Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_1_2020

JÄSENLEHTI 1/2020

Sisällysluettelo

Jäsenmaksu ennallaan: 15 euroa vuodessa

Tilinumero: FI09 5780 0720 3585 35

Saaja: Suomi-Mongolia-Seura ry.

Viitenumero: 2118

Huom!

Viestiin maksajan nimi ja osoite

Julkaisija: Suomi – Mongolia-Seura ry.

c/o Ronny Rönnqvist, Lansantie 23a A 10

02630 ESPOO

suomi.mongolia.seura@gmail.com

jäsenmaksu 15 €, yhteisöjäseniltä 35 €

FI09 5780 0720 3585 35

www.facebook.com/suomimongolia

Jäsenlehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa.

ISSN: 2342-5520

Taitto: Sauli Heikkilä

Kansi: Martin Vorel 2

Saatteeksi

Hyvät seuramme jäsenet ja kaikki Mongolian-ystävät! Suomi-Mongolia-Seura perustettiin jo 1969 ja rekisteröitiin yhdistykseksi 1970. Kuluvana vuonna vietämme siis seuran 50-vuotisjuhlaa. Taival on ollut pienelle talkoovoimin, vain jäsenmaksuin toimivalle ystävyysseuralle pitkä ja kunniakas. Vuosikymmenten varrella mukana on ollut suuri määrä ihmisiä, joille sekä toiminta seurassa että jäsenlehden toimitustyö on ollut tärkeätä, palkitsevaa ja myös hauskaa.

Ensi syksyksi suunnittelemme yleistä juhlatilaisuutta ehkä johonkin Helsingin kaupunginkirjaston tilaan: muun muassa esitelmiä, keskustelua ja mongolialaista kurkkulaulua. Syksyn jäsenlehtemme juhlanumero tulee sisältämään kirjoituksia seuran historiasta, muisteluita ja haastatteluja. Lehti on avoin kaikille kirjoittajille. Muistoja otetaan vastaan.

Juhlanumeron ja -tapahtumien jälkeen joudumme pohtimaan seuran tulevaisuutta ja eri vaihtoehtoja. Saadaanko lehteä enää toimitettua, saammeko lisää jäseniä ja entä kirjoittajia? Ilman julkaisua seuraa ei ole olemassa ja muutaman ihmisen toimitustyö kahdesti vuodessa on käynyt raskaaksi. Ehkä jatkossa lehtemme ilmestyy vain kerran vuodessa. Onneksi usein pelastuksena on tullut mukaan joku uusi kirjoittaja: tällä kertaa Mongolian-ystävät, Ilkka ja Vappu Taipale. Legendaariselta Ilkka Taipaleelta ilmestynee kirjoituksia myös jatkossa. Lämmin kiitos kaikille kirjoittajille aina vuodesta 1970! Seuran hallitus tarvitsee myös ehdottomasti uusia voimia ja näkökulmia – missä luuraavat nuorison edustajat.

Suomi-Mongolia-Seura ry:n puolesta Antti RuotsAlA

Sauli Heikkilä

Juhlista mielisairaalaan Mongoliassa

Ensimmäinen Ilkka ja Vappu Taipaleen matka Mongoliaan osoitti heille kiinnostavan maan, jonka kanssa kannattaa tehdä yhteistyötä ja johon on mukava palata. Taipaleista tuli siis syviä Mongolian ystäviä. He tekevät aina raportin matkoistaan. Nyt voitte tässä lukea, mitä he kirjottivat maasta vuonna 2013.

Kaikki alkoi Pohjois-Korean suurlähetystöstä Ruotsissa vuonna 2012. Olimme saaneet kutsun juhlimaan Kim Il Sungin 100-vuotispäivää hyvien Pohjois-Korea -suhteittemme ansiosta, ja koska olimme sattumalta hoitamassa Tukholman-lapsenlapsiamme, niin toki mielellämme menimme kutsuille. Se oli se suuri päivä, jolloin DPRK:n piti laukaista raketti yläilmoihin, mutta kuten tiedetään, laukaisu ei onnistunut. Kun saavuimme paikalle, tunnelma oli jäätävä. Paikalla oli vain vähän diplomaattikunnan edustajia ja muutenkin suomalainen delegaatio taisi olla kaikkein suurin, 9 henkeä. Tapasimme Zimbabwen suurlähet-

tilään, Kiina oli käynyt paikalla, mutta eniten juttelimme Mongolian Ruotsin suurlähettilään Baldan Enkhmandakhin kanssa, hänhän hoiti myös Suomea. Miten ollakaan, Ilkka lähetti hänelle 100 sosiaalista innovaatiota Suomesta -kirjan, ja paluupostissa suurlähettiläämme Enkhmandakh ilmoitti, että kirja käännetään mongoliksi Suomen ja Mongolian suhteitten 50-vuotispäiväksi 2013.

Näin tapahtui, ja kirja julkistettiin puhemies Eero Heinäluoman toimesta kesäkuussa 2013. Me emme päässeet paikalle, koska olimme lupautuneet WHO:n Health in All Policiesmaailmankongressin aikana hoitamaan El Sal-

vadorin varaterveysministeriä ja muutenkin Keski- Amerikan suhteita. Baldan kutsui siis meidät kansallispäivän juhlille heinäkuussa. Meni vähän tiukoille, kun palasimme lähtöpäivänä Gabonista Etiopian Airlinesillä Tukholmaan ja klo 18 oli lähtö Helsingistä Beijingin kautta Ulaanbaatariin. Olimme jo sopineet tyttäremme kanssa pikaisesta laukunvaihdosta Helsingin lentoasemalla, kun Etiopian Airlines yllätti saapumalla Tukholmaan kaksi tuntia etuajassa (kun ei laskeuduttu Kairoon, joka oli ohjelmassa). Ehdimme siis kotiin suihkuun ja vaatteiden vaihtoon.

Meillä oli aika hatara käsitys siitä, mikä meitä odotti Mongoliassa. Olimme varanneet netistä siedettävän halvan hotellin (New West, voimme suositella), mutta muu ohjelma oli hämärän peitossa, joten ajattelimme olevamme omine nokkinemme pääosan viikosta. Luottavaisina astuimme koneesta ulos Mongolian aamupäivään. Yllätykseksemme Baldan oli vastassa, meitä odotti VIP-kohtelu, mongolialainen vieraanvaraisuus ja siitä ohjelma pyörähtikin vauhdilla käyntiin.

Mikä Mongolia?

Jouduimme nolosti paikkaamaan tietojamme Mongoliasta lukuisilla keskusteluilla uusien ystäviemme kanssa, ja tietenkin netistä. Tällainen käsitys meille siis syntyi ensivisiitillämme.

Suomi oli yksi varhaisimmista Mongolian itsenäisyyden tunnustajista, olimme heti toi-

sena, joten suhteet ovat vakaat ja Suomi on poliittisesti arvossaan. Mongolia on maailman harvimmin asuttu maa, sillä 3 miljoonaa ihmistä asuttaa 1,5 miljoonaa neliökilometriä. Pinta-alasta 10 % on metsää, tätä enemmän on autiomaata ja vuoristoa. Karjaa on ainakin 50 miljoonaa päätä, hevosia on 15 miljoonaa; kaikki osaavat ratsastaa. Väestö on nuorta, kaksi kolmannesta on alle 24-vuotiaita, vaikka lapsiluku on pudonnut aikaisemmasta 7,8:sta runsaaseen kahteen ja puoleen. WHO:n toimisto ilmoittaa, että elinajan odote on miehillä 64 vuotta ja naisilla 73. Rokotuskattavuus on varsin hyvä, mutta äitiyskuolleisuus on 63/100 000, tuberkuloosin prevalenssi 348/100 000 ja HIVin 30/100 000. Verenpainetauti tai lihavuus eivät ole maassa ongelmia, mutta miehistä tupakoi melkein puolet, 48% , naisista vain 10%. Tupakkalaki säätää nykyisin, että julkisilla paikoilla ei saa tupakoida, ei autoissakaan, jos niissä matkustaa 2 henkeä tai enemmän. Tupakoinnista julkisilla paikoilla saa sakkoa 50 000 tugrikia ja mielenkiintoista kyllä ”ilmiantaja” saa 5000 tugrikin palkkion. Terveydenhuoltoon käytetään kaikkiaan 5,3% kansantuotteesta.

Lääkärilehdessä oli kiinnostava artikkeli Mongolian terveydenhuollosta jo vuonna 2001 (Seppo Suomela (toim.) SLL 41/2001; 4201-4204), jolloin päättäväinen terveyspoliittinen linja korosti perusterveydenhuoltoa.

Paikallinen Unicefin edustaja, senegalilainen Mohamed Malikh Hall, jonka tapasimme

presidentin vastaanotolla, arvioi meille edistystä tapahtuneen erityisesti lapsikuolleisuuden vähenemisessä, mutta erot kasvavat eri väestöryhmien välillä nopeasti, nyt ne ovat 3-kertaiset. ”Eriarvoisuudelle on tehtävä jotakin. Saharan eteläpuoleinen Afrikka, josta tulen, on hyvä huono esimerkki siitä, että öljyn tuoma rikkaus ei auta kansaa”. Ongelmana on lisäksi vesi, pintavettä käytetään vain vähän, 5% kaikesta, ja pohjavesi on niukkaa. Koulutuksen haasteena on keskiasteen vähäisyys.

Jurtta on perinteinen asumisen muoto. Niiden poliittisesti korrekti nimitys mongolin kielellä on ger, jurtta on venäläistetty asu. Jurtat ovat pyöreän kulmikkaita keskellä sijaitsevan tulisijan ympärille rakennettuja asumuksia, kahdeksankulmaisista aina viiteenkymmeneen asti. Materiaalina ovat eläinten vuodat, sisäpuoli on värikäs ja kaunis. Reunoilla ovat makuusijat.

Puiset sängyt, kirstut ja pöydät on komeasti koristettu puuleikkauksilla, sitä komeammin mitä varakkaammasta asumuksesta on kyse. Meille kerrotaan, että tavallisen jurtan pystyttää parissa tunnissa, isompaan menee vastaavasti enemmän aikaa ja vaivaa. ”Nykyisin nuoret ovat sitä mieltä, että jurtassa asuminen on vaivalloista, kun kesäisin pitää kääriä vuotia reunoilta ylös, että tuuli pääsee sisään”. Astiasto on myös perinteistä, isot kymmenlitraiset koristeelliset posliinimaljat kauhoineen hevosenmaitoa varten (hevonen lypsää 20 litraa kerralla) ja pienemmät kulhot syömistä ja juomista varten.

Tulopäivien juhlaa

Vauhdilla lentokentältä hotelliin ja samaa vauhtia suureen kansanjuhlaan, Naadaamiin ( tarkoittaa vapaiden miesten juhlaa). Naadaamia

Vappu ja Ilkka Taipale 100 sosiaalista innovaatiota Suomesta -kirjan julkistustilaisuudessa.

vietetään joka vuosi ja sen ytimenä ovat kolme miehistä urheilulajia, ratsastus, paini ja jousiammunta. Meitä isännöi Baldanin siskonpoika Magnae Otgonjargal. Ajamme vähän kaupungin ulkopuolelle, jossa aukeavat suuret arot ja matalina lainehtivat nurmipeitteiset vuoret. Ihmiset ovat ottaneet haltuunsa nämä valtavat kentät, jotka ovat nyt harvakseltaan täynnään piknikillä istuvia ihmisjoukkoja, telttoja, hevosia, autoja ja jurttia. Arviolta väkeä on 20 000 kertovat isäntämme. Tunnelma on iloinen ja välitön. Kenttä kasvaa ihan matalaa kamomillaa ja suikeroalpia, isommat kasvit varmaan syöty jo pois, kävellessä parasta katsoa jalkoihinsa, koska hevosenkakkaroita on runsaasti. Suuri laukkakilpailu on käynnissä – siis missä? Ratsastajat ovat lähteneet jo hyvän aikaa sitten jostakin 28 kilometrin päästä, mukana on paljon hevosia ja eri-ikäisiä ratsastajia. Nuorimmat voivat olla jopa viisivuotiaita, mitä kevyempi sen parempi. Meille ei koko aikana selvinnyt, miten tapahtumassa kävi, mutta se ei ollutkaan niin tärkeää, kuin paikalla olo.

Meidät viedään yhteen kauniiseen jurttaan syömään. Siinä on noin kymmenen sängyn tila reunoilla. Paikalla on isännän ja emännän lisäksi muitakin vieraita – tai tuttuja – sekä lukuisa joukko lapsia. Vaikea tietää kenelle lapset kuuluvat, ihan ovat samoissa vermeissä kuin meidänkin lastenlapset, pojilla Messipaitoja ja tytöillä pinkkejä legginsejä, vain ihanat pikisilmät erona. Tarjolla on tietysti ensiksi hapatettua hevosenmaitoa (kuin kirnupiimää), maitoon keitettyä teetä, hyvää lampaanlihakeittoa, herkullisia piiraita, leikkeleitä, hapankaalia, suolakurkkuja, kaikkea yllin kyllin ja vielä vähän senkin jälkeen. Miehille sitten pahvimuki täyteen paikallista vodkaa, joka kuuluu kumota kerralla - Ilkka kunnostautuu, onneksi naisten ei odoteta tekevän samaa temppua.

Vaeltelemme juhlakentällä, tunnelma on iloinen ja väkeä on paljon. Osalla kansasta on traditionaalisia vaatteita. Silmää ilahdut -

tavat miesten isot, väljät, värikkäät takit, joita kahlitsee leveä vyö vatsan alapuolelta. Naisilla asut ovat kirjailtuja ja pitkiä koristeellisine hihoineen ja huntuineen, mutta pääosa naisista on länsimaalaisittain vaatetettuja: pillifarkkuja, minishortseja, legginsejä, korokepohjasandaaleita. - Välillä taas syödään paikallisia piirakoita, lampaanlihaa välissä, tosi herkullisia. Tulee pistäydyttyä paikallisessa isossa siistissä bajamajassakin – hups, se on maksullinen eikä meillä ole vielä ollut aikaa vaihtaa rahaa. Magnae huiskuttaa kädellään ovenvartijalle: nämä päästetään ilmaiseksi.

Magnae on kaikille tuttu, häntä tervehditään mennen tullen ja hän kertookin olevansa Mongolian neljänneksi tunnetuin mies äskettäisen mielipidetiedustelun mukaan presidentin, pääministerin ja parlamentin puhemiehen jälkeen. Kun Magnae kutsutaan sitten paikalla olevan televisioryhmän haastateltavaksi, hän järjestää meillekin haastattelun, joka tuli sitten pari kertaa ulos. Ilkka tietysti mainosti sataa sosiaalista innovaatiota Suomesta!

Tuskin selviämme iltahämärissä hotellille, kun presidentin kutsut odottavat meitä. Nopea vaatteiden vaihto ja taas matkaan. Tosin mongolialainen liikenne on ihan toivotonta. Nämä mielettömän suuren ja harvaanasutun maan kansalaiset tekevät mielettömän ruuhkan nelivetoautoillaan minne tahansa. ”Autolla ajetaan kuin hevosella”, meille kerrotaan, ja kaipa se on sitten niin. Kaikki tunkevat ja etuilevat, mennään niin lujaa kuin pääsee, mitään vilkkuja ei näytetä, kadun ylitys vihreillä valoillakin on hengenvaarallinen yritys, ellei sitten viittoile henkensä edestä. Peltikolareita on paljon – mekin näimme kolme - kuten vaarallisempiakin onnettomuuksia. Liikennepoliiseja on siellä täällä, mutta tuntuu, etteivät he osaa hahmottaa liikennettä lainkaan. Kaikkien dignitäärien autoissa on hälytyslaitteet, joilla raivataan tietä liikenteessä ambulanssin tai amerikkalaisen paloauton äänellä. Näin Magnaekin

soittelee auton hälytyssignaalia etuistuimen kaukosäätimestä meidän liikkuessa teillä, mutta niityille lähtiessä tätä ei tarvita. Meiltä kuluu tunti matkaan, kunnes tulemme joenrannalle presidentin palatsin liepeille.

Palatsi sijaitsee joen töyräällä luonnonmaisemassa. Sinne johtaa pitkä lehtikuusikuja, ympärillä luonnonniitty leinikkeineen ja polvenkorkuisine heinineen. Koristeellisiin traditionaalisiin asuihin puetut ratsukot seisovat pareittain säännöllisin välein matkan varrella. Linna on parikerroksinen, suhteellisen pieni kuin meidän presidentinlinnamme, mutta interiööriä emme näe kuin portaikon verran. Vieraat ohjataan ulos kentälle, pitkälle pihanurmelle on levitetty punaisia mattoja. Pihalla on ruokailutelttoja, orkesteri sekä monta kokonaista possua paistumassa vartaissa ja runsaasti erilaista syömistä. Tarjolla ei ole muuten lainkaan alkoholipitoisia juomia. Kun aurinko peittyy ympäröivien vuorten taa, kylmyys alkaa hiipiä puutarhaan. Kaikilla on juhlapuvut, mutta monet naiset ovat osanneet varautua illan viileyteen. Aurinko viipyy vielä vastapäisillä vihreillä puuttomilla vuorten rinteillä. Kaunista!

Presidentti tulee vihdoin paikalle ja pitää lyhyen puheen. Juhla on Mongolian 2002-vuotispäivä, 870-vuotispäivä, 22- vuotispäivä itsenäisen valtion syntymisestä, ja niin edelleen, miten se nyt menikään. Kansallisylpeys on suurta.” Kiinalaiset ja venäläiset ovat hallinneet meitä satoja vuosia, nyt tulee meidän vuoromme”, kuten ystävämme Magnae asian ilmaisi.

Seitsemänsataa vierasta, emmekä tunne täältä ketään! Yritämme tehdä tuttavuutta uuden

Pohjois-Korean lähettilään kanssa, mutta emme löydä yhteistä kieltä. Kun presidentti sitten kättelee kaikki ulkovaltojen edustajat, lyöttäydymme mekin riviin viimeisten joukkoon.

Siinä tapaamme joviaalin islantilaisen Punaisen Ristin edustajan, mainitun Unicefin edustajan, muuten ainoana mustana joukossa, ja Itävallan suurlähettilään muiden muassa. Presidentti oli

jo kuullut tulostamme ja kirjasta; vaihdamme hänen kanssaan muutaman sanan ja jätämme terveisiä Tarja Haloselle.

Toisena päivänämme juhlat jatkuvat: meidät viedään seuraamaan Naadaamin painikilpailua. Suuri stadion on täyttymässä vähitellen väestä, meillä on onneksi katettu katsomon osa, jolloin aurinko ei porota ihan säälimättä. Täällä tapahtuu kaikki verkkaisesti, mikään ei ala ihan täsmällisesti. Paini on perinteistä mongolialaislajia, jossa miehet koettelevat voimiaan tarttumalla toistensa käsivarsiin ja junnaamalla paikallaan, kunnes toinen saa tempaistua kilpailijansa nurmeen. Painijat ovat suuria kansansankareita, ja lienevät voittojen rahapalkinnotkin suuria. Painit sujuvat monessa vaiheessa, nyt on esillä 16 parasta paria. Alkuseremonia on hauska: punaiset ja siniset painijat trikoissaan samanvärisine takkipukuisine valmentajineen esittelevät vuorotellen mahtiaan ja osaamistaan. Tuollaista röyhistelyä näkee harvoin!

Kilpailussa kaikki 16 paria ovat samaan aikaan kentällä. Kestää aikansa, ennen kuin ensimmäinen on selätetty. Hävinneen pitää kulkea voittajan käden alitse ja tunnustaa siten häviönsä. Katsojalta taas vaaditaan herpaantumatonta tilanteiden seuraamista. Nopea kamppaus, ja taas yksi on pelistä pois. Taitavimmalta vaikuttaa se, joka osaa vielä maasta kiepahtaa ylös kaatajansa kaatajaksi. Tuntikausien kisan jälkeen vain yksi jää voittajaksi. Meille kerrotaan, että hän on upouusi sankari, kellisti kymmenisen vuotta hallinneen mestarin!

Varaulkoministeri Damba Gankhuyag

Osana virallista ohjelmaamme käymme tapaamassa varaulkoministeri Damba Gankhuyagia. Olemme varautuneet muodolliseen tervehdyskäyntiin, mutta varaministerillä onkin meille kunnolla aikaa ja ehdimme käsitellä moniaita asioita.

Ulkoministeriön rakennus on yksi harvoista vanhoista Ulaanbaatarin taloista, peräisin

1800-luvulta. Byrokratia turvatarkistuksineen on keveätä, ei laukkujen tarkistuksia, ei passien tiukkaamista. Tilat muistuttavat vanhaa STM:öä Snellmaninkadun rakennuksessa. Ministerin huoneesta puuttuvat ulkoiset vallan elkeet, mikä on hyvin positiivista.

Tärkein viesti häneltä on kuvaus Ulaanbaatar- prosessista. Se on saanut innoituksensa Helsinki-prosessista 1970-luvulla, kun Suomi puolueettomana maana oli aktiivinen järjestämään kontakteja ja syntyi ETYJ. ”Perehdymme teidän toimiinne, tutkimme niitä.” Mongolialla on toimivat suhteet molempiin Koreoihin, Kiinaan, Venäjään ja Japaniin sekä Yhdysvaltoihin. Aasian kannalta tällainen prosessi olisi erityisen tärkeä.

Varaulkoministeri toivoo myös tieteellistä vaihtoa Suomen kanssa. ”Koulutusvaihtoa on jo keskiasteella, mutta tarvitsisimme tieteellistä yhteistyötä.” Kontaktia Suomen Akatemiaan tiettävästi ei ole. Vapaassa keskustelussa puhutaan mahdollisina yhteistyöalueina myös geologiasta, turismista, erityisesti metsästyksestä, sekä jätehuollosta, erityisesti jätevesihuollosta. Pitäisi olla suora lentolinja Suomen ja Mongolian välillä; nyt Ulaanbaatarista lennetään Berliiniin ja Moskovaan ja kahdesti päivässä Etelä-Koreaan.

Tšingis-kaanin jäljillä

Baldan vie meidät maanantaina ”maalle”; taas emme tiedä, mitä odottaa. Matkaan kuluu aikaa, joten ehdimme myös jutella kunnolla hänen kanssaan. Ajamme ensin asvaltoitua tietä, sitten soratietä, joka muuttuu liejutieksi ja sitten mennään suoraan aron pintaa. Ohitamme jurttaryhmiä, sitten synkänharmaan hiilikaivosyhteisön, sitten alueen täynnä soranottokuoppia. Kun maata ei voi omistaa (paitsi kaupungissa pienen tontin), tarvitaan kunnalle maksettava lisenssi hiekan ottoon. Ohitamme entisen venäläisen sotilastukikohdan, joka on

nyt hylätty, vaikka siellä on ollut maanalainen varasto Mig-koneille. Näemme naisvankilan, jonne pyydämme päästä tutustumaan. Baldan ei oudoksu tätä pyyntöämme sen kummemmin kuin haluamme päästä mielisairaalaan. Pysähdymme korppikotkan kesyttäjän kohdalle, valtava lintu on kytketty toisesta jalastaan narulla pieneen pylvääseen ja se ojentelee siipiään, lehahtaa hetkeksi lentoonkin. Myös kamelinratsastusta on tarjolla.

”Meillä on nomadien elämäntapa. Aikojakin on päivässä vain kaksi, aamupäivä ja iltapäivä, sen tarkempaan ei mitään sovita.” Miehen perinteiseen varustukseen kuuluvat saappaaseen pistetyt veitsi ja syömäpuikot. Maata ei voi omistaa, joten jurttansa saa pystyttää minne vain. Kaikilla on hevosia, eikä niistä pidetä kovin tarkkaa lukua, Magnaellakin on sata tai kaksisataa. Lauman hevoset pysyttelevät yhdessä ja ovathan ne toki merkittyjä. Hevosvarkaita tosin ei ole, meille kerrotaan. Eläimillä ei ole minkäänlaisia talvisuojia, ne ovat ulkona laitumella kesät talvet ja hankkivat itse ruokansa, myös talvisin lumen alta. Karhuja ei juuri ole, mutta susia on paljon ja ne syövät talvisin paljon eläimiä, joten niitä voi vapaasti metsästää. Hyvää mongolialaista lihaa ei voida kuljettaa EU:n maihin, sillä säännöt vaatisivat sertifikaatin jokaisen eläimen syntymäajasta ja -paikasta. Teepä sellaisia vapaana liikkuvasta karjasta!

Vähitellen horisontissa alkaa siintää merkillinen hahmo, kuin alumiininen muumi. Kun lähestymme sitä, se onkin suunnaton Tšingis-kaanin patsas, 45 metriä korkea ja rakennettu yksityisenä bisneksenä pari vuotta sitten. Koon piti olla suurempi kuin vapaudenpatsas! Mielettömän suuri mies hevosen

”Aikojakin on päivässä vain kaksi, aamupäivä ja iltapäivä”

selässä ja näköalatasanne hevosen harjalla. Alakerrassa on museotilaa, keskikerroksissa ravintola ja hissi vie yläkerroksiin. Täällä ei kyllä esteettömyydestä tiedetä mitään. Hissille päästäkseen täytyy nousta portaita ja ylhäällä odottaa vielä kapeiden portaiden kipuaminen kolmen kerroksen verran. Koska on pilvinen päivä, näköala on autereinen eivätkä vuoret erotu selvästi. Tämä kunnianhimoinen hanke odottaa sitä paitsi laajennustaan, tulossa on kokonainen kylä ja satapäinen joukko Tšingiskaanin alumiinisotilaita.

Alakerran museossa on korkeatasoinen, suppea näyttely Mongolian historiasta, modernisti tehty. Ilmavassa ravintolassa istumme hyvän tovin. Maukkaaseen lounaaseen mahtuu paikallinen erityinen lihakeitto ja lampaanlihapelmeneitä, sekä hyvää paikallista olutta ja pari tuhdimpaa ryyppyä.

Tšingis-kaani on täällä tärkeä hahmo ja läsnä monin tavoin. Hänen aikanaan Mongoliassa asui noin miljoona ihmistä. ”Tšingiskaani voitti organisaatiokyvyllään, ei sotilaiden määrällä. Hänen strategiaansa perehdytään vieläkin, Hänen järjestelmänsä nojasi laajeneviin vastuupiireihin, 1 -10 – 100 – 10 000, ja kuuteen sotapäällikköön, sotilaita oli siis kaikkiaan 60 000. Jokaiseen valloittamaansa maahan hän jätti 1000 sotilasta ja värväsi loput paikallisista.” Länsimainen mielikuva raaoista ja oppimattomista hunneista ei pidä paikkaansa. Nämä olivat sivistyneitä kansoja kulttuureineen. Nykyarmeija perustuu asevelvollisuuteen, ikäluokasta ei kuitenkaan mene armeijaan kuin noin kolmannes. Esimerkiksi opiskelu on riittävä syy olla menemättä armeijaan. Palveluaika oli ennen kolme vuotta, nyt yksi vuosi. Armeijan koko on noin 20 000 miestä. 3000 henkilöä toimii rauhanturvatehtävissä mm. Keniassa ja Somaliassa. Päällystöä on koulutettu mm. Suomessa.

Ilkka löysi arolta mongolialaisen olutpullon.

Uusia ystäviä

Baldan on koulutettu Pietarissa, jossa hän opiskeli 5 vuotta, sekä Moskovassa, jossa hän suoritti tohtorin jatko-opintonsa kansainvälisessä politiikassa kolmessa vuodessa, juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta 1989. Hän oli sen jälkeen aktiivisesti maansa politiikassa mukana, osallistui mm. Sosialistisen Internationaalin kokoukseen Maputossa tavaten siellä meidän mosambikilaisia ystäviämme. Kun hän siirtyi diplomaatiksi, politiikka oli jätettävä, mutta myös uudet tehtävät olivat kiinnostavia. Hän palveli mm. YK- suurlähettiläänä sekä maansa ilmastonmuutosneuvottelijana. Toimittuaan viimeksi Ruotsin, Suomen ja Norjan suurlähettiläänä edessä on nyt pesti ulkoministeriössä. Hän on tyytyväinen kokemukseensa suurlähettiläänä, koska käynnisti koko toiminnan, ja sai paljon vaikutteita. Mongolialla on kaikkiaan 31 suurlähetystöä ja tänä syksynä avataan ensimmäinen Latinalaiseen Amerikkaan, nimittäin Brasiliaan. Ulkoministeriössä Baldan pitää yhteyttä erityisesti Aasian maihin, kuten Pohjois-Koreaan. Mongolian tavoitteena on käynnistää Ulaanbaatar- rauhanprosessi kuten Helsinki-prosessi aikanaan, ja tässä asiassa suhteet Aasian maihin ovat tosi tärkeät. Vuonna 1993 Mongolia julisti itsensä ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi.

Perheellä on neljä tytärtä (vähän tuntuu tuo asenne ”vain”). Vanhin on naimisissa keittiömestarin kanssa ja heillä on kaksi poikaa, toisen aviomies on pankkiiri ja perheessä on yksi tytär, kolmas, yhden pojan äiti on naimisissa diplomaatin kanssa, jonka posti on Kairossa ja neljäs, nuorimmainen, opiskelee Västeråsissa terveystaloustiedettä.

Otgonjargal Magnae tai kumminpäin nyt nimet täällä kulkevat tuli myös tutuksi. (Nimissä on isän etunimi ja oma etunimi, ei siis mitään sukunimiä ). Tämä UB:ssä, siis Ulaanbaatarissa koulutettu mies (taloustiedettä ja kansainvälistä politiikkaa) oli jo 20-vuotiaana ehdolla vaaleissa,

sai hyvän äänisaaliin, mutta koska kommunistit manipuloivat vaalituloksen, häntä ei otettu parlamenttiin. Tästä tuohtuneena hänen kannattajansa polttivat kommunistipuolueen päämajan. 1990- luvun alussa Magnae ja hänen puolueensa halusi saada silloisen pääministerin eroamaan, kahakassa hän joutui vankilaan 40 päiväksi ja oli nälkälakossa, 5 päivää juomatta vettäkin, jolloin nykyinen presidentti armahti hänet. Magnae otettiin muutama vuosi valmistumisensa jälkeen valtionvarainministeriöön asiantuntijaksi, nyt hän on varapääministerin kansliapäällikkö. Nyt hänellä on suurmiehen elkeet. Hän on Baldanin suojatti, Baldan konsultoi meitä huolestuneesti, mitä hänen tulisi neuvoa tälle valmennettavalleen, mukaan vain politiikkaan vai lisäopintoja. Olemme tietenkin lisäopintojen kannalla – nuorella miehellä on paljon aikaa.

Urtnasar Enkhbilek on taas paikallisen ulkoministeriön harjoittelija, jonka Baldan komentaa meidän seuraksemme. Hän on suurlähettilään poika, syntynyt Bulgariassa, kasvanut Unkarissa ja lopettanut koulunsa Mongoliassa, venäläisessä diplomaattikoulussa. Enkhbilek on avulias ja ystävällinen, puhelias nuori mies, joka tulee vielä pääsemään pitkälle. Oman maan perustiedoissa on vielä tosin tarkentamista Ilkan kysymystykkitulen alla! Hänen kanssaan luotaamme nuorten tunnelmia ja elämisen ehtoja. Hän on vielä naimaton, naimisiin mennään yleensä noin 25-vuotiaina, sitä ennen asutaan kotona. Lasten syntymän jälkeen isovanhemmat usein hoitavat heitä. Jos isä jää kotiin, sitä ihmetellään. Tosin UB:ssä näkee kaduilla ja kujilla silmiinpistävän paljon nuoria isiä kantamassa sylissään hellästi pikkulapsia. Lastenvaunut eivät kuulu ilmeisesti kulttuuriin sen paremmin kuin kantoliinatkaan. ”Sukupuolten tasa-arvo on täällä ihan kohtalainen, noin 40/60, ja vanha vapaan miehen ihanne alkaa laimentua”, Enkhbilek arvioi. Avioerot ovat yleisiä, lapset jäävät molemmille vanhemmille yhtäläisesti. Perheväkivalta lisääntyy.

Politiikkaa ja taloutta

Mongolian geopoliittinen asema on kiinnostava. Venäjä on rajanaapurina yhdellä suunnalla, Kiina kolmella. Kansan mielessä Kiina on edelleen arkkivihollinen. Kiinan muuriahan alettiin rakentaa hunnien aikana, joten toisellakin puolella voi olla jotakin vastaavaa. Venäjä menettää asemiaan Mongolian kauppakumppanina, kaupasta 60 % on Venäjän kanssa, investoinneista 40 % venäläisten tekemiä. ”Balanssi täytyy pitää, muuten Kiina on ihan liian dominoiva. Me yritämme kehittää suoria kauppasuhteita muualle.”

Taiwanilaisetkin ovat läsnä Mongoliassa, mutta diplomaattisia suhteita ei ole. Kiinankieltä puhutaan vähän, venäjä dominoi kielenä. SisäMongolian kanssa on suorat suhteet, puhuvat samaa kieltä vaikka eri murretta. Pakolaisia tulee sieltä yli rajan, mutta niistä ei pidetä melua. Dalai Lama on käynyt Mongoliassa 7 kertaa, koska Mongolian vanhat buddhistiset järjestöt kutsuvat hänet. ”Aina Dalai Laman vierailun jälkeen Kiina sulkee rajan kolmeksi päiväksi, ja avaa sen sitten, ei siitä sen enempää.” Maassa on noin 20 000 pohjoiskorealaista työläistä, jotka asuvat suljetuilla leireillä. Työläiset ovat tarpeen, ” ja näkeväthän ne vapaan maan”. Saksalaiset ja japanilaiset sotavangit rakensivat rautatien

UB:iin, ja kaupungissa on iso japanilaisten sotavankien hautausmaa, jossa japanilaiset käyvät kunnioittamassa vainajiaan.

Poliittista tilannetta dominoivat puolueiden väliset kiistat. Entiset kommunistit ovat muodostaneet puolueen nimeltä People´s Revolutionary Party, sosialidemokraatit kulkevat nimellä People´s Party. Magnae edustaa amerikkalaistyylistä demokraattista puoluetta ja pelissä ovat myös vihreät. Kommunisteilla oli aiemmin enemmistö, mutta nyt he joutuvat suostumaan yhteishallituksiin. Maassa on sekä puoluetukilaki että vaalirahoituslaki, mutta ne toimivat eri lailla kuin Pohjoismaissa. Puoluetukilaki merkitsee yksittäisten kansanedustajien

tukemista, kukin heistä saa $ 1 milj. käytettäväkseen. Vaalirahoituslain mukaan seurataan kansanedustajien tilejä, ei heidän hallussaan olevaa käteistä rahaa. Oligarkkeja maassa on noin 20, joista 16 parlamentissa. Korruptio on yleistä.

Energiapolitiikka on käymistilassa. Kansa polttaa kivihiiltä asunnoissaan, ja sen seurauksena ilma on UB:ssä talvisin hyvin, hyvin huono. ”Käy vaikeaksi hengittää.” Melkeinpä nyt kesäaikaankin kurkkua kuivaa ja silmiä pistelee! Useita vesivoimaloita on suunnitteilla, sillä jokia on valjastettavaksi. Pintavettä ei osata käyttää hyödyksi. Ydinvoimalasuunnitelmia ei ole lainkaan, koska kivihiiltä riittää maailman suurimmilla hiilikentillä. Mongolia on toisaalta noin 10. suurin uraanin tuottaja. Vaikka pintaalasta on 10 % metsää, puuta tuodaan Venäjältä. – Meistä tuntuu, että kierrätyskin voisi toimia paremmin tässä maassa, kun roskataan aika suruttomasti. Kierrätys onkin alkamassa japanilaisten kanssa yhteistyössä.

Kuka kesällä asuu?

Mongolia kaupungistuu huimaa vauhtia, väestöstä arvioidaan asuvan kaupungeissa jo nyt noin 80%. Aiemmat jurtta-asumukset kaupungin liepeillä muuttuvat vähitellen. Arolla jurtan voi pystyttää minne vain, kukaan ei siellä voi omistaa maata. Mutta kaupunkiin tultaessa perhe saa 700 neliömetrin tontin, jonka voi lunastaa omaksi. Siitäpä syntyykin; ensin jurttakyliä, sitten rakennetaan jonkinlainen peltihökkeli, sen jälkeen tontille nousee tiilitalo. Kunnallistekniikkaa ei tietenkään ole, vesi kuljetetaan kanistereissa ja vessana toimii ”maahan kaivettu reikä”, kuten meille kerrottiin. Mutta omistusoikeus onkin nyt luja eikä siihen voi puuttua.

Kävelemme melkein keskellä Ulaanbaataria vanhan temppelin liepeillä, jonne on noussut tällainen asutus. Kartassa temppeli on ympäröity pienillä jurtan kuvilla. Kävellessä näkee koviksi

poljetut kadut, joilla joskus liikkuu autojakin. Talot on ympäröity miehenkorkuisilla aidoilla, toiset peltiä, toiset puuta. Kaduilla on nimet, taloilla on selkeät numerot. Välillä on pikkuisia kauppojakin. Slummiksi tätä ei voi sanoa. Mahtavatkohan kaikki kaupungin ympäristön vuorenrinteille sinnikkäästi nousevat asumukset olla tällaisia?

Muuten UB on tosi ruma kaupunki, yksi rumimmista näkemistämme mielestämme Osin kyse on nomadikulttuurista; koko kaupunki on muuttanut paikkaa seitsemän kertaa, joten mitään oikein vanhaa ei voi olla. Temppeleistä suuri osa hävitettiin sosialismin aikana, ja kaupunkiin rakennettiin ”sosialistista realismia” eli viisi- tai kymmenkerroksisia laatikkotaloja. Uudet tuulet taas ovat antaneet sikin sokin vapaat kädet rakentajien mielikuvitukselle ja materiaalin riittävyydelle. Pitkä Rauhanbulevardi halkoo kaupunkia. Venäläisyhteisöt asuvat sen toisessa päässä, kuulemma eristäytyvät omiin kouluihinsa ja työpaikkoihinsa, ovat suljettu yhteisö. Uusien asuntojen hinnat ovat pilvissä. Halvimmat maksavat 1000 € neliöltä, jokunen keskeisellä paikalla oleva rivitalonpätkä voi maksaa miljoona dollaria. Venäläismuistomerkin takana on uusi alue, joka on syntynyt kokonaan laittoman kaupan seurauksena ilman kunnallistekniikkaa, mutta joka nyt muuttuu varakkaiden suljetuksi kaupungiksi. Julkinen paikallisliikenne on onneksi runsasta nelivetoisten autojen tukkimilla teillä. Pienoisbussit huutelevat asiakkaita katujen varsilla ja numeroidut kaupungin bussit huristelevat täpötäysinä matkoihinsa.

Vaikka UB on vihreäkin kaupunki, puiden kasvu on huonoa. Pajupuskia ja haapoja työntää katujen varsilla, lehtikuuset tuntuvat selviävän parhaiten karusta ilmastosta, mutta kuivuneita havupuita näkee tuon tuostakin kaduilla. Erilaisia poppeleita on myös runsaasti ja Siperian hernepensas on yleisin pensasaitana. Koko Peace Bulevardin mittaa kulkevat kukkaistutukset, pe-

tunioitten ja samettikukkien rivit kiemurtelevat väliin komeina, väliin voipuneina. Puistoissa ja katujen vierillä olevat nurmikot on ympäröity huolellisesti, pääosin matalilla vihreillä rauta-aidoilla tai muovisella huomionauhalla, riippumatta siitä, miten niukkaa tai runsasta nurmi konsanaan on. Luonnonkasvit ovat nekin niukkoja, en nähnyt yhtään ratamoita enkä nokkosia, voikukkiakin vähän. Keltanoita, pujoja ja hanhikkeja on silmää ilahduttamassa, jossakin kurjenpolvia.

Vielä nähtävyyksiä ja omaa kuljeskelua

Meitä kuljetetaan huolellisesti muutamassa museossa. Pistäydymme venäläisten muistomerkillä, joka kohoaa merkillisenä rakennelmana UB:n keskellä vuorenrinteellä. Sinne on korkea kapuaminen ja tuuli heiluttaa paitsi helmoja niin myös kulkijoita hattuineen. Perillä on ympyränmuotoinen reliefi korkeilla jalustoilla, kuvat sisäänpäin. Hyvä onkin, sillä toisen maailmansodan jälkitunnelmien luomissa kuvissa poljetaan sekä Japanin lippua että saksalaisten tunnuksia.

Konsertti, johon Ilkka vastentahtoisesti kuljetetaan, osoittautuukin ravintolaksi, jossa on tunnin show perinteistä musiikkia, laulua, tanssia ja akrobatiikkaa. The Moon Stone -ensemble on hämmästyttävän taiturimainen, sääli, että yleisöä on kovin vähän. Puvut ovat uskomattoman hienoja, soittimet tuntemattomia, perinteinen

”Uudet tuulet taas ovat antaneet sikin sokin vapaat kädet rakentajien mielikuvitukselle ja materiaalin riittävyydelle.”

kurkkulaulu uskomatonta – taas saa huomata historiallisen tietämättömyytensä syvyyden ja hylätä karkeat käsityksensä mongolien raakalaismaisuudesta.

Onneksi meillä oli vapaahetkiäkin keskenämme. Kävelimme kaupungilla, Rauhan Bulevardia molempiin suuntiin kaikessa rauhassa, hotellimme kun sijaitsi tämän kadun varrella. Itään päin kuljetaan kohti kaupungin keskustaa ja harvoja historiallisia rakennuksia. Länteen kävellessä eteen tuli todella huonokuntoisia alueita ja välillä ihmisiäkin. Täällä oli juopporemmejä, jokunen rähinäporukka, kun aiemmin oli nähty vain pari kadulle humalaisena kellahtanutta miestä.

Katukin oli onnettomassa kunnossa, busseja kulki solkenaan ja ihmiset tunkemassa niihin.

Katsastettiin muutama kadunvierikauppa. Ne olivat ikivanhan sekatavarakaupan oloisia, mutta ilmeisesti väki sai niistä, mitä tarvitsi.

Muutama ”inclinadokin”, kadulle levitetty kenkämyymälä tuli vastaan. Päätimme kävellä edessä siintävän kadun yli viritetyn kävelysillan luo. Se osoittautui rautasillaksi, jonka varassa oli aiemmin ollut karaokebaari. Nyt kävelimme pitkää ja pimeää pahveilla vuorattua kummituskäytävää myöten kadun toiselle puolelle. No, täällä ei tarvitse pelätä, tuntuu oikeasti turvalliselta eikä muukalaisiin suhtauduta mitenkään negatiivisesti.

Mielisairaala – onnistui sittenkin!

Ystävämme Baldan teki todella työtä toteuttaakseen toiveemme vankilasta ja mielisairaalasta.

Vankila ei onnistunut, olisi pitänyt aikaisemmin ottaa yhteyttä sisäministeriöön, ja lisäksi ongelmana oli ”disease” – mahtoi olla tuberkuloosi.

Mielisairaalavierailu sen sijaan saatiin viimeiseksi päiväksemme. Enkhbilek yritti kaikin tavoin päästä seuraamasta meitä sairaalaan, häntä pelotti ja jännitti, mutta ahdistus voitettiin ja kokemus oli rohkaiseva. Kansallinen Mielen-

terveyskeskus sijaitsee kaupungin itäpuolella, joten ajoimme ensin keskustan halki, sitten venäläisalueiden läpi, ja päädyimme autonromuttamoiden alueelle. Sairaalan ympärillä levittäytyy jurttakylä kohtuullisine hökkeleineen ja sairaala on muurilla ympäröity.

Tapaamme nuoren englantia puhuvan naislääkärin Gulganutin, joka esittelee meille sairaalaa. Johtajalääkäri Nasantseryeliä emme koskaan tavanneet, hänellä oli kokous tullessamme sovittuun aikaan sairaalaan ja kierroksemme loputtua meidän olisi pitänyt vielä odottaa puoli tuntia häntä seuraavasta palaveristaan. Päättelimme, että hän joko ei tahdo tai ei uskalla tavata meitä, ja poistuimme.

Sairaalan 1980-luvulta peräisin oleva päärakennus on kaksikerroksinen ja ympärillä on runsaasti muita rakennuksia. Päärakennuksessa on hallintoa pitkien käytävien päässä, toiminnalliset osastot ovat muualla. Peruskorjauksia ei ole tehty sitten talojen rakentamisen, mutta paikat on maalattu. Potilaspaikkoja on 400, lääkäreitä peräti 70 ja hoitajia 100-120. Meille kerrotaan, että Mongoliassa on kaikkiaan 3000 lääkäriä ja joka vuosi valmistuu 60 lisää. Sairaala palvelee kaikkiaan kahdeksaa maan 21 alueesta, potilaita on 20- 30 päivässä. Lastenosastolla on 18 paikkaa, kriminaalipotilaita on 20, lisäksi osastoja neuroottisille potilaille ja alkoholin suurkuluttajille. Eristystä käytetään harvoin. Sairaalalla on kansainvälistä yhteistyötä Australian kanssa, kehitetään community caretoimintaa. Potilaat eivät maksa hoidostaan,

”Henkilökunnalla on valkoiset takit, mutta suhtautuminen potilaisiin on ystävällistä ja toverillista.”

vaan terveysvakuutus kattaa sen. Mongoliassa ei tuoteta itse lääkkeitä, mutta käytössä ovat tavanomaiset mielisairaalalääkkeet, etenkin klorpromatsiini. ”3 vuotta sitten meillä oli vain vanhoja lääkkeitä, nyt on jo käytössä uuden sukupolven antipsykoottisia lääkkeitä”.

Henkilökunnalla on valkoiset takit, mutta suhtautuminen potilaisiin on ystävällistä ja toverillista. Poliklinikalla kymmenet potilaat jonottavat lääkärille, miehiä ja naisia, ei avoimesti sairaan näköisiä. Meidät viedään lastenosastolle, jonka 18 potilaasta 12 on syvästi kehitysvammaisia. Huoneet ovat iloisen värisiä, lapsilla on kukalliset värikkäät vaatteet ja vaikka muutama on sidottu jaloistaan tai käsistään sängyntolppaan, yleisvaikutelma on ihan OK.

Alkoholiosastolla hoidetaan deliriumeja 10 päivää (josta potilaat maksavat osan) ynnä muita addiktioita. Vastaamme tulee nuori mies, joka puhuu hyvin englantia. ”Too much computer games”, hän ilmoittaa diagnoosikseen. Hän teki tietokoneella työtä 12 tuntia ja pelasi 6 tuntia vuorokaudessa, kunnes meni sekaisin. Hän ilmoittaa olevansa tyytyväinen hoitoon ja vieroitukseen, uskoo sen helpottavan.

Kuntoutusosasto onkin 7 jurtan muodostama kotoinen pihapiiri kanoineen ja kukkoineen. Jurtissa majailee 33 potilasta yhden hoitajan valvonnassa. Jurtat ovat kodikkaita, paraikaa valmistetaan ruokaa porukalle. Potilaat kertovat olevansa tyytyväisiä, kuten on myös heidän lääkärinsä, addiktiologi Uguumurbayan Ankhbold, rotevarakenteinen iloinen mies.

Valtavan sairaala-alueen uusimman näköinen talo on omistettu toimintaterapioille. No, kuten niin moniaasti maailmalla, potilaita ei näy – taitaa nyt olla ruoka-aika. Mitenkähän näitä tiloja oikein käytetään? Musiikkiterapiahuonees-

sa löytyy niin perinteisiä kuin länsimaisiakin instrumentteja lukon takaa, käsityösalissa Ilkan mukaan tarttuu kaunis huopatyö, suurin osa muista vähistä töistä on vaatimattomia kopioita. Puutarhaterapiahuoneesta löytyy iloinen puutarhuri monen kukkaruukun takaa. ”Mongoliassa ruukuissa kasvaa varmemmin kuin ulkona ja potilaat saavat näitä mukaansa.” Meille näytetään vielä taideterapiahuone keramiikkauuneineen; potilaat tekevä töitä mallin mukaan.

Sairaalan ympäristö on hoitamaton, vähällä työllä saatettavissa kuntoon. Miksi tämä askel yleensä puuttuu?

Mitä opimme matkasta?

Tapasimme mielenkiintoisia ihmisiä, katselimme kiinnostavaa maata ja täydensimme tietojamme maailmasta. Samalla tuli tarkistettua vääriä ennakkokäsityksiä. Toimenpiteiden lista on tässä;

• Liityttävä Suomi-Mongolia-seuraan

• Uuden suurlähettilään tapaaminen

Tukholmassa

• 100 sosiaalista mongolinkielellä

presidenteille

• Raportin jakelu: eduskunnan Mongoliaryhmälle

• Tieteellinen vaihto: yhteys Suomen

Akatemiaan

• The Moon Stone -ensemblen vierailu

Suomeen?

• Henkilökohtainen kutsu metsästämään susia

• Selvitettävä, mitä suomalaista kirjallisuutta on käännetty mongoliksi ja mongolialaista kirjallisuutta suomeksi.

Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny RönnqVist

Mongolian uutisista saksittua

Viisi uutta suurlähettilästä

Suuri huraali (parlamentti) vahvisti 8.11. 2019 seuraavien uusien suurlähettiläiden nimityksen:

Venäjä: kenraali D. Davaa

Kuuba: Sh. Battsetseg

Thaimaa: A.Tumur

Ruotsi: T. Janabazar

Puola: B. Dorj

YK edustaja: V. Enkhbold

Tukholmassa uusi suurlähettiläs T. Janabazar luovutti valtakirjansa kuningas Kaarle XVI Kustaalle helmikuussa 2020. Hän välitti presidentti Kh. Battulgan tervehdyksen ja vakuutti pyrkivänsä kehittämään maiden välisiä suhteita olipa kyseessä kauppa, taloussuhteet, ympäristösuojelu tai taide ja kulttuuri. Muistettakoon, että Mongolian Ruotsin suurlähettiläs on sivuakkreditoitu myös Suomeen. Toistaiseksi hän ei tiettävästi vielä ole käynyt Suomessa antamassa valtakirjaansa presidentti Niinistölle.

Tšingis-kaanin kunniamerkki The Hu -yhtyeelle

Presidentti Battulga on myöntänyt Mongolian korkeimman kunniamerkin The Hu -nimiselle rock-yhtyeelle. Kunniamerkki luovutettiin hallituspalatsin juhlatilaisuudessa Tšingis-kaanin virallisena syntymäpäivänä 27.11. Vuonna 2016 perustettu The Hu yhdistää heavy metalmusiikkia ja mongolialaista höömii- ja morin-

The Hu -yhtye.

huur -perinnettä. Yhtye on maailmalla hyvin suosittu ja sen levytykset ovat olleet monien maitten musiikkilistojen ykkösenä.

Uusi vapaapäivä

Mongoliassa on kahdeksan virallista vapaapäivää: uusivuosi (Tsagaan saar), kansainvälinen naistenpäivä, lasten päivä, Naadam, tasavallan perustamispäivä, Tšingis-kaanin syntymäpäivä ja kansallisen riippumattomuuden ja vapauden päivä. Nyt joukkoon on liitetty uusi vapaapäivä, Ikh Duitsen tai Burkhan Baghs Duichin Udur, eli Buddhan syntymän, valaistuksen ja nirvanan juhlapäivä. Päivää vietetään ensimmäisen kesäkuukauden 15. päivänä.

Karjanlaskenta 2019

Joulukuussa 2019 karjaa oli yhteensä 66,2 miljoonaa päätä, eli 241 200 enemmän kuin edellisenä vuonna. Vuodenvaihteessa jo 98,4 % tiineestä karjasta oli synnyttänyt, joten talven vahingot näyttävät jäävän vähäisiksi. Joissakin aimageissa runsaasta lumesta on kuitenkin aiheutunut haittaa.

Luistinrata Suhbaatarin aukiolla

Tänä vuonna Ulaanbaatarin kaupunginhallinto oli “Raikkaan ilman kaupunki” -kampanjan puitteissa rakentanut luistinradan Suhbaatarin aukiolle. Kentän laidalle pystytettiin komea joulukuusi ja siellä pidettiin myös 3D-laseresitys ja konsertteja. Kenttä oli auki aamukymmenestä aina keskiyöhön asti.

Presidentti Battulga Norjassa

Presidentti Kh. Battulga oli Norjassa virallisella valtiovierailulla Davosin tammikuisen talousfoorumin jälkeen. Poliittisten keskustelujen lomassa hän vieraili myös Oslon kulttuurihistorian museossa. Kokoelmissa oli kiinnostavia dokumentteja norjalaiselta tutkijalta Oskar Mamelta. Tämä matkusteli Mongoliassa 1912. Vasta vuonna 2016 Mamen Mongoliassa ottamia valokuvia ja keräämiä matkamuistoja sisältävä jäämistö löydettiin Norjasta pieneltä paikkakunnalta. Osa tästä aineistosta luvattiin luovuttaa Mongoliaan. Samassa yhteydessä presidentti Battulga myönsi Mongolian-tutkijalle

Suhbaatarin luistinrata.

Maria Kartveitille stipendin ja Polartähti-kunniamerkin kansainvälisen Mongolia-järjestön tutkijalle Maria Magdolna Tatarille.

Turistilukuja

Vuonna 2019 Mongolia vastaanotti 577 300 turistia ulkomailta, mikä on 9,1 % enemmän kuin edellisvuonna. Lähes kolmasosa oli kiinalaisia. Venäläisiä oli 23 % ja eteläkorealaisia 16 %. Vuonna 2020 turistien määrän toivotaan nousevan miljoonaan, mutta vallitseva koronavirustilanne varmasti alentaa lukuja.

Uusi museo Tšingis-kaanille

Vuonna 2019 Mongolian hallitus päätti perustaa Tšingis-kaanille uuden museon Ulaanbaatariin. Rakentamiskustannukset varattiin vuosien 2020 - 2021 budjettiin. Peruskivi laskettiin 2.4. ja perustuksiin talletettiin maata pyhästä vuoresta, erilaisia kasveja ja pyhiä esineitä.

Toimenpiteitä koronakriisin torjumiseksi

Pääministeri U. Khurelsukh julkisti 27.3. toimenpidepaketin koronakriisin vuoksi. Päämääränä on väestön suojaaminen koronavirukselta ja taloudellisten vaikutusten minimoiminen.

Lääketieteellisten varusteiden hankintaan on jo myönnetty 17 miljardia tugrikia ja vielä 20 miljardia on varattu samaan tarkoitukseen. Talouden elvyttämiseen hallitus on myöntänyt 5,1 biljoonaa tugrikia. Lisäksi kaikki yritykset vapautetaan 1.4. - 1.10. sosiaalivakuutusmaksuista. Kuuden kuukauden ajan tulee myös helpotuksia tuloverotukseen. Yritykset, joiden liikevaihto on alle 1,5 miljardia tugrikia, vapautetaan samoin puoleksi vuodeksi liikevaihtoverosta. Hallitus maksaa kolmen kuukauden ajan yrityksille 200 000 tugrikia kuukaudessa jokaista työntekijää

kohden, jotta irtisanomisilta vältyttäisiin. Lapsiavustuksia korotetaan kolmena kuukautena 20 000 tugrikista 30 000 tugrikiin. Lisäksi polttoaineen hintaa alennetaan 200 - 300 tugrikia litralta. Sen sijaan pääministeri Khurelsukh ei ainakaan heti hyväksynyt presidentti Battulgan ehdotusta joidenkin budjetoitujen suurprojektien jäädyttämisestä ja parlamenttivaalien siirtämisestä 24.6. jälkeen.

Mongolia on muuten toistaiseksi päässyt aika v ä h ä ll ä korona-tartuntojen suhteen. Ensimmäinen tapaus rekisteröitiin maaliskuun 10. päivänä, ja toukokuun 22. päivään mennessä tartuntoja on ollut yhteensä 141, kaikki ulkoapäin Mongoliaan tulleita. Toistaiseksi ei ole ollut rekisteröityjä kuolintapauksia.

Naadam-juhlallisuudet 2020

Kuten muualla maailmassa niin Mongoliassakin on peruutettu kaikki kevätkauden ja alkukesän juhlat ja festivaalit korona-viruksen takia. Myös uudenvuoden eli tsagaan sarin juhlimista helmikuun lopussa rajoitettiin tänä vuonna. Perinteinen Naadam-festivaali heinäkuun 11. – 13. päivinä kuitenkin pidetään, mutta supistetusti. Kaikille kilpailuihin osallistuville tehdään korona-virustesti. Avajais- ja päätösjuhlallisuuksiin päästetään ainoastaan rajoitettu määrä katsojia. Tapahtumia voi tänä vuonna seurata etupäässä television ja sosiaalisen median kautta.

Pienoismalli tulevasta Tšingis-kaanin museosta.

Antti RuotsAlA

Kongressi keskiajan nomadeista

Mongoleilla ja heidän imperiumillaan, joka eri muodoissaan kesti 1200-luvulta aina 1500-luvulle, on ollut maailmanhistoriallinen merkitys. Silti itse mongolit ovat olleet vain yksi paimentolaisheimo arojen lukemattomien nomadien keskuudessa.

Sofiassa Bulgariassa pidettiin 20.-23.11.2019

Kahdeksas kansainvälinen konferenssi Euraasian arojen historiasta keskiajalla (Eight International Conference on Medieval History of the Eurasian Steppe). Aiheena olivat nomadit ja heidän naapurinsa keskiajalla (Nomads and their Neighbours in the Middle Ages).

Monitieteinen kongressi sai alkunsa unkarilaisen Szegedin yliopiston Keskiajan historian ja Arkeologian laitoksilta vuonna 2004. Viimeksi kongressi on pidetty Kairossa 2011, Moskovassa 2013, taas Szegedissa 2016 ja Shanghaissa 2018. Nyt tapahtumapaikkana oli Sofian St. Kliment Ohridski -yliopisto järjestäjinään tuo yliopisto sekä Bulgarian Tiedeakatemia. Kongressin virallisena kielenä oli englanti. Seuraavan kongressin pitopaikka on Napoli.

Suomessa Euraasian nomadeista tunnetaan yleisesti myöhäisantiikin hunnit, sydänkeskiajan mongolit ja ehkä vielä nykyisen Unkarin alueelle varhaiskeskiajalla saapuneet avaarit. Euraasian Unkarin pustalta Mantšuriaan ulottuvien arojen paimentolaisten maailma on ollut kuitenkin monikielinen ja monimuotoinen. Vaihtelua ja painopistealueiden muutoksia on ollut luonnollisesti runsaasti 1000-vuotisen keskiajan kuluessa. Liittoumia on kukistunut ja uusia valtakeskittymiä on syntynyt.

On luontevaa, että kongressin pitopaikkana oli nimenomaan Bulgaria, sillä bulgarialaisethan (bolgaarit) ovat alkujaan alueelle tunkeutuneita paimentolaisia. Samoin unkarilaiset polveutuvat nykyisen Unkarin alueelle saapuneista madjaaripaimentolaisista. Näillä seuduin väestöryhmät

sekoittuivat ja tulijoiden kieli saavutti valtaaseman. Bulgariassa ja Unkarissa aihepiirin tutkimus on ollut perinteistä ja arvostettua ja kongressin osanottajia olikin eniten juuri näistä kahdesta maasta. Muutoin yli 60 osallistujaa tulivat 17 eri maasta kuten Italiasta, Slovakiasta, Yhdysvalloista, Kanadasta, Venäjältä, Turkista, Kiinasta, Koreasta ja Japanista. Yllättävää on, että Mongoliasta ei saapunut yhtäkään osanottajaa.

Kongressissa käsiteltiin ymmärrettävästi runsaasti varhaisia bolgaareja sekä Bulgarian kuningaskunnan yhteyksiä paimentolaisnaapureihinsa ja myös Bysanttiin, joka tulikin esiin monessa esitelmässä. Erityisesti esillä olivat myös Euraasian läntisiä aroja hallinneet turkinsukuiset kumaanit (lat. Cumanus, turkiksi kiptšak ja venäjäksi polovets). Italialainen Firenzen yli-

opiston professori Lorenzo Pubblici tarkasteli myös näitä kiptšak-paimentolaisia Keynoteluennossaan Asovan meren alueen italialaisten kauppiaiden ja paikallisen väestön suhteista, jotka hän totesi hyvin rauhanomaisiksi. Pubblici viittasi esitelmässään (Experiencing Alterity: Italian Merchants and Local Population in the 14th Century Venetian Azov Sea. Changes and Continuity) useamman kerran paavin lähettilääseen, Franciscus Assisilaisen nuoruudentoveriin Johannes de Plano Carpiniin. Pubblici yllättyi iloisesti, kun esitelmän jälkeen lahjoitin hänelle italiaksi Sami Janssonin ja allekirjoittaneen toimittaman Plano Carpinin matkakertomuksen suomennoksen.1

Mongoleja käsiteltiin monissa unkarilaisten esitelmissä, joissa keskityttiin erityisesti mon-

Kirjoittaja, toinen vasemalta, illallisella bulgarialaisten kollegojen kanssa.

golien Euroopan-hyökkäykseen 1241-1242. Niissä juuri kumaanit muodostivat pääosan mongolien armeijasta. Professori Balázs Nagy Budapestin Keski-Euroopan yliopistosta johtaa tutkimusryhmää, jossa kerätään muun muassa tapaukseen liittyviä lähteitä. Ryhmän kanadalainen jäsen Stephen Pow on editoimassa paavi Innocentius IV:n lähetin dominikaani Simon Saint-Quentinilaisen matkakertomusta vuodelta 1247. Tämän Kaukasiaan suuntautuneen matkan värikäs ja dramaattinen, laaja selonteko on julkaistu aiemmin vain latinan kielellä 1965.2 Nyt se editoidaan uudestaan ja siihen liitetään myös englanninkielinen käännös. Mainittakoon, että tapaamani unkarilaiset tutkijat eivät kiistäneet lainkaan unkarin ja suomen kielen sukulaisuutta.

Kiinalaiset tutkijat, joita oli kongressissa useita, tarkastelivat pitkälti kiinalaisten kontakteja pohjoisiin paimentolaisiin. Nuori Kantonin yliopiston tutkija kertoi kysyessäni, että kiinalaiset ovat aihepiiristä ja yleensäkin historiastaan erittäin kiinnostuneita ja hän saa selvitellä juurta jaksain omia tutkimuksiaan muun muassa maalaissukulaisilleen. Tutustuin avoimiin ja tutkimuksiinsa intohimoisesti suhtautuviin kiinalaisiin hyvin asuessamme samassa hotellissa. Heillä ei ollut tietenkään mitään mongoleja vastaan kansana saati kansakuntana. Keskusteluissamme neljän päivän aikana en halunnut kuitenkaan ottaa esille Kiinan uiguurien saati sisämongolialaisten tilannetta, joka olisi ollut heille varmastikin raskasta.

Itse olin kongressin ainoa niin suomalainen kuin pohjoismaalainenkin osallistuja ja käsittelin

1 Johannes de Plano Carpini, Mongolienhistoria.Matka tartarienmaahanvuosina1245-1247 . Suomennos Sami Jansson. Johdanto, viitteet ja kirjeiden suomennos Antti Ruotsala. Gaudeamus. Helsinki 2003.

2 Simon de Saint-Quentin, HistoiredesTartares.Publiée par Jean Richard. (Documents relatifs a l´Historie des Croisades publiés par l´Académie des Inscriptions et BellesLettres, VIII) Paris 1965.

esitelmässäni (The Franciscans and Conversion of the Mongols in Mongolia and China c. 12451370) fransiskaanien lähetystyötä nykyisen

Mongolian alueella ja mongolivallan alaisessa Yuan-dynastian Kiinassa sekä mongolien mahdollisuutta kristilliseen kääntymykseen. Totesin, että mongolien laajamittainen kääntymys monikulttuurisessa ja -uskontoisessa imperiumissa oli käytännössä mahdotonta. Mongolihallinto jo lainsäädännössään tuki kyllä kaikkia uskontoja ja antoi läntisille lähetystyöntekijöillekin vapaat kädet. Monilla muilla uskonnoilla, erityisesti Tiibetin buddhalaisuudella, oli kuitenkin etulyöntiasema. Katoliset pienenä vähemmistönä joutuivat myös konfliktitilanteeseen kristillisen, ”harhaoppisen” nestoriolaisuuden kanssa, joka oli jo saavuttanut kirkkokuntana kannatusta niin Mongolian alueella kuin Kiinassakin. Menestystä paimentolaislähetystyössään fransiskaanit saavuttivat lähinnä Kiinaan saapuneiden turkinsukuisten onguuttien sekä iranilaisten avaarien keskuudessa. Paikalla olleet kiinalaiset osallistuivat aktiivisesti keskusteluun. Myöhemmin he kertoivat, että jesuiittojen toiminta Kiinassa on tunnettua, mutta varhaisempi fransiskaanien lähetystyö on kiinalaisilta vielä kunnolla kartoittamatta.

Sofian kongressi oli kooltaan juuri sopiva, joten intiimi tunnelma vallitsi. Esitelmät ja keskustelut olivat korkeatasoisia ja innoittuneita ja bulgarialainen vieraanvaraisuus oli läsnä koko ajan. Jokainen kongressipäivä päättyi yhteiseen illalliseen.

Kongressin lopuksi oli järjestetty retki Unescon maailmanperintökohteeseen, 1147 metrin korkeudessa sijaitsevaan Rilan keskiaikaiseen luostariin. Bulgarialainen professori kehotti meitä mukaan lähteviä pukeutumaan lämpimästi. Minuun katsahtaessaan hän totesi kuitenkin huvittuneena, että sinua kylmyys ei varmaankaan erityisemmin haittaa. No, Helsingin talvet eivät ole olleet enää sitä mitä lapsuudessani ja nuoruudessani.

Ronny RönnqVist

Hjalmar Front – Mongolian kävijä japanilaisten palveluksessa

Suomalaisista 1930-luvun Mongolian matkailijoista

Hjalmar Front taitaa olla vähemmän tunnettu. Kuitenkin

Front omistaa toisen osan vuonna 1971 julkaistuista muistelmistaan melkein kokonaan Mongolialle.

Hjalmar Einar Front syntyi 20.8.1900

Sääksjärvellä Mäntsälässä. Nuorena poikana hän liittyi Malmin punakaartiin, ei niinkään poliittisen vakaumuksen takia, vaan pikemminkin nuorukaisen kiinnostuksesta aseisiin. Hän ehti osallistua muutamiin kahakoihin ennen kuin joutui punakaartin rippeitten kanssa pakenemaan Viipurin kautta Pietariin. Siellä Front liittyi nuoreen puna-armeijaan, jonka riveissä osallistui moniin Venäjän sisällissodan yhteenottoihin. Opiskeltuaan Pietarin kansainvälisessä sotakoulussa sekä 1929 -1934 Frunzen sotilasakatemiassa hän valmistui upseeriksi ja palveli erilaisissa enemmän tai vähemmän salaisissa puuhissa, lopuksi majurina tykistössä. Elokuussa 1937 hän sai käskyn siirtyä Ulko-Mongoliaan sijoitettuun 57. Armeijakuntaan kuuluvan 36. Moottoroidun jalkaväkidivisioonan tykistönkomentajaksi. Divisioonan esikunta sijaitsi Sainšand-nimisessä kaupungissa Gobin autiomaan tuntumassa, lähellä Sisä-Mongolian rajaa. Uudessa toimessaan Front matkusti ristiin rastiin Ulko-Mongolian ja Mantšukuon/ Kiinan rajaseuduilla sekä Gobin autiomaassa. Tykistönkomentajatoimensa ohella Frontin tehtävänä oli tutkia maastoa ja mahdollisuuksia toimia moottoroiduilla osastoilla Kiinan ja

Mantšurian vastaisilla rajaseuduilla. Front oli huolellinen tarkkailija ja antoi myöhemmin muistelmissaan paljon arvokasta tietoa sen ajan Mongoliasta, mongolialaisten elämästä ja tavoista. Ilman kommunistista painolastia hän kertoo matkoistaan mongolialaisten parissa, eläimistä, lama-buddhalaisuudesta, luostareista ja väestön uskomuksista.

Vuodenvaihteessa 1937–38 Mongoliaan saakka kulkeutui huhuja Stalinin puhdistuksista, ja Front sai tiedon, että paljon suomalaisiakin oli joutunut terrorin uhreiksi. Myös Frontin ympäriltä alkoi mystisesti kadota henkilöitä. Hän sai vihiä, että salainen palvelu NKVD oli kiinnittänyt myös häneen huomiota. Hänen saksalaiselta kalskahtava nimensä ei tilannetta parantanut. Keväällä 1938 hän alkoi tästä syystä suunnitella pakoa Mongoliasta itään Mantšukuohon. Front antautui toukokuun lopulla raja-asemalla japanilaisille, joille hän oli venäläisenä majurina arvokas saalis. Frontille ehdotettiin, että hän siirtyisi japanilaisten palvelukseen. Hän jakaisi puna-armeijan tuntemustaan sekä toimisi taktiikan ja strategian opettajana Kantō-gunin (Kwantung-armeijan) yleisesikuntaupseereille. Näin Front palveli pian Kantō-gunin tiedustelupalvelua ja jäi Mantšuriaan seitsemäksi vuodeksi.

Uutinen loikkauksista Yomiuri Shimbun-lehdessä 2.7.1938 (vasemmalla Front, oikealla Ljushkov).

Front pystyi ilmoittamaan japanilaisille tarkat tiedot paitsi omasta yksiköstään myös kaikista Ulko-Mongoliaan sijoitetuista neuvostoliittolaisista yksiköistä, niiden aseistuksesta, miesvoimasta, organisaatiosta sekä sijainnista. Lisäksi hän pystyi kertomaan varuskuntien ja lentokenttien sijainnista. Kantō-gunin päämaja sijaitsi Shinkyossa (Hsinking, nykyään Changchun), ja oletettavasti hän työskenteli pääasiallisesti siellä operatiivisissa tehtävissä päämajan 1. osastolla. Päämajan 2. osaston tehtävänä oli tiedustelu, tarkemmin sanottuna radiotiedustelu ja siepattujen viestien avaus, mihin toimintaan Front myös osallistui.

Pari viikkoa Frontin loikkauksen jälkeen Mantšukuohon loikkasi myös toinen punaarmeijan korkea upseeri, nimittäin kolmannen luokan NKVD-komissaari (vastaa kenraalimajuria) Genrih Samoilovitš Ljuškov. Tämä toimi tuolloin koko Venäjän Kaukoidän NKVD- ja Tšeka-päällikkönä. Ljuškovilla oli arvokkaita tietoja etenkin NKVD:n toiminnasta Kaukoidässä sekä puna-armeijan käyttämistä koodeista ja etenkin Stalinin sisäpiirin toiminnasta. Korkeasta asemastaan huolimatta Ljuškov ei kuitenkaan ollut erityisen perehtynyt operatiivisiin asioihin, toisin kuin Front. Näin ollen japanilaiset luottivat puhtaasti sotilaallisissa asioissa enemmän Frontiin. Japanin sotaonni kääntyi kuitenkin vuosien 1944 - 45 vaihteessa. Maaliskuussa 1945 Front sai käskyn analysoida eri vaihtoehtoja siltä varalta, että puna-armeija hyökkää Kantō-gunin kimppuun Mantšukuossa. Front päätteli, että hyökkäystä voidaan odottaa jo elokuun alussa 1945. Suurin osa Japanin tiedusteluyhteisöstä oli kuitenkin sitä mieltä, että hyökkäys alkaisi aikaisintaan syyskuussa. Elokuun 9. päivänä

1945 Neuvostoliitto sitten hyökkäsi valta-

valla keskityksellä numeerisesti suuren, mutta käytännössä varsin heikon Kantō-gunin kimppuun. Front kertoo kirjassaan, miten hän Venäjän hyökkäyksen jälkeen sai käskyn siirtyä vaimoineen kenttäesikunnan uuteen päämajaan. Se oli hyökkäystä ennakoiden siirretty Tonghuan kaupunkiin lähelle Korean rajaa. Sinne siirtyi myös Mantšukuon keisari Pu Yi .

Front kuittaa muistelmissaan Mantšukuossa viettämänsä seitsemän vuotta vain kymmenellä sivulla. Kirja päättyy sanoihin: ”Sain hankituksi auton ja lähdin kohti etelää, kohti tuntematonta tulevaisuutta”. Miten sitten Hjalmar Front päätyi Ruotsiin, missä hän kuoli 1970, on mysteeri. Sodan jälkeen Front kävi ainakin kerran Suomessa ja tapasi silloin Suomen sodanaikaisen Japanin lähettilään K.G. Idmanin tämän kesäasunnolla Teiskossa vuonna 1952. Mikäli lukija haluaa tutustua lähemmin Hjalmar Frontin toimintaan Mantšukuossa, niin kirjoittajan pitkä, moniin lähteisiin perustuva artikkeli Hjalmar Front – suomalainen keisarillisen Japanin armeijan palveluksessa löytyy Sotilasperinteen Seuran tämän vuoden alussa julkaistusta teoksesta Tahtoa ja Terästä. Näkökulmia sotilasperinteeseen IV, Helsinki 2020.

Hjalmar Front itse kirjoitti muistelmansa kahdessa osassa: Kremlin kiertolaiset, (Forssa 1970) sekä Neuvostokomennuksella Siperiassa (Porvoo 1971). Näistä siis jälkimmäinen osa käsittelee hänen toimintansa Mongoliassa. Molemmat kirjat ovat satunnaisesti saatavissa alan antikvariaateista. Frontin Mongolian osuudesta Harry Halén on kirjoittanut englanninkielisen artikkelin Major Hjalmar Front in Mongolia and Manchukuo, 1937-1938, joka löytyy netistä osoitteella: http://www.iacd.or.kr/pdf/ journal/02/2-05.pdf

Suomen kurkkulaulajat ry. onnittelee 50-vuotista

Suomi-Mongolia -Seuraa