LAURI HEMMILÄ
SIVISTÄVÄÄ
MEININKIÄ
1924 2024
LAURI HEMMILÄ
OULUNKYLÄN
SIVISTÄVÄÄ
MEININKIÄ
1924 2024
SISÄLTÖ
rohkeasti omanlaisensa
1. OPPIKOULU ALUEEN LAPSILLE 7 1920–1940-LUVUT
Etukannen kuva: HANNU ISO-OJA • Julkaisija: OULUNKYLÄN YHTEISKOULUN SÄÄTIÖ SR • Teksti: LAURI HEMMILÄ, OY SPIRITUS HISTORIAE AB Ulkoasu ja taitto: SAMPPA RANTA, PUNAVUOREN FOLIO OY Painotyö: MEEDIA ZONE, Viro 2024 ISBN (sid.) ISBN 978-952-94-9482-8
5. PERUSKOULUN ARKEA JA JUHLAA
6. LAAJENTAMISTA JA KORJAAMISTA 77 1990–2000-LUVUT ■ sääntely vähenee
7. MONIPUOLINEN KOULU 93 2000–2010-LUVUT ■ läppärit ja kännykät tulevat
8. AKTIIVINEN JA INNOSTAVA OYK
2010–2020-LUVUT
9. KAKSI OGELIA
■ oyk:n vuodet
■ oyk:n oppilasmäärä 1924–2024
LUKIJALLE
ROHKEASTI OMANLAISENSA
OULUNKYLÄN YHTEISKOULUN satavuotisjuhlavuoden teemana on rohkeus. Rohkeus tehdä omannäköistä koulua ja terve ylpeys omasta kouluyhteisöstä ovat asioita, jotka ovat olleet leimallisia koulullemme sen alkuvuosista lähtien. Sata vuotta sitten oli huutava pula suomenkielisistä oppikoulupaikoista, ja alueemme aktiivit tarttuivat haasteeseen hankkimalla koulullemme niin toimiluvat, avustuksia kuin koulutalonkin. Se vaati rohkeutta, joka kannatti.
Koulullamme ja kouluyhteisömme jäsenillä on kautta vuosikymmenten ollut rohkeutta puolustaa omia arvojaan ja tavoitella unelmiaan, joiden eteen on oltu valmiita tekemään sinnikkäästi työtä. Myös koulumme hyvä yhteishenki, yhdessä tekemisen meininki, on kantanut pitkälle. Tämän historiateoksen sivuilta piirtyy kuva aktiivisista ogelilaisista, jotka muistelevat kouluamme lämmöllä vielä vuosikymmenten jälkeenkin.
Sama rohkeus, joka on näkynyt koulumme historiassa, näkyy myös tässä teoksessa. Kyseessä ei ole perinteinen, OYK:n vaiheita yksityiskohtaisesti dokumentoiva teos vaan houkutteleva ja kuvitukseltaan runsas kirja, johon lukijan on toivottavasti helppo tarttua. Kirja lähestyy koulumme historiaa yhdeksän temaattisen luvun kautta, jotka ovat ajallisesti osittain limittäisiä. Tekstiä
täydentävät haastattelu- ja tekstisitaatit, runsas kuvitus sekä Suomen koulumaailman ilmiöitä taustoittavat tietoiskut.
Muistitieto on kirjassa tärkeässä roolissa, ja suurkiitoksen ansaitsevatkin kaikki 21 kirjaa varten haastateltua kouluyhteisömme jäsentä. Samoin arvokasta tietoa ovat antaneet ne 14 henkilöä, jotka ovat lähettäneet koulumuistojaan kirjallisessa muodossa. Kaikki muistot eivät ole mahtuneet tekstiin mukaan, mutta jokainen muistelija on tuonut oman arvokkaan lisänsä historiahankkeeseen ja tehnyt omalta osaltaan tutkimustyön mahdolliseksi. Ilman muistelijoita kirjaa ei tällaisessa muodossa olisi.
Kiitos kuuluu myös historiatyöryhmälle, joka on väsymättä antanut palautetta projektin eri vaiheissa. Työryhmään ovat kuuluneet OYK:sta Arja Holma, Mirva Lindström, Taina Linna, Altti Pikkarainen, Jonna Ristevirta, Mikko Tapper ja Petteri Welling sekä Spiritus Historiaesta Lauri Hemmilä, Antti Parpola ja Laura Puro. Tärkeän työn ovat tehneet lisäksi kuvatoimituksen parissa urakoinut Arja Holma sekä graafikko Samppa Ranta, joka on laatinut kirjalle upean ulkoasun. Syytä on kiittää myös koulun entistä oppilasta Tapio Sovijärveä, jonka kehittämän iskulauseen mukaelma toimii kirjan nimenä.
Ennen kaikkea kiitoksen ansaitsevat kaikki ne ogelilaiset, joiden rohkeuden ansiosta OYK on sellainen kuin se tänä päivänä on!
MIRVA LINDSTRÖM Oulunkylän yhteiskoulu
LAURI HEMMILÄ
Oy Spiritus Historiae Ab
1920–1940-LUVUT Oulunkylä oli 1900-luvun puoliväliin saakka maaseutumaista aluetta. Kuvassa Siltavoudintien ja Patomäentien risteys. (CONSTANTIN GRÜNBERG/ HELSINGIN KAUPUNGINMUSEO, HKM)
Opettaja Reinhold Enwald (vas.) ja oppikoulun ensimmäisen luokan oppilaita lukuvuonna 1928–1929. Kuvan ensiluokkalaisista neljä kirjoitti OYK:sta ylioppilaaksi kahdeksaa vuotta myöhemmin. Muut jäivät koulutaipaleensa aikana luokalle, vaihtoivat koulua tai jättivät koulun kesken. (OYK)
SATA VUOTTA SITTEN OULUNKYLÄ vaikutti suorastaan idylliseltä. Oulunkylän asutus koostui 1800-luvun lopulta lähtien rakennetuista viehättävistä puuhuviloista, joiden ympärille levittäytyivät pellot ja vehreä puusto. Vieressä kohisi Vantaanjoen Pikkukoski komeine maisemineen. Ei olekaan ihme, että Oulunkylä houkutteli rauhalliseen maaseutumaiseen miljööseen niin ympärivuotisia asujia, kesäasukkaita kuin satunnaisempiakin vierailijoita. Åggelby, kuten paikkakunnan alun perin vain ruotsinkielinen nimi kuului, oli itsenäistynyt omaksi kunnakseen vuonna 1921. Huvilayhdyskunnan lävitse kulkeva rautatie takasi, että Helsinki oli vain lyhyen junamatkan päässä, ja oulunkyläläiset tukeutuivatkin työssäkäynnin ja monien palveluiden osalta pääkaupunkiin. Oulunkylässä oli useita kauppoja, oma postikonttori, kirkko sekä tietenkin kouluja. Paikkakunnan ruotsinkielisille lapsille löytyi kansakoulu ja oppikoulu, ja suomenkielinen kansakoulu oli perustettu vuonna 1919. Suomenkielistä oppikoulua Oulunkylässä ei vielä 1920-luvun alussa ollut, kuten ei muuallakaan lähiseudulla.
Oulunkylä puutarhojen ympäröimine huviloineen on paikkakunta, jossa mielellään oleskelee ja joka tilapäisellekin kävijälle tarjoaa viihdytystä.”
Ape Laitio: ”Helsingin esikaupunkeja katsomassa” (1924)
Oulunkylän alueella oli kuitenkin kysyntää oppikoululle. Paikkakunnalla asui paljon sivistynyttä väkeä, joiden lapsille oppikoulu oli ilmeinen valinta. Paikkakunnan suomenkielisen porvariston piirissä virisikin ajatus oppikoulun perustamisesta alueen suomenkielisille lapsille. Uusi koulu mahdollistaisi koulunkäynnin Helsingin kaupungissa sijaitsevien oppikoulujen sijaan lähellä kotia ja omalla äidinkielellä. Vaikka suurempia kielikiistoja ei Oulunkylässä ollut, koulukysymyksessä suomalaisuusliikkeen aktiivit olivat valmiita ajamaan asiaansa.
Kouluhankkeessa keskeisenä vaikutti Oulunkylän Suomalainen Seura, joka oli myös paikkakunnan suomenkielisen kansakoulun taustalla. Seura toteutti keväällä 1924 koulua varten varainkeruukampanjan, johon lahjoittivat oulunkyläläisten lisäksi myös Käpylän, Pukinmäen, Malmin, Tapanilan ja Tikkurilan asukkaat. Helsingin ja Keravan välillä ei ollut yhtäkään suomenkielistä oppikoulua, joten Oulunkylän oppikoulun nähtiin hyödyttävän myös lähiseudun asukkaita. Keräämillään varoilla seura hankki koululle tilat Villa Lindebo -nimisestä huvilasta, ja elokuussa vuonna 1924 valtioneuvosto antoi luvan koulutoiminnan aloittamiseen.
Oulunkylässä syntyi eräiden aloitekykyisten henkilöiden mielissä tuuma perustaa oma yhteiskoulu, että päästäisiin kaupungin kouluista riippumattomiksi ja että paikkakunnan sekä lähiseutujen lapset saisivat käydä koulunsa siinä ympäristössä, jossa olivat tottuneet elämään ja jossa kotikin oli, nim. maalla.”
OYK:n vuosikertomus 1926–1927
Koulun ensimmäiseksi johtajaksi valikoitui filosofian maisteri Bertta Injala. Oppilaiden keskenään Johtsikaksi kutsumaa johtajatar Injalaa on kuvattu tarmokkaaksi ja eteväksi, ja koulua johtaessaan hän tarvitsi näitä ominaisuuksia. OYK aloitti yksiluokkaisena, ja ensimmäisen vuoden ajan Injala opetti yksin kaikkia lukuaineita. Seuraavina vuosina koulu laajeni vuosittain yhdellä luo-
OYK:n ensimmäinen koulurakennus Villa Lindebo pihan puolelta kuvattuna.
Rakennus sijaitsi Mikkolantie 3:ssa 1970-luvulle asti. (OYK)
Kului kaksi miellyttävää opiskeluvuotta varsin hyvien opettajien ja sympaattisten oppilastoverien kanssa. Koulu oli uusi ja sen ilmapiiri oli innostava.”
Jouko Leino, OYK:n oppilas 1925–1927
OYK:n opettajakuntaa 1930-luvun alussa. Istumassa vasemmalta Matilda Taberman, Saima Savón, johtajatar
Bertta Injala, Paavo Granö ja Reinhold Enwald. Seisomassa Milda Suanto, Siiri Keränen, Selma Patajoki ja Maja Kaukoranta. (OYK)
OYK muistaa ensimmäistä rehtoriaan Bertta Injalaa koulun juhlamitalissa. Taiteilija, kuvataideopettaja
Katariina Guthwertin suunnittelema mitali otettiin käyttöön osana koulun 90-vuotisjuhlia. (HANNU ISO-OJA)
kalla, ja johtajatar keskittyi äidinkielen ja historian opetukseen. Koulun ensi vuosina siellä aloitti Injalan ohella useita muitakin osaavia opettajia, jotka pysyivät koulun palveluksessa vuosikausia ja muodostivat opettajakunnan pitkäaikaisen rungon.
Taloudellisesti koulun alkuvaiheet olivat kuitenkin haastavia. Se oli tyypillistä aloitteleville oppikouluille, sillä jatkuvaa valtionapua saattoi saada vasta, kun koulu oli jo ollut toiminnassa kolmen lukuvuoden ajan. Talousvaikeuksien keskelläkin OYK:lla oli alusta lähtien maine laadukkaana kouluna, jossa oli osaavia mutta tiukkoja opettajia. Henki oli kertoman mukaan hyvä.
Vuonna 1927 myönnetyn jatkuvan valtiontuen ja koulun kasvun myötä OYK:n toiminta vakiintui 1930-luvulle tultaessa. Koulurakennus soveltui kou-
lutyöhön heikosti, mutta pahimmat puutteet korjannut laajennusosa valmistui vuonna 1931. Uudeksi puoleksi kutsuttu laajennus toi koulun käyttöön kaksi uutta luokkahuonetta ja salin, ja uusissa tiloissa koulun väki pääsi nauttimaan juoksevan veden ja keskuslämmityksen iloista. Saman lukuvuoden alussa koulussa opiskeli ensi kertaa täydet kahdeksan oppikoululuokkaa. Joulukuussa OYK sai oikeuden päästää oppilaita korkeakouluihin eli järjestää ylioppilaskirjoituksia, ja ensimmäiset koulun ylioppilaat painoivat valkolakin päähänsä keväällä 1932.
Kodeissa kuiskuteltiinkin, että uuden koulun maineesta huolissaan olevat nuoret kunnianhimoiset opettajamme pitivät tapanaan jättää luokalle jokaisen, jonka selviytymisestä ylioppilaskirjoituksissa ei oltu täysin varmoja.”
Inkeri Anttila, OYK:n oppilas 1925–1933
Kurinpitoa Oulunkylän
yhteiskoulussa pidettiin ankarana. Oli erilaisia käyttäytymissääntöjä – esimerkiksi tytöt ja pojat eivät saaneet välitunnilla mennä metriä lähemmäksi toisiaan, määrättiin herkästi jälki-istuntoon ja annettiin päiväkirjamuistutuksia ynnä muita. Oli kai ajateltu, että joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”
Kaarlo Pettinen, OYK:n oppilas 1927–1936
Keväällä 1932 OYK:n ensimmäiset viisi ylioppilasta painoivat päähänsä valkolakin. Heistä Anna-Maija Luukkonen (etuvasemmalla) opetti myöhemmin OYK:ssa uskontoa ja psykologiaa. (OYK)
OYK:n abiturientteja penkinpainajaistunnelmissa vuonna 1939. Aikakauden penkkariperinteisiin kuuluivat teemapukeutuminen, kiertoajelu sekä juhlaillallinen esimerkiksi jonkun luokkatoverin kotona. (OYK)
OYK:n alkuvuosien opettajakunta oli ammattitaitoista mutta vaativassa maineessa. Oppilaat eivät päässeet helpolla, vaan puutteellinen osaaminen johti surutta luokalle jättämiseen tai ehtojen saamiseen, kuten usein aikansa oppikouluissa. Koulun kahdeksanteen ja viimeiseen luokkaan mennessä olikin moni OYK:ssa opiskellut joutunut uusimaan vähintään yhden luokan tai jättänyt opintonsa kokonaan kesken. Jotkut näkivät tiukan arvostelun taustalla huolen ylioppilastutkintotuloksista.
Tiukan arvostelun ohella koulun ”nuoret kunnianhimoiset opettajat” osasivat myös pitää kuria. Nimensä saattoi saada rangaistuskirjan sivuille pienestäkin rikkeestä, kuten vallattomuudesta tai tarkkaamattomuudesta. Säännöissä puolestaan kiellettiin tarkkaan kaikki epäsopivana pidetty käytös, kuten tyttöjen ja poikien liian läheinen kanssakäyminen.
OYK:n oppilasmäärät pysyivät 1940-luvulle asti melko maltillisina verrattuna siihen, kuinka laajaa aluetta koulu palveli. Tulijoita olisi kyllä ollut vuosien kuluessa enemmänkin, mutta koulurakennus ei mahdollistanut juurikaan suurempia oppilasmääriä. Vaikka koulun laajentaminen tai uuden koulurakennuksen rakentaminen oli puheenaiheena, koulu säilyi pitkään maaseutumaisen huvilayhdyskunnan pienenä oppikouluna, jonne matkattiin koulutusmahdollisuuksien perässä myös lähialueen muista asutuskeskuksista.
Sotavuodet häiritsivät koulun toimintaa merkittävästi, kuten yhteiskuntaa muutoinkin. Opetustyö oli katkonaista ja isolta osin sijaisten harteilla, sillä moni opettajista oli rintamalla tai lottapalveluksessa. Myös vanhimpia lukiolaispoikia kutsuttiin asepalvelukseen. Kotirintamalla koulun väki osallistui erilaisiin talkoisiin sotaponnistusten tukemiseksi, ja osa koululaisista oli mukana sotilaspoikien tai pikkulottien toiminnassa.
Rauhan tultua koulutyö enimmäkseen palasi totuttuihin uomiinsa. Sotavuosina tapahtuneita pysyvämpiä muutoksia olivat lähinnä ensi kertaa kouluun perustetut rinnakkaisluokat sekä Selma Patajoen tulo koulun johtajaksi vuonna 1941. Samoin koko Oulunkylä pysyi kohtalaisen muuttumattomana säilyttäen läpi sota-ajan tutun maaseutumaisen huvilaidyllin luonteensa. Muutoksia oli kuitenkin luvassa.
Keväällä 1944 vain naispuoliset abiturientit pakersivat ylioppilaskokeitaan OYK:n salissa. Sota oli vienyt vanhemmat lukiolaispojat armeijan harmaisiin, ja osa heistä osallistui sotilaita varten järjestettyihin rintamaylioppilaskirjoituksiin. (OYK)
OPPIKOULULAISET
OPINTIELLÄ
SUOMEEN TULI OPPIVELVOLLISUUS vuonna 1921, kun oppivelvollisuuslaki astui voimaan. Laki määräsi pakolliseksi kuusivuotisen kansakoulun oppimäärän suorittamisen. Kansakoulujen ohella oppikoulut olivat keskeinen osa suomalaista koulujärjestelmää, ja niiden tehtävänä oli tarjota ylempää koulusivistystä. Oppikouluun haettiin tyypillisesti neljän vuoden kansakoulutaipaleen jälkeen, 10–11-vuotiaana. Pääsykokeissa menestyneille hakijoille aukesivat ovet viisiluokkaiseen keskikouluun, jota seurasi kolmiluokkainen lukio.
Lukio huipentui ylioppilaskirjoituksiin, joista kunnialla suoriutuneet kokelaat saattoivat painaa valkolakin päähänsä. Oppikoulu ja ylioppilastutkinto toimivat väylänä korkeakouluopintoihin, mutta jo keskikoulun päättötodistus avasi ovet opistotasoiseen opetukseen.
Vain harva koululainen kuitenkaan suuntasi oppikouluun, saati kävi koulua lukion loppuun saakka. Oppikouluja oli vähän erityisesti maaseudulla, eikä
Oppikoulun kolmannen luokan oppilaita historian tunnilla lukuvuonna 1929–1930. Taustalla Euroopan ristiretkiajan kartta. (OYK)
maksullinen oppikoulu ollut taloudellisestikaan kaikille mahdollinen. Keskikoulun aloitti esimerkiksi vuonna 1920 vain joka kymmenes ikäluokasta. Vuosikymmenten kuluessa oppikouluun suuntasi kuitenkin entistä useampi koululainen, ja oppilaiden sosioekonominen tausta monipuolistui. Kehityksen mahdollisti oppikoulujen määrän voimakas kasvu sotien välisenä aikana ja toisen maailmansodan jälkeen.
IDYLLISESTÄ
TIILIJÄTTILÄISEEN
1950–1960-LUVUT
Oppilaita uuden koulurakennuksen pihamaalla syksyllä 1956. (OYK)
OYK:n kauan kaivatun uuden koulutalon rakentaminen käynnistyi, kun rehtori Selma Patajoki iski ensimmäisen lapionpiston maahan toukokuussa 1955. (OYK)
MIKÄÄN
EI VOI OLLA TOIVOTTAVAMPAA kuin se, että koulu niin pian kuin suinkin mahdollista saisi asunnon, joka edes osapuilleen vastaisi ajan vaatimuksia”, totesi OYK:n oloihin tutustunut koulutarkastaja vuonna 1946. Koulu oli jo vuosia saanut koulutarkastuksissa kehuja ammattitaitoisista opettajista ja asiantuntevasta johtamisesta, mutta tarkastaja toisensa perään antoi sapiskaa koulun toimintaympäristöstä. Ajan kuluessa palautteen sävy terävöityi, kun olosuhteissa ei juuri tapahtunut muutoksia.
Kritiikki oli täysin aiheellista. OYK:n koulurakennus oli pieni ja riitti kahdeksanluokkaisen oppikoulun tarpeisiin hädin tuskin. Se oli vetoisa ja ilmeisesti vain vuonna 1931 valmistuneessa laajennusosassa oli juokseva vesi ja keskuslämmitys. Luokkahuoneita ei ollut liiaksi asti mutta riittävän monta, jotta opetus saatiin silloisella oppilasmäärällä järjestettyä. Koulun kasvua vanha koulurakennus ei kuitenkaan mahdollistanut. Lisäksi vanha puuhuvila oli alkanut ajan myötä rapistua. Oppilaat kutsuivat sitä leikkisästi Ogelin ladoksi tai Ogelin navetaksi.
1950-luvulle tultaessa uuden koulurakennuksen tarve kasvoi entisestään.
Sodan jälkeiset suuret ikäluokat lähestyivät kovaa vauhtia oppikouluikää, ja koulutushalukkuuden nousun myötä moni suurten ikäluokkien lapsi tulisi hakemaan oppikouluun. Lisäksi Oulunkylän väkimäärä oli kääntynyt kovaan kasvuun sen jälkeen, kun alue oli vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa yhdistetty Helsinkiin. Lähiörakentaminen toi OYK:n lähiseuduille tuhansia uusia asukkaita, joista monet olivat lapsiperheitä.
Myös OYK:n johdossa oli jo vuosia tiedostettu, ettei vanha koulutalo voinut pidemmän päälle mitenkään riittää koulun tarpeisiin. Vuonna 1952 koulun kannatusyhdistys ryhtyi toimiin anoen kaupunginhallitukselta tonttia uudelle koulurakennukselle, ja sellainen liikenikin Oulunkylän kartanon mailta aivan urheilukentän tuntumasta. Kaupunginhallitus luovutti tontin ilmaiseksi sillä ehdolla, että sitä käytetään koulutoimintaan. Paria vuotta myöhemmin kannatusyhdistyksen perustama kiinteistöyhtiö alkoi kerätä kokoon rahoitusta koulutalon rakentamiseksi. Valtaosa tarvittavasta summasta saatiin lainoina yhteensä 15 eri pankilta, vakuutuslaitokselta ja muulta rahoittajataholta. Tarinan mukaan koulun yhdistetyn juhla- ja voimistelusalin rahoitukseen liikeni veikkausvoittovarojakin jonkin ovelan salajuonen avulla.
Toukokuussa 1955 oltiin niin pitkällä, että rehtori Selma Patajoki pääsi painamaan en simmäisen lapioniskun maahan uudella työmaalla. Tästä käynnistyi koulun ra kennustyö. Uusi koulutalo nousi no peasti ja valmistui tammikuuhun 1956 opetuskuntoon. Koko koulun väki oli mukana muuttamassa uuteen raken nukseen. Kiemurtelevat oppilasletkat
”Mestaruus on kaukana”, toteaa valokuvaalbumin kuvateksti OYK:n vuoden 1953 hiihtomestaruuskilpailuissa otetusta valokuvasta. (OYK)
Viimeiset vanhan koulun eli ”Ogelin ladon” abiturientit lähtivät penkinpainajaispäivän ajelulle vuonna 1955. Kyytiläiset mahtuivat vielä helposti pienehkön kuorma-auton lavalle, mutta tulevina vuosina abiturientti-ikäluokat kasvoivat vauhdilla. (OYK)
vaelsivat lumihankien halki vajaan kilometrin matkan vanhalta koululta uudelle koululle kantaen kuka mitäkin koulun irtaimistoa mukanaan.
Vaikka koulutyö uudessa rakennuksessa käynnistyi jo vuoden 1956 alussa, koulutalon ensimmäinen rakennusvaihe saatiin päätökseen vasta seuraavana kesänä. Tällöin kouluun kuului 11 tavallista luokkahuonetta sekä laululuokka, kemian luokka ja käsityöluokat tytöille ja pojille. Muita tiloja olivat muun muassa opettajainhuone, kansliatilat, ruokasali, keittiö sekä yhdistetty juhla- ja voi-
OYK:n koulurakennus nousi ripeästi, ja harjakaisia vietettiin syksyllä 1955. (OYK)
mistelusali. Luokkahuoneita ja muita tiloja oli suorastaan ruhtinaallisesti vanhaan koulurakennukseen verrattuna. Uusi koulutalo oli nykyaikainen ja edusti aikakaudelleen tyypillistä koulurakentamista. Uuden koulurakennuksen voi sanoa valmistuneen kreivin aikaan. Koulun oppilasmäärä oli 1950-luvun alkupuoliskon aikana liki kaksinkertaistunut, ja sen jälkeenkin koulu vain jatkoi nopeaa kasvuaan 1960-luvun puolelle asti. Ku-
OYK muutti uuteen koulurakennukseensa vuoden 1956 alussa. Koko koulun väki osallistui muuttotalkoisiin. Kukin oppilas ja opettaja sai kannettavakseen oman osansa koulun irtaimistoa. (OYK)
vaavaa on, että vuosina 1953–1963 koulussa tehtiin joka vuosi siihenastinen oppilasennätys, kun suuret ikäluokat ja kasvavaan Pohjois-Helsinkiin muuttaneiden perheiden lapset alkoivat kansoittaa OYK:n luokkia. 1960-luvun alussa OYK:ssa oli parhaimmillaan yli 950 oppilasta, kun vielä 1950-luvun alussa oppilasmäärä oli jäänyt alle kolmen sadan. Koulun kasvaessa uusi koulurakennus todettiin lähestulkoon välittömästi liian pieneksi. Suunnitelmia tehtäessä oli onneksi huomioitu mahdollisuudet lisärakentamiselle, ja rakennusta päästiin pian laajentamaan. Vuonna 1959 otettiin käyttöön uusi luokkasiipi, joka sisälsi kahdeksan tavallista luokkahuonetta, uudet piirustus- ja laululuokat, pienen voimistelu- ja juhlasalin, uuden poikien käsityöluokan sekä erinäisiä erikoistiloja. Vuonna 1964 valmistui puolestaan pienempi laajennusosa voimistelusalin viereen. Lopulliseen muotoonsa valmistuttuaan koulurakennus tarjosi oi-
Oppikoulun seitsemännen luokan oppilaita sekä ruotsin ja saksan opettaja Eila Nieminen (istumassa takana oikealla) uudenkarheiden pulpettiensa ääressä vuonna 1956. Samat pulpetit tulivat vuosikymmenten kuluessa tutuksi lukuisille OYK-sukupolville. (OYK)
valliset puitteet koulutyölle. Oppilasmäärän kasvaessakaan se ei ollut yhtä ahdas kuin vanha koulu, ja luokkahuoneissa oli ajanmukainen varustus. Lisäksi koulu sijaitsi erinomaisten liikuntamahdollisuuksien ja luonnon äärellä. Luonnonläheisyys oli eduksi luonnonhistorian, kuvaamataidon sekä voimistelun ja urheilun opetukselle.
Oli mukavaa, kun tuli uusia tiloja. Ei ollut ahdasta niin kuin aikaisemmin oli.”
Ilpo Havumäki, OYK:n oppilas 1956–1964
Myös aineluokkajärjestelmä muutti koulunkäyntiä uudessa koulutalossa. Jatkossa jokaisella oppiaineella oli oma luokkahuoneensa, ja oppilaat vaihtoivat oppituntien välillä luokasta toiseen. Näin kuhunkin luokkahuoneeseen saattoi varata aiempaa enemmän opetusvälineistöä, ja niiden yhteyteen sijoitettiin tiloja opetusvälineiden säilytystä varten. Samalla aineluokkajärjestelmä tehosti tilojen käyttöä. Aineluokkajär-
Koulu oli iso ja komea. Se oli hieno ja juhlallinen. Ja vähän pelottava ja outo, mutta siihen oppi sopeutumaan.”
Okko Kamu, OYK:n oppilas 1956–1960
OYK:n koulurakennuksen vuonna 1959 valmistunut laajennus toi koulun käyttöön 11 uutta luokkahuonetta, ja koulun todettiin voivan vastaanottaa noin 900 oppilasta. Seuraavana vuonna oppilaita oli 893 ja vuonna 1962 jo 957. (OYK)
jestelmän myötä kukin oppilassukupolvi vuorollaan on vaellellut ensimmäisinä päivinään koulun käytävillä etsien oikeita luokkahuoneita.
Voi sanoa, että uusi koulurakennus ja lähivuosien laajennukset olivat ratkaisevan tärkeitä
OYK:n kannalta. Ilman niitä OYK ei olisi mitenkään pystynyt vastaamaan 1950-luvulla kohtaamiinsa kasvupaineisiin. Samalla koulun identiteetti kuitenkin koki suuren muutoksen, kun ”pienestä idyllisestä puukoulusta” siirryttiin ”tiilijättiläiseen”, kuten koulun historiasta kirjoittanut Erik Relander on todennut. Relanderin sanoin: ”Jotakin jäi sinne vanhaan kouluun: sellaista kodikkuutta ja viihtyisyyttä ei uusi koulu pystynyt luomaan.”
Koulu oli silloin huippumoderni. Oli kaikki fasiliteetit: ruokasalit, juhlasalit ja näin päin pois. Ero kansakouluun oli merkittävä.” Okko Kamu, OYK:n oppilas 1956–1960
Identiteetin muutos ei koskenut vain OYK:ta, vaan myös Oulunkylän alueella huvilat jäivät vähitellen modernien pientalojen ja kerrostalojen varjoon.
Samaan aikaan, kun uutta koulutaloa ja sen laajennusosia rakennettiin, myös OYK:n opettajakunnassa tapahtui muutoksia. Moni vuosikausia koulussa opettanut opettaja eläköityi, ja toisaalta kasvavaan kouluun tarvittiin entistä enemmän opettajia. Myös rehtori vaihtui Selma Patajoen siirtyessä vuonna 1958 eläkkeelle. Hänen seuraajakseen tuli nuori suomen kielen opettaja Niilo Väätäinen, joka oli aiemmin opettanut Arkadian yhteislyseossa.
Uuden rehtorin ja opettajakunnan välillä oli aluksi hieman kitkaa, ja koulussa oli muutenkin havaittavissa kasvukipuja. Esimerkiksi oppimistuloksissa oli koulutarkastuksissa merkkejä heikkenemisestä. Syy huolestuttavaan kehitykseen näytti olevan erityisesti siinä, että kouluun oli otettu oppilaita aiempaa huolettomammin. Kasvaneen OYK:n oppilaista yhä useampi oli sellaisia, joiden kotiolojen ei koettu tukevan oppimista. Esimerkiksi liiallisen television
katselun nähtiin haittaavan monen heikommin menestyvän oppilaan koulunkäyntiä.
Koulutarkastaja uskoi kuitenkin tilanteen vakiintuvan ja ongelmien ratkeavan ajan kanssa. Sekä hänen että koulun väen mielestä koulun toimintaedellytykset olivat uudessa koulurakennuksessa ratkaisevasti aiempaa paremmat. Uuden koulurakennuksen myötä OYK:n siihenastisen historian suurin ongelmakohta oli saatu menestyksekkäästi ratkaistua.
Oulunkylän yhteiskoulu on oppilasmäärältään huomattavan suuri ajatellen lähialueen väkilukua. Tämä seikka samoin kuin monien oppilaiden vaatimattomat kotiolot ovat vaikuttaneet, että oppilasaines on ollut osittain epähomogenista.
Tuloksiin pääsy on näin ollen ollut tavallista vaikeampaa.”
Ylitarkastaja Jouko A. Räihä, 5.12.1963
Marraskuussa 1958 koululla vietettiin
OYK:n perustajien ja rehtorien muotokuvien paljastustilaisuutta. Neljäntenä oikealta samana vuonna ylirehtorin arvonimen saanut Selma Patajoki. (OYK)
Penkkaritunnelmia vuodelta 1963. Vaikka vallalla ollut perinteinen oppikoulukulttuuri oli muodollista, osattiin Oulunkylässä myös irrotella. (OYK)
VIII B -luokan tyttöjä penkkareissa vuonna 1963. (OYK)
KURITON KOULUHAN ON KUIN vedetön mylly”, totesi historian opettaja Ilmi Vainio. Vainio oli OYK:n pitkäaikainen opettajapersoona, joka jäi monen koulussa opiskelleen mieleen. Opettajana hän oli ankara ja vaativa, jopa pelätty. Toisaalta moni oppilas koki, että hänen oppitunneillaan oppi tarttui päähän. Ainakin läksyt tuli luettua, sillä Vainion tunneille ei uskaltanut mennä huonosti valmistautuneena.
Vainio oli vain yksi OYK:n kymmenistä opettajista. Hänessä kuitenkin tiivistyi jotakin olennaista vanhan ajan oppikoulukulttuurista, jolle oli ominaista opettajan vahva auktoriteettiasema oppilaisiin nähden. Aikansa muiden oppikoulujen tavoin OYK oli täynnä vahvoja opettajapersoonia, joilla oli oman oppiaineensa vankka asiantuntemus sekä kutsumus opettajan työhön. Samaan aikaan he olivat usein varsin vaativia tai jopa ankaria. Jotkut opettajat herättivät oppilaissa pelkoa.
Opettajan ja oppilaan välisen suhteen selvä hierarkkisuus näkyi aikakaudelle tyypillisessä käytösnormistossa. Oppilas ei voinut puhua opettajalle kuin vertaiselleen, eikä opettajia sinuteltu. Opettajan tullessa luokkaan oppilaat nousivat seisomaan, ja myös opettajan esittämiin kysymyksiin vastattiin seisten.
Tyttöoppilaat saattoivat niiata rehtorille käytävällä.
Vallinnutta koulukulttuurin muodollisuutta korosti pukeutuminen.
Miesopettajat pukeutuivat vielä 1960-luvun puolivälissä tyypillisesti pukuun, ehkäpä voimistelunopettajan kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Naisopettajien yllä nähtiin puolestaan hillittyjä leninkejä. Pukeutuminen heijasti arvovaltaa. Myös oppilaat odottivat opettajiltaan tietynlaista pukeutumista ja
Oppikoulun III A -luokka vuonna 1961 opettajanaan rehtori Niilo Väätäinen. Väätäisen edessä OYK:n myöhempi matematiikan, fysiikan, kemian ja tietotekniikan opettaja Seppo Sorvali. (OYK)
olisivat kiinnittäneet huomiota vapaamuotoisempiin vaatevalintoihin.
Yksi vanhaa maailmaa kuvastava instituutio OYK:ssa olivat aamuhartaudet, joita varten koulun väki kokoontui saliin. Tilaisuudet koostuivat yleensä uskonnon opettajan pitämästä hartauspuheesta sekä virsien veisaamisesta urkuharmonin ja myöhemmin pianon säestyksellä. Ei ollut lainkaan tavatonta, että
Ilmi Vainiolla oli luokan takaseinällä Mannerheimin kuva. Hän sanoi aina, että ’Pankaapas se Mannerheimin kuva suoraan. Se on vähintä, mitä voitte tehdä.’ Se oli hyvin isänmaallista.”
Liisa Vertanen, OYK:n oppilas 1968–1976
hartauden aikana joku pyörtyi, eivätkä ankarat opettajat katsoneet sormien läpi naureskelua tai muuta levottomuutta.
1960-luvun loppua kohden alkoi kuitenkin ilmetä säröjä perinteisessä koulukulttuurissa.
OYK:n kokoiseen kouluun tuli jatkuvasti uusia opettajia, ja oppilaiden suhde etenkin nuoriin tai nuorekkaisiin opettajiin muuttui vähitellen tuttavallisempaan suuntaan. 1960- ja 1970-lukujen taitteessa oppilaat eivät enää aina teititelleet nuorempia opettajia, vaikka koulussa olikin vielä vanhemman polven opettajia, joita ei voinut ajatellakaan sinuttelevansa. Opettajien pukeutuminen muuttui myös vapaammaksi, ja esimerkiksi osa naisopettajista alkoi pitää housuja viimeistään 1970-luvun alussa.
Koulukulttuurin murros jatkui ja sai uusia sävyjä 1970-luvulla. Levottomuus oppitunneilla lisääntyi, kun opettajan auktoriteettiasema heikkeni. Opettajien arvovalta ei enää perustunut pelkkään asemaan, vaan entistä tärkeämmäksi muodostui oppilaiden kunnioituksen ansaitseminen. Samalla koulukulttuurin muutos helpotti oppilaiden ja opettajien välistä kommunikaatiota, kun kynnys kanssakäymiseen madaltui.
OYK ei suinkaan ollut ainoa koulu, jossa opettajat laskeutuivat vähitellen kateedereil-
Oli aina suuri distanssi opettajan ja oppilaan välillä. Ei se sillä tavalla ollut, että olisimme olleet kavereita. Kyllä he olivat aina opettajia ja me oppilaita. En voisi kuvitella, että olisimme sinutelleet opettajia. Se ei ollut pelkkää kunnioitusta, vaan se oli se, mitä meille oli opetettu.”
Okko Kamu, OYK:n oppilas 1956–1960
Sekä nuoren opettajan että todennäköisesti useimpien oppilaidenkin mielestä oli lähinnä ikävystyttävää marssia joka aamu juhlasaliin ja kuunnella virsi ja joskus pitkähkökin hartauspuhe: silloin tällöin joku aina pyörtyi tilaisuudessa. Virsilaulu sujui heikosti, ei vain laulattanut.”
Erik Relander, OYK:n historian, yhteiskuntaopin ja lakitiedon opettaja 1962–2000
Opettajien pukeutumisessa tapahtui suuri muutos 1960- ja 1970-lukujen aikana.
Vasemmalla opettajien ryhmäkuva vuodelta 1963, oikealla 1970-luvun puolivälistä. (OYK)
taan ja kouluelämän muodollisuus väheni 1960-luvun lopulta alkaen. Kehityssuunta oli yleinen, ja se osui yksiin laajemman yhteiskunnallisen murroksen kanssa. Suomi kaupungistui ja modernisoitui, ja nuorisokulttuuri voimistui. Ajan henkeen kuului auktoriteettien haastaminen, joka oli suurta muotia etenkin poliittisen vasemmiston piirissä.
1970-luvun alku oli Suomen koulumaailmassa politisoitunutta aikaa. Erityisesti osa poliittiseen vasemmistoon suuntautuneista oppilaista intoutui vahvoihin vaatimuksiin koulumaailman valtasuhteiden murtamiseksi, ja nämä vaatimukset aiheuttivat monissa kouluissa kitkaa.
Myös OYK:ssa oli vasemmistolaisesti suuntautuneita, poliittisesti aktiivisia oppilaita, jotka esittelivät näkyvästi mielipiteitään. He julkaisivat Apostoli-koululehteä, haastoivat opettajia oppitunneilla sekä kävivät poliittista keskustelua toisten oppilaiden kanssa. Vuonna 1971 koulussa koettiin suoranainen kohukin, kun rehtori Niilo Väätäinen kielsi koulun yhteiskunnallisen kerhon puheenjohtajana toiminutta oppilasta esittämästä pasifistista puhetta itsenäisyysjuhlassa. Kielletyn puheen sijaan
Osaa opettajista sai jo sinutella. Mutta ehkei jotakin vanhempaa miesopettajaa. Ja Ilmi Vainiota totta kai teititeltiin. Osaa pelättiin, mutta se riippui opettajasta.” Liisa Vertanen, OYK:n oppilas 1968–1976
juhlassa luettiin katkelmia presidentti Kekkosen Paasikivi-juhlassa pitämästä puheesta.
Kokonaisuudessaan vasemmistolaisliikehdintä jäi Oulunkylässä kuitenkin verrattain vähäiseksi, eikä poliittisuus edes 1970-luvun alussa leimannut kaikkea kouluelämää. Ilmiö henkilöityi muutamiin aktiivisiin oppilaisiin, ja suurin osa koulun oppilaista oli epäpoliittisia tai kannatti oikeistoa. Vaikka oppikoulujen oppilasaines oli monipuolisempaa kuin menneinä vuosikymmeninä, OYK oli yhä voittopuolisesti keskiluokkainen koulu.
OYK:n ruokala oli 1960- ja 1970-luvuilla ahdas, kun koulun oppilasmäärät olivat siihenastisessa huipussaan. (OYK)
Koulupolitiikka oli oma juttunsa ja sitten oli se muu: koulunkäynti, luokkayhteistyö ja kaverit. Ei se leimannut kaikkea.”
Liisa Vertanen, OYK:n oppilas 1968–1976
OYK:ssa on vuosien saatossa julkaistu monenlaisia koululehtiä. 1970-luvun Apostoli ja Ogeli olivat luonteeltaan poliittisia, kuten niiden kannet vuosilta 1972 ja 1975 viestivät.
(LIISA VERTASEN KOKOELMA)
Vuodesta 1973 alkaen oppikouluissa valittiin vaaleilla kouluneuvostot, joilla oli päätäntävaltaa esimerkiksi rangaistusasioissa. OYK:n politisoitumisen vähäisyyttä kuvastaa hyvin se, että oppilaat äänestivät alusta saakka kouluneuvostovaaleissa ehdokkaita aatteellisten näkökohtien sijaan enemmän sen perusteella, kuka ehdokkaista oli hyvän tyypin maineessa. Myös käytännön kouluneuvostotyöstä oli poliittisuus kaukana, kun tylsiksi luonnehdituissa kokouksissa päätettiin lähinnä rutiininomaisista asioista. Poliittisten vaatimusten sijaan oppilaiden ajamat asiat liittyivät esimerkiksi virvoitusjuoma-automaattiin ja tupakoinnin sallimiseen koulun alueella.
Vasemmistosuuntautuneet oppilaat olivat toivoneet kouluneuvostoista kouluvallankumouksen käsikassaraa mutta joutuivat pettymään. 1970-luvun edetessä kouluneuvostotoiminta menetti vähäisenkin hohtonsa. Samalla vuosikymmenen alkua leimannut poliittisuus väistyi, ja koulukulttuurin muutos alkoi muutenkin asettua uomiinsa.
Jos perinteinen opettajan auktoriteettiin ja muodollisuuteen perustunut koulukulttuuri oli henkilöitynyt Ilmi Vainioon, OYK:ssa eräänlaisena uuden ajan ilmentymänä toimi Seppo ”Basti” Sorvali. Sorvali oli koulun entinen oppilas, joka 1970-luvulla opetti vapaaehtoista musiikkia ja vuodesta 1977 alkaen matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa ja tietotekniikkaa.
Pitkätukkaisena muusikkona hän edusti aivan eri maailmaa kuin vuonna 1973
Seppo ”Basti” Sorvali vuonna 1975. Opettajaksi tullessaan Basti oli perinteistä oppikoulumaailmaa virkistävä hahmo, ja myöhempinäkin vuosina lukemattomien nuorten mieleen jäi hänen huumorintajunsa ja ihmisläheisyytensä. (SEPPO ”BASTI” SORVALIN
VALOKUVA-ARKISTO 412/MUSIIKKIARKISTO)
eläköitynyt Ilmi Vainio. Oppilaiden keskuudessa opettajilla oli toki ollut kutsumanimiä aiemminkin, mutta nuorekasta uuden ajan opettajaa oppilaat saattoivat jopa puhutella lempinimellä.
Samaan aikaan, kun Basti Sorvali aloitteli opettajan uraansa, oltiin Helsingissä peruskoulu-uudistuksen kynnyksellä. Viimeistään tuo koulujärjestelmän muutos varmisti perinteisen hierarkkisen ja muodollisen oppikoulukulttuurin lopullisen väistymisen. Uudenkaan ajan koulussa opettaja ja oppilas eivät olleet tasaveroisia keskenään mutta ainakin askeleen lähempänä sitä. Joka tapauksessa opettajaa saattoi puhutella lempinimellä vaikkapa Bastiksi tai Pipsaksi.
Koulun ilmapiiriin vaikutti suorastaan sähköistävästi se, että Basti tuli koulun opettajaksi. Sellaisena pitkätukkaisena 70-lukulaisena hän oli todellakin erityyppinen kuin omat vanhat opettajansa, joita talo oli silloin vielä täynnä. Se epämuodollisuus oli uutta ja tosi erikoista, koska sitä ei vanhemmissa opettajissa ollut.”
Petteri Welling, OYK:n oppilas 1976–1984, biologian ja maantiedon opettaja vuodesta 1998