi mongolilaisen rahapussin ja Laine prinssi Teh’n karvalakin (!) sekä joitakin hopeaesineitä. Läksiäisiksi isännät olivat järjestäneet päivälliskutsut ”kodikkaassa mongolialaisessa jurtassa” (ger), jossa oli paljon mattoja ja ryijyjä, vaatimattomia huonekaluja sekä kaunis suomalais-sävyinen väriharmonia. Ruokana oli lampaanlihaa, jonka jokainen itse leikkasi ruhosta ja käristi halsterilla, jonka alla paloi voimakas, häränlantahiillos. Pöytäjuomana oli tammanmaitoviina, väkevä ja haiseva. ”Tunnelma oli vilkas”, kapteeni Laineen muistiinpanojen mukaan. Mongolialaiset kertoivat myös aikovansa rakentaa

Tšingis-kaanin kunniaksi valtavan mausoleumin

Sisä-Mongoliaan ja pyysivät lupaa sijoittaa sinne myös marsalkka Mannerheimin kuvan.

Tässä yhteydessä on ehkä syytä todeta, että nimitys ”tikari” mongolialaisten käyttämälle teräaseelle on hieman erheellinen. Mongoli-

alaisten miesten käyttämä teräase on pikemminkin veitsi (хутга – hutga), ja se kuului ennen jokaisen miehen asuun. Koristeellisessa huotrassa olevaa veistä syömäpuikkoineen pidettiin vyöhön kiinnitettynä oikealla puolella ja siihen kuului myös vasemmalla puolella kannettava tulus sekä joskus myös pieni säiliö sytykkeelle. Veistä käytettiin ikään kuin suomalaista puukkoa monenlaisiin tarkoituksiin, mutta ensisijaisesti aterioidessa, jolloin sillä leikattiin esimerkiksi lampaanruhosta sopivan kokoisia paloja suuhun pantaviksi. Suomalaisen puukon terään verrattuna mongolialaisen veitsen terä on pitempi ja ohuempi.

Kailan ja Laineen kertomuksesta herää kuitenkin kysymys: Saiko Mannerheim koskaan veljeskansan lahjan? Otin asiassa yhteyttä Mannerheim-museon tutkijaan Liisa Oikariin, ja pienen etsiskelyn jälkeen ilmeni, että museon kokoelmista kyllä löytyy tyypillinen mongoliveitsi, mutta se oli Mannerheimin itsensä tutkimusmatkoiltaan tuoma. Joitakin tietoja lahjaveitsen kohtalosta museon arkistosta kyllä

Eversti Kaila (vas.) lahjaveitsi kädessä. Oikealla kapteeni Laine ja taustalla Kailan japanilainen yhdysupseeri ratsumestari Higuchi

Eversti A.Kailan arkisto

löytyi. Vuonna 1962 eversti Kaila oli museon silloiselle intendentille eversti O.R. Bäckmanille lähettänyt kirjeen, jossa hän toteaa löytäneensä sodan aikaisista papereista joitakin museota kenties kiinnostavia Tokion aikaisia asiakirjoja, jotka hän nyt lähettää liitteinä. Kirjeessään hän muun muassa kertoo löytäneensä: ”Kirjoittamani New Grand hotellin, Yokohama, paperille: käännös lahjakirjasta joka seurasi minulle Kalganissa, Mongoliassa, keväällä 1941 luovutettua Mongolian hallituksen kunnialahjaa marsalkalle (tämän lahjan, hopeatuppisen mongolipuukon, jätin alkuperäisine lahjakirjoineen Tokyon lähettiläälleen ne edelleen adressaatille toimitettavaksi. Myöhempiä vaiheita en tunne.”)

Tätä kirjeessä mainittua viestiä ei kuitenkaan (vielä) ole museosta löytynyt eikä siis myös itse tikaria.

Suomen Japanin-lähetystön henkilökunta palasi Suomeen Neuvostoliiton kautta maaliskuun lopulla 1945. Koska sek ä Kailalla että Laineella oli mahdollisuus tuoda mukanaan henkilökohtaisia tavaroitaan Japanista, lienee mahdollisuus ollut myös muillakin henkilökunnan jäsenillä. Sitä paitsi löytyy tieto, että henkilökunnalle kuuluvaa omaisuutta olisi lähetetty rahtina Suomeen jo etukäteen. Luulisi, että niinkin symbolisesti arvokas lahja kuin tämä veitsi olisi mahtunut matkalaukkuihin mukaan. Lahja ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan saavuttanut saajaansa. On siis varsin todennäköistä, että tikari on jäänyt Japaniin. Suomen lähetystön tuhoamatta jäänyt jäämistö kyllä luovutettiin lähetystön sulkemisen jälkeen Ruotsin lähetystölle (Ruotsi oli Suomen suojavaltio). Ehkä veitsi on siinä vaiheessa hävinnyt. Mikäli lahja jäi lähetystöön, on myös mahdollista, että se tuhoutui Tokion suurpommituksissa toukokuussa 1945, jolloin lähetystörakennus sai osuman. Näin ollen mongolialaisten antaman lahjaveitsen kohtalo j äänee ikuiseksi arvoitukseksi.

John Wayne Tšingis-kaanina

John Fordin lännenelokuvissa

John Wayne ampuu revolverilla ja kiväärillä ja turvautuu välillä nyrkkeihinsä. Vuonna 1956 tehdyssä

Hollywood-suurelokuvassa Conqueror (Valloittaja), joka käsittelee Tšingiskaanin valtaannousua ja tämän

rakkautta ensimmäiseen vaimoonsa Börteen, John Wayne osoittautuu yllättäen taitavaksi jousi- ja miekkamieheksi ja heittää tarkasti keihästäkin.

Kuvakaappaus elokuvan trailerista.

Tšingis-kaania käsitteleviä elokuvia on tehty lukuisia, muun muassa Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Mongoliassakin. Kaikki ne taitavat olla korkeatasoisempia kuin Dick Powellin Valloittaja, mutta eivät lähelläkään esimerkiksi Andrei Tarkovskin Andrei Rublev -filmatisointia (1966). Milloin saamme taiteellis-historiallisesti korkeatasoisen elokuvan Tšingis-kaanista tai yleensä mongolien suurvaltakaudesta?

Valloittaja-elokuvaa on pidetty toisinaan yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Sen tuotti miljardööri ja elokuvamoguli Howard Hughes ja ohjasi näyttelijänä ja laulajana paremmin tunnettu Dick Powell. Käsikirjoitus näyttää pohjautuvan löyhästi Mongolien salaiseen historiaan, kiehtovaan, mongolien itsensä 1220-1240 -luvuilla kirjoittamaan, osin runomuotoiseen, mytologiseen kronikkaan. Tuosta teoksesta ei ole kuitenkaan ollut 1950-luvulla kunnon englanninnoksia. Luultavasti käsikirjoittaja Oscar Millard on hyödyntänyt aikansa populaaritietokirjallisuutta Tšingis-kaanista.

Elokuva alkaa, kun nuori mongolien päällikkö Temüdžin ryöstää tataareilta heidän päällikkönsä tyttären Börten. (Tšingis-kaanina hän kielsi sittemmin paimentolaisilta naisen- ja vaimonryöstöt, jotka olivat aiheuttaneet paljon epäsopua ja väkivaltaa heimojen ja klaanien välille.) John Wayne on saatu muistuttamaan hieman mongolia kasvattamalla tälle pienet viikset. Sen sijaan Börteä näyttelevä Susan Hayward näyttää enemmän länsimaiselta satujen prinsessalta kuin mongolinaiselta. Elokuvassa Wayne paiskoo ja kantelee edestakaisin tuittupäistä Haywardia, kunnes tämä lopulta rakastuu ryöstäjäänsä, tämä ennen me too -aikoja. Samalla Temüdžin taistelee mongoleineen muita alueen paimentolaisheimoja vastaan ja alistaa nämä valtaansa. Taistelukohtauksiin on panostettu ja ne ovatkin ehkä elokuvan vahvinta antia. Lopussa Temüdžinille myönnetään arvonimi Tšingis-kaani ja hänestä tulee kaikkien näiden

heimojen hallitsija. Börte istuu nyt hänen vierellään. (Sittemmin Tšingis-kaanilla oli noin 500 vaimoa ja lukemattomia jälkeläisiä. Börtella oli kuitenkin ensimmäisenä vaimona poliittistakin valtaa ja vain hänen ja Tšingis-kaanin pojilla oli oikeus vallanperimykseen.)

Elokuvassa on pyrkimystä autenttisuuteen: asutaan jurtissa, joista suurimmat kulkevat härkien vetämissä vankkureissa, lampaita paistetaan avotulella olevissa vartaissa ja Wayne pitelee käsivarrellaan usein metsästyshaukkaa. Elokuvassa esiintyy myös šamaani. Sen sijaan mongolien musiikki tuo väliin mieleen tamtamrummuilla säestetyn marokkolaisen kansanmusiikin. Tällaisesta viihdespektaakkelista on kuitenkin turha kaivaa virheitä. Niitä kyllä riittää niin henkilöissä kuin tapahtumissakin. Olennaista on käsikirjoituksen naiivius sekä ennen kaikkea sekavuus. Kaltaiseni piintyneen

mongolistinkin oli pari kertaa keskeytettävä katselu ja mentävä jäähylle tai hakemaan jääkaapista virvokkeita. Mutta kyllähän elokuva kirvoittaa parit naurutkin.

Surullinen osa elokuvaa oli, että se kuvattiin Utahissa lähellä ydinkoealueita. Monet elokuvaan osallistuneet kuolivat syöpään, kuten ohjaaja Powell jo 1963 sekä sittemmin Wayne (tosin kova tupakkamies) ja Hayward ja Temüdžinin äitiä esittänyt Agnes Moorehead. Temüdžinin uskottua, veriveljeä Jamugaa näytellyt Pedro Armendáriz ampui itsensä syövän terminaalivaiheessa. Mongolisotureita näytelleet noin

300 alkuperäisamerikkalaista paiute-intiaania saivat varmaankin ratsastamisesta syntyneestä hiekkapölystä suurimman säteilyannoksen. Heidän kohtaloistaan ei ole tietoa.

Ydinkokeitten vuoksi elokuvan henkilökunta sai suuret säteilyannokset ja monet heistä kuolivat syöpään.

Howard Hughesin (k. 1976) kerrotaan tunteneen syyllisyyttä elokuvan tuottamisesta – sen huonoudesta ja myöhemmin syöpäaltistuksista. Kaupallisesti menestyneestä elokuvasta hän osti itselleen kaikki kopiot ja salli elokuvan ensi esityksen televisiossa vasta vuonna 1974. Howard Hughesista on tehty Martin Scorsesen ohjaama Lentäjä-niminen elokuva (2005), jossa pääosaa näyttelee Leonardo DiCaprio. Elokuvan pystyy varmaan vuokraamaan tai ostamaan itselleen suoratoistopalvelujen kautta. Itse tilasin sen Filmihullu-leffakaupasta, joka sijaitsee Helsingin Kampissa metroasemaa vastapäätä. Elokuvan voi hakea suoraan liikkeestä, mutta itselleni se tuli Lahteen parissa päivässä ja maksoi 14 euroa ynnä postikulut. Hienoa, että tällaista kulttuurista palvelua on olemassa. Nyt Valloittaja kuuluu oikeutetusti sekä Mongolica- että DVD-kokoelmiini. Elokuva kiinnostanee myös lännenelokuvien ja John Waynen ystäviä. Valloittajaa onkin luonnehdittu termillä ”Oriental Western”.

Valloittaja kuvattiin St. Georgen kaupungin ulkopuolella Utahin autiomaassa, jossa Yhdysvallat teki 11 ydinpommikoetta.

Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny Rönnqvist

Mongolian uutisista saksittua

Tšingis-kaanin syntymäpäivä

Tšingis-kaanin syntymäpäivää eli ”ylpeyden päivää” vietettiin 16.11.2020. Tämä yleinen vapaapäivä perustuu presidentti Ts. Elbegdorjin 2012 antamaan asetukseen. Akateemikoista koostuva työryhmä tutki kahden vuoden ajan kaikkia historiallisia lähteitä ”Mongolien salaista historiaa” myöten ja päätteli, että Tšingis-kaanin syntymäaika on mustan vesihevosen vuoden 1. talvikuukauden 1. päivä, eli vuosi 1162. Syntymäpaikka on Olhonjoen varrella Delüün boldogissa Dadalin sumissa Hentiin aimagissa (provinssissa). Syntymäaika osuu joka vuosi eri päivälle. Esimerkiksi vuonna 1919 se oli 12.11. Ennen tätä uudistusta Tšingis-kaanin syntymää vietettiin keskisen kesäkuukauden 16. päivänä.

Hallituskriisi Mongoliassa

Myös Mongoliassa koronapandemia on saanut poliittisia seurauksia. Vaikka Mongolia on hoitanut pandemiaan liittyneet ongelmat melko hyvin ja koronapotilaitten määrä on pysynyt suhteellisen matalana, niin tammikuussa 2021 pandemiaan liittyvä välikohtaus sai suuren huomion mediassa. Tuloksena oli sekä terveysministerin että pääministerin ja samalla koko hallituksen ero.

Eräs nuori äiti vastasyntyneen vauvansa kanssa pantiin kotiin kovassa pakkasessa, vaikka tällä oli yllään vain ohuet potilasvaatteet. Tilanteesta napattu valokuva julkaistiin, mikä johti mielenosoituksiin Sühbaatarin aukiolla. Päätöksestä vastanneet sairaalan johtohenkilöt

saivat potkut. Yleisön ärtymys tapauksesta aiheutti seuraavaksi terveysministerin eron. Yllättäen myös pääministeri U. Khurelsukh otti vastuun tapahtuneesta ja erosi.

Tammikuun 27. päivänä valittiin samaan MVP-puolueeseen kuuluva hallituskanslian päällikkö L. Ooyun-Erdene uudeksi pääministeriksi. Uuteen hallitukseen kuuluu nyt 13 mies- ja 4 naisministeriä. Kahdeksan heistä oli ministereinä myös edellisessä hallituksessa. Uusi pääministeri ilmoitti jatkavansa edeltäjänsä talouspolitiikkaa sekä toimenpiteitä pandemiaa vastaan.

Mongoliassa oli todettu helmikuun lopulla 2907 koronatapausta. Näistä 643 oli ollut sairaalahoidossa ja kuusi henkilöä oli kuollut. Koronasta parantuneita oli 2249. Hoitohenkilökunnasta 7450 oli saanut AstraZeneca

Mongolian uusi pääministeri L. OoyunErdene.

-rokotuksen. Rokotetuista 21,5 % oli valittanut kuumetta, päänsärkyä ja muita kipuja, jotka tosin olivat menneet ohi parissa päivässä.

Lumileopardit laskettu

Lumileopardi on hyvin harvinainen ja kuuluu maailman uhatuimpiin eläinlajeihin. WWF on nyt tehnyt perinpohjaisen tutkimuksen Mongolian lumileopardikannasta. Tulos on ilahduttava. Tähän saakka on arveltu, että kanta olisi 500 - 1000 yksilöä. Vuosina 2018 - 2020 on riistakameroilla onnistuttu ottamaan tuhansittain kuvia. On selvinnyt, että lumileopardeja onkin lähes tuhat yksilöä, tarkemmin 953. Tästä saadaan kiittää lajinsuojelua, ja kanta näyttää olevan vakaa. Se lupaa hyvää tulevaisuudessa. Koko maailmassa arvioidaan olevan enintään 6000 - 7000 lumileopardia, mutta luku saattaa olla pienempikin.

Ulaanbaatarin ilma parantunut

Ulaanbaatarin tunnetusti huono talvinen ilmanlaatu on kokenut huomattavan kohennuksen viime talvena. Tutkimusten mukaan ilmanlaatu

parani jopa 50 % edelliseen talveen verrattuna. Hyvä tulos johtuu hallituksen tekemästä päätöksestä kieltää raakahiilen käyttö lämmityksessä. Ainoastaan jalostetut hiilibriketit sallitaan. Ulaanbaatarin ilman saasteista 80 % johtuu gereissä (jurtissa) käytetyistä kamiinoista ja lämmityslaitteista. Joulukuussa Ulaanbaatarissa aloitti toinen hiilibrikettejä valmistava tehdas. Lisäksi hallitus on päättänyt myöntää 75 %:n alennuksen hiilibrikettien käyttäjille, jotta muita lämmönlähteitä ei käytettäisi. Arvioidaan, että ilmanlaatu paranee vielä jopa 80 %.

Palkittu Mongoliasta

kertova elokuva

Ranskalaisen Hamid Sardarin ohjaama dokumenttielokuva The Horse Tamer (Hevosenkesyttäjä) sai Grand Prix -palkinnon virtuaalisesti pidetyssä 24. Kansainvälisessä vuoristoelokuvafestivaalissa helmikuussa 2021. Ohjaaja oli seurannut pelotonta ratsastajaa tämän ajaessa takaa hevosvarkaita. Palkintolautakunnan mukaan elokuva antaa hyvän kuvan nomadien elämäntavasta ja kertoo siitä, miten suuri ongelma hevosten tai ylipäätään eläinten varkaudet ovat Mongoliassa tänäkin päivänä.