Rakentajat maailmalla: Vientirakentamisen vuosikymmenet

Sinne, missä kalakukkoa ei syödä

Johdanto

Lähi-itä, Kaakkois-Aasia, Afrikka, Venäjä, Etelä-Amerikka... ­ suoma­lais­ten rakentajien ja suunnittelijoiden kädenjälkeä on nykyään nähtävissä kaikkialla maailmassa. Ainakin sadassa eri maassa on urakoitu, ja suunnitteluhankkeita on toteutettu noin 200 maassa. Rakennusalan ammattilaisemme ovat suunnitelleet kaupunkeja Libyaan, siltoja Vietnamiin ja ­tehtaita Pohjois-Amerikkaan. Lista suomalaisin voimin hoidetuista rakennusurakoista on niin ikään komea: siltä löytyy Venäjälle nousseita hotel­leja ja teollisuuslaitoksia, Saudi-Arabiaan rakennettuja vesilaitoksia, ­Afrikkaan toteutettuja teitä, asuinalueita ja satamia sekä Espanjaan ­valmistuneita loma-asuntoja. Suomalainen rakentamisen ammattitaito on maailmalla arvostettua, mutta kilpailu globaaleilla markkinoilla on varsin kovaa. Kansainvälisestä toiminnasta ja rakennushankkeiden toteuttamisesta monikulttuurisessa ja monin tavoin haasteellisessa toiminta­ympäristössä on viimeisten 40 vuoden aikana tullut suomalaisille rakennusalan yrityksille arkipäivää.

Suomalaiset kansainvälisinä rakentajina Rakennusalan kansainvälisen toiminnan muodot ovat moninaiset. Urakoinnin, suunnittelun ja rakennustuoteteollisuuden hankkeiden lisäksi suomalaiset rakentajat ovat toteuttaneet ulkomailla suurhankkeita, joissa kaikki nämä viennin osa-alueet ovat olleet edustettuina. Suunnittelu- ja rakennusvienti ovat kulkeneet maailmalla käsi kädessä.

Kotimaan suunnittelutoimistot ovat ulkomaillakin

14 • S i n n e , m i s s ä

kalakukkoa ei syödä

olleet rakennusyrityksillemme luonnollisia kumppaneita, koska yhteistyötä eivät ole kulttuurierot haitanneet. Edellä mainittuihin viennin lajeihin on varsin usein liittynyt Suomessa kehitettyä teknologiaa ja innovaatioita. Tietotaidon vientiä ovat harjoittaneet myös yksittäiset rakennusalan konsultit, jotka ovat työskennelleet Maailmanpankin kaltaisten rahoittajien leivissä. Rakennusalan yritykset ovat lisäksi etabloituneet kansainvälisille markkinoille joko ostamalla valmiin yhtiön tai perustamalla asemamaahan uuden.1

Kokonaiskuvan saaminen rakennusalan kansainvälisen toiminnan taloudellisesta merkityksestä on vaikeaa. Rakennusteollisuuden tilastoissa ovat mukana muun muassa talotekniikan, hissien ja sahatavaran vienti, jotka eivät kuulu varsinaiseen rakentajien ulkomaantoimintaan.2 Viennin merkitys sitä eniten harjoittaneille rakennusyrityksille saattoi 1970- ja 1980-luvun vuosina olla kolmannes niiden koko liikevaihdosta; eräänä vuonna YIT:n liikevaihdosta jopa kolme neljäsosaa tuli viennistä.

Suunnittelu-, rakennustuote- ja projektivienti olivat tuolloin enimmillään arvoltaan noin 10 prosenttia kotimaan rakennustoiminnasta. Kotimaan rakentamisen vuoden 2012 kokonaisarvoon (noin 30 mil-

jardia euroa) verrattuna kansainvälisen toiminnan arvo on nykyään jälleen samaa luokkaa eli runsaat 3 miljardia euroa, mikä merkitsee 5–6 prosenttia Suomen vuosittaisesta kokonaisviennistä.

Rakennusviennin taloudellista merkitystä havainnollistaa myös se, että perinteisen projektiviennin vilkkaimpina vuosina 1970- ja 1980-lukujen taitteessa sen parissa työskenteli ulkomailla noin 10 000 henkeä. Varsinaisen rakennusviennin osalta tuo määrä on nykyään samaa suuruusluokkaa.

Määrän arviointia hankaloittaa rajankäynti varsinaisen rakentamisen ja sitä lähellä olevien alojen välillä. On tulkintakysymys, missä määrin esimerkiksi kiinteistöjen ja infrastruktuurin huoltotoi-

Suomen valtion ­korkotukiluotolla rahoitettu Rao II -vinoköysisilta Haiphongissa Vietnamissa vihittiin joulukuussa 2012.

Sillan pääsuunnittelijana ja rakennustöiden valvojana toimi konsortio Finnroad, WSP SuunnitteluKORTES ja TEDI Vietnam. Sillan järeät teräspalkit ja muut teräs­rakenteet toimitti Rautaruukki.

Johda n t o

• 15

minnassa ulkomailla työskenteleviä voidaan pitää rakennusalan työvoimaan kuuluvina.3 Suunnitteluviennin vuosittainen laskutus ehti kasvaa 1970-­ luvun puolivälin noin 75 miljoonasta eurosta noin 400 miljoonaan euroon vuonna 2008, jonka jälkeen laskutus on pudonnut noin 250 miljoonaan kansainvälisen finanssikriisin vaikutuksesta. Viennillä on 1970-luvulta lähtien ollut suuri merkitys suunnittelutoimistoille, sillä ulkomaanprojektien laskutus on ajoittain muodostanut jopa runsaan kolmanneksen toimistojen kokonaislaskutuksesta. Tämä kolmanneksen osuus on korkea, ja vain Tanska ja Hollanti ovat päässeet edes lähelle sitä.

Sen sijaan esimerkiksi Ruotsi ja Norja ovat tässä suhteessa jääneet kauas Suomen taakse.4

Rakennusviennin uranuurtaja Paavo Kyrenius (1885−1955) oli Suomen Rakennustyönantajaliiton asiamies vuosina 1927−1942, mitä ennen hän oli toiminut mm. yhtenä kullankaivuun pioneereista Lapissa. Muotokuva on taiteilija Wäinö Aaltosen maalaama.

Suomalaiset suunnittelutoimistot pääsivät 1970-luvulla toden teolla Lähi-idän markkinoille. Saudiarabialaisen tilaajaministeriön ja Al Bahan kaupungin edustajat vuonna 1982 pohtimassa Finnmap Oy:n kartoitus- ja yhdyskuntasuun­nitteluprojektin väliraporttia.

16 • S i n n e , m i s s ä

Haparoivat ensi askeleet Laajamittainen kansainvälistyminen on rakennusalalla verraten uusi ilmiö, olkoonkin että suomalaisia rakentajia on maailmalla työskennellyt jo usean vuosisadan ajan. Suomessa vaikuttaneet rakennusmestarit ja puusepät ovat tarjonneet palveluksiaan Itämeren alueella ainakin 1500-luvulta lähtien, mutta usein on vaikeaa sanoa varmasti, olivatko he suomalaisia.5 Varmaa kuitenkin on, että eräät suomalaiset rakentajat työskente­livät 1500–1700 -luvuilla nykyisen Suomen rajojen ulkopuolella.

Suomen liittäminen vuonna 1809 osaksi suurvalta Venäjää avasi rakentajillemme mahdollisuuksia laajoilla emämaan markkinoilla. Monet suomalaiset rakentajat kunnostautuivat pääkaupunki Pietarin rakentamisessa: suomalaista ammattitaitoa hyödynnettiin varsinkin julkisivu- ja siltaurakoissa. Suomalainen graniitti oli autonomian aikana hyvin kysyttyä rakennusmateriaalia Venäjällä.

Sitä tarvittiin sekä arvorakennuksiin, siltoihin että Pietarin lukemattomiin patsaisiin.6 Venäjän ohella Viro oli toinen suomalaisten rakennusalan yritysten varhaisten vientiponnistelujen kohde. Rakennusmestari Richard Helander pe-

kalakukkoa ei syödä

rusti 1910-luvun alussa insinööri Paavo Kyreniuksen sekä professori Jalmar Castrénin kanssa erillisen yhtiön toimimaan Viron markkinoilla.7 Käytännön vastuun yhtiön Viron-urakoista otti Kyrenius, jonka johdolla Viroon valmistui tehdas­rakennuksia, lentokonehalli ja sähkölaitos. Parhaimmillaan yhtiön palveluksessa työskenteli yli 300 miestä.8 Vuosien 1917–1918 tapahtumat Itämeren alueella katkaisivat suomalaisen rakennusviennin kehityksen, sillä kauppasuhteet itään katkesivat. Samoin kävi Baltiassa. Suomalaisten pioneeriyritysten toiminta alueella hiipui, eikä uusia yrittäjiä löytynyt.9 Itsenäistyneessä ja vaurastuvassa Suomessa riitti 1920- ja 1930-luvuilla rakentajille riittävästi työsarkaa, minkä vuoksi kiinnostus ulkomaita kohtaan väheni. Tärkeiden Venäjän-markkinoiden sulkeutuminen lannisti varmasti vientipyrkimyksiä osaltaan, minkä lisäksi uranuurtajien mielenkiinto alkoi kohdistua muualle.10 Yhtä vaatimatonta oli yritteliäisyys Ruotsin suunnalla. Muutamilla suomalaisilla rakennusalan yrityksillä oli asiamiehiä ja toimistoja maassa, mutta mitään mainittavaa toi-

mintaa ne eivät länsinaapurissamme 1920- ja 1930-luvuilla harjoittaneet.11 Vaikka varsinainen rakennusvienti olikin nuoressa Suomen tasavallassa lähes olematonta, ei täällä silti eletty umpiossa. Monet rakennusinsinöörit ja rakennusmestaritkin tekivät opintomatkoja Euroopan maihin sekä Yhdysvaltoihin, minkä lisäksi ulkomaan oppia oli saatavissa Suomessa toimivien kansainvälisten toimijoiden tytäryritysten ja työyhteenliittymien kautta. Muitakin kontaktipintoja eurooppalaisiin kollegoihin oli: Alfred A. Palmbergin myöhempi toimitusjohtaja Emerik Schultz oli vuonna 1930 Euroopan rakennusurakoitsijoiden järjestön FIEC:n hallituksessa.12 Diplomi-insinööri Matti Janhunen (1904–1985) on hyvä esimerkki varhaisesta rakennusviejästä.

Hän teki vuonna 1934 kahden ja puolen kuukauden opintomatkan Skandinaviaan TVH:n palveluksessa sekä työskennellessään vuosina 1935–1939 Oy Shell Ab:n teknisen osaston apulaisjohtajana työmatkoja Englantiin ja Hollantiin. Ulkomailla saadut vaikutteet innostivat häntä lähtemään sekä rakennusalan yksityisyrittäjän uralle että kiinnostu-

Pietarin Palatsin­aukiolla seisovan Aleksanterin pylvään punagraniittinen monoliitti on valmistettu Pyterlahden kivilouhimossa Virolahdella. Se on 25,5 metrin mittainen ja painaa 600 tonnia. Vuonna 1832 pystytetty muistomerkki on 47,5 metrin korkuinen.

Johda n t o

• 17

MJ-palkkeja asen­ etaan italialaisen n Brenta Precompressi S.P.A.:n työmaalla Milanossa vuonna 1967. Palkkeja käytettiin kohteeseen 10 000 m2. Ne kuljetettiin ja nostettiin asennuspaikalle useamman kappaleen nipuissa.

maan rakennustoiminnasta ulkomailla. Pääoman puute vaivasi Janhusta siinä määrin, että hän pyrki löytämään tietotaitoon perustuvan toimintatavan.

Janhunen osti vuonna 1938 Belgiasta Betocel-kevytbetonin lisenssin, johon nojautuen hän solmi liikeyhteyksiä myös Skandinavian maihin ja Sveitsiin. Janhunen perusti seuraavana vuonna liiketoimiaan varten Kevytbetoni Oy:n, ja Betocel-kevytbetoni tuli markkinoille vuonna 1939.13 Sotien jälkeen Janhunen laajensi liiketoimiaan perustamalla Tukholmaan vuonna 1946 kevytbetonieristyksiä valmistaneen Isoleringsbetong AB -yrityksen sekä vastaavalla periaatteella toimineen Isocrete Ltd:n Lontooseen vuonna 1953. Janhunen kehitti myös kevytbetonilleen oman sekoittimen, joilla Betocelkevytbetonia valmistettiin Ruotsin ja Englannin ohella Tanskassa, Norjassa, Belgiassa, Sveitsissä, Filippiineillä ja Irakissa.14

Matti Janhusen suunnittelema ja patentoima Betocelkevytbetonin sekoitin oli käytössä lähes kymmenessä maassa.

Rakennusviennin käynnistysvaihe Richard Helanderin, Paavo Kyreniuksen ja Matti Janhusen kaltaiset yrittäjät osoittivat, että suomalaista rakennusalan osaamista voitiin menestyksellä viedä ulkomaille. Monien edellytysten oli kuitenkin täytyttävä, ennen kuin rakennusviennistä tuli taloudellisesti merkittävää toimintaa. Suomalaisen rakentamisen oli saavutettava kansainvälisesti riittävä laatutaso ja suurimpien alan yritysten oli oltava valmiita sijoittamaan vientiponnistuksiin resursseja, minkä ohella vientitehtäviin tuli olla tarjolla osaavaa, kielitaitoista ja innostunutta henkilökuntaa. Standardisoivan ja sarjatuotantoon pyrkivän elementtirakentamistekniikan kansainvä­lisen kehityksen seuraaminen oli alkavalle rakennusviennillemme erityisen tärkeää.

Näihin vaatimuksiin pystyttiin viimeistään 1960luvulla jo vastaamaan. Syrjäisestä sijainnistaan ja suhteellisesta köyhyydestään huolimatta Suomi oli 1900-luvun alusta lähtien kohtalaisen hyvin kyennyt seuraamaan rakennusalan kansainvälistä

18 • S i n n e , m i s s ä

kalakukkoa ei syödä

Irakissa toimineen Finnish Contractorsin Diyalajoen siltatyömaata uhkaavaa tulvaa yritettiin torjua siinä kuitenkaan onnistumatta. Tulva vei telineet ja keskeneräinen silta romahti.

kehitystä. Betoni valtasi 1920-luvulla nopeasti puulta sijaa rakennusmateriaalina, ja jo seuraavana vuosikymmenenä betonista tuli tiili syrjäyttäen maamme yleisin rakennusaine. Jälleenrakennuskauden asuntopula vauhditti rakennustoiminnan teollistamispyrkimyksiä ja esivalmisteisten osien käyttöön siirtymistä.15 Merkittävä edistysaskel oli myös pääosin Ranskassa 1920-luvulla kehitetyn betonirakenteiden esijännitystekniikan omaksuminen. Uusi tekniikka paransi betonirakenteiden ominaisuuksia kasvattamalla hyötykuormakapasiteettia, pienentämällä taipumia ja vähentämällä halkeilua. Tekniikka teki tuloaan Suomeen 1940-luvun lopulla.16 Matti Janhunen kehitti Tanskasta saadun opin pohjalta esijännitetyn MJ-palkin, jonka tuotanto käynnistyi 1950luvun alkupuoliskolla. Janhusen palkkeja vietiin vuodesta 1958 lähtien pieniä määriä Ruotsiin, ja

niiden lisenssi myytiin Ruotsin ohella Italiaan. Vaikka MJ-palkin ulkomaantoimituksilla ei sinänsä ollut suurta merkitystä rakennusviennin kehitykselle, osoitti palkin suunnitteleminen, että Suomessa kyettiin jo nopeasti seuraamaan alan kehitystä.17 Kansainvälistä rakentamisen tasoa otettiinkin 1950- ja 1960-luvuilla nopeasti kiinni. Suomalaiset rakentajat ja suunnittelijat tekivät 1950-luvulta lähtien runsaasti opintomatkoja ulkomaille. Vähitellen matkaraporteista alkoi huokua itseluottamus: ulkomailla ei enää aina tehtykään parempaa kuin koti-Suomessa, vaan täkäläinen rakentaminen alkoi olla vertailukelpoista pohjoisamerikkalaisen ja eurooppalaisen rakentamisen kanssa. Suomalaisen rakennusalan veteraanin Antero Kallion mukaan suomalaisen rakentamisen taso kehittyi 1950- ja 1960-luvuilla suhteellisen kilpailukykyiseksi: ”Siitä alkoi tämä kansainvälistymiskehitys.”18

Johda n t o

• 19

Varsinainen elementtirakentamisen läpimurto tapahtui Suomessa 1960-luvulla. Vielä vuonna 1959 elementtirakentamisen osuus kaikesta rakentamisesta oli Suomessa vain kaksi prosenttia, mutta seuraavan vuosikymmenen lopulla täys- ja osaelementtirakentamisen osuus talonrakentamisesta oli jo 31 prosenttia ja teollisuusrakentamisesta yli puolet.19 Nopea kaupungistuminen loi paineita asuntorakentamisen taloudellisuuden ja tuottavuuden kehittämiseksi, ja täyselementtirakentamisesta etsittiin ratkaisua ongelmaan. Syksyllä 1967 Asuntohallitus myönsi Suomen Betoniteollisuuden Keskusjärjestölle (SBK) määrärahan avoimen suomalaisen elementtijärjestelmän luomiseksi jokaisen suomalaisen rakentajan käyttöön.

Näin syntyi kantaviin seiniin ja yleispätevään, standardisoituun mittajärjestelmään pohjautuva BESjärjestelmä20, jonka ytimenä oli esijännitetty, onteloilla kevennetty välipohjaelementti. Vuonna 1970 valmistuneen BES-järjestelmän käyttöönoton myöImatran Voima sai sodan jälkeen Neuvostoliitolta tehtäväkseen saksalaisjoukkojen vuonna 1944 räjäyttämän Jäniskosken voimalaitoksen jälleenrakennuksen. Vuonna 1951 valmistunut projekti toimi monen tulevan vientirakentajan harjoittelupaikkana.

20 • S i n n e , m i s s ä

kalakukkoa ei syödä

tä Suomesta tuli avoimen elementtijärjestelmän käytön edelläkävijämaa. BES totutti suomalaiset rakentajat tehokkaaseen elementtirakentamiseen ja lisäsi rakennusteollisuuden taitotieto-omavaraisuutta.21 Rakennusvientiin tarvittavat tekniset ja henkiset valmiudet alkoivat olla olemassa.

Eräät suomalaiset rakennusalan suunnittelijat ja yrittäjät pyrkivät pian toisen maailmansodan jälkeen ulkomaisille markkinoille, mikä käynnisti kansainvälisen konsultti- ja projektivientitoiminnan. Yksityiset insinöörirakentajat perustivat 1950luvun puolivälissä osuuskunta Finencon vauhdittamaan vientiponnistelujaan, ja suunnittelijat saivat aikaan vastaavan Finnconsult-yhteenliittymän.

Hankkeiden taustavoimina toimivat Teräsbetoni Oy:n toimitusjohtaja Ilmari Helanto ja Suomen Neuvottelevien Insinöörien Liitto ry:n (SNIL) puheenjohtaja, myöhempi professori Magnus Malmberg.

Myös valtiovalta huomasi rakennusviennin mahdollisuudet, sillä Suomen Ulkomaankauppaliitto

ryhtyi 1950-luvun lopulla edistämään rakennusvientiä yhdessä SNIL:n ja Rakennusinsinööriyhdistyksen (RIY) kanssa. Rakentajien mielenkiinnon kohteena oli Lähi-itä: Ulkomaankauppaliitto selvitti erityisesti Irakin ja Kuwaitin rakennussuunnitteluja urakointimarkkinoita, ja sekä Finenco että Finnconsult tekivät Lähi-idässä markkinatutkimuksia.

Ensimmäinen kiinnostunut yritys oli vuonna 1912 perustettu Oy Yleinen Insinööritoimisto YIT, jonka hallituksen puheenjohtaja Ragnar Kreuger sekä kielitaitoinen apulaisjohtaja Osmo Makkonen kiersivät vuonna 1958 Lähi-idässä etsien YIT:lle uusia rakennusprojekteja.22 Vesihuoltoalan rakentamiseen erikoistuneen YIT:n ensimmäinen mahdollisuus avautui Irakissa. YIT sai Irakin valtiolta kesällä 1958 Karbalan kaupungin vesilaitoksen rakennusurakan yhdessä irakilaisen urakoitsijan, diplomiinsinööri Mohammed Makzoumin kanssa. Hankkeen saamista edesauttoi se, että Makkonen ja Makzoumi olivat tutustuneet opiskellessaan MIT:ssa23 Yhdysvalloissa. Vesilaitosrakennuksen ohella kaksi 24 metrin korkuista vesitornia sekä neljän kilometrin mittaisen päävesijohdon käsittänyt rakennusprojekti luovutettiin tilaajalle puoli vuotta aikataulusta myöhässä heinäkuussa 1960. Kovin suuri taloudellinen menestys Karbalan urakka ei ollut, sillä YIT pääsi projektissa korkeintaan omilleen.24 Tietä ulkomaille tasoittivat myös Imatran Voima Oy:n Neuvostoliitossa vuosina 1947–1965 toteuttamat rajaseudun voimalaitosurakat. Kaikkiaan näitä vesivoimalaitoksia oli neljä: Jäniskoski, Rajakoski, Kaitakoski ja Ylä-Tuloma. Niistä Jäniskoski oli Suomen toimesta ja sen maksamana jälleenrakennettava yhtenä Neuvostoliiton ja Suomen välillä 3. helmikuuta 1947 allekirjoitettuun saksalaissaatavien ns. transferointisopimukseen sisältyvänä korvaussuorituksena; muut kolme voimalaitosta rakennettiin jo tavanomaisen kaupallisen sopimuksen nojalla. Suomalaiset insinöörit johtivat laitosten suunnittelua ja rakennustöitä. Jäniskosken vesivoimalaitos valmistui ensimmäisenä vuonna 1951.25 IVO perusti näiden vientihankkeiden seurauksena vuonna 1960 neuvottelu- ja ulkomaanosaston, jota johti Neuvostoliitossa toteutettujen vesivoima-

laitosurakoiden johtaja Gustav Thelestam. Yhtiö tähyili Lähi-idän markkinoille, ja vuonna 1962 se avasi Bagdadissa toimiston. Ensimmäinen merkittävä toimeksianto saatiin Irakista: Mosulin monitoimipadon ja siihen liittyvän voimalaitoksen suunnittelutyö käynnistyi vuonna 1962. IVO:n perässä seurasi vuonna 1964 perustettu neljäntoista urakoitsijan muodostama vientiyhteenliittymä Oy Finnish Contractors Ltd26, jonka pääasiallinen mielenkiinto kohdistui Irakin markkinoihin. Yhtiön palvelukseen valittiin rajaseudun voimalaitosurakoissa kannuksensa hankkineita insinöörejä. Yhteenliittymä sai vuonna 1966 yhdessä urakoitsija Makzoumin kanssa Diyalajoen kastelupadon rakennusurakan. Seuraavana vuonna Finnish Contractors sai yksin tehtäväkseen sillan rakentamisen saman joen yli, mutta 1960-luvun lopun suurtulvan vietyä keskeneräisen sillan rakennustelineet se romahti. Tapahtuneen vuoksi Finnish Contractorsin toiminta päättyi. Samalla loppui joksikin aikaa myös suomalaisten rakentajien kiinnostus kaukovientihankkeisiin.27 Vientiponnistelut oli kuitenkin saatu alkuun niin Neuvostoliitossa kuin Lähi-idässäkin, ja jatkoa seurasi ennen pitkää.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen 25. tavaranvaihtopöytäkirja allekirjoitettiin 13.12.1982. Laseja kilistävät vasemmalta Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeri Nikolai Patolitshev, suurlähettiläs V. M. Sobolev, ­talouskomission ­puheenjohtaja Ahti Karjalainen, 2. valtionvarainministeri Jermu Laine sekä ulkomaankauppaministeri Esko Rekola.

Johda n t o

• 21

Öljy vauhdittaa vientiä Suomalaisesta rakennusviennistä puhuttaessa useimpien mieliin nousevat suurimittaiset 1970- ja 1980-lukujen rakennushankkeet Neuvostoliitossa ja Lähi-idässä. Nämä markkina-alueet tarjosivat alan yrityksille varsin suuria, pitkäkestoisia ja taloudellisesti tuottoisia rakennushankkeita, jotka työllistivät tuhansia rakentamisen ammattilaisia, tekivät suomalaista rakentamista tunnetuksi maailmalla ja antoivat tärkeää kokemusta ulkomailla toimimisesta. Svetogorskin selluloosakombinaatti, Kostamuksen kaivoskaupunki, Bagdadin konferenssipalatsi ja Bagdad Islandin vapaa-ajan keskus olivat tärkeitä ja näyttäviä projekteja. 1970lukua ja 1980-luvun alkupuoliskoa pidetään ylei­­sesti rakennusvientimme ”kultakautena”, ajanjaksona, jolloin rakentaminen ulkomailla oli kannattavaa, sillä oli kansantaloudellista merkitystä ja suurhankkeet uutisoitiin näkyvästi. Suurten peVenäläiset perinteet hallitsivat 1990luvun alkuvuosina valmistuneen Šaikovkan sotilaskylän juhlavia avajaisia.

22 • S i n n e , m i s s ä

kalakukkoa ei syödä

rinteisten rakennusliikkeiden, kuten Hakan, Lemminkäisen, Perusyhtymän, Polarin, Puolimatkan ja YIT:n, ohella rakennusviennistä kiinnostuivat myös monet pienemmät ja erikoistuneet yrittäjät, mm.

Hartela, OMP, Teräsbetoni, Vesi-Pekka, Vesto, Vise ja Otto Wuorio. 1980-luvun lopulla päivänvalon näki Perusyhtymästä lähteneiden johtajien perustama SRV Viitoset, jonka ulkomaantoiminta keskittyi Neuvostoliiton alueelle.

Koska tärkeimmät rakennusviennin kohdemaat olivat keskusjohtoisesti hallittuja valtioita, oli kaupankäynti niiden kanssa muotosidonnaista ja byrokraattista. Neuvostoliiton kaupassa rakentajat saattoivat olla varmoja maksusuorituksensa saamisesta, kunhan sopimusvelvoitteet oli täytetty, mutta Lähi-idässä rakentaminen oli riskialttiimpaa.

Valtiovallalla oli näissä oloissa merkittävä rooli rakennusvientihankkeiden rahoitus- ja takausratkaisujen luojana. Suomen Pankki, Vientitakuulaitos, ulkoministeriön kauppapoliittinen osasto ja suur-

lähetystöjen kaupalliset sihteerit olivat osa sitä viranomaisverkostoa, joka menneiden vuosikymmenten puitetalouden oloissa pyrki edistämään kaikkea vientitoimintaa. Aivan omat muotonsa sai kaupankäynti suunnitelmataloutta harjoittaneiden Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kansandemokratioiden kanssa: Suomen ja Neuvostoliiton välille perustettiin vuonna 1967 Taloudellinen yhteistyökomissio, ja vastaavanlaisia elimiä synnytettiin myös kansandemokratioiden kanssa käytyä kauppaa varten.

Keskeisenä rakennusviennin tahdittajana toimi 1970- ja 1980-luvuilla öljyn maailmanmarkkinahinnan vaihtelu. Neuvostoliitto kykeni käymään kahdenvälistä, tavaranvaihtoon pohjautuvaa bilateraalikauppaa sitä enemmän, mitä korkeampi sille tärkeän vientituotteen hinta oli. Vuoden 1973 öljykriisi suunnilleen kolminkertaisti öljyn hinnan, ja vaurastuvat Lähi-idän öljyvaltiot käynnistivät Neuvostoliiton tavoin kunnianhimoisia rakennushankkeita. Koska rakennustekninen osaaminen ei näissä

maissa ollut kovin tasokasta, etsittiin ammattitaitoisia urakoitsijoita alkuun Euroopasta ja Yhdysvalloista. Rakentajiemme huippukautta Lähi-idässä oli 1970- ja 1980-lukujen taite; vuoden 1983 jälkeen öljyn halpeneminen sekä korealaisten rakennusyritysten kilpailu saivat yhdessä aikaan näiden markkinoiden hiipumisen. Väkirikas Afrikan maa Nigeria käytti arabimaiden tavoin kasvavia öljytulojaan mittaviin rakennushankkeisiin, ja suomalaiset onnistuivat pääsemään näistä projekteista osallisiksi. Rakentajia ja suunnittelijoita houkuttivat 1960-luvun lopulta lähtien Afrikkaan myös kehitysyhteistyöprojektit, joiden turvin toteutettiin erityisesti Tansaniassa ja Keniassa infrastruktuurin parantamiseen tähdänneitä rakennushankkeita.

Projektiviennin vanavedessä myös suomalaisen rakennustuoteteollisuuden kansainvälinen toiminta vilkastui merkittävästi 1970-luvun alkupuolella. Suomalaisen elementtiteollisuuden tuotteita

1980–1990 -lukujen vaihteessa toteutetussa Hanoin vesihuoltoprojektissa korjattiin kaupungin vesilaitoksia ja rakennettiin uusia järjestelmiä kehitysapuvaroin. Vietnamissa käytettiin runsaasti miestyövoimaa, koska käyttökelpoista kone­kalustoa oli vähän.

Johda n t o

• 23

Suunnitelmien ­ yväksyttäminen h toisenlaisen kulttuurin rakennuttajalla oli usein pitkä prosessi. Finnconsultin osakas Arkkitehtitoimisto KVA havainnollisti vuonna 1980 perspektiivikuvalla Bagdadin Tajiat Islandin keskusaukiolle suunniteltua rakennusta.

24 • S i n n e , m i s s ä

käytettiin Neuvostoliitossa ensi kerran Pääjärven metsätyökeskuksen rakennusprojektissa vuosina 1971–1973. Svetogorskin ja Kostamuksen jättiläiskohteet työllistivät rakennusteollisuutta vuosikausia, ja 1980-luvulla elementtejä toimitettiin Neuvostoliittoon kohoaviin tehtaisiin, tuotantolaitoksiin, hotelleihin ja satamiin, samoin kuin Siperiaan kasvavan kaivostoiminnan ja energiantuotannon seurauksena perustettuihin kyliin ja kaupunkeihin.

Materiaali- ja elementtitoimituksille löytyi 1960-luvun lopulta lähtien kysyntää myös Ruotsissa ja Norjassa. Suomalaisten tärkeä kilpailuvaltti rakennustuoteteollisuuden viennissä oli BES-järjestelmä, johon olennaisesti kuuluneen ontelolaatan valmistuksesta ja sen tuotantoon liittyvästä teknologiaviennistä tuli merkittävä vientituote.28 Rakennusalan teknologian viennin käynnistyminen oli seurausta 1970-luvun alkuvuosien jälkeisestä ylikapasiteettiongelmasta. Asuntorakentamisen väheneminen ja vuoden 1973 öljykriisiä seurannut lama pakottivat rakennustuoteteollisuuden etsimään uusia markkinoita. Ulkomaista kysyntää oletettiin olevan ennen kaikkea ontelolaattateknologialla, mutta jalansijan saaminen oli vaikeaa varsinkin korkean teknologian maissa.

kalakukkoa ei syödä

Alan kahdesta suuresta Partek29 oli Lohjaa menestyksekkäämpi teknologiaviejä määrätietoisen kansainvälistymisstrategiansa ansiosta. Yhtiö päätti 1970-luvun alussa uuden toimitusjohtajansa Sakari T. Lehdon ansiosta ryhtyä kansainvälistymään. ”Partekin betoniteollisuudella oli Suomessa suojattu asema tullimuurien takana, maailmalle meno oli ainoa kasvumahdollisuus”, toteaa Partekin Kaakkois-Aasian aluejohtajana vuosina 1984–1987 toiminut Lauri Palojärvi. 1970- ja 1980luvuilla Partek myi elementtitehtaita ja niiden linjastoja DDR:ään, Kuwaitiin ja Saudi-Arabiaan, etabloitui Länsi-Eurooppaan ostamalla alan tehtaita Belgiasta, Ranskasta, Hollannista ja Norjasta sekä etabloitui Singaporeen ja Malesiaan. Lohja hankki puolestaan vuonna 1984 Yhdysvalloista omistukseensa Alabaman Birminghamissa sijainneen, valmisbetonia ja kiviainesta valmistaneen Southern Ready Mix Inc:n sekä osti vuonna 1988 yksitoista elementtitehdasta Yhdysvaltain etelävaltioista.30 Rakennusalan suunnitteluvienti vilkastui sekin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, jolloin useat insinööri- ja arkkitehtitoimistot kiinnostuivat viennin tarjoamista mahdollisuuksista. Monet suunnitte-

lu- ja konsulttitoimistojen ensimmäisistä merkittävistä vientihankkeista olivat ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston (KyO), Maailmanpankin tai Afrikan kehityspankin rahoittamia kehitysyhteistyöprojekteja, joiden kautta saadut kansainväliset referenssit avasivat ovia muidenkin maiden markkinoille. Keskeisimpiä kehitysyhteistyöhankkeiden suunnittelijoita oli Suunnittelukeskus Oy31, jolle nämä toimeksiannot olivat toiminnan tukijalka varsinkin 1980-luvulla. Suunnittelutoimistot olivat rakennusyritysten tavoin jo 1970-luvulla aktiivisia myös Lähi-idässä ja Afrikassa.

Koska tuttujen yhteistyökumppanien käyttö pienensi riskejä, ostivat ulkomailta toimeksiantoja saaneet suomalaiset rakennusliikkeet mielellään suunnittelupalvelut toimialakohtaisesti suomalaisilta suunnittelutoimistoilta. Ulkomaalaiset tilaajat ostivat sen sijaan kokonaissuunnittelun yhdeltä suomalaistaholta, kuten vientiyhteenliittymältä. Jotta suunnittelutoimistot voisivat tarjota kokonaissuunnittelua, ryhtyivät ne opettelemaan viennin saloja, etsien kumppaneita sekä omilta että täydentäviltä aloilta. Näin vanhojen vientiyhteenliittymien rinnalle syntyi uusia, kuten vuonna 1973 perustettu Devecon ja arkkitehtien vuonna 1975 perustama Finnish Architects Company. Suunnittelutoimistojen markkinointikustannuksia voitiin pienentää ja riskejä jakaa yhteenliittymien avulla. Niiden toimintaa haittasivat kuitenkin yhteistyön ja vastuunjaon ongelmat sekä osakkaiden keskinäinen kilpailu. Ongelmien seurauksena vientiyhteenliittymien omistus keskittyi, ja itseluottamuksen sekä taitojen kasvaessa monet toimistot alkoivat kypsyä itsenäiseen vientitoimintaan.

Perinteisesti vain yhdellä toimialalla työskennelleet suunnittelutoimistot pyrkivät 1980-luvulta lähtien monialaistumaan voidakseen paremmin kilpailla vientihankkeista.32 Hyvä esimerkki tänä ajanjaksona kansainvälistyneestä suunnittelutoimistosta on vuonna 1961 perustettu Insinööritoimisto Kaista & Sebbas. Se pyrki 1970-luvulla saamaan toimeksiantoja Lähiidästä ja Afrikasta liittoutumalla muiden suunnittelutoimistojen kanssa. Kaista & Sebbas osti vuonna

1979 ilmakuvaukseen ja kartoitukseen keskittyneen Finnmap Oy:n. Kaupan mukana toimisto sai runsaasti vientikokemusta ja suoria yhteyksiä ulkomaisiin tilaajiin sekä uuden toimialan tuotepalettiinsa.33 Muita 1970-luvulta lähtien vientiin voimakkaasti suuntautuneita toimistoja tai yhteenliittymiä olivat Ekono, Finnconsult, Finnplanco ja Jaakko Pöyry.34

Syvän laman vuodet Neuvostoliiton hajoaminen ja muun Itä-Euroopan sosialistihallintojen romahtaminen, olosuhteiden muuttuminen Lähi-idässä ja Suomen 1990-luvun alun syvä taloustaantuma päättivät lopulta perinteisen suomalaisen rakennusviennin aikakauden.

Afrikassa suomalaisen kehitysyhteistyön painopisteen muuttuminen 1990-luvun alussa lopetti niin kehitysyhteistyövaroin kuin Afrikan kehityspankin ja Maailmanpankinkin tuella harjoitetun rakentamisen. Itämeren ympäristöstä tuli keskeinen markkina-alue suomalaisille alan toimijoille.

Rakennusalan ahdinkoa pahensi se, että lama koetteli myös lähialueita ja viennin keskeisiä kohdemaita. Rakentaminen taantui 1990-luvun alkupuolella Ruotsissa ja Norjassa, ja neuvostojär­jestelmän romahtamisella oli aluksi vielä dramaattisemmat seuraukset uudessa Venäjän tasavallassa.

Suuren kokoluokan merkittävät ulkomaiset rakennusprojektit olivat historiaa, ja leipä oli haalittava maailmalta pienempinä palasina. Vientihankkeiden riskejä realisoitui, mikä ajoi lähes kaikki ulkomaantoimintaa harjoittaneet rakennusyritykset taloudellisiin vaikeuksiin. Moni suuri suomalainen rakennusalan toimija – kuten Haka – teki konkurssin, ja koko ala kävi läpi perusteellisen muutoksen. Lukuisia omistusjärjestelyjä tehtiin, minkä lisäksi talouslamasta selvinneet rakennusyritykset joutuivat tehostamaan toimintaansa. Perinteikkäitä yhtiöitä kuten Puolimatka päätyi lopulta ulkomaalaiseen omistukseen, ja Hakan työttömäksi jäänyt johto perusti yhdessä Skanskan

Johda n t o

• 25

Paljon sen paremmin ei käynyt ulkomaille suurin panostuksin lähteneelle rakennustuoteteollisuudelle. Lohjan Yhdysvalloista ostamat elementtitehtaat jouduttiin myymään 1990-luvun lamavuosina, ja Partek luopui uuden strategiansa myötä koko elementtiteollisuudestaan ja näin myös Euroopassa sijainneista tehtaistaan vuonna 1997.

Rakennustuotantolehdessä todettiin 8.9.1986 projektiviennin tilasta ­koruttomasti: ­”Parhaista ajoista projektivienti on pudonnut runsaat 40 prosenttia, eikä nykyisessä markkinatilanteessa ole paluuta menneisiin huippuvuosiin.”

SRV Development OOO rakensi vuonna 2013 valmistuneen Pearl Plaza -kauppakeskuksen Pietariin.

Kohteen rakennesuunnittelija Finnmap Consulting Oy hyödynsi työssään Tekla Structures 3Dmallinnusohjelmaa.

Kauppakeskuksen betonirunko on jälki­jännitetty.

26 • S i n n e , m i s s ä

kanssa uuden yhtiön Suomeen toimimaan Suomen ja Venäjän markkinoilla.

Ajat olivat ankeita myös 1980-luvulla ulkomaille laajentumaan pyrkineille suunnittelutoimistoille. Talouslaman seurauksena suunnittelutoimistojen henkilökuntamäärä supistui vuosina 1991–1995 noin 11 200 hengestä runsaaseen 6 700 työntekijään. Jonkin verran helpotusta ahdinkoon saatiin Ruotsissa toteutetuista tie- ja katusuunnitteluhankkeista sekä Baltian maista ja rakentamisen nousukautta eläneestä Saksasta saaduista toimeksiannoista. Moni merkittävä toimisto teki noina vuosina konkurssin, kuten Insinööritoimisto Erkki Juva ja ennen Kaista & Sebbasin nimellä tunnettu Finnmap Oy. Vientiprojektit eivät kuitenkaan olleet näiden konkurssien syynä. Talousvaikeuksiin ajautuivat myös monet muut toimistot, kuten Viatek, Ekono ja Pöyry, ja alalla tehtiin lukuisia yritysjärjestelyjä. Uusia yrityksiä sikisi toisaalta nopeasti vanhojen raunioilta: Finnmapin toimintaa jatkoivat mm. omistuspohjaltaan laajentunut Finnmap Consulting Oy ja Finnmap Infra Oy.35

kalakukkoa ei syödä

Uusilla strategioilla maailmalle Markkinatalouden voittokulku on 1990-luvun alkuvuosista lähtien muuttanut rakentamisen luonnetta: siitä on tullut monikulttuurisempaa, nopealiikkeisempää ja yhä pitempiin alihankintaketjutuksiin pohjautuvaa. Rakennustoiminnan globalisoitumisen seurauksena kansainvälisessä rakennushankkeessa on yleensä mukana useampia kuin vain kahden kansallisuuden edustajia. Tietyssä maassa toteutettavan urakkakohteen rakennustyövoima voi tulla toisesta maasta, suunnittelijat kolmannesta ja rahoittajataho neljännestä.

Rakennusalan suuret muutokset ovat pakottaneet suomalaiset rakentajat katsomaan maailmaa uusin silmin. Strategioita on uudistettu, organisaatioita hiottu ja kilpailukykyä pyritty kaikin keinoin kohentamaan. Suomalaisten rakentajien keskei-

Rautaruukki toimitti vuosina 2009–2010 Metsolle Stora Enson kattilalaitoksen teräsrakenteet Ostrolekassa, Puolassa. ­Samalle tontille toimitettiin myös pahvija voimapaperitehtaan runko. Kohteen rakennesuunnittelija oli Ramboll Finland ja arkkitehtisuunnittelija Pöyry.

set osaamisalueet eivät sinänsä ole juuri muuttuneet. Vesihuoltojärjestelmien ja kunnallistekniikan taitaminen tekivät alan yrityksiä tunnetuksi maailmalla 1960-luvulta lähtien, ja yhdyskuntatekninen suunnittelu sekä ns. infrarakentaminen ovat edelleen niitä rakentamisen osa-alueita, joista suomalaiset tunnetaan. Viime vuosikymmeninä kansainvälistä arvostusta on saanut silta- ja tunnelisuunnittelu ja -rakentaminen. Tunnustusta on saatu myös hotelleja, kauppakeskuksia, konferenssikeskuksia, sairaaloita sekä urheiluhalleja ja stadioneita rakentamalla. Monet rakennustuoteteollisuutemme tuotteet ovat nekin menestyneet maailmalla. Rautaruukki Oyj:n teräsrunkorakenteita ja seinä- sekä kattoelementtejä on käytetty monissa ulkomaisissa teollisuus- tai urheilurakennuk-

sissa. Maailmalla korkeassa kurssissa ovat niin ikään vuonna 1966 perustetun ohjelmistoyhtiö Teklan rakennesuunnitteluun, maarakennukseen ja tiesuunnitteluun tarkoitetut tietokoneohjelmistot.

Kansainvälisesti tunnetaan myös Partekin elementtiteknologiayksikön perillinen Elematic, jonka elementtien valmistuslaitteistoa käytetään yli 80 maassa.

Suomalaiset rakennusalan yritykset toimivat tänä päivänä globaalimmin kuin koskaan. Rakentajiemme kansainvälinen toiminta on nykyään keskittynyt Itämeren seudulle, sillä vuonna 2010 niiden ulkomaantoiminnan liikevaihdosta lähes 80 % tuli alueen maista.36 Rakennustuoteteollisuus on uudella vuosituhannella ryhtynyt toimimaan aktiivisesti ulkomailla, ja myös rakennustuoteviennin merki-

Johda n t o

• 27

tys on 2000-luvulla ollut merkittävästi suurempi kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Rakennusalan yrityksemme ovat 1970- ja 1980luvun vuosien jälkeen olleet paljon huomionarvoisempia toimijoita globalisoituvilla markkinoilla, vaikka niiden saamat yksittäiset suuret rakennushankkeet ovatkin olleet harvinaisempia. Paljon aikaa ja resursseja on 1990-luvulta lähtien kulunut uuden aikakauden pelisääntöjen opetteluun, mutta se on maksanut vaivan. Uuden Venäjän markkinoille pääsy ei ole ollut helppoa, ja suomalaisten mukanaolo itänaapurin rakentamisessa on perin toisenlaista kuin bilateraalikaupan aikana. Vaikka rakentamisen kaukoviennin huippukausi ei johtanutkaan rakennusliikkeiden pysyvään integroitumiseen vientimaiden markkinoille, voitiin kokemuksia käyttää 1990-luvulla hyväksi, kun uusia mahdollisuuksia avautui.37 Suomen vuonna 1995 alkanut EU-jäsenyys on vaikuttanut rakennusalalla ennen kaikkea suun1990-luvun talouslama sai monet suunnittelutoimistot kokeilemaan siipiään Ruotsin ja Baltian markkinoilla.

Suomalaisten ja ruotsalaisten suunnittelutoimistojen yhteinen kaupunkikehitys- ja liikennehanke Klara Strand Tukholman keskustassa vuodelta 2000.

28 • S i n n e , m i s s ä

kalakukkoa ei syödä

nitteluvientiin. Julkisten hankintamuotojen kehittäminen on vähentänyt mahdollisuuksia kansalliseen protektionismiin, ja ainakin teoriassa EU-alueen markkinoille pääseminen on helpottunut. EU-jäsenyys on avannut suunnittelijoille osallistumismahdollisuuden EU:n rahoittamiin hankkeisiin, joita on toteutettu myös EU-maiden ulkopuolella. Baltiassa ja muualla Itä-Euroopassa on vuodesta 1989 ollut käynnissä EU-rahoitteinen infrastruktuurihankkeiden Phare-avustusohjelma, ja entisen Neuvostoliiton alueella aloitettiin vastaavanlainen Tacis-ohjelma vuonna 1991. EU-rahoituksen merkitys suunnitteluviennille on kuitenkin 2000-luvulla vähentynyt.38 Suunnitteluviennin uusi kasvun aika alkoi vanhan vuosituhannen viimeisinä vuosina, ja 2000-luvulla eräät suomalaiset konsulttitoimistot ovat kyenneet laajentumaan kansainvälisillä konsulttimarkkinoilla. Suurilla ja monialaisilla toimistoilla on paremmat edellytykset harjoittaa suunnittelu-

vientiä kuin yhden toimialan toimistoilla. Kansainvälistymiskehityksen myötä ovat toisaalta suuret kansainväliset suurkonsernit tulleet Suomen markkinoille. Ruotsalainen Sweco osti vuonna 2011 FMC Groupin, johon kuuluivat mm. Finnmap Consulting sekä Aaro Kohonen. Vuonna 2007 toimintansa aloittanut, kansainvälisen rakennusalan konsulttiyhtiö WSP:n Suomen tytäryhtiö WSP Finland Oy muodostui yritysostoin LT-Konsultit Oy:stä sekä SuunnitteluKORTES Oy:stä.39 Merkittäviä, kansainvälisesti orientoituneita suunnittelutoimistojamme ovat olleet tanskalaisen Rambollin omistukseen päätynyt, vuonna 1962 toimintansa aloittanut Viatek ja vuonna 1935 perustettu Insinööritoimisto

Magnus Malmberg, jonka Ramboll niin ikään osti vuonna 2011.

Perinteisen projektiviennin merkitys on viime vuosikymmeninä vähentynyt, ja kilpailussa mukana pysymiseksi niin rakennusliikkeet kuin rakennustuoteteollisuuskin ovat järjestelmällisesti pyrkineet etabloitumaan Venäjän kaltaisille merkittävimmille markkina-alueille. Yhteisyritysten ja yritysostojen avulla on pyritty saamaan jalansijaa uusilla markkinoilla, mutta tulokset ovat olleet vaihtelevia. YIT on onnistunut etabloitumaan Venäjälle, kun taas suomalaisten yritykset päästä Saksan kivikoville markkinoille ovat lähes kaikki päättyneet pettymykseen. Koska kansallisilla toi-

Lemminkäisen päällystysurakoinnin vienti alkoi 1978 Leningradissa ja se laajeni 1990-luvulla Venäjälle, Baltian ja Skandinavian maihin. Longyearbyenin lentokenttä Huippuvuorilla päällystettiin vaativissa oloissa heinäkuussa 2006.

Johda n t o

• 29

Venäjän-hankkeet olivat varsinkin YIT Lentekin toiminnan alkuaikoina suomalaisittain mittavia.

Kohdekokoa on ­onnistuttu pienentämään osittamalla projekti, mikä on Venäjällä harvinainen käytäntö. Lentekin vuonna 2011 valmistunut asuntokohde Lotos Pietarissa.

mijoilla on vahva asema kotimaissaan, on suomalaisyritysten EU-aikakauden oloista huolimatta vaikea saada rakennus- tai suunnitteluprojektia esimerkiksi Ranskasta ranskalaiselta tilaajalta. Sen vuoksi monet yritykset ovat huomanneet hyväksi konseptiksi yhteistyön globaalien suuryritysten kanssa. Esimerkiksi Quattrogemini on rakentanut Venäjälle huomattavan määrän McDonald´s-ravintoloita, ja Lemminkäisen tytäryhtiö Lemcon on urakoinut Nokialle teollisuuslaitoksia sekä Lemcon Networks toteuttanut televerkkoja operaattoreille yhdessä Nokian kanssa.

Kaksi suomalaista rakentamisen suuryritystä, YIT ja Lemminkäinen, ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka maailmanmarkkinoille voidaan päästä ja niillä pysyä erilaisilla strategioilla. YIT:n ensimmäiset kansainväliset hankkeet olivat Lähi-idässä toteutettuja vesihuoltoprojekteja. YIT:n johdossa oli sukupolvien ajan kansainvälisestä rakentamisesta kiinnostuneita visionäärejä, kuten Ragnar Kreuger ja Tauno Mäkinen. Heillä oli vakaa käsitys siitä, että suomalaisten rakentajien oli määrätietoisesti

30 • S i n n e , m i s s ä

kalakukkoa ei syödä

haettava kasvua ulkomailta: ”Me emme saa jäädä odottelemaan sitä hetkeä, jolloin meidän on pakko lähteä ulkomaille omien markkinoiden asettaman pakon vuoksi, vaan suomalaisen rakentajan tulee olla valmis ulkomaisiin projekteihin jo tänään omasta suhdannenoususta huolimatta. Tässä mielessä toivon rakennusmiehiltä henkistä valmentautumista lähtemään sinnekin, missä ei syödä kalakukkoa ja läskisoosia.” Mäkinen käytti tämän painokkaan puheenvuoron vuonna 1973, jolloin rakennusala vielä eli voimakasta kasvun aikaa kotimaassa.40 Mäkisen sanoilla oli painoarvoa, sillä YIT oli siihen mennessä kyennyt avaamaan ovia maailmalle. Yhtiö onnistui pääsemään Lähi-idän ja Neuvostoliiton markkinoille jo 1960-luvulla, ja se oli mukana vuonna 1972 perustamassa Neuvostoliiton rakennusvientiä varten synnytettyä Finn-Stroi Oy:tä.

YIT kasvoi 1970-luvun puoliväliin mennessä Suomen suurimmaksi rakennusviejäksi, ja yhtiön parhaimmat vuodet Lähi-idässä osuivat 1970-luvun jälkipuoliskolle sekä 1980-luvun alkuun. YIT:n stra-

tegia oli noina vuosina vientivetoinen, mikä osoittautui kannattavaksi ratkaisuksi: yhtiö tahkosi mukavasti voittoa, ja viennin suhteellinen osuus liikevaihdosta oli suurimmillaan kolme neljäsosaa 1970luvun lopulla. Rakennusviennin taantuminen johti kuitenkin 1980-luvulla siihen, että YIT:n toiminnan painopiste siirtyi kotimaahan. Perusyhtymä-konsernin saneeraustoimet vuosina 1986–1987 tervehdyttivät huonosta kannattavuudesta kärsineen yhtiökokonaisuuden: YIT liitettiin Perusyhtymään, joka vaihtoi nimekseen YIT-Yhtymä Oy. Syyskuussa 1987 toimintansa aloittanut, puhtaasti rakennusalaan keskittynyt uusi konserni oli nyt kilpailukykyisempi myös ulkomailla rakentaessaan.41 1990-luvun alun ankeista lamavuosista YIT selvisi tiukan lamastrategiansa ansiosta suurista rakennusalan yrityksistä parhaiten, vaikka senkin liikevaihto supistui vuosina 1989–1995 lähes puoleen. Yhtiö reagoi nopeasti rajusti heikkeneviin suhdanteisiin vähentämällä henkilökuntaa, myymällä halvalla omistamiaan asuntoja sekä alenta-

malla palkkoja. 1990-luvun loppupuolella YIT saattoi jo siirtyä kasvuhakuisempaan strategiaan, jossa mahdollisuuksia tarjosivat Ruotsin, Baltian ja Venäjän markkinat. Yhtiö tekikin 2000-luvulla uusia aluevaltauksia ennen kaikkea Skandinaviassa ja Venäjällä: Pohjoismaissa YIT:stä tuli kiinteistöteknisten palvelujen tärkeä tarjoaja ja Venäjällä suurin ulkomainen asuntorakentaja. YIT on onnistunut etabloitumaan Venäjälle, erityisesti Pietariin ja Moskovan oblastin alueelle.42 Lemminkäisen kansainvälinen toiminta muotoutui monin tavoin toisenlaiseksi kuin sen merkittävän kilpailijan. Yhtiö oli mukana Finn-Stroissa ostamansa Oy Alfred A. Palmberg Ab:n kautta ja pääsi tällä tavoin osallistumaan muun muassa Kostamuksen suurhankkeeseen. Määrätietoisemmin ulkomaille alettiin tähdätä 1970-luvun alussa: Lemminkäisen uusi toimitusjohtaja Harri Hintikka sai vaikutteita ruotsalaiselta Lundin yliopiston professorilta Eric Rehnmanilta, jonka mielestä Lemminkäisen kansainvälistymisen tuli pohjau-

YIT Lentekin asuntokohde Oriental Pietarissa, vanhan keskustan kupeessa Petrogradskin alueella valmistui vuonna 2010. Rakennukset ovat 4-11 -kerroksisia, ja näkymät asunnoista avautuvat Malaja Nevka -joelle ja Krestovskin saarelle.

Johda n t o

• 31

tua ennen kaikkea yhtymän 1960-luvulla käynnistyneeseen urakointitoimintaan eikä investointeja vaativaan päällystysliiketoimintaan. Lemminkäisen voimakkaan kasvupyrkimyksen ohella kansainvälisille markkinoille hakeutumiseen vaikutti myös yhtiön johdon eli Harri Hintikan, tulevan hallituksen puheenjohtajan K. H. Pentin sekä omistajien juristin Tuike Keravuoren henkilökohtainen kiinnostus kansainvälistymiseen. Sen seurauksena yhtymään perustettiin 1970-luvun puolivälissä erillinen Vientiryhmä. Lemminkäinen toimi vientimarkkinoilla 1970-luvulla sekä 1980-luvun alussa samoin kuin useimmat alan yritykset: se rakensi teollisuuslaitoksia Neuvostoliittoon sekä osallistui Lähiidän ja erityisesti Afrikan kehitysprojekteihin.43 Lemminkäinen irtautui ulkomaantoiminnassaan kuitenkin nopeasti maakeskeisestä ajattelusta: vain Nigerian, Liberian ja osin Kenian markkinoille meno 1970- ja 1980-luvuilla olivat alueellisia valintoja. Yhtiön kansainvälisen toiminnan strategian ytimenä on jo usean vuosikymmenen ajan ollut maantieteelliset ja markkina-alueiden rajat ylittävä kumppanuusajattelu: yhtiö on pyrkinyt pitkäaikaisiin yhteistyösuhteisiin globaalien suuryritysten kanssa. Lemminkäinen on kehittänyt omia projektinjohtomalleja, joiden perusideana on tiivis yhteistyö asiakkaan kanssa.44 Lemminkäisen kansainvälistyminen alkoi toden teolla vasta 1990-luvulla, joskin jo 1980-luvulla se rakensi suomalaiselle metsäteollisuudelle paperija selluloosatehtaita eri puolille maailmaa. Kiinan ja Kaakkois-Aasian projektivienti on 1990-luvun alusta lukien kuulunut Lemminkäisen ulkomaantoimintaan. Vuosikymmenen merkittäviä päänavauksia olivat myös pääsy Skandinavian ja Baltian infrarakentamisen markkinoille sekä pitkäaikainen yhteistyö Nokian kanssa. Lemminkäinen ei lamavuosina lähtenyt mukaan suuria riskejä sisältäneisiin sotilaskylähankkeisiin, jotka koituivat monen muun rakentajan kohtaloksi. Yhtiön turvana oli myös monialaisuus sekä asuntogryndauksen pienehkö osuus koko konsernin volyymista.

ICT-klusterin räjähdysmäinen kasvu 1990-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvun alussa toi Lemmin-

32 • S i n n e , m i s s ä

kalakukkoa ei syödä

käiselle tehdasrakennusprojekteja, joiden saamisessa edesauttoi vuonna 1994 käynnistyneen Sach­sen Papierin tehtaan sekä vuonna 2002 valmistuneen Hampurin Color Line Arenan myötä tunnetuksi tullut konsernin toimintatapa omine projektin­johtomalleineen. Nokia-vetoisen teollisuusrakentamisen seurauksena Lemminkäisestä tuli vuodesta 1996 alkaen myös globaali televerkkototeuttaja, sillä Nokialla ei ollut avaimet käteen -rakentamisen asiantuntemusta. Venäjän-markkinoilla yhtiö on uudella vuosituhannella siirtänyt toimintansa painopisteen urakoinnista asuntojen gryndaamiseen.

Aivan oma lukunsa on vielä Lemminkäisen laaja kansainvälinen päällystysliiketoiminta.45 YIT ja Lemminkäinen ovat yhä olemassa, mutta moni niiden pitkäaikainen kilpailija ei. Tärkeitä kansainvälistä toimintaa harjoittaneita rakennusalan yrityksiä olivat aikanaan myös konkurssin tai erilaisten yritysjärjestelyiden myötä kuvasta poistuneet Haka, Polar, Puolimatka, Teräsbetoni ja Vise. Niiden kohtalo osoittaa, kuinka riskialtis ala rakentaminen on. Globaaleissa ympyröissä toimiminen edellyttää jatkuvaa valppautta, muuntautumiskykyä ja nopeaa pelisilmää. Tällaista toimintatapaa suomalaiset rakennusyritykset ovat opetelleet jo parin vuosikymmenen ajan, jolloin ne ovat myös omaksuneet maailmalta yhtä ja toista uutta.

Vaikka kansainvälisille markkinoille suuntautuneen rakennusalan yrityksen omistus onkin voinut säilyä tukevasti suomalaisissa käsissä, on sen yrityskulttuuri ja toimintatapa väistämättä muovautunut globaalien käytäntöjen mukaiseksi.

Muutosvauhdin rajuudesta huolimatta suomalaiset rakentajat ovat onnistuneet pysyttelemään varteenotettavina vaihtoehtoina, kun merkittäville rakennushankkeille etsitään toteuttajia ja materiaalitoimittajia. Suunnittelutoimistot ovat nekin kulkeneet pitkän taipaleen. 1950-luvulla alkanut vientiyhteenliittymien perustaminen, 1970-luvulla käynnistynyt suunnitteluviennin kasvu sekä viime vuosikymmenten omistuksen keskittyminen ovat muovanneet monista suomalaisista suunnittelutoimistoista kansainvälisiä toimijoita.

Opintomatkat olivat olennainen osa RSVkursseja. Niillä verkostoiduttiin ja tutustuttiin muiden maiden vientikäytäntöihin ja -yrityksiin.

Kurssilaisia ja opettajia Itävallan ja Italian opintomatkalla vuonna 1989.

Mestarit ja oppipojat vientikursseilla Suomalaisen rakennusinsinöörikunnan kansainvälisten valmiuksien kehittäminen tuli ajankohtaiseksi 1970-luvulla rakennus- ja suunnitteluviennin vilkastumisen myötä. Rakentajien kielitaidon yksipuolisuus sekä esiintymis- ja neuvottelutaitojen puutteet synnyttivät koulutustarpeen, jota ryhtyivät vuodesta 1978 lähtien tyydyttämään INSKO:n, Vientikoulutussäätiön ja RASTOR-instituutin järjestämät jokavuotiset vientikurssit. Myös Teknillisen korkeakoulun (TKK) yhdyskuntasuunnittelun jatkokoulutuskeskus (YJK) aloitti vuonna 1978 vientitehtäviin suuntautuville rakennusinsinööreille tarkoitetun kurssitoiminnan. Hankkeen taustalla vaikuttivat Rakennusurakoitsijaliitto ja Polar-Rakennus Oy:n toimitusjohtaja Kauko Rastas, jotka olivat huolissaan vientiosaajien kasvavasta tarpeesta ja edellyttivät koulutukselta laajuutta, syvyyttä ja akateemista tasoa. Käytännön vastuun näistä RSV-kursseista46 ottivat professori Olli Kivinen sekä kurssinjohtaja, TkL Kari Lautso. ”Vastasin kurssin sisällön määrittelystä sekä luennoitsijoiden hankkimisesta yhdessä tunnetuista vientimiehistä koostuneen

erikoisopettajajoukon kanssa”, muistelee Lautso. ”Kurssi käsitteli mm. teknisiä, kaupallisia, liiketoiminnallisia ja juridisia kysymyksiä, mutta myös kulttuurien kohtaamiseen liittyviä asioita.”

RSV-kurssit kestivät kuusi viikkoa jakautuen kolmeen kahden viikon jaksoon, ja osa opetuksesta järjestettiin internaattimuotoisena. Kurssiviikkojen aikana opiskelijat tutustuivat laajasti projektivientiin: esimerkiksi lukuvuoden 1985–1986 kurssilla teemana oli Kilpailustrategioiden kehittäminen projektiviennissä. Kurssin sisällöstä noin puolet oli luentoja, joiden lisäksi pidettiin caseesittelyjä, tehtiin ryhmätöitä ja järjestettiin paneelikeskusteluja. ”Ryhmätyöt olivat eräänlaisia näytelmiä, lavastettuja sopimusneuvotteluja ja ongelmien ratkaisutilanteita. Kouluttajat saattoivat esiintyä tilaajina ja opiskelijat olivat tuovinaan heille tarjousta”, kertoo Lautso. Kursseja jatkettiin 1990luvun alkuun saakka, jolloin niille ei enää ollut kysyntää: alan yrityksissä oli jo runsaasti vientitehtävissä kouliintuneita insinöörejä, ja yritysten oma koulutustoiminta vei TKK:n kursseilta elintilan.

Kaikkiaan lähes 300 rakentajaa sai RSV-kursseilla arvokasta vientioppia: moni kurssin k­ äynyt on edelleen suomalaisen rakennus- ja suunnitteluviennin avaintehtävissä. 

Johda n t o

• 33