jä) ja varavanhimpana toiminut Harri Köykkälä asetuimme yöpuulle peräkajuuttaan muiden mennessä alas, mistä Martti sai aiheen veistellä, että niinhän sitä perinteen mukaan miehistö majailee keulassa - ja päälliköt perässä! Aamu valkeni harmaana ja tuulisena. Aamukahvin jälkeen lähdimme liikenteeseen, ja Örön tienoilla nähtiin sitten, ettei Ladogalle ihan pääse, mutta Schillerille kyllä. Sinne sitten mentiinkin. Hylkyyn naarattiin kiinni ankkurilla, ja tavanomaisten varmistusten jälkeen lähtivät ensimmäisenä kaksi kaverusta, joilla oli videokamera matkassaan, että saisivat edes jotain kuvia ennenkuin muut sotkevat veden. Seuraavina loikkivat kaksi Nikonos-paria ja muut sitten tasaisessa jonossa. Schiller on jo varsin repaleinen, vuosi vuodelta se ilmeisesti haj oaa yhä enemmän, mutta yllättävän hyvin se on kasassa. Tongimme sitä pitkin ja poikin; vesi oli aika sameaa, mutta ei haitaksi asti: näkyvyys oli neljän-viiden metrin paikkeilla. Videokaveritkin uurastivat omalla tahollaan ja saivat aika mukavaa kuvaa, kun sitten myöhemmin näimme. Kaloja ei juurikaan näkynyt, paitsi mitä nyt pari pientä kivinilkkaa. Vielä dekot ylöstullessa, ja siinähän se. Ylös päästyä keula käännettiin kohti aluksen vakituista tukeutumispaikkaa lähistöllä, ja sinne päästyämme olikin jo reissun pääohjelmanumeron vuoro: pääsimme nauttimaan aluksen emännän loistavasta lounaasta. Olihan tosi nautinto! Kunnon ruokalevon jälkeen Martti kaivoi esille TV:n ja kuvanauhurin ja katselimme toistakymmentä vuotta sitten kuvattua dokumenttia Ladogan löytymisestä ja esineistön nostosta. Olihan tosi kiinnostava! Lisäksi katsoimme poikien kuvaaman nauhan. Se oli onnistunut varsin hyvin, olosuhteet huomioon ottaen. Tämän jälkeen olikin vuorossa pullontäyttö- ja puvunhuoltosulkeinen, jossa aikaa hurahtikin iltapuolelle. Pitkään jahkailtiin mennäkkö Alfredille vai ei, mutta lopuksi päätimme ettei. Illalla pääsimme vielä saunaankin, ja video kaverit + pari muuta himosukeltajaa kävi vielä yösukellukselIakino Raskas päivä, mainio ateria, hyvä sauna ja mainiot iltakahvit pitivät huolen, että koko porukka nukkui todella sikeästi sunnuntain vastaisen yön, vaikka TV-uutiset lupasivat huonoa säätä. Sunnuntaiaamuna oli jännitys korkealla: miten on, salliiko sää? Koko remmi ahtautui ohjaamoon Martin ympärille, ja kymmenen silmäparia naulautui kaikuluotaimen näyttöön. ~,
Lähellä kohdetta Martti käänsi piirturin päälle, ja samassa se, tapahtui: paperille piirtyi kirjan kuvista niin tuttu kaikukuva Ladogasta! - Sitä väristystä, joka kulki porukan läpi, ei voi sanoin kuvata: siellä se vuosien kaipuun kohde odotti! Ankkurointi tuotti hieman ongelmia, mutta toisella yrittämällä se takertui tukevasti. Tuuli nousi hieman, joten veteenmeno sujui vauhdilla. Nyt jäi vastoin suunnitelmia - videokamera ja toinen Nikonoksistakin ylös. Oman vuoroni tullessa minua tuntui puristavan vatsasta: sukellus olisi syvin tähän asti. Onneksi parinani oli taattu ja turvallinen kaveri. Sen kummemmin hermoilematta uimme köydelle, ja laskeutuminen alkoi. Matka tuntui tosi pitkältä, kun köyttä vain riitti ja riitti. Samassa tulikin jo ketjua käsiin, ja ykskaks olimmekin Ladogan komentosillalla. Sitä tunnetta, minkä siinä koin, ei voi sanoin kuvata: toiveiden tie oli tullut väliaikaasemalle! Kaveri nyki: eteenpäin, ja lähdimmekin siitä uimaan sillan pituussuunnassa. Irrallinen sähkötaulu kiinnosti kaveriani kovasti, hän kun on sähkömies. Tutkimme sitä minuuttikaupalla, kunnes sitten lopulta muistimme jatkaa. Vesi oli aika sameaa, mutta näkyvyys sentään viiden metrin luokkaa. Sillalta laskeuduimme alas kansitasolle. Miehistötilojen luukut ammottivat edessämme, ja kävimme kurkkimassa niistä sisään, mutta mitään sen kummempaa emme nähneet - suurtehovalaisimistamme huolimatta. Lopulta osuimme pääkohteelle: Ladogan paapuurin keulatykille. Varsin ruosteen peitossa se jo on, mutta täysin tunnettavissa. Tiedä vaikka toimisikin. Sen kummemmin emme sitä ronkkineet, koska muistimme että styyrpuurin keulatykistä oli löytynyt kovat piipusta noston jälkeen.
Tykin läheltä löytyi opasköysi jonka arvelimme johtavan Ladogan barkas sille, mutta emme lähteneet yrittämään koska kansi taso oli sovittu maks imisyvyydeksi. Aika kului ihan lentämällä, ja tuntui tosi kurjalta tarttua taas nousuköyteen. Vihlovan haikean kaipuuta tuntien lähdimme kapuamaan köyttä pitkin ylöspäin. Kolmen minuutin turvadeko kolmessa metrissä tuntui tosi pitkältä. Kannelle päästyäni en ollut löytää sanaa suustani kuvaillakseni tuntemuksiani; liki sadastaviidestäkymmenestä sukellustunnistani huolimatta tuntui aivan samalta kuin ensisukelluksen jälkeen, paljon mahtavammalta vain. Paluu maanpinnalle tapahtui sopivasti: viimeinen pari toheloi vähän ja sai tehdä varsin pitkät dekot, mutta onneksi ei siitäkään kehittynyt sen pahempaa. Vielä saimme nauttia aluksen kummin, kaiman ja emännän Eilan erinomaisesta lounaasta, ja sitten olikin jo aika kääntää keula kohti Turkua. Palautekeskustelua riitti koko paluumatkan, ja lopputulokseksi tuli, että hyvinhän se meni. Riemuksemme saimme kuulla, että olisimme vastakin tervetulleita. Vielä vastoinkäymisten huipuksi: joku röyhkimys oli ajanut veneensä Martin vakituiselle paikalle, joten purkamisessa tuli vähän hankaluuksia, mutta sujuihan tuo. Kaiken kaikkiaan: koko reissu oli mitä mainioin, ja vastoinkäymistä huolimatta sellainen, jolle lähtisi koska tahansa uudestaan. Ennen muuta: suur kiitokset aluksen tosi kärsivälliselle miehistölle, joka jaksoi kestää kertaakaan ratkeamatta omaperäistä huurnoriamme ja vielä järjestää meille unohtumattoman viikonlopun! KIPPARI 15