Pohdintaa päättöarvioinnin kriteereistä

Päättöarvioinnin kymmenestä tavoitteesta suurin osa koskee muuta kuin kielen oppimista. Miten tavoitteista ja kriteereistä tulisi viestiä oppilaille ja huoltajille?

TEKSTI HANNA KÖKKÖ KUVA RIDOFRANZ/ISTOCKPHOTO

A-englannin päättöarvioinnin kriteerit on uudistettu, ja ne ovat herättäneet keskustelua. Ovatko kaikki tavoitteet yhtä tärkeitä? Voiko ylipäätään mitata esimerkiksi kielitietoisuuden tai elinikäisen oppimisen valmiuksien kehittymistä? Opetussuunnitelma pursuaa sivistyssanoja samalla kun nuorten lukutaito heikkenee ja oman äidinkielen sanavarasto supistuu. Puhummeko oppilaiden ja huoltajien kanssa samaa kieltä, kun puhumme tavoitteista ja keinoista niiden saavuttamiseksi?

Konkreettista osaamista

On erittäin tärkeää keskustella siitä, millä kriteereillä oppilas voi suoriutua oppimäärästä hyväksyttävästi sekä millaisia taitoja ja millaista kielen osaamista tavoitellaan, jotta voi saada kunkin arvosanan. Oppilaat suorastaan janoavat tätä tietoa: ”Ope, mitä minun pitää tehdä, jotta saan kympin? Ope, millä pisteillä pääsee läpi?”

Sekä tavoitteiden että kriteerien on oltava oppilaalle hyvin selkeitä, ja niitä on oltava vähemmän. Niistä on riisuttava kaikki muu kuin se konkreettinen osaaminen, jota oppilas tavoittelee – kuuntelun, puhumisen, lukemisen, kirjoittamisen ja vuorovaikutuksen taitoja sekä kulttuuritietoa. Muuten me tukahdutamme oppilaan sanahelinällä, jota hän ei voi vielä itse ymmärtää.

Opetussuunnitelman viisi ensimmäistä tavoitetta A-englannille ovat kyllä hyviä, mutta kuinka tarkasti niitä pitää tarkastella arvioinnin yhteydessä, ovatko kriteerit näissä tarpeellisia? Me haluamme toki vahvistaa oppilaan kulttuurista toimintakykyä ja kielitietoisuutta, tavoitteellisuutta ja reflektointitaitoja sekä kehittää jatkuvan kielenopiskelun valmiuksia. Kun teemme sen kaiken hyvin, oppilaan kielitaito kehittyy – ja se on helpommin mitattavissa.

Kieli on keino ilmaista itseämme ja tunteitamme ja ymmärtää muita ihmisiä, ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä. Lukutaidon rapautuminen, josta Pisa-tulokset kertovat, heikentää mahdollisuuksia oppia myös vieraita kieliä. Kielellinen ajattelu ei kehity, kielen rakenteet eivät avaudu, sanavarasto on yhä suppeampi jo äidinkielessä.

Mutta sujuvaan viestintään tarvitaan myös kykyä kohdata toinen ihminen. Tarvitaan hyviä tapoja ja suvaitsevaisuutta. Pitää olla tilaa yrittää ja erehtyä, uskallusta heittäytyä käyttämään kieltä jo silloin, kun sitä ei vielä kunnolla hallitse. Ryhmän ja yhteisön tulee olla turvallinen ja kannustava.

Vieraan kielen opiskelu on äidinkielen tavoin itsensä kehittämistä, ihmisenä kasvua, jossa aikuisen läsnäolo on tärkeää. Peruskoululainen on keskeneräinen ja epävarma. Siksi olemme yhä enemmän kasvattajia kuin opettajia. Kun luokan sosiaaliset suhteet ovat solmussa, oppiminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Aikuisen tehtävä on kannustaa ja olla tienviittana, joskus turvakaiteena, ja auttaa valitsemaan sopivat välineet edetä. Joku tarvitsee vahvaa tukea, joku toinen saa siivet.

On tärkeää, että oppilaat saavat kokemuksia erilaisista tavoista oppia. Kannustamme lukemaan, pelaamaan, leikkimään vieraalla kielellä. Digitaalisuuskin on oiva apuri. Kokeilemme, eriytämme ylöspäin ja alaspäin. Rohkaisemme puhumaan, tekemään virheitä, luottamaan itseensä. Aina ei voi onnistua, tulee muita asioita tielle. Jonkun repussa painavat vuorenkorkuiset ongelmat.

Yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja

Mitä siis arvioin, kun annan A-englannin päättöarvosanaa nuorelle yhdeksäsluokkalaiselle, joka ehkä teki parhaansa, ehkä ei? Taulukoinko jokaisen suorituksen, mielipiteen, kasvun ja kehityksen? Meillä on kymmenen tavoitetta, jokaisen kohdalla auki kirjatut kriteerit arvosanoille 5, 7, 8 ja 9. Niistä suurin osa on muuta kuin kielen osaamista.

Toki otan huomioon ahkeroinnin, osallistumisen, huolellisuuden. Ja jokaisen vahvuudet. Joku oli hyvä pohdiskelija ja keskustelija, toinen luki kauniisti tekstiä, vaikkei halunnut sanoa vieruskaverille sanaakaan, yksi kirjoitti jo upeita kirjoitelmia, joku muisti kovalla pänttäämisellä kaksi sanaa kymmenestä. Joku olisi saanut kympin, kun olisi vaivautunut. Jokainen kompensoi puutteitaan tai laiskuuttaan tavalla tai toisella.

Opetussuunnitelman tavoitteet kielenopetukselle ja oppimiselle ovat hienoja ja tavoiteltavia asioita. Niiden tulee ohjata opettajien koulutusta sekä koulujen johtamista ja resursseja. Meidän tulee tarkastella koko kouluyhteisöä, kun kehitämme oppilaan yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja – myös tulevaisuuden tärkeimmiksi työelämätaidoiksi nimettyjä taitoja.

Se, että oppilas tulee toisten kanssa toimeen, kykenee yhteistyöhön ja uskaltaa käyttää kieltä viestinnässä, on kielen oppimisen kivijalka. Murrosiän tuoma itsekriittisyys ja ryhmän aiheuttama paine voivat pahimmillaan viedä nuorelta kokonaan uskon omaan osaamiseensa. Mitään kiusaamista ei saa hyväksyä hiljaa. Toimintaa on suunniteltava ennaltaehkäisevästi niin, että jokainen saa olla oma itsensä ja tuntee olevansa arvokas.

Minkä arvosanan annamme itsellemme?

Yhä enemmän meidän täytyy kouluna ja koulujärjestelmänä löytää keinoja auttaa lapsia ja nuoria elämänhallinnassa, toiminnanohjauksessa, tunnetaidoissa, vuorovaikutustaidoissa, itsetunnon kehittymisessä ja oman äidinkielen hallinnassa. Kielenopetus ei ole irrallinen saareke, kuten ei mikään oppiaine. Me aikuiset olemme esimerkkejä työyhteisöissämme. Minkä arvosanan annamme omille yhteistyötaidoillemme?

Meidän on kyettävä auttamaan lapsia ja nuoria selviytymään tässä sekavassa maailmassa. Kaikkialta pursuaa oikeaa ja väärää tietoa, vaatimuksia suoriutua ja paineita menestyä. Ei ihme, jos tulevaisuus pelottaa. Yhä tärkeämpää on oppilaan maailmankuvan eheyttäminen, tiedon rajaaminen ja toiminnan ohjaaminen. Nuoret pursuavat energiaa, jota opettaja ei voi vain hallita vaan jota pitää kanavoida oikeaan suuntaan.

Jotta opettajien voimavarat riittävät auttamaan oppilasta suunnistamaan oikein, myös meidän työmme pitää olla selkeää ja johdonmukaista. Päättöarvioinnin kriteerit voisivat parhaimmillaan olla hyvä kompassi ja työkalu. Meidän pitää pystyä puhumaan tavoitteista ja kriteereistä samalla kielellä ja tasolla oppilaiden ja huoltajien kanssa – selkeästi, kannustavasti ja oppimista ohjaavasti.

KIRJOITTAJA

Hanna Kökkö on englanninopettaja Iittalan yhtenäiskoulussa Hämeenlinnassa.