Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_1_2018

JÄSENLEHTI 1/2018

Suomi – Mongolia-Seura ry.

SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN VUOSIKOKOUS 2018

Aika: 16.5.2018 klo 18.00

Paikka: Uudenmaankatu 31 F 25, Helsinki (Jertta Ratia-Kähönen,) 1. krs pihan puolella.

Jollei ovikoodi tiedossa soittakaa numeroon 040 5929 177)

ESITYSLISTA

1. Kokouksen avaus

2. Kokouksen järjestäytyminen: valitaan

• puheenjohtaja

• kokouksen sihteeri

• kaksi pöytäkirjan tarkastajaa

• kaksi ääntenlaskijaa

3. Kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen

4. Esityslistan hyväksyminen kokouksen työjärjestykseksi

5. Yhdistyksen vuoden 2017 vuosikertomuksen hyväksyminen

6. Yhdistyksen vuoden 2017 tilien ja toiminnantarkastajan lausunnon esittäminen. Tilinpäätöksen hyväksyminen sekä tili- ja vastuuvapauden myöntäminen johtokunnalle ja taloudenhoitajalle

7. Jäsenmaksun suuruudesta sekä jäsenmaksun maksuajasta päättäminen

8. Toimintasuunnitelman ja talousarvion hyväksyminen vuodelle 2018

9. Johtokunnan jäsenten valitseminen.

10. Yhdistyksen toiminnantarkastajan ja hänen varamiehensä valinta vuoden 2018 tilejä ja hallintoa tarkastamaan

11. Muut johtokunnan tai jäsenten esittämät asiat

12. Kokouksen päättäminen

Sisällysluettelo

Suomi – Mongolia-Seura ry.

c/o Ronny Rönnqvist, Lansantie 23a A 10

02630 ESPOO

jäsenmaksu 15 €, yhteisöjäseniltä 35 €

FI09 5780 0720 3585 35

www.facebook.com/suomimongolia

Saatteeksi

Tämä lehti on omistettu Gustaf John Ramstedtille (1873-1950), kielitieteilijälle, tutkimusmatkailijalle ja diplomaatille. Se alkaa kolmella hänestä kertovalla kirjoituksella. Erityisen ajankohtainen G.J. Ramstedt on kuluvan vuoden DocPoint -festivaaleilla ensi-iltansa saaneen suomalaisen dokumentin ansiosta. Kirjoittaessani arviota tuosta dokumentista muistin, että kirjahyllyssäni on Ramstedtin suomentamien japanilaisten haiku- ja tankarunojen kokoelma Japanilaisia runoja (WSOY. Porvoo 1953.)

Sen nimiölehdellä isäni onnittelee äitiäni tämän syntymäpäivänä 1953. Äitini täytti tuolloin 23 vuotta, kun taas isäni oli 28-vuotias. Molemmat ovat jo edesmenneet. Suomenruotsalaisen Ramstedtin hienot käännökset osoittavat kielellistä taituruutta, herkkyyttä ja keskittyneisyyttä myös suomeksi. Eipä ihme, että hän on erityisesti mongolistina, mutta myös monissa muissa kielissä, Suomen kansainvälisesti kaikkien aikojen tunnetuimpia kieltentutkijoita. Edelleen hänen kaksi matkakirjaansa on käännetty lukuisille kielille.

Tässä numerossa on taas uusi kirjoittaja: Helsingin yliopistossa altailaista kielentutkimusta opiskeleva Dongning Zhang Kiinan Sisä-Mongoliasta. Ehkä hänestä tulee jatkossa Kiinan kirjeenvaihtajamme. Ilokseni voin myös kertoa, että lähikuukausina julkistetaan Kansanmusiikkilehden päätoimittajan ja lehtemme mainion taittajan Sauli Heikkilän vetävästi kirjoittama tietokirja keski-aasialaisesta, erityisesti tuvalaisesta ja mongolialaisesta, kurkkulaulusta. (Olen lukenut käsikirjoituksen). Kirjassa selvitetään muun muassa kurkkulaulun historiaa (myös Suomessa), levinneisyyttä ja eri muotoja. Siihen sisältyy myös matkakertomus ja opetusosio, jonka avulla jokainen voi kouluttaa kurkkuaan tätä kiehtovaa laulutapaa varten. Syksyn jäsenlehdessämme julkaistaan luonnollisesti kirjasta arvio, jonka kirjoittaa alan asiantuntija.

Suomi-Mongolia-Seura ry:n puolesta

Muista maksaa jäsenmaksusi 2018

Vuoden 2018 jäsenmaksutiedot

Jäsenmaksu: 15 euroa vuodessa

Tilinumero:

FI09 5780 0720 3585 35

Saaja: Suomi-Mongolia-Seura ry.

Viitenumero: 2118

Huom! Viestiin maksajan nimi ja osoite

Antti RuotsAlA

G.J. Ramstedtin maailma – uusi dokumenttielokuva

Savoy-teatterissa Helsingin DocPoint-festivaaleilla sai 30.1.2018 ensi-iltansa Martti Kaartisen ja Niklas Kullströmin ohjaama ja jälkimmäisen tuottama dokumenttielokuva G.J. Ramstedtin maailma. Näin sen DocPointin toisessa esityksessä 2.2. Kiasma-teatterissa ja koska minulla ei ole siitä tallennetta, perustuu arvioni vain yhteen katsomiskokemukseen. Ilahduttavasti molemmat esitykset olivat lähes loppuunmyytyjä, mikä kertonee, että seuramme toimiala herättää kiinnostusta.

Gustaf John Ramstedt (1873-1950) oli kielitieteilijä, vertailevan altailaisen kielentutkimuksen uranuurtaja ja modernin mongolistiikan perustaja. Hän väitteli 1902 saksaksi halha-mongolin puhekielen verbiopista ja 1917 hänestä tuli Helsingin yliopiston altailaisen kielentutkimuksen professori. Venäjän vallan aikana hän teki seitsemän tutkimusmatkaa Siperiaan, KeskiAasiaan ja Mongoliaan. Matkoiltaan keräämänsä kielitieteellisen ja folkloristisen aineiston pohjalta Ramstedt julkaisi lukuisia tutkimuksia, mutta aineisto on niin runsas, että monet tutkijat ovat julkaisseet merkittäviä osia siitä hänen kuolemansa jälkeen. Suomessa Ramstedtia ei enää juurikaan tunneta akateemisten piirien ulkopuolella, mutta kansainvälisesti hän on erittäin arvostettu. Mongoliassa hänen nimensä tietää moni kadunmieskin. Myös Koreassa hän on erittäin tunnettu. Ramstedt nimittäin julkaisi vuonna 1939 korean kielen kieliopin, josta tuli kirjoitetun korean kielen vakiinnuttaja.

Suomen itsenäistyttyä Ramstedt velvoitettiin vuonna 1919 diplomaatiksi, Suomen Japanin,

Kiinan ja Siamin (nyk. Thaimaa) asiainhoitajaksi asemapaikkanaan Tokio. Tehtävässään Ramstedtia auttoi suuresti, että hän oppi nopeasti japanin kielen. Ehkä Ramstedtin vaatimaton tausta tammisaarelaisen konemestarin poikana auttoi häntä tulemaan hyvin toimeen niin paimentolaisten kuin diplomaattienkin parissa. Hänen matkakirjoistaan ilmenee myös hänen

Antti RuotsAlA

humoristinen asenteensa. Hän osasi todellakin nauraa myös itselleen.

Dokumentti kuvaa G.J. Ramstedtin elämänkaarta erityisesti Mongoliassa ja Japanissa, mutta välillä vieraillaan myös Koreassa ja Kiinassa. Elokuvan kuvamaailma edustaa täysin nykyaikaa, kun taas kertojan lukema teksti on menneisyydestä eli Ramstedtin matkakirjoista

Seitsemän retkeä itään (1944) ja Lähettiläänä Nipponissa (1950). Ne ovat lajissaan klassikkoja, aivan valloittavia kerronnaltaan ja antropologisesti kiehtovia. Niistä on otettu Suomessa useita painoksia ja ne on käännetty monille kielille, tietenkin muun muassa mongoliksi, koreaksi ja japaniksi. Tässä yhteydessä on mainittava

Ramstedtin yhdellä matkalla mukana olleen arkeologin, sittemmin myös kirjailijan Sakari

Pälsin eloisa Mongolian valkoiset arot (1949).

Elokuvassa ei ole siis lainkaan mustavalkoista dokumenttiaineistoa ja Ramstedtin valokuvakin on vasta lopputekstien yhteydessä. Jos katsoja on odottanut nimenomaan dokumenttia Ramstedtista, hän saattaa pettyä. Kyse on kuitenkin enemmän taidedokumentista, jossa pohditaan nykymaailman ja Ramstedtin edustaman menneisyyden välistä suhdetta. Tätä korostaa myös musiikki. Dokumentissa ei ole mongolialaista kurkkulaulua saati japanilaista koto-musiikkia, vaan muun muassa mongolialaista rappia ja japanilaista populaarimusiikkia. Enin osa musiikista on kuitenkin suomalaisen Rasmus Hedlundin säveltämää elektronista musiikkia, jonka nykyaikaisuus korostaa entistä enemmän irtiottoa menneestä maailmasta. Väliin se yhdistyy kiinnostavasti kuvausmatkoilta tallennettuun äänimaisemaan. (Mainittakoon, että musiikki kuten muukin ääni oli aivan liian kovalla katsomassani esityksessä ja kuulemma myös Savoyssa, mutta tämähän on yleinen riesa nykyisessä elokuvakulttuurissamme.)

Dokumentissa ilmenee tekijöiden modernisaation, kaupungistumisen ja nykyisen elämän-

tavan, kritiikki. Se näkyy nostalgisoivasti ja ehkä hieman kliseisestikin Mongoliassa rappeutuvina neuvostoajan rauniotaloina ja Japanin kohdalla maanisena videopelien pelaamisena sekä minikokoisina asuntoina. Dokumentissa esiintyy myös japanilainen prostituoitu, joka loppukeskustelussa toisen ohjaajan mukaan ilmensi Ramstedtin pitkää eroa vaimostaan. Enin osa ihmisistä on kuitenkin kaikkialla elänyt ja elää edelleen arkista, proosallista elämäänsä, ja myös menneisyydessä on ollut omat kielteiset ilmiönsä. Tämä kaikki on tietenkin ohjaajien taiteellis-maailmankatsomuksellista valintaa, jonka kanssa katsojan on käytävä dialogia.

Dokumentti on kokoillan elokuvan mittainen eli 86 minuuttia. Voimakkaat, kauniit kuvat ja tyylikäs leikkaus saavat kuitenkin muutkin kuin asianharrastajat seuraamaan sitä intensiivisesti alusta loppuun. Ajallisesti, maantieteellisesti ja Ramstedtin tekstiä yhdistellen rakenteellisesti näin laajan ja monimutkaisen kokonaisuuden hallinta ei ole ollut tekijöille varmastikaan helppoa ja siinä mielessä lopputulos on kunnioitettava. Jokaisen seuramme jäsenen ja Mongolianystävän on syytä katsoa tämä dokumentti, joka päättyy kauniisti Ramstedtin todetessa:

G.J. Ramstedt ja hänen oppaansa 1909.

Sakari Pälsi

”Parhaiten olen viihtynyt Mongoliassa. Muualla maailmassa tuskin tapaa sellaista rauhaa ja ystävällisyyttä, niin hyviä ihmisiä. Jos arolla ratsastaessa näkee muukalaisen, on tapana astua alas hevosen selästä ja odottaa häntä. Kohtaaminen on sydämellinen. Puolen tunnin kohtelias keskustelu säästä, terveydestä ja matkan suunnasta edeltää varsinaista asiaa.

Onko toinen kenties jotenkin avun tarpeessa?

Onko hevonen terve, satula kunnossa? Kaikki niin kuin pitääkin?” (ks. Halén, 329.)

Kirjallisuutta:

Ramstedt, G.J., Seitsemän retkeä itään 1898-1912.

WSOY. Porvoo 1944.

Ramstedt, G.J., Lähettiläänä Nipponissa: muistelmia vuosilta 1919-1929. WSOY. Porvoo 1950.

Bengelsdorff, Anna Lena, En mongolskjäl i professorsrock. Gustav John Ramstedt. Proclio. Ekenäs 2017.

Forsius, Arno, G.J. Ramstedt (1873-1950) – kielentutkija, tutkimusmatkailija, kirjailija

http://www.saunalahti.fi/arnoldus/ramstedthtml

Halén, Harry, Biliktu Bakshi. The Knowledgeable Teacher.

G.J. Ramstedt’s Career as a Scholar. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia; vol. 229. Helsinki 1998.

Pälsi, Sakari, Valkoiset arot: muistoja Mongolian matkalta Otava. Helsinki 1949.

G.J. Ramstedt ja Sakari Pälsi tarinoivat Mongolian-matkastaan radiolähetyksessä vuonna 1948.

Toinen näkökulma

Ramstedt-dokumenttiin

Tiistaina 30.1.2018 oli odotettu G.J. Ramstedtista tehdyn elokuvan G.J. Ramstedtin maailma ensi-esitys Savoy-teatterissa. Esitys kuului DocPoint 2018 -festivaalin ohjelmaan. Elokuvasali oli melkein täynnä ja joukossa näkyi monta tuttua kasvoa, sekä Mongolian että Japanin harrastajia.

Läsnä olivat myös elokuvan ohjaaja-tuottaja-duo Niklas Kullström ja Martti Kaartinen sekä joitakin elokuvan valmistukseen osallistuneita avainhenkilöitä. Odotukset siis olivat suuret.

Dokumentiksi elokuva on harvinaisen pitkä, 86 minuuttia, ja sen ilmoitettu tarkoitus on kertoa Ramstedtista ja hänen tutkimusmatkoistaan Mongoliassa sekä hänen diplomaattiurastaan Japanissa. Tämä on toteutettu niin, että kertoja lukee otteita Ramstedtin kirjoista samalla kun näytetään kuvia nyky-Mongoliasta ja Japanista. Muutama syrjähyppy tehdään myös Koreaan ja Kiinaan.

Jos mainitaan elokuvan hyviä puolia, niin siinä on kauniita ja välillä mielenkiintoisia kuvauksia asianomaisista maista. Välillä kuitenkin tuntuu, että kuvaaja on, varsinkin Mongoliasta, hakenut enimmäkseen ränsistyneitä paikkoja ja syrjäkatuja kuvauskohteiksi. Nykyajan tyylin mukaan kuvat vaihtuvat usein ilman loogista selitystä. Kerronta saa harvoin tukea kuvista, tekstit ja kuvat eivät kohtaa. Kun tähän lisätään kovavolyymistä sähköistä musiikkia, niin lopputulos on kyllä kaukana Ramstedtin maailmasta. Kerronnassa yritetään myös käydä läpi Mongolian silloista historiaa, puristuksessa Kiinan ja Venäjän välillä. Mongolian historiaa tuntemattomalle tämä saattaa jäädä hieman epäselväksi, vaikka tarkoitus on hyvä. Hieman merkillistä on myös, että päähenkilöstä näytetään

yksi ainoa kuva aivan elokuvan lopussa. Kyllä niitä olisi saanut olla enemmänkin.

Japanin kohdalla tilanne on hieman samanlainen. Kerrotaan kyllä esimerkiksi Ramstedtin liikkumisesta diplomaattipiireissä ja hänen kielitaidostaan (mikä muuten on hieman kiistelty asia), mutta kuvat eivät aina tue kerrontaa vaan hapuilevat motiivista toiseen. Jokin asiaan täysin kuulumaton seksikohtauskin on saatu mukaan.

Tuntuu siltä, että tekijät ovat päättäneet tehdä enemmän taide-elokuvaa kuin Ramstedtiin liittyvän kuvauksen. Tähän viittasivat elokuvan tekijöitten vastaukset yleisön kysymyksiin elokuvan jälkeen. Tällainen moderni ote kenties miellyttää nuorempia elokuvankävijöitä. On tietenkin hienoa että Ramstedt tällä tavalla nostetaan esille unohduksesta, mutta ei tämä elokuva nyt, kerronnastaan huolimatta, hirveästi Ramstedtin maailmasta kerro. Elokuva on pikemminkin kertomus nyky-Mongoliasta ja -Japanista, joka olisi toiminut hyvin ilman Ramstedtiakin. Olisi kyllä toivonut, että aiheesta olisi tehty hieman täysipainoisempi elokuva.

Ronny Rönnqvist

Ny bok om Ramstedt

Den minnesgoda läsaren erinrar sig måhända att ett välkommet monument över språkforskaren och diplomaten Gustaf John Ramstedt (1873-1950) avtäcktes i hans födelsestad Ekenäs i maj 2015 (se SMS-tidningen 2/2015). Ramstedt är vida känd i språkforskarkretsar och bland mongolister och japanologer. Men bland den stora allmänheten är denna finländska storman numera rätt så okänd. Därför är det välkommet att nyligen en ny bok om Ramstedt har publicerats: En mongolsjäl i professorsrock. Gustaf John Ramstedt (Proclio 2017), skriven av Anna Lena Bengelsdorff. Med sina 200 sidor är denna bok avsedd för den stora allmänheten. Det oöverträffade standardverket om Ramstedt är fortfarande Harry Haléns digra biografi Biliktu Bakshi. The Knowledgeable Teacher. G.J. Ramstedt’s Career as a Scholar.

Men hur kommer det sig att Anna Lena Bengelsdorff har tagit sig för att skriva denna bok? Förklaringen är att Anna Lena och CarlErik Bengelsdorff år 1965 köpte Kila Gård, belägen mellan Ekenäs och Hangö i Tenala (Öby), av Ramstedts döttrar Elma Tsetsek Järnefält och Sedkil Alisa Wahlroos. Kila gård inköptes nämligen år 1926 av Ramstedt och han bodde för det mesta där till sin död år 1950. Därefter beboddes gården av hustrun Ida Ramstedt till hennes död 1962, varefter husen några år stått tomma innan gården såldes åt Bengelssdorff. Det är klart att en sådan gård törstar efter att få berätta mera om sin tidigare ägare och Anna Lena Bengelsdorff, historielärare och författare av ett flertala böcker, började så småningom samla material om Gustaf Ramstedt.

Boken beskriver naturligtvis de stora dragen av Ramstedts livsgärning: de strapatsrika forskningsresorna till Mongoliet och till delar av östra Ryssland, bearbetandet av det digra forskningsmaterialet, hans karriär som lärare samt sist men inte minst

Ronny Rönnqvist

diplomatåren i Japan. Det mesta av detta är känt genom Ramstedts egna memoarer Sju resor i östern / Seitsemän matkaa itään och Lähettiläänä Nipponissa, samt ovannämnda biografi skriven av Harry Halén. Dock innehåller boken även intressanta uppgifter om Ramstedts kontakter till exempel med Yanagita Kunio och Ichikawa Hikotaro och hans hustru Kayoko i Japan. Även Ramstedts mecenat Otto Donner och hans son Kai får välbehövligt utrymme i boken. Det nya är väl de många citaten ur Ramstedts brevväxling, främst med hustrun Ida, som ju blev kvar i Finland och skötte om Kila gård tills Ramstedt återvände från Tokyo år 1929. Genom denna breväxling får läsaren en personligare bild av Ramstedt och hans drömmar om att i lugn och ro få sköta om trädgården på Kila gård. Han närde i detta fall tankar på en nära nog fullkomlig autarki – att leva på det han skulle odla på gården, som hade både kor och annan boskap. Så blev det också till en del, men krigen satte till en viss mån käppar i hjulen. Ramstedts forskaruppgifter och många föredrag med mera tog också ut sin tid. Allt detta och flera exempel till ger en bild av en enastående forskare som till sin natur var anspråkslös och städse hjälpsam mot andra.

Boken har en trevlig layout med föredömliga kartor över Ramstedts forskningsfärder. Den innehåller även en del tidigare opublicerade fotografier av familjen Ramstedt och livet på Kila gård.

Ramstedt-böcker.

ZhAng

Inner Mongolia, the Altaic Studies, and the Globe

HOHHOT

Although I was born in northern China, I have only been to Hohhot, the capital of Inner Mongolia, for two times. Hohhot was a city of diversity, not only Chinese or Mongolian, but also Manchu, Tibetans as well as the Chinese Muslim Hui People lived here for generations. These different ethnic groups made the skyline of the city so marvelous, where atop stood the Evergreen Tumulus of Wang Zhaojun. In my

both visits to Hohhot, I climbed the tumulus to sing the same Requiem, to Zhaojun.

Zhaojun was one of the most beautiful woman in the Chinese History, but her story was sad: young was she her family in poverty sent her to the court as a courtesan. She had no money to bribe the painter who painted for her to let her be known and chosen by the emperor as a queen. She was thus rendered as ‘the ugliest girl’ in the royal court, hence a perfect choice for the northern neighbors

Dongning

Sisä-Mongolian pääkaupungin Hohhotin keskusaukio.

thought-to-be the ancestors of the Mongolian who kept demanding a ‘beautiful Chinese Princess’ to serve as the Khan’s concubine. But soon her beauty was revealed to everyone, the emperor had no choice but keeping his promise to set her apart towards north. But then the furious emperor killed this greedy painter for his huge misbehavior.

Zhaojun was not the only Chinese who was sent outside the Great Wall for peace. While just like Zhaojun threw herself into the Black River after refusing to be married with her dead husband’s son, those souls’ fates were bitter and harsh. In that case, the tumulus of Zhaojun was not only a memorial for her, but for all of those with misfortune. As in the Requiem author Qu Yuan wrote: ‘oh soul! Thy shall be back, and not have stopped towards the north; where roads were piled with layers of ice, and for thousand miles snow covered the soil!’

HELSINKI

I started to learn Altaic Studies in University of Helsinki since 2016, and have been outside the Great Wall for about two years. Helsinki was indeed covered by ice and snow during winter just like Qu Yuan narrated, however, I seldom felt as lonely and hopeless as Zhaojun did. In the contrary, winters were quite warm in Helsinki, either because of the highly effective indoor heating system, or the people around me have brought their kind-hearted warmth to me.

People always asked me ‘why Helsinki?’ and my answer was always ‘I am major in Altaic Studies, which was unique in Helsinki’ with some proud. Altaic studies contained a large scale, homed of any japanologists, koreanologists, sinologist, mongolists, turkologists, uralists or finno-ugrists. In each year the Altaic Studies community of the University of Helsinki

Professori Toba Baikal ja opiskelija Dongning Zhang Sisä-Mongoliasta Helsingin yliopiston vieraina.

welcomes specialists from every of the subjects above, commencing mutual research projects and teaching the corresponsive students.

Prof. Toba Baikal came from Obirin University of Tokyo by September of 2017. He was born in Inner Mongolia and have a rich knowledge of culture and history of Mongolia. He decided to instruct reading The Secret History of the Mongols with several students and me, based on a Classical Chinese transcription of its origin Middle Mongol. Fortunately, we had a copy stored in Kansalliskirjasto of the University of Helsinki. This history book was full of secret passages and hidden clues, as the beginning of the Mongols was unclear and had been rewritten several times by the requirements of victorious khans. For several times in winter we braved the ice and snow in our ways to gather up in the Kansalliskirjasto, read and interpret the early life of Genghis Khan. The Khan made unbelievable efforts to struggle his early life. Such his spirit was taken by us to brave the difficulties for approaching a final stop. We shared the tears when young Genghis Khan got to know his father had been murdered, and understood it could not be harsher to live without a fully grown-up man on the steppes, but young Genghis Khan did make his family survive. As he could reach such a greatness after so many challenges in an early life, cannot we?

HUNGARY

‘Genghis Khan and his decedents’ achievements were harnessed from the other people’s nightmares’, an old Hungarian man working for the local folklore museum told me in German when I travelled to Budapest and wandered on the bridge of Margaret, looking down upon the massive greens of the Margit-sziget. He successfully drew my attention and continued to say that even though the last destruction of the buildings in this island was made by the

Ottoman-Turkish army, the Mongol Invasion during the 13th century was believed to have done an even more massive destruction to this island.

This reminded me the last few chapters of the secret history, which were added by several Mongol and Uyghur historians after the original authors of this book. They wrote the last few conquests of the decedents of Genghis Khan, including Batu, Hülegü as well as other sons and grandsons. Today these Mongol Khans’ courage and great achievements were memorized by the young generations of Hohhot or Ulaanbaatar, but for the decedents of the suffering Europeans, the name of ‘Mongols’ indicates blood and fire more than anything else. Those being memorized were hatred, and those who were hatred being memorized, this matter happens everywhere in the world, not only in Budapest and Hohhot.

THE HOLY MOUNTAIN

When compared with the devastating Black Death, the suffers of Magyars were not that tremendous. It was believed by some historians that during the Siege of Kaffa by the Mongol invaders, that the dead bodies were used as ammunition of the trebuchets, thrown into the walled city, thus bring the Black Death to Europe. Third part of European population dead in this catastrophe. The power of God urging by the Catholic Church showed not much power in this plague, that the authority of the Church was doubted, with this skeptic spirit that the human-being was brought into Renaissance, then Enlightenment, finally our modern culture.

I have imagined if there were no Black Death, how would the world look like. My visit to the Mount Athos, the holy site of Orthodox, seemed to give me some answer. This sacred place has not been much influenced by the

secular world outside. The lives of the residents were simple and routine. Every morning people get up to pray in a well decorated church, under the Byzantine style mosaic and fresco. After a gathered breakfast in the refectory, they would not stop praying or doing daily labor until the rest of the day fade into twilight, then gathered up again for the second meal, pray until the next dawn.

Compared with our modern new world, life in the Holy Mountain was simple and sustainable, food was delicate and healthy, everyone seemed satisfied. In winter, the ice and snow might influence their lives a bit, but the best thing is, it was not even possible to hate anyone there, and of course they were hatred by no one. I wonder how much the world in the Dark Age looked alike the Holy Mountain, where there were without Renaissance, however, here was the closest one in our planet to advise my imagination above.

I believe each one may have his or her own judgement, that whether life in Mount Athos or outside looks better, nevertheless, the willingness of pursuing knowledge and exploring a new field have brought me here, the Holy Mountain, to spare me a possibility to determine so. I think that is probably the meaning of my Altaic Studies, and why I am so motivated to explore our globe.

I wrote the last few words in the Holy Skete of St Anna. The monks and priests of Orthodox were gathered up again to pray for world peace before the sun arise. While I should go back to the secular world, continue reading the Secret History, wait for the arrival of Summer in Helsinki. In summer, I shall come back to the Evergreen Tumulus of Zhaojun, and tell her what I have found. Since we have long times not seen each other.

Athos-vuori

Akateemikko Rinchenin kirjanenmielenkiintoisia kertomuksia

Pääsiäispyhinä silmäilin hieman kirjahyllymme Mongolia-kokoelmaa (n. kolme hyllymetriä) ja poimin sieltä muutaman ohuen kirjasen unohdettujen kirjojen seasta. Kiinnitin huomioni erääseen näistä kirjosta ja mietin olinko sitä koskaan lukenut. Ei tuntunut tutulta, joten valitsin sen iltalukemiseksi. Vaatimattoman näköisen kirjasen dramaattisen punaisen kanteen oli piirretty mongolialainen ylhäisönaishahmo vanhassa kiinalaistyyppisessä asussa. Kirja nimi on Lady Anu ja sen kirjoittaja B. Rinchen. Kirjanen on englanninkielinen käännös ja painettu Ulaanbaatarissa vuonna 1980.

Kirjoittaja Byambyn Rintchen (19051977) oli tietenkin minulle tuttu entuudestaan. Hän on eräs Mongolian rakastetuimmista kirjoittajista, joka on kirjoittanut suuren määrän kertomuksia Mongolian historiasta. Häntä pidetään yhdessä Dashdorji Natsagdorjinin (1906-1937) kanssa modernin mongolialaisen kirjallisuuden perustajana. Lisäksi hän toimi kääntäjänä sekä Mongolian kielen ja mongolialaisten tapojen ja uskontojen tutkijana. Mutta häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, etten ennen tätä ollut lukenut yhtään hänen teoksistaan.

Rinchen syntyi vuonna 1905 lähellä Kjahtan kaupunkia Pohjois-Mongoliassa. Perhetaustaltaan hän oli Khubilai-kaanin kautta Tšingiskaanin suora jälkeläinen. Koulussa hän luki sekä mongolin, venäjän että mantšun kieltä ja toimi alussa muun muassa tulkkina. Opiskeltuaan vuosina 1923-1924 Verkhneudinskin pedagogisessa instituutissa hänet vuonna 1924 valtion toimesta lähetettiin Leningradiin, jossa hän opiskeli Leningradin itämaisten kielten instituutissa, kuuluisten venäläisten orientalistien oppilaana. Sekaantumatta politiikkaan hän Stalinin ajan myrskyisinä aikoina pystyi

jatkamaan tiedemiehen uraansa. Rinchen oli sikäli harvinainen mongolialainen oppinut, että hänellä oli myös vankka kansainvälinen tausta. Hän oli 1930-luvulla yhteydessä myös

G.J. Ramstedtiin, jolloin he kirjeitse keskustelivat muun muassa latinalaisen aakkoston käyttöönotosta mongolin kielessä ja siihen liittyvistä ongelmista. Rinchen myös halusi tilata tieteellisiä kirjoja Suomesta Ramstedtin välityksellä. Ilmeisesti hän ja Ramstedt eivät kuitenkaan koskaan tavanneet kasvokkain.

Ronny Rönnqvist

Byambyn Rinchen

Vuonna 1956 Rinchen tohtoroi kielitieteessä Budapestin Eötvös Loránd -yliopistossa. Elinaikanaan Rintchen julkaisi suuren määrän tutkimuksia ja yleisluontoisempaa kirjallisuutta eri aloilta. Kääntäjänä hän hallitsi venäjän, mantšun, ranskan, englannin, kiinan, puolan, tsekin, saksan sekä esperanton kielet. Hän on kääntänyt mongoliksi 240 teosta näistä mainituista kieliryhmistä kuten Majakovskia, Maupassantia ja Hikmetiä. Lyhyesti sanottuna Rinchen siis oli mongolialainen polyglotti. Rinchenin muistoksi on pystytetty patsas Ulaanbaatarin kansalliskirjaston eteen, samaan paikkaan jossa ennen vanhaan oli Stalinin patsas, jonka seikkailuista kerrotaan tämän lehden Saksittua -osiossa.

Alussa mainittu kirjanen sisältää kuusi Rintchenin rakastetuimmista novelleista: Lady Anu (Anu hatun), Letter of Betrayal (Nuucyg zadruulsan zahia), Bunia a Parachutist (Shüherch Buniya), The Hand, When the time comes, Bride flowers (Berceceg).

Näistä kertomuksista ensimmäinen ja toinen sijoittuvat Kiinan keisari Kangxin aikaan (16541722) ja kertovat mongolialaisten taistelusta mantšu-sortajiaan vastaan. Lady Anu käsittelee mongolialaisista sankaripäälliköistä neljän oiraatti-klaanin johtajaa Galdan Boshgutu -kaania (1644-1697) ja hänen vaimoaan Anuhatunia, joka tarinan loppupuolella kokee sankarikuoleman pelastaakseen Galdanin johtamat joukot tuhoutumiselta. Letter of Betrayal on samankaltainen sankaritarina Gulugdei-batorin pojasta Shunnusta, joka mantšu-kenraali Fun käskystä joutuu mestaamaan vanhempiaan ja sisariaan pelastaakseen sukunsa kokonaan tuhoutumasta. Kun luin tarinan, tuli mieleeni kuinka lähellä se on vastaavanlaisia vanhoja japanilaisia sankaritarinoita. Niissä sankari joutuu usein kamppailemaan girin (velvollisuus)

ja ninjon (inhimilliset tunteet) välillä. Bunia a Parachutist on tragikoominen tarina nuoresta munkkiharjoittelijasta, joka rakentamallaan liitolaskuvarjolla hyppää korkealta temppelin katolta. Tästä eivät luostarin lamat pidä ja tarina päättyy Bunian kuolemaan. The Hand on liikuttava tarina suuresta mongolialaisesta lamasta ja taiteilijasta Undur Zanabazarista (1. Jebtsundamba khutukhtu, k. 1723) ja hänen vaimostaan, jonka muistoksi Zanabazar muovailee boddhisattva Taraa esittävän pronssisen patsaan, minkä mestariteoksen kasvot ovat hänen edesmenneen vaimonsa kaltaiset. Bride Flowers on pitkä runo joka kertoo erään neitosen kaipuusta soturina kaukaisissa maissa palvelevaan mieheensä.

Kehottaisin jokaista Mongolian-ystävää lukemaan Rinchenin tarinoita. Ne antavat hyvän kuvan mongolialaisten ajattelutavasta ja historiasta. Ongelmana on vain se, että näitä käännöksiä on vaikeata saada hankituksi.

Googlaamalla en löytänyt yhtään käännöstä millään kielellä (paitsi japaniksi!). Tässä yhdistys kenties voisi tehdä kulttuuriteon kääntämällä

nämä lyhytkertomukset suomeksi. Se ei olisi mikään ylivoimainen tehtävä pätevälle kääntäjälle. Tietenkin käännös suoraan alkuperäiskielestä olisi suotava, mutta siinäpäs vasta on ongelma!

Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny Rönnqvist

Mongolian uutisista saksittua

Mongolian uusi hallitus

Suuri valtionhuraali (parlamentti) valitsi

4.10.2017 Mongolian Kansanpuolueeseen kuuluvan, edellisen hallituksen varapääministerin, Ukhnaagin Khurelsukhin Mongolian uudeksi pääministeriksi. Hän on Mongolian järjestyksessä 30. ministeripresidentti. Erikoisuutena voidaan mainita, että hänen kutsumanimensä on ”Nyrkki” ja että hän on Mongolian Harley Davidson -fanklubin puheenjohtaja! Oma puolueväki kaatoi edellisen, Jargaltulgyn Erdenebatin vuonna 2016 muodostaneen hallituksen. Syynä olivat muun muassa epäselvyydet suuryrityksille annetun taloudellisen avun suhteen. Presidentti Kh.

Battulga vahvisti uuden hallituksen kokoonpanon 20.10.2017. Khurelsukhin lisäksi hallitukseen kuuluu 15 ministeriä. Ulkoministeriksi valittiin Damdiny Tsogtbaatar.

Mongolian yliopistolle uusi kirjasto

Presidentti Kh. Battulga vihki henkilökohtaisesti 5.10. Ulaanbaatarissa yliopiston uuden kirjaston. Samanaikaisesti kirjastoon saapui ensimmäinen online-kirjatilaus. Battulga lausui, että kyseessä on ilahduttava päivä, kun hän saa vihkiä tämän koko Aasialle tärkeän kirjaston. Uusi kirjastorakennus ja sisustus on kokonaan mongolialaisten suunnittelijoiden, arkkitehtien ja rakennusfirmojen luomaa. Kun kirjasto avattiin vuonna 1942, sen kokoelmissa oli 100 kirjaa. Tätä nykyä kirjaston kokoelmaan kuuluu 400 000 nidettä. Kirjasto tulee olemaan myös suuren yleisön käytettävissä. Päivää aikaisemmin yliopistolle oli myönnetty korkea Sukhbaatarkunniamerkki.

Kollaasi Mongolian uuden hallituksen jäsenistä. Keskellä pääministeri Ukhnaagin Khurelsukh

Juhlallisuuksia

Mongoliassa on loppuvuodesta monta kansallista juhlapäivää. Vuodesta 2012 lähtien Tšingis-kaanin syntymäpäivää on vietetty nimellä Ylpeyden päivä. Tšingis-kaanin syntymävuosi 1162 on tosin kiistanalainen, ja historioitsijat ovat pitkään kiistelleet tarkasta vuodenajasta ja päivästä. Vuonna 2012 Tiedeakatemia lopulta päätti, että oikea aika on ensimmäisen talvikuukauden ensimmäinen päivä kolmannen kuusikymmensyklin vesihevosen vuonna. Vuonna 2017 tämä osui marraskuun 10. päivään. Presidentti Kh. Battulgan johdolla Mongolian johtohenkilöt laskivat kukkia ja seppeleen Tšingis-kaanin muistomerkille Sukhbaatar-aukiolla. Samalla nostettiin liput salkoon ja valkoinen yhdeksänhäntäinen valtiostandardi tuotiin kunniavartion saattamana hallintopalatsista aukiolle. Myöhemmin päivällä luovutettiin perinteiseen tapaan Mongolian korkein kunniamerkki, Tšingis-kaanin kunniamerkki, vuoden erityisesti ansioituneelle mongolialaiselle. Tänä vuonna kunniamerkin sai ansioitunut urheilija N. Tuvshinbayar, joka vuonna 2008 voitti Mongolian ensimmäisen olympiakultamitalin judossa. Myöhemmin 128 painijaa ottivat mittaa toisistaan päivän kunniaksi.

Marraskuun 26. päivänä vietettiin Ensimmäisen valtiosäännön päivää ja Mongolian Kansantasavallan syntymää 26.11.1924, josta siis nyt oli kulunut 93 vuotta. Suuren valtionhuraalin varapuhemiehen L. Enkh-Amgalanin ja pääministerin U. Khurelsukhin johdolla hallitus kukitti Sukhbaatar-muistomerkin, minkä jälkeen kumarrettiin Tšingis-kaanin muistomerkin edessä. Perinteiseen tapaan ministeripresidentti luovutti henkilöllisyystodistukset niille nuorille, jotka tänä vuonna viettivät 16. syntymäpäiväänsä. Ja taas olivat ohjelmassa painiottelut.

Riippumattomuuden päivää vietettiin 29.12. jolloin juhlittiin Mongoliassa maan ensimmäisen hallitsijan, lama Bogd Gegeenin ensimmäistä itsenäisyysjulistusta vuonna 1912.

Uusi hallitus kunnioittaa Tsingis-kaanin muistomerkkiä

Tästä oli siis kulunut 106 vuotta ja Presidentti Kh. Battulga ja puhemies M. Enkhbold kukittivat perinteisesti sekä Tšingis-kaanin että Sukhbaatarin muistomerkit Ulaanbaatarissa.

Tammikuun 13. päivänä taas vietettiin Mongolian Nykyisen valtiosäännön 26-vuotispäivää. Tällöin Suuren valtionhuraalin jäsenet puhemiehensä M. Enkhboldin johdolla kukittivat taas Sukhbaatar-muistomerkkiä sekä kumarsivat Tšingis-kaanin muistomerkin edessä. Näistä esimerkeistä voidaan huomata, kuinka paljon Tšingis-kaania kunnioitetaan nykyään Mongoliassa.

Hyvin ansaittu kunniamerkki

Joulukuussa 2017 luovutettiin Ulaanbaatarissa saksalaiselle panimomestarille Günter Lengefeldille korkea Kultaisen Pohjantähden -kunniamerkki. Saksan olutpanimoliitto tiedusteli Lengefeldilta vuonna 1997, haluaisiko

hän lähteä Mongoliaan auttamaan oluttehtaan pystyttämisessä. Viiden viikon pesti venyi 20 vuodeksi ja tuloksena oli mongolialainen, tietenkin Chingis-niminen olutpanimo ja olutmerkki. Lengefeld kauhisteli aluksi olosuhteita Mongoliassa, mutta on kertonut kokeneensa, miten Mongolia on näinä vuosina valtavasti kehittynyt. Mongolialaiset juovat tätä nykyä mielellään olutta. Lengefeldin mukaan mongolialainen vesi on puhdas ja kovuusasteeltaan neljän ja seitsemän välillä, eli soveltuu erinomaisesti oluenvalmistukseen. Chingis-olueen alkuresepti perustuu Langensalzaer Goldquell -olueen, jota Emil Müller -panimo valmistaa. Lisäaineet kuten humala ja mallas tulevat kaikki Saksasta. Chingis-panimo valmistaa tätä nykyä kahta oluttyyppiä: pilsneriä ja tummaa olutta. Mongoliassa toimii myös kolme muuta olutpanimoa. ”Hyvän oluen pitää olla sellaista, että tekee mieli juoda lisää”, kertoo 77-vuotias Lengefeld. Tätä nykyä hänen enää harvemmin tarvitsee matkustaa Mongoliaan tuotantoprosessia tarkistamaan.

Talvitapahtumia

Tammikuun 3-4. päivinä 2018 vietettiin Ulaanbaatarin kansallispuistossa perinteinen talvifestivaali. Ohjelmassa oli muun muassa jousiammuntaa, jääkeilailua, koirarekikilpailuja, muotinäytöksiä sekä erilaisia musiikkiesityksiä. Ja tietenkin oli kuumia juomia ja kaikenlaista ruokaa tarjolla.

Sen sijaan hallitus on kieltänyt talviset hevoskilpailut ja erityisesti nuorten, alle 12vuotiaiden ratsastajien osallistumisen. Samalla ratsastuskilpailujen järjestäjiä velvoitetaan pitämään huolta siitä, että nuoria ratsastajia suojellaan parhaimmalla mahdollisella tavalla, esimerkiksi huolehtimalla vaatetuksesta, terveydestä ja vakuutuksista.

Perinteistä kuukalenterin mukaista Tsagaan Saria, eli uudenvuodenjuhlaa vietettiin 16.2.2018. Tuolloin tulisen kukon vuosi muuttui keltaiseksi maakoiran vuodeksi. Uuden vuoden kolme ensimmäistä päivää ovat lakisääteisesti vapaapäiviä. Eli uutta vuotta voidaan Mon-

Presidentti Battulga kumartuu yhdeksänhäntäisen valtionstandartin edessä

goliassa juhlia kunnolla! Mongolian valtion päämiehet presidentti Kh. Battulgan johdolla ottivat uutta vuotta perinteisesti vastaan puheilla ja vastaanotoilla sekä osoittamalla kunnioitustaan yhdeksänhäntäiselle valkoiselle valtionstandardille. Valtiogerissä (suuressa jurtassa) järjestetyssä tilaisuudessa kansantaiteilija Ts. Tserendorj esitti onnittelulauluja soittaen keisarillisella moriinhuurilla, jota vain hän saa soittaa!

Mongolialainen

Stalin saapui Berliiniin

Tammikuussa sattui silmiini lehtijuttu ja siihen liittyvä video, jossa kerrottiin että Berliiniin oli saapunut kookas Stalinia esittävä pronssipatsas. Se on esillä Hohenschönhausenissa pidettävässä näyttelyssä, joka esittelee Staliniin liittyvää henkilökulttia entisessä DDR:ssä. Näyttelyn nimi on Der Rote Gott – Stalin und die Deutschen. Kun näin kuvat patsaasta, niin tuli heti deja-vu tunne. Sehän oli vanha tuttu viisimetrinen Stalinpatsas, joka aikoinaan koristi kansalliskirjaston edustaa Ulaanbaatarissa! Ja kirjoituksesta selvisikin, että kyseessä on sama patsas.

Kun ensimmäisen kerran vierailin Mongoliassa vuonna 1988, patsas oli vielä paikallaan. Se oli sellainen ilmestys, että siitä piti ottaa ryhmäkuva. Kun muutamia vuosia myöhemmin olin taas Ulaanbaatarissa, patsas oli poissa. Samoihin aikoihin luin muistaakseni Newsweek-lehdessä ilmoituksen, että patsas oli myytävänä. Hinta oli sinänsä varsin kohtuullinen, muistaakseni 5000 dollaria, mutta siihen ei sisältynyt mahdollisia kuljetuskustannuksia! Ilmeisesti patsasta ei koskaan saatu myydyksi, vaan se makasi puulaatikossa erään mongolialaisen yrityksen pihassa, mistä se nyt on lainassa Berliinissä. Samaan muottisarjaan tehty Stalin-patsas koristi aikanaan Itä-Berliinissä sijaitsevaa Stalin-

Alleeta, joka sitten vuonna 1961 muutettiin Karl-Marx-Alleeksi. Tästä siis on löydetty syy patsaan rahtaamiselle Berliiniin. Mainittakoon lopuksi, että Stalin-patsaan tilalla Ulaanbaatarin kansalliskirjaston edustalla on nykyisin mongolialaisen historioitsijan ja kirjailijan Byambun Rinchenin patsas, kuten tässä lehdessä toisaalla kerrotaan.

Ulkomaalaisia Mongoliassa

Valtionhuraalin alainen oikeuskomitea linjasi Mongolian maahanmuuttopolitiikan istunnossaan

6.2. seuraavasti: Vuosina 2018-2020 hyväksytään 100 henkilöä vuosittain maahanmuuttajina. Näistä ei enemmän kuin 30 Venäjän ja Kiinan kansalaista ja 40 kansalaista muista maista. Puolet hyväksytyistä maahanmuuttajista eli 52 henkilöä saavat asettautua Ulaanbaatariin.

Vuoden 2017 lopulla Mongoliassa asui 20.717 ulkomaalaista 119 valtioista. Näistä 1959 henkilöä oli maahanmuuttajia, suurin osa Venäjältä ja Kiinasta. Mongolia ei ole liittynyt YK:n pakolaissopimukseen eikä näin ollen ole velvollinen vastaanottamaan pakolaisia.

Lopuksi mainittakoon että Mongoliassa tammikuussa 2018 asui 121 henkilöä, jotka olivat yli 100-vuotiaita.

Vuoden 2017 tuotantolukuja

Vuoden 2017 lopulla Mongolian karjaeläinten lukumäärän arvioitiin olevan 66,2 miljoonaa eläintä, joka vastasi noin 7 % nousua edellisestä vuodesta. Vuoden viljasato oli 223.000 tonnia, joista 216.000 tonnia vehnää. Perunasato ylsi 113.119 tonniin ja vihannessato 75.800 tonniin.

Talouskasvu oli 5,1 %, mikä oli tervetullut ottaen huomioon Mongolian taloudelliset ongelmat.

Stalinin patsas nostetaan paikoilleen.

Kansantaiteilija Ts. Tserendorj esittää onnittelulaulun valtiogerissä.

Sambuugiin Pürevjav Altai Khairkhan -yhtyeestä esiintyy Pariisissa 2005.