ORA PATOHARJU
MURTOVEDESTÄ NOSTETTUJEN VALURAUTATYKKIEN KONSERVOINNISTA
Nikolain tykkien slllytystä Kotkan VarIssaaressa 1960-luvulla. Kuva klr,JoittaJan.
Lyhennelmä Kansainvälisen Konservointi-instituutin (IIC) kesäkuussa 1975 järjestämässä kongressissa ja C.M.A.S:n syyskuussa 1975 Tukholmassa järjestämässä 4. vedenalaisen maailman kongressin 'Tiede ja teknologia'-symposiossa pidetyistä esitelmistä "Conservation of Cast-Iron Objects Recovered from teh Sea". Itämeren murtovesiallas on maailman suurimpia seisovia vesivarantoja. Veden vaihtumisaika Itämeressä on 30 vuotta, miespolvi. Saastuminen kiihdyttää hapen kulumista loppuun sen syvänteissä. Vaikka pintavesissä kala edelleen ui, on Itämeren kyky vastaanottaa ja hajoittaa jätevettä ja saasteita selvästi rajoitettu. Toistuvat hapettomat kaudet meren syvänteissä muuttavat ne elottomiksi erämaiksi. Hapettomuudesta on joskus hyötyäkin. Meriarkeologit iloitsevat Tukholman kaupungin jätelietteestä, joka täytti Wasa'n ruumat ja säilöi hapettomuudellaan esineet siellä. Siksi ehkä arkeologit ovat ainoita ihmisiä, joille on iloakin Itämeren saastumisesta 80 000 hylyn arvellaan vielä odottavan löytäjiään, sitä paremmin säilyneinä, mitä huonommin vesi on säilynyt. Valuraudan kohdalla ei hapettomuudesta ole iloa edes arkeologeille. Tykit syöpyvät ja tuottavat löytämisen ja nostamisen jälkeen konservaattoreille aikamoisia vaikeuksia. ' Vanhassa valuraudassa oli useita prosentteja grafiittia. Raudan grafiittihiukkaset ja rauta niiden ympärillä muodostavat merivedessä sähköparin, virta kulkee ja rauta liukenee ionimuodossa. Korroosiotuotteista, merenpohjan hiekasta ym. muodostuu tykin tai kuulan ympärille tiivis, kova kuori, jota tavall isesti kutsutaan 'krustiksl'. Tämä kuori edistää hapettomien olojen muodostumista syöpyvän tykin pinnalle. Näissä oloissa syöpynyt rauta ei saostu ruosteena, vaan kulkeutuu liukoisena, kaksiarvoisena rautaionina pois ty-
4
kistä, krustin sisälle. Tämän seurauksena valurautaesineen rautapitoisuus vähenee, mutta esineen muoto säilyy grafiittirungon varassa pienimpiä yksityiskohtiaan myöten. Tilanne muuttuu kokonaan, kun valurauta, esim. tykki nostetaan pinnalle. Ilman happi tunkeutuu krustin ja huokoisen, syöpyneen valuraudan sisään ja esineeseen vielä jääneet korroosiotuotteet, ruosteen esiasteet, hapettuvat kiihkeällä vauhdilla. Tällöin tapahtuu voimakas tilavuuden kasvu ja tämä särkee tähän asti ulkoisilta mitoiltaan alkuperäisenä säilyneen esineen. Tämä hapettuminen voi tapahtua jopa sellaisella vauhdilla, että esine heti vedestä noston jälkeen muuttuu tulikuumaksi ja räjähdyksenomaisesti halkeaa kappaleiksi. Lopputuloksena on vain muodoton kasa ruostejauhoa, jos ei konservointiin ryhdytä heti merestä nostam isen hetkellä. Tämä grafiittipitoiselle valuraudalle meressä tyypillinen korroosiomuoto on nimeltään grafitisaatio, grafitoituminen ja sen aste riippuu upoksissa 010ajasta, meren suolaisuudesta ja ympäristön laadusta. Esimerkkinä Ruotsinsalmen 'Staraja Nikolai'-fregatin tykit vuodelta 1790 ovat grafitoituneet 3 .. .4 cm syvyydeltä, vanhimman hylkymme Jussarö 1: n n. 400 vuotta meren pohjassa olleet tykit ovat melkein puhdasta grafiittia. Samoin ovat suolaisessa valtameressä, Oslon vuonossa 250 vuotta maanneet fregatti 'Lossen'in tykit, sukelsin siellä paikallisen kerhon vieraana 1964. Helsingin Pihlajasaaren käsipommien parin sentin kuori on toisissa läpigrafitoitunut, toisissa ehjää rautaa, nämä tarjoavat oivan näytekokoelman korroosio- ja konservoil1'titutkimuksille. KonsefVointivaikeuksia
Merestä nostettujen valurautatykkien konservointivaikeudet kävivät ilmeisik-
si 1950-luvulla, kun huomattiin, että 1948 nostetut Nikolain tykit eivät säily. Kun tykit aikoinaan nostettiin, ne vain harjattiin puhtaaksi pintakrustista ja siveltiin parafiinilla, koska siihen aikaan ei paremmasta konservoinnista ollut olevinaan tietoa. Kun tykit sitten vuosien mittaan näyttivät vähitellen hajoavan ruostejauhoksi, nousi kuvaan mukaan tulleiden urheilusukeltajien aloitteesta kysymys siitä, mitä tykeille vielä voitaisiin tehdä. (Kuva 1) Suoritin Kotkan Varissaaressa eräitä kokeiluja jälkikonservoinnilla erilaisilla päälle siveltävillä muoveilla, tästä ei kuitenkaan näyttänyt olevan apua. Lopulta ulkona säilytetyt tykit saatiin Meriarkeologisen toimiston avulla edes katon alle, tämä ainakin hidastaa tykkien itsetuhoutumisprosessia. Kuitenkin jo 1926 siis tasan puoli vuosisataa sitten Kansallismuseon Kenttämaa ' ) oli kehittänyt menetelmän, jolla valurautaesineet voitiin konservoida. Kaksi Helsingin rannoilta löydettyä tykkiä käsiteltiin hänen ohjeittensa mukaan ja ovat tänä päivänä hyvässä kunnossa Kaupunginmuseon takaterassilla. Muinaistieteellinen toimikunta antoi Kotkan paikalliselle museolle myös ohjeet Ruotsinsalmen tykkien konservoinnille, mutta näitä ohjeita ei noudatettu, vaan siellä toimittiin omin päin. Vasta 1962, Suomen Urheilusukeltajain Liiton saatua sinnikkäällä painostuksellaan Muinaistieteellisen toimikunnan mukaan 'Operaatio Ruotsinsalmeen', fregatti Nikolain pelastusyritykseen, myös kaksi tykkiä yritettiin säilöä kunnolla. ) Merihistoriallisen toimiston pääl~ likkö, fil,maist. Ch. Ericsson suomii aika lailla Kotkan museon sen aikaisia toimia artikkelissaan Nikolaista Arc3/72. haeology-Iehden numerossa Olen referoinut tätä Urheilusukeltajalehden numerossa 15/1973 ' )