Onko luonto vielä meidän
URHEILU
SUKELTAJA 10.6.1991 Puheenjohtajalta Sukelluksen veteraaneja Koekaniinina N orppa viikonloppu Räpyläuinnista . Sukeltajan katkismus Urheilun valituselin Sukellustietokoneista Helsingin halliralli Kirjallisuutta Mustamakkaraa Uppopallosta Akuista ja lampuista Kirsi Alanen Sukellussafari Andalskär OLGA Toimisto Sipinöitä Tutkintaa takametsissä Trippi Austraaliaan Uppopallon MM s/s Atlantic Kalifornian jättilevät In memoriam Kalastuksesta Tapahtumakalenteri Kansi: Tähdet Vaasassa
sivu 3 4
6 7 8 12 13 14
17 18 20 21 22
24 26
28 31 32 34 35 36 37 38
42 43 45
46
Kaksi viikkoa avovesikauden avaukseen, kauden ensimmäiseen sukellusleiriin. Laitteet on huollettu, uusi kuivapuvun kanssa käytettävä liivi odottaa pakkauksessaan. Vene on laskettu veteen, joskin moottorissa on jotain mätää; se ei toimi, vielä. Suomen kevät tekee tuloaan. Iltalukemisena ahmin Ron ja Valerie Taylorin upeasti kuvitettua kirjaa "Hajens rike': Yöpöydällä odottavat vuoroaan myös muut kirja-alennusmyynnistä pilkkahinnalla ostamani kirjat: The Great Barrier ReeJ, Marinarkeogi (ruotsalainen meriarkeologian oppikirja) ja Jacques Cousteaun The Ocean World. Kahden Luojan luoman kohtaaminen väikkyy päiväunissa: sukeltaja (1,65 metriä) ja kaunis, ystävällinen (1) tiikerihai (4 metriä). Todellisia sukeltajan unelmia. Tuntumaa sukeltamiseen on haettu lämpimistä vesistä. Iho kesii voimakkaan auringon paisteen jäljiltä. Ajatukset keskittyvät vedenalaiseen elämään. Vaikka olen ollut kotonajo viikon, näen illalla silmät sulkiessani yhä perhoskalojen pilven, joka ympäröi minut parin tuuman etäisyydellä maskista keitettyjen kananmunien innoittamana. Joukossa uiskentelee useita papukaijakaloja, joille myös sormi voisi kananmunan ohella maistua. Napoleonkala mulkoilee taustalla; se mielii saada loputkin kananmunat. Juuri ennen nukahtamista kookas sympaattisen näköinen mureena täyttää mielikuvan näkökentän ja pikkukalat häviävät. Elämän rikkaus koralliriutalla jaksaa aina hämmästyttää, unessakin. Suomessa sukeltaminen on niin erilaista. On kylmää, pimeää ja sameaa. Ja elämää on niin vähän. Onhan täällä viehätyksensä; missä muualla on sellainen määrä hylkyjä. Jännitystä täällä löytyy enemmän, kun ei tiedä mitä kahden- kolmen metrin päässä itseasiassa löytyy; etsityn kohteen voi onnellisena ohittaa käsivarren mitan päästä sitä näkemättä. Mutta elämää täällä ei juuri löydy. Vai löytyykö? Mutta entä yksi parhaista sukellusmuistoistani? Se oli kieltämättä Suomessa, Saaristomeren ulkoluodoilla, jossa Itämeren elämä syntyy. Jylhiä vedenalaisia maisemia, matalammassa hedelmöittynyttä mätiä, pikkukaloja, näkyvyys 10-15 metriä. Ja suuri hyljeyhdyskunta. Onko ystävällisempää, uteliaampaa luontokappaletta kuin itämeren hylje. Edes ihmistä se ei osaa pelätä. Siinä sukellusparini ja minä istuimme kallioluodolla täysissä sukellusvarusteissa noin metrin syvyydessä. Uteliaita hylkeitä vilahteli ympärillä, hieman arkoina, mutta kerta kerralta yhä lähempänä. Mitä ihmettä ne voivat ihmisessä nähdä. Eihän ihminen koskaan ole mitään hyvää niille aikaansaanut. Entäpä uteliaat ahvenet. Monet kerrat olen Porkkalanniemen "särkällä" seurannut ahventen edesottamuksia. Vai pitäisikö sanoa, että ahvenet ovat seuranneet minun, ihmisen, edesottamuksia. Meillä on matalikolla kohde, jossa vuodesta toiseen teimme pohjakartoitusta köysistä tehtävän ruudukon avulla. Köysiä rauhallisesti paikallaan ollen sitova ihminen tuntuu erityisesti kiinnostavan ahvenia. Ne kerääntyvät 15-20 sentin etäisyydelle seuraamaan tapahtumia, katsovat suoraan silmiin luottavaisina. Minusta edelleen tuntuu, että ymmärrys ja hyväksyminen oli molemminpuolista. Ensimmäisellä kerralla se kuitenkin tuntui uskomattomalle. Ihminen voi pitää sitä luonteenomaisena koiralle ja kissalle, mutta ei ahvenelle. Pahalta vain tuntuu, että hyljeluodon toiselta kulmalta löytyi karannut kala verkko ja että ahvenystävieni asuinalue on myös pilkkijöiden suuressa suosiossa. Ravintoketjujen päässä olevat eläinlajit, mm hait, hylkeet ja merikotkat kärsivät ihmisen ympärilleen levittämästä saasteesta; monet näistä lajeista ovat uhanalaisia. Omin silmin olen myös voinut havaita rakkoleväkasvustojen katoamisen vain muutamien vuosien aikana. Siellä, missä vielä 1970-luvun lopussa, 1980-luvun alussa kasvustot peittivät laajoja alueita merenpohjaa, tapaa käsi tänään ilkeänhajuisen ja -näköisen paksu hötökerroksen, jossa mikään elävä ei voi pysyä hengissä. Ihminen, joka on tarkoitettu osaksi luontoa, on muista lajeista piittaamatta ottanut luonnon omakseen, tehnyt sille mitä haluaa, ja rikkonut sen tasapainon. Ihmisen käden jälki näkyy kaikkialla, koralliriutalla ja Itämeren ulkoluodolla. Pelkkä itseään sivistyneenä pitävän ihmisen läsnäolo, sen asuinalueen laajeneminen, uhkaa muiden lajien hyvinvointia. Hain ja hylkeen asuinalueet pienenevät, saastuvat ja tuhoutuvat. Ihmisen älykkäästä teknologiasta puuttuu ymmärrys ja vastuu siitä luonnosta, jonka osa ihminen kuitenkin on ja jota ilman se ei voi itsekään tulla toimeen. Jos ihminen edes tyytyisi pelkkään läsnäoloon. Pahinta on, että ihminen on tuhonnut ja yhä tuhoaa monia sekä maalla että vedessä eläviä lajeja, usein vain huvin, ei aina suinkaan ravinnon vuoksi. Tiikeriä ja sutta, haita ja hyljettä on metsästetty surutta, harva näistä on tänäkään päivänä uhanalaisuudestaan huolimatta rauhoitettu. Ttillaista muutosta en halua katsella. Haluan, että kauniit muisti- ja mielikuvani voisivat olla todellisuutta, ei ainoastaan tänään, vaan myös vuosien kuluttua. Haluan, että tulevat sukupolvet voivat nähdä myös kaiken sen mitä oli ja on. Mitä minun pitäisi, mitä voisin sen hyväksi tehdä? Sitä jää miettimään.' Helena
3