Lukivaikeus ja oikeinkirjoitusvirheet

Jos oppijan tekstissä sama sana esiintyy monessa virheellisessä kirjoitusasussa ja joskus myös oikein, on syytä epäillä lukivaikeutta. Opettajalla on useita mahdollisuuksia auttaa lukivaikeuksista oppijaa oikeinkirjoituksen haasteissa.

TEKSTI KARI MOILANEN

Lukivaikeuksinen oppija tekee tahattomia virheitä tutuissakin sanoissa. Esimerkiksi oma nimi on kirjoitettu väärin. Oppija ei välttämättä mahda virheille mitään; niitä on vain siedettävä. Sana voi esiintyä eri muodoissa – joskus myös oikein – jopa samassa tekstissä (esimerkiksi englannin people voi olla poeple, poepel tai poople). Osaamattomuudesta johtuvat virheet erottuvat yleensä siten, että sana on jatkuvasti väärin samassa muodossa.

Osa virheistä on luonteeltaan visuaalisia. Vasen–oikea-kulkusuunta vaihtuu hetkellisesti. Tästä seurauksena kirjainten ”vatsat ja varret” kääntyvät peilikuviksi tai ylösalaisin (dog–bog; dad–bad–pad). Joskus näyttää siltä kuin sana olisi yritetty kirjoittaa lopusta alkuun: ”she saw at wrok andn at school”, kun pitäisi kirjoittaa ”she was at work and at school”.

Usein oppija voi huomata virheensä, jos hän lukee sanan ääneen: ”Minähän kirjoitin dog enkä bog!” Luokassa voi käyttää huuliolukua eli liikuttaa ääntöelimiä ilman ääntä. Oppija voi myös varmentaa osaamisensa opettajalle sanomalla sanan ääneen.

H eiku t eiku d – vai mikä siinä oli?

Lukivaikeus aiheuttaa ongelmia äänteiden tarkassa havaitsemisessa ja tallentamisessa. Äännettä haetaan muistista monta kertaa: oliko sanan think alussa t, d vai jotain muuta – vai oliko yhtään mitään? Turhien muistihakujen takia äänteet katoavat työmuistista. Epävarmuus käytössä olevista äänteistä heikentää äänne-edustumien ja kirjain–äännevastaavuuksien syntyä, mikä vaikeuttaa sanojen opettelua.

Puhutun kielen ongelmat heijastuvat oikeinkirjoituksessa niin, että kirjaimet vaihtavat paikkaa tai vaihtuvat toisiksi tai niitä puuttuu. Äänteet, jotka ovat lähellä toisiaan, sekoittuvat keskenään: back-sanasta voi tulla bag tai pack. Äidinkielestä poikkeavista äänteistä kuten sibilanteista tai aspiroituneista konsonanteista on vaikea saada otetta (jealous muuttuu muotoon shelos, think-sanasta tulee dink, tink tai ink). Heittomerkki, aksenttimerkit ja ä:n tai ö:n pisteet voivat unohtua.

Joitakin kirjaimia on ikään kuin ennakoitu tai varmistettu jälkikäteen – edellisestä esimerkkejä ovat laphyrinth (labyrinth), cirlcle (circle), icuicide (suicide) ja jälkimmäisestä playy (play), cace (case). Sana voi raunioitua tunnistuskelvottomaksi: epool (people), imerical (miracle), ephenety (opportunity). Painon paikan kuuleminen tuottaa vaikeuksia, jolloin sanoista puuttuu osia (remember-sanasta tulee member, develop muuttuu muotoon welop). Kieliopillisia sanoja jää välistä pois, kun oikeinkirjoitus vie liikaa huomiota. Joskus opettaja tulkitsee oikeinkirjoitusongelman sanasto- tai kielioppivirheeksi, jos vaikkapa them-sanan on korvannut the, that-sanan at tai she-sanan he.

Ääntämis- ja kirjoitusasun yhteensovittaminen on lukivaikeuksiselle vaikeaa. Varsinkin nopeutta vaativissa tilanteissa kuten sanelussa tai ripeästi etenevässä luokkatilanteessa sana saatetaan kirjoittaa ääntämisasua mukaillen (also muuttuu muotoon alsoe, almost muotoon allmoust tai small muotoon smol).

Englanti, venäjä ja ranska ovat tässä suhteessa hyvin haasteellisia kieliä. On työlästä hakea muistista nopeasti erilaisia kirjoitusasuja silloin, kun tekstissä toisiaan lähellä olevissa sanoissa esiintyy sama äänne mutta niiden kirjoitusasut poikkeavat toisistaan (esimerkiksi come, study, rough – /a/; soon, news, true – /u:/). Sama prosessi toteutuu päinvastaiseen suuntaan tekstiä ääneen luettaessa: sanat luetaan kirjoitusasun mukaan tai käyttämällä samaa äännettä kaikissa sanoissa (esimerkiksi you, your, though, tough, out).

Käsiksi taustaongelmiin

Opettajan kannattaa kerätä talteen oppijoiden saneluja ja kirjoitelmia ja pyrkiä luokittelemaan virheitä. Tarkastellessaan useampaa kirjallista näytettä samalta oppijalta opettaja saattaa huomata virheissä systematiikkaa. Virheissä

voivat erottua edellä esitellyt fonologiset ja visuaaliset ongelmat, ääntämisen ja kirjoitusasun yhteensovittamisen vaikeus ja erilaiset muistiongelmat; osa virheistä voi jäädä satunnaiseksi. Silmämääräinen arvio virheiden määrästä riittää, niitä on turha laskea. On hyvä selvittää, esiintyykö virheitä enemmän nopeutta vaativissa tehtävissä kuten sanelussa ja lyhyissä tuntikirjoitelmissa. Jos virheitä on vähemmän silloin, kun aikaa on enemmän käytössä, oppija hyötyy lisäajasta kokeessa ja siitä, että kirjallisia tuotoksia voi tehdä kotona.

Lisäksi on hyödyllistä kiinnittää huomiota oppijan kykyyn ääntää ja toistaa sanoja ja tunnistaa niitä tekstistä sekä hänen sanavarastoonsa – onko se kehittynyt luokkatasoa vastaavasti?

Oppija ei välttämättä hyödy yksinomaan oikeinkirjoitusvirheiden osoittamisesta. Tarvitaan systemaattista ääntämisen opetusta, jossa muistikuvia äänteistä vahvistetaan harjoittelun kautta. Sanoja opeteltaessa ääntämistä ja kirjoitusta voi eriyttää niin, että ensin opetellaan sanomaan sana ja vasta sitten tarkastellaan kirjoitusasua. Myöhemmin ääntämis- ja kirjoitusasut liitetään yhteen harjoituksin. Tehtäviäkin voi vaiheistaa (suullinen harjoittelu – sanojen tunnistamiseen perustuvat tehtävät – kirjalliset tehtävät).

Kirjallisista tuotoksista ei tarvitse aina korjata kaikkia virheitä. Oppija ei välttämättä pysty rekisteröimään monenkirjavia korjauksia. Tarkastelun kohde voi vaihdella (tekstin ymmärrettävyys, lauserakenteet, kielioppi ja välillä juuri oikeinkirjoitus). Oppija tarvitsee aina positiivista palautetta: tarina on hyvä virheistä huolimatta.

Samalla tavalla äännettäviä sanoja on hyödyllistä kerätä yhteen sanaperheiksi (come, country, lovely, does – /a/; nurse, bird, learn – /ö/). Kerääminen on syytä aloittaa mahdollisimman varhain, kun sanavarasto on vielä pieni. Ryhmiä täydennetään systemaattisesti uusilla sanoilla.

Haamukirjaimia ja ankkuriäänteitä

Oikeinkirjoitus- ja ääntämissäännöt kannattaa kirjoittaa selvästi näkyville luokan seinälle ja oppijalle itselleen vaikkapa vihkoon. Poikkeukset voi kerätä omaksi luettelokseen.

Esimerkiksi venäjässä poikkeuksia voivat olla sellaiset sanat, joissa poikkeamat ääntämisen ja kirjoitusasun välillä eivät selity vokaalireduktion tai konsonanttiassimilaation perusteella. Konsonanttiassimilaatiota voi muuten havainnollistaa kirjoittamalla soinnilliset ja soinnittomat kirjainparit allekkain ja vertaamalla niitä jalkapallojoukkueisiin, joissa jokaisella pelaajalla on oma paikkansa (esimerkiksi f ja v pelaavat samalla pelipaikalla kuten myös s ja z). Jos kahden eri joukkueen pelaajat joutuvat rinnakkain (d ja k sanassa vodka), toinen pelaajista menee vaihtoon (tässä tapauksessa d) ja tilalle tulee pelaaja jäljelle jääneen (tässä tapauksessa k:n) omasta joukkueesta mutta samalta pelipaikalta kuin vierasjoukkueen pelaaja (d vaihtuu k:n joukkuetoveriksi, joka pelaa samalla pelipaikalla kuin d, eli äännettäessä d vaihtuu t:ksi). Venäjässä kannattaa pidemmälle edistyneille oppijoille nostaa esiin ajatus juurikonsonanteista, jotka pitävät sanaa koossa mutta joiden ympärillä vokaalit välillä vaihtuvat (golova – glava). Lisäksi konsonanttimuutokset on hyvä ottaa systemaattiseen harjoitteluun, vaikka niitä onkin paljon.

Kirjattavat säännöt voivat olla myös yksittäisiä havaintoja, eikä niitä kaikkia tarvitse ottaa esille samalla kertaa. Muistamista tukee, jos havainnoille keksii mieleenpainuvan selityksen. Englannissa r kontrolloi tavua, siis vaatii tietynlaista vokaalia (turn, learn), kun taas sananloppuinen -e paljastaa edellisen tavun vokaalin kätkemän salaisuuden (make). Ranskan aksenttimerkit ovat oikeasti salaisia koodeja, joiden avulla ääntäminen selviää. Ranskassa osa päätteistä on kovin ujoja, eli niitä ei äännetä (je parle, tu parles). Saksassa vokaalinjälkeinen h pidentää vokaalia (Kühlschrank), koska vokaali tarvitsee lisää elintilaa. Ranskassa ja englannissa tavataan haamukirjaimia: kirjaimet kummittelevat näkymättömissä, ja haamusta näkyy vain silmä eli heittomerkki – huisin pelottavassa tilanteessa sanat liittäytyvät tiiviisti yhteen (isn’t).

Sanaperheitä voi kerätä myös yksittäisen konsonantin ympärille. Varsinkin kieliopintojen alussa, kun kaikki on uutta, sanoille ei löydy muistipintaa. Äänteestä muodostuu ankkuri, muistikoukku, johon ”ripustetaan” uusia sanoja (esimerkiksi ranskan /ž/: je, jeun, bonjour, l’argent, dejeuner).

Sanoja voi rakentaa magneettikirjaimista jääkaapin oveen tai kirjoittaa paperilapuille, joille vaikeat kohdat tai ankkuriäänteet merkitään eri väreillä. Sanoja voi myös visualisoida, valokuvata muistiin. Voi kuvitella vaikkapa Aku Ankan pitämässä lappua, johon sana on kirjoitettu, ja luetella siitä sitten muistinvaraisesti kirjaimet. Ei haittaa, jos menee väärin – Akuhan sen kirjoitti.

Osaamattomuudesta johtuvat virheet erottuvat yleensä siten, että sana on jatkuvasti väärin samassa muodossa.

Lisää harjoitteluvinkkejä jutussa esitettyihin ideoihin Tempuksen seuraavassa numerossa!

VINKKI: TUNTUUKO TYÖLÄÄLTÄ?

Jos luokassa aika loppuu kesken, voit myös jakaa artikkelissa esiteltyjä vinkkejä suoraan oppijoille. Ainakin vanhemmat opiskelijat voivat hyötyä niistä.