Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_1_2013

Suomi – Mongolia-Seura ry.

Samfundet Finland – Mongoliet rf.

JÄSENLEHTI 1/2013

Suomi – Mongolia-Seura ry.

SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN VUOSIKOKOUS 2013

Aika: ke 24.4. 2013 klo 18.00

Paikka: Uudenmaankatu 31, Helsinki (Jertta Ratia-Kähönen, 2. krs. Jollei ovikoodi tiedossa soittakaa numeroon 040 5929 177)

ESITYSLISTA

1. Kokouksen avaus

2. Kokouksen järjestäytyminen: valitaan puheenjohtaja

kokouksen sihteeri

kaksi pöytäkirjan tarkastajaa kaksi ääntenlaskijaa

3. Kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen

4. Esityslistan hyväksyminen kokouksen työjärjestykseksi

5. Yhdistyksen vuoden 2012 vuosikertomuksen hyväksyminen

6. Yhdistyksen vuoden 2012 tilien ja toiminnantarkastajan lausunnon esittäminen. Tilinpäätöksen hyväksyminen sekä tili- ja vastuuvapauden myöntäminen johtokunnalle ja taloudenhoitajalle

7. Jäsenmaksun suuruudesta sekä jäsenmaksun maksuajasta päättäminen

8. Toimintasuunnitelman ja talousarvion hyväksyminen vuodelle 2013

9. Johtokunnan jäsenten valitseminen.

10. Yhdistyksen toiminnantarkastajan ja hänen varamiehensä valinta vuoden 2013 tilejä ja hallintoa tarkastamaan

11. Muut johtokunnan tai jäsenten esittämät asiat

12. Kokouksen päättäminen

Suomi – Mongolia-Seura ry.

c/o Lea Loiri, Urkupillintie 6 H 201, 00420

HELSINKI

jäsenmaksu 12 €, yhteisöjäseniltä 35 €

OP 578007-20358535

www.suomi-mongolia-seura.fi

s-posti suomi.mongolia.seura@gmail.com

Facebook-ryhmä Suomi-Mongolia-Seura

Jäsenlehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa.

Taitto: Sauli Heikkilä

Dashi Damdakov: Abduction. Taiteilijan näyttelystä lisää s. 4

Kansikuva: Tasavallan Presidentin kanslia

Saatteeksi

Suomi-Mongolia-Seura ry on perustettu vuonna 1969. Keski-ikään, 44-vuotiaaksi, varttuneen seuran vaiheisiin on liittynyt niin tasaista eloa kuin nousua ja laskuakin. Vuonna 2011 lehteä saatiin tehdyksi vain yksi numero ja vaarana oli koko seuran alasajo. Seuraa vaivasi myös apatia varainkavalluksen vuoksi. Vuosikokouksessa 24.4.2012 päätettiin kuitenkin yksimielisesti seuran toiminnan jatkamisesta, ja todettiin, että oman lehden julkaiseminen kaksi kertaa vuodessa olisi tällöin välttämätöntä. Lehti on yhdysside seuran jäsenten välillä, se pitää jäsenet seurassa ja tuo seuraan myös uusia jäseniä.

Kaikeksi onneksi lehdelle saatiin ensimmäisen kerran ammattitaitoinen taittaja Sauli Heikkilä, joka uudisti täysin lehden ulkoasun. Nyt se olisi omiaan vaikkapa Akateemisen Kirjakaupan lehtiosastolle. Voimme myös olla ylpeitä pienen seuran jäsenlehden korkeatasoisesta ja monipuolisesta sisällöstä. Edelleen vanhojen kirjoittajien rinnalle on noussut jatkuvasti uusia. Tässä numerossa heitä ovat Henrik Lampikoski sekä mongolialainen taiteilija Tsendpurev Tsegmid.

”Tsendeen”

on arvokas puheenvuoro Mongolian ripeästä siirtymisestä kapitalistiseen markkinatalouteen ja siihen, miten se on vaikuttanut mongolien perinteisiin henkisiin arvoihin. Monet mongolit jakanevat kirjoittajan kriittisen näkemyksen. Emme suomentaneet artikkelia, koska ajattelimme sen silloin menettävän kirjoittajan persoonalliset äänenpainot.

Suomi-Mongolia-Seura on ystävyysseura, jonka jäseniksi, toimintaan ja lehden kirjoittajakuntaan ovat kaikki Mongolian-ystävät sydämellisesti tervetulleita. Toivomme, että lehtemme sivuilta ilmenisi jäsenkunnan koko kirjo ja kiinnostuksen kohteet kaikkine näkökulmineen.

Levitköön tietämys Mongoliasta ja mongoleista kaikkialle Suomen kansan keskuuteen!

Suomi-Mongolia-Seura ry:n johtokunnan puolesta,

artikkeli

Antti RuotsAlA

Suomen ja Mongolian diplomaattisuhteet 50 vuotta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä kun Suomi ja Mongolia solmivat viralliset diplomaattisuhteet. Tämä tapahtui 8.7.1963. Toki yhteyksiä oli luotu jo aikaisemminkin, mutta tämä toiminta oli ollut luonteeltaan epävirallista. Itse asiassa voidaan väittää, että vilkkainta yhteydenpito oli jo 1900-luvun alussa. Tuolloin moni myöhemmin maineikas suomalainen tutkija vaelteli Mongolian aroilla etsien kielellisiä yhtymäkohtia tai niitä kumoavia todisteita ja tutki Mongolian alkukansojen saloja. Matkailua helpotti se tosiasia, että Suomi kuului suuriruhtinaskuntana keisarilliseen Venäjään. Näistä tutkimusmatkailijoista mainittakoon Johannes R. Aspelin, Matthias A. Castrén, Axel O. Heikel, Johannes

G. Granö, Sakari Pälsi sekä tietenkin Gustaf

J. Ramstedt. Viimeksi mainittu oli myös jossain määrin poliittisesti aktiivinen auttaessaan mongoliystäviään näiden käydessä Pietarissa

1911–1912 selittämässä vapauspyrkimyksiään Kiinasta. Varsinaiset poliittiset kannuksensa

Ramstedt kuitenkin ansaitsi Japanissa toimiessaan vuosina 1919–1929 Suomen ensimmäisenä asianhoitajana Tokiossa.

Venäjän lokakuun vallankumous vuonna

1917 pani tehokkaan lopun näille Mongoliayhteyksille. Näennäisesti itsenäisestä Mongoliasta tuli Neuvostoliiton satelliitti, eikä Suomen itsenäisyyden alkuaikoina yhteyksiä Mongoliaan ollut nimeksikään. Euroopasta katsottuna Mongolia ikään kun katosi maailman kartalta.

Presidenttien Tarja Halosen ja Tsakhia Elebegdorjin kahdenkeskiset keskustelut valtion juhlagerissä 31.8.2011.

Kuvat: Tasavallan presidentin kanslia

Toinen maailmansota ei juuri muuttanut tätä kuvaa Mongoliasta. Vaikka maa muodollisesti oli itsenäinen, se oli tiukasti Neuvostoliiton sekä sisä- että ulkopoliittisessa komennossa. Näin ollen ainoastaan Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluvat sosialistiset valtiot olivat tunnustaneet Mongolian. Maata hallitsivat edelleen sikäläiset ”pikku-stalinit”, kuten Tšoibalsan jaTsedenbal. Vasta 1950-luvun lopusta lähtien, eli Nikita Hruštšovin aikaan, Neuvostoliitossa olosuhteet alkoivat hitaasti muuttua paremmiksi ja myös Mongolia sai enemmän liikkumavaraa.

Mongolian tunnustaminen

Suomessa Mongolian tunnustaminen oli ollut esillä jo vuonna 1956. Tuolloin Suomen

Pekingin-suurlähettiläs, SKDL:n Carl­Johan

Sundström, esitti että harkittaisiin Mongolian tunnustamista ja diplomaattisuhteiden solmimista. Asiasta keskusteltiin ulkoministeriön piirissä, mutta vallitseva kanta siellä oli, ettei aika vielä ollut kypsä. Vaikka presidentti Kekkonen yritti puuttua asiaan, ulkoministeriö pysyi kannassaan. Diplomaattisuhteista ei katsottu olevan käytännön hyötyä Suomelle. Päinvastoin, tällainen toimenpide voitaisiin katsoa myönnytykseksi Neuvostoliiton suuntaan. Asia nousi uudestaan pöydälle, kun Sundströmin seuraaja Pekingissä Joel Toivola alkoi ajaa asiaa. Sillä välin Mongolia oli liittynyt YK:hon vuonna 1961. Kun vielä Iso-Britannia oli vuonna 1963 ensimmäisenä Länsi-Euroopan maana solminut diplomaattisuhteet Mongolian kanssa, päätettiin myös Suomessa Mongolian tunnustamisesta. Tuolloin myös Itävalta ja muut pohjoismaat jo neuvottelivat samasta asiasta Mongolian kanssa. Vielä piti päättää, mistä päin suhteet hoidettaisiin, Moskovasta vai Pekingistä. Sekä suurlähettiläs Joel Toivola Pekingissä että Eero Wuori Moskovassa ilmoittivat halukkuutensa. Toivola ilmoitti, että kyllä hän Wuorea nuorempana miehenä ”oli soveliaampi Gobin

autiomaata samoamaan”. Lopulta kuitenkin päätettiin, että Mongolian asioita hoidettaisiin Moskovasta, koska Moskovan ja Pekingin suhteet olivat merkittävästi huonontuneet. Vastaavasti Mongolia sivuakkreditoi Moskovansuurlähettiläänsä Suomeen.

Kun Suomi ja Mongolia sitten solmivat diplomaattisuhteet 8.7.1963,Wuoren tilalle suurlähettilääksi Moskovaan oli nimitetty Jorma Vanamo. Kun uutinen Vanamon sivuakkreditoinnista Mongoliaan uutisoitiin lehdissä, ulkoministeriön talouspäällikkö Olli Ilola oli tuttavalleen päivitellyt, että miten nyt Vanamollekin noin kävi, että lähettävät sinne Mongoliaan, minne Molotovkin aikoinaan karkotettiin. (Vjatšeslav Molotov oli aikanaan saanut siirron Mongolian suurlähettilääksi riitauduttuaan Nikita Hruštšovin kanssa.) No, Ulaanbaatariin Vanamo siis lähetettiin yhdessä avustajansa Esko Rajakosken kanssa. Elohopea oli laskenut alle 40 miinusasteen, mutta silti soittokunta onnistui esittämään Maamme-laulun kaikella kunnialla, kun Vanamo 15.2.1964 saapui Mongolian kansantasavallan Suuren kansanhuraaliin eteen jättämään valtuuskirjeensä. Seuraavana päivänä seurasi seppeleenlasku vallankumousjohtajien Sühbaatarin ja Tšoibalsanin muistomerkille. Seppeleen nauhassa oli teksti ”Mongolian suurille pojille. Suomen lähettiläs”. Vanamo totesi, että Mongoliassa tunnettiin kaksi suomalaisnimeä: Ramstedt ja Kekkonen. Hän sai matkansa aikana tavata Mongolian johtomiehet, mukaan lukien silloinen diktaattori Jumzaagin Tsedenbal. Vanamolle tietenkin myös näytettiin Ulaanbaatarin nähtävyydet. Vanamo kiinnitti huomiota kookkaaseen Stalinin patsaaseen kansalliskirjaston edessä. Itse näin saman patsaan vielä vuonna 1988, mutta jo seuraavana vuonna se siirrettiin pois.

Alku on vaikea

Näistä Suomen ja Mongolian-suhteiden alkuajoista on säilynyt monta huvittavaa yksityis-

kohtaa. Pekingin va. asianhoitaja Ilkka Pastinen kävi vuonna 1963 ilmoittamassa sikäläiselle Mongolian-suurlähettiläälle diplomaattisuhteiden solmimisesta. Tästä Pastinen kirjoittaa: ”Tätä merkkitapausta sitten juhlittiin asianmukaisin menoin ja lämminsanaisin maljapuhein. Mutta samppanjan sijaan juotiin kumissia, jonkinlaista Mongolian Koskenkorvaa, jota piti nauttia kolme lasillista mieheen. Kumissin makua on mahdoton kuvata muuten kuin että hyvältä se ei maistu. Se on kallein uhri mitä olen isänmaan alttarille joutunut antamaan. Juoman vaikutusta ei tarvitse kauan odottaa, ja minulle tuli siitä paikasta äkkilähtö…Siitä sai ensimmäinen vastaantuleva kukkapenkki ylimääräistä lannoitusta. Mutta kävi miten kävi, se on vähäinen hinta siitä, että kahden sukulaiskansan välille on vihdoin saatu solmituksi viralliset suhteet.”

Vanamo vieraili sitten Mongoliassa kerran tai pari vuodessa, lähinnä osallistuakseen Mongolian kansallispäivän juhliin. Vanamon muistelmissa kerrotaan: ”Eräällä tällaisella vierailulla rankkasateet olivat aiheuttaneet Ulaanbaatarin kaduille melkoisen tulvan. Vanamo pääsi autollaan lähelle juhlapaikkaa, mutta itse rakennus oli veden saartama. Vanamo pohti, pitikö lähteä juhlallisesti ja tyynesti kahlaamaan lähes kolmenkymmenen senttimetrin syvyisessä vedessä kohti juhlapaikkaa. Asia ratkesi kuitenkin yksinkertaisesti: paikallinen autonkuljettaja nappasi juhlavieraan reppuselkään ja kantoi

Naadam­juhlia seuraamassa: vasemmalta rva Khadjisuren Bolorma, presidentti

Tarja Halonen, presidentti

Tsakhia Elbegdorj ja tri Pentti Arajärvi 1.9.2011

tämän rakennuksen portaille. Suomen suurlähettiläät ovat ehkä saapuneet tyylikkäämminkin kansallispäivän vastaanotoille, mutta ainakin jalat säilyivät kuivina”.

Vaikka Suomeen lähetettiin Mongoliasta ministeritasonkin vierailuja, niin vastaavia vierailuja Mongoliaan ei Suomesta vielä pitkään aikaan toteutettu. Myös kaupankäynti maitten välillä takkuili. Syynä olivat pitkät välimatkat ja Mongolian kytkennöistä Neuvostoliittoon johtuvat ongelmat. Suomi toi Mongoliasta vaatimattomia määriä lampaanvillaa ja turkisnahkoja ja vei Mongoliaan pieniä eriä paperia sekä radiopuhelimia. Vuonna 1973 ulkomaankauppaministeri Jermu Laine kuitenkin vieraili Mongoliassa neuvottelemassa kauppasopimuksesta. Sellainen allekirjoitettiinkin seuraavana vuonna, mutta tämä sopimus ei vaatimatonta kauppavaihtoa juuri muuttanut. Suomen vienti Mongoliaan lisääntyi silti 1980-luvulla, kun maahan toimitettiin mm. teurastamolaitteita ja meijeriteollisuuden pakkauslinjoja. Tässä yhteydessä täytyy tietenkin mainita, että kulttuuripuolella oli sillä välin tapahtunut merkittävä edistysaskel, kun Suomessa oli perustettu Suomi–Mongolia-Seura vuonna 1969.

Vuonna 1988 Finnair aloitti liikenteen Pekingiin. Tuolloin Finnairin valtuuskunta kävi ensimmäisenä länsieurooppalaisena lentoyhtiönä Ulaanbaatarissa neuvottelemassa ylilento-oikeuksista. Tästä seurasi monta vuotta kestänyt tiivis neuvottelukierros mongolialaisten

ilmailuviranomaisten ja MIAT-lentoyhtiön edustajien kanssa, mikä vuonna 2000 johti lentoliikennesopimukseen Suomen ja Mongolian välillä.

Uusi aika

Vasta Neuvostoliiton hajoaminen ja Mongolian irtautuminen Neuvostoliiton rautaisesta syleilystä 1990-luvun alussa toi mukanaan ratkaisevia muutoksia vallitsevaan tilanteeseen. Mongolia vapautui, mutta maan talous romahti useaksi vuodeksi, koska Neuvostoliitosta saatu mahtava taloudellinen tuki loppui kertaheitolla. Suomi antoi tässä vaiheessa vaatimatonta kehitysapua Mongolialle esimerkiksi hammashuoltoprojekteihin ja muuhun avustustoimintaan. Suomalaisia matkusti entistä enemmän Mongoliaan näitä projekteja hoitamaan. Myös lähetystyön siipien alla suomalaisia kävi Mongoliassa avustustyötä tekemässä.

Vuonna 1993 ulkoasianministeriössä tehtiin sellainen muutos, että Mongolian-suhteiden hoito irrotettiin Suomen Moskovan-suurlähetystöstä. Välivuosina Mongolian asioita hoiti Keski-Aasian kiertävä suurlähettiläs, jonka asemapaikka oli Suomessa. Tämä ratkaisu oli mielekäs Mongolialle, joka haluaa korostaa riippumattomuuttaan sekä Venäjästä että Kiinasta. Näin ollen on valitettavaa, että Suomen Pekingin-suurlähettiläs sai sittemmin sivuakkreditoinnin Mongoliaan. Tämä oli Suomen kannalta looginen ratkaisu, mutta poliittisesti ehkä vähemmän harkittu.

Vuodesta 2000 lähtien Suomessa on toiminut Mongolian kunniakonsulaatti, jonka kautta saa kätevästi esimerkiksi viisumiasioita hoidetuksi. Vastaavasti myös Suomella on kunniakonsuli Ulaanbaatarissa. Vuonna 2009 Mongolia teki muutoksen diplomaattijärjestelyissä Suomen suhteen, kun maa avasi uuden suurlähetystön Tukholmaan, ja sikäläinen suurlähettiläs sivuakkreditoitiin myös Suomeen. Suomen

kannalta tämä on huomattavasti mielekkäämpi järjestely kuin aikaisempi Moskovan yhteys.

Myös kauppasuhteet ovat elpyneet. Ulaanbaatarissa on toiminut vuodesta 2000 alkaen suomalainen paperialan yritys Finpack, jolla on toimialallaan huomattava markkinaosuus Mongoliassa. Myös muuta kaupankäyntiä on luvassa. Mongolian suunnattomat luonnonrikkaudet antavat suomalaisille yrityksille suuria mahdollisuuksia osallistua kaivostoimintaan ja erilaisten mineraalien jalostamisprosesseihin. Tässä täytyy vain rohkeasti investoida maahan nyt, eikä sitten kun on liian myöhäistä.

Näyttävin diplomaattinen lähentyminen oli kieltämättä Suomen ja Mongolian valtionpäämiesten vastavuoroiset vierailut. Mongolian presidentti Tsakhia Elbegdorj kävi Suomessa valtiovierailulla 5. –7. lokakuuta 2010. Presidentin seurueeseen kuului myös 30-henkinen valtuuskunta, jonka jäsenet osallistuivat taloussuhteita käsittelevään seminaariin sekä neuvottelivat suomalaisten yritysten kanssa. Vastavuoroisesti presidentti Tarja Halonen teki valtiovierailun Mongoliaan 30.8.–1.9. 2011. Myös presidentti Halosen seurassa matkusti talousvaltuuskunta, jonka jäsenet neuvottelivat erilaisista projekteista mongolialaisten toimijoiden kanssa.

Toivottavasti tämä kaikki merkitsee yhä lisääntyvää kanssakäymistä Suomen ja Mongolian välillä, sekä talous- että kulttuuripuolella. Tästä on hyvä lähteä seuraavalle 50-vuotistaipaleelle – eihän Suomen ja Mongolian välillä ole kuin yksi valtio.

Lähteet: Eskola, Mikko: Etäisyys ja eksotiikka leimanneet Suomen ja Mongolian suhteita. UM/Uutiset 2002. Eskola, Mikko – Rinne, Seppo: Suomen ja Mongolian diplomaattisuhteiden solmimisesta 40 vuotta. SMS Jäsenlehti 2/2003.

Haverinen, Merja: Lähettiläs Vanamon seikkailut mongolien maassa. UM/Uutiset 2003.

Paloposki, Jyrki – Pekkarinen Jussi: JormaVanamo. Vanhan koulun diplomaatti. Helsinki 2001.

Matthias Alexander Castrén

mongolikielten tutkijana

Kuluvan vuoden joulukuun 2. päivänä tulee kuluneeksi 200 vuotta maineikkaan suomalaisen tiedemiehen ja tutkimusmatkailijan Matthias Alexander Castrénin (18131852) syntymästä. Castrén on jäänyt historiaan lukuisien suomensukuisten ja aasialaisten kielten ensimmäisenä tutkijana ja kieliopinkirjoittajana. Tässä yhteydessä on syytä muistaa hänen merkitystään myös mongolikielten tutkijana.

Castrén teki kaksi pitkää tutkimusmatkaa Siperiaan, joista jälkimmäisen aikana (1845–1849) hän tuli käyneeksi kauimpana kotimaastaan, Baikalin etelä- ja itäpuolisilla alueilla. Kaksi kertaa hän ylitti rajan Mongoliaan, joka tuolloin kuului Qing-dynastian manchujen keisarikuntaan. Ensimmäisella kerralla, heinäkuussa 1847, hän ratsasti Tuvan alueelle, josta paikallinen ruhtinas palautti hänet pikimmiten Venäjän puolelle. Jälkimmäisellä kerralla, maaliskuussa 1848, hän vieraili venäläistä Kiakhtan kaupunkia vastapäätä sijainneessa kiinalaisessa kauppakeskuksessa, joka tunnettiin nimellä Maimachin (nykyinen Altanbulag).

Castrénin oleskelut Mongolian puolella rajaa jäivät lyhyiksi, eikä hän kerännyt aineistoa Mongolian puolella puhutusta kielestä. Mongoli olikin tuolloin jo kohtuullisen hyvin tunnettu kieli, erityisesti Isaac Jacob Schmidtin laatiman kieliopin (1832) ja sanakirjan (1835) ansiosta. Näiden apuneuvojen avulla Castrénkin pystyi hankkimaan yleiskäsityksen mongolien kielestä. Schmidtin julkaisut keskittyivät kuitenkin kirjakieleen, jota silloin vielä kirjoitettiin yksinomaan “vanhalla” mongolilaisella kirjoituksella. Castrén taas oli kenttätutkija, jonka kohteena olivat elävät, puhutut kielet — erityisesti sellaiset, joista vielä ei ollut tieteellistä kuvausta olemassa.

JuhA JAnhunen

Baikalin alueella Castrénin pääkohteena olivat niin sanotut hevostunguusit, jotka asuivat Nerchinskin piirikunnassa ja joiden elämäntavoissa yhdistyivät mongolilaiset ja venäläiset piirteet. Tunguusien johtajana oli perinnöllinen ruhtinas Gantimur, jonka esi-isä oli aikoinaan siirtynyt manchujen puolelta Venäjän alamaisuuteen ja nautti Venäjän keisarin suojelusta. Tunguuseja tutkiessaan Castrén joutui kuitenkin tekemisiin myös paikallisen pääkansallisuuden eli burjaattien kanssa. Niinpä hänen Baikalin alueen tutkimustensa tuloksena oli sekä tunguusin että burjaatin kielioppi- ja sanastokokoelma. Burjaattiaineistoon kuuluu myös arvokkaita tekstinäytteitä, jotka valaisevat sekä kielen rakennetta että burjaattien kansanrunoutta.

Tutkimusmatkalta palattuaan, mutta jo vakavasti keuhkotaudin runtelemana, Castrén aloitti runsaan aineistonsa julkaisutyön, mutta hänen varhainen kuolemansa jätti suurimman osan aineistosta pietarilaisen akateemikon Anton Schiefnerin käsiteltäväksi. Schiefner julkaisikin nopeassa tahdissa sarjan Castrénin tutkimuksia nimellä “Nordische Reisen und Forschungen” (1853–1862). Näihin kuuluu myös burjaatin kielioppi ja sanasto (1857). Tämä on tieteenhistorian varhaisin elävän mongolikielen kuvaus. Burjaatitkin käyttivät tuohon aikaan mongolin vanhaa kirjakieltä,

M. A. Castrénin omakuva ”ostjakkilaisessa frakissa”. Kuvan alle hän on kirjoittanut runon: Jag är väl ingen svinaherde, fast eder tyckes så.

Jag är den största Suomiphil i Asien synes gå.

(En ole mikään sikopaimen, vaikka siltä näyttää.

Olen suurin Suomen-ystävä, joka Aasiassa kulkee.)

mutta valtaosa kansasta oli luku- ja kirjoitustaidotonta.

Burjaatti on Mongoliassa puhuttavan halhamongolin lähisukukieli – niin läheinen, että burjaatit ja varsinaiset mongolit pystyvät jokseenkin vaivattomasti keskustelemaan toistensa kanssa. Ymmärrettävyys vaihtelee kuitenkin murteittain, ja varsinkin burjaatissa on runsaasti sisäistä vaihtelua. Suurimmat erot vallitsevat Baikalin länsi- ja itäpuolisten murteiden välillä. Castrén rekisteröi nämä erot ja keräsi aineistoa kummankin päämurteen ja eräiden alamurteiden puhujilta. Hän kartoitti myös Selengan murteen, joka kuuluu oikeastaan varsinaisen mongolin kielen piiriin – sen puhujat siirtyivät Venäjän puolelle rajaa vasta 1600-luvun lopulla.

Castrénin jälkeen kesti varsin kauan, ennen kuin mongolin puhekielen tutkimus jatkui. Silloinkin asialla oli suomalainen – Castrénin tavoin alkujaan ruotsinkielinen – Gustaf John Ramstedt, jonka matkat Mongoliaan tuottivat perusteelliset tutkimukset halhamongolin äänneopista ja verbeistä (1903). Sekä Castrénia että Ramstedtia arvostetaan siis syystä Mongoliassa, samoin kuin Burjatiassa ja Kalmukiassa, nykyaikaisen mongolilaisen kielentutkimuksen perustajina.

Castrénin burjaattiaineistoon liittyy toistaiseksi ratkaisematon arvoitus: alkuperäinen käsikirjoitusaineisto on nimittäin kateissa. Schiefner lähetti aikoinaan Castrénin käsikirjoitukset Helsinkiin Aleksanterin yliopiston

kirjastoon (nykyinen Kansalliskirjasto), jossa niitä edelleen säilytetään noin 30 vankkana niteenä. Aineistosta puuttuivat kuitenkin jostain tuntemattomasta syystä tunguusia ja burjaattia koskevat niteet. Tunguusinide on sittemmin paikannettu: se sijaitsee Venäjän Tiedeakatemian arkistossa Pietarissa, ja siitä on saatu kopio myös Suomeen. Burjaattiaineistoa ei sitä vastoin ole löytynyt, eikä tiedossa ole, sijaitseeko se jossain muussa Venäjän arkistossa vai onko se jossain vaiheessa tuhoutunut.

Asialla on merkitystä, sillä Castrénin syntymän 200-vuotismuiston yhteydessä alkaa pitkään valmisteltu käsikirjoitusaineiston uudelleenjulkaisuhanke. Schiefnerin suorittama toimitus- ja julkaisutyö oli omana aikanaan hyvin korkeatasoista, mutta tietoa Castrénin tutkimista kielistä on kertynyt lisää, ja hänen aineistonsa kaipaa uutta, nykyaikaista arviointia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että kaikki muu aineisto saadaankin lähivuosien aikana uudelleen julkaistuksi, mutta burjaatin osalta asia on avoin: etsintöja Venäjän arkistoissa on jatkettava.

Kirjallisuutta

M. A. Castréns reseberättelser och bref, åren 18451849. Helsingfors: Finska Litteratur-Sällskapets tryckeri, 1855.

M. Alexander Castrén’s Versuch einer Burjätischen Sprachlehre nebst kurzem Wörterverzeichniss. St. Petersburg, 1857.

V. Ia. Vladimirtsov: Kastren – mongolist. Ss. 87-92

kirjassa: Pamiati M. A. Kastrena, k 75-letiiu dnia smerti. Leningrad, 1927.

Läntisen kirkon kaukainen

mahdollisuus ja haaste

– Yuan-dynastian Kiina lähetyskenttänä 1271–1370

henRik lAmpikoski, Fm, tm, ktk

Irlantilainen fransiskaani Luke Wadding (1588–1657) teki tutkiessaan sääntökuntansa historiaa erikoisen arkistolöydön.

1300-luvulla laadittu lähetyssaarnaajien kirjeiden ja paavien bullien kokoelma kertoi läntisen kirkon lähetystyöstä mongolien perustaman Yuandynastian (1279–1368) Kiinassa. Waddingin aikalainen, jesuiitta Matteo Ricci (1552–1610) oli työskennellyt Ming-dynastian (1368–1644)

Kiinassa tietämättään, ettei hän ollut ensimmäinen latinalainen lähetystyöntekijä tässä kaukaisessa idän valtakunnassa. Itse asiassa Kiinassa oli dynastiaa aikaisemmin ollut fransiskaani

Johannes Montecorvinolaisen johtama läntinen kirkkoprovinssi, ja lähetystyön myötä olivat jopa syntyneet historian ensimmäiset diplomaattiset yhteydet Euroopan ja Kiinan välille.

Keskiajan Kiinan-lähetystyö oli läntisen kirkon ensimmäinen yritys tehdä laajamittaista käännytystyötä eurooppalaisen maallisen vallan ulottumattomissa olevilla alueilla. Tutkimalla lähetystyön historiaa voimme oppia enemmän siitä, kuinka keskiajan latinalaiset hoitivat näitä aikaisia yhteyksiä Aasiaan. Lähetystyö kertoo paljon eurooppalaisten yhteyksistä mongoleihin ja siitä, kuinka eurooppalaiset matkailijat

Veljekset Niccoló ja Matteo Polo tuomassa paavin lahjoja Khubilaille n. vuonna 1275. Kuvitusta Marco Polon teokseen, Le livre des merveilles du monde, 1300­luku.

saivat ensimmäistä kertaa nähdä legendaariset Intian ja Kiinan valtakunnat, joita seuraavien sukupolvien matkailijat keskiajan kertomusten innoittamina lähtivät etsimään meriteitse. Lisäksi lähetystyöntekijöiden raportit Kiinasta kertovat siitä, kuinka Kiinan mongolihallinto suhtautui länsimaalaisiin ja kristinuskoon.

Koska keskiajan lähetystyö ei johtanut läntisen kirkon pysyvään läsnäoloon Kiinassa, sitä on tutkittu verrattain vähän. Aihetta on käsitelty lähinnä Kiinan kirkkohistorian yleisteoksissa sekä osana eurooppalaisten ja mongolien diplomaattista kanssakäymistä. Tästä syystä lähetystyön hidasta alkua, nopeita saavutuksia ja hiljaista laantumista ei ole tähänastisessa tutkimuksessa selvitetty riittävällä huolellisuudella, ja siksi tekijöitä kuten Eurooppaa 1300-luvulla vaivannutta mustaa surmaa ja mongolivallan kukistumista Aasiassa on ilman kestäviä perusteluja syytetty lähetystyön loppumisesta. Viime vuonna valmistunut pro gradu -tutkielmani on yritys rekonstruoida tapahtumien kulku tarkan lähdeanalyysin avulla, jotta lähetystyöhön paljon enemmän vaikuttaneet seikat nousisivat asiasta kiinnostuneiden tietoisuuteen.

Lähetystyön tausta:

Khubilai­kaani, Polon veljekset, Isa Kelemechi ja Rabban Sauma

Eurooppalaisten ja mongolien ensimmäiset yhteydet eivät olleet omiaan luomaan ystävyyttä kansojen välille. 1200-luvun puolivälissä saapuneet mongolit näyttäytyivät eurooppalaisten silmissä häijyinä pakanoina, jotka ratsastivat Keski-Euroopan valtakuntiin sota ainoana elinkeinonaan, kehdaten jopa vaatia eurooppalaisilta veroa. Mongoli-imperiumi oli kuitenkin vähitellen muuttumassa diplomaattisempaan suuntaan, ja Lähi-idässä mongolit jo tarjosivat latinalaisille sovintoa ja yhteistä rintamaa islamia vastaan.

Kaukana idässä uusi suurkaani, Tšingiskaanin pojanpoika Khubilai (h. 1260–1294)

oli valloittamassa Kiinaa, jonka kulttuurista mongolit saivat runsaasti vaikutteita. Khubilain hallitessa Pohjois-Kiinassa hänen luokseen saapui kaksi eksoottista latinalaista kauppiasta, Niccolò ja Matteo Polo, jotka tarjosivat Khubilaille ensimmäisen mahdollisuuden saada yhteyden läntiseen kristikuntaan. Mongolien mahtavana hallitsijana Khubilai oli erittäin kiinnostunut ulkomaisista lähettiläistä. Koska nestoriolaisilla kristityillä oli hänen hallinnossaan vahva asema, hän todennäköisesti myös arveli läntisten kristittyjen voivan palvella hänen kasvavassa virkamiesjoukossaan. Herättääkseen latinalaisen maailman johtajien kiinnostuksen Khubilai lähetti Polon veljesten mukana houkuttelevan pyynnön paaville; mongolien korkein hallitsija halusi saada lännestä sata oppinutta kristittyä, jotka voisivat opettaa idän kansoille kristinuskoa!

Polon veljekset palasivat Lähi-itään vuonna 1269. He saivat kuulla, että paavi Clemens IV (h. 1265–1268) oli kuollut ja että heidän olisi siksi odotettava uuden paavin nimittämistä saadakseen vastauksen Khubilain kutsuun. Kaksi vuotta myöhemmin juuri valituksi tullut paavi Gregorius X (h. 1271–1276) ei ehtinyt kerätä sataa lähetystyöntekijää, sillä Poloilla oli

Khubilai­kaani. Kiinalainen maalaus silkille n. vuodelta 1294, hieman Khubilain kuoleman jälkeen.

kiire takaisin Khubilain luo. Lähetystyön suunnitteluun ei ryhdytty, ja lähteet eivät mainitse minkäänlaista yhteydenottoa fransiskaanien johtajiin siitä huolimatta, että vain näillä olisi ollut lähetystyön alkuun panemiseen tarvittavat työntekijät. Polot saivat mukaansa vain kaksi dominikaania, jotka eivät seuranneet heitä

Lähi-itää kauemmaksi. Khubilai ei siis saanut haluamiaan oppineita latinalaisia, vaan ainoastaan tällä kertaa mukaan lähteneen nuoren Marco Polon palvelukseensa.

Polot eivät olleet ainoat Aasiassa tähän aikaan matkanneet henkilöt, sillä Kiinan ja mongolien hallitseman Persian välillä liikkui runsaasti mongolien virkamiehiä. Khubilain hallinnossa palvellut nestoriolainen Isa Kelemechi oli yksi heistä. Hänen ollessaan Persiassa paikallinen mongolihallitsija Arghun (h. 1284–1291) lähetti hänet vuonna 1285 matkalle Eurooppaan, jossa hän tapasi paavi Honorius IV:n (h. 1285–1287) ja luultavasti kertoi suurkaani Khubilain kaukaisesta valtakunnasta, jossa kristityillä oli vahva asema ja muslimeja vainottiin. Vaikka nestoriolaisten vahvalla asemalla Mongoliassa ja Kiinassa ei ollut varsinaista yhteyttä Khubilain islaminvastaiseen politiikkaan, latinalaiset lienevät saaneet erittäin positiivisen kuvan mongolien korkeimmasta hallitsijasta.

Kaksi vuotta Isa Kelemechin vierailun jälkeen Euroopassa kävi Kiinasta tullut nestoriolaismunkki Rabban Sauma, jolla oli hyviä uutisia läntisen kirkon johdolle; Khubilaikaanin kaukaisessa valtakunnassa oli laaja itäisten kristittyjen yhteisö, joka olisi valmis siirtymään paavin alaisuuteen. Rabban Sauman vierailun innoittamana paavi Nicolaus IV (h. 1288–1292), joka oli taustaltaan fransiskaani ja siten kiinnostunut lähetystyöstä, kokosi vuonna 1289 ryhmän fransiskaaneja, joiden tuli lähteä Khubilain luo diplomaatteina ja lähetyssaarnaajina. Koska Rabban Sauma oli ollut valmis tunnustamaan paavin yliherruuden, luvassa

olisi helppoja saavutuksia itäisten kristittyjen keskuudessa. Lähetysretki ei kuitenkaan sujuisi ongelmitta.

Johannes Montecorvinolaisen työ Yuan­valtakunnassa

Fransiskaaniryhmän johtaja Johannes Montecorvinolainen (1247–1328) oli ainoa matkaajista, joka pääsi Intiaa pitemmälle. Matkaa vaikeutti levoton poliittinen tilanne KeskiAasiassa, jonka vuoksi Johannes valitsi maareitin sijasta Intian ja Kaakkois-Aasian ympäri kulkevan merireitin. Hänen vihdoin viimein saavuttuaan Kiinaan vuonna 1294 Khubilai oli juuri ehtinyt kuolla, ja hänen pojanpoikansa, keisari Chengzong (h. 1294–1307), ei todennäköisesti ollut kuullutkaan Khubilain vuosikymmeniä sitten lähettämästä kutsusta. Johannes sai kuitenkin selitettyä asiansa, ja keisari lähetti hänet eteenpäin vävynsä, Gaotangin ruhtinaan, turkinsukuisten onguuttien hallitsijan Körgüzin luo. Nestoriolainen Körgüz oli Yuan-valtakunnan mahtavin kristitty, jonka oppineisuus ja uroteot tunnetaan kiinalaisista lähteistä varsin hyvin. Tämä mahtava ruhtinas ryhtyi Johanneksen tukijaksi ja suojelijaksi, ja läntinen kirkko sai muutaman vuoden aikana paljon jäseniä Gaotangissa. Ajan myötä Johannes kuitenkin riitaantui nestoriolaisten kanssa, jotka osoittautuivat selvästi skismaattisemmiksi kuin Euroopassa käynyt Rabban Sauma, ja Körgüzin kuoltua vuonna 1298 Johanneksen työ Gaotangin nestoriolaisten keskuudessa valui hiekkaan.

Palattuaan Yuan-pääkaupunkiin Daduun (Pekingiin) Johannes sai uusiksi seuraajikseen tuhansia Länsi-Aasiasta eri syistä saapuneita kristittyjä. Kaukasukselta sukupolvea aikaisemmin sotavankeina saapuneet alaanit muodostivat nyt mongoleille uskollisen valiojoukon, ja heidän lisäkseen eri puolilla Kiinaa asui suuri määrä armenialaisia. Nämä ei-nestoriolaiset kristityt olivat vuosikymmeniä olleet ilman teologisesti

oppinutta johtajaa, ja paavin lähettiläs Johannes tarjosi heille selvää hengellistä johdatusta. Johannes sai saman vastaanoton näiden kristittyjen keskuudessa kuin Mongoliassa käynyt Vilhelm Rubruk puoli vuosisataa aikaisemmin. Jopa keisari Chengzong osoitti tukensa Johannekselle vapauttamalla hänet monista syytöksistä, joilla Johanneksen nestoriolaiset vastustajat olivat yrittäneet raivata kilpailijansa pois tieltä.

Oltuaan Kiinassa kymmenisen vuotta Johannes lähetti Eurooppaan kaksi kirjettä, joissa hän pyysi avukseen lisää fransiskaaneja. Kirjeiden saavuttua paavi Clemens V (h. 1305–1314), joka tuskin oli kuullut Kiinan-lähetystyöstä, lähetti vuonna 1307 uuden ryhmän matkaan mukanaan paavillinen lupakirja vihkiä Johannes uuden itäisen kirkkoprovinssin patriarkaksi, jolla olisi täydet valtuudet nimittää piispoja. Lähetystyö pääsisi vihdoin vakinaistumaan ja laajenemaan.

Lähetystyö jatkuu, mutta katoaa historian pimeyteen

Johannes sai vuonna 1313 avukseen kolme paavin lähettämästä seitsemästä piispasta. Heidän avullaan hän laajensi lähetyskenttää Dadun ulkopuolelle, enimmäkseen Etelä-Kiinan Quanzhoun satamakaupunkiin. Lähetystyö jäi näiden muutaman fransiskaanin varaan, sillä paavi ja kuuria olivat muuttaneet Avignoniin eivätkä osoittaneet lähetystyötä kohtaan suurempaa mielenkiintoa. Vasta kuultuaan, että Johannes Montecorvinolainen oli kuollut vuonna 1328, paavi Johannes XXII (h.1316–1334) lähetti vuonna 1333 uuden ryhmän. Tämä ryhmä ei kuitenkaan päässyt perille asti, ja on todennäköistä, että lähetystyö loppui täysin vuonna 1332, jolloin viimeinen Quanzhoun piispa, Andreas Perugialainen kuoli. Alaanien ruhtinaat, joiden oli tavalla tai toisella saatava alaaneille uusia hengellisiä johtajia, pyysivät keisari Huizongia (h. 1320–1370) lähettämään kirjeen paaville. Saatuaan kirjeen Paavi Benedictus XII (h. 1334–1342) päätti

Johannes Montecorvinolainen kiinalaisessa maisemassa. Kiinan lähetystyön 700­vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu Vatikaanin postimerkki, 1994.

lähettää verrattain suuren, noin viidestäkymmenestä henkilöstä koostuneen saattueen Kiinaan. Vierailusta on säilynyt lähettiläs Johannes Marignollilaisen matkakertomus, mutta kiinalaiset lähteet mainitsevat vain eurooppalaisten lahjana tuoman hevosen. Johannes Marignollilaisen lähdettyä Kiinasta lähetystyötä ei enää mainita lähteissä. Viimeiset lähetystyöntekijät lähtivät Euroopasta Kiina kohti vuonna 1370, mutta heidän matkastaan ei tiedetä mitään. Huizong, Kiinan viimeinen mongolikeisari, oli jo paennut Mongoliaan vuonna 1368, ja hänen mukanaan olivat paenneet myös muun muassa mongolien sotajoukoissa palvelleet alaanit, jotka olivat olleet eurooppalaisille lähetystyöntekijöille tärkeä tukiryhmä.

1300-luvun kristityt yhteisöt Kiinassa katosivat jättämättä minkäänlaisia lähteitä, jotka kertoisivat tarkan syyn katoamiseen. Tärkein syy lienee, että lähes kaikki kristityt Kiinassa kuuluivat ei-kiinalaisiin väestöryhmiin kuten turkkilaisiin heimoihin, keski-aasialaisiin, armenialaisiin, alaaneihin ja venäläisiin, ja Yuan-dynastian kaaduttua nämä mongolien liittolaiset joko lähtivät Kiinasta tai sulautuivat valtaväestöön. Ne kansainväliset yhteydet, jotka

olivat syntyneet mongoli-imperiumin hegemonian seurauksena, katkesivat. Vastaavanlaisia yhteyksiä syntyi uudelleen vasta 1500-luvulla, jolloin meritien Aasiaan löytäneet eurooppalaiset saapuivat Kiinan satamiin.

Yuan-kauden kristinusko katosi äkillisesti siksi, että se ei ollut juurtunut kiinalaisen väestön keskuudessa. Nestoriolaisuus pysyi pääasiallisesti tiettyjen heimojen uskontona. Läntisen kirkon lähetystyö puolestaan oli liian harvan henkilön varassa. Kirkon johto Roomassa ja Avignonissa aliarvioivat sekä Kiinan-lähetystyön tarjoamat mahdollisuudet että siihen liittyneet haasteet. Vain pieniä ryhmiä lähetettiin kerralla, ja tapahtui neljä kertaa (1271, 1278, 1333, 1370), etteivät lähetystyöntekijät päässeet perille kaukaiseen päämääräänsä. Viimeiset Kiinaan saakka päässeet lähetystyöntekijät, Odoricus Pordenonelainen ja Johannes Marignollilainen, eivät edes jääneet Kiinaan pysyvästi, vaan palasivat Eurooppaan. Odoricus halusi palaamalla länteen herättää kirkon mielenkiinnon Kiinan-lähetystyötä kohtaan, mutta hän kuoli juuri saavuttuaan kotiin. Andreas Perugialaisen kuoltua lähetystyöllä ei siis ollut johtajaa. Uskon leviämistä kantaväestön keskuuteen hankaloitti myös se, että lähetystyöntekijöiden pienestä määrästä johtuen ei ollut mahdollista perustaa paikallisia seurakuntia ympäri maata, joten lähetystyö keskittyi lähes yksinomaan pääkaupunkiin Daduun ja Quanzhoun satamakaupunkiin. Lähetystyöntekijöiden status

diplomaatteina lisäksi sitoi suurimman osan heistä pääkaupunkiin. Läntisellä kirkolla ei ollut aikaisempaa kokemusta lähetystyöstä näin kaukana Euroopasta, ja vaikuttaa siltä, että kirkon johto alusta asti laski kaiken sen varaan, että nestoriolaisyhteisö ja mongolien hallitsijat aktiivisesti tukisivat uskon levittämistä. Todellisuus poikkesi suuresti siitä, mistä Euroopassa käyneet diplomaatit olivat kertoneet. Keskiajan läntinen Kiinan-lähetystyö jäi marginaaliseksi ilmiöksi, joka pian unohdettiin sekä Kiinassa että Euroopassa. Aihe on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen, sillä lähteet kertovat paljon eurooppalaisten tavasta tehdä lähetystyötä sekä diplomatian ajasta, jolloin Aasia oli lännelle tuntematon maailma. Kertomus sisältää myös paljon tietoa mongolien suhtautumisesta latinalaisiin ja läntiseen kristinuskoon. Lähteiden perusteella voi todeta, että Yuan-hallitsijat olisivat olleet halukkaita ottamaan vastaan lisää latinalaisia diplomaatteja, virkamiehiä ja lähetyssaarnaajia, ja jos läntinen kirkko olisi ollut yhtä halukas lähettämään näitä, kristinusko olisi kenties voinut juurtua Kiinaan jo ennen jesuiittojen saapumista kaksi vuosisataa myöhemmin. Koska keskiajan Kiinan-lähetystyötä on tutkittu erittäin vähän, tuore pro gradu -tutkielmani tarjoaa lähetystyön ja Yuan-kauden historiasta kiinnostuneille monta mielenkiintoista näkökulmaa aiheeseen.

Pro gradu -tutkielmani on saatavissa osoitteessa https:// helda.helsinki.fi/handle/10138/37231

Silkkiteiltä

Tonos: Meri­Sofia Lakopoulos (viulu, laulu, kemenche), Valtteri Bruun (kitara), Sauli Heikkilä (mm. xoomii ja morinhuur) ja Ako Ali (däf)

Lauantaina 13.4.2013 klo 19.00 kahvila Taikalamppu, Torkkelinkatu 21, vapaa pääsy, liput 10/5 €.

Lisätietoja: meri­sofialakopoulos@hotmail.com

Stranger-Mongol: My experiences of Mongolia

” I suppose, it is never a good idea to write about your own country or your experiences of your native land, when you are not feeling the love for it. Thus, I must warn you that this essay will be unashamedly honest. For a long time, I assumed a kind of responsibility to represent Mongolia in the best possible way. It was easier to do it when I wasn’t faced with what Mongolia actually is. Within last five months, my homecoming put me through many struggles; cultural and social.

Furthermore, I do feel the comfort of writing this essay in English, since not many Mongolian will read it as many of them will be more interested in gossips in yellow newspapers. Who is got the biggest house; the latest Lexus Jeep; the younger wife? No, no, of course, not everyone in Mongolia is consumed by the latest consumerism. But many are. This is the biggest source of my frustration.

Perhaps, I should tell you a little about myself, about where I’d grew up and how I ended up spending eight years of my life in a northern English city called Leeds. The information will help you to figure out my pessimism about the new Mongolia; the Mongolia– I don’t seem to recognise or even understand.

In the eighties, I grew up in a typical Mongolian family of five: father, Tsegmid Vanjil; mother, Bayarsanaa Sodnom; older brother, Delgerkhuu Tsegmid and my uncle Ganbaatar Densmaa. (Fig.1) Everything was normal; we weren’t rich or poor. My parents worked for the states, we went to the school. The only thing out of ordinary was that I started drawing at three years old when I was in kindergarten. Our family didn’t have anyone in our lineage

who had excelled in art, except there was a monk, who painted Tibetan tangka pictures. Throughout my childhood all the way to my young adulthood, I went with the flow; swallowing praises I was getting from people around me, after winning drawing contests home and abroad. I was made to believe that this was my destiny – to be an artist. I had no idea how hard this road is going to be without artist parents, artist relatives, artist connections and the necessary status of being artsy.

My family: From top left: My brother; me; my father; my grandfather, Vanjil Sandag and my mother. Ulaanbaatar, Mongolia, c1992.

In 1998, I was invited to study at the Institute of Fine Arts (IFA, now School of Art, part of the Mongolian State University of Arts and Culture) when I graduated from high school. Packed with enthusiasm derived from the success I achieved at early age, I entered the art school with a lot of self-confidence. However, it was not meant to be a joy ride. The confidence was watered down by a routine discouragement by others around me, my art tutor’s inflexible teaching method, and her push towards building some

sort of family out of classmates made me miserable. Gradually, I started to keep distance from my class of Mongol Zurag, and concentrated more on my voluntary role of a Leader of the Student Union, where I felt more supported.

My idea of artist was to be free, to have one’s own mind, to struggle for it and to keep going. I didn’t feel any of that while I was an art student. Rather, I felt as if I was a caged animal, who had to pursue an art form which I didn’t compel to create.

After years of schooling, I was finally fed up, just stopped drawing one day. This was the summer of 2002. I stayed at home for couple of months, lost, depressed, not knowing what to do next. I was ready to give up on my childhood dream. But I decided to do something with my interest in contemporary art, started making collages. After experimenting with different techniques, I began taking photography. Spending nine months, working as a trainee photographer at an agency helped me to learn basic photography, but I lacked contextual knowledge about contemporary art practice. I felt that familiar feeling of craving for more for the first in many years, hence I realised, I had found my calling – contemporary art practice. At this point, I was a low paid trainee, employed by a man who had actually studied photography in Germany, but refused to teach anyone what he knows. I quit my job unceremoniously, and dived into the hard work of getting the documents and the exam results I needed, in order to study abroad. I still had a conditional offer from the Mongolian government, which gives me the financial support to study for my Masters degree, if I manage to find my place at an university abroad. It wasn’t much though, only enough to cover my tuition fee but it was more than enough reason to leave Mongolia. I literally fled Mongolia in a hurry as soon as I got my visa to the UK. There was no time to reflect, think, only time to breathe – I re-

member. In my mind, I was still pursuing my destiny – to be an artist.

Jet-lagged, exhausted and dehydrated, I landed at the Heathrow Airport on 19th of June 2004. My journey started from Cambridge, UK, where I attended a Pre-Masters diploma course for ten weeks. I moved to Leeds in September to start my Masters course at Leeds Metropolitan University.

After the initial struggle, I did find my feet in Leeds, UK, started to enjoy my stay there. This doesn’t mean that I stopped struggling completely but I found ways to deal with the complications of being an East Asian looking woman and being a Mongolian. This was the theme of my practice-based PhD titled Stranger’s Identity Explored through Contemporary Art Practice: In-Between Mongolia and the UK (2007–2012).

The PhD research explored the identities of ‘Stranger’ (Schutz, 1944), ‘Stranger-artist’ and ‘Stranger-Mongolian’ through adopting a semi-autobiographical approach in which I use a variety of practice-based research methodologies in order to produce original art projects and artworks. I used ‘experiential perspective’ (Stevens, 1996) as the main paradigm in inquiring the negotiation process of a necessary adjustment to a different culture, language and society in conjunction with the popular debate of ‘loosing and searching for identity’ (Trinh, 1988).

In particular, the research is concerned with the previously untouched subject of a modern Mongolian national identity, its artistic representation and re-identification in the UK, through practice-based contemporary art methodologies. Drawing on examples from the recent political history of Mongolia and mainstream media, combined with first-hand personal experiences of the realities of national, racial, cultural stereotyping, the research has contested the existing stereotype of Mongolness.

Important to this has been the inclusion and intertwining of familial and personal narratives in defining ‘Stranger-Mongolian’ identity, and how these experiences have become continually manifested while undertaking four research trips back and forth to Mongolia. I probed the terms Nicolas Bourriaud’s terms ‘cultural nomad’ and ‘reification’ in relation to Non-Western artists’ practices. As part of this I have also reflected upon the not widely known and studied art medium of Mongolian traditional painting or Mongol Zurag and the impact it had on my art practice.

The research employed various combinations of methodologies including photography, performances, documentations, installations, videos, interviews and personal narratives, two of which I termed as ‘auto-photo-performance’ and ‘photo-performance’. The site-specific and spatial qualities of the research were the prepositions to all of the art projects and artworks produced.

After I was told that my Viva-voce was successful with small amendments, I was expected to feel relieved. I didn’t. I felt this incredible level of anxiety, the same one I felt when I graduated from IFA. But I did have a plan. I yearned for my family, for their company but I can’t admit that I actually longed for Mongolia. Of course, I used to reminisce of my native country, painted a good picture about it in my mind and kept it there. Suddenly, the ever more conservative UK has started to finger point at immigrants, international students, and refugees and blamed the financial crisis was because of them. The usually generous system of retaining highly qualified international graduates, has turned back its shoulder to thousands of students by restricting their post-study work options, who invested thousands of pounds and the years of effort to become world-level professionals. In some way, returning home was not my choice, but I accepted it as a next sensible move in my life.

Opting for a cheaper option, I stayed nearly a day at Istanbul Airport. As many describe the airport as being this ‘no man’s land’, the waiting lounge of this enormous glass structure was possibly the last peaceful day I got to enjoy until I was welcomed by the grim reality of Mongolia. I know, I am supposed to praise Mongolia, how this country is originated from the Blue Wolf etc., but I am so tired of these empty self-flatteries and unproven glorifications of some old folklores. I am sorry but I am more than disappointed about how Mongolia turned out, after not living here nearly a decade.

At the Istanbul Airport, 1 October 2012.

No, I didn’t expect a massive development or miracle of that kind. Those financial numbers don’t mean much for many ordinary citizens. If you don’t believe me, just come to Mongolia and take a look. Many people still struggle by, like they used to do ten years ago or twenty years ago. However, I was hoping for that development, the development which is so precious, so important, so vital for Mongolia. This was the development in Mongolian people; I hoped that they’d got more patient, supportive, creative, forgiven and understanding towards each other and less green-eyed, interested in physical commodities, and lazy. I had met many Mongolians; taxi drivers, cleaners, teachers,

lecturers, pupils and students. No one seems to be at ease, or relaxed or happy about their lives. They are anxious about many things, mostly about some kind of deals they are making with each other. To be useful in Mongolia, I got to have something to offer to the other person. Only then the exchange will happen. This is the basis of the main mentality. You need to be useful to others. Excuse me, I wasn’t born yesterday, but I had many friends in the UK, who never even raised the idea of exchanging anything or making any deal with me. We still managed to be friends. So this was new to me. The general politeness is not necessarily encouraged or liked at all. If I say ‘thanks’ to someone, in return, I get a puzzled stare from that person. Be level-headed, I am advised by people surrounding me, apparently talking to cleaners lowers myself down and contradicts with my social status of being ‘Dr. Tsegmid’.

Frustration is all around, many Mongolians are swimming in it hence consumed by it. So far, I haven’t met anyone who was genuinely happy. This is a Shakespearian scale of tragedy. They all want more, much more than what they already have, possess and use. People are wary of each other, only children trust each other, adults don’t. Because it is a childish behaviour, they say. Cynicism rules.

I find it very hard to breathe. Not because of Ulaanbaatar’s legendary winter air pollution, or the traffic, or the dark streets nor the drunks. Because, this is the kind of Mongolia, I never wished to see while I was alive.

Tomorrow...is a new day.”

Burjaattitaidetta

Burjaattitaidetta Tampereella

Tampereella on mainio tilaisuus nauttia huipputaiteesta. ”Burjaattien Picassoksi” kutsuttu Dashi Namdakov esiintyy nyt ensi kertaa Pohjoismaissa. Tampereelle hänet löydettiin Pietarin Eremitaasin kautta. Vuonna 1967

Siperiassa syntynyt taiteilija on valmistunut Krasnojarskin taideinstituutista ja luo huikeaa kansainvälistä uraa. Lontoossa häneltä voi nähdä Tšingis-kaania kuvaavan patsaan, josta Ronny Rönnqvist kirjoitti lehdessämme 2/2012. Taiteilija kuuluu käsityöläissukuun ja on paitsi kuvanveistäjä myös graafikko, kultaseppä ja tekstiilisuunnittelija. Niinpä Tampereella on esillä sekä suuria pronssiveistoksia että pienoiskokoisia, korumaisia veistoksia ja hevosenjouhista kudottuja gobeliineja. Aiheissa yhdistyvät burjaattien kansantaide, šamanismi, buddhalaisuus, aasialainen taiteen kuvasto ja länsimainen taideperintö. Namdakov kuvaa sotureita, kaunottaria, lamoja, šamaaneja, toteemieläimiä ja mytologisia hahmoja. Hänen muotokielensä on hyvin hienostuneesti tyyliteltyä ja viimeisteltyä.

Jääveistoksia ja sirkusta

Hän on perehtynyt tarkoin historiallisten pukujen ja varusteiden yksityiskohtiin. Namdakovilla on ollut museonäyttelyitä paitsi Pietarissa ja Moskovassa myös Kiinassa. Lontoossa ja New Yorkissa Namdakov on pitänyt gallerianäyttelyitä.

Dashi Namdakovin näyttely Myyttien maailma Tampereen taidemuseossa 26.1. – 5.5.2013.

Mongolialaiset menestyivät

Korkeasaaren jäänveistokisoissa

Kansainväliset jäänveistofestivaalit pidettiin Korkeasaaressa 2.–3. 2. ja 9. –10.2. Teemoina olivat Elämää Itämerellä ja Minun mereni. Yksilökilpailun kahdeksasta osanottajasta kolme oli tullut Mongoliasta. Ulaanbaatarissa asuva Lkhagvadorj Dorjsuren on Korkeasaaren konkareita. Hän voittikin kisan teoksellaan ”Ateria”. Se kuvaa lintua, joka on napannut nokkaansa jätteitä saastuneesta merestä. Bazarsad Bayarsaikhan ja Tsagaan Munkh­Erdene ovat valmistuneet kuvanveistäjiksi. Munkh-Erdene oli yleisön suosikki ja kilpailun kakkonen. Hänen teoksensa ”Jos olisin isompi” kuvasi rapua, joka yrittää

rikkoa sen kodin tuhonneen ankkuriketjun. Parikilpailuun jälkimmäisenä viikonloppuna osallistui neljäntenä vielä Baatar Dorjnamjil, joka on valmistunut Ulaanbaatarin taideinstituutista.

Mongolialaista akrobatiaa Cirque del Soleilissa

Kanadalainen sirkusryhmä Cirque du Soleil kiertueella Suomessa. Helsingissä ja Turussa esitetyssä Allegría-showssa on mukana kaksi mongolialaista akrobaattia Ulziibuyan ”Ulzii” Mergen ja OyunErdene Sengin. Ilta-Sanomat pääsi (14.3.2013) kulissien taakse seuraamaan taiteilijoiden valmistautumista nyt jo 19 vuotta esitettyyn teokseen. Esiintyjät ovat tietenkin vaihtuneet nuorempiin moneen kertaan. Ulziin äiti oli huomannut tyttärensä poikkeukselliset lahjat jo tämän ollessa nelivuotias. Rankka kiertue-elämä ei Ulziita rasita, ja kymmenen viikon välein saa lentää kahdeksi viikoksi kotiin. Helsingin Sanomat kritisoi (15.3.13) esitystä aikansa eläneeksi, vaikka taiteilijat sinänsä ovat alansa ehdottomia huippuja. Mongolialaisnaisten sulokasta notkeutta kriitikko Suna Vuori kehui ällistyttäväksi.

Jääveistäjät

kokosi JeRttA RAtiA Mongolinimet siten kuin ne ovat näkyneet mediassa.

Tsagaan Munkh­Erdene (vas.), Baatar Dorjnamjil, Lkhagvadorj Dorjsuren ja Bazarsad Bayarsaikhan.

Parikilpailun voittivat Baatar Dorjnamjil ja Tsagaan Munkh­Erdene jääveistoksellaan ”Kiintoisaa elämää”.

Valaistunut

Suomi ­ Mongolia­Seura ry. c/o Lea Loiri, Urkupillintie 6 H 201, 00420 HELSINKI

Mongolialais-iranilainen Sedaa kesäkuun lopulla Haapavedellä

Haastattelin Sedaan nokkamiestä, iranilaista Omid Bahadoria sähköpostin välityksellä. Mitä tekevät itämaiset rummut mongolialais-yhtyeessä?

Kuinka kauan olette soittaneet yhdessä ja kuinka kaikki alkoi?

Tunnemme toisemme yhdeksän vuoden takaa. Neljä vuotta sitten päätimme perustaa uusia uria avaavan yhtyeen, jossa voimme yhdistää kotimaittemme Iranin ja Mongolian musiikkia jazziin, rockiin ja klassiseen.

Naraa ja Nasaa soittivat ennen Transmongolia­yhtyeessä, mutta mikä on sinun taustasi?

Pääsoittimeni on kitara. Kaksikymmentä vuotta olen soittanut eri funk- ja rock-yhtyeissä ja ohessa olen opiskellut itämaisia lyömäsoittimia.

Niinpä soitin samaan aikaan myös iranilaisissa yhtyeissä. Minulla on ollut yhtyeitä myös madagaskarilaisten, malilaisten ja nyt lopuksi mongolialaisten kanssa. Transmongoliaan tutustuin kymmenen vuotta sitten ja soitin lyömäsoittimia jo heidän levyillään.

Kuinka paljon ohjelmistostanne on perinteistä musiikkia ja kuinka paljon omia sävellyksiä?

Ehkä puolet ja puolet.

Laulavatko yhtyeessä kaikki?

Kyllä, mongoliaksi ja persiaksi erilaisilla tyyleillä.

Onko Sedaa pääyhtyeenne?

Kyllä, se vie neljä viidesosaa vuodesta, muille projekteille ei ole aikaa. Sen lisäksi teen töitä erilaisissa teatteriprojekteissa ja hoidan Sedaan markkinointia ja organisaatiota.

Kuinka monta levyä olette tehneet?

Olemme tehneet kolme levyä.

Millainen show on odotettavissa Haapavedellä?

Sanoisin, että ainutlaatuinen yhdistelmä eri musiikkikulttuureita.

Itämaiset rummut tuntuvat sopivan hyvin mongolialaiseen musiikkin, mitä voisit kertoa tästä yhdistelmästä?

Mongolian perinteinen musiikki ei oikeastaan perustu rytmeihin vaan sointiin, kuten erilaisiin laulutekniikoihin. Tämä antaa väljyyttä sovittaa rytmiä musiikkiin ja soittaa sen kanssa. Itämaisessa musiikissa rytmit ovat hyvin tärkeitä, niillä kaikilla on omat nimet ja usein laulut perustuvat nimenomaan rytmeille.

Sedaa opettaa ennen festivaalia viikon mittaisella kurssilla kurkkulaulua, mongolialaisia soittimia sekä itämaisia rytmejä.

sAuli heikkilä

Sedaa­yhtyeessä soittavat Nasaa Nasanjargal (vas.), Ganzorig Davaakhuu, Omid Bahadori ja Naraa Naranbaatar