

hengessä Herykin






Laura Puro ja Antti Parpola
Herykin hengessä
Herttoniemen yhteiskoulun sata vuotta
Oy Helsingin Yhteiskoulu ja Reaalilukio
Etukannen kuva: Herttoniemen yhteiskoulun luokan I B oppilas
Pekka Paavilainen lukuvuonna 1957–1958. (István Rácz)
Takakannen kuva: Herttoniemen yhteiskoulun luokan VIII M
abiturientit vasemmalta Erkki Mikola, Kirsi Liesimaa, Marjatta
Piirainen ja Ilkka Nisula helmikuussa 1964. (Kari Rimaila)
Kirjan kuvat ovat Herttoniemen yhteiskoulun arkistosta, ellei toisin mainita.
Julkaisija: Oy Helsingin Yhteiskoulu ja Reaalilukio
Käsikirjoitus: Laura Puro ja Antti Parpola, Oy Spiritus Historiae Ab
Kuvatoimitus: Elena Kotala ja Laura Puro
Graafinen suunnittelu ja taitto: Markus Itkonen
Kannen suunnittelu: Samppa Ranta, Punavuoren Folio Oy
Painotyö: Meediazone, Viro 2024
ISBN 978-952-94-9609-9 (kovakantinen)
ISBN 978-952-94-9610-5 (PDF)
Sisällys
Lukijalle 9
Draaman aineksia 11
Luku 1. Musikan koulu 17
Suunnatonta tilanahtautta 19
Telakan naapurissa 22
Opetukseksi ja kasvatukseksi 27
Kun rahat eivät riitä 32
Luku 2. Kaunis koululinna loista 37
Pysyvä väliaikaisuus 39
Jotain uutta, jotain vanhaa 45
Retkeilyä ja isänmaanrakkautta 47
Uhkaava kouluskandaali 51
Luku 3. Teitä kutsuu isänmaa 55
Pommeja Kampissa 57
Sodan keskellä ylioppilaaksi 60
Vaikea paluu rauhaan 63
Musikka lähtee 67
Luku 4. Koulu ja kaupunginosa 71
Lähiö metsän keskellä 73
Vanhemmat ottavat ohjat 78
Musikan kädenojennus 83
Kuin varainkeruun ohjekirjasta 86
Omin voimin – kun muukaan ei auta 92
Rakentamaan! 96
Kampista Kettutielle 99
Luku 5. Ääneti odottamaan opetuksen alkua 105
Koulupäivä Kettutiellä 107
”Tuhannet kolkuttavat oppikoulun portteja” 113
Luulot pois eli opettajan auktoriteetilla 118
Täältä tulee nuoriso! 126
Luku 6. ”Maikka saa siivota” 135
Peruskoulu, puolesta ja vastaan 137
”Välittömästi rehtorin kansliaan” 144
Demokratia meille ja heti! 149
Opettajainhuoneessa 156
Heikoilla jäillä 161
Viimeiset mohikaanit 168
Luku 7. Damokleen miekan alla 175
Tasokursseista armovitosiin 177
Kun kannustus, kehotus, nuhtelu ei auta 182
Latinisteja ja ATK-entusiasteja 189
Lukio kuristusotteeseen 195
Vahtivuoro vaihtuu 200
Lukion vaaran vuodet 204
Luku 8. Valintojen viidakossa 213
Aukesivat ikkunat avaraan maailmaan 215
Tiukan rehtorinvaalin tulos 220
Kaikenlaista hurlumheitä 224
Sääntely vapautuu, kilpailu kiristyy 230
Luokatonta menoa lukiossa 235
Tuen tarpeessa 239
Takaisinveto 246
”Saneeraustöiden vastoinkäymisten historiaa” 248
Rehtorinvaihdoksia kiihtyvällä tempolla 255
Luku 9. Kohtaamisia Kettutiellä 261
Nollapisteestä 263
Säästöpaineita ja leikkauslistoja 267
Hyvä, paha yksityiskoulu 273
Herykin lukion huikea nousu 276
Ihanteena uomo universale 282
Vanha väistyy uuden tieltä 289
Digihuumaa 295
Jaksaminen koetuksella 300
”Koulu on nyt täynnä” 305
Herykin hengessä 309
Viitteet 315
Lähteet ja kirjallisuus 346
Liitteet 356
Henkilöhakemisto 362
Lukijalle
Merkkipaalujen kuten tasavuosien kohdalla on tapana pysähtyä ja muistella tapahtunutta. Nyt on sellainen hetki.
Tämän satavuotishistorian ovat taidolla kirjoittaneet Oy Spiritus Historiae Ab:n Laura Puro ja Antti Parpola. Parhaat kiitokset heille asiantuntemuksesta, paneutumisesta ja vuorovaikutuksesta tilaajan kanssa. Koulun puolelta työtä on tukenut historiatoimikunta, johon ovat kuuluneet myös Johanna Kallio, Kirsti Kamppinen, Arno Kotro sekä kuvien osalta Elena Kotala.
Uskon, että tämä teos Herykin hengessä on hyvin tavoittanut oleellisen ja heijastaa sitä, millaisena voimme ja tahdomme koulun muistaa. Se on eloonjäämisen jännityskertomus sekä toisaalta myös laajemmin kuvaus kaupunginosamme kaaresta.
Sadan vuoden aikana rehtoreita on ollut vain seitsemän. Väinö Musikka oli perustaja, joka tiedetään enää vain historiasta. Vanhempi polvi muistaa vielä elävästi Jouko Teperin, joka siirsi koulun Herttoniemeen ja osaamisellaan ja verkostoillaan turvasi sen aseman koulupoliittisten myllerrysten eri vaiheissa. Viimeiset viisitoista vuotta koulu on ollut Johanna Kallion aurinkoisessa ja varmassa otteessa.
Muistan, kun koti-ikkunastani seurasin uuden koulutalon rakentamista. Sitten pyrin kouluun keväällä 1958, valkolakin sain vuonna 1966. Kun Jouko Teperi väistyi hallituksen puheenjohtajan paikalta vuonna 1998, osakseni tuli astua hänen seuraajakseen. Siitä tehtävästä luovuin neljä vuotta sitten, ja tilalleni saatiin Jukka Tanska, kokenut rehtori ja opetustoimenjohtaja.
Sata vuotta on siis takanapäin. Mukana tätä juhlistamassa lienee moni, jolla on mahdollisuus osallistua aikanaan 150-vuotispäivään, jos se koululle suodaan.
Kruununhaassa toukokuussa 2024


Risto Ranki
Valtiotieteiden tohtori, teollisuusneuvos emeritus
Herykin historiatoimikunnan puheenjohtaja
Herttoniemen yhteiskoulun tukisäätiön hallituksen puheenjohtaja
Saatteeksi
Draaman aineksia
Koulumme historia on lähes kuin jännityskertomus. Se on kertomus rohkeudesta, uskosta ja luottamuksesta, rahasta ja taistelusta kouluviranomaisten kanssa, yhteistyöstä ja rakkaudesta koulutyöhön.” Näin totesi Herykin rehtori Marja-Liisa Vehkamäki koulun 75-vuotisjuhlissa marraskuussa 1999 ja osui aivan naulan kantaan.
Herttoniemen yhteiskoulun satavuotisesta historiasta ei totisesti ole puuttunut vauhtia ja kiperiä käänteitä. Muutamaan otteeseen vaakalaudalla on ollut koulun koko olemassaolo. Onneksi aina on ilmaantunut rohkeita ja periksiantamattomia koulun puolustajia: vanhempia, rehtoreita, opettajia ja oppilaita.
Alun perin koulu perustettiin Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukion nimellä Helsingin ydinkeskustaan vuonna 1924. Tarkoitus oli lievittää pääkaupungin huutavaa pulaa oppikoulupaikoista. Perustajien ja kouluyhtiön osakkaiden lisäksi koulun käynnistäminen kysyi myös vanhempien panosta, sillä julkiselta vallalta ei tukea aluksi herunut. Kalevankadulla sijainneessa vuokrahuoneistossa oli yhteensä neljä luokkahuonetta, ja niissä parhaimmillaan 262 oppilasta kahdessa vuorossa.
Ahtaista tiloistaan koulu levittäytyi ympäröivään kivikaupunkiin, ja esimerkiksi välitunnit pidettiin läheisessä puistikossa. Koulun historia onkin samalla Helsingin ja sen kasvun historiaa.
Ensimmäiset 30 vuotta koulu tunnettiin omistajansa ja rehtorinsa mukaan ”Musikan kouluna”. 1930-luvun alussa se hankki uudet, ajanmukaisemmat tilat Kampinkadulle rakennetusta Hämäläis-Osakunnan talosta. Kun nekin kävivät sotien jälkeen aut-
tamattoman pieniksi, oli aika siirtyä pois Helsingin keskustasta. Uusi paikka löytyi 1950-luvulla nousseesta ”Helsingin ensimmäisestä lähiöstä” eli Herttoniemestä, jonne muuttoauto toisensa perään toi lisää lapsiperheitä.
Herttoniemeläiset vanhemmat perustivat vuonna 1953 Herttoniemen Oppikouluyhdistyksen, joka otti harteilleen varsinaisen jättiurakan. Musikan koulun osakkeiden ostoon ja uuden koulutalon rakennuttamiseen tarvittiin rahaa miljoonakaupalla. Talkoissa ei työtunteja säästelty; aivan kuin koko kaupunginosa olisi ponnistanut voimansa yhteiseen hankkeeseen. Uusi – tällä kertaa oma – koulurakennus nousi Kettutielle vuonna 1957. Samalla koulun nimi muuttui Herttoniemen yhteiskouluksi, ja se siirtyi Oppikouluyhdistyksen omistukseen.
Taistelut eivät kuitenkaan olleet tällä ohi. Taloudenpito aiheutti koulun hallitukselle ja johdolle jatkuvaa päänvaivaa, minkä lisäksi nuoriso alkoi 1960-luvulla kapinoida autoritaarisena pidettyä oppikoulua vastaan. Koulun rehtorin Jouko Teperin ja radikalisoituvien teinien välille avautui kuilu.
Vakavin vaaranpaikka oli edessä, kun Suomessa siirryttiin 1970-luvulla peruskoulujärjestelmään. Peruskoulun isät näkivät koululaitoksen lähtökohtaisesti kunnallisena instituutiona, eikä heidän suunnitelmissaan ollut tilaa yksityisille kouluille. Helsingissä yksityiskoulut panivat kuitenkin kovan kovaa vasten, ja tässä taistelussa kunnostautui etenkin rehtori Teperi. Ankaran kädenväännön tuloksena pääkaupunkiin jäi lopulta 23 yksityistä koulua, Herttoniemen yhteiskoulu niiden joukossa. Peruskoulutaisto sai myöhemmin vielä jatkoa, kun Herttoniemen lukio löysi itsensä yllättäen Helsingin kaupungin laatimalta lakkautuslistalta vuonna 1990.
Sadan vuoden aikana koulua ovat koetelleet myös erilaiset ulkoiset vitsaukset sodista koronaan. Kaikesta on kuitenkin aina selvitty. Vaikeuksien ja vastusten kautta on kehittynyt myös ”Herykin henki”, kun kouluyhteisö on oppinut puhaltamaan yhteen hiileen ja tukeutumaan toisiinsa.
Herttoniemen yhteiskoulun historiaa on pantu yksiin kansiin jo aiemmin. Ensimmäisenä asialla oli rehtori Väinö Musikan puoliso Lempi Musikka, joka vuonna 1949 laati katsauksen koulun 25
ensimmäisestä vuodesta. Oppikouluyhdistyksen kantaviin voimiin lukeutunut Osmo Vesikansa puolestaan veti 1950-luvun lopulla yhteen oppikouluyhdistyksen ja koulun rakennuttamisen vaiheita. Näiden teosten, arkistolähteiden ja omien kokemustensa pohjalta rehtori Jouko Teperi kirjoitti 1990-luvulla koulun 70-vuotishistorian, joka julkaistiin vuonna 1997.
Nyt käsillä oleva kirja on paljosta velkaa kaikille kolmelle teokselle. Niiden ohella tutkimuksen rungon muodostavat arkistolähteet: koulun vuosi- ja toimintakertomukset, hallitusten, johtokuntien ja opettajainkokousten pöytäkirjat, säilynyt kirjeenvaihto, tiedotteet sekä rehtoreiden puheet, joista Teperin aikaiset on julkaistu vuonna 1996 teoksessa ”Jo joutui armas aika”.
Kouluhistoriaa on tutkittu paljon. Suureksi avuksi on ollut etenkin Jari Salmisen, Jukka-Pekka Pietiäisen ja Jouko Teperin ansiokas Yksityisoppikoulujen historia 1872–1977 (1995), samoin kuin SKS:n julkaiseman laajan kouluhistoriasarjan kaksi jälkimmäistä osaa Valistus ja koulunpenkki (2011) sekä Tiedon ja osaamisen Suomi (2012). Väitöskirjatasoisia tutkimuksia on tehty muun muassa teinikunnista, kouludemokratiasta ja peruskoulutaistelusta. Myös yksityiskouluista on julkaistu runsaasti historiateoksia, sillä moni koulu on vuosien saatossa halunnut ikuistaa tarinansa.
Tässä teoksessa on pyritty irtaantumaan sellaisesta kouluhistorian perinteestä, jossa koulun vaiheita tarkastellaan tilastoina tai yksityiskohtina hallinnollisesta näkökulmasta. Yhtä lailla olemme tehneet pesäeroa Jouko Teperin subjektiiviseen, ”rehtorin poterosta” kirjoitettuun yksityiskoulunarratiiviin. Tutkijoina ja kirjoittajina olemme tähdänneet sellaiseen kokonaisvaltaiseen otteeseen, jossa koulun ”iso tarina” piirtyisi esiin yksityiskohtien luettelemisen sijaan ja ääneen pääsisi koko kouluyhteisö.
Vauhdikkaiden koulutaistelujen ohella olemme pureutuneet myös koulun arkeen ja kuvanneet sitä, millaista opiskelu ja opettaminen on ollut eri aikoina. Miltä koulussa on näyttänyt, tuntunut, haissut ja maistunut?
Tätä varten kokosimme muistoja sekä haastatteluin että Facebookissa julkaistun muistitietokeruukyselyn avulla. Muistojen keruu poiki vuoden 2023 aikana kiitettävän määrän yhteydenottoja, ja sen satoa on hyödynnetty kirjassa niin taustatietona kuin sitaat-
teina. Lisäksi Laura Puro haastatteli 22 entistä ja nykyistä opettajaa, oppilasta ja rehtoria. Kiitämme lämpimästi kaikkia historiahankkeeseen osallistuneita.
Kirjoittajista Antti Parpola on vastannut Musikan koulua käsittelevistä pääluvuista 1–3 ja Laura Puro Herttoniemen aikaa koskevista pääluvuista 4–9. Kirjan kuvituksen on koonnut Herykin kuvataiteen opettaja Elena Kotala yhteistyössä Laura Puron kanssa. Valtaosa kirjan kuvista on peräisin koulun kuva-arkistosta, minkä lisäksi muutamat koulun entiset oppilaat intoutuivat tarjoamaan kuviaan kirjaa varten. Suurkiitos kaikille kuvia toimittaneille.
Kaikesta tästä materiaalista graafikko Markus Itkonen on loihtinut käsissänne nyt olevan teoksen. Toivomme, että lopputulos kutsuu lukemaan.
Vaikka olemassaolon taistelut tarjoavat historiantutkijoille mitä antoisinta materiaalia, toivotamme Herttoniemen yhteiskoululle seesteistä seuraavaa vuosisataa!
Katajanokalla toukokuussa 2024
Laura Puro ja Antti Parpola
Oy Spiritus Historiae Ab
Kesälaitumille lähdössä. Oppilaita Herttoniemen yhteiskoulun pihalla toukokuun lopussa 2021.


Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukion tilat sijaitsivat vuosina 1924–1931 Helsingin ydinkeskustassa osoitteessa Vladimirinkatu 34 (nyk. Kalevankatu). Koulun käytössä olivat rakennuksen toinen ja kolmas kerros.

LUKU 1 Musikan koulu

Koulun ympärillä levittäytyi kivikaupunki. Näkymä Yrjönkadulta Eerikinkadulle päin kuvattuna. (Matti Kenttämaa / Helsingin kaupunginmuseo)
”Uusista yhteiskouluista on tehtävä myös
hyviä kouluja, joissa on kunnolliset suojat, pätevät opettajavoimat ja tarpeelliset havaintovälineet sekä kirjastot.”
– Yksityiskoulu 1920 1
Suunnatonta tilanahtautta
Helsinki oli muutoksen kourissa, kuten se oli ollut lähes koko olemassaolonsa ajan. Historiansa aikana kaupungin paikkaa oli vaihdettu, se oli valloitettu ja poltettu, mutta silti kaupunki oli säilynyt ja laajentunut. Ruotsin kuninkaan perustamasta provinssikaupungista oli tullut Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812, ja itsenäisen Suomen pääkaupunkina se oli ollut kohta kuuden vuoden ajan. Elettiin syksyä 1923, ja kaupunki kasvoi nopeammin kuin koskaan.
Kaupungin laitamilla matalat puutalot vielä reunustivat katuja yhtenäisinä riveinä, mutta vanhan puukaupungin päivät olivat luetut. Keskustassa kivitalot jo kohosivat korkeana muurina, ja kivestä rakennettu ”toinen Helsinki” levittäytyi vuosi vuodelta laajemmalle.2 Uuden kivikaupungin asukkaat olivat itsekin nuoria. Helsingin 150 000 asukkaasta joka toinen oli alle 25-vuotias ja joka neljäs alle 15-vuotias.³
Hiljan päättyneiden sotavuosien – maailmansodan ja Suomen sisällissodan – jäljiltä kaupungissa oli pulaa kaikesta, myös kouluista. Itsenäisen Suomen eduskunta oli sisällissodan päätyttyä määrännyt koulunkäynnin pakolliseksi kaikille seitsemänvuotiaille suomalaislapsille. Oppivelvollisuuslain edellyttämien kansakoulujen perustaminen jätettiin kuntien vastuulle. Helsingissä oli lain voimaantullessa jo lähes 30 kaupungin ylläpitämää kansakoulua, ja tulevina vuosina kansakouluja perustettiin vielä lisää.4
Kuusivuotisen kansakoulun päättyessä oppivelvollisuus oli suoritettu. Kansakoulun neljännen luokan jälkeen oli kuitenkin mah19
dollista siirtyä oppikouluun, joka koostui viisivuotisesta keskikoulusta ja kolmivuotisesta lukiosta, mikä puolestaan avasi pääsyn korkeakouluopintoihin. Silti monen lahjakkaankin nuoren opintie katkesi heti kansakoulun jälkeen. Mikään laki ei velvoittanut kuntia perustamaan oppikouluja, mutta moni kunta pyrki voimiensa mukaan tukemaan perustettavia oppikouluja rahallisesti. Helsinki toimi kuitenkin toisin eikä rahoittanut oppikoulujen toimintaa lainkaan. Kaupungissa oppikouluja oli kaksikymmentä, joista valtio ylläpiti yhdeksää ja loput olivat yksityisiä. Päivälehti Uusi Suomi otsikoi syyskuussa 1923 Helsingin oppikoulujen ”suunnattomasta tilanahtaudesta”.5
Oppikoulujen ahtautta pahensi se, että tutkintoon johtava koulutus oli entistä useamman perheen tavoitteena. Keskikoulu avasi ovet opistotasoiseen ammatilliseen koulutukseen, ja lukion käyminen ja ylioppilaaksi kirjoittaminen mahdollistivat yliopisto-opinnot. Aiemmin yliopistokoulutus oli ollut vain pienen eliitin ulottuvilla, mutta itsenäisen maan kasvava virkakoneisto ja laajentuva talouselämä tarvitsivat koulutettua väkeä. Naisille oli avattu pääsy yliopistoon vuonna 1901, ja kaksi vuosikymmentä myöhemmin he pääsivät myös valtion ylempiin virkoihin. Kun sekä nuoret miehet että naiset suuntasivat opintielle, oppikouluihin pyrkivien määrä kasvoi kaiken aikaa. Samalla kasvoi myös rannalle jääneiden määrä.6
Edellytykset uusien oppikoulujen perustamiselle olivat silti olemassa. Yksityisiä oppikouluja koskeva uusi lainsäädäntö oli hyväksytty eduskunnassa jo tammikuussa 1919. Lain myötä yksityisten oppikoulujen status muuttui dramaattisesti. Aiemmin niillä oli ollut vahva tilapäiskoulun leima, ja yksityisoppikoulujen oli ajateltu olevan väliaikaisia ratkaisuja huutavaan koulupulaan, mutta uusi laki teki väliaikaisuudesta pysyvää. Seuraavien kahden vuosikymmenen kuluessa yksityisten oppikoulujen määrä kaksinkertaistui.7
Yhden uuden oppikoulun perustamisesta päätettiin lokakuun 12. päivänä 1923 Helsingin Siltasaaressa. Kokouspaikkana toimi hiljan Helsinkiin muuttaneen opettaja Väinö Musikan koti Pitkänsillanranta 17:ssä. Musikka oli juuri palannut synnyinkaupunkiinsa opetettuaan aiemmin kansantaloutta ja maantietoa Jämsän Yhteiskoulu ja Realilukiossa. Ennen opettajaksi päätymistä hän oli toiminut tilanhoitajana ja ahkeroinut tietokirjailijana; Musikan kir-
Maantiedon ja kansantalouden opettaja Väinö Musikka toimi Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukion rehtorina 1924–1953. Hän myös omisti perheineen valtaosan kouluyhtiön osakkeista. Musikan muotokuvan maalasi vuonna 1937 unkarilainen Jozsef Miklós.

jalliseen tuotantoon kuuluivat muun muassa teokset Kananhoidon opas, Navettakirjanpito ja Kansantaloutta nuorisolle.8 Kokouksen muutkin osallistujat olivat koulutettua väkeä ja kokeneita järjestöihmisiä. Rakennusurakoitsija, sittemmin kunnallisneuvos Nestor Eskola oli aktiivinen yhdistysmies ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen. Rautatiehallituksen asiainvalvoja August Rannikko puolestaan oli keskeinen toimija rautatievirkamiesten järjestötoiminnassa. Anatomian professori Yrjö Kajava taas oli tiedemaailman moniottelija ja Suomalaisen Tiedeakatemian tuleva esimies. Varatuomari Aarne Ränkimies, maalarimestari Armas Nieminen ja rehtori Lauri Ahtola täydensivät kokouksen osanottajat. Koulutuksen ohella miehiä yhdisti suomalaisuusaate. Ränkimies
oli suomentanut nimensä Rängmanista, Rannikko oli syntyjään Reinholm ja Kajava entinen Nylund.9
Kokous oli yksimielinen. Helsinkiin perustettaisiin uusi, nimenomaan reaaliaineita painottava oppikoulu, joka erikoistuisi luonnonhistoriaan, kemiaan ja kansantalouteen. Väinö Musikka oli kansantalouden ja maantiedon opettaja, ja kaikki muutkin koulun perustajat olivat käytännön ammattien edustajia, luonnontieteilijöitä, lakimiehiä, rakennusmestareita, opettajia. Sellaisia myös perustettavan koulun oppilaista oli tarkoitus kouluttaa. Käytännönläheisille reaaliaineille uskottiin olevan uudessa Suomessa tilausta, ja ylioppilaskokeessakin oli vuodesta 1921 alkaen ollut mahdollista suorittaa erillinen reaalikoe aiemmin ohjelmassa olleiden kielten sekä matematiikan lisäksi. Koulun varsinainen perustaminen annettiin kolmihenkisen toimikunnan tehtäväksi. Aarne Ränkimiehen, August Rannikon ja Väinö Musikan muodostamassa toimikunnassa suurimman vastuun kantoi Musikka, jolle koulun perustaminen tarjosi väylän sosiaaliseen nousuun. Musikalla ei ollut Helsingissä opettajan virkaa, vaan hän antoi kirjanpito-opetusta kotonaan, mutta nyt hänestä tuli kertapäätöksellä koulun johtaja. Kun Osakeyhtiö Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio perustettiin 15.12.1923, tuli Musikasta yhdessä vaimonsa Lempin kanssa kouluosakeyhtiön suuromistaja. Pariskunnan hallussa oli koulun osakkeista 90 prosenttia.10 Tämän jälkeen tapahtumat etenivät vauhdilla. Valtioneuvosto myönsi luvan koulun perustamiseen 24.1.1924, ja Kouluhallitus vahvisti koulun ohjesäännön helmikuun 11. päivänä. Koulun lukueli opetussuunnitelma sai hyväksynnän kolme päivää myöhemmin.11
”Tilanne velvoitti ryhtymään toimenpiteisiin ja niin pidettiin lasten vanhempien kehoituksesta lokakuun 12. p:nä 1923 allekirjoittaneen asunnossa kokous, jossa päätettiin heti ryhtyä uuden yhteiskoulun perustamispuuhiin.”
– Koulun vuosikertomus 1924–1925
Telakan naapurissa
Helsingin Yhteiskoulu12 ja Realilukio avasi ovensa syyskuun toisena päivänä 1924. Uudelle koululle oli löydetty tilat kaupungin
laidalta, Kampin kaupunginosasta, osoitteesta Vladimirinkatu 34 (vuodesta 1928 Kalevankatu). Vain muutaman sadan metrin päässä koulusta laajennettiin kovalla tohinalla Hietalahden satamaa, jonka alle jäivät lähisaaret ja niiden kalastajamajat sekä puuhuvilat, joille vallasväki oli vielä muutama vuosi aikaisemmin vetäytynyt viettämään kesää. Hietalahden telakka, Sinebrychoffin valtava olutpanimo ja alueen lukuisat pienemmät tehtaat antoivat koulun lähialueelle vahvan teollisen leiman.13
Kivestä rakennettu kolmikerroksinen talo erottui naapureistaan, joista suurin osa oli sitä nuorempia puutaloja. Koulutalon naapurustossa oli jäljellä vielä muutamia vehreitä, puiden varjostamia tontteja, jotka toivat mieleen pikemminkin hiljaiset maaseututaajamat kuin nopeasti kehittyvän pääkaupungin. Läheisen Vladimirinkatu 26:n pihalla sijaitsi hylätty kellariholvi, jossa perimätiedon mukaan asusti kymmeniä villikissoja, jotka terrorisoivat alueen asukkaita.14
Kouluun kuljettiin kadulta porttikäytävän kautta pienelle sisäpihalle, josta puisen verannan läpi astuttiin varsinaiseen porrashuoneeseen. Kapeat ja jyrkästi kiertyvät portaat johdattivat talon kahteen ylempään kerrokseen, joissa koulun tilat sijaitsivat. Luokkahuoneet olivat korkeat, ja niiden isot ikkunat päästivät runsaasti päivänvaloa sisään, mutta luokkahuoneita oli vain neljä, ja oppilaita oli koulun aloittaessa jo 132. Hakijoita uuteen kouluun oli ollut enemmänkin, ja heistä sisään otettiin niin monta kuin vain mahtui. Luokat täytettiin äärimmilleen. Aloittavalle oppikoulun ensimmäiselle luokalle tuli yhteensä 92 oppilasta, jotka jaettiin kahdelle rinnakkaisluokalle. Toiselle luokka-asteelle otettiin 42 oppilasta.15
Koulun oppilaat olivat kuin pienoiskuva kaupunkilaisista. Suuri osa koulun aloittaneista ei ollut paljasjalkaisia helsinkiläisiä, vaan moni oli syntyisin lähipitäjistä, kuten Siuntiosta ja Vihdistä, jotkut kauempaa Hämeestä tai Savosta. Osa oli syntynyt kaukana Karjalassa, toiset Perä-Pohjolassa, ja joukossa oli myös oppilas Atlantin valtameren takaa Yhdysvalloista asti – kyseinen oppilas oli syntynyt Michiganin suomalaisalueella.
Oppilaat olivat myös keskenään kovin eri-ikäisiä. Oppikouluun pyrittiin neljän kansakouluvuoden jälkeen, yleensä 10–11-vuo-

Koulun oppilaat ja opettajat Vladimirinkadun koulurakennuksen sisäpihalla syksyllä 1924. Musikan oppilaat käyttivät tummaa korkardilakkia, josta heidät tunnisti myös kadulla.

tiaina, mutta oppikouluun oli mahdollista siirtyä myös suoritettuaan täydet kuusi vuotta kansakoulua. Niinpä Musikan koulun ensimmäisen luokan oppilaista nuorimmat olivat yhdeksänvuotiaita ja vanhimmat 13-vuotiaita.16
Myös oppilaiden vanhemmat olivat uusia tulokkaita kaupungissa. Helsingin vakiintunut sivistysporvaristo halusi lapsensa perinteisiin kouluihin, kuten valtion ylläpitämiin Normaalilyseoon eli Norssiin ja Helsingin Suomalaiseen Reaalilyseoon eli Ressuun, tai yksityisiin Helsingin Suomalaiseen Yhteiskouluun ja Helsingin Uuteen Yhteiskouluun. Uudemmat yksityisoppikoulut olivat lähtökohtaisesti uuden keskiluokan lasten kouluja. Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio oli kuitenkin poikkeus, ja sen oppilaspohja oli paljon laajempi. Oppilaiden vanhemmissa oli sosiaaliseen nousuun pyrkiviä pienyrittäjiä ja itsenäisiä ammatinharjoittajia, mutta myös ”suurliikkeen harjoittajia” ja virkamiehiä. Varsin poikkeuksellisesti suurimman oppilasryhmän muodostivat kuitenkin työväen lapset.17
Koulun ahtaat tilat olivat pakon sanelema väliaikaisratkaisu, ja alusta alkaen koulu laajeni seiniensä ulkopuolelle. Suurin osa välitunneista vietettiin Lapinlahden puistikossa korttelin toisella puolella. Puistikossa oli kioski, jossa asioiminen oli kuitenkin oppilailta ehdottomasti kielletty, sekä hyppy- eli keinulauta, jota sai käyttää, mutta vain sääntöjä noudattaen. Säännöt olivat kutakuinkin samat kuin nykyäänkin: laudalta ei missään nimessä saanut hypätä yllättäen pois, etteivät toiset laudalla olijat löisi takamustaan maahan laudan tasapainon muuttuessa. Välitunnin loppuessa lapset kokoontuivat paririviin, jossa he suuntasivat takaisin koululle valvovan opettajan johdolla ja jalkakäytävän seinän puolella kulkien.18
Omaa liikuntasalia ei ollut, joten oppilaat kulkivat kaupungin kaduilla myös mennessään liikuntatunneilleen. Privata svenska flickskolanin tiloihin Albertinkatu 34:een ei ollut pitkä matka, käveltävää kertyi vain 150 metriä. Oppilasmäärän kasvaessa liikuntatunteja pidettiin muissakin tiloissa, joihin oli käveltävä kauemmas. Yrjönkadulla sijaitsevaan Raittiusyhdistys Koiton taloon oli matkaa vajaat 600 metriä, mutta reitti oli helppo: Lapinlahden puistikon viertä kulkeva Eerikinkatu toi melkein perille asti. Lii-
kuntatunnit pidettiin talon suuressa juhlasalissa, jossa iltaisin esiintyi raittiusyhdistyksen oma ammattiteatteri Koiton Näyttämö.19
Koulupäivien aikana kaupungilla kulkevat lapset olivat yleinen näky. Kaduilla ja pihoilla vietettiin aikaa, sillä kodit olivat ahdasta kouluakin ahtaampia. Autot eivät olleet vielä yleistyneet, joten kadut olivat nykypäivään verrattuna rauhallisia, ja aivan keskikaupungillakin saattoi harrastaa asioita, jotka ovat olleet mahdottomia jo vuosikymmenten ajan. Juutalaisten Narinkkatori sijaitsi Kampin korkeimmalla kohdalla, nykyisen Simonkentän paikalla, ja torilta Heikinkadulle (nykyisin Mannerheimintie) ja edelleen rautatieasemalle viettävä pitkä rinne muodosti talvisin kaupungin parhaan kelkkaradan.
Kaduilla liikkuvien lasten joukosta oppikoululaiset tunnisti lakista. ”Musikan” oppilaat, niin pojat kuin tytötkin, käyttivät tummaa, kokardilla varustettua lipallista lakkia. Myös Norssin oppilailla oli vastaava tumma lakki, jota toisten koulujen oppilaat kutsuivat alentavasti haudankaivajan lakiksi. Lakki oli oppikoululaisten näkyvin symboli, mutta oppikoululaiset erottuivat muista koululaisista ja työssä käyvistä nuorista muutenkin. Oppikoulu muodosti tiiviin yhteisön, joka pitkälti määritteli lapsen toveripiirin ja harrastukset.20
Opetukseksi ja kasvatukseksi
Vuosina 1914–1918 käyty ensimmäinen maailmansota oli nostattanut inflaation, joka oli romahduttanut opettajien palkan ostovoiman. Opettajakunnassa olikin muutamassa vuodessa käynyt kova kato, kun satoja opettajia oli siirtynyt muille aloille parempien palkkojen perässä. Varsinkin pätevistä miesopettajista oli huutava pula, ja erityisen vaikeaa pätevien opettajien löytäminen oli yksityisille kouluille, sillä ne harvoin kykenivät kilpailemaan palkassa valtion koulujen kanssa.21 Suomen Yksityiskoulunopettajain Yhdistyksen lehti kirjoitti vuonna 1924:
”Yksityiskoulu on saanut pitää palveluksessaan vain ne, jotka kilpailussa ovat joutuneet alakynteen tai joilla ei ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia lähteä valtionkoulun paikoista kilpailemaan. Viime vuosien kroonillinen opettajapuute on lisäksi tuonut kouluihin suuren määrän aivan sattuman kaupalla opettajaalalle eksyneitä henkilöitä, jotka puuhailevat milloin yhden milloin toisen aineen kimpussa lukukauden tai lukuvuoden kerrallaan kärsien itsekin koko ajan työnsä tilapäisyydestä.” 22
Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio onnistui opettajarekrytoinnissaan näitä kauhukuvia paremmin. Koulun avoimiksi julistamiin virkoihin tuli vain muutama hakemus, mutta silti lukuaineiden opettajiksi onnistuttiin löytämään pätevät opettajat. Ruotsin ja saksan opettajaksi palkattu Lempi Tukiainen oli opettanut aiemmin Forssan yhteiskoulussa saksaa. Myös matematiikan opettajaksi valittu E. J. Lilja sekä äidinkielen ja uskonnon opettaja Salli Rinne olivat filosofian maistereita. Maisterin paperit oli luonnollisesti myös maantietoa ja luonnonhistoriaa opettaneella Väinö Musikalla.23
Taito- ja taideaineiden opettajilta ei yliopistollista tutkintoa edellytetty, ja laulunopettaja Alma Korhonen, voimistelunopettaja Saima Leikkonen sekä piirustuksen ja kaunokirjoituksen opettaja Margareta Lindgren saivat koulun vuosikirjassa osakseen tittelin ”opettajatar”. Kouluun tulleista opettajista myös onnistuttiin pitämään kiinni. Ensimmäisten joukossa tulleista voimistelunopettaja Leikkonen jatkoi koulun palveluksessa peräti vuoteen 1957 asti. Myös ruotsin ja saksan opettaja Lempi Tukiainen opetti koulussa vuoteen 1947, jolloin hän jäi eläkkeelle.24
Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukioon ei lopulta koskaan tullut sen nimen edellyttämää reaalipainotteista lukiota. Reaalipainotuksesta luovuttiin vähin äänin ennen kuin lukio ehti aloittaa, ja syksyllä 1927 koulu siirtyi seuraamaan samaa opetussuunnitelmaa kuin valtion kouluissa. Muutoksesta huolimatta reaalilukio jäi kummittelemaan koulun nimeen. Koulu olisi halunnut yksinkertaistaa nimensä Helsingin yhteiskouluksi, mutta Kouluhallitus ei nimeä hyväksynyt, sillä se katsoi nimen sekoittuvan jo vuodesta 1899 toimineeseen Helsingin uuteen yhteiskouluun. Niinpä Hel-

Koulun ensimmäisen lukuvuoden 1924–1925 opettajat. Istumassa vasemmalta Alma Korhonen, Saima Leikkonen, Lempi Tukiainen ja Margareta Lindgren. Seisomassa Erkki Lilja ja Väinö Musikka.
singin Yhteiskoulu ja Realilukio jatkoi toimintaansa vanhalla, vakiintuneella nimellään. Tällä virallisella nimellä oli toisaalta varsin vähän väliä, sillä kansan suussa koulu tunnettiin yksinkertaisesti ”Musikkana”.25
Opetusohjelman muutos tarkoitti käytännössä sitä, että lukioon kaavailtu luonnonhistorian ja biologian 15 tunnin vuosiviikkotuntimäärä supistui viiteen ja fysiikan sekä kemian kymmenen tuntia kutistui kuuteen vuosiviikkotuntiin. Matematiikan vuosiviikkotunnit sen sijaan kasvoivat yhdeksästä tunnista 15 tuntiin.26
Yksi omaleimainen piirre Musikan koulun opetusohjelmassa kuitenkin oli. Lempi Musikan vetämä kaunoluku eli lausuntataide kuului syksystä 1925 alkaen koulun opetusohjelmaan lähes kahden vuosikymmenen ajan. Kolmannella ja neljännellä luokalla



kaunoluku oli pakollinen aine ja korvasi yhden äidinkielen viikkotunnin; näillä tunneilla luettiin pääasiassa Vänrikki Stoolin tarinoita ja muuta isänmaallista kirjallisuutta. Opetuksessa käytettiin myös Lempi Musikan kokoamaa Koulun lausunta-ohjelmistoa -oppikirjaa. Tätä ylemmillä luokilla kaunoluku oli vapaaehtoinen aine ja tunneilla harjoiteltiin lausunnan lisäksi esiintymis- ja kokoustaitoja. Kaunoluku oli opiskelijoiden keskuudessa suosittu aine, ja se sai jatkuvasti kiitosta myös Kouluhallituksen muuten varsin nuivilta tarkastajilta. Tarkastusraporteissa opettajaa kutsuttiin kunnioittavaan sävyyn ”taiteilijatar Lempi Musikaksi”.27 Opetusohjelman mukaisten oppisisältöjen ohella koululla oli myös toinen kasvatustehtävä. Kaikkien suomalaisten oppikoulujen odotettiin kasvattavan oppilaistaan kunnon kansalaisia, ja oppikouluissa noudatettiin vuodelta 1872 periytyvää keisarillista koulujärjestystä. Koulujärjestyksen koulukuria koskeva 35 § alkaa sanoilla ”Oppilas harrastakoon Jumalanpelkoa ja hyviä tapoja”, ja
Väinö Musikan puoliso Lempi Musikka toimi koulun kanslistina ja opetti kaunolukua eli lausuntataidetta. WSOY julkaisi vuonna 1926 Lempi Musikan kokoaman lausuntaohjelmiston, josta otettiin vuosien varrella useita painoksia. (Tyyne Savia/Museovirasto)
loppuosa pykälästä käytetään näiden hyvien tapojen määrittelyyn. Puhtaus, siivo vaatetus ja hillitty käytös olivat odotusarvo, ja erityistä huomiota kiinnitettiin ryhtiin.
Myös Kouluhallituksen tarkastajat seurasivat koulukurin toteutumista. Tarkastajat patistivat opettajia ”karistamaan pois oppilaista nahjusmaisuutta, missä sitä huomaavat”, ja koulutarkastaja Gunnar Sarva kehotti tarpeen tullen turvautumaan ”ankariinkin kurituskeinoihin”, jos oppilaissa ilmeni ”luonteenturmeluksen ilmauksia”.28
Rangaistuksista lievin oli luokkalaisten edessä tapahtunut varoitus ja nuhtelu, ja jos tämä ei tepsinyt, voitiin oppilas poistaa luokasta tai määrätä jälki-istuntoon. Vakavammissa rikkeissä rangaistuksesta päätti koulun johtaja, jonka päätöksellä oppilasta saatettiin nuhdella ja moittia koko koulun edessä tai erottaa koulusta eli ”karkoittaa ikuiseksi ajaksi”. Kaikki nämä rangaistukset tuli koulujärjestyksen mukaan ottaa vastaan ”kuuliaisuudella ja nöyryydellä”.29
”[Vanhempi] katsantokanta on vallinnut vuosisatoja ja korostanut järjestyksen vaatimusta kysymättä juuri nimeksikään, tottelevatko oppilaat pakosta tai pääasiallisesti vapaaehtoisesti. Uudempi katsantokanta sen sijaan panee pääpainon vapaaehtoisuuteen eikä pidä niin raskaana syntinä, vaikka hyvä järjestys useimmiten on jäänyt saavuttamatta.”
– Albert Lilius: Koulukasvatusopin pääkysymyksiä (1933)
Näitä sääntöjä noudatettiin myös Musikan koulussa, mutta ei ankarimman mukaan. Koulupäivät alkoivat aamuhartaudella, ja sen jälkeen tapakoulutus jatkui oppitunneilla, joiden tunnelman määritteli opettaja. Saksanopettaja Lempi Tukiainen oli tunnettu huumoristaan ja sutkauksistaan, jotka joskus ajoivat jopa kielenopetuksen edelle. Johtokunta joutui toisinaan muistuttamaan opettajaa siitä, että hyvän tunnelman ohella oli suotavaa ”edistyä kurssissa”.30
Myös vuosina 1929–1931 lukion ranskan ryhmää opettanut 70-vuotias Hilda Auer jätti oppilaisiinsa vahvan muistijäljen. Kadulla tavatessa opettaja keskustelutti oppilaansa aina ranskaksi, ja usein oppitunteja jatkettiin opettajan kotona. Lempi Musikan sanoin ”opettajan ja oppilaiden välillä vallitsi tavallista lämpimämpi suhde”.31
Koulun johtaja Väinö Musikka oli itsekin varsin uudistusmielinen pedagogi. Saksaan keväällä 1928 tekemällään opintomatkalla hän oli saanut huomata, kuinka saksalaisopettajat kannustivat opiskelijoitaan keskustelemaan. Musikan matkakertomuksessa kuvataan, kuinka tämä ”oppilaiden omatoimisuusperiaate” oli Saksan koulupedagogiikassa etualalla:
”Opettajat antavat oppilaiden melko itsenäisesti toimia. Oppilaat saivat keskustella ja väitellä – opettaja vain syrjässä seurasi keskustelun kulkua sekä tarpeen tullen ohjasi sen oikealle tielle. Oppilaat olivat innostuneita ja kaikki olivat mukana.” 32
Näitä periaatteita noudatettiin myös Lempi Musikan lausuntataiteen tunneilla, joilla oppilaat arvostelivat toveriensa esiintymistä. Myös Kouluhallituksen tarkastajien raporttien mukaan Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio onnistui kasvatustehtävässään. Tarkastajien mukaan koulun opettajilla oli ”oikea ote kasvatukseen”.33
Kun rahat eivät riitä
Syksyllä 1927 toteutettu opetussuunnitelman muutos helpotti koulun taloudellista taakkaa. Reaalipainotus olisi vaatinut laajoja luonnontieteellisiä kokoelmia ja luonnontieteellistä salia, joiden hankintaan koululla ei ollut resursseja. Käytännössä nämä puutteet tuskin olisivat estäneet reaalilukion toimintaa, sen verran heikosti varustettuja monet muutkin yksityiset oppikoulut olivat. Koulutalo ja pätevät opettajat olivat investointi, joka vaati rahaa, ja sitä vastaperustetulla koululla ei ollut. Oppilailta peritty 450 markan lukukausimaksu (nykyrahassa 180 euroa) ei riittänyt alkuunkaan kattamaan koulun menoja. Tavallisesti yksityisen op-
pikoulun tuloista jopa kaksi kolmasosaa koostui valtion avustuksista, mutta uuden oppikoulun kahtena ensimmäisenä toimintavuonna ei avustusta ollut mahdollista saada. ”Musikan” oli siis pärjättävä vähintään kaksi lukuvuotta omillaan.34
Koulun taloutta heikensi myös se, että moni koulun oppilaista keskeytti opintonsa. Koulun oli syksyllä 1924 aloittanut 132 oppilasta, mutta kahden vuoden kuluttua heistä joka viides oli joutunut jättämään opinnot kesken, ja jokainen keskeyttäjä teki loven sen talouteen.35 Suurin syy opintojen keskeytymiseen oli luokalle jääminen. Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukiossa, kuten muissakin maan oppikouluissa, luokalle jätettiin joka luokka-asteella keskimäärin joka viides oppilas. Koska luokalle jättäminen merkitsi aina yhden kalliin kouluvuoden lisäystä, katkaisi se monen opintien kokonaan.36
Niinpä koulun oli pyrittävä minimoimaan menonsa ja maksimoimaan tulonsa. Menojen karsiminen koski pahiten opettajiin, joille maksettiin selvästi alempaa palkkaa kuin valtion koulujen opettajille. Opettajille oli kuitenkin luvattu, että heidän palkkansa nousee heti, kun koulu pääsee valtionavun piiriin. Menoja leikattiin myös laskemalla koulutalon sisälämpötila niin alhaiseksi kuin mahdollista. Tämän varmistamiseksi vahtimestarin palkkaus sidottiin kiinteistön lämmityskuluihin – mitä alhaisemmat lämmityskulut, sitä korkeampi palkka. Toisaalta yhteen luokkahuoneeseen ahdettujen yli 40 oppilaan ruumiinlämpö kenties auttoi nostamaan luokkahuoneiden lämpötilaa.37 Tulojen saamiseksi kouluun otettiin maksimimäärä oppilaita, minkä seurauksena koulua täytyi käydä vuoroissa. Aamuvuoro kävi koulua kello 8–11 ja 14–16, iltavuoro opiskeli kello 11–14 ja 16–18. Lisäksi oppikoulun rinnalle perustettiin toinen koulu, oppikouluun valmistava koulu, joka suunnattiin 6–10-vuotiaille Kampin alueen lapsille. Yksityinen valmistava koulu toimi vaihtoehtona kansakoululle, ja sillä oli hyvin erilaiset tavoitteet. Siinä missä kansakoulu pyrki ensisijaisesti opettamaan lapsille kansalaisen perustaitoja, oli valmistavan koulun tähtäin puhtaasti oppikoulun pääsykokeissa. Kyse oli siis eräänlaisesta monivuotisesta valmennuskurssista. Syksyllä 1924 avatulle valmistavalle koululle oli kysyntää, ja enimmillään oppilaita oli yhteensä 80. Nämä op-
pilaat toivat kouluun rahaa ja opettajille mahdollisuuden palkallisiin lisätunteihin.38
Silti koulun rahat loppuivat kesken ensimmäisen lukuvuoden. Taloustilanteen korjaamiseksi koulu järjesti kevättalvella 1925 arpajaiset, joissa palkintona oli oppilaiden ja heidän vanhempiensa valmistamia ja keräämiä tavaroita. Kahden markan hintaisia arpoja myytiin yhteensä peräti 50 000 kappaletta, ja arpajaiset tuottivat koulun kassaan nettona lähes 65 000 markkaa (nykyrahassa 26 000 euroa). Arpajaisten lisäksi koulu järjesti hyväntekeväisyysiltamat Ostrobotnian juhlasalissa. Tilaisuuteen saatiin arvovaltaisia esiintyjiä, sillä itse Kouluhallituksen ylijohtaja Oskari Mantere puhui kasvatuksesta ja sen tavoitteista. Muu ohjelma oli vapaampaa ja taidepainotteisempaa: näyttelijä Urho Somersalmi lausui Eino Leinon Uuden ajan laulun, ja hänen puolisonsa Aili Somersalmi lauloi. Pääsymaksuista kertyi koulun kassaan yhteensä 10 000 markkaa (4 000 euroa).39
Varainkeruuponnisteluistaan huolimatta koulu joutui ottamaan 40 000 markan (16 000 euroa) lainan pystyäkseen kattamaan ensimmäisen lukuvuoden kustannukset.40
”Yksityiskoulujen synty on aina sama. Muutamat henkilöt ensin tekevät aloitteen. Perustetaan kannatusyhdistys. Yksityisillä lahjoituksilla, arpajaisilla jne. kerätään kokoon sen verran varoja, että saadaan jonkunlainen rakennusrahasto alkuun. Tehdään velkaa, jonka hoitaminen tuottaa monta tuskaa.”
– Haminan Lehti 1924 41
Kahden täyden kouluvuoden jälkeen koulun oli mahdollista päästä valtionavun piiriin. Valtionavun ehtona oli hyväksyntä Kouluhallitukselta, joka teki myös Musikan kouluun säännöllisiä tarkastuksia. Valtionavun kohtalon ratkaisseessa vuoden 1926 tarkastuksessa kouluneuvos Gunnar Sarva otti tiukan asenteen. Koulun oppilasaines oli hänen mukaansa ”osin heikkolahjaista”, ja opetustehtävässä oli onnistuttu ainoastaan ”jokseenkin tyydyttävästi”.42
Musikan koulun ensimmäiset abiturientit penkinpainajaispäivänä 3.3.1931.
Vaikka koulutarkastajien sanavalinnat olivat jyrkkiä, tarkastustoimintaa leimasi käytännönläheisyys. Oppikouluista oli maassa pulaa, joten harvoja toiminnassa olevia kouluja ei voinut kuristaa turhan tarkoilla vaatimuksilla. Valtiolle yksityiset oppikoulut olivat sitä paitsi halpoja. Julkinen valta uhrasi suuria voimavaroja yleisen oppivelvollisuuden tukemiseen ja kansakoulun levittämiseen maaseudulle. Täysiluokkaisen yksityisoppikoulun oppilas maksoi valtiolle vajaan kolmasosan valtion lyseon oppilaaseen verrattuna.43
Vuonna 1925 hyväksytty uusi laki yksityisoppikoulujen valtionavusta asetti sekin kouluille tiukat kriteerit, mutta näistä ehdoista saattoi valtioneuvosto poiketa ”erityisen tähdellisistä syistä”. Yksi ehdoista koski koulutaloa, jonka tuli lain mukaan täyttää ”tilavuuden ja terveellisyyden vaatimukset”. Neljään luokkahuoneeseen ahdettu Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio ei lain kirjainta täyttänyt, mutta sen hengen kyllä.44
Niinpä Gunnar Sarvakin päätyi puoltamaan koululle valtionapua lukuvuodesta 1926–1927 alkaen. Pätevien opettajiensa avulla koulu sai peräti suurimman mahdollisen valtionavun, ja toimintaa oli nyt mahdollista suunnitella pitkäjänteisesti eteenpäin. Myös opettajille koitti kahden laihan vuoden jälkeen tilipäivä. Vanhat lupaukset lunastettiin ja opettajien palkkoja nostettiin.45


LUKU 2 Kaunis koululinna loista

Koulun joulujuhlaa vietettiin vuonna 1931 uusissa tiloissa Hämäläisten talon juhlasalissa Kampinkadulla. Nykyään sali tunnetaan Tavastiana. (Valokuvaamo F. E. Fremling)

Pitkän etsimisen jälkeen Musikan koulu löysi uudet tilat Kampinkadulle vuonna 1931 valmistuneesta HämäläisOsakunnan talosta. Rakennus erottui selvästi maisemasta, sillä ympäröivä rakennuskanta oli valtaosin matalia puutaloja. (Elias Paalanen / Museovirasto)
Siis
kaunis koululinna loista ja hengen velttoutta poista, vapaiksi meidät tee. Kun kukin meistä kohdastansa on vapaa, silloin koko kansa vapaana työskentelee.”
– Väinö Musikka 31.5.1931 (J. H. Erkon runoa mukaillen)46
Pysyvä väliaikaisuus
Nuori Suomen tasavalta kiinnitti paljon huomiota lapsiin ja nuoriin. Vuonna 1921 säädetty oppivelvollisuuslaki on tästä yksi esimerkki, seitsemän vuotta myöhemmin hyväksytty terveydenhoitolaki toinen. Tavoitteena eduskunnan lainsäätäjillä oli aiempaa koulutetumpi ja terveempi väestö, ja avainasemassa tavoitteen saavuttamisessa olivat lapset.
Niinpä myös koulujen oli lähtökohtaisesti edistettävä lasten terveyttä. Keuhkotuberkuloosi vei 1920-luvulla vuosittain jopa 10 000 suomalaisen hengen, ja koska tauti tarttui yskösten ja jaetun hengitysilman välityksellä, Kouluhallituksen tarkastajat kiinnittivät erityishuomiota koulutalojen puhtauteen ja varsinkin tilojen ilmanvaihtoon. Useimmiten koulujen olot jättivät paljon toivomisen varaa. Siivottomuuden sijaan kyse oli yksinkertaisesti siitä, että koulut olivat oppilasmäärään nähden ahtaita.47
Myös Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio toimi liian pienissä tiloissa. Joka syksy koulussa aloitti uusi luokka-aste, joten tungos paheni vuosi vuodelta. Kouluneuvos Gunnar Sarva oli arvioinut tuoreeltaan koulun toiminnan käynnistyessä vuonna 1924, että se joutuisi muuttamaan uusiin ja suurempiin tiloihin viimeistään lukioluokkien aloittaessa. Mutta kun lukioluokat pyörähtivät käyntiin syksyllä 1928, oli koulu edelleen vanhassa talossaan. Tuolloin oppilaita oli yhteensä 281, ja varsinaisia luokkahuoneita oli edelleen vain neljä. Vuosikertomuksen sanoin koulu oli ”saavuttanut korkeimman määrän, mikä nykyisessä huoneistossa voidaan pitää”.48 Koulun johto etsi koko ajan koululle pysyvämpää sijoituspaik-
kaa. Helsinkiä ja Kamppia rakennettiin kiivaasti, joten tonteista, taloista tai rakennuskumppaneista ei ollut pulaa. Joulukuussa 1927 esille tuli mahdollisuus rakentaa uusi talo Kansakoulukatu 8:aan yhteistyössä Teosofisen Seuran kanssa. Kaavailtu tontti sijaitsi vain 400 metrin päässä Kalevankadun koulutalosta. Keväällä 1928 vuosikertomuksessa jo luvattiin, että vuoden kuluttua koulu muuttaisi uuteen, ”kokonaan toiveidemme mukaisesti” rakennettuun koulutaloon.49
Rakentamisessa vallitsi 1920-luvun viimeisinä vuosina historiallinen noususuhdanne, jonka myötä rakennuskustannukset kohosivat pilviin, ja kustannusten kasvaessa hanke kariutui. Lempi Musikka kirjoitti myöhemmin, että ”koulun omistavan osakeyhtiön osakkaat eivät rohjenneet ottaa kannettavakseen niin suurta velkataakkaa kuin asia olisi vaatinut” – toisin sanoen Musikat eivät rohjenneet, sillä he omistivat edelleen koulun osakkeista 90 prosenttia.50
Niinpä lukioluokat joutuivat aloittamaan taipaleensa vanhassa talossa. Tarkastaessaan koulun seuraavan kerran vuonna 1929 kouluneuvos Solmu Nyström epäili, että ”tuskin on maassamme toista lukioasteella varustettua oppilaitosta, jonka asunto-olot olisivat yhtä epäsuotuisat”. Tilanne kärjistyi entisestään, kun oppilaat joutuivat evakkoon siihen asti käyttämistään liikuntatiloista Koiton talossa. Koiton Näyttämön toiminta oli laajentunut, ja teatteri tarvitsi itselleen enemmän tilaa. Korvaavat liikuntatilat löytyivät Kaisaniemestä, Helsingin Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen HNMKY:n talosta Vuorikadulta. Käveltävää kertyi yhteen suuntaan 1,3 kilometriä.51 HNMKY omisti myös talonsa vieressä Vuorikadun ja Puutarhakadun kulmauksessa sijaitsevan tontin, ja yhdistys oli halukas vuokraamaan sen kouluyhtiölle. Loppuvuodesta 1929 Väinö Musikka sopi koulutalon rakentamisesta tontille. Tälläkään kertaa ei kuitenkaan tullut koulutaloa, vaan tuli maailmanlaajuinen lama, joka taittoi rakentamisen korkeasuhdanteen ja laittoi tämänkin talohankkeen jäihin. Tontilla olleet vaatimattomat yksikerroksiset puutalot seisoivat paikallaan vielä lähes kolme vuosikymmentä, aina 1950-luvun loppuun asti.52 1930-luvun alun maailmanlaajuinen talouslama koitui lopulta
koulun talohaaveiden pelastukseksi. Runsaan neljänsadan metrin päässä ”Musikasta” sijaitsevalle tontille Kampinkatu 4–6:ssa suunniteltu Hämäläis-Osakunnan talohanke ajautui laman myötä vaikeuksiin. Taloyhtiö oli konkurssin partaalla, ja hanke olisi kaatunut, ellei Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja J. K. Paasikivi, osakunnan entinen kuraattori ja tasavallan tuleva presidentti, olisi myöntänyt hankkeelle lainaa. Osakunnan oli myös löydettävä taloon pitkäaikainen vuokralainen kattamaan talon rakennuskustannuksia.53
Kaksi vaikeuksiin ajautunutta, Musikan koulu ja hämäläisten taloyhtiö, takertuivat toisiinsa kuin pelastusrenkaaseen. Toukokuussa 1930 koulu allekirjoitti vuokrasopimuksen, joka sitoi koulun Kampinkadulle kymmeneksi vuodeksi. Siltä varalta, että tämäkin sopimus raukeaisi, kouluneuvos Lauri Pelkonen uhkasi joulukuussa 1930 katkaista koulun valtionavun. Pelkosen mukaan oli epäreilua muiden valtionapua saavien koulujen kannalta, että näin puutteellisessa talossa toimiva koulu sai tukea, ja jatkossa valtionavun ehtona olisivat kunnolliset opetustilat.54
Tällä kertaa talo kuitenkin tuli. Punatiilellä verhoiltu klassinen, karun vähäeleinen Hämäläisten talo nousi Kampinkadun varteen ja muutti kadun ilmeen tyystin. Seitsenkerroksinen rakennus oli kerroskaupalla kadun muita taloja korkeampi. Korttelia kiertävät matalat puutalot oli rakennettu 1800-luvun lopulla, ja kadun toisessa päässä Simonkentällä oli vielä hetki aikaisemmin sijainnut juutalaisten Narinkkatori. Hämäläisten talon edessä, matalan lauta-aidan takana, aukesi aava Kampin kenttä, jolla sijaitsivat puolustusvoimien ratsutallit.55
Talo kohosi uuden, laajentuvan Helsingin ytimessä. Korttelin toiselle puolelle valmistui Hämäläisten talon kanssa samaan aikaan Helsingin kaupungin ammattikoulu, ja Kampin kentän toisella puolella rakennettiin kansanvallan temppeliä, Eduskuntataloa. Liikkui myös huhuja, joiden mukaan kaupungin uusi postitalo rakennettaisiin Kampin kentälle.56
Hämäläisten talon harjannostajaiset pidettiin joulukuussa 1930. Kadunvarteen valmistui liikehuoneistoja, joista yhteen avattiin ravintola. Hämeen tunnuseläimen mukaan Ilvekseksi nimetty ravintola toimii edelleen samassa paikassa ja samalla nimellä.

Ylempiin kerroksiin tuli asuntoja, joista yhteen muutti Musikan perhe, toiseen nuori juristi Urho Kekkonen, Suomen tuleva pääministeri ja presidentti.57
Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukion tilat sijaitsivat talokolossin itäisessä siipirakennuksessa, jonne päästäkseen piti kulkea matalan porttikäytävän läpi. Sisäpihalta astuttiin porrashuoneeseen, jossa vastassa olivat takkinaulakko ja sen takana portaat, jotka johtivat varsinaisiin koulutiloihin talon toisessa ja kolmannessa kerroksessa. Porraskäytävän kattoon taitelija Antti Salmilinna oli maalannut kreikkalaistyylisen henkilöhahmon muistuttamaan humanismin perinteistä, ja porraskäytävän suuren ikkunan keskipuitteeseen oli kirjoitettu elämänohje: ”Elämän totuutta etsi.”58 Yhteensä luokkahuoneita oli uudessa talossa kahdeksan, joten
Koulun tilat sijaitsivat Hämäläisten talon siipirakennuksessa, jonne kuljettiin kadulta porttikongin läpi.
Kaikkiaan koulun käytössä oli kahdeksan luokkahuonetta.
Koulun porraskäytävää koristivat art deco -tyyliä henkivät kattomaalaukset.
Ikkunan keskipuitteeseen oli kirjoitettu teksti: Elämän totuutta etsi.

siiven kolmanteen kerrokseen saatiin myös kauan kaivattu luonnontiedeluokka, joka oli varustettu alaslaskettavilla pimennysverhoilla ja saksalaisvalmisteisella epidiaskoopilla, eräänlaisella piirtoheittimen esiasteella, jonka avulla oli mahdollista heijastaa opetuskuvia seinälle. Kirjastoa laajennettiin ja sinne alettiin tilata kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä. Koulu sai ensimmäistä kertaa käyttöönsä myös oman liikuntasalin sekä juhlasalin, joskin nämä tilat
oli jaettava Hämäläis-Osakunnan kanssa. Laululle ja musiikille varattua luokkaa ei edelleenkään ollut, joten laulutunnit pidettiin luonnontiedeluokassa.59
Rakennuksen lopullinen valmistuminen venyi kesälle 1931, mutta mikään ei estänyt koulua viettämästä ensimmäisiä lakkiaisiaan uuden talon juhlasalissa. Kolme vuotta aikaisemmin lukion aloittanut ensimmäinen lukioluokka oli harventunut 37 oppilaasta kahdeksaan. Nämä ”Musikan” ensimmäiset abiturientit lähtivät penkkariajelulleen vanhan koulun edestä Kalevankadulta ja myös kirjoittivat ylioppilaaksi vanhassa koulutalossa. Kirjoitukset sujuivat hyvin: kokeet arvosteltiin kolmiportaisella asteikolla, ja seitsemän kirjoittajaa sai keskimmäisen arvosanan, cum laude approbaturin, ja yksi kokelas alimman hyväksytyn arvosanan, approbaturin. Laudaturin papereita tai hylättyjä suorituksia ei tullut.
Koulun historiallisia ensimmäisiä lakkiaisia juhlittiin HämäläisOsakunnan juhlasalissa lauantaina, toukokuun viimeisenä päivänä 1931. Juhlapuheessaan Väinö Musikka loi katseensa menneeseen seitsemään vuoteen:
”Seitsemän vuotta sitten se oppilasparvi, jonka valiojoukko nyt kahdeksannelta luokalta siirtyy pois koulupulpettien äärestä vapaampaan kansalaiselämään, mahdollisesti myös jatkamaan opintojaan korkeakouluissa, aloitti pitkän työkautensa tämän oppilaitoksen suojissa. Monta usein raskastakin työpäivää, paljon ponnistuksia, monta surun ja ilonkin hetkeä sisältyy näihin vuosiin. […] Mutta työ tekijäänsä lopultakin palkitsee. Ja niinpä nyt varmaan täyttää vilpitön onnentunne sekä teidän, pian valkolakkinne saavien rakkaitten oppilaittemme että meidän opettajienne sydämet. Me kaikki iloitsemme erityisesti myös siitä, että tulokset ensimmäisen kahdeksannen luokkamme ponnisteluista ovat olleet miltei uskomattoman hyvät. Olemme tietysti hiljaisuudessa toivoneet, että kaikki todella suoriutuisivat ylioppilastutkinnostaan kunnialla. Sittenkin tuntui yllätykseltä, että niin todella tapahtui.”61

Koulun ensimmäiset
kahdeksan ylioppilasta saivat lakkinsa keväällä 1931. Tavan mukaisesti tytöt pukeutuivat ylioppilasjuhlaan valkoiseen, pitkään tai ballerinapituiseen leninkiin, pojat smokkiin.
Jotain uutta, jotain vanhaa
Hämäläisten talon viimeistelytyöt saatiin valmiiksi loppukesän 1931 aikana, ja uuden lukuvuoden alkaessa se oli valmis ottamaan oppilaat vastaan ”valoisan värikkäänä, puhtautta ja kirkkautta huokuvana”, aivan kuten Väinö Musikka oli kevätjuhlapuheessaan ennustanut. Uusien seinien sisällä moni asia oli toisin kuin ennen. Enää ei koululaisten tarvinnut opiskella vuoroissa, vaan koulupäivä alkoi kello 8.45 ja päättyi 14.05. Koulussa sai jopa tanssia: vanhassa koulussa tanssi oli ollut kielletty, mutta nyt koulun oppilaiden toverikunnan illanviettoihin myönnettiin tanssilupa!62 Osa vanhoista käytännöistä kuitenkin jatkui myös uudessa koulussa. Kampinkadullakin oli niin ahdas sisäpiha, ettei sitä voitu
käyttää välituntien viettoon. Lukiolaiset saivat viettää välituntinsa vapaasti Kampin kaduilla, mutta keskikoululaiset siirtyivät välitunneiksi kadun yli Kampin kentälle, josta oli erotettu osa heidän välituntipihakseen.
Muutaman talven ajan kentälle jäädytettiin luistinrata, jossa oli mahdollista luistella tai pelata uutta suosikkilajia, jääkiekkoa. Keväästä syksyyn kentällä pelattiin pesäpalloa. Kenttä oli koululaisten käytössä myös kouluajan ulkopuolella, ja joissain aikakauden valokuvissa näkyy nuoria tyttöjä pelaamassa kentällä ennen koulun alkua. Kentän urheilukäyttö päättyi vuonna 1935, jolloin siinä alkoi toimia Helsingin uusi linja-autoasema.
”Kulku koulun tiloihin tapahtui kerrostalojen sisäpihalta käytävän kautta. Pihaa ei käytetty välituntien aikana. Silloin kaikki oppilaat siirtyivät Kampinkadun toiselle reunalle, josta jyrkkä alamäki vei linja-autojen parkkipaikalle. Mäki oli liukas ja pojat halusivat liukua mäkeä pitkin. Järjestäjä tuli kilkattamaan kellolla välitunnin loppua kadulle!”
– Varpu Kuusela, entinen oppilas63
Myös tilan puute siirtyi vanhasta koulutalosta uuteen, ja se jäi päällimmäisenä myös kouluneuvos J. Hämäläisen mieleen hänen tutustuessaan rakennukseen. Rakennus oli kyllä uudenaikainen, mutta ahdas. ”Sen [ahtauden] tuntee heti astuessaan sisälle”, Hämäläinen kirjoitti ja jatkoi: eteinen oli liian pieni, portaat ja käytävät liian kapeat, eikä koulussa ja sen luokkahuoneissa ollut tarpeeksi ”ilmakuutioita”. Rakennuksen huonekorkeus olikin varsin matala, noin 2,8 metriä, ja ikkunat pienet, mikä korostui, jos tilannetta vertasi muistoihin Kalevankadun koulutalon korkeista ja valoisista huoneista.64
Kaiken kaikkiaan Kampinkadun koulurakennus oli vaikeassa taloustilanteessa syntynyt kompromissi, joka korjasi joitain vanhoja ongelmia, mutta ei ratkaissut kaikkia. Kampinkadun tiloissa väliaikaisuus vain vaihtoi muotoa.
Myös rahatilanne jatkui vaikeana. 1930-luvun lama kutisti valtion entuudestaan pientä verokertymää, minkä seurauksena valtio supisti oppikoulujen avustuksia. Maalaisliittolaisen J. E. Sunilan johtama hallitus puolusteli säästöbudjettejaan puhumalla ”köyhän kukkaron diktatuurista”, mutta oppikouluavustusten leikkaamisen taustalta voi löytää myös poliittisia motiiveja. Maalaisliitto karsasti kaupunkien koulutettua eliittiä, kuten virkamiehiä ja oppikoulujen opettajia, ja Sunila itse kutsui yksityisoppikouluja ”suoranaisiksi laiskottelulaitoksiksi”. Oppikoulujen rahoituksen leikkaamista perusteltiin myös puhumalla ”ylioppilastulvasta” ja ”oppineesta köyhälistöstä”: kymmenessä vuodessa ylioppilaiden määrä oli kaksinkertaistunut, pitkälti uusien yksityisoppikoulujen ansiosta, ja määrää pidettiin maalaisliitossa jo liian suurena.65
Vuonna 1931 säädetty uusi valtionapulaki pienensi oppikoulujen avustuksia ja kiristi avun ehtoja. Monet koulut joutuivat paikkaamaan talouttaan, toiset korottamalla lukukausimaksujaan, toiset säästämällä kaikissa kuluissa. Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio teki molemmat toimet. Joulukuussa 1931 koulun johtokunta korotti kertarysäyksellä lukukausimaksuja 100 markalla (42 euroa) ja laski opettajien palkkoja kymmenellä prosentilla.66
Keskellä syvää lamaa tehdyt korotukset ajoivat monet perheet vaikeuksiin, ja lukukausimaksut jäivät rästiin useilta kymmeniltä oppilailta. Myös opettajille tilanne oli vaikea, joskin valmistavan koulun tunnit toivat monelle opettajalle kaivattua lisätuloa vielä muutaman vuoden ajan. Kun syvin lama alkoi taittua vuoden 1933 jälkeen, lakkautettiin valmistava koulukin. Lakkautuspäätökseen vaikutti ennen kaikkea laajentunut kansakouluverkko, joka oli vähentänyt valmistavan koulun tarvetta ja kääntänyt sen oppilasmäärät laskuun. Opettajien kannalta lama loppui vasta vuonna 1936, jolloin heidän palkkansa korotettiin ennalleen.67
Retkeilyä ja isänmaanrakkautta
Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio täytti vuonna 1934 kymmenen vuotta, ja koulun johtajalla Väinö Musikalla alkoi olla aikaa ja energiaa toteuttaa itseään myös koulun ulkopuolella. Musikka oli
aktiivinen niin suojeluskuntatoiminnassa kuin suomalais-unkarilaisessa heimotyössäkin, mutta kaikkein innokkaimmin hän ajoi opintoretkeilyn asiaa. Musikka oli vuonna 1934 perustetun Suomen Opintoretkeilykerhojen Liiton ja seuraavana vuonna alkunsa saaneen Suomen Retkeilymajajärjestön perustajajäsen, ja hänet valittiin myös kummankin järjestön varapuheenjohtajaksi.68
Musikan innostus opintoretkeilyyn oli syttynyt vajaat kymmenen vuotta aikaisemmin Berliinissä, jossa Musikka oli omin silmin nähnyt, kuinka opintojen osaksi liitetty retkeily aktivoi koululaiset omaksumaan maantiedon oppisisällöt. Musikat olivat keväällä 1928 tehneet opintomatkan saksalaiselle kulttuurialueelle, jossa heidän matkareittinsä kulki Berliinin, Dresdenin, Leipzigin ja Prahan kautta Wieniin. Matka oli rahoitettu kouluyhtiön myöntämällä apurahalla, ja matkakertomuksen mukaan tarkoitus oli tarkastella paikallisia nähtävyyksiä ”maantieteen opettajan silmällä”. Samalla oli määrä tutustua Saksan oppikoulujen maantieteen opetukseen. Työpuoli matkasta hoidettiin alta pois heti matkan alussa Berliinissä, jossa Musikka tutustui kahden oppikoulun toimintaan. Loppumatkalla oli aikaa katsella nähtävyyksiä.69
Palkintoluonteestaan huolimatta matkalla oli suuri vaikutus Musikan pedagogisiin näkemyksiin. Berliiniläiskouluissa maantieteen opetuksen tavoitteena oli herättää oppilaissa kotiseutu- ja isänmaanrakkautta. Tässä ei sinänsä ollut Musikalle mitään uutta, sillä vastaavalla tavalla oli jäsennelty myös hänen vuonna 1926 kirjoittamansa maantieteen oppikirja Valmistavan koulun maantieto. Kirja keskittyi suomalaisen maiseman, maakuntien ja kaupunkien esittelyyn sekä suomalaisen heimon luonnosteluun.70
”Katselemme Suomen karttaa. Siinä on pienoiskoossa kuva isänmaastamme.
– Väinö Musikka: Valmistavan koulun maantieto (1926)185
Uutta sen sijaan oli ajatus, että maantietoa – ja isänmaanrakkautta – voisi opettaa retkeilemällä. Berliiniläiskouluissa opettajat johdattivat oppilaansa retkille lähiseudun kohteisiin, ja tämän ajatuksen Musikka toi mukanaan palatessaan kotimaahan.71 Suomalaisessa kontekstissa ajatus oli uusi, vaikka oppikouluissa kannustettiinkin oppituntien ulkopuoliseen aktiivisuuteen. Kerhotoiminta oli oleellinen osa koulukasvatusta, ja sen tavoitteena oli yhtäältä kannustaa nuoria yhteiskunnalliseen aktiivisuu-

Hämäläisten talon vieressä avautui Kampin kenttä, jolle 1930-luvun puolivälissä alettiin rakentaa Helsingin uutta linja-autoasemaa. (Pietinen / Museovirasto)
teen, toisaalta pitää heidät koulun piirissä koulupäivän jälkeenkin – ja samalla erossa koulun ulkopuolella aukeavasta maailmasta huvituksineen ja ristiriitoineen.72 Oppikouluissa kerhotoimintaa koordinoi koulun vanhempien oppilaiden muodostama toverikunta, jonka tarkoituksena oli liittää nuoret ”reippaaseen itsenäiseen henkiseen työhön koulutyön ulkopuolella”. Toverikunnan alaisuudessa toimivia kerhoja ohjasivat koulun opettajat, pääasiassa ilman palkkaa. Kerhojen tarjonta vaihteli kouluittain: oli kielikerhoja, luontokerhoja, urheiluker-
hoja, raittiusseuroja ja Karjala-seuroja. Suomen oppikouluista kuitenkin puuttui organisoitu opintoretkeilytoiminta.73
Musikan koulussa toverikunta oli perustettu jo vuonna 1925, mutta Kalevankadun koulutalon ahtaat tilat ja vuorolukuun perustunut lukujärjestys eivät olleet mahdollistaneet retkeilykerhon toteutumista. Iltavuorolaisten koulupäivä jatkui usein kello 18:aan asti, minkä jälkeen harvalla nuorella enää riitti energiaa kerhoihin. Niinpä Kalevankadulla toimineet harvat kerhot, matematiikanopettaja Katri Rokion vetämä raittiusseura Säde ja Lempi Musikan vetämä näytelmäkerho, oli suunnattu nuoremmille oppilaille, joilla koulupäivä oli lyhyempi.74
Kerhotoiminta helpottui heti, kun koulu muutti Kampinkadulle. Jo lukuvuonna 1932–1933 toverikunnan alaisuudessa toimi peräti kuusi kerhoa: heimokerho, näytelmä- ja lausuntakerho, musiikkikerho, urheilukerho, luonnontieteellinen kerho sekä retkeilykerho.75
Retkeilykerhon eli ”Musikan retkeilijöiden” itseoikeutettu kuraattori oli Väinö Musikka, joka onnistui houkuttelemaan kerhoon parhaimmillaan lähes 80 jäsentä. Kerhossa noudatettiin Suomen Opintoretkeilykerhojen Liiton suosituksia, ja retkeily kerhossa oli tavoitteellista. Liiton pronssimerkin sai, jos oli vuoden aikana osallistunut vähintään kymmenelle kymmenen kilometrin pituiselle kävely- tai hiihtoretkelle. Jo ensimmäisen toimintavuotensa aikana nuoret tekivät lähes parikymmentä retkeä Helsingin ympäristöön ja 30 kerhon jäsentä ansaitsi itselleen pronssisen merkin.76
Tulevina vuosina kerhon jäsenet suorittivat hopeisia ja kultaisia retkeilymerkkejä. Hopeamerkin saadakseen oli opeteltava suunnistamaan sekä tehtävä kaksi kaukoretkeä, jotka lukuvuoden 1934–1935 aikana suuntautuivat Turkuun ja Hämeenlinnaan. Kultamerkkiä varten oli tehtävä vähintään tuhannen kilometrin kiertomatka kotimaassa tai lyhyt ulkomaanmatka. Kesällä 1936 kerhon jäsenistä 28 teki kuraattorinsa johdolla laajan kiertomatkan Virossa.77
Retkeilyn ohella Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio profiloitui urheilussa. Urheilutunneilla pelattiin talvella jääkiekkoa ja kesällä pesäpalloa voimistelunopettaja Armas Saarisen johdolla. Saarinen oli entinen kansallisen tason urheilija, joka oli voittanut useita
Suomen mestaruuksia niin pesäpallossa kuin jääpallossakin. Jääpallossa Saarinen oli edustanut Suomea myös maaottelutasolla. Saarisen valmennuksessa ”Musikan” joukkueet menestyivät oppikoulujen välisissä kilpailuissa. Syksyllä 1931 koulu voitti Helsingin oppikoulujen pesäpallomestaruuden ja sai vuodeksi haltuunsa kiertopalkinnon, niin kutsutun Lepakon sarven. Koulun oppilaita oli mukana myös Helsingin edustusjoukkueessa, joka otteli muiden kaupunkien oppikoululaisia vastaan. Helsingin tasosta kertoo sekin, että vuonna 1934 Helsinki murskasi Tampereen juoksuin 18–0. Tässä joukkueessa pelasivat Musikan koulusta seitsemäsluokkalaiset Niilo Kivi ja Kalevi Ihalainen.78
Yhtä lailla ”Musikka” menestyi myös jääkiekossa. Joukkue pelasi ottelunsa pelipaidoissa, joiden rintamusta koristi valtava Mkirjain. Ensimmäisen mestaruutensa koulu voitti vuonna 1934, jolloin voittojen takuumiehenä toimi seitsemännen luokan oppilas Heikki Katajavuori. Jo tuolloin Katajavuori pelasi jääkiekon mestaruussarjaa HJK:ssa, ja seuraavana vuonna hän voitti seuran riveissä SM-kultaa. Myöhemmin hänet nähtiin myös jääkiekkomaajoukkueessa. 1930-luvun viimeisinä vuosina koulu voitti Helsingin oppikoulujen välisen jääkiekkoturnauksen kolmena peräkkäisenä vuonna 1937–1939 ja sai siten kiertopalkinnon omakseen.79
Uhkaava kouluskandaali
Suurin osa maan yksityisistä oppikouluista oli säätiö- tai yhdistysmuotoisia. Vain kourallinen oli osakeyhtiöitä, ja yksi niistä oli Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio, jossa lähes absoluuttista valtaa käyttivät Väinö ja Lempi Musikka. Yhdessä he hallitsivat 90 prosenttia kouluyhtiön osakkeista. Juridisesti koulun taloudesta ja hallinnosta vastasi kouluosakeyhtiön viisihenkinen johtokunta, mutta johtokunta oli osake-enemmistöä hallitsevien Musikoiden nimittämä.80
Maaliskuussa 1938 pidetyssä koulun tarkastuksessa Kouluhallituksen tarkastaja L. Arvi P . Poijärvi kiinnitti kriittisen katseensa koulun taloudenpitoon. Koulun omistajalle ja johtajalle Väinö Musikalle maksettua 43 500 markan vuosipalkkiota (18 500 euroa) ja
ylityötunneista maksettuja korvauksia tarkastaja piti korkeina verrattuna muiden oppikoulujen johtajien palkkioihin. Lisäksi tarkastaja kiinnitti huomiota Musikoille myönnettyihin useisiin huomattaviin matkastipendeihin, joiden turvin he olivat matkailleet Euroopassa.81
Seuraavaksi Poijärvi kävi Lempi Musikan vastuulla olleen kirjanpidon kimppuun, josta niin ikään paljastui epäselvyyksiä. Kaikista koulun hankinnoista ei löytynyt tositteita, joten Poijärvi piti mahdollisena, että koulun rahoja oli saatettu tuhlata ”toisarvoisiin tarkoituksiin”.
Poikkeuksellisen yksityiskohtaisen tarkastuksen alkusyy löytyy toisesta helsinkiläisestä oppikoulusta, Eiran yhteiskoulusta, joka oli niin ikään osakeyhtiömuotoinen. Eiran yhteiskoulun omistaja oli johtanut kouluaan taloushallinnon laiminlyöden, ja taloussotkujen vuoksi Kouluhallitus pani koulun ovet säppiin kesken lukuvuoden tammikuussa 1938. Tapaus sai runsaasti huomiota lehdistössä, ja Helsingin Sanomat kirjoitti siitä otsikolla ”Kouluskandaali Helsingissä”. Julkisuudessa eräät kommentaattorit yleistivät nämä ongelmat kaikkiin yksityiskouluihin: heidän mukaansa yksityiskoulut olivat liikeyrityksiä, joiden ainoana tarkoituksena oli pakata luokat täpötäyteen oppilaita lukukausimaksujen maksimoimiseksi.
Tämä epäluulo eli sitkeästi, vaikka koulujen toimiluvissa määriteltiin yksiselitteisesti, että koulua ei saanut ylläpitää taloudellisen voiton tavoittelemiseksi.82
Eiran yhteiskoulun lakkauttamiseen johtaneen tarkastuksen oli tehnyt samainen L. Arvi P . Poijärvi, eikä hänen lausuntoaan siksi voinut ottaa kevyesti. Eiran yhteiskoulu oli kaatunut ennen kaikkea kolmeen asiaan: laiminlyötyyn kirjanpitoon, hoitamatta jätettyyn velkataakkaan ja akateemisen kunnianhimon puutteeseen. Akateemisessa mielessä Musikan koululla ei ollut pelättävää. Eiran yhteiskoulussa kaikki oppilaat oli joka vuosi siirretty ehdoitta seuraavalle luokalle, mutta ”Musikassa” viidennes koulun oppilaista jätettiin luokalle vuosittain. Myös koulun velkaa oli säännöllisesti lyhennetty.
Kirjanpidon suhteen tilanne oli vaikeampi, sillä puuttuvia tositteita tai Kouluhallituksen kaipaamaa hankintaluetteloa ei koululla ollut esittää. Erityisen nolon tilanteesta teki se, että Väinö

Musikan koulun jääkiekkojoukkue voitti vuosina 1937–1939 Helsingin oppikoulujen jääkiekkosarjan mestaruuden ja sai kiertopalkintomaljan omakseen. (Otso Pietinen / Museovirasto)
Musikka oli vuosikymmeniä opettanut niin koulussa kuin yksityistunneillaan kirjanpidon perusteita. Koulun johtokunnan ei auttanut kuin ilmoittaa koulun tehostavan taloushallintoaan ja noudattavan jatkossa kaikkia Kouluhallituksen kirjanpitoon liittyviä vaatimuksia. Samassa yhteydessä koulun tileistä vastannut Lempi Musikka jätti paikkansa johtokunnassa. Varmemmaksi vakuudeksi johtokunta vielä ilmoitti, että vastedes tileistä mahdollisesti löytyvät epäselvyydet siirtyisivät asianajotoimisto Rindell & Lahtisen hoidettaviksi. Nämä toimet riittivät lopettamaan tutkinnan, ja uuden kouluskandaalin uhka peruuntui.83

Ylioppilaskirjoitukset
Kannaksen rintamakoulussa maaliskuussa 1944. (J. Taube / SA-kuva)

LUKU 3 Teitä kutsuu isänmaa

Venäläishävittäjät pommittivat Helsinkiä talvisodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939. Yksi pommituksen kohteista oli Musikan koulun vieressä sijainnut Helsingin linja-autoasema. (SA-kuva)
Teitä
kutsuu isänmaa, jonka tarjoamilla
mahdollisuuksilla olette voineet ja edelleen voitte opintietä kulkea, teitä kutsuu Suomen suomalainen kansa, joka nuorisoltaan paljon toivoo ja odottaa.”
– Koulun vuosikertomus 1935–1936
Pommeja Kampissa
Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1939 käynnistyi jälleen uusi kouluvuosi Kampinkadulla, järjestyksessään koulun historian viidestoista. Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukion ykkösluokan aloitti tuolloin 35 uutta oppilasta, ja ensimmäistä kertaa työpaikalleen saapui myös koulun uusi englanninopettaja Leo Tiitinen. Pian koulupäivän rutiinit katkaisi pysäyttävä uutinen: Saksa oli varhain aamulla hyökännyt Puolaan. Euroopassa oli alkanut sota.
Suursodan uhka oli kasvanut tasaisesti 1930-luvun kuluessa. Oppikoulujen opetusohjelmaankin oli vuosikymmenen puolivälissä suunniteltu lisättäväksi maanpuolustusopetusta, mutta suunnitelma oli kaatunut poliittisen vasemmiston vastustukseen. Ilman maanpuolustusopetustakin Suomen oppikouluissa, kuten myös maan yliopistoissa, vallitsi vahva isänmaallinen henki, ja valtaosa koulujen oppilaista oli sisäistänyt isänmaallisen arvomaailman. Erään arvion mukaan isänmaallisuus oli oppikouluissa itsestäänselvyys, jota opettajien ei erikseen tarvinnut propagoida.84
Kuvaavaa on, että oppikoulujen toverikuntien kansallinen kattojärjestö, Suomen Oppikoulujen Toverikuntien Liitto, perustettiin marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta 1939. Liiton sääntöjen mukaan sen tuli ennen kaikkea edistää kansallista yhteenkuuluvuutta ja maanpuolustustahtoa. Vastaavalla tavalla toimi myös oppikoulujen heimo- ja Karjala-seurojen kattojärjestö Oppikoulujen Karjala-Seura. Suojeluskuntien poikaosastot puolestaan tarjosivat maanpuolustusopetusta nuorisolle.85
Neuvostoliitto liittyi sotaan syyskuun puolivälissä hyökkää-
mällä Puolan itäosiin, minkä jälkeen se alkoi kiristää Baltian maita ja Suomea alueluovutuksiin. Lokakuun alussa Suomen armeija pantiin liikekannalle, ja sodan pelossa Kouluhallitus päätti sulkea suurimmat kaupunkioppikoulut. Koulutyö Kampinkadulla päättyi 11. lokakuuta 1939. Pahimmat pelot eivät kuitenkaan toteutuneet eivätkä taistelut alkaneet, joten kuukauden kuluttua Kouluhallitus salli kaupunkikoulujen jälleen avata ovensa. Musikan koulussa opetus alkoi marraskuun 21. päivänä.86
Pelätty sota kuitenkin syttyi jo runsaan viikon kuluttua, kun Neuvostoliitto hyökkäsi yllättäen Suomeen torstaina 30. marraskuuta. Ilmahälytys katkaisi opetuksen Helsingin kouluissa kello 9.15. Tästä ensimmäisestä hälytyksestä koulussa selvittiin säikähdyksellä, sillä pommien kohteena oli tuolloin Malmin lentoasema, ja vaara ohi -merkin jälkeen koululaiset lähetettiin koulusta koteihinsa.87
Iltapäivällä ilmavalvontasireenit soivat jälleen, ja kello kolmen jälkeen pommit putosivat aivan kaupungin ytimeen, Hietalahden ja Kampin linja-autoaseman väliselle alueelle. Kampin kentästä oli kehittynyt yksi kaupungin liikenteen solmukohdista vuoden 1935 jälkeen, jolloin hevostallien tilalle oli rakennettu pääkaupungin uusi linja-autoasema, ja hyvistä liikenneyhteyksistä oli ollut koululle ja sitä käyville koululaisille tähän mennessä vain hyötyä. Nyt sijainti muuttui vaaralliseksi. Koulusta katsottuna naapurikorttelissa Fredrikinkadulla sijainnut Luther-kirkko sai osuman, samoin Kampin kentän toisella puolella sijainnut Maanviljelijäin Maitokeskuksen talo. Koulukiinteistö säästyi pahemmilta vaurioilta, mutta pommit osuivat silti niin lähelle, että talon ikkunat menivät rikki.88
Tässä pommituksessa sai surmansa 91 helsinkiläistä. Jotta uusilta uhreilta vältyttäisiin, kaupunkia alettiin jälleen evakuoida. Muiden mukana myös Kampinkadun koululaiset joutuivat jälleen evakkoon, kuten myös koulutalossa asuva Musikan perhe. Tällä kertaa kouluevakosta tuli pitempi: koulutyö oli keskeytyksissä koko talvisodan ajan.89
Talvisota päättyi viimein maaliskuussa 1940. Suomi oli säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta menetykset olivat kovat. Kuolonuhreja sota vaati 27 000, ja myös Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio
Helsinkiläisiä hakeutumassa väestösuojaan sen jälkeen, kun ensimmäinen ilmahälytys oli annettu 30.11.1939 aamulla kello 9.15. (SA-kuva)

”Nuorinkin oppilas on ollut tietoinen siitä, että viime talven taisteluissa oli kysymyksessä kansamme koko olemassaolo, isänmaamme itsenäisyys ja vapaus. Jokainen meistä on saanut kokea sodan vaaroja, kuka enemmän, kuka vähemmän, mutta yksityinen, kuhunkin eri kansalaiseen kohdistuva vaaran tunnelma on sittenkin vähämerkityksellinen koko maatamme koskeneen yleisen vaaran rinnalla.”
– Koulun vuosikertomus 1939–1940
maksoi sodasta kalliisti. Koulun maantiedon ja luonnonhistorian opettaja luutnantti Erkki Vaheri sai surmansa Taipaleen taisteluissa maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1940. Myös koulun nuori englanninopettaja Leo Tiitinen, joka ehti opettaa Kampinkadulla vain muutaman viikon ennen kuin joutui sotapalvelukseen, kaatui 6.3.1940. Talvisodan syttymisen vuosipäivänä 30.11.1940 paljastettuun koulun sankarivainajien tauluun jouduttiin näiden kahden opettajan lisäksi kirjoittamaan yhdeksän entisen oppilaan nimi. Heistä nuorimmat olivat 19-vuotiaat Heikki Sarjoranta ja Oskari Piekkola. Sarjoranta oli valmistunut ylioppilaaksi edellisenä keväänä, ja Piekkola oli vasta aloittanut lukion. Piekkola kuoli seitsemän päivää ennen talvisodan päättymistä.90
Rauhanteon jälkeen ei oppikoulujen toimintaa enää keväällä ehditty käynnistää. Ylioppilaskirjoituksia ei myöskään keväällä järjestetty, vaan kokelaat hyväksyttiin ylioppilaiksi poikkeuksellisesti ilman koetta, opettajakunnan lausuntojen perusteella. Näissä poikkeusoloissa Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukiosta valmistui toukokuun lopussa 20 uutta ylioppilasta. Koulun parhaalle oppilaalle luovutettavan 500 markan stipendin sai Eino Kulonen, jonka arvosana kaikissa lukuaineissa oli puhdas kymppi.91
Sodan keskellä ylioppilaaksi
Talvisodan takia väliin jäänyt kevätlukukausi pidettiin pikavauhtia seuraavana syksynä 42 koulupäivän mittaisena, minkä jälkeen kaikki oppilaat siirrettiin seuraavalle luokalle. Lukuvuosi 1940–1941 saatiin vietyä läpi lähes normaalisti, mutta jo seuraavana kesänä alkoi uusi sota. Jatkosota Neuvostoliittoa vastaan syttyi kesäkuussa 1941, ja seuraavat lukuvuodet koulua käytiin monin tavoin poikkeuksellisissa oloissa.92
Asevelvollisuus koski kaikkia yli 17-vuotiaita miehiä, joten moni lukiolainen joutui viettämään osan sotavuosista rintamalla. Sota-aikana lukion kolmannella luokalla ei juuri miesoppilaita ollut ja alemmillakin luokilla oli vahva naisenemmistö. Opiskelu rintamalla oli käytännössä mahdotonta kesän 1941 hyökkäysvaiheen aikana, mutta sodan rauhoituttua asemasodaksi seuraavan vuoden
alussa mahdollisuudet opiskeluun paranivat hieman. Tuolloin koulua käytiin pääasiassa kirjeopiskelulla niin, että korsuissa suoritettiin koulun opettajien antamia tehtäviä. Apua oli mahdollista saada myös rintamalla olevilta oppikoulun opettajilta, jotka toimivat opintovalvojina tai -neuvojina. Tentit oli mahdollista käydä suorittamassa omassa koulussa erikseen anottavilla opintolomilla.93
Helsinkiin jääneille koululaisille sodan uhka näkyi epäsuoremmin, sillä sotaa käytiin pitkään kaukana idässä, vanhojen rajojen takana Karjalassa. Kaupungin lapsille sota näkyi lähinnä ruoan säännöstelynä ja kaduilla liikkuvina asepukuisina sotilaina, jotka kiinnostivat erityisesti nuorimpia koululaisia. Aina välillä Helsingissäkin oli ilmahälytyksiä, jotka katkaisivat koulutyön.94
Sodalla oli myös omat vaikutuksensa koulun opetukseen. Jo kertaalleen hylätty ehdotus maanpuolustusopetuksesta toteutui lukuvuonna 1941–1942. Maan kaikissa oppikouluissa tuolloin aloitettu maanpuolustusopetus painottui alaluokilla hyvän käytöksen ja kurin opetukseen sekä liikuntaan ja retkeilyyn, ylemmillä luokilla harjoiteltiin myös asetaitoja. Väinö Musikan sanat koulun vuosikirjassa 1941–1942 kuvaavat ajan tunnelmia: ”Urheilu- ja retkeilytuntien lisäys tuli parhaaseen aikaan. Oppilaat ovat luokittain retkeilleet runsaasti ulkona ja siten karaisseet itseään kestämään kuluneen talven vaikeuksia.” Uutena aineena opetettiin myös väestönsuojelua liikunnanopettaja Armas Saarisen johdolla.95
Ylioppilaskokelaille sotavuodet merkitsivät kaaosta, sillä kirjoitusten käytännöt vaihtuivat joka vuonna. Vuonna 1941 kirjoitukset järjestettiin, mutta ainemäärältään rajoitettuina, jolloin kokelas sai valita, jättääkö pois matematiikan vai reaalin. Seuraavana vuonna kirjoituksia ei pidetty lainkaan, vaan todistus annettiin opettajien arvion mukaan. Vuonna 1943 kirjoitukset järjestettiin jälleen ainemäärältään rajoitettuina.96
Järjestelmä oli monimutkainen, ja harva pysyi perässä muutoksissa, etenkään jos oli palveluksessa rintamalla. Esimerkiksi vuoden 1940 kirjoituksissa hylätyt pääsivät seuraavana vuonna ylioppilaaksi ilman koetta, jos olivat välissä olleet asepalveluksessa. Myös vuonna 1943 armeijassa olleet saivat ylioppilastodistuksen ilman kokeita. Parhaassa tapauksessa kahden viimeisen lu-
kiovuoden opinnot ja ylioppilastodistuksen sai kuitattua yhden viikon opiskelulla: jos oli ehtinyt käydä oppikoulun 7. luokkaa syksyllä 1941 vain viikon ajan, tuli siirretyksi keväällä 1942 lukion viimeiselle luokalle ja keväällä 1943 julistettiin ylioppilaaksi ilman koetta.97
Rintamaopiskelun käytännöt alkoivat vihdoin selkiytyä kesällä 1943, jolloin annettiin asetus asepalvelukseen astuneiden oppikouluopintojen järjestämisestä. Keskikoulukurssin saattoi suorittaa puhtaasti tenttimällä, mutta lukion suorittaakseen piti osallistua opetukseen rintamakoulussa.98
Ensimmäinen asetuksen mukainen rintamakoulu aloitti lokakuussa 1943 Kannaksen Terijoella, toinen Äänislinnassa (Petroskoissa) seuraavan vuoden puolella. Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukion vuosikirjoihin rintamakoulussa opiskelevat merkittiin tunnuksella ”Asetuksen 13.8.-43 mukaan opiskelevat”. Tällaisia opiskelijoita oli jokaisella luokalla neljännestä luokasta eteenpäin. Nuorin sodan aikana asepalvelukseen otettu ikäluokka oli vuonna 1926 syntyneet, mikä tarkoitti sitä, että viimeisenä sotavuonna lukion kolmannen luokan kaikki pojat olivat rintamakoulun kirjoilla.99
Pian sen jälkeen kun rintamaopiskelun muodolliset edellytykset paranivat, sotatilanne kääntyi pahempaan. Syksystä 1943 lähtien sota palasi Helsinkiin, kun neuvostopommittajat ilmaantuivat jälleen kaupungin ylle. Ilmahälytykset katkaisivat usein kaupungin arjen ja koulun opetuksen, mutta pitkään hälytykset pysyivät aiheettomina, sillä pilvinen sää esti pommitukset. Helmikuussa 1944 sää kuitenkin kirkastui.
Helmikuun suurpommitusten tavoitteena oli hävittää Helsinki ja siten pakottaa Suomi rauhaan, mutta kaupungin tehokkaan ilmatorjunnan ansiosta suurin osa hyökkäyksistä saatiin torjuttua. Silti osa koneista pääsi pudottamaan pomminsa, ja kolmen pommitusyön seurauksena 146 helsinkiläistä menetti henkensä, suurin osa heistä ensimmäisenä iltana pommien osuessa umpimähkään kaupunkiin. Lukuisat asuintalot saivat täysosuman, samoin Helsingin rautatieasema viidensadan metrin päässä Kampinkadusta. Koulu kuitenkin säästyi vaurioilta.
Pommitusten jälkeen kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät pois

Helmikuun 1944 suurpommitusten tuhoja Helsingin Kalevankadulla.
(Eino Nurmi / SA-kuva)
kaupungista, ja oppikoululaiset siirtyivät evakkoon kaupungin ulkopuolelle muihin oppikouluihin. Kaupunkiin jääneet koululaiset joutuivat tyytymään Kouluhallituksen sanomalehti- ja kirjeopetukseen. Suurin osa Musikan koulun opettajista puolestaan siirtyi Keravan Yhteiskouluun perustettujen evakkoluokkien opettajiksi.100
Vaikea paluu rauhaan
Jatkosota päättyi 19. syyskuuta 1944, ja koulutyö Kampinkadulla pääsi alkamaan marraskuun alussa. Ennen opetuksen käynnisty-
mistä koulutaloa oli yritetty parhaan mukaan ehostaa ja sen luokkahuoneet oli maalattu, mutta silti tiloissa leijui vaikeiden vuosien muisto. Sodan uhrauksista muistuttavaan Pro Patria -tauluun kaiverrettiin jatkosodassa kaatuneiden 14 ”musikkalaisen” nimet.101 Suomi oli selvinnyt sodasta itsenäisenä valtiona, mutta elämän edellytykset olivat muuttuneet. Välirauhan ehtojen mukaan Neuvostoliiton vastaiset eli ”fasistiset” järjestöt oli lakkautettava. Näiden rauhanehtojen toteutumista valvoi hotelli Tornissa ja muissa keskustan hotelleissa majaansa pitänyt Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio, minkä lisäksi eduskuntaan palanneet kommunistit ajoivat ”taantumuksellisuuden” kitkemistä. Kaiken kaikkiaan isänmaallisuus oli sodan hävinneessä maassa virallisesti pannassa. Ilmapiirin muutos sai monenkirjavia muotoja. Kampinkadun ravintola Ilvestä aiemmin pyörittäneen Akateemisen Karjala-Seuran sijaan sitä alkoi pitää Hämäläis-Osakunnan itse omistama yhtiö. Osakunta myös vuokrasi juhlasalin sivutiloineen ”rohkeana” pidetylle Punainen Mylly -kabareelle, joka järjesti salissa myös yleisiä tansseja. ”Hämiksestä” muodostuikin yksi kaupungin huvielämän keskuksista. Nykyään sali tunnetaan rockklubi Tavastiana.102
Vaarallisempia muotoja yhteiskunnan täyskäännös sai, kun oppikoulujen oppisisältöihin pyrittiin puuttumaan. Varsinkin historian oppikirjoja oli määrä muokata uuden ulkopoliittisen linjan mukaisiksi, ja Kouluhallituksen vuonna 1945 nimetty uusi pääjohtaja Yrjö Ruutu (SKDL) suhtautui esityksiin suopeasti. Paperipula kuitenkin esti uusien kirjojen painamisen, joten oppilaat joutuivat peittämään paperiliuskoilla ulkopoliittisesti arveluttavat kohdat.103 Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa kommunistit menettivät kannatustaan, ja vähitellen yhteiskunnan muutospaineet hellittivät. Lopulta niin oppikoulu kuin siellä käytetyt oppikirjatkin säilyivät suureksi osaksi ennallaan.104 Kampinkadulla opetuksesta vastasivat pitkälti samat opettajat kuin ennen sotaa. Mukana olivat niin saksan opettaja Lempi Tukiainen, äidinkielenopettaja Salli Rinne kuin voimistelunopettaja Saima Leikkonen, jotka kaikki olivat olleet koulun palveluksessa vuodesta 1924 alkaen. Opettajiston kokenutta kaartia edustivat myös voimistelunopettaja Armas Saarinen ja uskonnonopettaja Ensio Kuula.105


Musikan retkeilijät Puotinkylän retkeilymajalla vuonna 1947. Retkeilykerhon kuraattorina toiminut rehtori Väinö Musikka edessä toinen oikealta.
Eräänlaisena muutoksen merkkinä saksan kieli alkoi menettää asemaansa oppikoulujen suosituimpana pitkänä kielenä englannille. Useimmiten englanti ei korvannut saksaa suoraan, vaan monessa koulussa englantia alettiin tarjota saksan rinnalla. 1940-luvun lopulla saksaa luettiin edelleen lähes kahdessa oppikoulussa kolmesta, mutta puolet tarjosi tuolloin jo englantiakin. Musikan koulussa pitkä englanti tuli koulun kielivalikoimaan syyslukukaudella 1949. Tämän jälkeen pitkää saksaa lukivat enää ne oppilaat, jotka olivat ehtineet aloittaa opintonsa ennen uudistusta, ja uudet oppilaat aloittivat englannin opiskelun. Saksaa luettiin enää lukiossa lyhyenä kielenä.106
Sotavuosien katkaisema kerho- ja harrastustoiminta nousi uuteen kukoistukseen jälleenrakennusvuosina. Koulu oli edelleen nuorten vapaa-ajan keskipiste, mutta sodanjälkeisessä todellisuudessa isänmaallisille kerhoille ei enää ollut sijaa. Musikan koulun Heimokerho oli ollut koululaisten keskuudessa varsin suosittu, ja siihen oli kuulunut vuosittain noin 50 jäsentä eli lähes viidesosa koulun oppilaista. 1930-luvun mittaan kerholaiset olivat järjestäneet heimo- ja Kalevala- juhlia sekä myyneet suomalaisuusmerkkejä. Kerhon toiminta oli hiipunut jo talvisodan syttyessä ja koululaisten lähtiessä evakkoon, eikä sitä sodan jälkeen enää käynnistetty uudelleen.108
”Englanninopettajamme ei saanut hälinää hiljenemään, jolloin hän paukutti karttakepillä kirjoituspöytäänsä.”
– Varpu Kuusela, oppilas 1952–1961107
Heimokerhon sijaan Kampinkadulla syntyi lukuisia uusia kerhoja, joista osa osoittautui pitkäikäisiksi, osa lyhytkestoisemmiksi. Heti sodan jälkeen perustettu yhteiskunnallinen kerho kokoontui vain yhden lukuvuoden ajan, kuten taide- ja valokuvauskerhotkin. Ranskan kielen kerho ja pingiskerho toimivat muutaman lukuvuoden, mutta postimerkkikerho ”Musikan filatelistit” ja kemiankerho ”Musikan kemistit” jatkoivat seuraavan vuosikymmenen puolelle.
Muita pitkäikäisiä sodanjälkeisiä kerhoja olivat kirjallisuuskerho ja uskonnollinen kerho ”Rengas”.109
Musikan intohimo, opintoretkeily, oli rauhan oloissa mahdollista ulottaa ulkomaille asti. Opetusministeriön retkeilylautakunnan puheenjohtajan ominaisuudessa Musikka vieraili elokuussa 1947 Tukholmassa keskustelemassa ruotsalaisten kollegoidensa
kanssa maiden välisen koululaisvaihdon laajentamisesta. Monet ennakkoluulottomat oppikoululaiset olivat edelliskesänä omaaloitteisesti hakeutuneet kesätöihin Ruotsiin, ja Nuorten Talkoot -järjestön kautta 50 suomalaista ylioppilasta ja vanhempaa oppikoululaista oli välitetty töihin Ruotsin maaseudulle. Musikan tavoitteena oli laajentaa toimintaa niin, että useampi suomalaislukiolainen saisi viettää kesälomaansa länsinaapurissa kieltä ja työntekoa opetellen. Musikan toive toteutui, ja seuraavana kesänä 46 Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukion oppilasta matkasi töihin Tukholman lähellä sijaitsevalle kasvitarhalle.110 Helsingin olympiakesänä 1952 retkeilykerhon 30 lukiolaista teki Musikan johdolla pitkän kiertueen Pohjoismaissa: reitti kulki Tukholman, Oslon, Göteborgin ja Kööpenhaminan kautta takaisin Helsinkiin. Matka toteutettiin osin koulun johtokunnan myöntämän avustuksen turvin.111
Musikka lähtee
Retkeilykerhon Pohjoismaihin tekemä matka oli samalla Väinö Musikan jäähyväiskiertue, vaikka sitä ei silloin osattu aavistaakaan. Syyslukukauden 1953 lopulla Musikka yllättäen kertoi jäävänsä rehtorin tehtävästä eläkkeelle jo joulukuun alussa. Koulua lähes 30 vuotta johtanut 66-vuotias Musikka olisi halutessaan voinut jäädä eläkkeelle jo kaksi vuotta aiemmin, mutta mikään ei ollut viitannut siihen, että hänellä olisi ollut tähän haluja.112 Musikan mielen muuttivat valtioneuvostosta kantautuneet huolestuttavat uutiset: yksityisoppikoulujen opettajien eläkkeisiin suunniteltiin muutoksia, jotka olisivat rajanneet eläkeoikeuden yksinomaan sellaisille opettajille, joilla oli valtion oppikoulujen pätevyys. Musikan aineyhdistelmää, kansantaloutta ja maantietoa, ei tunnettu valtion kouluissa, joten uudistuksen jälkeen hän olisi saattanut menettää oikeutensa eläkkeeseen.
Lisäksi Musikka oli syksyn 1953 mittaan sairastellut niin, että oli välillä ollut estynyt hoitamasta rehtorin tehtäviä. Sairausloman ajan Musikkaa oli sijaistanut koulun uusi vararehtori, koulussa edellisvuonna aloittanut nuori historian opettaja Jouko Teperi. Vii-

Rehtori Väinö Musikka juhlisti 50-vuotissyntymäpäiväänsä vuonna 1937 vierellään vaimo Lempi Musikka. Kuvassa takana pariskunnan tyttäret Sirkka ja Aimi Musikka. (Pietinen / Museovirasto)

purissa syntynyt Teperi jakoi monessa suhteessa Musikan arvomaailman. Molemmat olivat olleet aktiivisia suojeluskuntalaisia, ja 17-vuotias Teperi oli talvisodan alla osallistunut vapaaehtoisena Karjalan linnoittamiseen. Jatkosodan sytyttyä Teperi astui asepalvelukseen ja vietti koko jatkosodan rintamalla.
Niinpä ei ollut yllätys, että siirryttyään pikavauhtia eläkkeelle Musikka valitsi seuraajakseen Teperin. Valinnassa painoivat myös akateemiset meriitit, sillä nuoresta iästään huolimatta – hän oli vasta 31-vuotias – Teperi oli ehtinyt jo aloittaa väitöskirjan laatimisen. ”Ryhdikkääksi ja innostavaksi” kuvatusta Teperistä tuli joulukuussa 1953 koulun vt. rehtori, ja virallisesti hän aloitti rehtorin tehtävässä seuraavan vuoden alussa. Lempi Musikka jatkoi koulun kanslistina vuoteen 1956, minkä jälkeen hänen paikkansa peri Jouko Teperin vaimo Aune Teperi.113
Ensimmäinen ongelma, jota Teperin piti rehtorina ryhtyä ratkomaan, oli koulutalokysymys. Uusi kymmenvuotinen vuokrasopimus Hämäläisten talon kanssa oli solmittu vasta kolme vuotta aiemmin, mutta Kampinkadulla koulu oli saavuttanut kasvunsa rajat. Tilanahtaus oli pahin alaluokilla, joilla oli enimmillään peräti 45 oppilasta. Näin suuret luokkakoot edellyttivät Kouluhallituksen poikkeuslupaa, ja vaikka koulu oli luvan saanut, eivät poikkeusjärjestelyt voineet jatkua vuodesta toiseen.114
Myös itse koulutilat olivat jo ohittaneet parhaat päivänsä. Jumppasali toimi kouluajan ulkopuolella Punainen Mylly -revyyn harjoitussalina, ja salissa leijaili hien ja pihan roskapönttöjen tympeä hajuyhdistelmä. Myös suihkutilojen seinät huusivat korjausta. Koulussa vuonna 1952 aloittaneen Varpu Kuuselan muistojen mukaan yksikään oppilas ei halunnut käydä liikuntatunnin jälkeen suihkussa.115
Samalla kun koulua olisi pitänyt remontoida, talon omistaja Hämäläis-Osakunta havitteli tiloja itselleen. Osakunta oli selvinnyt talousvaikeuksistaan ja halusi itselleen ja jäsenilleen vihdoin kunnon tilat; koulun käyttämiin huoneisiin osakunta suunnitteli osakuntalaisten asuntolaa, Domus Tawasticaa. Suunnitelman toteutuminen kuitenkin edellytti Musikan koulun lähtöä.116

(Valokuvaamo

LUKU 4 Koulu ja kaupunginosa

Herttoniemen
Oppikouluyhdistyksen vappurieha 1950-luvun puolivälin paikkeilla. Tilaisuuteen osallistui myös Herttoniemeen asettunut kirjallisuuden nobelisti F. E. Sillanpää, tuttavallisemmin ”Taata”. Lavalla lasten kanssa yhdistyksen sihteeri Osmo Vesikansa. (Jyrki Vesikansan kotiarkisto)
Keskiajan kaupungin oleellisin sosiaalinen keskus oli kirkko. Barokkiajan kaupungissa se oli hallitsijan palatsi ja industrialismin aikakaudella se oli tehdas. Kehittymässä olevan uuden aikakauden kaupunkisuunnittelun keskipiste sen sijaan on asuintalo ja koulu.”
– Heikki von Hertzen: Koti vaiko kasarmi lapsillemme (1946)
Lähiö metsän keskellä
Harvalla suomalaisella oli 1950-luvun alussa auto allaan, joten jos satunnainen kulkija halusi päästä Herttoniemeen, hänen oli hypättävä Rautatientorilta siniseen, rämisevään linja-autoon numero 32. Huonolla tuurilla bussia saattoi joutua odottamaan tovin jos toisenkin, sillä vuoroväli oli lähes tunnin luokkaa. Itse matka taittui kuitenkin väljässä liikenteessä joutuisasti. Hakaniemen ja Sörnäisten kautta bussi huristeli yli vanhan, jo lahoamispisteessä olevan puusillan yli Kulosaareen ja sieltä edelleen Herttoniemeen.117
Kulosaaren ja Herttoniemen väliseltä Naurissalmen sillalta satunnaisen kulkijamme eteen levittäytyi metsäinen maisema. 1950luvun alussa Herttoniemi oli vielä valtaosin rakentamatonta seutua – kaupungin takamaata, joka tunnettiin lähinnä kartanostaan, siirtolapuutarhoistaan sekä sienestys- ja marjastusmaastoistaan. Alueesta oli tullut osa pääkaupunkia vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa, joka oli kertaheitolla viisinkertaistanut Helsingin pintaalan. Samalla liitos toimi lähtölaukauksena Herttoniemen kaavoittamiselle ja rakentamiselle.118
Kaavoittamisen yhteydessä Herttoniemen tiestö nimettiin suomalaisten metsäneläinten mukaan. Ensimmäisenä hahmottui Oravatien ja Karhutien rajaama omakotitaloalue, joka oli 1950luvun alussa jo pääosin valmiina. Jos bussilla 32 jatkoi päätepysäkille asti – soiselle metsäaukiolle, joka oli saanut nimekseen Eränkävijäntori – saattoi puiden seasta erottaa myös yksittäisiä rakenteilla olevia rivi- ja kerrostaloja.120
1950-luvun alussa Herttoniemessä oli parisen tuhatta asukasta. Mikäli satunnainen kulkijamme asettui paikkakunnalle, pääsi hän todistamaan, kuinka ”Helsingin ensimmäinen lähiö” kasvoi miltei silmissä. Valmistunutta rakennustyömaata seurasi toinen.
Sepelipäällysteisten teiden varsille nousi rivitaloja, kaksikerroksisia pienkerrostaloja, nelikerroksisia lamelleja ja lopulta Hiihtäjäntien päähän alueen maamerkiksi kahdeksankerroksiset tornitalot. Talo talolta ympäristö muuttui urbaaniksi, metsät harvenivat ja mustikkamäet katosivat. Vuonna 1954 Herttoniemen asukasmäärä oli kasvanut 8 000:een ja vuonna 1957 12 000:een.121
”Muuttomme aikaan
Herttoniemi oli vielä suurelta osin tiheää kuusikkoa, jota halkoivat Helsingin kaupungin kaukonäköisesti teettämät liikenneväylien keskeneräiset uomat, tiet, jotka eivät alkaneet mistään eivätkä päättyneet minnekään.”
Herttoniemi nousi 1950-luvulla pääosin valtion aravalainojen turvin, ja alueelle rakennettiin sekä omistus- että vuokra-asuntoja. Vaikka vuokra-aravat myöhemmin yhdistettiin halpaan rakentamiseen, arava oli tässä vaiheessa yhä korkean asumistason symboli. Arava-asuntoihin tuli keskuslämmitys, juokseva vesi, sisävessa ja sähköliesi – kaikki mukavuuksia, jotka eivät vielä olleet suomalaisille itsestäänselvyyksiä. Samalla rakentamisen laatu nosti omistusaravien hinnan niin korkeaksi, että ne olivat käytännössä vain hyvin toimeentulevan keskiluokan ulottuvilla. Kun vuokra-araviinkaan ei vielä 1950-luvulla ollut tulorajoja, Herttoniemestä muodostui leimallisesti keskiluokkainen asumalähiö.122
– Ontrei Paavilainen, Oppikouluyhdistyksen rahastonhoitaja119
Keskiluokkaisen väestön ja rakennustyömaiden ohella uuteen asuinalueeseen painoivat leimansa lapset, joita saapui lähes jokaisen muuttoauton mukana. Vuosina 1945–1950 Suomeen syntyivät niin kutsutut suuret ikäluokat, yhteensä 600 000 lasta, ja 1950-luvusta tuli varsinainen lasten vuosikymmen. Koska pienissä asunnoissa oli vain rajallisesti leikkitilaa, valtasivat lapset pihat ja talojen väliset metsiköt.123
Väestöliiton puheenjohtaja Heikki von Hertzen oli viitoittanut uuden rakentamisen suuntaa pamfletissaan Koti vaiko kasarmi lapsillemme (1946), jossa hän suomi kovin sanoin kaupunkikeskustojen ”kivierämaita”. Ihanteellisina kasvuympäristöinä lapsille von

Herttoniemi rakentui 1950-luvulla talo talolta. Susitien ja Susikujan risteyksen valmiita ja rakenteilla olevia taloja vuonna 1954. (P.-O. Jansson / Helsingin kaupunginmuseo)
Hertzen piti väljästi kaavoitettuja puutarhakaupunkeja, joissa rakennettu ympäristö ja luonto vuorottelivat harmoniassa. Tällaista uutta lähiöajattelua edustivat niin Herttoniemi kuin samaan aikaan noussut Tapiolakin.124

Koululaisia paperinkeräyspinojen kanssa Eränkävijäntorilla vuonna 1957. Keräyspaperilla lapset saattoivat ansaita tasku- ja karkkirahaa tai jopa rannekellon. (Niilo Kienanen / Helsingin kaupunginmuseo)
Lähiluonto, ulkoilumaastot ja leikkipaikat eivät kuitenkaan vielä yksin riittäneet tyydyttämään lapsiväestön tarpeita. Kuten Heikki von Hertzen hyvin tiesi, uusiin asumalähiöihin tarvittiin myös kouluja.
Herttoniemen suomenkielinen kansakoulu toimi 1950-luvun taitteessa purkutuomion saaneessa puutalossa Hiihtäjäntien alkupäässä. Lapsimäärän kasvaessa luokkia jouduttiin sijoittamaan muuallekin, kuten kylmään ja vetoiseen hiihtomajaan. Tilanne koheni, kun kaupungin rakennuttama uusi ja ajanmukainen kansakoulu valmistui Eränkävijäntorin kupeeseen Ahmatielle vuonna 1952. Kolmessa vuodessa koulun oppilasmäärä kaksinkertaistui 450:sta 900 lapseen, ja opetuksessa oli siirryttävä vuorolukuun, jossa osa oppilaista kävi koulua aamupäivisin ja toinen osa iltapäivisin.125
Samalla kun kouluikäisten lasten lukumäärä kasvoi voimakkaasti, lisääntyi myös suomalaisperheiden koulutushalukkuus. Vielä maailmansotien välisellä ajalla oppikoulu oli ollut pohjavireeltään herraskainen koulu, mutta sodan jälkeen työläiskoditkin pyrkivät kouluttamaan lapsensa mahdollisimman pitkälle. Modernisoituvassa ja kaupungistuvassa ympäristössä nimenomaan koulutus näytti tarjoavan tien sosiaaliseen nousuun. Erityisen paljon oppikouluun pyrkijöitä oli Herttoniemen kaltaisilla keskiluokkaisilla asuma-alueilla.126
Oppikoulupaikoista oli ollut pulaa aiemminkin, mutta 1940- ja 1950-luvuilla tilanne kärjistyi entisestään. Sotaa seuranneina niukkoina aikoina valtion kassasta ei tahtonut löytyä varoja oppikoulujen perustamiseen. Kuntien taas oli jo oppivelvollisuudenkin takia keskityttävä siihen, että jokaisella lapsella oli paikka kansakoulussa. Yhä kasvava osa oppikouluun pyrkijöistä jäi vaille koulupaikkaa.127
Huolestuttavin tilanne oli vauhdilla nousevalla itäisellä liitosalueella. Alueen ainoa oppikoulu oli yksityinen Kulosaaren yhteiskoulu, jonka kapasiteetti ei tulisi riittämään enää siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat saavuttaisivat oppikouluiän.128 Eräänlainen henkinen takaraja Itä-Helsingin koulukysymyksen ratkaisulle asettui vuoteen 1956, jolloin vuonna 1945 syntynyt ikäluokka astuisi oppikouluun.
Vanhemmat ottavat ohjat
Pankinjohtaja Ontrei Paavilaisen muuttoauto oli kaartanut Herttoniemen omakotitaloalueelle vuonna 1951. Mukana matkassa kulkivat vaimo Ulla sekä vuosina 1946 ja 1947 syntyneet pojat Juhani ja Matti, jotka myöhemmin saisivat seurakseen vielä yhden veljen ja yhden sisaren. Ontrei-isä oli saanut johdettavakseen Pohjoismaiden Yhdyspankin, lyhyemmin PYP:n, konttorin Susitiellä, joten tulevina vuosina perheen elämä tulisi keskittymään tiiviisti Herttoniemeen.129
Perheenisänä Paavilainen oli kuitenkin huolissaan alueen heikosta oppikoulutilanteesta. Jos mitään ei tehtäisi, kilpailu vähistä oppikoulupaikoista kävisi ennennäkemättömän kovaksi. Paavilainen itse oli koulutukseltaan ylioppilas, ja mitä luultavimmin hän toivoi lapsilleen vähintään samaa koulutustasoa.
Ontrei Paavilaisen huolen jakoivat muutkin herttoniemeläiset vanhemmat. Pankinjohtajana Paavilainen oli jo asemansa vuoksi arvostettu henkilö alueella, joten luontevaa oli, että moni kääntyi juuri hänen puoleensa. Alkuvuodesta 1953 Paavilainen kutsui koolle kourallisen vanhempia keskustelemaan koulukysymyksestä. Yhteistuumin osallistujat päättivät ryhtyä selvittämään mahdollisuuksia oppikoulun saamiseksi alueelle. Selvitystyö annettiin toimikunnalle, johon Paavilaisen lisäksi kuuluivat voimistelunopettaja Jouko Lehtonen, ekonomi Ossian Nieminen, toimitusjohtaja Aulis Saarinen, sosiaalipäällikkö Osmo Vesikansa sekä diplomiinsinööri Kurt Widbom.130
Toukokuuhun 1953 tultaessa toimikunnan tutkimukset olivat edenneet siihen pisteeseen, että koulukysymyksestä voitiin järjestää yleinen, kaikille alueen vanhemmille avoin keskustelutilaisuus. Herttoniemen kansakoululle selontekoa kuulemaan saapui toukokuun alussa peräti 70 vanhempaa. Heille toimikunnalla oli esittää neljä eri vaihtoehtoa: 1) kunnallinen keskikoulu, 2) valtion oppikoulu, 3) yksityinen oppikoulu tai 4) liittyminen Kulosaaren yhteiskouluun.131
Toukokuun lopulla järjestetyssä toisessa yleisessä tilaisuudessa vanhemmat päättivät perustaa oppikouluasiaa ajamaan rekisteröidyn yhdistyksen, jonka nimeksi tuli Herttoniemen Oppikouluyhdis-
Länsi-Herttoniemen alue rajautui pohjoisessa Viikin peltoihin, idässä ja etelässä Itäväylään (ent. Herttoniementie) ja lännessä Kivinokkaan ja Vanhankaupunginlahteen. Tästä alueesta muodostui myöhemmin Herttoniemen yhteiskoulun koulupiiri.

tys ry. Kaikki asioita valmistelleen toimikunnan jäsenet valittiin yhdistyksen ensimmäiseen johtokuntaan. Sen puheenjohtajaksi nousi kalatukkuliikkeen omistaja Aulis Saarinen, joka oli muuttanut Herttoniemen omakotitaloalueelle jo 1940-luvulla ja toimi alueen omakotiyhdistyksen puheenjohtajana. Pankinjohtajana Ontrei Paavilainen oli itseoikeutettu rahastonhoitaja, ja Osmo Vesikansa otti hoitaakseen yhdistyksen sihteerin tehtävät. Vaikka johtokunnan kokoonpano eli jossain määrin tulevina vuosina, oli iso osa kouluhankkeen ydinryhmästä koossa jo vuonna 1953.132 Oppikouluyhdistyksen kaavailema aikataulu oli kunnianhimoinen. Toiveissa oli, että koulu pystyisi tarjoamaan opetusta oppikoulun ensimmäisen luokan oppilaille jo syksystä 1954 lähtien. Tästä koulu laajenisi vuosittain aina yhdellä uudella ensimmäisellä luokalla, kunnes se kattaisi vähintään kaikki viisi keskikoululuokkaa.133
Alusta lähtien oli selvää, että esitetyistä vaihtoehdoista houkuttelevin oli valtion oppikoulu. Yksityiskoulujen lukukausimaksut olivat 2–3-kertaiset valtion oppikouluihin verrattuna, minkä lisäksi jälkimmäisiä pidettiin parempitasoisina. Vastanostettujen asuntolainojen kanssa kipuilevien lapsiperheiden ei ollut vaikea valita suosikkiaan.134
Saadakseen Herttoniemeen valtion oppikoulun Oppikouluyhdistyksen johtokunta kääntyi opetusministeriön ja Kouluhallituksen puoleen. Keskustelut osoittautuivat kuitenkin kaikkea muuta kuin toiveita herättäviksi. Sodan jälkeen valtion kouluja oli perustettu kitsaasti ja silloinkin lähinnä maaseudulle, missä oppikouluista oli vielä suurempi pula kuin kaupungeissa. Virkamiehet vetosivat valtion heikkoon taloustilanteeseen, johon ei ollut lähivuosina luvassa helpotusta. Kouluhallituksen pääjohtaja Reino Oittinen esitti omana arvionaan, että Herttoniemi joutuisi odottamaan oppikouluaan 30–40 vuotta.135
Yhtä lailla tyrmäävän vastauksen yhdistyksen puuhamiehet saivat Helsingin kaupungilta. Vauhdilla laajeneva kaupunki oli helisemässä kaavoituksesta, kunnallistekniikasta, asuinrakentamisesta ja liikennejärjestelyistä aiheutuvien kulujen kanssa, eikä siltä riittänyt resursseja kunnallisten keskikoulujen perustamiseen. Helsingin kaupunki saattoi kyllä antaa tontin yksityistä koulua varten,


Herttoniemen
Oppikouluyhdistyksen julkaisema Oppikouluun-esite vuodelta 1954 propagoi itäisille liitosalueille perustettavan oppikoulun puolesta.

ja samoin siltä olisi mahdollista hakea lainantakauksia ja jopa pieniä lainoja, mutta muilta osin se pesi hankkeesta kätensä.136
Kahdesta yksityiskouluvaihtoehdosta herttoniemeläisiä vanhempia olisi kiinnostanut yhteistyö Kulosaaren kanssa. Kulosaaren yhteiskoulu oli 1950-luvun puolivälissä ryhtymässä rakentamaan uutta koulua, ja herttoniemeläiset ehdottivat suunnitelmien muuttamista niin, että koulurakennus pystytettäisiin Herttoniemen puolelle. Kulosaaressa ei tästä mahdollisuudesta kuitenkaan innostuttu. Kulosaarelaisten mielestä kaupungin Herttoniemestä tarjoama tontti oli kallioisena rakentamiselle epäedullinen, minkä lisäksi viemäri- ja vesijohtotöitä jouduttaisiin odottamaan. Kulosaaressa rakentamaan oli mahdollista päästä heti. Lisäksi omasta koulusta oli jo ehtinyt tulla tärkeä osa kulosaarelaista identiteettiä, eikä sitä näin ollen haluttu luovuttaa naapuriin.137 Loppuvuodesta 1953 pöydällä oli näin enää yksi vaihtoehto, se kaikista työläin ja riskialttein, eli oman yksityisen koulun perustaminen. Koska uudelle yksityiskoululle oli luvassa valtionapua vasta kolmannesta toimintavuodesta lähtien, olisi alkajaisiksi kerättävä kokoon ne kolme miljoonaa markkaa (nykyrahassa noin 110 000 euroa), jotka koulun ensimmäisten kahden vuoden toiminta vaatisi lukukausimaksujen lisäksi. Jotta ensimmäiset oppilaat pääsisivät aloittamaan opintonsa uudessa koulussa syksyllä 1954, olisi rahat saatava kokoon maaliskuuhun 1954 mennessä.138
Ensimmäiset kolme vuotta oppikoulu voisi toimia kaupungilta vuokrattavassa vanhassa kansakoulussa, mutta koulun kasvaessa tarvittaisiin oma koulurakennus viimeistään syksystä 1957 lähtien. Oppikouluyhdistyksen laskelmien mukaan 21-luokkaisen koulurakennuksen hintalapuksi tulisi vähintään 80 miljoonaa markkaa (vajaa kolme miljoonaa euroa), josta valtaosa katettaisiin lainoin. Lainoittajat edellyttivät kuitenkin 20 prosentin omaa pääomaa, joka vanhempien olisi kerättävä ennen rakennushankkeeseen ryhtymistä.139
Tiedossa oli, että vaikka vanhemmat onnistuisivat tässä miljoonakeräyksessä, ei se vielä yksinään riittäisi. Heidän olisi myös otettava kontolleen koulun perustaminen: etsittävät ja palkattava rehtori ja opettajat, sisustettava koulun tilat, hankittava opetusvälineet, määriteltävä koulun toimintaperiaatteet sekä vastattava
viime kädessä koulun taloudesta ja hallinnosta. Tämä kaikki vanhempien tulisi hoitaa oman ansiotyönsä ohessa – mutta mitäpä vanhempi ei lastensa tulevaisuuden hyväksi tekisi.
Musikan kädenojennus
Juuri kun Oppikouluyhdistyksen puuhamiehet olivat alistumassa kohtaloonsa, yhdistys sai tammikuussa 1954 yllättävän yhteydenoton. Asialla oli Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukion rehtori Jouko Teperi, joka oli omia reittejään pitkin saanut kuulla Oppikouluyhdistyksen kaavailuista ja ehdotti yhteistyötä. Teperin johtama ”Musikan koulu” tarvitsi kipeästi uudet tilat, eikä sellaisia ollut tarjolla Helsingin keskustassa. Herttoniemeläiset vanhemmat taas hyötyisivät mahdollisuudesta käyttää olemassa olevaa oppikoulua Herttoniemeen perustettavan koulun pohjana. Olisiko tässä tilanne, josta molemmat osapuolet voisivat vain hyötyä?140 Kyllä olisi, totesivat herttoniemeläiset vanhemmat miltei kuorossa.141 Kaikkien saamiensa rukkasten jälkeen Musikan koulun ehdotus tuntui tipahtaneen heidän eteensä kuin taivaan lahjana. Osapuolten välisissä neuvotteluissa päästiin kevättalven aikana yhteisymmärrykseen siitä, miten hankkeessa edettäisiin. Musikan koulu lupautui perustamaan Herttoniemeen yhden rinnakkaisluokan vuodessa syksystä 1954 lähtien. Herttoniemeläiset vanhemmat puolestaan sitoutuivat keräämään uuden koulutalon vaatiman 20 prosentin oman pääoman 1.3.1956 mennessä. Tämän jälkeen Herttoniemen Oppikouluyhdistys ostaisi Väinö Musikan ja tämän perheen hallussa olevat kouluosakkeet ja saisi kouluyhtiössä päätäntävallan. Uusi koulutalo rakennettaisiin Herttoniemeen, ja muuton jälkeen koulun nimeksi tulisi Herttoniemen yhteiskoulu.142 Järjestely ei vapauttanut vanhempia miljoonaluokan varainkeruusta, mutta pienensi taakkaa, sillä Musikan koulu saattoi hakea Herttoniemeen sijoitetuille rinnakkaisluokille valtionavun heti ensimmäisestä lukuvuodesta lähtien. Lisäksi vanhemmat välttyivät uuden koulun perustamisen taakalta. Sopimuksesta hyötyi myös eläkkeelle siirtynyt Väinö Musikka, joka pystyi osakkeistaan saamillaan rahoilla ostamaan itselleen arava-asunnon Pohjois-Haa-

Musikan koulun rinnakkaisluokat toimivat Herttoniemen vanhan kansakoulun tiloissa vuosina 1954–1957. Kuvassa ensimmäisen IBluokan oppilaat sekä luokanvalvoja Yrjö Liusvaara keväällä 1955. (Ensio Liesimaa)

gasta. Lisäksi Oppikouluyhdistys vahvisti Musikalle ja tämän vaimolle jo aiemmin myönnetyt eläke-edut.143
Kun osapuolet olivat huhtikuussa 1954 rustanneet puumerkkinsä sopimusasiakirjaan, oli aika ryhtyä tositoimiin. Musikan koulu vuokrasi Helsingin kaupungilta Herttoniemen vanhan kansakoulun tilat, ja rehtori Teperi ryhtyi järjestämään sinne opetusta. Perustettavan I B -luokan valvojaksi kiinnitettiin pastori, uskonnonopettaja Yrjö Liusvaara, äidinkielen opettajaksi Maria Virolainen, kuvaamataidon ja tyttöjen liikunnan opettajaksi Margareta Aintila sekä biologian ja maantiedon opettajaksi Riitta Peräkylä. Muita aineita opettivat Musikan koulun omat opettajat, joille maksettiin Herttoniemeen kulkemisesta matkarahaa.144
”Vanha kansakoulu sijaitsi paikalla, joka on nyt noin sadan metrin päässä Herttoniemen metroasemasta. Kun opettajat lähtivät pitämään ensimmäistä pääsytutkintoa, oli vaikea neuvoa heitä, miten kukkivien omenapuiden ja tuomien takaa lopulta löytyisi vanha kansakoulu.”
– Jouko Teperi, rehtori145
Kesäkuun alussa 1954 uusien I-luokkalaisten pääsykokeet järjestettiin sekä Kampinkadulla että Herttoniemessä. Kaikkiaan 82:sta Herttoniemeen hakeneesta lapsesta voitiin hyväksyä yksi luokallinen eli 44 oppilasta. Heidän oppikoulutiensä alkoi Herttoniemen vanhassa kansakoulussa 1.9.1954. Lisäksi neljä Herttoniemeen hakenutta sai paikan Kampinkadun luokasta. ”Tulosta on pidettävä hyvänä, sillä tuskin toimintavuoden alussa edes rohkeimmatkaan
uskalsivat toivoa päästävän näin nopeaan ratkaisuun”, voitiin Oppikouluyhdistyksen vuoden 1954 toimintakertomuksessa tyydytyksellä todeta.146
Ripeää toimintaa edellytettiin myös herttoniemeläisiltä vanhemmilta. Oppikouluyhdistys oli sitoutunut merkittäviin taloudellisiin vastuisiin uuden koulutalon rahoittamiseksi: kahdessa vuodessa sen olisi saatava kokoon 15–16 miljoonan markan omapääoma (noin 600 000 euroa) sekä neuvoteltava rakennuslainoja yli 60 miljoonan markan edestä (runsas kaksi miljoonaa euroa). ”Nyt vasta todelliset vaivat ja vastukset alkaisivat”, rehtori Teperi tiivisti asioiden tilan.147
Kuin varainkeruun ohjekirjasta
Varainkeruusta vastasi Oppikouluyhdistyksen johtokunta, joka kokoontui kesästä 1953 lähtien keskimäärin kahdesti kuussa. Säilyneiden pöytäkirjojen perusteella on selvää, että jos jotain, johtokunnan aktiivit osasivat organisoida yhdistystoimintaa. Varsinainen työ jaettiin tehtäväksi toimikunnissa, joita yleensä johti joku johtokunnan jäsenistä. Keräystoimikunta vastasi keräysten suunnittelusta ja toteuttamisesta, juhlatoimikunnan kontolle tulivat erilaiset tilaisuudet, arpajaistoimikunnalle arpajaiset ja taloustoimikunnalle erilaiset myyntiartikkelit. Tilasto-, suunnittelu- ja rakennustoimikunnat puolestaan pohjustivat ja vetivät varsinaista rakennushanketta, ja mainostoimikunta huolehti siitä, että kouluasia sai alueella ansaitsemaansa näkyvyyttä.148 Kouluhankkeen kantavat voimat olivat kaikki miehiä, todennäköisesti siksi, että rakentamiseen ja rahoitukseen liittyvien kysymysten katsottiin soveltuvan paremmin miesten kuin naisten hoidettavaksi. Naiset eivät kuitenkaan jääneet kouluhankkeesta osattomiksi. He järjestäytyivät erilliseksi naistoimikunnaksi, joka otti huolehtiakseen muun muassa myyjäisistä, juhlatoimikunnan järjestämien tilaisuuksien tarjoiluista sekä lasten tapahtumista. Suosittuja olivat viikoittaiset ompeluillat, joissa yhdessä valmistettiin myyntiin tulevia käsitöitä ja esineitä.149
Yksi yhdistyksen hyväksi uurastaneista perheistä olivat Vesi-

Oppikouluyhdistyksen naiset Hirvenpään majalla. (Jyrki Vesikansan kotiarkisto)
kansat. Osmo ja Sirkka Vesikansa olivat muuttaneet neljän lapsensa kanssa Majavatielle alkuvuodesta 1953, ja he olivat heti tempautuneet mukaan kouluhankkeeseen. Kone Oy:n sosiaalipäällikkö Osmo Vesikansa istui yhdistyksen johtokunnassa, hoiti yhdistyksen yleissihteerin tehtäviä ja toimi juhlatoimikunnan puheenjohtajana. Vuosien varrella hän otti vaihtelevasti osaa myös keräystoimikunnan ja mainostoimikunnan työhön. Työnantajaltaan Vesikansa hankki yhdistyksen käyttöön milloin tiloja ja milloin kahviserviisejä. Sirkka Vesikansa puolestaan kunnostautui naistoimikunnan puheenjohtajana. Perheen vanhin lapsi, vuonna 1941 syntynyt Jyrki Vesikansa muistaa hänkin osallistuneensa varainkeruuseen paistamalla räiskäleitä partioasussa.150 Vauhtiin yhdistyksen varainkeruu pääsi vuonna 1954, ja siitä lähtien erilaisia tapahtumia ja tempauksia järjestettiin jatkuvalla syötöllä. Oli aamukahvitilaisuuksia ja musiikkimatineoita kansakoululla sekä erilaisia ohjelmallisia illanviettoja Kone Oy:n tiloissa. Vappuaattoina kokoonnuttiin Kulosaaren kasinolla, ja vappupäivinä yhdistys järjesti ympäri Herttoniemeä levittäytyvän koko perheen vapputapahtuman lastenkilpailuineen, tarjoiluineen ja ilmapalloineen. Juhannukset otettiin vastaan Herttoniemen hiihtomäessä, ja laskiaisena lapset pääsivät rekiajelulle. Oli urheilukilpailuja ja arpajaisia, katujuhlia, mannekiininäytöksiä ja lasten elokuvaesityksiä paikallisessa elokuvateatterissa Kino Herttuassa. Rakennuttipa Oppikouluyhdistys Herttoniemeen minigolfradankin.151 Mukaan toimintaan mobilisoitiin herttoniemeläisiä julkisuuden henkilöitä, kuten koko kansan tuntema radioääni Niilo Tarvajärvi. ”TARVA kuuluttaa”, mainostettiin Oppikouluyhdistyksen tilaisuuksia. Tarvajärvi asui Karhutiellä vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa ja oli siten syystäkin kiinnostunut kouluhankkeen etenemisestä. Toinen oppikouluasialle omistau-
”7§
Juhlan järjestelyistä päätettiin, että kahvi tullaan pyytämään Pauligilta.
8§
Rouva Lehtosuo lupasi lahjoittaa sokerin. Vesikansa lupautui tiedustelemaan Ipnokselta mahdollisuuksia kahvileivän lahjoittamiseen.
9§
Kahvikuppien lainaamisessa päätettiin kääntyä Kone Oy:n ruokalan puoleen. Vesikansa otti tehtävän hoitaakseen.”
– Oppikouluyhdistyksen pöytäkirja 10.11.1953
Koko kansan tuntema radioääni Niilo Tarvajärvi asui perheineen Herttoniemessä ja toimi Oppikouluyhdistyksen kellokkaana. (Niilo Kienanen / Helsingin kaupunginmuseo)

tunut oli oopperalaulaja Pentti Tuominen, joka organisoi Oppikouluyhdistyksen musiikkitilaisuuksia houkutellen niihin esiintyjiä Suomalaisesta Oopperasta. Apuna Tuomisella oli joukko Karhutiellä asuvia Helsingin kaupunginorkesterin jäseniä.152
Kouluhankkeeseen valjastettiin myös Herttoniemen tunnetuin kulttuuripersoona, kirjallisuuden nobelisti F. E. Sillanpää, joka oli vetäytynyt viettämään eläkevuosiaan tyttärensä talon ullakolle Ilvestielle. Paitsi että ”Taata” saattoi pistäytyä Oppikouluyhdistyksen riennoissa, yhdistys sai myytäväkseen kuvanveistäjä Mikko Hovin tekemän Sillanpään pienoispatsaan, jota kaupiteltiin pronssisena, keraamisena ja kipsisenä versiona.153
Erilaisten tapahtumien ohella toinen merkittävä varainkeruumuoto olivat keräykset, mikä käytännössä tarkoitti yhdistyksen jä-
senhankintaa. Yhdistyksen normaali jäsenmaksu oli 200 markkaa vuodelta, mutta varsinainen varainkeruu tehtiin ainais- ja kannatusjäsenyyksillä, joita myytiin hintaan 10 000 ja 25 000 markkaa (nykyrahassa noin 370 ja 920 euroa). Yhdistyksessä ynnäiltiin, että 400 kannatusjäsenen hankkiminen auttaisi kerryttämään yhdistyksen kassaa 10 miljoonalla markalla.154
Jäsenyyksien myynti osoittautui kuitenkin odotettua tahmeammaksi. 25 000 markkaa oli iso raha monessa keskiluokkaisessa perheessä, joissa jouduttiin yhä 1950-luvulla elämään suu tiukasti säkkiä myöten. Toimihenkilöiden, päälliköiden ja johtajien palkat olivat melko vaatimattomia, minkä lisäksi yhden aikuisen tuloilla oli usein katettava koko suurperheen menot, sillä keskiluokkaisissa perheissä äidit palasivat ansiotyöhön yleensä vasta lapsikatraan saavutettua kouluiän.155
Kannatusjäsenten hankinta sai vauhtia vasta kun johtokunnan jäsenet päättivät itse näyttää esimerkkiä. Loppuvuodesta 1955 yhdeksän johtokunnan jäsentä liittyi kannatusjäseniksi, ja samalla kukin heistä haastoi kaksi tuttavaansa tekemään samoin. Haastekampanjaa vauhditettiin vielä Herttoniemen Sanomissa julkaistuin ”kunniatauluin”, joihin painettiin kaikkien kannatusjäsenten nimet. Lumipalloefekti tuotti tulosta: reilun kuukauden aikana uusia kannatusjäseniä saatiin kokoon peräti 60.157
”Johtokunta tietää, että tällainen ’sijoitus’ monelle merkitsee kieltäytymistä ja vaatii erittäin suurta uhrimieltä. Mutta onko uhraus sittenkään liian suuri, kun kysymys on omien lastemme koulunkäynnin varmistamisesta kotipaikkakunnallamme.”
– Oppikouluyhdistyksen johtokunta156
Keräystoiminta jatkui aktiivisena koko seuraavan vuoden. Yhdistyksessä laadittiin kortisto kaikista Musikan koulun herttoniemeläisistä 1.–3. luokan oppilaista, Herttoniemen kansakoulun 1.–4. luokan oppilaista samoin kuin syksyn 1956 uusista oppilaista, joiden vanhempia lähestyttiin kirjeitse. Lisäksi yhdistyksen keräysasiamiehet kiersivät Herttoniemessä ovelta ovelle houkuttelemassa yhdistyksen riveihin uusia jäseniä. Vuoden 1956 päätteeksi yhdistyksessä voitiin tyytyväisinä panna merkille jäsenmäärän roima kasvu: kannatusjäseniä oli yhteensä 153, ainaisjäseniä 105 ja vuosijäseniä 198.158
Onnistuneen varainkeruun ehto oli riittävän tehokas tiedotus-

Lasten polkupyöräkulkue vauhditti Oppikouluyhdistyksen varainhankintaa vuonna 1956. (Jyrki Vesikansan kotiarkisto)
toiminta. Asuinalueena Herttoniemi oli vetänyt puoleensa mainosmiehiä ja muuta teräväkynäistä väkeä, jonka asiantuntemukseen ja suhteisiin voitiin tukeutua. Yhdistyksen johtokunnassa alan asiantuntemusta edusti mainospäällikkö Matti Perkoila, ja mainostoimikuntaan saatiin houkuteltua muun muassa Ulkomainos Oy:n johtaja Ensio Hukkataival, joka sai järjestettyä yhdistykselle ilmaista mainostilaa.159
Paikallislehdistä sekä Herttoniemen Sanomat että Liitosalueen Sanomat avasivat sivunsa Oppikouluyhdistykselle, ja Herttoniemen Sanomat julkaisi oppikouluteemasta jopa kokonaisia erikoisnumeroita. Yhdistys myös tuotti useampia omia ”propaganda-lehtisiä”
(Oppikouluun, Oppikoulua rakentamaan sekä Herttoniemi eilen, tänään, huomenna), joita jaettiin Herttoniemessä kaikkiin koteihin.160
Keväällä 1956 järjestetyn Oppikouluviikon aikana mainonta sai miltei suuren maailman mittasuhteet, kun mainostornit ja polkupyörin liikkuvat mainoskulkueet levittivät yhdistyksen sanomaa ympäri Herttoniemeä. Karhutien kirjakauppa antoi käyttöön näyteikkunansa, ja Kino Herttua tarjosi mainostilaa elokuvanäytösten yhteydessä. Tämän jälkeen oli vaikea kuvitella, että Herttoniemestä olisi enää löytynyt asukasta, joka ei olisi kuullut käynnissä olevasta kouluhankkeesta.161
Omin voimin — kun muukaan ei auta
Oppikouluyhdistyksen pöytäkirjoja lukemalla saa käsityksen varainkeruu-urakan mittasuhteista, joista edellä esitetty tiivistys antaa vain kalvakan kuvan. Vuosina 1954–1957 erilaiset tapahtumat, tempaukset, tilaisuudet ja myyntiartikkelit seurasivat toisiaan jatkuvana sarjana. Myöhemmin laskettiin, että herttoniemeläiset olisivat tehneet koulunsa eteen vähintään 50 000 ilmaista työtuntia162, mikä 40 tunnin työviikoiksi muunnettuna merkitsee noin 25 vuotta yhtäjaksoista työntekoa. Nykynäkökulmasta tuntuu hämmästyttävältä, että joukko jo valmiiksi kuormitettuja vanhempia oli valmis sitomaan itsensä näin työlääseen yritykseen.
Kouluhankkeen puuhamiehet kuuluivat 1910- ja 1920-luvuilla syntyneeseen sukupolveen, jonka elämään sotavuodet olivat uurtaneet syvät jälkensä. Miehet olivat joutuneet rintamalle joko suoraan koulunpenkiltä tai lyhyeksi jääneen työuran jälkeen. Sotaaikana koko kansakunta oli tottunut niukkuuteen ja yhdessä uurastamiseen. Pulaa oli ollut aivan kaikesta, ja kansalaisia oli patisteltu milloin mihinkin talkoisiin. Yhdessä oli autettu sotaorpoja, tehty moteittain polttopuita ja kudottu sukkia ”sinne jonnekin”. Sikäli kuin kultaisia vihkisormuksia oli ennen sotaa hankittu, ne oli lahjoitettu valtiolle ja korvattu rautaisilla. Pitkään elämä oli ollut tauotonta työntekoa ja luopumista omista mielihaluista yhteisen hyvän nimissä.
Rauhan tultua kuoleman uhka väistyi ja optimismi valtasi alaa, mutta työn määrä ei juuri vähentynyt. Sotakorvaukset oli raavittava kasaan tilanteessa, jossa valtion kassa ammotti tyhjyyttään. Evakot oli asutettava ja sodan tuhot korjattava. Asuntopulakin oli huutava. Kokonaiset perheet joutuivat ahtautumaan hellahuoneisiin ja yksiöihin.
”Oma apu, paras apu” oli päivän tunnuslause – ja se näkyi myös Herttoniemen rakentamisvaiheessa. Moni omakotitaloalueen varhaisista asukkaista urakoi talonsa omin käsin eli hartiapankilla, kuten sanonta kuului. Ansiotyöpäivän jälkeen hartiapankkilaiset siirtyivät tekemään toista työpäivää rakennustyömaalle, missä iltojen lisäksi kuluivat myös viikonloput ja vapaapäivät.163
”Hartiapankkilaisia olivat kaikki tämän seudun ihmiset: ensin raivattiin tie, sitten kaadettiin puut ja kaivettiin monttu ja vähitellen siihen valmistui rakennus.
Elämä oli työtä, työtä ja työtä.”
– Kyllikki Anttila, Herttoniemen omakotitaloalueen asukas164
Tätä taustaa vasten koulun rakennuttaminen näyttäytyi luontevana jatkumona. Kun yhteiskunnalta ei herunut apua, otettiin aloite omiin käsiin. Eivätkä herttoniemeläiset suinkaan olleet kouluhankkeensa kanssa yksin. 1950-luku oli Suomessa vilkasta yksityiskoulujen perustamisen aikaa: yksistään vuonna 1957 syntyi 25 uutta yksityistä oppikoulua. Moni näistä hankkeista nojasi vahvasti juuri vanhempien työpanokseen.165
Herttoniemen Oppikouluyhdistyksen puuhamiehet olivat kokeneita organisoijia. Johtokunnan jäsenissä oli paljon reservinupseereja, jotka olivat sota-aikana tottuneet junailemaan asioita hyvinkin vaikeissa olosuhteissa. Rintamakokemus myös yhdisti kouluhankkeen aktiiveja. ”Aseveljet”, kuului kuvateksti Osmo Vesikansan valokuva-albumin kuvassa, jossa Oppikouluyhdistyksen puuhamiehet ovat audienssilla tuntemattomaksi jäävän päättäjän luona.166 Sodanjälkeisessä Suomessa moni hanke eteni aseveljeydellä voideltuna sutjakkaammin kuin tänä päivänä.
Samalla yhteisöllisyys toimi koko kouluhanketta vauhdittavana voimana. ”Juhlatoiminnalla pyritään varojen keräämiseen, mutta myös […] antamaan virkistystä sen piirissä toimiville sekä aikuisille että lapsille”, todettiin yhdistyksen vuosikertomuksessa 1956. Alueella, jonne muuttoauto toisensa perään toi lisää väkeä, ihmiset
kaipasivat tilaisuuksia tutustumiseen ja yhteishengen luomiseen.167
Herttoniemen ”kansalaisyhteiskunta” oli 1950-luvun puolivälissä yhä ohuella pohjalla. Herttoniemen Siirtolapuutarhayhdistys operoi siirtolapuutarha-alueella ja Omakotiyhdistys omakotitaloalueella, mutta muita herttoniemeläisiä niiden toiminta ei juuri koskettanut. Vuosien 1952–1953 paikkeilla Herttoniemen asukkaat olivat onnistuneet vetoomuksin torjumaan alueelle suunnitellun Alkon myymälän, ja vuonna 1954 Herttoniemen NMKY alkoi julkaista kerran kuussa ilmestyvää Herttoniemen Sanomia. Urheiluseurat, partiolippukunnat, reservinupseerit ja poliittiset liikkeet järjestäytyivät vähitellen 1950-luvun kuluessa.168
Tässä ympäristössä Oppikouluyhdistys löysi helposti oman lokeronsa, ja esimerkiksi yhdistyksen vappu- ja juhannusjuhlista muodostui monille lapsiperheille muutaman vuoden mittainen traditio. Vuonna 1955 yhdistyksen juhannusjuhla Herttoniemen hyppyrimäellä houkutteli paikalle peräti 1 500 lipun maksanutta katsojaa. Ei liene liioiteltua sanoa, että juuri Oppikouluyhdistys auttoi luomaan ”Herttoniemen henkeä” siinä vaiheessa, kun kaupunginosa oli vasta muotoutumassa.169
Oppikoulu oli hankkeena sellainen, että siihen keskiluokkaisten ja porvarillisten piirien oli luontevaa samastua. Yksityiskouluhistoriaa tutkineen JukkaPekka Pietiäisen mukaan olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen puolustamisen henki kiteytyi juuri yksityiskoulujen perustamisessa.
Toisen maailmansodan jälkeen toiminta suojeluskunnissa ja lotissa oli loppunut kuin seinään, ja muutenkin monesta asiasta oli pitänyt oppia vaikenemaan Neuvostoliiton uhan edessä. Tässä tilanteessa sivistyksen ja koulutuksen turvaaminen nähtiin yhtenä henkisen maanpuolustustyön muotona.171
Sen sijaan vasemmalla yksityiskouluja pidettiin usein elitistisinä instituutioina, ja kouluhankkeet saattoivat jakaa vanhempia kahteen leiriin. Kun Niilo Tarvajärvelle etsittiin erääseen Oppikouluyhdistyksen tilaisuuteen
”1950-luku oli Herttoniemen rakentamisen aikaa niin aineellisessa kuin henkisessäkin mielessä. Se oli aikaa, jota varmaankaan kukaan meistä mukana olleista ei unohda. Tuo aika loi meihin yhteenkuuluvuuden hengen. Vaivoja ei laskettu eikä liioin tavoiteltu henkilökohtaista etua eikä kunniaa.”
– Ontrei Paavilainen, Oppikouluyhdistyksen rahastonhoitaja170


Oppikouluyhdistyksen toiminnassa yhdistyivät varainkeruu ja hauskanpito. (Jyrki Vesikansan kotiarkisto)
korvaavaa kuuluttajaa, esitettiin yhtenä vaihtoehtona Herttoniemessä asuvaa, vasemmistolaiseksi tunnettua Kansallisteatterin näyttelijää. ”Keskusteltiin Ritva Arvelon mahdollisuuksista, mutta hänen pyytämisestään luovuttiin poliittisten mielipiteiden vuoksi”, kirjattiin johtokunnan pöytäkirjaan – viimeiset sanat jälkikäteen yliviivattuna. Oppikouluyhdistys näki itsensä ”rakentavien voimien” hankkeeksi, eivätkä vasemmistolaisesti ajattelevat välttämättä mahtuneet tähän määritelmään.172
Rakentamaan!
Niin hyvin järjestettyä ja aktiivista kuin Oppikouluyhdistyksen toiminta olikin, jäätiin tavoitteesta, eli 15–16 miljoonan markan keräämisestä maaliskuuhun 1956 mennessä, jatkuvasti jälkeen. Pääomien kokoaminen nuorilta, asuntovelkaisilta perheiltä ei ollut helppo tehtävä. Rahaa kyllä virtasi yhdistykselle jatkuvasti, mutta aivan liian verkkaista tahtia. Loppuvuodesta 1955 kassassa oli vasta neljä miljoonaa markkaa.173
Yhtälö näytti hankalalta, kunnes Väinö Musikka ilmoitti loppuvuodesta 1955 olevansa valmis joustamaan sovitusta aikataulusta.
Samassa yhteydessä Oppikouluyhdistys ja Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukio päättivät perustaa erillisen osakeyhtiön – Herttoniemen yhteiskoulun kiinteistöosakeyhtiön – koulutaloa rakennuttamaan ja hallinnoimaan. Yhdessä ne merkitsivät valtaosan uuden yhtiön osakkeista. Tämän jälkeen kiinteistöyhtiön osakkeita ryhdyttiin varainkeruumielessä kauppaamaan yksityishenkilöille ja yrityksille.174
Varainkeruu jatkui siis myös takarajaksi asetetun maaliskuun 1956 jälkeen, ja loppua kohti vauhti vain kiihtyi. Vuonna 1956 yhdistys miltei ylsi vuodelle asettamaansa viiden miljoonan markan keräystavoitteeseen. Vuosien 1954–1957 aikana yhdistys sai lopulta kokoon 12 miljoonaa markkaa, josta noin 11 miljoonaa kerättiin herttoniemeläisiltä vanhemmilta ja loput paikallisilta yrityksiltä. Suurimmat yksittäiset rahalahjoitukset tulivat Vesikansan työnantajalta Kone Oy:ltä sekä Paavilaisen PYP:ltä.175
Helsingin kaupunki oli jo hyvissä ajoin osoittanut koululle ton-

Herttoniemen yhteiskoulun suunnitteli arkkitehtitoimisto Korhonen & Kråkström. Rakennuksen ensimmäinen osa valmistui 1957 ja jatko-osa 1960.
tin Kettutieltä, aivan tulevan urheilukentän kupeesta. Rehtori Teperin suosituksesta tontille pystytettävä koulurakennus päätettiin suunnitella aineluokkiin perustuvaksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, ettei luokilla ollut omaa kotiluokkaa, vaan eri aineita opiskeltiin niille tarkoitetuissa tiloissa. Aineluokkasysteemiin päädyttiin, sillä sen laskettiin vähentävän tarvittavien luokkahuoneiden määrää ja siten rakennushankkeen kustannuksia.176 Lisäksi koulu päätettiin rakentaa kahdessa vaiheessa niin, että ensin tehtäisiin 13 luokan, opettajainhuoneiden, liikuntasalin, ruokalan ja aulan muodostama kokonaisuus. Kun se olisi valmis, urakoitaisiin rakennukseen jatko-osa, johon tulisi vielä lisää luokkatilaa. Tältä pohjalta Oppikouluyhdistys järjesti arkkitehtuurikilpailun, jonka voittajaksi julistettiin maaliskuussa 1955 arkkitehtitoimisto Korhonen & Kråkström. Rakennuspiirustukset valmistuivat kesän 1956 korvilla.177

Vuoden 1956 aikana kiinteistöosakeyhtiötä työllistivät ennen kaikkea lainaneuvottelut. Helpoimmalla olisi päästy, jos jostain olisi löytynyt yksi taho, joka olisi lainoittanut koko rakennushankkeen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Suomea piinasi 1950luvulla ankara pula pääomista, ja saatavilla oli vain yksittäisiä pienempiä lainaeriä. Kiinteistöosakeyhtiö joutui lopulta keräämään rahat kaikkiaan 13:lta eri rahalaitokselta ja yhteisöltä. Pääosin lainoittajina toimiva yksityiset tahot. Valtio ja kaupunki luotottivat koulua vain noin 17 miljoonalla markalla, minkä lisäksi veikkausvoittovaroja voitiin käyttää liikuntasalin kustannuksiin.178
Uuden koulutalon peruskiven muuraus suoritettiin lumituiskussa maaliskuussa 1957. Tilaisuudessa esiintyi Helsingin Yhteiskoulu ja Realilukion alaluokkien kuoro, jota johti laulunopettaja, kanttori Väinö Karttunen. (Valokuvaamo Liesimaa)
Lokakuussa 1956 kiinteistöosakeyhtiö päätti aloittaa louhintatyöt koulun tontilla siitä huolimatta, että lainoitus oli suurelta osin yhä auki. Varsinaiset rakennustyöt käynnistyivät tammi–helmikuun taitteessa 1957.179
Koulutalon peruskivi päästiin muuraamaan juhlallisin menoin 14. maaliskuuta 1957. Lumituiskussa kutsuvieraat kuuntelivat puheet ja oppilaiden kuorolaulun. Peruskiveen liitettiin totuttuun tapaan lieriö, joka sisälsi peruskirjan lisäksi koulun tuoreimman toimintakertomuksen, vuonna 1957 käytössä olleet metallirahat, Herttoniemen kuparisen kotiseutumerkin sekä vuoden 1957 ensimmäisen päivän sanomalehtien mikrofilmikopiot.180
Rakennusvaiheessa urakan kustannukset nousivat, ja lainaa tarvittiin oletettua enemmän. ”Koko rakentamisaika oli kilpajuoksua lankeavien maksujen ja lisälainojen hankkimisen välillä”, totesi kiinteistöosakeyhtiön johtokunnassa istunut rehtori Teperi. Ensimmäisen rakennusvaiheen hinnaksi tuli lopulta 110 miljoonaa markkaa, mikä ylitti alkuperäisen arvion 30 miljoonalla. Jonnekin matkan varrelle jäi vaatimus 20 prosentin omasta pääomasta. Tiedossa ei ole, miten yhdistyksen puuhamiehet saivat asian junailtua lainoittajien kanssa, mutta loppukeväästä 1957 Väinö Musikka ilmoitti myyvänsä osakkeensa Oppikouluyhdistykselle ”odottamatta sopimuksen mukaista 20 prosentin rakennuspääomaa”. Asiat lutviutuivat.181
Rakennushankkeen aikataulu oli kunnianhimoinen. Kun peruskivi oli maaliskuussa 1957 muurattu, sovittiin rakennusurakan valmistumispäiväksi 20. elokuuta. Näin irtaimisto saataisiin kannettua sisään ennen kuin oppilaat saapuisivat kouluun maanantaina 2. syyskuuta 1957 aloittamaan uutta lukuvuottaan.
Kampista Kettutielle
Kun päivämäärä koulun valmistumiselle oli saatu, Musikan koulun piti päättää, mitä se tekisi Kampinkadun tiloille. Muuttaisivatko kaikki luokat kerralla Herttoniemeen sikäläisten rinnakkaisluokkien jatkoksi, vai voisiko osa Kampinkadulle juurtuneista oppilaista jatkaa koulunsa loppuun keskustassa? Maaliskuussa 1957
päädyttiin ensimmäiseen vaihtoehtoon, ja koulu irtisanoi vuokrasopimuksensa Hämäläisten talon kanssa päättymään 31.7.1957.182
Osalle oppilaista tämä oli takaisku. Musikan kouluun tultiin paitsi keskustasta myös radan varresta kuten Malmilta, ja nyt näiden oppilaiden koulumatkaan lisättiin ylimääräinen 20 minuutin bussimatka Rautatientorilta Erätorille. Musikan koulussa jouduttiinkin keväällä 1957 jännittämään sitä, millainen joukkopako ylemmillä luokilla olisi edessä.183
Vanhemmille lähetetyssä kirjeessä koulu pyrki alleviivaamaan hyviä kulkuyhteyksiä. Sitten 1950-luvun alun oli bussin numero 32 vuoroväliä tihennetty niin, että ruuhka-aikoina se liikennöi muutaman minuutin välein. Perillä kävelymatkakaan ei olisi pitkä, sillä uusi koulurakennus oli nousemassa vain parin sadan metrin päähän päätepysäkistä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Kampinkadun ahtaista ja matalista huoneista päästäisiin uusiin, avariin ja varta vasten koulutarkoitusta varten rakennettuihin tiloihin. Lopulta pelättyä oppilaskatoa ei syntynyt, vaikka yksittäisiä lähtijöitä olikin.184
Kevät 1957 kului ”Musikassa” muutenkin jännittyneissä tunnelmissa. Iso kysymys kuului, pitäisikö rakennushankkeen aikataulu ja pääsisikö koulu muuttamaan uusiin tiloihin. Toiseenkin lopputulokseen piti varautua. Ennen kesälomien alkua opettajille annettiin tiedote, jossa heitä kehotettiin saapumaan uuteen koulutaloon maanantaina 2. syyskuuta kello 10. Siltä varalta, että rakennus ei olisi vielä valmiina, luvattiin uusi tapaamispaikka ilmoittaa Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa 18. ja 25. elokuuta 1957.186
”Kaikki vanhat opettajat eivät hekään olleet tyytyväisiä koulun muutosta metsään jonnekin puoleenväliin Porvoota’. He mutisivat, että Musikka oli myynyt heidät, ja jotkut sanoivat tietävänsä hinnankin.”
– Jouko Teperi, rehtori185
Toukokuun viimeisenä päivänä koulun oppilaat ja opettajat kokoontuivat Hämäläisten talon juhlasaliin viettämään viimeistä siellä pidettävää kevätjuhlaa. Herttoniemen luokat järjestäytyivät riveihin salin aulaan ja siirtyivät siitä juhlasaliin luokanvalvojien johdolla. Kampinkadun oppilaat saapuivat paikalle omien luokkiensa kautta.187 Ilmassa oli haikeuden tuntua, jonka saattoi aistia myös rehtori Teperin jäähyväispuheesta.
”Enemmän kuin neljännesvuosisadan ajan on tänne kokoonnuttu veisaamaan suvivirttä, noin puolituhatta ylioppilasta on täällä kukitettu […] Ja nyt olemme täällä lukuvuotta lopettamassa viimeistä kertaa. Paljosta voitaneen kouluhuoneistoamme moittia, mutta se on sittenkin ollut meidän koulumme, ja uskon useimpien pienoisella haikeudella muistelevan täällä toimittuja vuosia.” 188
Musikan koulu oli näin tullut tiensä päähän. Kun koulu syksyllä avautuisi, tapahtuisi se uudessa paikassa ja Herttoniemen yhteiskoulun nimellä.
Kun oppilaat ja lopulta opettajatkin olivat kirmanneet kesälaitumille, kului rehtori Teperin kesälomasta todennäköisesti iso osa muuttovalmisteluissa. Asioiden hoitoa tosin helpotti se, että rehtori oli saanut ostettua perheelleen arava-asunnon aivan koulutontin kylkeen nousseesta kerrostalosta osoitteesta Kettutie 4 C. Tarvittaessa rehtori saattoi seurata rakennustöiden etenemistä koti-ikkunastaan.189
”Hiihtomäentien ja Kettutien välisessä maastossa kohoava yhteiskoulu kertoo jo nyt vakuuttavasti herttoniemeläisyyden voimasta.”
– Osmo Vesikansa, Oppikouluyhdistyksen johtokunnan sihteeri191
Syyskuun toisena päivänä 1957 uusi koulurakennus oli valmis vastaanottamaan tulijat. Opettajat ja oppilaat olivat pitkälti samoja kuin edelliskeväänä Kampinkadulla. Silmiinpistävää oli kuitenkin uusien I-luokkalaisten määrä: 133 oppilasta, jotka jakautuivat peräti kolmelle rinnakkaisluokalle. Ennätyssuuresta aloituspaikkamäärästä huolimatta koulun ulkopuolelle oli jäänyt yli 80 pääsykoetutkinnon läpäissyttä lasta, joiden ei auttanut kuin tiedustella paikkaa Kulosaaresta tai jostain keskustan koulusta tai yrittää onneaan uudestaan seuraavana vuonna. Uuden koulutalon rakentamista ei selvästikään ollut aloitettu hetkeäkään turhan aikaisin.190 Vaikka rakennusurakan aikataulu lopulta piti, olivat koulun tilat yhä syyskuun alussa monelta osin keskeneräiset. Luokkahuoneet valmistuivat lopullisesti syyskuun puolivälissä ja ruokala ja liikuntasali lokakuussa. Keskusradiolaitteet saatiin asennettua juuri ennen joulua, minkä jälkeen koulun sisustaminen jatkui vielä vuoden 1958 puolella. Yhdistyneet
Villatehtaat Oy lahjoitti koululle 380 metriä kangasta, josta naistoimikunta ompeli talkoilla verhot kaikkiin koululuokkiin.192
Koulutalon valmistuminen ei vielä vapauttanut vanhempia velvollisuuksistaan, sillä toinen rakennusvaihe käynnistyi heti ensimmäisen päätyttyä. Jälleen tarvittiin lisää omaa pääomaa ja lisää lainoja. Yhdistyksessä varainkeruun tosin todettiin vaikeutuneen heti, kun koulutalon puolikas oli pystyssä. Sitkeästi aktiivit silti vetivät rakennushankkeen loppuun. Laajennusosan valmistuttua kevättalvella 1960 koulu sai käyttöönsä kymmenen uutta luokkahuonetta sekä asianmukaiset tilat käsityö- ja kotitalousluokille. Tämän jälkeen Oppikouluyhdistyksen toiminta hiipui. Yhdistys oli koulun ja kiinteistöyhtiön suurin omistaja, mutta varsinaista toimintaa sillä ei enää 1960-luvulla ollut.193
Tässä vaiheessa herttoniemeläiset vanhemmat olivat toki rauhansa ansainneet. Koulun rahoittaminen ja rakennuttaminen oli ollut huikea ponnistus. Kunnianosoituksena kaikki vähintään 25 000 markkaa lahjoittaneet saivat nimensä juhlasalin aulan Donatores-seinään.194
Yhtä jalkaa Herttoniemen yhteiskoulun kanssa rakentui Herttoniemen kaupunginosa. Siilitien suuri kerrostaloalue valmistui 1950-luvun jälkipuoliskon aikana, ja väkimäärän kasvaessa myös palvelut lisääntyivät. Eränkävijäntorille nousi yksi Suomen ensimmäisistä ostoskeskuksista, jossa sijaitsivat muun muassa Valion baari, Fazerin myymälä, posti, pesula, kenkäkauppa, siirtomaatavarakauppa sekä lelu- ja lahjatavaraliike. Myös asuintalojen kivijalkoihin perustettiin runsain mitoin erilaisia liikkeitä: oli pankkia ja maitokauppaa, kemikalio, rautakauppa sekä oppikirjojen hankinnassa tärkeä kirjakauppa. ”Hertsika 60-luvulla oli mitä ihanin ja avarin lähiö kaikkine palveluineen ja leffateattereineen”, muistelee koulun oppilas Olli Ahvenlahti.195
Eränkävijäntorille rakentui yksi Suomen ensimmäisistä ostoskeskuksista. Siellä toimi muun muassa Fazerin myymälä ja Valion baari. (V. S. Salokangas / Helsingin kaupunginmuseo)



Ääneti odottamaan

opetuksen alkua LUKU 5
IC-luokan oppilaat ja luokanvalvojana lyhyen aikaa toiminut Sylvi Siirilä lukuvuonna 1957–1958 otetussa kuvassa. Oppikoululuokat olivat suuria, ensimmäisillä luokilla 44 oppilaan kokoisia. (Valokuvaamo Kuvapaja)

Elämänviisauksia saksan tunnilla. Keskikoulussa kaikki Herttoniemen yhteiskoulun oppilaat opiskelivat englantia ja ruotsia, lukiossa lisäksi saksaa. Kun lukion oppilaat vuonna 1959 jaettiin kieli- ja matematiikkalinjoille, lisättiin kielilinjan opetusohjelmaan pakollinen latina. (István Rácz)
Oppilaan pitää alati määrätylle kellon lyömälle tuleman opetushuoneeseen, puhtaana ja siivosti vaatetettuna sekä tarpeellisilla oppikirjoilla varustettuna, kuin myös ääneti odottaman opetuksen alkamista, seuraaman sitä alituisella tarkkaamisella ja kotona ahkerasti itsensä siihen valmisteleman.”
– Keisarillisen Majesteetin Armollinen Koulujärjestys 1872
Koulupäivä Kettutiellä
Jännitys kihelmöi vatsanpohjassa, kun 470 oppilaan joukko kerääntyi maanantaina 2. syyskuuta 1957 Kettutie 6:n pihalle aloittamaan uutta lukuvuotta. Paikalla oli kansakoulusta saapuneita noviiseja, Herttoniemen puukoulussa oppikoulutiensä aloittaneita keskikoulun II–IV-luokkalaisia sekä Kampinkadun tiloista muuttaneita oppilaita aina lukion kolmosluokkalaisiin asti.196 Toistaiseksi heitä yhdisti vain tietämättömyys siitä, millaiset tilat rakennustelineistä vastikään kuoriutuneen koulutalon sisältä paljastuisivat.
Kun pääovet sitten avattiin, pääsivät oppilaat tyydyttämään uteliaisuuttaan. Ensimmäisenä tulijoiden eteen levittäytyi ala-aula, jossa jokaista oppilasta varten oli naulakko ja pieni lokero tavaroille. Ensimmäisestä kerroksesta löytyivät myös ruokala ja opettajainhuone kansliatiloineen sekä vahtimestarin asunto. Luokkahuoneet sijaitsivat toisessa kerroksessa. Ne olivat tilavia, peräti 8 × 8 metriä kanttiinsa, ja niiden nauhaikkunat ulottuivat seinästä seinään päästäen sisään runsaasti luonnonvaloa. Jumppasali aputiloineen oli alempana omassa siivekkeessään.197
Kaikki pinnat hohkasivat uusina ja puhtaina, ja Kampinkadun ummehtuneet hajutkin olivat vaihtuneet tuoreen puun ja maalin tuoksuihin. Ainoa haittatekijä olivat rakennustyöt, jotka jatkuivat

sekä käyttöön otetun koulurakennuksen sisällä että laajennusosan työmaalla. Syystiedotteissaan rehtori kehottikin opettajia pitämään visusti huolen siitä, että oppilaat pysyivät poissa arvaamattomilta rakennustelineiltä.198
Ensimmäiset koulupäivät kuluivat uusiin tiloihin ja koulurutiineihin totutellessa. Yksi tärkeä taito oli rukousriveihin järjestäytyminen. Aamuhartaus pidettiin joka aamu koulun ala-aulassa ennen kello yhdeksän alkavaa tuntia, ja tähän tilaisuuteen oli kaikkien oppilaiden – niin luterilaisten kuin ortodoksien ja kirkkoon kuulumattomien – saapuminen. Rukouksiin ryhmittymistä rytmitti kolme kellonsoittoa, joista ensimmäinen merkitsi paikoilleen asettumista, toinen hiljentymistä ja kolmas tilaisuuden alkua.199
Näkymä koulun upouuteen matematiikan luokkaan vuonna 1957. Opettajanpöydän takana nousi kateederi.
(Valokuvaamo Havas)
”Aamuhartauksissa me seisoimme siellä naulakoiden väleissä, ja aina välillä joku pyörtyi, kun meitä oli siellä niin paljon.”
– Seija Mäkelä (o.s. Martenson), oppilas 1961–1969201
Koulun arkistossa on säilynyt aulan pohjapiirros, johon on naulakoiden väleihin merkitty jonojen paikat jokaiselle luokalle erikseen. Opettajien vastuulla oli saada rivistöt suoriksi ja hiljaisiksi. Aamuhartaudesta vastasi yleensä uskonnonopettaja, joka lausui muutamia päivään sopivia Raamatun sanoja sekä rukouksen. Tämän jälkeen laulettiin virsi urkuharmonin säestyksellä. Tyypillisesti urkuharmonin taakse istutettiin joku musikaalinen oppilas. 1960-luvulla tehtävää hoiti pitkään Olli Ahvenlahti, joka sittemmin toimi muun muassa Yleisradion orkesterin ylikapellimestarina.200 Uutena ja ihmeellisenä asiana oppilaat saivat totutella aineluokkiin. Musikan koulussa jokaisella luokalla oli ollut oma kotiluokka, johon aineenopettaja oli saapunut pitämään tuntinsa. Herttoniemen yhteiskoulussa tilanne oli päinvastainen: opettaja pysyi omassa luokkahuoneessaan, ja oppilaat vaihtoivat luokkaa tuntijärjestyksen mukaan. Tämä mahdollisti luokkien kalustamisen tiettyä ainetta kuten kemiaa, musiikkia tai kuvaamataitoa varten. Opettajat saattoivat myös hyödyntää luokkatilaa kiinnittämällä seinille omaan aineeseensa liittyvää havaintomateriaalia kuten valokuvia.202
Käsityön ja kotitalouden opetus voitiin koulussa käynnistää vasta sen jälkeen, kun laajennusosa oli vuonna 1960 valmistunut ja luokkatilat saatu kalustettua. Ajalle tyypilliseen tapaan käsityötunnit eroteltiin sukupuolen mukaan. Kotitaloutta oli tarjolla vain tytöille, joille näin kertyi enemmän tunteja kuin pojille. Oppikoulussakin tytöistä pyrittiin kasvattamaan äitejä ja vaimoja, joiden tuli hallita perinteiset naisten tehtävät.203
Koulun ala-aulassa sijaitsi vahtimestarinkoppi, ja sieltä käsin vahtimestari operoi koulun paperikauppaa. Toisin kuin kansakoulussa, oppikoulussa oppilaan oli kustannettava itse kaikki koulutarvikkeet, ja tämä koski kirjojen lisäksi myös vihkoja, konseptiarkkeja, kyniä ja kumeja. Monilapsisissa perheissä kirjat siirtyivät sisarukselta toiselle, ja nuoremmat pääsivät näin nauttimaan kirjojen marginaaleihin rustatuista muistiinpanoista ja sanastoista.204 Vahtimestarin kopista sai myös anomuksia, joilla vähävaraiset
perheet saattoivat hakea lapselleen vapautusta kahdesti vuodessa suoritettavasta lukukausimaksusta. Kyse ei ollut koulun harjoittamasta hyväntekeväisyydestä, vaan valtiovalta edellytti yksityisoppikouluilta tiettyä vapaaoppilaskiintiötä valtionavun ehtona.
Päätöksen vapaaoppilaspaikan myöntämisestä teki koulun vanhempainneuvosto, ja perheen taloustilanteen lisäksi siihen vaikuttivat lapsen koulumenestys sekä huolellisuusarvosana. Monilapsisille perheille helpotusta toivat sisaralennukset, jotka laskivat maksuja jo toisesta lapsesta lähtien ja tekivät neljännen lapsen koulunkäynnistä maksutonta.205
Päivittäisiin koulurutiineihin kuului ruokailu. Oppikouluja ei vielä 1950- ja 1960-luvuilla velvoitettu tarjoamaan oppilailleen lämmintä ruokaa, ja 1960-luvun alussa ruokailumahdollisuus olikin vain noin puolessa kouluja. Uusiin oppikouluihin ruokala toki yleensä rakennettiin. Herttoniemen yhteiskoulun keittiö saatiin käyttöön vuodenvaihteessa 1957–1958, ja ruokalan pito annettiin yrittäjäpohjalta toimivalle emännälle Milja Hellolle. Ajalle tyypilliseen tapaan ruoka oli maksullista. Emäntä laskutti ruoasta koulun kanssa sopimansa hinnan, jonka oppilaat tilittivät koulun kassaan.206
Kouluruokailuun osallistuminen ei ollut pakollista, ja osa oppilaista nautti lounaaksi omia eväitä tätä tarkoitusta varten varatussa luokkatilassa. Lukiolaiset saivat halutessaan tuoda eväidensä kyytipojaksi kahvia termospullossa. Lähellä asuvat oppilaat saattoivat myös käydä kotona syömässä.207
Valtaosa oppilaista valitsi lämpimän ruoan koululla. Vaikka Herttoniemen yhteiskoulussa tarjoiltiin aluksi lähinnä lusikkaruokia kuten keittoja, puuroja ja vellejä, oli omassa keittiössä valmistettu ruoka kuitenkin toista kuin kansakoulun akanainen puuro tai Kampinkadulle keskuskeittiöstä saapuneet ateriat. Kerran viikossa ruokalistalla oli perunaa ja lihatai makkarakastiketta. Vuonna 1962 koulun johtokunta teki päätöksen ruoan laadun nos-
”Muonat ladottiin lautasille, jotka olivat emalia, ja ruokailuvälineinä oli ruokalajista riippumatta iso ruokalusikka. Isot luokat, valtava nälkä, emalilautaset ja ruokalusikat. Meteli oli korviahuumaava. Ruokalan ovella seisoi usein rehtori Teperi todeten viileästi: ”Sivistyneet syövät hitaasti.”
– Asta Lumikero (o.s. Markkanen), oppilas 1958–1967210

Näkymä koulun ruokalaan lukuvuonna 1964–1965. Oppikoulussa ruoka oli maksullista, ja ruokalistassa painottuivat keitot ja puurot.
tamisesta, mikä merkitsi siirtymistä aiempaa kiinteämpiin ja lihaisampiin ruokiin. ”Silloin tällöin saatiin nakkimakkaraa. Rehtori Teperi kuulutti aamupäivällä keskusradiossa, että se on sitten vain yksi nakki jokaiselle”, muistelee koulun oppilas Risto Ranki.208 Ruoka-aika oli jämpti 15 minuuttia. Oppilaat ruokailivat kahdessa vuorossa – ensin ylä- ja sitten alaluokat – toisten viettäessä samalla välituntia. Opettajat söivät omissa tiloissaan. Valvovan opettajan vastuulla oli ylläpitää ruokarauhaa ruokalassa, ja jos häly kasvoi liian suureksi, hän saattoi kieltää keskustelemisen pöydissä tyystin. Nuorempien oppilaiden pöytien päätyihin oli istutettu lukiolaisia ”pöytäteineiksi” valvomaan ruokailua.209 Poistuminen koulusta kesken päivän oli kielletty, mutta kielto ei koskenut ruokatunteja. Etenkin isommat oppilaat saattoivat pis-
täytyä Eränkävijäntorilla sijaitsevassa Valion baarissa nauttimassa lounasta. Koska oppilailla oli rahaa vain niukalti, lounaan virkaa saattoi toimittaa esimeriksi pieni piimä, jonka kylkeen sitten ostettiin Fazerin myymälästä edullisia sämpylöitä. Asiakkaina oppikoululaiset eivät olleet baarinpitäjän suosiossa. ”Valion baarin työntekijät suhtautuivat ynseästi koululaisiin. Yhden kahvikupin äärellä saattoi sujahtaa koulun jälkeen useampikin tunti”, Anu Virkkunen-Fullenwider (o.s. Nikkanen) muistelee.211
Välitunnit vietettiin ulkona, lähes säällä kuin säällä. Koulun pihalla ei ollut mitään erityisiä välineitä tai aktiviteetteja, joten aika käytettiin pääosin ryhmissä keskustellen ja kuljeskellen. Nuoremmat oppilaat saattoivat hypätä narua tai pelata palloa. Osa lukiolaisista ja vanhemmista keskikoululaisista suuntasi askeleensa läheiseen metsikköön, mistä sitten halkopinon takaa nousi hentoja savukiehkuroita. Tupakointi oli oppilailta tiukasti kielletty, ja siitä kiinni jääminen merkitsi jälki-istuntoa.212
Etenkin kurjalla kelillä moni oppilas olisi mielellään jäänyt notkumaan sisätiloihin välituntien ajaksi, mutta se ei käynyt laatuun.
Opettajien vastuulla oli patistaa lapset ulos ja pitää huoli siitä, etteivät välitunnille jo ajetut päässeet livahtamaan takaisin sisään ennen kellojen soittoa. Hyvin usein tilanne muistutti kissa ja hiiri -leikkiä oppilaiden yrittäessä piilotella opettajilta vessoissa tai naulakoiden väleihin jäävissä tiloissa.213
Muutto Kettutielle merkitsi parannusta liikuntapaikkojen suhteen. Koulussa oli nyt oma täysimittainen jumppasali, ja urheilukenttä sijaitsi heti koulun takana. Talvisin lähimetsissä risteili hiihtolatuja, ja Herttoniemen laskettelurinteessä oli mahdollista harrastaa jopa uutta muotilajia, slalomia.214
Koulun tilat tarjosivat uusia mahdollisuuksia myös kerhotoiminnalle, joka eli 1950-luvulla kukoistuskauttaan. Valokuvauskerho Musikan kameroita varten varustettiin kouluun pimiötilat filmien ja kuvien kehittämistä varten, ja näytelmäkerhossa valmistuivat joulujuhlanäytelmät Kansallisteatterin näyttelijöiden Matti Raninin ja Rauha Rentolan ja sittemmin Saara Raninin johdolla. Koulun urheiluseura Reali-Veikot järjesti vuosittain luokkien välisiä kilpailuja jalka-, kori- ja pesäpallossa sekä jääkiekossa. 1950ja 1960-lukujen taitteessa koulussa toimi myös tyttöjen voimiste-
Lukion ensimmäisen luokan oppilaat Jyrki Vesikansa (vas.) ja Reijo Turunen toimivat lukuvuonna 1957–1958 koulun valokuvauskerho Musikan kameroiden vetäjinä. (Kimmo Tarkkonen /Jyrki Vesikansan kotiarkisto)
lukerho, posliinimaalauskerho, orkesterikerho, ranskan kielen kerho, historian kerho, matematiikkakerho ja kirjallisuuskerho.215
”Tuhannet
kolkuttavat oppikoulun portteja”
Yksittäisten nuorten näkökulmasta suomalainen 1950- ja 1960-lukujen rinnakkaiskoulujärjestelmä oli armoton. 10–11 vuoden iässä lapset jaettiin kahdelle eri koulutuspolulle, jotka eivät tämän jälkeen enää kohdanneet. Ne, joilla oli osaamista, intoa ja varaa, siirtyivät neljän kansakouluvuoden jälkeen oppikouluun, missä heitä ryhdyttiin valmentamaan valkokaulusammatteihin ja yhteiskunnan johtopaikoille. Lopuilla oli edessään vielä neljä vuotta kansaja kansalaiskoulua, minkä jälkeen he siirtyivät työelämään joko suoraan tai ammattikoulun kautta.216 Paitsi että koulujako erotti nuorisoryhmät fyysisesti toisistaan, oppikoulu muodosti oman sosiaalisen ja kulttuurisen tilansa, johon kansakoulun puolelle jääneillä ei ollut pääsyä. Kerhojen lisäksi oppikoulujen teinikunnat järjestivät koulun tiloissa suosittuja tanssitilaisuuksia, joissa sisäänpääsyn edellytyksenä oli teinikunnan

jäsenyyden todistava teinikortti. Oppikoulukulttuuria tutkineen Leena Kosken mukaan oppikoulujen yhtenä tavoitteena oli erottaa kansakunnan toivoiksi leimatut oppikoulunuoret huonompiosaisista tovereistaan ja näin ylläpitää sosiaalista hierarkiaa.217
Siihen, kumpaan kastiin lapsi sijoittui, vaikutti perheen taloustilanne. Kaikilla ei yksinkertaisesti ollut varaa laittaa lapsiaan oppikouluun. Helsinkiläisissä yksityisoppikouluissa lukukausimaksut olivat 1960-luvun taitteeseen tultaessa kivunneet 15 000 markan (400 nykyeuron) paikkeille, ja tälle tasolle asettuivat myös Herttoniemen yhteiskoulun maksut. Lukukausimaksujen päälle tulivat vielä koulutarvikkeista ja ruokailusta aiheutuvat kulut.218
Raha ei tosin vielä yksin taannut oppikoulupaikkaa. Viime kädessä nuoren tulevaisuus riippui yhdestä tilaisuudesta: oppikoulun pääsykokeesta. Oppikouluun pääsyn edellytyksenä oli kansakoulun neljän ensimmäisen luokan oppimäärä, ja tätä osaamista testattiin kaksipäiväisissä pääsykokeissa ympäri Suomea. Koetehtävät olivat vuodesta 1955 samat kaikissa oppikouluissa, ja ne keskittyivät äidinkieleen ja matematiikkaan.219
Suurten ikäluokkien myötä oppikoulun ovia kolkutteli ennennäkemättömän iso joukko pyrkijöitä, sillä ikäluokkien lisäksi myös koulutushalukkuus kasvoi koko ajan. Kun oppikoulun oli vielä 1940-luvun lopulla aloittanut 25 prosenttia ikäluokasta, nousi osuus 1960-luvun alussa jo 40 prosenttiin. Ja jos perheet olisivat saaneet päättää, olisi joukko ollut vielä tätäkin suurempi. 1950-luvun lopulla oppikoulupaikka heltisi vain noin 60 prosentille pääsykokeessa hyväksytyistä oppilaista. Kaikkein vaikeinta oppikoulun kynnyksen ylittäminen oli Helsingissä.220
Pääsykokeet kasasivatkin suuria paineita sekä lasten että vanhempien harteille. Monessa kodissa kokeisiin valmistauduttiin huolella ja harjoittelussa hyödynnettiin edellisvuosien pääsykoekysymyksiä. Kirjakaupoissa oli saatavilla myös erilaisia oppaita pänttäämisen tueksi (mm. Laskenko oikein? Laskutehtäviä oppikoulun sisäänpääsytutkintoa
”Tuhannet kolkuttavat nykyään turhaan oppikoulun portteja sinne pääsemättä. Vain parhaat selviävät seinien sisäpuolelle. Näin on niiden, jotka nyt oppikoulussa ovat, tiedettävä se, että he ovat enemmän saaneet kuin toiset ja heillä on myös suurempi vastuu.”
– rehtori Jouko Teperin kevätjuhlapuhe 1956221

Oppikouluun pyrittiin yleensä kansakoulun neljänneltä luokalta. Hakijoita varten myynnissä oli oppaita, joissa esiteltiin pääsykoekysymyksiä ja mallivastauksia.
varten ja Kirjoitanko oikein? Äidinkielen opetukseen liittyviä tehtäviä ja ohjeita oppikouluun pyrkiville). Isommissa kaupungeissa alettiin 1950-luvulla järjestää jopa preppauskursseja, mikä aiheutti paheksuntaa oppikoulunopettajien piirissä.222
Myös herttoniemeläisissä kodeissa elettiin ennen pääsykokeita hermostuneissa tunnelmissa. Kesäkuun alussa järjestettävä pääsykoe oli tilaisuutena juhlava, vertasivatpa toiset sitä jopa ylioppilaskirjoituksiin. Kirjoitusvälineiden ja eväiden lisäksi jotkut oppilaat ottivat koululle mukaan äidin jännitystä lieventämään. Koetehtäviin kuului muun muassa päässälaskuja, sanallisia laskutehtäviä, ääneen lukemista, sanelu ja ainekirjoitus.224
Pääsykoevastausten tarkastamiseen kului opettajilta muutama päivä. Koska Herttoniemeen hakeneiden joukossa oli vuodesta toiseen enemmän tyttöjä kuin poikia, tasoitettiin tilannetta antamalla pojille lisäpisteitä sukupuolen perusteella. Kun koesuoritukset oli pisteytetty ja hakijat pantu järjestykseen, lähialueiden rehtorit tarkistivat vielä yhdessä, ettei yhteen kouluun päässyt muita alemmalla pistemäärällä. Tarvittaessa oppilaita ohjattiin naapurikouluihin.225
Tulosten selvittyä rehtori Teperi julisti koulun portailta hyväksyttyjen nimet pistemäärän mukaisessa järjestyksessä. Tämän jälkeen nimilista kiinnitettiin koulun oveen. Onnellisia olivat ne, jotka olivat paikan saaneet. ”Me jännitimme hirveästi, kun tulimme katsomaan sitä ikkunaan ilmestynyttä listaa. Minä olin siinä kolmantena. Se on varmasti paras koulumenestykseni, ainakin tässä koulussa”, muistelee kouluun kesällä 1957 hyväksytty Eva Polttila.226
Oppilaspaineen edessä helsinkiläiset yksityiskoulut eivät tyytyneet vain jakamaan niukkuutta. Herttoniemessä aloittavia I luokkia oli vuodesta 1957 lähtien aina kolme rinnan, ja jokaiselle niistä otettiin maksimimäärä eli 44 oppilasta (ks. oppilasmäärän kehitys s. 348–349).227 Enimmillään Herttoniemen yhteiskoulussa opiskeli vuonna 1966 lähes 830 lasta ja nuorta, vaikka rakentamisvaiheessa koulun oli arvioitu riittävän 700–750 oppilaan tarpeisiin. Vastaava tilanne oli monissa muissakin helsinkiläiskouluissa, joissa
luokkahuoneiksi muunnettiin jopa kellareita ja muita varastotiloja. Vallitsevissa oloissa tämä oli ainoa keino, jolla suuret ikäluokat saatiin puskettua opintoputken läpi.228
Isot luokat ja yhä ahtaammaksi käyvät tilat rasittivat sekä opettajia että oppilaita. Etenkin opettajat saattoivat haikailla pienemmän ja kodikkaamman ”vanhan oppikoulun” perään. Valtaosa oppilaista sen sijaan otti väenpaljouden annettuna, olihan tungos ollut kova jo kansakoulun puolella. Herttoniemen yhteiskoulussa vältyttiin sentään oppilaita rasittavalta vuoroluvulta, joka olisi venyttänyt iltavuorolaisten koulupäivät aina kello kuuteen asti iltapäivällä. Ennen laajennusosan valmistumista monilla luokilla oli tosin kesken koulupäivää 1–3 vapaatuntia, mikä pirstaloitti koulupäivää.229
Paitsi luokkahuoneissa tuntui oppilasmäärän aiheuttama paine myös koulun käytävillä, aulassa ja muissa yhteisissä tiloissa. Tungoksen tuntu voimistui entisestään 1960-luvun alussa, kun välitunnit lyhennettiin 15 minuutista 10 minuuttiin ja oppilasmassat piti saada liikkumaan tiloissa entistä tehokkaammin. ”Kun välitunti on vain 10 minuutin pituinen ja oppilaita on paljon, on ulos ehtiminen kovin vaikeaa. Opettajien on ehdottomasti muistettava huolehtia oppilaidensa poistumisesta aina ulos asti”, ohjeisti rehtori Teperi opettajia.230
Samalla koko koulupäivä aikataulutettiin entistä tiukemmin. Aamuhartaus piti jatkossa saada suoritettua 7,5 minuutissa aiemman 10 minuutin sijaan, ja ruokavälitunti lyheni 35 minuutista 30:een. ”Tämä kaikki asettaa entistä suurempia vaatimuksia opettajien täsmällisyydelle. Ruokaväliajalla on kahden ruokailuryhmän syöntiaikaa jakamassa kaksi soittoa, joista ensimmäinen merkitsee sitä, että toinen ryhmä eli alaluokat voivat tulla ulkoa jonoihin ja toinen sitä, että voidaan siirtyä ruokasaliin”, rehtori kirjoitti tiedotteessaan.232
”Kun tunnit päättyivät, pakkautui se satojen oppilaiden karjalauma luokista ala-aulaan. Muistan kun englanninopettaja, kenraali Valven vaimo oikein työnsi oppilaita ovesta ulos: ’Sinne nyt vaan kaikki nopeasti, nopeasti’. Olin siitä kauhean loukkaantunut, että jotain tolkkua sentään pitäisi olla.”
– Eva Polttila, oppilas 1957–1966231
Suurten ikäluokkien mukana oppilassuma siirtyi vähitellen keskikoulusta lukion puolelle. Vielä keväällä 1960 Herttoniemen
Kevään 1968
tuoreet ylioppilaat
Pertti Kuivalainen, Markku Örn ja Kari Koskipirtti. (Hannu Lehto)

yhteiskoulusta kirjoitti kompakti 13 kokelaan joukko. Edellisenä syksynä lukion ensimmäiselle luokalle oli kuitenkin jo otettu kaksi 35 oppilaan rinnakkaisluokkaa, ja vuodesta 1962 lähtien lukion rinnakkaisluokkien määrä nousi kolmeen. Vaikka osa oppilaista päätti yhä oppikoulun keskikouluun, halusi yhä useampi nuori jatkaa opintojaan lukion puolelle. Tämä näkyi konkreettisesti myös koulun virallisissa ylioppilaskuvissa, joissa lakitettavien joukko kasvoi vuosi vuodelta. Vuonna 1968 koulusta kirjoitti jo 69 ylioppilasta.233
Kouluhistoriassa vuosiin 1955–1970 on viitattu oppikoulun massoittumisen aikakautena. Paitsi että olemassa olevia kouluja laajennettiin, ympäri maata perustettiin merkittävä määrä uusia oppikouluja. Yksin Helsingin itäiselle liitosalueelle syntyi 1950-luvun puolivälin jälkeen kahdeksan uutta yksityistä oppikoulua: Herttoniemi 1957, Roihuvuori 1959, Vartiokylä 1961, Vuosaari 1965, Myllypuro 1966, Kontula 1966, Puotinharju 1967 ja Laajasalo 1971. Lisäksi Lapinpuiston ja Helsingin yhteislyseot muuttivat vuonna 1971 Kontulaan ja Tehtaanpuiston yhteiskoulu vuonna 1976 Vuosaareen. Osassa kouluja oppilasmäärä nousi suurimmillaan yli tuhanteen.234
Vaikka oppikoulu oli yhä 1960-luvulla haluttu opinahjo ja valkolakki tämän koulutien päässä siintävä kruunu, vaikutti massoit-
tuminen vääjäämättä oppikoulun statukseen. Oppikoululaisten määrän paisuessa alettiin yhteiskunnallisessa keskustelussa varoitella ”valkokaulusköyhälistön” muodostumisesta ja vaatia tehostettua ammatinvalinnanohjausta oppikouluihin. Pelkona oli, ettei pitkä opintie enää tulevaisuudessa takaisi sellaista sosiaalista ja taloudellista asemaa kuin aiemmin.235
Oppikouluun ja ylioppilastutkintoon liittyvän erityisarvostuksen lasku näkyi myös symbolien tasolla. Aiemmin ylioppilaslakkia oli pidetty toukokuun alusta syyskuun loppuun osoituksena kuulumisesta sivistyneistöön. 1950-luvun aikana ylioppilaslakin käyttö kuitenkin väheni selvästi ja ylioppilaat alkoivat kulkea kesäisin paljain päin.236
Luulot pois eli opettajan auktoriteetilla
Säännöt Herttoniemen yhteiskoulussa olivat selvät, ja ne oli taottu oppilaiden päähän jo kansakoulun puolella. Kun opettaja saapui luokkaan, oppilaat hiljenivät ja nousivat seisomaan. Hälisemistä tai naureskelua ei tunneilla suvaittu. Kun opettaja puhui, oppilaat kuuntelivat, ja 1950–1960-luvun koulussa opettajat puhuivat paljon. Jos opettaja halusi kuulla oppilaiden ääntä, hän esitti heille kysymyksiä. Oppilaat pyysivät puheenvuoroa viittaamalla ja luvan saatuaan vastasivat kysymykseen seisaaltaan ja selvällä äänellä. Opettajia ei sinuteltu tai kutsuttu etunimeltä. ”Onko lehtori se ja se tavattavissa”, tiedusteltiin kohteliaasti opettajainhuoneen ovelta.237
Opetus oli luonteeltaan opettajajohtoista kateederiopetusta.
Ryhmätöitä ei tunnettu, ja monilla tunneilla ainoat opetusvälineet olivat oppikirja, liitutaulu ja karttakeppi. ”Joskus äärimmäisen harvoin biologian tai maantiedon opettaja näytti niin sanottuja rainakuvia eli diakuvia, ja luokka oli haltioissaan”, Risto Ranki muistelee.238
Parhaat opettajat olivatkin armoitettuja puhujia. Heihin lukeutui koulun rehtori Jouko Teperi, joka tunneillaan kuvaili elävästi Suomen ja maailmanhistorian käännekohtia. Osa oppilaista oli kuitenkin puhetulvan edessä hätää kärsimässä, sillä Teperi ei juuri

Rehtori Jouko Teperi käyttämässä rainakonetta vuonna 1957. Tuntien elävöittäminen rainoilla eli kuultokuvista muodostetuilla kuvasarjoilla oli harvinaista herkkua. (Istvan Rácz / Museovirasto)
jäsentänyt tuntejaan kirjallisesti. Sivistyssanat ja erikoisemmat käsitteet hän saattoi kirjoittaa auki taululle, mutta muuten oppilaat olivat omien muistiinpanojensa varassa.239
Opetuksessa korostuivat tiedolliset sisällöt ja niiden opettelu ulkoa. Hyvä esimerkki tästä oli biologian ja maantiedon lehtori Toini Tani, joka kirjoitutti avainasiat oppilailla vihkoihin sanelusta. Kouluun saapuneet auskultantit eli opetusharjoittelijat kauhistelivat näin vanhanaikaista metodia, mutta ylioppilaskirjoituksissa Tanin oppilaat menestyivät. Kielten opetuksessa taas keskityttiin kääntämiseen sekä kielioppiin, jota opeteltiin erilaisina rimssuina. ”Me käänsimme englannista suomeen ja suomesta englantiin, mitään muuta ei ollut. Se oli ihan sama, miten sitä kieltä puhui, kunhan osasi kieliopin”, Seija Mäkelä muistelee.240
”Täytin 25 vuotta, kun tulin tänne töihin ja olin opettajista varmasti nuorin. Oli kuin olisin tullut omaan kouluaikaiseen opettajainhuoneeseeni. Siellä oli hyvin arvokkaita ja minun silmiini hirmu vanhoja opettajia.”
– Ritva Laakso, ruotsinopettaja242
Kun Jyrki Vesikansa vuonna 1957 siirtyi Kulosaaren yhteiskoulusta oppilaaksi Herttoniemen lukioon, hän kertoo ensimmäiseksi kiinnittäneensä huomiota Kettutiellä vallitsevaan kuriin. Toisin kuin Kulosaaressa, missä meno oli keskikoululuokilla voinut äityä villiksikin, nautittiin Herttoniemessä hyvästä työrauhasta. Iso merkitys tässä oli koulun vakiintuneella ja oman arvonsa tuntevalla opettajakunnalla. Tiukan järjestyksen mies oli myös rehtori Teperi, joka uusia opettajia palkatessaan antoi paljon painoarvoa sille, mitä työtodistukset kertoivat opettajan kyvystä säilyttää työrauha luokassaan.241
Ideaali oli opettaja, joka auktoriteetillaan hallitsi luokkaansa. Kun pieni ja pyylevä äidinkielenopettaja Maria Virolainen kajautti käskynsä mahtavalla pasuunaäänellään, tottelivat oppilaat kuin taikaiskusta. Ja kun rehtori Teperi marssi määrätietoisen näköisenä pitkin koulun ruuhkaisia käytäviä, väistivät oppilaat häntä kuin Punaisenmeren vesimassat Moosesta.243
Luontaista auktoriteettia huokui myös poikien liikunnanopettaja Armas ”Möly” Saarinen, joka oli syntynyt 1800-luvun puolella ja tullut Musikan koulun palvelukseen 1930-luvun alussa. Liikuntatunneille Saarinen ilmestyi puvussa, solmiossa ja kiiltävissä ”spit-
Koulun opettajakunta syksyllä 1964. (Risto Rankin kotiarkisto)


tareissa” eli teräväkärkisissä nahkakengissä. Jos tunti pidettiin läheisellä urheilukentällä, Saarinen taittoi 200 metrin matkan autolla, ruuvasi kentän laidalla ikkunan auki, heitti pallon pojille ja vihelsi pillillä pelin alkaneeksi. Tuntia hän ei välttämättä jäänyt seuraamaan. ”Me teimme mukisematta aivan kaiken Mölyn ohjeiden mukaan”, Olli Ahvenlahti muistelee.244
Kaikkiin tilanteisiin ja oppilaisiin ei pelkkä opettajan auktoriteetin voima riittänyt. Kurittomia, laiskoja tai huolimattomia oppilaita ohjattiin ja rangaistiin tarvittaessa erilaisin keinoin, joihin lukeutuivat muistutukset, laiskanläksyt, seisottaminen, luokasta poistaminen, rehtorin puhuttelu ja jälki-istunto. Tarvittaessa oppilas voitiin erottaa koulusta määräajaksi tai kokonaan. Lisäksi Herttoniemestäkin löytyi opettajia, jotka saattoivat vielä 1960-luvulla turvautua fyysiseen kuritukseen.245
”Niille 8:lle III A -luokan oppilaalle, jotka olivat jääneet pois koulusta luvatta mennäkseen katsomaan prinsessa Margaretan häitä televisiosta, päätettiin antaa käytösarvosana 10, koska heidän menettelynsä katsottiin johtuvan lapsellisesta ajattelemattomuudesta eikä heillä ollut mitään aikaisempia rikkomuksia. Sen sijaan alennettiin kaikille heille huolellisuusarvosana 8:aan.”
– Opettajainkokouksen pöytäkirja 19.5.1960
Monelle Herttoniemen yhteiskoulun oppilaalle tuli tutuksi vuoden 1872 koulujärjestyksen 5. pykälä, jota myöhästelyyn tai muuhun huolimattomuuteen syyllistyneet oppilaat pantiin kirjoittamaan kaksi- tai viisikymmentäkin kertaa: ”Oppilaan pitää alati määrätylle kellon lyömälle tuleman opetushuoneeseen, puhtaana ja siivosti vaatetettuna…” Pykälää kopioitiin mustekynällä yhdeksän millimetrin konseptiarkille, ja koska virheitä ei saanut tulla, saattoi rangaistuksen suorittamisessa kulua tovi jos toinenkin. Sen verran syvän muistijäljen pykälä viisi oppilaisiin jätti, että vuosikymmeniä myöhemmin he pystyivät yhä lausumaan sitä ulkomuistista koulun 75-vuotisjuhlassa.246
Vielä 1960-luvulla kouluviikko oli työviikon tapaan kuusipäiväinen ja se päättyi lauantai-iltapäivän jälki-istuntoihin. Koulun ruskeakantisesta rangaistuskirjasta selviää, että pinnaamisen, lunttaamisen ja holhoojan nimikirjoituksen väärentämisen lisäksi jälki-istuntoa napsahti myös sellaisista teoista kuin suulaus ja tottelemattomuus, luvaton sisälläolo ja vetelehtiminen, kirjojen lu-
keminen aamuhartaudessa tai lumipallojen heittäminen välitunnilla. Rikkomuksesta riippuen jälki-istunto kesti tunnin tai kaksi, ja kahden tunnin jälki-istunto merkitsi automaattista käytösarvosanan alentamista.247
Toisinaan rangaistukseen riitti pelkkä epäily epäkunnioittavasta käytöksestä. Näin kävi koulussa 1960-luvulla opiskelleelle Kristiina Drewsille, joka oli ystävättärineen kyllästynyt siihen, että aamuhartauksissa virrenveisuu oli pelkkää hyminää. Kun tytöt sitten eräänä aamuna kajauttivat virren naulakoiden välistä kovaa ja korkealta, opettajat tulkitsivat sen pilkanteoksi. Lopputuloksena oli jälki-istuntoa, jossa jokainen laulamiseen syyllistynyt joutui kirjoittamaan selvityksen aiheesta ”Miksi lauloin aamuhartaudessa?”.248
Laiskoja tai huonotapaisia oppilaita ei koulussa kauan katseltu. Kuten rehtori Teperi saattoi tokaista, satamassa riitti töitä. Vanhemmat olivat tässä opettajien kanssa samoilla linjoilla eivätkä arkailleet muistuttaa lapsiaan maksamistaan lukukausimaksuista. Koulupaikka oli etuoikeus, josta lapsen oli syytä olla kiitollinen. ”Joko olimme ahkeria tai siirryimme muualle”, Jyrki Vesikansa tiivistää asenteen.249
1940–1960-lukujen oppikoulun yhteydessä on puhuttu ”luulot pois” -pedagogiikasta, joka oli käytössä myös Herttoniemen yhteiskoulussa. Käytännössä tämä merkitsi vaikeita kokeita ja alaarvoisia numeroita. ”Kokeiden arvostelu alkoi tai päättyi nollaan. Kerrotaan jonkun saaneen jopa miinusmerkkisen numeron. Erittäin vaikuttava oli myös kokeen reunaan piirretty 1–, jossa miinuksen viiva kulki koko sivun poikki”, muistelevat Anu VirkkunenFullenwider ja Marjatta Sarvanto.250
Nelonen kevättodistuksessa merkitsi ehtoja, joita sitten suoritettiin kesälomalla. Vuosina 1957–1967 ehdot annettiin joka kevät lähes viidennekselle oppilaista. Mikäli oppilas sai ehdot useammasta kuin kahdesta lukuaineesta, hän jäi luokalle, sillä ehtolaispäiviä oli kesän aikana vain kaksi. Kaksien ehtojen suorittaminen taas tarkoitti sitä, että kesäloma supistui vain muutaman viikon mittaiseksi.251
Luokalle jääminen oli sekin varsin yleistä. Vuosina 1957–1967 Herttoniemen yhteiskoulussa jätettiin vuosittain suoraan luokalle
runsas kuusi prosenttia oppilaista, minkä päälle tulivat vielä ehtojensa kanssa reputtaneet. Anu Virkkunen-Fullenwider ja Marjatta Sarvanto ovat laskeneet, että heidän kanssaan vuonna 1957 oppikoulun aloittaneista 132 oppilaasta 27 kirjoitti ylioppilaaksi kahdeksan vuotta myöhemmin. Iso osa oli jättänyt koulun keskikouluun tai muuten kesken, mutta joukossa oli runsaasti myös niitä, jotka tuplasivat luokan tai pari.252
Ehtojen antaminen ja luokalle jättäminen oli 1950- ja 1960lukujen oppikoulussa niin tavallista, että niistä on puhuttu jopa opetusmetodina. Erityisopetusta tai tukiopetusta ei ollut tarjolla, ja jos lapsi tai nuori ei pysynyt vauhdissa mukana, oli oppimäärän kertaaminen joko kesällä tai seuraavana vuonna ainoa vaihtoehto jatkaa koulunkäyntiä. Opettajat myös käyttivät luokalle jättämistä keinona varjella koulun mainetta, sillä ylioppilaskirjoituksissa reputtaminen nähtiin koululle nöyryyttävänä takaiskuna. Tästä näkökulmasta oli parempi lannistaa oppilas lopettamaan koulunsa kesken kuin päästää hänet epäonnistumaan valtakunnalliseen kokeeseen.253
Luulot pois -pedagogiikkaan liittyi myös julkinen arvostelu. Tyypillistä oli, että kokeiden arvosanat luettiin luokassa ääneen niin, että kaikille kävi selväksi, kuka osasi asiat ja kuka ei. Kehumista harrastettiin kitsaasti, mutta luokan parhaiden oppilaiden nimet ja keskiarvot kirjattiin ylös ja asetettiin näkyville koulun käytävän lasivitriiniin.254
”Maria Virolainen oli käsite, joka saa tänä päivänäkin monet nielaisemaan kahdesti. Itse hän nimitti itseään ironisesti ’Mari-tädiksi’. Me puolestamme ’Maria Veriseksi’. Veri lensikin joskus Virolaisen tunnilla. Takoessaan oppilaslaumansa päähän jotain adjektiiviattribuuttisäännöstöä hän rytmitti lauseitaan lyömällä kämmenselällään pulpettiin. Iskut olivat sen verran napakat, että kämmenselkä aukeni ja pulpettiin alkoi tihkua verta.”
– Timo Kilpi, oppilas 1961–1971256

Ruotsin ja englannin opettaja Rauni Hukki kotiluokassaan lukuvuonna 1957–1958. (István Rácz)
Toisinaan julkinen arvostelu sai jopa nöyryyttämisen piirteitä. Etenkin äidinkielen opettaja Maria Virolainen tarttui hanakasti epäonnistumisiin, solvasi oppimattomia ja sille päälle sattuessaan haukkui vielä huonoryhtiset pullataikinaksi. Kaikki eivät tällaista käsittelyä kestäneet, vaan purskahtivat itkuun. Pahimmillaan Virolainen kylvi vaatimuksineen suoranaista kauhua oppilaiden keskuudessa.255
Oppilaiden muistoissa aikakauden opettajat ovat mieleenpainuvia persoonia, hyvässä ja pahassa. Erityisen kiehtova hahmo oli englannin ja saksan kielen opettaja Martta Suhonen, joka hyödynsi
kesälomansa kiertämällä maailmaa ja kertoili matkoiltaan värikkäitä tarinoita.257 ”Englannintunteja aina odotettiin ja niiltä poistuttiin hyvillä mielin, sivistyneempinä, ikään kuin olisi tehty opastettu matka johonkin kulttuurikohteeseen”, Olli Ahvenlahti kertoo. Suhonen saattoi myös kutsua oppilaita kylään itämaisesti sisustettuun kotiinsa Freesenkadulle, missä hän esitteli kuvia ja matkamuistoja Pakistanista. Tytöt saivat kokeilla opettajan sareja ja ihastella tämän koruja. Huhujen mukaan Suhosella oli suhde merkittävään Pakistanissa asuvaan mieheen.258
Martta Suhosella oli maine opettajana, jonka oppilaat eivät koskaan reputtaneet englannin ylioppilaskirjoituksissa. Hän jopa painatti oppilaitaan varten oman sanakirjan, josta oppilaat sitten opettelivat brittienglannin hienouksia: Hasn’t your education been rather neglected? ”Martta Suhonen antoi uskoa jostain muusta, suuremmasta. Hän inspiroi ja innosti meitä”, muistelee Helena Idström, joka ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutti Kööpenhaminaan.259
Pelätty Maria Virolainenkin oli parhaimmillaan suuri kulttuuripersoona, oopperaentusiasti ja Unkarin ystävä. ”Joskus kun me oltiin oltu kiltisti tai tehty kaikki kunnolla, hän luki tunnin lopussa Vinskiä ja Vinsenttiä aivan valloittavasti ja sai kaikki hyvälle tuulelle”, Eva Polttila kertoo.260
Täältä tulee nuoriso!
Vaikka se ei aina koulun seinien sisällä näkynytkään, ympäröivä yhteiskunta modernisoitui 1950- ja 1960-lukujen aikana ennennäkemättömällä vauhdilla. Samana vuonna, jolloin Herttoniemen yhteiskoulu avasi ovensa Kettutiellä, laukaistiin ensimmäinen satelliitti maan kiertoradalle. Suurten ikäluokkien nuoruusvuosina tieto lisääntyi kiihtyvällä vauhdilla ja koneet, laitteet ja teknologiat kehittyivät. Televisio yleistyi suomalaiskodeissa 1960-luvulla ja toi maailman tapahtumat aivan uudella tavalla ihmisten olohuoneisiin. Vaikka Suomi sijaitsi yhä maantieteellisessä periferiassa Euroopan perukoilla, alkoi ulkomaanmatkailu lisääntyä. Vähä vähältä maapallo kutistui.

Uusi aika alkoi näkyä nuorten pukeutumisessa 1960-luvulla: muoti muuttui rennommaksi ja poikien hiukset saivat kasvaa. Herttoniemen yhteiskoulun oppilaita lukuvuonna 1964–1965.
1960-luvusta muodostui eteenpäin katsova, optimistinen vuosikymmen. Elintaso nousi Suomessa kohisten, mikä avasi uusia mahdollisuuksia sekä yhteiskunnan kehittämiselle että yksilöllisten tarpeiden tyydyttämiselle. Tämä sähköisti tunnelmaa etenkin nuorten ikäluokkien keskuudessa. Vanhassa ei todellakaan ollut vara parempi, vaan tulevaisuudessa monet asiat olisi mahdollista tehdä aiempaa järkevämmin ja oikeudenmukaisemmin.
Siinä missä 1950-luku oli ollut lasten vuosikymmen, kehittyi 1960-luvusta nuorison vuosikymmen. Nuorison asemaa pönkitti jo yksin suurten ikäluokkien aiheuttama demografinen muutos: 1960-luvun puolivälissä 15–19-vuotiaita oli Suomessa jo lähes puoli miljoonaa. Samalla nuorten on sanottu ensimmäistä kertaa löytäneen itsensä erillisenä ryhmänä. Taustalla vaikutti kansain-
välisen nuorisokulttuurin läpimurto, kun nuorisolle alettiin markkinoida omia vaatteita, musiikkia, meikkejä ja lehtiä.261
Vielä 1950-luvulla oppikoululaiset olivat pukeutuneet kuin pienet aikuiset – pojat pikkutakkiin ja solmioon ja tytöt hameeseen –ja osa nuorista jatkoi tällä perinteisellä linjalla myös 1960-luvulla. ”Villin ja vapaan” vuosikymmenen tunnuksiksi nousivat kuitenkin farkut ja minihame, ja poikien hiukset saivat kasvaa. Uusi nuorisomuoti näkyi ja kuului myös Herttoniemessä. ”The Beatles oli kaikki kaikessa, unohtamatta tietenkään Dylania ja Rollareita. ’Ooh I want your love, babe, guess you know it’s true… Eight days a week’ raikui Matti Niemisen kotibailuissa Kuliksessa, joissa opeteltiin muun muassa suutelemisen jaloa taitoa”, Olli Ahvenlahti muistelee.262
Mitä pidemmälle 1960-luku eteni, sitä ristiriitaisemmalta tilanne alkoi nuorison silmissä näyttää. Oppikoulun kasvatustavoitteet eivät juuri olleet muuttuneet vuosien ja vuosikymmenten saatossa, vaan kouluissa vaalittiin yhä 1960-luvulla perinteisiä arvoja kuten ahkeraa työntekoa ja isänmaallisuutta. Herttoniemen yhteiskoulussakin oppilaita pyrittiin opettamaan kuuliaisuuteen ja vaatimattomuuteen. Esimerkiksi tyttöjen meikkaaminen oli pannassa, eivätkä opettajat arkailleet määrätä silmiään maalanneita tai huuliaan punanneita oppilaita naamapesulle. Jossain vaiheessa
”Jouko Teperillä oli tapana valita muutama silmätikku, oppilas, joita hän kiusasi ja vaani, useimmiten tyttöjä. Minä olin yksi heistä. Olin 16–17-vuotias ja käytin silmämeikkiä kuten muutkin ikäiseni tytöt, mutta rehtori oli valinnut minut ja vaati, että astun koko koulun oppilaiden eteen aamuvirren jälkeen, suljen silmäni ja näytän hänelle, etten ole meikannut silmiäni. Oli nöyryyttävää seistä siinä kaikkien edessä. Teperi ei pitänyt meistä, nuorista tytöistä. Turhamaisuus piti karsia pois. Ulkonäkö, impulsiivisuus, teini-ikäisten hormonimyrskyt ja ylitsepursuavat tunteet olivat turhanpäiväistä hömpötystä.”
– Helena Idström, oppilas 1957–1967264
rehtori Teperi käski jopa ruuvata peilit irti käsienpesupaikan lavuaarin päältä, jotta tytöt eivät olisi jääneet käytävälle peilailemaan.263
Nuorisomuodin tuulahdukset eivät kantautuneet opettajainhuoneeseen. Miesopettajat pukeutuivat edelleen suoriin housuihin, pikkutakkiin ja solmioon, ja naisopettajien univormuna oli leninki, helmet ja permanentti. Kun teinikunnan lehti Musikan teini vuonna 1964 tiedusteli opettajilta näkemyksiä Beatlesista, olivat vastaukset paljon puhuvia: ”Minä olen sitä mieltä, mitä mieltä yleensä olen tuollaisista hassuttelijoista”, ”Olen kuullut kaksi kertaa ’She loves you’. En ymmärrä.” ja ”Minä en ole jaksanut syventyä. Se mitä olen heistä televisiossa nähnyt, tuntuu omituiselta”. Oli olemassa koulun maailma ja nuorisokulttuurin maailma, eivätkä ne kohdanneet.265
Vähitellen ympäröivän yhteiskunnan murros alkoi heijastua myös koulupäivien kulkuun, joskin virtaukset olivat ensi alkuun heikkoja. Vuonna 1962 Herttoniemen yhteiskoulun kerhotarjontaa laajennettiin keskustelukerholla ja jazzkerholla, ja seuravana syksynä perustettiin V luokan pojille tarkoitettu ja suuren suosion saavuttanut kotitalouskerho, jossa pojat pääsivät harjoittelemaan ruoanlaittoa munakkaasta lähtien.266
Ylioppilasmaailmassa 1960-luvulla vaikuttanut kulttuuriradikalismi ei juuri näkynyt oppikouluissa vielä suurten ikäluokkien aikana. Ylioppilaiden vanavedessä yhteiskunnalliset teemat alkoivat kuitenkin kiinnostaa oppikoulunuorisoa. Lukuvuonna 1965–1966 Herttoniemen yhteiskoulun keskustelukerhossa tutustuttiin ”Amerikan kouluelämään, rotuongelmaan ja neekerikysymykseen”, ja seuraavana vuonna yhteiskunnallisessa kerhossa käsiteltiin Suomen ulkopolitiikkaa, tulossa olevaa peruskoulu-uudistusta sekä kouludemokratiaa. Koulun toimintakertomuksen mukaan yhteiskunnallisen kerhon kokouksissa syntyi paikoin kiivaitakin väittelyjä nuoria puhuttaneista aiheista.267
Yhteiskunnallisuus hiipi mukaan myös teinitoimintaan, joka oli vielä 1950-luvulla keskittynyt tanssien ja kouluvuoden kiertoon liittyvien tilaisuuksien kuten nahkiaisten, penkkarien ja vanhojen päivien järjestämiseen. Uusi vire näkyi ennen kaikkea Musikan teinin sisällöissä sen jälkeen, kun lehti oli vuonna 1964 herätetty
henkiin muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Lehden numerossa 1/1964 oppilaat kirjoittivat muun muassa apartheidista, ranskalaisista uuden aallon elokuvista sekä Stanislavskin teatterinäkemyksistä.268
Koulun teinikunnan jäsenet ottivat 1960luvun puolivälissä aktiivisesti osaa Helsingin teiniyhdistyksen keskustelutilaisuuksiin. Tammikuussa 1964 teinikunnan varapuheenjohtaja Jorma Hilppö edusti koulua Teiniliiton talvipäivillä Lahdessa, missä ohjelma eteni aluksi perinteisen kaavan mukaan. Sankarihaudoilla käyntiä seurasi jumalanpalvelus Lahden Vanhassa kirkossa ja vanhat tanssit sotilasorkesterin säestämänä.269
”Kansakoulussa ei ollut tapana, että lapset keskustelivat asioista. Mutta oppikoulussa keskusteltiin! Sanan säilät säihkyivät etenkin äidinkielen, historian ja uskonnon tunneilla. Lukiossa suorastaan kipunoi, kun eri katsontakantojen edustajat ottivat yhteen. Sananvapaus sai rehottaa.”
– Kristiina Drews, oppilas 1962–1970 274
Uuden ajan merkit olivat kuitenkin Lahdessa jo ilmassa. Tunnelma sähköistyi, kun vuosikokouksessa ryhdyttiin valitsemaan liitolle puheenjohtajaa. ”Itse kokouksessa käytettiin varsin teräviä puheenvuoroja, joilla saatiin pari henkilöä suuttumaankin. Liian pitkälle sentään mentiin, kun vedettiin rumasti esiin ehdokkaiden poliittiset mielipiteet”, Hilppö raportoi.270
Teinikuntia tutkineen Essi Jouhkin mukaan teinitoiminta otti 1960-luvun puolivälissä uuden suunnan, joka oli kiteytettävissä yhteen sanaan: yhteiskunnallisuuteen. Teineillä katsottiin olevan oikeus – ja velvollisuuskin – käsitellä yhteiskuntaa, ja kanavan tähän tarjosivat juuri teinikunnat. Samalla yhteiskunnallisuus merkitsi kriittisen katseen kohdistamista suomalaiseen koululaitokseen. Teineille oppikoululaitos alkoi näyttäytyä säilyketehtaana, joka oli umpioinut teinit purkkiin ja kadottanut avaajan.271 Suomen Kuvalehti kuvaili teinikulttuurin muutosta vuonna 1967:
”Näin murtautui 60-luvun puolivälissä esiin aivan uusi teinityyppi, 15–19-vuotias nuori ihminen, jolla on beatles-tukka tai minihame, mutta pää täynnä mielipiteitä ja ajatuksia. Passiivinen viihteellisyys on nyt taakse jäänyttä elämää. Nykyaikainen teini esittää myös kysymyksiä yhteiskunnalle, kirkolle, koululle, vanhemmille.” 272
Koulun teinikunnan lehti Musikan teini keväällä 1964.

Yhteiskunnallisuus tunki Herttoniemen yhteiskoulussa myös oppitunneille. Toisilla tunneilla keskusteluun jopa kannustettiin, ja esimerkiksi rehtori Teperi osasi halutessaan arvostaa taitavaa argumentaatiota. Siitä huolimatta, että Teperi opetti historiaa ”vuoden 1918 valkoisten voittajien” perspektiivistä, tarjosivat hä-
nen historiantuntinsa keskustelulle sikäli otollisen maaperän, että niillä Suomen historiaa käsiteltiin aina vuoteen 1945 saakka. Näin ei ollut kaikissa oppikouluissa, sillä osa opettajista jätti historiasisällöt mieluummin turvallisen etäisyyden päähän vaikeista vuoden 1918 tapahtumista.273
Vaikka Teperi saattoi ajoittain heittäytyä liberaaliksi ja tarjota penkkareitaan viettäville abeille ykkösolutta, pohjimmiltaan hän oli pesunkestävä konservatiivi. Mitä pidemmälle 1960-luku eteni ja mitä kovaäänisemmin nuoret alkoivat esittää rehtorin kannoista poikkeavia näkemyksiä, sitä selvempänä kuulsi ärtymys rehtorin äänessä.275 Kevätjuhlapuheissaan Teperi varoittelikin toistuvasti koulunsa päättäviä nuoria syöksymästä mukaan siihen ajan virtaan, jolle tyypillistä oli vanhojen tapojen yksisilmäinen kritisointi:
”Tämän päivän ihmisen pitäisi olla alati oppositioasenteessa, joka hetki vainukoiran tavoin nuuskimassa epäkohtia ja pienenkin sellaisen, todellisen tai luulotellun, löytäessään valmis ryhtymään ankaraan louskutukseen. […] Meidän tulisi kuitenkin joka hetki muistaa, että nykyisten tietojemme mukaan tämä maailma, jossa elämme, on ihmisten parhain ja kaunein maailma ja synnyinmaamme maailman jaloin Suomen tasavalta.” 276
Epävarmaa on, missä määrin koulun loppumista lähtökuopissaan odottaneet nuoret ylipäätään panivat merkille rehtorin saarnojen sisältöä. Mikäli niitä kuunneltiin, sanat eivät todennäköisesti enää 1960-luvun jälkipuoliskolla langenneet kovin vastaanottavaan maaperään. Yhä useamman nuoren silmissä oppikoulu ja rehtori sen edustajana vaikutti jo perin vanhanaikaiselta instituutiolta. Oppikoulujen ja oppilaiden välille oli revennyt kulttuurikuilu, josta 1960-luvun lopulla nousi avoin koulukapina.

Penkkaritunnelmia helmikuulta 1964. VIII M:n oppilaat vasemmalta Erkki Mikola, Kirsi Liesimaa, Marjatta Piirainen ja Ilkka Nisula.
Oppikoulun VIII luokka vastasi lukion kolmatta luokkaa, ja M-kirjain luokan nimen perässä viittasi matematiikkalinjaan. (Kari Rimaila)

Teiniliiton liittokokous
Jyväskylän Hippoksen kuplahallissa vuonna 1974. (Kansan Arkisto)

”Maikka saa siivota” LUKU 6

Vuoden 1970 abit Kaija-Liisa Rintakorpi (vas.), Matti Orpana ja Leena Ravela päässään perinteeseen kuuluvat abihatut, jotka otettiin käyttöön potkiaisten yhteydessä ja luovutettiin takaisin kouluun penkkareiden jälkeen. (Jukka Multala)
Nyt on kouludemokratia, maikka saa siivota.”
– Koulun oppilas marraskuussa 1972 277
Peruskoulu, puolesta ja vastaan
Koulumaailma tempaistiin 1960-luvun lopulla suurten ja syvälle käyvien muutosten pyörteeseen. Seuraavan vuosikymmenen aikana Suomeen syntyi peruskoulu, mikä tuli merkitsemään vanhan oppikoulujärjestelmän lähes täydellistä alasajoa. Valinkauhaan joutui myös oppilaan ja opettajan välinen suhde. Opettajien perinteinen auktoriteettiasema alkoi murentua, kurinpito koulussa höltyi, ja vähitellen myös oppilaiden mielipiteet saivat uudenlaista painoarvoa.
Mikään näistä muutoksista ei syntynyt taisteluitta, päinvastoin. Niin koulujärjestelmässä kuin yksittäisissä kouluissa vallitsi 1970luvulla paikoin miltei sotatila, kun koulun uudistajat ja säilyttäjät ottivat toisistaan mittaa. Herttoniemen yhteiskoulussa säilyttävät voimat henkilöityivät rehtori Jouko Teperiin.
Teperi oli asemoinut itsensä peruskoulun – tai kuten aluksi sanottiin yhtenäiskoulun – vastustajaksi jo 1950-luvulla. Kansakoulun, kansalaiskoulun ja keskikoulun yhdistävä, kaikille yhteinen oppivelvollisuuskoulu oli sotien jälkeisessä Suomessa ennen kaikkea poliittisen vasemmiston hanke, jota perusteltiin tasa-arvolla ja yhtäläisillä koulutusmahdollisuuksilla. Rehtori Teperiä tasaarvoretoriikka ei kuitenkaan vakuuttanut, ja kevätjuhlapuheissaan hän piikitteli yhtenäiskoulua toistuvasti todellisuudelle vieraaksi pilvilinnaksi. Teperin mukaan oli todistettu, että vain viidennes ikäluokasta kykeni omaksumaan keskikoulun oppimäärän.279
”Kas peruskoulun aurinko se lahden takaa nousee jo, ken sitä kauan tuijottaa hän silmät sokeaksi saa.”
– Jouko Teperi 1968
Eino Leinoa mukaillen278
Teperi ei ollut näkemyksineen yksin. Oppikouluväki ja sivistysporvaristo ryhmittyivät 1950-luvulla puolustamaan oppikoululaitosta. Yhtenäiskoulun epäiltiin johtavan koulutus-


tason laskuun, ja julkisuudessa siitä maalailtiin kuvaa heikkolahjaisten massakoulutuslaitoksena, jossa opinhaluiset oppilaat pitkästyisivät. Oppikoulun puolustajat saivat vettä myllyynsä Ruotsissa 1950- ja 1960-lukujen taitteessa toteutetusta peruskouluuudistuksesta, jonka tulkittiin heikentäneen ruotsalaislasten lukutaitoa.280
Suhtautuminen yhtenäiskouluun jakoi suomalaisen opettajakunnan kahteen leiriin. Oppikoulunopettajat, jotka olivat rinnakkaiskoulujärjestelmässä saaneet opettaa valikoituja ikäluokkia, näkivät uudistuksessa asemaansa ja palkkaukseensa kohdistuvia uhkia. Sen sijaan kansakoulunopettajat kannattivat lämpimästi yh-

Kevään 1970 koululaismuotia. Koulun oppilaat osallistuivat useampana vuonna kansainväliseen Muotityttö-kilpailuun itse suunnittelemillaan ja valmistamillaan asuilla. (Jukka Multala)
tenäiskouluun siirtymistä. Heidän statuksensa oli perinteisesti ollut oppikoulunopettajia matalampi, ja heille uudistus oli tuomassa lisää töitä, vastuuta ja arvostusta.281 1950-luvun Suomessa yhtenäiskoululla ei vielä ollut etenemisen edellytyksiä, mutta tilanne muuttui ratkaisevasti 1960-luvulle siirryttäessä. Elintaso nousi, väki virtasi maalta kaupunkeihin, ja elinkeinorakenne mullistui ennätyksellisen nopeasti. Uudet työtehtävät taas vaativat uudenlaista koulutusta, kun esimerkiksi vientiteollisuudessa tarvittiin kielitaitoisia työntekijöitä.282
Samaan aikaan yleistyi näkemys, jonka mukaan julkiset investoinnit koulutukseen ja terveydenhuoltoon eivät olleet vain raha-
reikiä, vaan ne maksoivat itsensä takaisin tuottavuuden kasvuna. Viime kädessä kansakunnan menestyksen katsottiin perustuvan siihen, kuinka tehokkaasti lahjakkuusreservit saatiin käyttöön. Tältä osin vanha rinnakkaiskoulujärjestelmä ei vakuuttanut, sillä alempien sosiaaliluokkien ja maaseudun nuoriso jäi usein pelkän kansakoulun varaan.283
Koulutusoptimismin siivittämänä yleinen mielipide kääntyi vähitellen peruskoulun kannalle. Ratkaisevaa oli Maalaisliitto-Keskustan yhtyminen koulunuudistajien rintamaan. Kun vasemmisto sitten sai vuoden 1966 eduskuntavaaleissa suuren vaalivoiton, poistuivat viimeisetkin pidäkkeet peruskoulun tieltä. Kansanrintamahallituksen opetusministeriksi nousi Reino Oittinen (sd.), joka oli Kouluhallituksen pääjohtajana ehtinyt jo profiloitua yhtenäiskoulun kannattajaksi. Ministerinä Oittinen ryhtyi välittömästi sorvaamaan uusia koululakeja.284
Vuonna 1967 peruskoulun taakse taipui myös Oppikoulunopettajien Keskusliitto. Oppikoulurintaman hajotessa vanhaa järjestelmää puolustamaan jäivät käytännössä vain yksityisoppikoulujen rehtorit ja omistajat. Moni oppikoulunopettaja tosin tunsi lukkarinrakkautta oppikoulua kohtaan vielä pitkään koulu-uudistuksen jälkeenkin.285
Vuonna 1968 oltiin lopulta niin pitkällä, että eduskunta hyväksyi suurella äänten enemmistöllä uuden peruskoululain.286 Siinä säädettiin yhdeksänvuotisesta, kaikille yhtenäisestä ja ilmaisesta oppivelvollisuuskoulusta, joka jakautui kuusivuotiseen ala-asteeseen ja kolmivuotiseen yläasteeseen. Käytännössä uudistus merkitsi vanhojen oppikoulujen silpomista niin, että kaksi alinta luokkaa liitettiin ala-asteen 5. ja 6. luokaksi ja lopuista keskikoululuokista muodostettiin yläasteita. Lukio säilyi ennallaan. Peruskoulun rakentaminen sovittiin aloitettavaksi Lapista vuonna 1972, mistä uudistus etenisi alueittain kohti etelää vuoteen 1977 mennessä.287 Lähtökohdiltaan uusi peruskoulu oli kunnallinen koulu ja sellaisena uhka olemassa oleville yksityisille oppikouluille. Reino Oittinen oli tuominnut yksityisoppikoulut aikansa eläneiksi laitoksiksi jo 1950-luvulla, eivätkä hänen näkemyksensä muuttuneet opetusministerivuosina. ”Yksityiskoululaitos ei kuulu yhtenäiskoulujärjestelmään”, Oittinen julisti Suomen Sosialidemokraatissa 1960-lu-
vun lopulla. Jos vasemmisto olisi yksinään päässyt päättämään, yksityiset keskikoulut olisi kunnallistettu peruskoulu-uudistuksen yhteydessä sen enempää kyselemättä.288
Eduskunnassa keskusta-oikeisto edellytti kuitenkin hallitukselta yksityiskoulujen aseman turvaamista. Tässä hengessä peruskoululakiin lisättiin ennen sen hyväksymistä 14. pykälä, jonka mukaan yksityisten oppikoulujen pitäjille oli varattava tilaisuus valita, halusivatko nämä luovuttaa koulunsa varoineen ja velkoineen kunnan haltuun vai käyttää kouluaan kunnallista peruskoulua korvaavana kouluna.289
Päätös Herttoniemen yhteiskoulun tulevaisuudesta jäi näin Oppikouluyhdistyksen puuhamiehistä ja oppilaiden vanhemmista koostuvan johtokunnan käsiin. Marraskuussa 1971 johtokunta kokoontui pohtimaan kysymystä kunnalle ”luovuttautumisesta”, kuten termi kuului.290
Kunnallistamisen puolesta olisi puhunut moni seikka. Lähes 50vuotisen historiansa aikana koulun taloudenpito oli osoittautunut varsinaiseksi murheiden alhoksi. Inflaation syödessä valtionapuja ja lainsäädännön kasatessa kouluille aina vain uusia velvoitteita Herttoniemen yhteiskoulukin oli ajautunut hermoja raastavaan vekselikierteeseen. Taloudellisista rasitteista tietoisina herttoniemeläiset vanhemmat olivat 1950-luvulla pyrkineet saamaan kaupunginosaansa valtion oppikoulun tai kunnan keskikoulun. Mikseivät koulun omistajat siis olisi luovuttaneet kouluaan kunnalle ”varoineen ja velkoineen”, nyt kun halukas ottaja oli viimein ilmaantunut? Tärkeinhän oli jo saavutettu: herttoniemeläisillä lapsilla oli toimiva ja hyvämaineinen opinahjo.291
Vuoden 1971 tilanteessa johtokunta ei kuitenkaan lämmennyt kunnallistamiselle. Keskusteltuaan asiasta kolme tuntia se päätti yksimielisesti, että Herttoniemen keskikoululuokat tulisivat jatkamaan kunnan peruskoulua korvaavana yksityisenä kouluna ja että lukio säilyisi ennallaan. Tälle näkemykselle haettiin vielä siunaus alkuvuodesta 1972 pidetyltä ylimääräiseltä yhtiökokoukselta. Vastaavan ratkaisun teki 1970-luvun alkupuolella merkittävä osa helsinkiläisistä yksityisoppikouluista.292
Miksi näin? Herttoniemessä päätökseen vaikuttivat rehtori Teperin näkemysten ohella todennäköisesti myös arviot vanhem-
pien omissa käsissä olevan koulun arvosta ja merkityksestä. Lähes 50 vuoden ikään ehtineellä Herttoniemen yhteiskoululla oli tässä vaiheessa takanaan pitkä ja perinteikäs historia. Kun yhteisvoimin oli onnistuttu rakentamaan jotain niin tärkeää kuin hyviin oppimistuloksiin yltävä opinahjo, kynnys luopua päätäntävallasta oli ymmärrettävästi iso. Lisäksi yksityinen toiminta oli monille koulun puuhamiehille arvo sinänsä.293
Tunnesyiden ohella vaa’assa painoi myös aikakauden poliittinen tilanne. Vielä 1950luvulla monet yksityiskoulut olivat pitäneet valtiollistamista lottovoittona, mutta 1960luvulla suhde julkiseen valtaan muuttui. Vasemmiston vuoden 1966 vaalivoiton myötä poliittinen järjestelmä otti ison askeleen vasemmalle. Oikeiston piirissä alettiin pelätä, että voimansa yhdistäneet sosiaalidemokraatit ja kommunistit voisivat käyttää peruskoulua keppihevosena yhteiskunnan sosialisoimisessa.294
Kuten historiantutkija Ville Okkonen on väitöskirjassaan todennut, peruskoulu oli julkisessa debatissa koko ajan enemmän kuin vain koulu-uudistus, niin paljon erilaisia yhteiskuntajärjestystä koskevia toiveita ja pelkoja siihen liittyi. Teperi itse totesi pitävänsä yksityiskoulujen puolustamista ”isänmaallisena velvollisuutena”. Tästä näkökulmasta yksittäisen koulun vekselikierre alkoi vaikuttaa vähäiseltä ongelmalta.295
”Jos yrittää ajatella, millainen on ihminen, joka on käynyt tuollaisen koulun [peruskoulun], niin luulisin, että tulos on jotenkin seuraavanlainen: hän on uskonnoton, vailla yrittämisen tarmoa oleva, valtion tukitoimenpiteiden varassa elävä, sosialistinen kaikkeen tyytymätön kverulantti, josta viimeistään seuraavassa polvessa tulee kommunisti.”
– Niilo Honkala, Yksityisoppikoulujen liiton puheenjohtaja296
Vasemmiston vyörytyksestä huolimatta yksityiskoulujen tulevaisuus näytti 1970-luvun alussa jokseenkin turvatulta, kiitos peruskoululain 14. pykälän. ”Yksityisoppikoulut voivat nyt suhtautua peruskoulukysymykseen rauhallisesti. Ei tarvitse pelätä, että joudutaan olemassaolon taisteluun”, totesi Yksityisoppikoulujen liiton puheenjohtaja Niilo Honkala – ja oli arvioineen täysin väärässä.297


Viidennen luokan tyttöjen ja opettajien välinen pesäpallo-ottelu kuului Herttoniemen yhteiskoulun jokakeväisiin perinteisiin. (Jukka Multala)
”Välittömästi rehtorin kansliaan”
”Dylan vai Donovan?” kuului olennainen kysymys välituntipihalla. Vaikka 1960- ja 1970-lukujen taite muistetaan kiihkeän poliittisena aikakautena, monen oppikoululaisen mielestä tärkein jakolinja kulki jossain aivan muualla kuin eri aatesuuntien välillä. Herttoniemen yhteiskoulussakin nuoriso jakautui musiikkimaun mukaan Bob Dylanin, Donovanin, Beatlesin ja Rolling Stonesin kuuntelijoihin. ”Sitten tulivat musiikkilehdet, Stumpit sun muut, ja ne olivat varmasti luetumpia kuin Teinilehti”, koulun oppilas Tapio Saarelainen muistelee.298
Kaikki kuitenkin tiesivät Teinilehden, teinikuntien kattojärjestön
Teiniliiton ärhäkän julkaisun, joka jaettiin vuodesta 1966 lähtien suoraan jokaisen koulunsa teinikuntaan kuuluvan oppikoululaisen kotiosoitteeseen. Vuosikymmenen lopulla Teinilehden levikki oli noussut jo 100 000:n paikkeille. Harva tosin maksoi teinikunnan jäsenmaksua lehden takia. Yleensä syynä oli teinikortti, joka avasi ovet suosittuihin teinitansseihin, joita järjestettiin vuoron perään eri kouluissa lauantai-iltaisin. Teinikortti toimi myös helposti väärennettävänä henkilöllisyystodistuksena. Sen avulla oli mahdollista saada alkoholia etenkin sen jälkeen, kun keskiolut vuonna 1969 vapautui Alkoista ruokakauppoihin.299 Teinikuntien toiminta oli pitkään ollut epäpoliittista, mutta tilanne muuttui 1960-luvun jälkipuoliskolla, kun yhteiskunnallinen tiedostavuus valtasi alaa nuorison keskuudessa. Teinilehden sivut täyttyivät demokratiaa, rauhanliikettä ja kehitysmaita käsittelevistä kirjoituksista. Samalla ajan virta vei nuorta sukupolvea vasemmalle. Teiniliiton liittokokouksissa toisistaan ottivat mittaa ”edistyksellisiksi” itsensä identifioineet vasemmistoliberaalit ja ”taantumuksellisiksi” leimatut oikeistonuoret. 1960-luvun lopulle tultaessa Teiniliitosta oli kehittynyt vasemmistoradikalismin airut, joka teinikuntien jäsenmassaan nojaten otti paikkansa oppikoulunuorison etujoukkona ja äänitorvena.300
”Siskoni toivat Amnestyä Suomeen, ja veljeni oli 60–70-lukujen kommunisteja. Minäkin kävin Vietnammielenosoituksissa. Kaunis ja kirkas tulevaisuus oli kaikkien tavoite. Meillä oli silloin hyvin optimistinen kuvitelma, että maailmassa mennään parempaan suuntaan.”
– Maala Nieminen, oppilas 1966–1974301
Jouko Teperi ja salkku. Tällaisena monet Herttoniemen yhteiskoulun käyneet muistavat rehtorinsa.

Suomalainen oppikoulu oli 1970-luvulle asti opettajavaltainen instituutio, jossa oppilaiden kuului totella, ei kyseenalaistaa. Tätä asetelmaa vastaan Teiniliitto lähti 1960-luvun jälkipuoliskolla ristiretkelle tarkoituksenaan panna koko vanhentunut koululaitos uuteen uskoon. Peruskoulu-uudistus ei sille yksinään riittänyt, vaan liitossa hahmoteltiin vapaalle kasvatukselle perustuvaa kou-
lua, jossa ei olisi kokeita, arvosanoja, rangaistuksia tai pakkoa.
Vanhalle oppikoululle Teiniliitto ei antanut arvoa – eikä armoa.302
Vuonna 1968 Teinilehti alkoi julkaista ”Piikkilangan takaa”palstaa, jonka provokatiivinen nimi antoi ymmärtää oppikoulun oppilaiden elävän vankileiriä muistuttavissa oloissa. Palstalla nostettiin esille kouluissa esiintyviä epäkohtia ja tapauksia, joissa oppilaiden oikeusturvaa oli loukattu. Nimeltä mainiten vaadittiin yksittäisten rehtoreiden eroa.303
Herttoniemen yhteiskoulussa oli pitkin 1960-lukua esiintynyt selkkauksia rehtorin ja yksittäisten teinikunnan edustajien välillä. Jouko Teperi oli kuitenkin aina voinut luottaa siihen, että lopulta oppilas oli se, joka joko vaikeni tai väisti ja vaihtoi koulua. Keväällä 1968 – samaan aikaan kun opiskelijat nousivat barrikadeille keväisessä Pariisissa – koulun teinikunta kuitenkin muutti yksipuolisella ilmoituksella pelin sääntöjä.304
Kevään arvosanojen jaossa pari teinikunnan virkailijaa oli saanut alennetun käytösnumeron, ja voimassa olleeseen ”herrasmiessopimukseen” vedoten Teperi vaati heitä eroamaan luottamustoimistaan. Teinit eivät kuitenkaan totelleet, eikä niskurointi rehtorin pöyristykseksi päättynyt tähän. ”Myöhemmin teinikunta valitsi vastoin selvästi ilmoitettua kantaani puheenjohtajaksi oppilaan, jolla mm. on kuluneen vuoden aikana ollut kaksi kahden tunnin jälki-istuntoa röyhkeästä käytöksestä sekä määräaikainen erottaminen jatkuvista varoituksista ja toistuvista rangaistuksista”, rehtori raportoi kesäkuussa 1968. Varmemmaksi vakuudeksi teinikunta vielä vaati, ettei rehtori puuttuisi teinikunnan hallituksen kokoonpanoon perustein, ”jotka on johdettu muusta kouluelämästä kuin teinikunnan suoranaisesta toiminnasta”. Teinit olivat selvästi oppineet oikeutensa.305
Rehtori Teperille radikalisoituva ja oppikoulua vastaan hyökkäävä Teiniliitto edusti kaikkea sitä, mitä hän ankarimmin vastusti. Marraskuun 27. päivänä vuonna 1968 – kaksi päivää suomalaisen opiskelijaradikalismin huippuhetkenä pidetyn Vanhan valtauksen jälkeen – Teperi totesi koulun johtokunnalle antamassaan selonteossa, että ”voimakas negatiivisesti sävytetty” Teiniliiton propaganda oli ”selvästi vaikeuttanut koulun työskentelyä”.306
Tilanne kärjistyi vastaavalla tavalla myös muissa suomalaisissa
”’Sinuiksi’ tulee alkamalla sinuttelemaan opettajaa. Jos opettaja ei anna lupaa sinutteluun, kysykää minkä takia. Ja jatkakaa sinuttelua.”
– Koululaisen pieni punainen kirja 1970 309
Vuonna 1970 julkaistu Koululaisen pieni punainen kirja tarjoili oppilaille ohjeita oppikoulujen perinteisten valtasuhteiden järkyttämiseen.

oppikouluissa. Syntyneessä konfliktien kierteessä molemmat osapuolet syyllistyivät ylilyönteihin, kuten historiantutkija Kimmo Rentola on todennut. Rehtoreiden piirissä oli jo aiemmin pohdittu keinoja estää Teinilehden jakaminen suoraan oppilaiden kotiin, ja osassa kouluja rehtorit päätyivät kieltämään teinikunnan yleiset tanssit pyrkien näin murtamaan teinitoiminnan taloudellisen selkärangan.307
Teinit taas nostivat panoksia kääntämällä ja sovittamalla Suomen oloihin Tanskassa ilmestyneen teoksen Koululaisen pieni punainen kirja, jonka nimi viittasi kouluvallankumoukseen. Taskukokoinen kirjanen opasti nuoria kädestä pitäen haastamaan autoritaariseksi leimatun oppikoulun käytäntöjä. Valitusten ja kantelujen teosta annettiin tarkat ohjeet malliteksteineen ja viittauslakkoa tarjottiin yhdeksi keinoksi pehmittää yhteistyöhaluttomia opettajia. Koululaisliikettä tutkineen Paavo Kärenlammen mukaan kirjasen vaikutus nuorten ajatteluun oli merkittävä.308
Vaikka teinikunnan toiminta ei Herttoniemessä ollut kovin ak147
tiivista – saati vallankumouksellista – teinikunnan edustajat ja Teperi ajautuivat tuon tuosta törmäyskurssille. Yksi kuvaava tapaus liittyi Teiniliiton syksyn 1969 taksvärkkikeräykseen, jonka kohteeksi oli valittu Portugalin siirtomaavaltaa vastaan taisteleva Mosambik. Lännen konservatiiveille Afrikan marxilaiset vapautusliikkeet olivat punainen vaate, ja Teperinkin mielestä teinien olisi pitänyt etsiä tuettavia kohteita Suomen rajojen sisältä. Koulunsa teinikunnalta rehtori kielsi taksvärkkimainosten levittämisen koulun tiloissa.310
Teinikunnan puheenjohtajana 1969–1970 toiminut Tapio Saarelainen ei tästä lannistunut, vaan hankkiutui ennen tuntien alkua koulun eteen kadulle jakamaan mainoksia. Lentolehtinen kourassaan oppilas toisensa perään marssi kouluun. ”Silloin ensimmäisen kerran minua kutsuttiin koko nimellä. ’Ahti Tapio Saarelainen välittömästi rehtorin kansliaan’, kuului keskusradiosta”, Saarelainen kertoo. Ankaran nuhtelun jälkeen Teperi ilmoitti, että jatkossa teinikunta saisi levittää koulussa vain materiaalia, jonka jokainen sivu oli varustettu rehtorin kanslian leimalla.311
Tämän keskustelutuokion jälkeen sillat teinikunnan puheenjohtajan ja rehtorin välillä olivat käytännössä palaneet. Puheenjohtajavuotensa jälkeen Saarelainen siirtyi syrjään teinikunnan toiminnasta ja keskittyi harrastuksiinsa kilpauintiin, teiniteatteriin ja tanssiin. Lakkiaispäivänä 31.5.1972 koitti viimeisen henkilökohtaisen protestin aika, kun Saarelainen jätti menemättä ylioppilastodistusten jakotilaisuuteen. Turhaan Teperi sai huudella Ahti Tapio Saarelaisen nimeä todistus kädessään.312
Valtaosalle Herttoniemen yhteiskoulun teineistä Teiniliiton tavoitteet jäivät etäisiksi. Pinnan alla kytevän ja koulussa aika ajoin esiin pulpahtelevan vastakkainasettelun aisti kuitenkin myös moni rivioppilas. Selän takana nuoret kutsuivat Teperiä Führeriksi, millä viitattiin sekä rehtorin ulkoiseen olemukseen kapeine viiksineen, suorine ryhteineen ja tuimine katseineen että pontevaan ulosantiin ja jyräävään tyyliin. ”Täältä on oppilaita lähtenyt kälppimään, koska he eivät tulleet Teperin kanssa toimeen. Ovet paukkuen. Ihan varmasti se on näkynyt 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Minä tulin 1975, ja se näkyi silloinkin vielä”, kertoo koulun oppilas Johanna Kallio.313
Yksi Teiniliiton ydinvaatimuksista koski 1970-luvun taitteessa kouludemokratiaa, joka toteutui pitkälti liiton ajamassa muodossa vuonna 1971 säädetyssä kouluneuvostolaissa.

Demokratia meille ja heti!
”Laki antaa opettajalle suuren vallan. Koulussa opettaja toimii syyttäjänä. Hän päättää myös rangaistuksesta eli on tuomari. […] Missään vaiheessa ei oppilaalla ole virallista oikeutta puolustautua.” 314
Oppikoululaisen oikeusturvassa oli aukkoja, joita Koululaisen pieni punainen kirja nosti esille. Oppilasta voitiin rangaista, mikäli hän käyttäytyi ”sopimattomasti” tai ”hyvien tapojen vastaisesti”. Oli kuitenkin täysin opettajan päätäntävallassa, milloin huonon käy-
töksen raja ylittyi, eikä oppilasta tarvinnut kuulla rangaistusta määrättäessä. Oppilailla ei ollut sanavaltaa myöskään opetusjärjestelyjen tai oppikirjojen suhteen. Kuten ”pienessä punaisessa” todettiin, oppilaiden piti sopeutua opettajien valitsemiin opetusmenetelmiin, vaikka ne olisivat olleet kuinka vanhanaikaisia hyvänsä.315
Vaatimus kouludemokratiasta ja oppikoulujen hallinnon uudistamisesta kiteytyi Teiniliitossa 1960-luvun viimeisten vuosien aikana. Liiton mukaan oppilaat oli saatava mukaan päättämään järjestyssäännöistä ja opetusjärjestelyistä, sillä vain näin ”ummehtunut oppikoulu” voitaisiin muokata uuteen uskoon. Käytännössä kouludemokratia oli määrä toteuttaa vaaleilla valittavien kouluneuvostojen kautta. Mallia ja virikkeitä Teiniliitto sai korkeakouluopiskelijoilta, jotka vaativat yliopistohallinnon uudistamista ”yksi mies ja yksi ääni” -periaatteella.316
Eräissä oppikouluissa oli jo 1960-luvun lopulla havahduttu siihen, että koulun johdon, opettajien ja oppilaiden välille tarvittiin yhteistyöelin. Myös Herttoniemen yhteiskouluun perustettiin muutamien opettajien aloitteesta ”kouluyhteistyötä valmisteleva toimikunta” eli KVT, johon valittiin neljä opettajaa sekä yksi oppilasedustaja kultakin luokalta kolmannesta luokasta ylöspäin. KVT aloitti toimintansa kevätlukukaudella 1970, ja rehtorilla ja vanhempainneuvoston edustajilla oli mahdollisuus osallistua sen kokouksiin.317
KVT:lla ei kuitenkaan ollut aitoa päätösvaltaa, vaan se oli luonteeltaan keskusteleva ja konsultoiva elin. Oppikoulujen rehtorit puhuivatkin 1970-luvun taitteessa mieluummin kouluyhteistyöstä kuin kouludemokratiasta. Demokratiaa ei heidän mielestään voinut kouluissa toteuttaa, koska oppilaat eivät alaikäisinä318 olleet tasa-arvoisessa asemassa virkavastuulla toimivien opettajien kanssa. KVT:n kaltaisten elinten kautta oppilaat pääsivätkin vaikuttamaan lähinnä ruokalistan kaltaisiin asioihin.319
Tällainen ”näennäisdemokratia” ei voimansa tunnossa pullistelleelle Teiniliitolle kelvannut. 1970-luvun alussa liitto onnistui lobbaamaan läpi kouluneuvostolain, jonka nojalla kaikkiin oppikouluihin perustettiin kouluneuvostot, joissa olivat edustettuina opettajat sekä 15 vuotta täyttäneet oppilaat.320 Toisin kuin KVT:n
kaltaisilla epävirallisilla elimillä kouluneuvostoilla oli aitoa valtaa. Neuvostot esimerkiksi päättivät koulujen järjestyssäännöistä ja oppikirjoista sekä määräsivät rangaistukset oppilaan kuulemisen jälkeen. Vanhemmilla tai edes rehtoreilla ei ollut asiaa neuvostojen kokouksiin. Kouluneuvostolaki sai monelta osin Teiniliiton ajaman ilmeen, ja sitä voidaan pitää yhtenä liiton merkittävimmistä konkreettisista saavutuksista.321
Sekä rehtorien että opettajien järjestöt vastustivat kouluneuvostolakia sen toteutuneessa muodossa. Etenkin rehtorit varoittelivat hallinnon yliorganisoitumisesta ja yksinkertaistenkin asioiden byrokratisoitumisesta. Epäilyjä kuului muiltakin tahoilta. Esimerkiksi Herttoniemen yhteiskoulun KVT:ssa sekä oppilas- että opettajajäsenet pelkäsivät ”sitä aikaa ja vaivaa, minkä kouluneuvoston jäsenyys tuo mukanaan”.322
Helmikuussa 1973 oltiin lopulta tosipaikan edessä, kun ensimmäiset kouluneuvostovaalit pidettiin kaikissa valtakunnan oppikouluissa samana tiistaipäivänä. Jo etukäteen oli ollut tiedossa, että vaalit käytäisiin puoluepoliittisten tunnusten alla. Teiniliitto oli 1970-luvun taitteessa muuttunut poliittisten nuorisojärjestöjen taistelutantereeksi, ja samalla vasemmisto- ja keskiryhmät olivat liittoutuneet niin kutsutuksi yleisdemokraattiseksi rintamaksi kokoomusnuoria vastaan. Kouluneuvostovaalien myötä puoluepolitiikka työntyi sisälle myös oppikouluihin. Herttoniemessäkin toisistaan ottivat mittaa vasemmistolaiset, kokoomuslaiset ja sitoutumattomat ryhmittymät.323
Itse vaalit käytiin aikakaudelle ominaiseen tapaan kiihkeissä, jopa repivissä tunnelmissa. Vaalimainonta oli kouluissa sallittua Kouluhallituksen laatiman ohjeistuksen mukaisesti. Herttoniemen yhteiskoulussa vaalimainoksille varattiin ruokasalin ikkunat ja ulkoikkunat. Muita seinäpintoja ei mainontaan saanut käyttää. Vaalimainoksia jaettiin myös lentolehtisinä, mutta luokissa niiden levittäminen oli kielletty.324
Kaikissa kouluissa samaan aikaan pidetty vaali herätti laajaa kiinnostusta myös koululaitoksen ulkopuolella. Virallinen äänioikeusikäraja oli Suomessa juuri laskettu 18 vuoteen, ja kouluneuvostovaaleista haettiin osviittaa siitä, miten lukumäärällisesti suuri nuorten äänestäjien ryhmä jatkossa käyttäytyisi. Esimerkiksi

Äidinkielenopettaja Irma Lonka toimi ensimmäisen, helmikuussa 1973 valitun kouluneuvoston puheenjohtajana. (Jukka Multala)
Helsingin Sanomat antoi kouluneuvostovaaleille tilaa peräti kaksi tiiviisti taitettua aukeamaa, ja vaalianalyysin ohella lehti julkaisi äänestystulokset lääneittäin ja kouluittain.325
Kouluneuvostovaalit saivat nuoret uurnille, ja valtakunnallisesti äänestysprosentti nousi yli 90:n. Vaalien tulos oli yksiselitteinen voitto porvarillisille ryhmittymille ja samalla valtava pettymys Teiniliitolle, joka oli tähän asti väittänyt edustavansa oppikoulunuorisoa vasemmistoradikaalilla agendallaan. Herttoniemen yhteiskoulussa oppilasedustajiksi valittiin kaksi oikeistolaista, yksi vasemmistolainen ja yksi sitoutumaton ehdokas.326
Vastavalittu kouluneuvosto pääsi pitämään ensimmäistä kokoustaan hiihtoloman jälkeen maaliskuussa 1973. Neuvoston puheenjohtajaksi kokous valitsi äidinkielenopettaja Irma Longan, joka oli pari vuotta aikaisemmin ollut ideoimassa koulun omaa, epävirallista yhteistyöelintä.327 Avauspuheenvuorossaan Lonka toppuutteli vaalien aikana kuumina käyneitä tunteita:
”Siitä tohinasta, joka vaaleja ympäröi, olisi voinut luulla, että itse vaalitoimitus on koko tämän touhun ydin. Ja kuitenkin se on vain kehystä. Ehkäpä asian uutuus ja outous toi näihin vaaleihin mukaan räikeääkin ja vihaa lietsovaa propagandaa. Nyt on kuitenkin skismojen – mikäli niitä nyt meillä pintaa syvemmällä on ollut – aika ohi. Alkaa vastuun ja työnteon ja vilpittömän osallistumisen aika. […] On syytä varautua siihen, että mielipiteet aina silloin tällöin menevät ristiin. Mutta muistettakoon aina, että olemme nimenomaan neuvottelupöydän ääressä, emmekä missään aseellisessa taistossa, nyrkkitappelussa tai torikokouksessa.”
Puheenjohtaja iskosti jäsenten mieliin myös kouluneuvostotyön luonnetta. Neuvosto ei ollut ”mikä tahansa keskustelukerho”, vaan virallinen elin, jota säätelivät paitsi normaalit kokouskäytännöt myös lait ja asetukset. Puheensa päätteeksi Lonka ehdotti neuvostolle sinunkauppoja, tosin muistuttaen, ettei neuvosto voinut ottaa kantaa ”yleisiin sinutteluasioihin”.328 Ensitöikseen kouluneuvosto tarttui järjestyssääntöihin. Tätä varten neuvosto sai ohjeistuksen Kouluhallitukselta, minkä lisäksi
sen oli kerättävä lausunnot koulun rehtorilta, opettajakunnalta, vanhempainneuvostolta ja jokaisen luokan luokkakokoukselta. Etenkin oppilailta piisasi toiveita laidasta laitaan. Yksi ehdotuksista koski tupakointia, joka oli tähän asti ollut oppilailta ankarasti kielletty. Osana uusia järjestyssääntöjä kouluneuvosto päätyi sallimaan tupakoinnin koulun pihan ”ulommassa sadekatoksessa”.329 ”Se oli ihan käsittämätön riemuvoitto”, muistelee lukion oppilas Maala Nieminen. Tupakoinnin salliminen ei tosin ollut vain oppilaiden asialistalla, vaan sitä kannattivat myös koulun opettajat, jotka olivat lopen kyllästyneitä valvomaan ja rankaisemaan salatupakalle livahtelevia oppilaita. 1970-luvun alkupuolella tupakointia ei vielä ollut rajoitettu lainsäädännöllä, eli kuka tahansa lapsi tai nuori saattoi vapaasti ostaa tupakkaa kaupasta. Vastaavia tupakoinnin sallivia päätöksiä tehtiin vuoden 1973 aikana myös lukuisissa muissa oppikoulussa. Mäkelänrinteen lukiossa oppilaat saivat kertoman mukaan jopa oman tupakkahuoneen.330
Niin suosittu kuin päätös olikin, välituntitupakointi osoittautui pian ikäviä seurannaisvaikutuksia sisältäneeksi uudistukseksi.
Tupakalla käyvät oppilaat kylvivät stumppeja ympäriinsä niin, että ennen pitkää sadekatos ja sen ympäristö olivat aivan siivottomassa kunnossa. Kouluneuvosto joutui ottamaan tilanteessa poliisin roolin. Siisteydestä saarnattiin keskusradiossa, ja vuonna 1975 kouluneuvosto organisoi tupakkapaikalle ”tupakkajärjestäjät” siivoamaan jälkiä.332
Vapaan sauhuttelun aikakausi jäi kouluissa
lopulta lyhyeksi. Tupakan terveyshaittoihin havahduttiin toden teolla 1970-luvulla, ja Suomessa säädettiin ensimmäinen tupakkalaki vuonna 1976. Tupakkatuotteiden myynnin alaikärajaksi asetettiin 16 vuotta, ja samalla tupakointia rajoitettiin tietyissä sisätiloissa kuten päiväkodeissa ja kouluissa. Tässä vaiheessa Herttoniemen yhteiskoulun kouluneuvostokin päätti muuttaa järjestyssääntöjä ja kieltää oppilaiden tupakoinnin koko koulun alueella sadekatokset mukaan lukien.333
Tupakoinnin rinnalla kouluneuvostoa pu-
”Silloin poltettiin sisällä ja autossa ja ihan joka paikassa. Eränkävijäntorilla oli Valion baari, missä paljon käytiin koulun jälkeen ja juotiin yhtä kahvikuppia pitkään. Kaikki muut siinä polttivat tupakkaa ja minä neuloin, ja silloin tarjoilija tuli sanomaan, että täällä ei saa neuloa.” – Maala Nieminen, oppilas 1966–1974331
Kari Suomalaisen
pilapiirros kouluneuvostovaaleista vuodelta 1975.
Kouluneuvostojen hohto himmeni nopeasti, kun paljastui, kuinka byrokraattinen ja työläs uusi järjestelmä oli. Äänestysaktiivisuuskin kääntyi nopeasti laskuun. (Kari Suomalainen / Visavuorisäätiön arkisto)

huttivat 1970-luvulla muun muassa aamuhartauden järjestelyt (aulassa vai keskusradion kautta) ja välituntien viettotapa (ulkona vai sisällä). Molempien osalta tehtiin kokeiluja, jotka osoittivat lähinnä sen, ettei täydellistä toteutustapaa ollut. Lukiolaiset päädyttiin lopullisesti vapauttamaan ulkoilupakosta 1980-luvun alussa. Aamunavauksiksi muuttuneet aamuhartaudet taas siirtyivät keskusradioon vuosituhannen vaihteessa.334
Kouluneuvoston toiminta oli kaukana vallankumousromantiikasta. Valtaa seurasi vastuu ja valtava määrä työtä. Kouluneuvostojen tehtävät tulivat laista ja asetuksesta, ja Kouluhallitukselta sateli neuvostoille ohjekirjeitä, kyselyjä ja lomakkeita. Herttoniemessä kouluneuvoston oli kokoonnuttava kahden viikon välein pari–kolmituntiseen kokoukseen. Väliviikoilla pidettiin lyhyempiä välituntikokouksia.336 Tuloksetkin jäivät laihoiksi – ainakin mikäli odotukset oli viritetty kouluvallankumouksen tasolle. Esimerkiksi rangaistuksia määrättäessä kouluneuvostolla oli lähinnä kumileimasimen rooli,
kun se liukuhihnalta hyväksyi opettajien ehdottamat kurinpitotoimet.337 Oppilaiden ja opettajien välinen suhde kyllä muuttui 1970luvun myötä, mutta lähinnä se johtui yleisestä asenteiden vapautumisesta ja opettajankoulutuksen uudistumisesta. Lapsilta ei enää kotonakaan vaadittu vanhempien ehdotonta kunnioittamista, ja nuoret opettajat toivat kouluun uusia opetusmenetelmiä ja ajatuksia. Oppilaiden makuun kouluneuvostot osoittautuivat aivan liian byrokraattisiksi organisaatioiksi, ja lopulta vain harva oli halukas uhraamaan nuoruuttaan kouluhallinnolle. Vaali vaalilta ehdokasmäärät ja äänestysaktiivisuus laskivat. Kouluneuvostot kuopattiin lopulta koululakien uudistamisen yhteydessä vuonna 1985, jolloin niiden tilalle tulivat oppilaskunnat ja johtokuntien oppilasedustajat. Sisäisten ristiriitojen rikki repimä Teiniliitto taas ajautui talousvaikeuksiin vuonna 1975, ja sen jäsenmäärä romahti. Vaikka liitto jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1983 asti, se oli enää varjo entisestään.338
”Jos rasvaisten papereiden siivoaminen ei ala sujua, jos puoliksi syötyjen jugurttipurkkien ja muiden jätösten tunkeminen pulpetteihin ei lopu, jos varsinkaan alempiluokkalaiset eivät opi olemaan luokissa mellastamatta, voidaan asiasta [ruokavälitunnin vietosta sisällä] tehdä vain yhdenlaisia johtopäätöksiä.”
– Kouluneuvoston tiedote 1973335
Opettajainhuoneessa
Kun Veli-Antti Lipsanen aloitti työt Herttoniemen yhteiskoulun ylimääräisenä biologian ja maantiedon opettajana syksyllä 1971, tupakansavu toivotti tulijan tervetulleeksi opettajainhuoneeseen. Puolen tusinan opettajan muodostama tupakkarinki sauhutteli huoneen nurkassa, eikä raollaan olevasta ikkunasta juuri ollut apua.339
Huonon sisäilman lisäksi opettajainhuoneelle oli tunnusomaista hyvähenkinen huumori, jonka ansiosta uuden opettajan oli helppo solahtaa joukkoon. Rehtori Teperi tunnettiin kuivasta, sarkasmiin taipuvasta sanailustaan. Lipsasen esittelyn opettajainhuoneessa Teperi hoiti käskemällä ”pintapaitaisen” eli takitta olevan tulokkaan ylös. Viitaten Lipsasen edeltäjään, tuuheapartaiseen

Herttoniemen yhteiskoulun opettajat syksyllä 1973. Opettajien pukeutumisessa oli tapahtumassa käänne rennompaan suuntaan, joskin osa miesopettajista käytti edelleen pukua ja solmiota. Naisopettajista Raili Tähtinen (toinen alhaalla oikealla) oli taistellut rehtori Teperiltä oikeuden käyttää housuja. (Päivi Heinon kotiarkisto)
Yrjö Ala-Paavolaan sekä Lipsasen pitkähköön niskatukkaan Teperi totesi karvan määrän pysyneen vakiona.340
Opettajien pukeutumisessa noudatettiin yhä tiukkoja sääntöjä, kuten Teperin pintapaitakuittailustakin saattoi päätellä. Lipsasta oli heti kättelyssä varoitettu, että rehtori edellytti opettajiensa pukeutuvan ”länsimaisittain”, mikä miehillä merkitsi puvun takkia

tai pikkutakkia. 1970-luvun alussa murros pukeutumisessa oli kuitenkin jo iduillaan, eikä Lipsanen ottanut takkia käyttöön. Vähitellen miesten poolopaidat yleistyivät opettajainhuoneessa ja solmion käyttö jäi vähemmälle. Farkkujen aikakausi koitti hieman myöhemmin.341
Valtaosa naisopettajista kulki vielä 1970-luvun taitteessa hameessa. Poikkeuksen teki topakka historianopettaja Raili Tähtinen, joka oli taloon tultuaan vääntänyt Teperin kanssa kättä siitä, saiko naisopettaja käyttää koulussa housuja – ja voittanut. Tähtinen toimi OAJ:n luottamusmiehenä, ja hän oli niitä harvoja opettajia, jotka uskalsivat avoimesti haastaa Teperiä.342
Pukeutumisen ohella valinkauhassa olivat myös puhuttelumuodot. Lipsasen aloittaessa uraansa opettajat olivat keskenään sinuja, mutta Teperi teititteli yhä opettajakuntaansa. Poikkeuksen muodostivat vain tietyt miesopettajat, joiden kanssa rehtori oli erikseen solminut sinunkaupat. Kulttuurimuutos tapahtui lopulta äkkiarvaamatta ja kertarysäyksellä. Eräissä koulun pikkujouluissa 1970-
Liikunnanopettaja Pirkko Söderholm pitämässä liikuntatuntia vuonna 1975. Oppilaiden ”Sössöksi” tai ”Sööderiksi” ristimä Söderholm tapasi kiinnittää erityistä huomiota tyttöjen ryhtiin.
”Minulla oli tapana vähän myöhästyä, kun asuin liian lähellä. Onneksi oli tosi ihana vahtimestari Kalle Helenius. Onko kukaan kertonut hänestä mitään?
No, meillä oli sopimus, että hän jätti reunimmaisen oven aina lukitsematta, jotta pääsin sieltä vähän myöhässäkin tulemaan.”
– Tapio Saarelainen, oppilas 1964–1972346
luvun puolivälin paikkeilla Raili Tähtinen repäisi ja ehdotti yleisiä sinunkauppoja. Tähän tarttui heti johtokunnan puheenjohtaja Ensio Hukkataival, joka ponkaisi pystyyn ja esitteli itsensä kaikilla etunimillään Kurt Ensio Napoleoniksi. Tämän jälkeen sinuttelusta tuli koulun tapa, joka Teperinkin oli pakko hyväksyä.343 Opettajainhuoneessa vallitsi 1970-luvulla porvarillinen eetos, ja harvat vasemmistoon lukeutuvat pitivät suunsa supussa. Sen sijaan eroja voitiin hahmottaa eri sukupolvia ja erilaisia kasvatusideologioita edustavien opettajien välillä. Koulun vanha kaarti oli saanut opettajankoulutuksensa 1930- ja 1940-lukujen autoritaarisessa ilmapiirissä, ja heidän orientaatiossaan korostui työrauhan merkitys. Nuoret opettajat olivat sen sijaan käyneet läpi lapsikeskeiseen pedagogiikkaan pohjaavan koulutuksen, jossa oppilaan oppiminen ja kehitys korostuivat kurinpidon kustannuksella.344 Kuvaava oli opettajainkokouksessa vuonna 1974 käyty keskustelu oppilaiden jatkuvasti lisääntyvästä myöhästelystä. Omassa puheenvuorossaan äidinkielenopettaja Paula Tervo katsoi, että myöhästelyistä oli jaettu jälki-istuntoa turhan hätiköidysti, kun pelkkä puhuttelukin olisi voinut riittää. Teperi näki tilanteen täysin toisin. Rehtorin mielestä koulunkäynnissä oli ”kaksi ja vain kaksi korostettavaa seikkaa”: kouluun oli tultava ajoissa ja tunneilla oli oltava työrauha. Tervo jäi näkemyksineen vähemmistöön, mutta vain toistaiseksi. Muutos koitti 1980-luvun alussa, kun opettajainkokous päätti luopua kokonaan myöhästelyistä annetuista jälki-istunnoista.345
Myös opetusmenetelmät muuttuivat. Siinä missä kielten tunnit olivat vielä 1960-luvulla painottuneet sanastojen ja kielioppisääntöjen ulkoa opetteluun, alettiin 1970-luvulla korostaa kuullun ymmärtämistä ja puheen tuottamista. Yksi uuden koulukunnan edustajista oli englannin ja saksan opettaja Ritva Luukkainen, jonka tunneilla kieltä käytettiin aktiivisesti ja joka tilaisuuden tullen vei oppilaitaan vierailevien teatteriseurueiden näytöksiin kuu-
lemaan draamaa alkuperäiskielellä. Paitsi elävää Luukkaisen opetus oli myös paneutuvaa. ”Hänen miehensäkin oli kielenopettaja, ja yhdessä he arvostelivat molempien oppilaiden ainekirjoitukset niin, että pisteytyksestä tuli tasapuolinen”, Maala Nieminen kertoo.347
Työlle ja oppilaille omistautuminen näkyi myös muiden opettajien työskentelyssä. Kun äidinkielenopettaja Irma Lonka vuonna 1975 jätti Herttoniemen yhteiskoulun ja siirtyi lehtoriksi Tyttönorssiin, purskahtivat oppilaat viimeisellä tunnilla kyyneliin.348
Samalla kun koulukulttuuri alkoi 1970-luvulla vapautua, se myös byrokratisoitui. Vanhassa oppikoulussa organisaatio oli ollut matala, ja kukin aineenopettaja oli hoitanut omat tuntinsa koko lailla parhaaksi katsomallaan tavalla. 1970-luvulla koulua ja opetusta alettiin säännellä aiempaa tarkemmin, ja paperitöitä ja luokkahuoneen ulkopuolisia tehtäviä tuli lisää. Erityisesti muutos osui luokanvalvojiin, jotka saivat tuon tuostakin olla täyttämässä erilaisia lomakkeita ja vastaamassa viranomaisten tilastokyselyihin. Samalla kodin ja koulun yhteistyö syveni, ja vanhemmille oli ryhdyttävä järjestämään aiempaa säännöllisemmin vanhempainiltoja.349
Kouludemokratia paisutti hallintoa entisestään. Opettajille kouluneuvoston jäsenyys merkitsi jatkuvia kokouksia, toimikuntia ja työryhmiä – ja kilokaupalla paperia. Kouluneuvostojen kylkiäisenä tullut uusi rangaistusmenettely taas edellytti yhteydenottoa koteihin jokaisen rangaistuksen yhteydessä. Yhtä lailla raskas oli myös uusi koulukirjojen hyväksymisprosessi. Jos aineenopettaja halusi vaihtaa kirjan tai kirjasarjan, hänen tuli hakea sille suostumus kouluneuvostolta, joka sitten anoi lupaa lääninhallitukselta. Lääninhallitus ei kuitenkaan ottanut hakemusta käsiteltäväksi, mikäli siitä puuttui vanhempainneuvoston, asianomaisen aineen opettajien ainekokouksen tai oppiainekokouksen lausunto.350
Rehtori Teperi oli kiivas koululaitoksen byrokratisoitumisen vastustaja, joka kritisoi kehitystä tältäkin osin armotta niin kevätjuhlapuheissaan kuin koulun vuosikertomuksissa.351 Tarvittaessa rehtori hallitsi myös passiivisen vastarinnan menetelmät, kuten Veli-Antti Lipsanen muistelee:
”Veso-päivä oli virkaehtosopimuksen mukainen koulutuspäivä, ja ne pidettiin lauantaisin. Yleensä siellä jauhettiin jotain opetussuunnitelman perusteita. Teperikin joutui niihin osallistumaan. Hän istui salin perällä, ja hänellä oli hirmu paksu Hesari, jonka hän sitten räväytti kuuluvasti auki, selasi ja rykäisi aina silloin tällöin.” 352
Heikoilla jäillä
Vaikka peruskoulun tulo aiheutti yksityiskouluissa epävarmuutta, olivat tunnelmat 1970-luvun taitteessa yhä optimistisia. Peruskoululain 14. pykälä (s. 141) näytti tarjoavan yksityiskouluille vankan pohjan, jolta lähteä suunnittelemaan siirtymistä uuteen järjestelmään. Herttoniemen yhteiskoulun osalta tilanne vaikutti sikälikin valoisalta, että Helsingin kaupunki kaavaili Herttoniemeen peräti viisisarjaista yläastetta, minkä lisäksi koulun lukio voisi jatkaa kolmisarjaisena. Kun valinnaisuutta oli samalla tarkoitus lisätä ja opetusryhmiä pilkkoa, oltiin jälleen tilanteessa, jossa kouluun tarvittiin lisää tilaa.353
”On aivan ilmeistä, että peruskoulu tulee tarvitsemaan käyttöönsä koulun nykyiset tilat kokonaisuudessaan”, totesi koulun johtokunta loppuvuodesta 1970. Johtokunta olisikin halunnut rakentaa lukiota varten kokonaan erillisen siiven vanhan koulutalon yhteyteen. Kun kaupungilta ei herunut tähän rahoitusta, oli tyydyttävä vaatimattomampaan ratkaisuun. Vuosien 1973–1974 aikana koulun kellariin rakennettiin 450 neliötä uutta luokka- ja pienryhmätilaa, ja sinne sisustettiin muun muassa kielistudio. Tämän jälkeen Herttoniemen yhteiskoulu oli valmis siirtymään peruskouluaikaan.354
Lisärakentaminen oli rohkea veto, sillä koulun taloustilanne oli heikentynyt tasaisesti 1960-luvun mittaan. Valtionapujen myöhästellessä palkkavekseleitä ja lyhytaikaisia luottoja piti jatkuvasti järjestellä uudestaan maksukyvyn säilyttämiseksi. Entistä huolestuttavammaksi tilanne muuttui vuonna 1968 voimaan astuneen hintasäännöstelyn myötä, kun hinnat valtioneuvoston päätöksellä jäädytettiin. Aiemmin koulun johtokunta oli arkaillut nostaa luku-
kausimaksuja, mutta nyt sen työkalupakista riistettiin tämäkin vaihtoehto. Käytännössä koululle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin elää velaksi.355
Lisärakentaminen rasitti koulun taloutta entisestään. Rakennustöitä varten koulun oli otettava uusi 500 000 markan laina vanhojen 1,2 miljoonan markan päälle. Marraskuussa 1974 koulun tileillä oli rahaa yhteensä kaksituhatta markkaa ja maksamattomia laskuja oli 47 000 markan edestä. ”Osa näistä maksuista on vekselien ja lainojen pääomamenoja, joiden ajallaan hoitaminen on koulun hengissä pysymisen ehto”, koulun taloudenhoitaja Ontrei Paavilainen raportoi rehtori Teperille.356
Paavilainen oli toiminut koulun taloudenhoitajana vuodesta 1958, ja pankinjohtajana hän ymmärsi liiankin hyvin akuuttiin kassakriisiin liittyvät uhat. Niiden edessä hän alkoi kokea ”henkistä lamaantumista”. Tilannetta eivät helpottaneet seitsenpäiväisiksi venyvät työviikot, kun viikonloput kuluivat koulun talousasioita selvitellessä. Marraskuussa 1974 Paavilainen lähetti rehtori Teperille pitkän kirjeen, jossa hän varoitti jo etukäteen luopuvansa taloudenhoitajan tehtävistä kesällä 1975. Kokonaan Paavilainen ei tosin hennonut koulua jättää vaan jatkoi kouluyhtiön johtokunnassa ja hallituksessa aina vuoteen 1991. Paavilaisen tilalle koulun uudeksi taloudenhoitajaksi valittiin koulun vararehtori, matematiikan opettaja Paavo Outinen.357
Talous oli yksi murheenkryyni, mutta ei suinkaan ainoa. Kun peruskoulua ryhdyttiin vuonna 1972 toteuttamaan pohjoisesta lähtien, kävi nopeasti ilmi, kuinka heikon suojan peruskoululain 14. pykälä yksityiskouluille lopulta tarjosi. Kouluhallituksen tavoitteena oli mahdollisimman yhtenäinen ja keskitetysti johdettu kunnallinen koululaitos, eivätkä yksityiskoulut sopineet sen pirtaan. Lapissa useampikin yksityiskoulu oli hakenut itselleen korvaavan koulun statusta, mutta keskushallinnon tukiessa ohjeistuksillaan koulujen kunnallistamista kunnat ottivat lopulta haltuunsa kaikki alueen yksityiskoulut Ylitornion yhteiskoulun lukiota lukuun ottamatta. Sama linja jatkui etelämpänä vuosien 1973 ja 1974 aikana.358
Varmemmaksi vakuudeksi eduskunta muutti vuonna 1974 peruskoululain 14. pykälää taannehtivasti niin, että päätösvalta yk-


Ulkomainos Oy:n toimitusjohtaja Ensio Hukkataival vaikutti Oppikouluyhdistyksessä, kouluyhtiön johtokunnassa (hallituksessa) ja vanhempainneuvostossa 1950-luvulta aina 1990-luvulle. Kouluyhtiön johtokunnan puheenjohtajana hän toimi turbulentteina vuosina 1973–1985. Muotokuvan maalasi Päivö Suomela vuonna 1994, jolloin Hukkataival jätti kouluyhtiön hallituksen.


Toinen koulun kantava voima oli pankinjohtaja Ontrei Paavilainen, joka toimi ensin Oppikouluyhdistyksen ja vuosina 1958–1975 koulun taloudenhoitajana. Kouluyhtiön hallituksessa hän istui vuodet 1977–1991. Päivö Suomelan muotokuva on vuodelta 1991, jolloin Paavilainen luopui hallituksen puheenjohtajan tehtävästä.
sityiskoulujen sisällyttämisestä kunnan koulusuunnitelmiin jäi yksiselitteisesti kunnille. Tämän jälkeen yksityiskoulujen kohtalo oli täysin kunnanvaltuuston enemmistön käsissä.359 Lopputulos oli yksityiskoulujen näkökulmasta lohduton. Kun peruskoulu oli vuonna 1975 edennyt etelässä Hämeen korkeudelle, jäljelle oli jäänyt vain yksi yläasteen ja lukion yhdistävä yksityiskoulu: Lahden yhteiskoulu. Teperi muisteli myöhemmin, kuinka ”masennus ja turvattomuuden tunne” hiipivät yksityisoppikouluväen keskuuteen.360

Helsingissä tilanne tosin näytti vielä alkuvuodesta 1975 toiveikkaalta. Kaupungissa oli poikkeuksellisen paljon yksityiskouluja, valtuustossa vallitsi porvarienemmistö, ja kouluhallinnon johtavat virkamiehet olivat kokoomuslaisia. Näissä oloissa yhdeksi kaupungin koulusuunnittelun lähtökohdaksi oli otettu olemassa olevien yksityiskoulujen hyödyntäminen. 1970-luvun alkupuolella valtaosa pääkaupungin 34 suomenkielisestä yksityisoppikoulusta oli ilmoittanut kiinnostuksestaan hakea korvaavan koulun statusta.361
Lisäksi helsinkiläiset yksityiskoulut olivat painostusvoimansa ymmärtäen päättäneet jär-
Vuonna 1974 julkaistussa esitteessä Korvaava koulu –paras peruskoulu tuotiin esille yksityiskoulujen etuja ja kritisoitiin kunnallisia kouluja.
”Korvaava koulu on viihtyisä ja tehokas. […] Yksityiskoulun piirissä elävä, myös opetukseen ja kasvatukseen sävynsä antava me-henki, jonka kaltaista kunnallisissa kouluissa ei esiinny, jatkuu korvaavissa kouluissa.”
– Korvaava koulu –paras peruskoulu (1974)364
jestäytyä. Yksityisoppikoulujen liiton kylkeen oli alkuvuodesta 1971 perustettu Helsingin yksityisoppikoulut -niminen rekisteröity yhdistys, lyhyemmin Hyry. Sen tehtävänä oli koordinoida peruskouluun siirtymistä jäsentensä kesken sekä toimia yksityiskoulujen äänitorvena etenkin kaupungin suuntaan. Yhdistysaloitteen takana oli kaksi yksityisoppikoulujen rehtoria, Herttoniemen yhteiskoulun Jouko Teperi ja Mäkelänrinteen Rainer Pelkonen. Teperi toimi Hyryn puheenjohtajana vuodet 1971–1988 ja profiloitui yhdistyksen todelliseksi voimahahmoksi.362
Selvää oli, etteivät pääkaupungin yksityiskoulut aikoneet antautua kunnallistettaviksi taisteluitta. Yksi osoitus tästä oli Hyryn toimittama ja syksyllä 1974 laajan jakelun saanut esite Korvaava koulu – paras peruskoulu, joka pyrki voittamaan vanhemmat korvaavan koulun puolelle. Esitteessä yksityiskouluista maalattiin kuvaa omaleimaisina, vanhempien toiveet huomioivina, tehokkaina ja viihtyisinä lähikouluina, kun taas kunnan koulut leimattiin keskitetysti ohjatuiksi ja etäisiksi.363
Otteeltaan Korvaava koulu -esite oli varsin mustavalkoinen, ja viimeistään sen myötä Lapista alkanut koulusota leimahti liekkeihin myös pääkaupungissa. Rintamalinjat olivat tässä vaiheessa selvät ja syvälle paalutetut: kunnallinen peruskoulu oli saanut sosialistisen ja yksityisoppikoulu porvarillisen leiman. Vasemmiston lehdissä yksityiskouluista maalattiin kuvaa taantumuksen voimina ja pääomapiirien kätyreinä. Yksityiskouluväki taas varoitteli kunnallisten koulujen pyrkivän ”sosialistisen ihmisen kasvattamiseen”.365
Tässä sanasodassa yksityisoppikoulut jäivät alakynteen. Suurelta osin lehdistö asettui kunnallisen peruskoulun kannalle. Isoista päivälehdistä poikkeuksen teki vain kokoomuslainen Uusi Suomi.366
Julkisen sanan lisäksi yksityiskoulut uhkasivat 1970-luvun puolivälissä ajautua törmäyskurssille myös opettajien ammattikunnan kanssa. Peruskoulun tulon myötä oppikoulunopettajien ja kansakoulunopettajien ammattijärjestöt olivat käynnistäneet yhdistymisneuvottelut, jotka johtivat Opettajien ammattijärjestön OAJ:n syntyyn loppuvuodesta 1973. OAJ profiloitui alusta lähtien tiukkana opettajien edunvalvojana.367
Opettajien asema oli perinteisesti ollut parempi valtion oppi-
kouluissa kuin talousvaikeuksien kanssa painiskelevissa yksityisoppikouluissa, ja peruskoulu näytti korostavan tätä eroa entisestään. Koulu-uudistuksessa oppikoulunopettajat joutuivat luopumaan kahdesta alimmasta luokka-asteesta ja niihin liittyvistä tunneista kansakoulunopettajien hyväksi. Työllisyysnäkymien heikentyessä kunnallinen virkasuhde siirtoturvineen muuttui entistä houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi, mikä sai OAJ:n ammattiliittona asettumaan yksityiskoulujen kunnallistamisen kannalle.368
Herttoniemen yhteiskouluun OAJ:n kanta välittyi ennen kaikkea luottamusmiehenä toimineen historian lehtori Raili Tähtisen kautta. Tähtisen kunnallistamista puoltavat kannanotot avasivat kouluun uuden jakolinjan, jonka toisella puolella olivat rehtori ja johtokunta, toisella taas OAJ-laisittain ajattelevat opettajat. Alkuvuodesta 1975 johtokunta joutui tykönään pohtimaan, voitiinko opettajien edustajia ottaa lainkaan mukaan kaupungin kanssa käytäviin neuvotteluihin, mikäli näiden pyrkimyksenä oli hiekoittaa koulun suunnitelmia. Jonkin verran johtokunnan mieliä lienee rauhoittanut loppuvuodesta 1975 tehty mielipidekysely, jonka mukaan kaksi kolmasosaa koulun opettajakunnasta seisoi korvaavan koulun takana.369
Yksityiskoulujen ja Helsingin kaupungin väliset neuvottelut olivat edenneet hyvin aina alkuvuoteen 1975 asti, mutta sitten niissä tapahtui käänne. Esimakua tulevasta saatiin, kun kaupunginvaltuusto otti kevättalvesta 1975 uudelleen käsiteltäväksi Herttoniemen yhteiskoululle kellarin lisärakentamista varten myönnetyn lainan takauksen. Sosiaalidemokraattisen valtuustoryhmän vaatimuksena oli, että vastineeksi takuusta koulun olisi luvattava luovuttautua kunnalle. Tähän Herttoniemen yhteiskoulu ei voinut suostua vaan avasi lainaneuvottelut yksityisten tahojen kanssa.370 Kesällä 1975 kaupunginvaltuuston vasemmisto onnistui vetämään jo kertaalleen sovitun koulupiirijaon uuteen valmisteluun. Aiemmin oli linjattu, että Helsingissä kaikkia yksityisiä oppikouluja hyödynnettäisiin peruskouluun siirryttäessä, ja niille oli määritelty omat piiritkin. Loppuvuoden 1975 aikana kaupunki laaditutti uudet väestöennusteet, joiden mukaan isoon osaan yksityiskouluja ei riittäisi oppilaita enää 1980-luvulla. Samalla kaupunki hyväksyi uuden periaatteen, jonka mukaan yläasteina
käytettäisiin ensi sijassa kaupungin omia samoin kuin sille luovuttautuvia kouluja.371
Yksi oppilaskadosta kärsivistä kouluista oli laskelmien mukaan Herttoniemen yhteiskoulu. Kun kaupunki julkisti uusille väestöennusteille perustuvat koulusuunnitelmansa, oli Herttoniemen yhteiskoulu jätetty niissä kokonaan ilman peruskoulutehtävää. Sama kohtalo uhkasi 14 muutakin helsinkiläistä yksityiskoulua, joiden keskikoululuokkien oli määrä lakata yksi toisensa perään vuosien 1977–1981 aikana. Tämän jälkeen kouluihin jäisi vain lukio, osalla ei sitäkään.372
Herttoniemen yhteiskoulun näkökulmasta kaupungin kaavailut tuntuivat sulalta hulluudelta. Miksi jättää hyödyntämättä koulurakennus, jota oli hiljan saneerattu, vieläpä peruskoulun tuloa silmällä pitäen? Näiden ajanmukaisten tilojen sijaan yläaste suunniteltiin sijoitettavaksi iltavuoroon Ahmatien kansakouluun. Vaikka koululaisten määrä oli suurten ikäluokkien jälkeen kääntynyt laskuun koko maassa, oli Herttoniemen yhteiskoulun edustajien vaikea nähdä, ettei Herttoniemen kaupunginosassa muka tarvittaisi yläastetta varten lainkaan omaa koulurakennusta. Teperi ei ollut ainoa, joka epäili uusia väestöennusteita puhtaan poliittisiksi.373 Herttoniemen yhteiskoulun puolesta olisi voinut puhua sekin seikka, että koulu oli 1960-luvulta lähtien saavuttanut erinomaisia oppimistuloksia. Vuosina 1971–1974 sen edellä oli ylioppilaskirjoituksissa ollut vain kolme erityiskoulua: SYK sekä saksalainen ja ranskalainen koulu. Lähiökoulujen sarjassa Herttoniemi piti hallussaan kiistatonta ykkössijaa. ”Olisi kaiketi loogista, että Helsinkiin peruskoulua luotaessa juuri Herttoniemen yhteiskoulu koetettaisiin säilyttää ennallaan […], sillä kai koulun arvon mittarina tulee olla sen saavuttamat oppimistulokset. Määrättyjen poliittisten piirien ajattelu ei kuitenkaan kulje tällaista rataa”, rehtori Teperi tilitti vuoden 1976 kevätjuhlapuheessaan.374
Teperin tulkinnan mukaan kyse oli pitkälti hermosodasta, ja rehtorina hän oli valmis nostamaan panoksia. Tässä vaiheessa kaikille osapuolille oli selvää, että kaupunki tulisi tarvitsemaan yksityiskoulujen kapasiteettia vähintään siirtymävaiheen ajaksi. Kaupungilta oli myös aika käymässä vähiin, sillä lain mukaan viimeistenkin kuntien oli siirryttävä peruskouluun 1.8.1977 mennessä.
Syksyllä 1976 Herttoniemen yhteiskoulu ilmoitti kaupungille, että mikäli sille ei annettaisi peruskoulutehtävää, se luopuisi keskikoululuokistaan ilman siirtymäaikaa 1.8.1977, jolloin kaupungin pitäisi organisoida tarvittavat tilat ja opettajat.375
Samaan aikaan ruuvia ryhtyi kiristämään myös OAJ. Helsingin koulutoimen johtaja Jouko Kauranne on muistellut, kuinka opettajien massatyöttömyyden uhalla harjoitettiin julkisuudessa suoranaista pelonlietsontaa. Etenkin sellaisissa kouluissa, joissa opettajien enemmistön tulkittiin olevan kunnallistamisen kannalla, OAJ oli valmis koviin toimiin. Esimerkiksi Pohjois-Haagan yhteiskoulussa se julisti ensin hakukiellon ja -saarron ja lopulta lakon painostaakseen koulun luovuttautumaan kunnalle.376
Koulusota otti lehtien palstoilla lisäkierroksia vuoden 1976 aikana, ja opettajien ohella myös vanhemmat kirjelmöivät kaupungin suuntaan. Esimerkiksi Herttoniemestä kerättiin alkusyksystä 1976 yhteensä 775 vanhemman allekirjoittama adressi, jossa vaadittiin painokkaasti Herttoniemen yhteiskoululle peruskoulutehtävää. Poliittisesti erittäin tulenaraksi muodostuneessa tilanteessa Helsingin kaupunginvaltuusto lykkäsi päätöksenteon yli lokakuussa 1976 pidettävien kunnallisvaalien.377
Viimeiset mohikaanit
Elettiin joulukuun kahdeksatta päivää 1976, kun väistyvä kaupunginvaltuusto lopulta kokoontui tekemään ratkaisua yksityiskoulujen asiassa. Siinä määrin vahvasti ajan henki veti vasemmalle, ettei valtuuston porvarienemmistö vielä ollut tae mistään. Espoossakin kaikki yksityiskoulut oli vastikään päädytty kunnallistamaan.378 Tunnelma valtuuston kokouksessa oli latautunut, ja kokous venyi iltapäivästä pitkälle seuraavaan aamuyöhön. Lopulta väsyneet valtuutetut pääsivät kompromissiin, joka voitiin tulkita joko voitoksi tai tappioksi yksityiskouluille. Kaikille korvaavan koulun asemaa hakeneille 18 yksityiskoululle myönnettiin peruskoulutehtävä.379 Herttoniemen yhteiskoululle ja yhdeksälle muulle se annettiin kuitenkin väliaikaisena ja suppenevana. Tarkoitus oli, että hoidettuaan kouluihin jo otetut keskikoululuokat loppuun ne eivät

Toiseksi viimeinen vuosikerta oppikoulun oppilaita aloitti koulutiensä Kettutiellä elokuussa 1975. Vuosina 1977 ja 1978 Herttoniemen yhteiskouluun ei tullut lainkaan uusia oppilaita, sillä he jäivät kasvamaan peruskoulun ala-asteen puolelle. Ensimmäiset peruskoulun 7.-luokkalaiset aloittivat yläasteen elokuussa 1979.
enää saisi uusia yläasteen oppilaita. Valtuuston päätökseen liittyi kuitenkin mahdollisuus tarkastella tilannetta myöhemmin uudelleen oppilasmäärien ja koulutilojen kehityksen perusteella.380 Herttoniemen yhteiskoululle päätös oli katkeraa kalkkia nieltäväksi. Kun johtokunnan puheenjohtaja Hukkataival ja rehtori Teperi keväällä 1977 allekirjoittivat kaupungin kanssa korvaavan
koulun sopimuksen, he ilmoittivat pitävänsä ehtoja ”eräiltä osin lainvastaisina” ja pidättävänsä oikeuden käyttää ”kaikkia oikeusturvakeinoja” kaupunginvaltuuston päätöksen muuttamiseksi. Koulu valitti saamastaan suppenevasta tehtävästä ensin Kouluhallitukseen ja sitten korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta turhaan. Herttoniemen yhteiskoulu oli yhdeksän muun yksityiskoulun tavoin jäänyt roikkumaan löysään hirteen.381
Virallisesti Helsinki siirtyi peruskouluaikaan 1.8.1977. Ensi alkuun muutokset yksityiskoulujen arjessa olivat verrattain pieniä. Kahteen vuoteen entisiin oppikouluihin ei otettu lainkaan uusia oppilaita, sillä 10–12-vuotiaat oppilaat jäivät ala-asteen puolelle. Keskikoulunsa jo aiemmin aloittaneet jatkoivat opintojaan vanhan opetussuunnitelman mukaisesti tähtäimessä keskikoulututkinto. Oppikoulun toisesta luokasta tuli kuitenkin jo tässä vaiheessa peruskoulujärjestelmän kuudes luokka, kolmannesta luokasta seitsemäs, neljännestä kahdeksas ja viidennestä yhdeksäs.383
”18 viimeistä mohikaania jatkaa elämäänsä, niistä vain kahdeksan tulevaisuudestaan varmana. Kymmenen on saanut suppenevan tehtävän. Vuosittain tarkastettavat oppilasmäärät ratkaisevat näiden kohtalon: henkiin jäämisen tai vähittäisen kuoleman.” – Suomen Kuvalehti 39/1977382
Suurin ero entiseen oli koulunkäynnin maksuttomuudessa. Lukukausimaksut poistuivat kaikkien entisten keskikoululuokkien osalta, ja koulutarvikkeet, kirjat ja kouluruoka tulivat nekin jatkossa ”talon puolesta”.
Opettajien näkökulmasta merkittävin muutos koski työllisyystilannetta. Kun oppilasmäärät vähenivät, kärsivät tilanteesta ensimmäisenä määräaikaiset tuntiopettajat, joista monet joutuivat jättämään paikkansa. Vakituisista opettajista hankalimpaan välikäteen joutuivat liikunnan, kuvaamataidon ja tekstiilityön opettajat, sillä näiden oppiaineiden tunnit olivat korostuneet keskikoulun alimmilla luokilla. Sen sijaan kotitalousopettajille oli töitä tarjolla aiempaa enemmän, kun kotitaloudesta tuli peruskoulun myötä pakollinen oppiaine myös pojille.384
Peruskoulun tulon yhteydessä kunnat olivat sitoutuneet tarjoamaan avoimia virkojaan työtä vaille jääneille opettajille, ja tämä velvoite koski myös yksityiskoulujen opettajakuntaa. Herttonie-
men yhteiskoulusta esitettiin sijoitettaviksi – kuten termi kuului –kaikkiaan viittä opettajaa, joille ei omassa koulussa enää riittänyt tunteja. 17 vuotta Herttoniemen yhteiskoulussa työskennellyt tekstiilityönopettaja Maili Heikkilä sai näin paikan Tammelasta, musiikinopettaja Marja Koljonen Orimattilasta ja liikunnanopettaja Mirja Soveri Kuhmoisista. ”Jo on aikoihin eletty!” tuohtunut rehtori Teperi puuskahti voimistelunopettaja Risto Hurmeelle lähettämässään kirjeessä ja toivoi edes tämän saavan ”kunnon paikan suur-Helsingin alueelta”.385
Jonkin verran yleistä tilannetta helpotti se, että peruskoulun tulon yhteydessä eläkkeelle päästettiin kerralla kolme ikäluokkaa opettajia eli 60-vuotiaiden lisäksi myös 59 ja 58 vuotta täyttäneet. Näin Herttoniemen yhteiskoulustakin lähtivät ”täysin palvelleina” kielten opettajat Aino Aunio ja Rauni Hukki sekä äidinkielenopettaja Maria Virolainen.386
Kysymys työpaikoista ei kuitenkaan ollut vielä tällä selvä, sillä koulun supistuva tehtävä aiheutti epävarmuutta isolle osalle opettajakuntaa. Vain lukion puolella työsuhteet oli taattu pidemmälle tulevaisuuteen. Alkuvuodesta 1979 koulun johtokunta kokosi listan 17 opettajasta, joiden työsuhde uhkasi päättyä, mikäli Herttoniemen yhteiskouluun ei saataisi yläasteen luokkia. Heidän joukossaan olivat muun muassa Tuulikki Malinen, Veli-Antti Lipsanen, Marja-Liisa Vehkamäki, Eva-Liisa Redelinghuÿs, Marja-Helena Haatanen ja Marja Fontell. Koulun tulevan kehityksen kannalta olisi ollut ikävää, jos he olisivat hakeneet ja saaneet paremmin turvatun viran jostain kaupungin koulusta.387
Uhka toimivan työyhteisön murenemisesta oli Herttoniemen yhteiskoulussa todellisuutta 1970-luvun viimeisinä vuosina. Sen kanssa kipuili myös rehtori Teperi, joka oli aina ollut erityisen tarkka opettajavalinnoissaan. Vuosien varrella Teperi oli saanut koottua kouluunsa opettajakunnan, joka toimi hyvin yhteen ja jonka ohjauksessa oppilaat ylsivät erinomaisiin oppimistuloksiin. Opettajainhuoneessa vallinnut arvostava ja toverillinen henki heijastui koko kouluyhteisön arkeen.388
Suppenevan tehtävän osalta koulu ei kuitenkaan voinut muuta kuin odottaa. Pian peruskouluun siirtymisen jälkeen kävi ilmi, että tilastoissa, joiden pohjalta Helsingin koulusuunnitelmat oli tehty,

Lukion kakkosluokkalaiset Pentti Havia, Timo Kilpi ja Kaj Hurme harjoittelevat potkiaislauluja alkuvuodesta 1970. Oppikoulun perinteisiin kuuluivat potkiaiset, joissa kakkosluokkalaiset ”potkivat” abit pois noin viikko ennen penkkareita. Potkiaisia varten kakkosluokkalaiset valmistelivat laulun jokaisesta abista. (Jukka Multala)
oli kaikkiaan 3 000 oppilaan vaje. Lopulta kaupunginvaltuuston oli myönnettävä, että Herttoniemen yhteiskoulua tarvittiin osana kaupungin kouluverkostoa. Syyslukukaudesta 1979 lähtien Herttoniemen yhteiskoulu sai pysyvän peruskoulutehtävän ja oman koulupiirin, joka rajoittui idässä Itäväylään, pohjoisessa siitä erkanevaan rautatiehen ja Viikin koetilan peltoihin ja lounaassa Herttoniemen siirtolapuutarhaan. Piiri oli tismalleen sama, jota koulu oli alusta lähtien itselleen ehdottanut ja jota sille oli vielä 1970-luvun alussa lupailtu.389
Loppu hyvin, kaikki hyvin? Herttoniemen yhteiskoulun osalta
172

Koulun vanhoja vanhojen päivänä helmikuussa 1970. Perinteen mukaan lukion kakkosluokkalaiset eivät ainoastaan pukeutuneet vanhoihin asuihin vaan he myös maskeerasivat itsensä iäkkäiksi. (Jukka Multala)
kyllä. Yksityiskoulukentällä oli kuitenkin käynyt iso kato. Vuosien 1972–1977 aikana peräti yhdeksän kymmenestä suomalaisesta yksityisoppikoulusta luovuttautui omalle kunnalleen niin, että lopulta koko maahan jäi vain 36 yksityistä koulua. Näistä 23 sijaitsi Helsingissä ja 18 oli niin sanottuja korvaavia kouluja.390 Herttoniemen yhteiskoulun rinnalla selviytyjien joukkoon lukeutuivat muun muassa Kulosaaren yhteiskoulu sekä aiemmin mainittu Pohjois-Haagan yhteiskoulu. Sen sijaan esimerkiksi Kallion, Mäkelänrinteen, Roihuvuoren, Kontulan ja Myllypuron yhteiskoulut siirtyivät kaupungin haltuun.391
173