6. Tukuittain mahdollisuuksia Kohti maanlaajuista tukkukauppaa
kilpailuedut ja kustannukset
7. Kasvaa vai luopua?
8. Sijoituksia ruoan tulevaisuuteen
Kun perheyrityksemme Heinon Tukku Oy täytti sata vuotta vuonna 1999, julkaisimme veljeni Rauli Heinon kirjoittaman kirjan Heinon henki. Heinon Tukku Oy:n historia 1899–1999. Se kertoi yrityksemme muuttumisesta torikojusta tukkukaupaksi ja teki kunniaa yrityksen perustajalle Fritjof Heinolle ja hänen rinnallaan ja jälkeensä elämäntyönsä yrityksessä tehneille sukupolville.
Tähän 125 toimintavuodestamme kertovaan historiateokseen ”Vähittäin ja paljottain”. Heino Groupin tarina olemme halunneet tallentaa perheyrityksemme tapahtumat vuoden 2024 kevääseen saakka ja keskittyen erityisesti 1990-luvun jälkeiseen aikaan, päivittäistavaratukkukaupasta luopumiseen ja konserniksi muuttuneen yrityksemme uuteen asemaan ruoka- ja juoma-alan aktiivisena kehittäjänä. Vaikka yritystoiminta on vuosien saatossa vaihtanut muotoaan, on keskipisteessä aina ollut ruoka ja juoma.
Tämä kirja on tarina perheestä, yrityksestä ja perheyrityksestä, jossa ovat vuosien varrella yhdessä työskennelleet niin isät, äidit, sisarukset, lapset kuin lapsenlapsetkin. Työtehtäviä on riittänyt aina kärrypojasta hallituksen puheenjohtajaan. Vaikka yritys on vahvasti perheyritys ja kantaa sukunimeämme, olemme kiitollisia siitä, että kanssamme sitä eteenpäin viemässä on aina ollut paras henkilöstö, hyvät asiakkaat ja uusia ajatuksia meille tuoneet yhteistyökumppanit.
Olemme ylpeitä yrityksemme historiasta ja kiitollisia aikaisempien sukupolvien työstä. Meillä on aina katsottu innolla tulevaisuuteen ja nähty siellä mahdollisuuksia. Uudet sukupolvet on kannustaen toivotettu tervetulleiksi työelämään ja jännityksellä seurattu heidän mukanaan tuomiensa ideoiden toimeenpanoa.
Yrityksemme 125 vuoteen mahtuu hienoja onnistumisia, mutta myös vastoinkäymisiä ja vaikeita päätöksiä. Suuria, meille merkittäviä investointeja, kuten rakennus- ja järjestelmähankkeita, on vuosiin mahtunut useita. Yrityskauppojakin
PERHE JA YRITYS
on ostajan roolissa toisinaan tehty, myyjänä ei niinkään. Vaikeimpia ja tunteikkaimpia, yhtiön kannalta suurimpia päätöksiä ja suunnanmuutoksia ovat olleet vähittäiskaupoista luopuminen 1980-luvun lopulla ja Heinon Tukun myynti vuonna 2021.
Perheyhtiö Heino Group Oy:n neljäs ja viides sukupolvi kirjoittavat nyt omaa lukuaan yrityksen historiaan. Ympärillämme on laaja joukko ruoka- ja juomaalan yrityksiä, joissa toimimme omistajina ja aktiivisina sijoittajina. Tavoitteenamme on kehittää ruoka- ja juomakulttuuria vastuullisesti ja pitkäjänteisesti.
Ajat ovat muuttuneet ja luoneet osaltaan uutta tarinaa, mutta jo eletty historia ei katoa. Se kulkee vahvasti uuden taustalla. ”Emmeköhän me selviä kaiken tämän keskellä. Olemme kuitenkin itsenäisiä ja itsepäisiä”, totesi isäni Raimo Heino yhteistyökumppaneille pitämässään puheessa 1990-luvun alussa. Lausahdus kuvaa edelleen hyvin ajattelutapaamme.
Kiitämme kaikkia kirjan tekemisessä mukana olleita. Teitä, jotka olette monissa haastatteluissa tuoneet lisäaineksia historiamme sivuille. Kirjan ulkoasusta kiitos kuuluu graafikko Timo Setälälle. Erityisesti haluamme kiittää Spiritus Historiaen historioitsijoita Niina Häggiä, Veijo Åbergia, Hanna Lundell-Reinilää ja Laura Puroa yrityksemme tarinan jatkamisesta ja täydentämisestä.
Helsingissä 6.8.2024
Petri Heino
SAATTEEKSI
Heino Group sai alkunsa vuonna 1899, jolloin Fritjof Heino alkoi tehdä nimeään tunnetuksi helsinkiläisissä kauppiaspiireissä. Alun torikauppa kasvoi myymälöiksi ja tukkukaupaksi, josta versoi vuosien saatossa hyvää mainetta niittänyt Heinon Tukku. Fritjof Heinon perintö elää edelleen perheyrityksessä, nyt jo viidennen sukupolven työssä.
Yhtiön historia on tarina omistajayrittäjien tarmokkuudesta ja uskosta omiin ratkaisuihin. Perheyrityksen päätöksiä on ohjannut pitkään kokemukseen perustunut ymmärrys yrittämisestä ja sen vaatimuksista. Kuten elämässä ylipäätään, toisinaan sattumallakin on ollut osansa tapahtumissa.
Heinon Tukun historiasta julkaistiin vuonna 1999 Rauli Heinon kirjoittama teos ”Heinon henki”, jossa käytiin seikkaperäisesti läpi perheyhtiön ensimmäistä vuosisataa. Nyt käsillä olevan kirjan painopiste on yhtiön vaiheissa 1980-luvun jälkipuolelta 2020-luvulle; tätä aikakautta reunustavat alussa Heinojen päätös luopua vähittäiskaupasta sekä lopussa päätös myydä Heinon Tukku. Teoksessa valotetaan myös menneiden sukupolvien henkilöhistoriaa, koska ilman heidän persoonallista otettaan yrityksen tarina olisi hyvin erinäköinen. Kirjoittajat ovat jakaneet työn siten, että Niina Hägg on pääosin vastannut kuudesta ensimmäisestä pääluvusta ja Veijo Åberg kahdesta viimeisestä.
Haluamme esittää lämpimät kiitoksemme Heinon perheelle mahdollisuudesta perehtyä yrityksen historiaan. Kiitos Petri ja Eva Heino, Rauli Heino sekä
Jasper Heino ja Linni Heino-Snirvi kärsivällisyydestä ja avusta lähdeaineistojen etsinnässä. Kiitos myös kaikille haastatelluille, jotka avasivat tien Heinon Tukun kautta suomalaisen tukkukaupan historiaan. Ilman monipuolista ymmärrystänne alan kehityksestä ja rakennemuutoksesta tämäkin tarina olisi paljon yksipuolisempi. Erityinen muisto jäi nyt jo edesmenneen Raini Heinon lämminhenkisestä haastattelutuokiosta.
Lisäksi kiitämme Oy Spiritus Historiae Ab:n kollegoitamme, tutkimuspäällikkö
Laura Puroa tarkkanäköisistä kommenteista kirjoitustyömme aikana sekä kuvatoimituksesta vastannutta Hanna Lundell-Reinilää, jonka työ täydensi kertomusta menneistä vuosista. Kirjan taitosta ja ulkoasusta kiitokset kuuluvat graafikko Timo Setälälle.
Antoisia lukuhetkiä!
Helsingissä 3. kesäkuuta 2024
Niina Hägg & Veijo Åberg
Oy Spiritus Historiae Ab
Alex Rapp: Hämeentietä 1902. (Helsingin kaupunginmuseo)
Kaupankäyntiä kahdessa polvessa
Fritjof Heinon kauppiaan uran alkuvuodet
1900-luvun vaihteessa olivat Suomen
historiassa myrskyisää aikaa. Vuosisadan
alun venäläistämistoimet herättivät suurta levottomuutta kansakunnan keskuudessa,
mutta kauppias Heinon luottamusta tulevaan
yhteiskunnalliset tapahtumat eivät koetelleet.
Hän alkoi määrätietoisesti rakentaa elämäänsä
Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa
Helsingissä, historiallisen näyttämön ytimessä.
Ensiaskeleita kauppiaan uralla
Fritjof Juhonpoika Mäki-Hoimela syntyi vuonna 1875 Hämeessä, Asikkalan Kurhilan kylässä. Hän oli saanut nimensä, Frithiof (nimellä oli eri kirjoitusasuja), lapsuusiässä kuolleen isoveljensä mukaan. Fritjofin vanhemmilla Juho Heikinpojalla ja Serafina Juhontyttärellä oli yhteensä kuusi lasta, joista vanhin poika Juho Kustaa jäi pitämään Mäki-Hoimelan perheen maatilaa. Vuonna 1896 Fritjof lähti kotiseudultaan etsimään omaa elantoaan yhdessä veljensä Aaretin kanssa. Veljekset vaihtoivat kotitilan nimestä johdetun sukunimensä Heinoksi.1
Fritjof Heino työskenteli kolmisen vuotta kauppa-apulaisena kahdessa helsinkiläisessä liha- ja voikaupassa, kunnes oma ura kauppiaana alkoi houkuttaa. Lokakuun 9. päivänä vuonna 1899 Heino sai viranomaisilta luvan ”harjoittaa Helsingissä vähittäin ja paljottain liha- ja muiden ruokatavaroiden kauppaa”. Tosin innokas kauppias oli jo lehti-ilmoituksin ilmoittanut avaavansa liha- ja voikaupan Kallioon Kolmannelle linjalle 16. syyskuuta 1899 eli reilut kolme viikkoa ennen luvan saantia. Muuta tietoa tästä myymälästä ei ole jäänyt, mutta arkistoaineistot paljastavat, että kauppiaan uran ensimmäiset vuodet Fritjof Heino teki lihakauppaa Helsingin Kauppatorilla.2
Elintarvikkeiden torikauppaa valvottiin jo 1800-luvun lopulla, ja hygieniaseikkoihin kiinnitettiin viranomaisten taholta huomiota. Siisteydessä oli silti paljon toivomisen varaa, eivätkä syvään juurtuneet myyntitavat muuttuneet hetkessä. 1900-luvun alkupuolella kilpailu oli kovaa ja lihan laatu vaihtelevaa. Lihakauppaa käytiin torien lisäksi myös kauppahalleissa sekä muutamissa kivijalkamyymälöissä.3
Vuonna 1879 säädetty elinkeinovapaus tarjosi yhä useammille mahdollisuuden ryhtyä kauppiaaksi, kun tiukat rajoitukset kaupanpidosta poistuivat.
↑ Helsingin kauppatori kesällä 1909. Fritjof Heino harjoitti torilla kauppaa vuosisadan vaihteesta aina 1910-luvun puoliväliin asti. (Signe Brander/Helsingin kaupunginmuseo)
→ Fritjof Heinon ja Helmi Dahlbergin vihkikuva vuodelta 1907. (Heinon suvun arkisto)
Vuosisadan vaihteen aikaan monet suuntasivat Hämeestä Helsinkiin Fritjof Heinon tavoin, ja vuonna 1900 Pitkänsillan pohjoispuolella asui 293 Asikkalassa syntynyttä henkilöä, joista usea päätyi kauppiaan uralle. Myös Heinon elinpiiriksi muodostui Hakaniemen ja Kallion seutu, jonne hän perusti vuosien saatossa useita myymälöitä.4
Fritjof Heinon myymälöiden alkuvaiheet ovat jääneet osittain historian hämärään, mutta hänen ensimmäisen myymälänsä tiedettiin sijainneen Kallion Kolmannella linjalla. Heinolla lienee ollut myös myymälä Itäistä Viertotietä (nykyinen Hämeentie) pohjoiseen päin kuljettaessa, sillä vuonna 1902 hän ilmoitti Työmies-lehdessä Hermannin asukkaille: ”Lihapuotini olen
Hakaniemen tori vuonna 1908. Heinojen perhe asui torin laidalla näkyvässä Ahtolan talossa, ja F. Heinon liike sijaitsi katutasossa kuvaa halkovan Itäisen Viertotien puolella. (Signe Brander/ Helsingin kaupunginmuseo)
↑ Veljekset ja kauppiaat Aaret ja Fritjof Heino. (Heinon suvun arkisto)
↑ F. Heino etsi ”ehdottomasti raitista” myyjää sanomalehti Uudessa Suomettaressa vuonna 1913. (Uusi Suometar 13.6.1913/ Kansalliskirjasto)
muuttanut Hauskan villasta Aalton villaan N:o 9”. Molemmat näistä sijaitsivat puutalohuviloiden Hermannissa, villa Hauska nykyisen Hämeentie 81:n kohdalla. Joulukuussa 1905 yksi Heinon myymälä muutti osoitteeseen Itäinen Viertotie 6, ja siitä edelleen maaliskuussa 1907 osoitteeseen Itäinen Viertotie 2 (myöhemmin Hämeentie 1).5
Uudessa myymälässä valikoima kasvoi, ja sitä mainostettiin hedelmä-, herkku- ja sekatavarakauppana. Siirtomaatavaroiden kysyntä alkoi kasvaa 1800-luvun lopulta alkaen, kun kaupunkiväestön määrä lisääntyi. Maltillisen
↑ Helmi Heino (oik.) ja kauppa-apulainen Frans Piekkola vuonna 1910
Itäisen Viertotien myymälässä. (Heinon suvun arkisto)
elintason nousun myötä kulutustottumukset vähitellen muuttuivat, ja ylellisyystavarat olivat yhä useamman ihmisen ulottuvilla.6
Fritjof Heino löysi myös puolisonsa Pitkänsillan pohjoispuolelta, missä Dahlbergin siskokset pitivät lyhyt- ja siirtomaatavarakauppaa Heinon myymälän läheisyydessä. Fritjof Heino ja Helmi Aleksandra Dahlberg avioituivat maaliskuussa 1907, ja he perustivat kodin Itäisen Viertotien ja Hakaniemen torin kulmaan vastavalmistuneeseen jugendkivitaloon, Ahtolaan. Samassa talossa sijaitsi myös heidän myymälänsä.7
Fritjof ja Helmi Heino tekivät töitä yhdessä rinta rinnan, olihan vaimokin alkujaan kauppiasperheestä. Lisäksi Helmin kielitaito auttoi Fritjofia tekemään kauppaa niin ruotsiksi kuin venäjäksikin. Jälkipolvet muistavat, kuinka ruotsia äidinkielenään puhunut Helmi aina painotti kielitaidon merkitystä ja erityisesti sitä, että ruotsinkielisiä asiakkaita piti pystyä palvelemaan heidän omalla kielellään.8
Joulukuussa 1906 Fritjof Heino mainosti lihakauppaa myös osoitteessa
Neljäs linja 1, ja tämä myymälä mainitaan vielä vuodelta 1910 säilyneessä lomakkeessa. Lisäksi lehti-ilmoitukset kertovat yhden myymälän sijainneen
Kruununhaan puolella osoitteessa Liisankatu 15 vuosina 1905–1907. Tiettävästi veli Aaret piti kauppaa myöhempinä vuosina ja siirsi sen osoitteeseen Liisankatu 12, kun edellisen myymälän talo purettiin uuden tieltä.9
Torikauppaa Heinot jatkoivat Helsingin kauppatorilla ainakin vuoteen 1914 saakka. Tuolloin pariskunnan myymälät sijaitsivat osoitteissa Itäinen Viertotie 2 sekä Itäinen Viertotie 19, joka mainittiin lihakaupan haaraliikkeenä.10
Vuonna 1914 Hakaniemeen valmistui kauppahalli, josta Fritjof Heino vuokrasi kauppapaikan. Hänen kerrotaan olleen kauppahalliyrittäjänä vain pari vuotta, kunnes hän kannusti perheen lastenhoitajana työskennelleen Hilja Gustafva Kruutin hallikauppiaaksi. Kaupungin osoite- ja ammattikalenterista löytyy maininta F. Heinon kauppahallipaikasta vuosilta 1915–1918.11
TUKKUKAUPPAA ALKUVUOSISTA LÄHTIEN
Fritjof Heino kehitti tukkukauppaa myymälämyynnin rinnalla yrityksen alkuajoista alkaen. Tukkukauppaa käytiin pääasiallisesti lihalla ja maalaistuotteilla, kuten voilla. Tuotteita Heinot ostivat maaseudulta, mutta myös Venäjälle suuntautuneilta matkoilta, joilla kielitaitoinen Helmi-vaimokin oli mukana. Lihan hankinta oli Helsingissä pitkään vakiintumatonta, ja kauppiaat ostivat lihaa maalaiskauppiailta tai kaupungista vielä järjestäytymättömiltä teuras- ja tukkumarkkinoilta. 1910-luvulla Helsingin lihatukkutori siirtyi Salomoninkadulle ja sieltä vuonna 1933 Sörnäisiin kaupungin teurastamolle.12
Ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Vaikka Suomen suuriruhtinaskunta ei osallistunut sotatoimiin, elintarvikepula ulottui maahamme, mikä vaikutti myös Heinojen liiketoimintaan. Venäjän viljantuonti vähe-
↑ Ensimmäisen maailmansodan aikainen ruokasäännöstely kärjistyi elokuussa 1917 useita päiviä kestäneiksi voimellakoiksi. Helsinkiläiset jonottivat voita mellakoiden jälkeen Unioninkadulla. (Ivan Timiriasew/Helsingin kaupunginmuseo)
ni, ulkomaiden vientikiellot koskivat myös Suomeen tuotuja elintarvikkeita, ja lisäksi liikenneolojen heikentyminen aiheutti ongelmia, jotka johtivat vuonna 1916 elintarvikejakelun rajoittamiseen. Käyttöön otettiin ostokortit, ja korviketuotteet paikkasivat elintarvikevajetta. Myös perusraaka-aineet kävivät vähiin. Kriittiseksi tilanne äityi Suomen itsenäistyessä vuonna 1917, ja ahdinkoa pahensi vielä tammikuussa 1918 syttynyt sisällissota. Elämää hankaloitti myös influenssapandemia, espanjantauti, joka levisi Suomeen vuon-
Sisällissodan jälkeen elintarviketilanne alkoi vähitellen helpottaa. Vuonna 1919 julkaistussa F. Heinon lehti-ilmoituksessa kerrottiin, että ruoka- ja muuta päivittäistavaraa oli jo hyvin saatavilla. Saman lehden kolumnisti viittasi tähän ilmoitukseen pilailevasti: ”Syö pois vaan surkeilematta.” (Tuulispää 42/1919/ Kansalliskirjasto)
na 1918 ja vei hautaan tuhansia perusterveitä nuoria aikuisia. Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen marraskuussa 1918 ulkomainen tuonti vähitellen elpyi, ja elintarvikesäännöstelystä luovuttiin kokonaan keväällä 1921.13
Heinojen tukkuasiakkaina oli toisia lihakauppiaita, ja ajan myötä yritys sai yhä suurempia sopimuksia. Esimerkiksi vuodelta 1917 säilyneen lehtiuutisen mukaan F. Heinon yritys oli hyväksytty Helsingin yleisten laitosten, kuten sairaaloiden ja vankiloiden lihantoimittajaksi. Tosin tämä sopimus jäi lyhytaikaiseksi. Jo saman vuoden joulukuun alkupuolella yleisten laitosten lihantoimittajaksi vaihtui Helsingin kaupungin lihakonttori, koska valtio halusi keskittää lihaostoja isommille yhteenliittymille.14
Tukkukauppa oli kuitenkin tullut kiinteäksi osaksi Fritjof Heinon yritystä. Juuri sisällissodan kynnyksellä 20. tammikuuta 1918 Heino mainosti myyvänsä ”summissa ja vähittäin” muun muassa tuoreita munia, kalifornialaisia luumuja, suomalaista jääkellarilohta sekä metsänriistaa. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin tuotteita kuljetettiin asiakkaille kuuden hevosen voimin.15
Kauppatoiminnan laajeneminen vaati myös henkilökuntaa. Fritjof Heino muistetaan taitavana kauppamiehenä mutta myös ankarana oppi-isänä monille aloitteleville lihakauppiaille. Tulevat lihakauppiaat saivat koulutuksen ja asunnon F. Heinon suojista, minkä vuoksi puhuttiin yleisesti ”Heinon sisäoppilaitoksesta”. Yksi monista Heinon suojateista oli kauppa-apulaisena aloittanut, Asikkalasta Helsinkiin muuttanut Frans Piekkola, jolle lihakauppiaan ura avautui oppivuosien myötä, ja hänestä tuli myös aktiivinen yhdistysmies. Monet Helsinkiin kotiutuneet lihakauppiaat ottivat suojattinsa kotipitäjistään, mikä osin selittänee myös asikkalalaisten lihakauppiaiden määrää pääkaupungissa. Vuonna 1945 Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen jäsenenä oli peräti 55 Asikkalasta kotoisin ollutta kauppiasta.16
Kauppiaan uralla tuli toisinaan eteen vastoinkäymisiä. Sanomalehdet uutisoivat ahkerasti kauppiaiden edesottamuksista ja laiminlyönneistä. Myös Fritjof Heino löysi nimensä välillä ikävämmän puoleisista uutisista. Esimerkiksi vuonna 1915 hän sai sakot myytyään leimaamatonta lihaa. Lihan tarkastaminen oli tullut pakolliseksi edellisenä vuonna lukuun ottamatta riistaa ja siipikarjaa.17
Elintarvikepulan aikana pimeä kauppa rehotti. Joulukuussa 1918 Uusi Suometar uutisoi lihakauppias Fritjof Heinosta, joka ”tuomittiin 1.000 markan sakkoon, vastaten 90 vuorokauden vankeutta, keinottelusta sakarinitableteilla, jotka laadultaan olivat olleet ala-arvoisia”. Heino sai yhdessä muutaman muun kauppiaan kanssa keinottelutuomiot myös vuosina 1919 ja 1920.18
Toisaalta yritteliäs kauppias sai tunnustustakin sanomalehtien palstoilla.
Fritjof Heinon muistetaan muun muassa antaneen muita kauppiaita suurempia alennuksia Työttömäin avustuskomitean hankkiessa elintarvikkeita vähävaraisille. Heino osallistui myös Helsingin Siirtomaatavarakauppiaiden keräykseen ”Kaatuneiden vapaustaistelijain perheiden avustamiseksi” sisällissodan päätyttyä keväällä 1918.19
YHDISTYSTEN LUOTTOMIES
Fritjof Heino toimi aktiivisesti monella kaupan alan rintamalla aina kauppiasuransa alusta asti. Vuonna 1897 perustettiin ”Teurastaja ja Makkaratyöntekiä ammattiyhdistys”, jonka toiminta lamaantui vuoden 1905 suurlakon aikoihin. Muun ohella erimielisyyttä herätti kielikysymys suomen- ja ruotsinkielisten kauppiaiden välillä. Tämän seurauksena suomenkieliset kauppiaat perustivat oman Liha- ja voikauppiasyhdistyksen, jonka aktiivisena jäsenenä
Fritjof oli veljensä Aaretin tavoin. Kun tämän yhdistyksen toiminta lakkasi, monet kauppiaat palasivat takaisin alkuperäisen ammattiyhdistyksen jäseniksi.20
Vuonna 1913 Teurastaja ja Makkaratyöntekiä ammattiyhdistyksen nimi muutettiin Helsingin Teurastaja- ja lihakauppiasyhdistykseksi ja siitä edelleen vuonna 1919 Helsingin Lihakauppiasyhdistykseksi. Fritjof Heino toimi Lihakauppiasyhdistyksen johtokunnassa kymmenisen vuotta sekä rahastonhoitajana vuosina 1921–1927. Hänet nimitettiin myös yhdistyksen kunniajäseneksi. Suomen Liikemies-Yhdistyksen jäseneksi Fritjof Heino hyväksyttiin vuonna 1921.21
Ensimmäisen maailmansodan säännöstelyn aikana valtio alkoi suosia osuusteurastamoita, koska pelkäsi elintarvikepulan myötä salakaupan pahenevan. Fritjof Heino oli yksi Helsingin Teurastaja- ja Lihakauppiasyhdistyksen komitean jäsenistä, jotka lähetettiin senaattiin vastustamaan liha-alan monopolisointia. Käynti osoittautui kuitenkin turhaksi. Senaatti myönsi vuoden 1917 alussa lihan hankinnan ja tukkukaupan monopolin osuusteurastamoille.
Tämän seurauksena Fritjof Heinon ja muiden yksityisyrittäjien toiminta vaikeutui huomattavasti. Kauppiaat pystyivät kuitenkin jatkamaan myymälätoimintaansa, sillä osuuskunnilla ei ollut Helsingissä vielä omaa myymäläverkostoa. Heino oli myös edustajana Lihakauppiaiden valtakunnallisessa neuvottelukunnassa, joka kävi vuonna 1917 pyytämässä senaatilta osuusteurastamoiden monopolin kumoamista. Monopoli lakkautettiin kuitenkin vasta vuonna 1919, kun elintarvikepula alkoi helpottaa.22
Toukokuun 15. päivänä vuonna 1918 järjestettiin Sanomalehtiosakeyhtiö Vähittäiskauppiaan perustava yhtiökokous. Sen päätöksellä sanomalehtiosakeyhtiö osti Kauppalehti Oy:ltä Vähittäiskauppias-aikakauslehden, joka
↑ Fritjof Heino ilmoitti Kauppalehdessä 11.4.1920 yrityksensä myynnistä Lihakauppiaiden Tukkukauppa Oy:lle. Heinosta tuli Tukkukaupan toinen johtaja ja johtokunnan jäsen. (Kansalliskirjasto)
jatkoi alan ammattilehtenä. Yhtiökokouksessa Fritjof Heino valittiin hallituksen varsinaiseksi jäseneksi.23
Fritjof Heino luopui omasta yrityksestään keväällä 1920, jolloin hän myi kasvaneen tukku- ja vähittäisliikkeensä varastoineen Lihakauppiaiden Tukkukauppa Oy:lle. Hänet nimitettiin Lihakauppiaiden Tukkukaupan johtokuntaan sekä toiseksi johtajaksi kevään 1920 vuosikokouksessa. Vuonna 1921 Heino oli jo yhtiön osake-enemmistön omistaja, ja hänet nimitettiin Lihakauppiaiden Tukkukauppa Oy:n toimitusjohtajaksi. Nimestään huolimatta tämän yrityksen valikoimiin kuului myös siirtomaatavaroita sekä kotimaisten tehtaiden tuottamia elintarvikkeita. Yrityksellä oli lisäksi makkaratehdas ja -liike vuosina 1920–1922, mutta se lopetti toimintansa kannattamattomana.24
ISÄN PERINTÖ VELVOITTAA
Lihakauppiaiden Tukkukauppa Oy:n toiminta elpyi 1920-luvun alun vaikeuksien jälkeen, mutta vuosikymmenen loppua kohden vaikeudet syvenivät jälleen. Vuodesta 1928 alkaen siirtomaakauppatavaroiden kysyntä heikkeni, ja yhtiön luottotappiot kasvoivat. Vaikeudet kärjistyivät vuosina 1929–1930 maailmanlaajuisen laman seurauksena. Varastoon hankittu tavara jouduttiin myymään halvalla, minkä lisäksi paheneva työttömyys leikkasi entisestään kansalaisten ostovoimaa.25
Lihakauppiaiden Tukkukauppa sai neuvoteltua vielä akordin velkojiensa kanssa keväällä 1930, mutta jo seuraavana vuonna yritys joutui lopettamaan toimintansa. Yhtiön vaikeudet rasittivat taloudellisesti Heinon perhettä, jonka koko yksityisomaisuus oli yrityksen vakuutena. Fritjof Heino joutui myymään kotinsa olo-, makuu-, ja ruokailuhuoneen kalustot veljelleen ja vuok-
↓ Fritjof ja Helmi sekä lapset Sulo ja Helmi Hildur yhteiskuvassa arviolta 1920-luvun puolivälissä. Fritjof Heinon kuoleman jälkeen vuonna 1932 perhe jatkoi yritystoimintaa nimellä F. Heinon Perilliset. (Heinon suvun arkisto)
↑ Joulupukki vieraili helsinkiläisessä siirtomaatavaraliikkeessä vuonna 1934. Kaupoissa tavarat olivat yhä tiskien takana hyllyissä, ja myyjät palvelivat asiakkaita. (Aarne Pietinen Oy/Helsingin kaupunginmuseo)
raamaan ne sitten käyttöönsä. Myöhemmin rahatilanteen helpotuttua Heino pystyi ostamaan kalustot takaisin itselleen. Taloudellisista huolista huolimatta ulosotolta ja pakkohuutokaupoilta vältyttiin, ja oma koti Hämeentiellä pysyi perheen omistuksessa.26
Aika oli raskasta henkisesti, mutta yrittäjyys oli Fritjof Heinolla vahvasti verissä. Kesäkuun 1. päivänä vuonna 1930 Fritjof Heino perusti jälleen oman yrityksen nimellä Tukkukauppa F. Heino, joka toimi tutussa osoitteessa Hämeentie 1. Fritjof Heinon tukkuliike keskittyi nyt maalaistuotteiden ja siirtomaatavaroiden tukkukauppaan. Pankit antoivat Heinolle lainaa aiemmista vaikeuksista huolimatta, minkä lisäksi pääomaa jäi myös Lihakauppojen Tukkukauppa Oy:n purkamisesta.27
Fritjof Heino ei ehtinyt kauan toimia uudelleen itsenäisenä yrittäjänä, sillä keuhkokuume nujersi hänet tammikuun 16. päivänä vuonna 1932, ainoastaan 56 vuoden iässä. Kuolinvuoteellaan Fritjof Heino vielä vannotti perheelleen, ettei yritystä saanut myydä eikä lopettaa.28
↑ Sulo ja Bertta Heino lastensa Tapion, Marjan ja Raimon kanssa 1940-luvun lopussa. (Heinon suvun arkisto)
Fritjof, Helmi ja perilliset
Fritjof (1875–1932) ja Helmi Heinon (1888–1967) elämä asettui Hakaniemen torin läheisyyteen, missä he asuivat ja yrittivät läpi elämänsä.
Nuoripari sai kaksi lasta. Poika Sulo Fritiof syntyi joulukuussa 1907 ja tytär Hildur Helmi syyskuussa 1910. Vaikka elämä täyttyi yrittäjyydestä ja perhearjesta, ehtivät Heinot viettää myös vapaa-aikaa vuonna 1917 hankkimassaan kesäpaikassa Espoon Vapaaniemessä. Lepo-nimiseen tilaan liitettiin seuraavana vuonna myös Hakolan tila. Perinteinen kesänvietto jatkui Vapaaniemessä vuosikymmeniä sukupolvesta toiseen. Siihen kuului kalastusta ja puutarhanhoitoa, mutta yrittäjäperheen kokoontuessa yhteen työasiat seurasivat usein mukana. Lapset jakoivat yrityksen ilon- ja huolenaiheet siinä missä vanhemmatkin.
→ Helmi Hildur Heino nuorena menehtyneen puolisonsa
Olavi Hakkaraisen rinnalla. (Heinon suvun arkisto)
Heinojen esikoinen Sulo Fritiof Heino (1907–1985) oli innokas musiikkimies, ja hänen sukupolvensa sai todistaa jazzmusiikin rantautumista Helsinkiin kesällä 1926 valtamerialus S/S Andanian mukana. Sulo Heino muistetaan nuoruusvuosiltaan tunnettuna tanssimuusikkona, joka soitti pianoa Black Boy’s Orchestrassa. Hän sijaisti myös Sörnäisissä perustetussa Dallapéorkesterissa. Kauppaopistossa opiskellessaan Sulo Heino esiintyi orkesterinjohtajana Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen 30-vuotisjuhlissa vuonna 1928. Tulevan vaimonsa mies löysi äitinsä vihjaamana, kun Helmi-rouva oli huomannut mukavanoloisen myyjän Palmun siirtomaatavaraliikkeessä Wallininkadulla. Bertta Vilhelmina Suomi (1912–1995) ja Sulo Fritiof Heino avioituivat vuonna 1934, ja heille syntyi kolme lasta, Raimo Sulo (1935–2023), Tapio Veli (1938–) ja Marja Irmeli (1944–).
Sulo Heino oli isänsä tavoin aktiivinen yhdistystoiminnassa, ja hän liittyi Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen jäseneksi jo isänsä kuolinvuonna 1932. Hän toimi yli 20 vuotta yhdistyksen johtokunnassa sekä pitkään sihteerinä
ja tilintarkastajana. Hänelle myönnettiin yhdistyksen kultainen ansiomerkki vuonna 1947.
Sulo Heino oli yhtenä Lihakauppiasyhdistyksen edustajana mukana perustamassa valtakunnallista keskusjärjestöä, Suomen Lihakauppiaitten Liittoa (myöhemmin Lihakeskusliitto) vuonna 1935. Sulo Heino toimi yli 20 vuotta järjestön tilintarkastajana sekä jonkin aikaa myös valtuuskunnan jäsenenä. Lisäksi hän vaikutti Helsingin Tukkukauppiasyhdistyksen hallituksessa sekä Helsingin Kauppiaitten Yhdistys ry:ssä. Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen alkujaan perustaman urheiluseuran Jukolan Poikien johtokunnassa Sulo Heino toimi yli 20 vuotta ja sävelsi seuralle oman marssilaulunkin.
Fritjofin ja Helmin tytär Hildur Helmi (1910–1979), jonka nimien järjestys vaihtui puheessa Helmi Hilduriksi kutsumanimi Helmin myötä, muistetaan tarmokkaana ja kipakkana, mutta nopeasti leppyvänä, seurallisena ihmisenä. Siinä missä temperamenttinen äiti ja kipakka tytär hoitivat tomerasti oman osansa liiketoiminnassa, toimi poika sovittelijana välissä.
Helmi Hildurin suureksi suruksi vain nelisen vuotta kestänyt avioliitto radiosähköttäjä Olavi Hakkaraisen kanssa päättyi lapsettomana, kun Olavi kuoli keuhkotautiin 30-vuotispäivänään vuonna 1940. Uutta avioliittoa Helmi Hakkarainen ei solminut, vaan hän asui Hämeentie 1:n asunnossa äitinsä sekä mäyräkoiriensa kanssa.
Helmi Hakkarainen keskitti tarmonsa yrityksen konttoripäällikön tehtäviin sekä yhdistystoimintaan. Helmi Hakkarainen toimi Helsingin Yrittäjänaisten hallituksessa vuosina 1949–1956 sekä 1962–1969. Vuonna 1977 hänet nimitettiin yhdistyksen kunniajäseneksi. Hän toimi myös Yrittäjänaisten Keskusliitto ry:n tilintarkastajana. Helmi Hakkaraiselle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkki pitkäaikaisesta yrittäjyydestä sekä työstään Yrittäjänaisten Keskusliiton hyväksi. Yrittäjänaiset palkitsivat myös äiti-Helmin hopeisella YN-merkillä tunnustuksena yrittäjyyden edistämisestä. Helmi Hakkarainen jäi eläkkeelle konttoripäällikön toimesta vuonna 1978. ■
SOTA-AJASTA UUTEEN NOUSUUN
Fritjof Heinon kesken jäänyttä elämäntyötä jatkoivat vaimo Helmi, poika Sulo sekä tytär Helmi Hildur. Yrityksen nimeksi muotoutui F. Heinon Perilliset. Sulo oli koulutukseltaan merkonomi, ja hän oli aloittanut isänsä uudelleen perustamassa yrityksessä myyntiedustajana vuonna 1930. Fritjof Heinon kuoleman jälkeen Sulo Heinosta tuli F. Heinon Perillisten toimitusjohtaja. Tytär Helmi työskenteli konttorissa, ja vuosien mittaan häntä alettiin puhutella konttoripäälliköksi. Leskeksi jääneestä Helmi-vaimosta tuli yrityksen sielu ja sydän. Hän piti huolta tarmokkaalla otteellaan sekä asiakkaista että henkilökunnasta.29
Helmi Heino ei pelännyt tarttua toimeen. Hänet muistetaan miehensä kuoleman jälkeen lujatahtoisena äitihahmona, joka keräsi tilaukset, peri saatavat ja hankki tavarat sisukkaasti ja vaivojaan säästämättä. Painavia säkkejä Helmi Heino kantoi siinä missä varaston pojatkin. Helmi eli kuten opetti: ”kaikki työ on arvokasta, ja kaikkeen työhön pitää tarttua”. Kunnia-asia hänelle oli niin ikään, että laskut maksettiin ajallaan.30
Katukuvassa ja asiakkaiden luona tuttu Helmi-rouva huolehti muista unohtaen toisinaan itsensä, ja juuri hänen osoittamastaan äidillisestä huolenpidosta ja aidosta välittämisestä lienee saanut alkunsa käsite Heinon Henki. Aikalaiset kertoivat Helmi Heinon pitäneen aina työntekijöiden puolta, ja päivittäin vanha rouva toi mukanaan jo aamuvarhaisella leipomansa tuoreet pullapitkot sekä henkilökunnan että asiakkaiden maisteltaviksi.
Vaikka Helmi-rouva odotti työntekijöiltään kovaa työpanosta ja työpäiville kertyi usein pituutta, muisti hän myös huolehtia perheiden yhteisestä ajasta.
Kerrotaan, että hän saattoi sujauttaa työntekijälle rahaa käteen ja tokaista: ”Mene nyt vaimos kanssa elokuviin.” Aito välittäminen ja hyvät suhteet sekä henkilöstöön että asiakkaisiin kantoivat pitkään F. Heinon Perillisten liiketoimintaa.31
Perheyrityksen palveluksessa aloitti vuonna 1939 myös Sulon vaimon Bertta Heinon veli Albin Suomi, josta tuli yksi monista tarmokkaista ja keskeisistä persoonista yrityksen historiassa. Pienikokoisen miehen voimia aluksi epäiltiin, mutta pelko osoittautui vääräksi. Monessa urheilulajissa ansioitunut Suomi kantoi sitkeästi säkkejä varaston kellariin ja takaisin. Tarkan
varastopäällikön ohjeistuksessa myös Heinon tulevat sukupolvet saivat opit yrityksen töihin. Albin Suomi työskenteli yrityksessä 43 vuotta eläkkeelle siirtymiseensä asti.32
Lihanjalostusteollisuus kehittyi 1930-luvun aikana, ja monet puolivalmiit lihajalosteet yleistyivät kaupoissa. Suomessa myytiin vuosikymmenen loppupuolella jo yli viittäkymmentä eri makkaralajia. Myös F. Heinon Perilliset painotti valikoimissaan lihajalosteita, ja mainoksissa yrityskuvaus muuttui muotoon ”siirtomaatavaroiden ja lihakauppa-alan tavaroiden tukkuliike”. Sulo Heino muisteli vuosia myöhemmin: ”Liike harjoitti nyt puhtaasti tukkukauppaa. Tavaravalikoima, joka edelleen oli lihakauppavoittoista, ei käsittänyt enää tuoretta lihaa.” F. Heinon Perilliset liittyi vuonna 1937 Suomen Tukkukauppiaiden Liiton (STL, perustettu 1920) vihannesjaostoon, ja myöhemmin yritys kuului myös siirtomaatavarajaostoon.33
Toinen maailmansota syttyi Saksan hyökättyä Puolaan 1. syyskuuta 1939. Kaupan järjestöt sopivat syksyllä 1939 yhdessä puolustusministeriön kanssa vapaaehtoisen säännöstelyn aloittamisesta. Tukkuliikkeet sitoutuivat myymään asiakkailleen vain tavanomaisen määrän tuotteita sekä noudattamaan hintamääräyksiä. Myöskään uusia asiakkaita ei saanut ottaa. Aluksi säännösteltiin sokeria, suolaa ja kahvia.34
Marraskuun 30. päivänä 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Alkoi talvisota, ja reservin upseeri Sulo Heino joutui rintamalle monien kohtalotovereidensa tavoin. Talvisodan aikana 1939–1940 hän palveli joukkueenjohtajana Laatokan pohjoispuolella. Jatkosodan aikana luutnantti Heino toimi Helsingin Tennispalatsissa sijainneessa autojen luovutuskeskuksessa, jossa kuljetusajoneuvoja lunastettiin rintamalle puolustusvoimien käyttöön. Sulo Heino ylennettiin myöhemmin sodan jälkeen reservissä yliluutnantiksi.35
Elintarviketilanne vaikeutui sotavuosien myötä, ja säännöstelyä tiukennettiin asteittain. Vuonna 1941 elintarvikkeiden jakelu oli lähes kokonaan ostokorttien varassa, ja seuraavana vuonna koko maan siirtomaatavaravarastot oli jo myyty loppuun.36 Vuonna 1942 perustettiin Tukkukauppojen Oy (myöh. Tuko Oy), josta muodostui yksityisten tukkuliikkeiden keskusliike. Tuko hoiti keskitetysti siirtomaatavaroiden maahantuontia toisen maailmansodan aikana. F. Heinon Perilliset oli vuodesta 1943 alkaen virallisesti
”Tuko Oy:n alainen, marjatoimikunnan lähetysilmoituksien käyttöön oikeutettu marjojen ja sienien keräilyliike”.37
Pitkät sotavuodet, ruokapula ja säännöstely koettelivat myös Heinojen yritystä. Elintarvikemyymälöiden toimintaa rajoitti tavarapulan lisäksi ostokorttien byrokratia. ”Se oli aika paljon niukkojen ruokavarojen jakamista, mutta tietenkin pyrittiin olemaan oikeudenmukaisia asiakkaita kohtaan”, muisteli sotavuosina lapsuuttaan elänyt Sulo Heinon poika Raimo.38
↓ Helsinkiä pommitettiin jatkosodan alussa heinäkuussa 1941, jolloin pommi osui Hakaniemen torin viereiseen kortteliin, Heinojen kotitalon ja liikehuoneiston sisäpihalle. (Frisk/SA-kuva)
↑ Sulo Heino lähetti jatkosodan lopussa elokuussa 1944 rintamapostia Raimo-pojalleen ”sieltä jostain”. (Heinon suvun arkisto)
↓ Luutnantti Sulo Heino poikiensa Tapion (2. oik.) ja Raimon (3. vas.) sekä Bertta-äidin sisarten Viivin (1. vas.), Meerin (2. vas.) ja Arvin (kesk.) kanssa. Tapion vieressä istuva pikkutyttö on viereisen Tarran tilan tytär Seija. Bertta Heino oli kotoisin Vihdistä, ja perhe oli siellä evakossa sota-aikana. (Heinon suvun arkisto)
Jatkosodan päätyttyä vuonna 1944 pula ruokatavaroista kesti vielä vuosia, ja vuonna 1945 alkanut voimakas inflaatio söi ostovoimaa. Lihan säännöstelymääräykset purettiin vuonna 1947, ja viimeiset tuotteet vapautuivat säännöstelystä vuonna 1954. Hintasääntely hillitsi kuitenkin edelleen kaupankäyntiä, ja monien ulkomaisten kulutustavaroiden tuontia rajoitettiin lisenssein.39
Sotavuosina ja vielä niiden jälkeenkin F. Heinon Perilliset hankki myytävää tavaraa maaseudulta, ja lähes kaikki kelpasi, kunhan laatu oli riittävän hyvää ja hinnasta päästiin sopuun. Vihannekset ja juurekset olivat haluttua tavaraa,
↑ SS Herakles toi ensimmäisen kahvilastin sodanjälkeiseen Suomeen vuonna 1946. Kahvi vapautui jakelusäännöstelystä viimeisenä elintarvikkeena vuonna 1954. (Kalle Akkola/kuva Jorma Kontio/Turun taidemuseo)
ja niistä yritys itsekin valmisti säilykkeitä. Isoissa erissä ostettuja tuotteita kannettiin urakkatyönä kellariin. Kaikki tekivät voitavansa, eikä työtunteja laskettu. Heinot myivät paljon myös hyvin säilyviä lihasäilykkeitä, mutta näiden merkitys väheni 1950-luvulta alkaen, kun jääkaapit alkoivat yleistyä.40
Tärkeä tuote oli pitkään Islannin silli, jota laivat toivat syksyisin Helsingin Hietalahteen, Jätkäsaaren satamaan. Sillisesonki tiesi työntekijöille työntäyteisiä päiviä. Osa sillitynnyreistä kuljetettiin Heinojen Vapaaniemen huvilalle, koska muuten varastotilat eivät olisi riittäneet.41
Työtä teetti myös tuontitavaroiden tullaus satamissa. Vaikka ulkomailta tuotujen tuotteiden määrä oli sotavuosien jälkeisen hintasäännöstelyn ja lisenssijärjestelmän vuoksi vaatimaton verrattuna myöhempiin vuosiin, vei byrokratia paljon aikaa ja koetteli työntekijöiden kärsivällisyyttä.42
Päivittäiseen työhön kuului asiakkaiden luona käyminen ja tilausten hankkiminen. Hevoset olivat vaihtuneet Ford-merkkisiin avolavakuormaautoihin ja pakettiautoihin, joilla edellispäivän tilaukset toimitettiin seuraavana aamuna asiakkaille. Sulo ja Helmi Heino kiersivät asiakaskäynneillä aina 1950-luvun alkuun saakka, minkä jälkeen yritykseen alettiin palkata vähitellen myös myyntiedustajia. Tilojen ahtauden vuoksi tilauksia ei voitu kerätä ennakkoon, vaan varasto- ja kuljetuspäällikkö Suomi huusi tilausten sisällön varastomiehille, jotka lastasivat tavarat suoraan autoon. Asiakkaat maksoivat tilauksen toimituksen yhteydessä käteisellä, mutta myös luottoa annettiin. Pankin kautta suorituksia alettiin maksaa vasta 1960-luvulla.43
↑ F. Heinon Perilliset toimittamassa kuljetusta Agricolankujan ja Torkkelinkadun ← kulmauksessa Helsingin Torkkelinmäellä vuonna 1960. (Väinö Kannisto/Helsingin kaupunginmuseo)
Edes kolme viikkoa kestänyt yleislakko vuonna 1956 ei pysäyttänyt yrittäjien aherrusta. Aamuyöllä kahden ja kolmen välillä Turusta tuli tavaratoimituksia, joita mentiin ottamaan vastaan lakkovahtien estelyistä huolimatta, mutta paljon jäi tavaraa tulemattakin. Poikkeusoloissa tuotteita pyrittiin myymään kauppiaille tasapuolisesti, jotta asiakassuhteet saatiin säilytettyä.44
Helmi Heino jaksoi olla mukana ja seurata tiiviisti yrityksen kehitystä aina kuolemaansa saakka vuoteen 1967. Tarmokkaan rouvan vauhtia hieman hidasti elämän loppumetreillä onnettomuus, kun hän raitiovaunusta poisjäätyään lähti ylittämään tietä ja jäi nuoren kuljettajan ajaman avopakettiauton töytäisemäksi. Tilanteessa Helmi Heinon korvasta repesi pala, mutta tämänkin hän käänsi parhain päin sanomalla: ”Hyvä, että meni korva, ettei koko pää.” Yliajajalleen hän tarjosi toivuttuaan vielä kahvit ja tokaisi: ”Ethän sä kai tahallas päälle ajanut.” Mitään vaatimuksia vanha rouva ei onnettomuudesta esittänyt, päinvastoin Helmi kehui poikaa jälkeenpäin oikein mukavaksi.45 ■
← Suuret kadunvarsimainokset tekivät tuotteita tunnetuksi kaupunkilaisille. Sunlight-saippuan mainos koristi talon päätyä Hakaniemessä Siltasaarenkatu 4:ssä 1920-luvulla. (Ivan Timiriasew/Helsingin kaupunginmuseo)
F. Heinon Perilliset toimi alkuun Hämeentie 1:n sisäpihan kiinteistössä. Yksityiskohta Arvo Makkosen öljyvärimaalauksesta. (Heino Group)
Kaupan alan murros haastaa uusiutumaan
Vielä 1950-luvulla Helsingissä oli lukuisia yksityisiä elintarviketukkukauppoja, mutta seuraavalla vuosikymmenellä alalla alkoi tapahtua muutoksia. Pienet vanhat siirtomaatavaratukkuliikkeet katosivat, ja suurin osa Helsingin alueen yksityisestä tukkukaupasta keskittyi alle kymmenen yrityksen käsiin.
Näistä yksi oli F. Heinon Perilliset, joka teki uuden aluevaltauksen pikatukkukauppaan 1960-luvun alussa. Samaan aikaan elintarviketuotteiden saatavuus parani kansainvälisen kaupan asteittaisen vapautumisen myötä. F. Heinon Perilliset kasvatti liiketoimintaansa, ja vuodesta 1972 alkaen perheyritys tunnettiin nimellä Heinon Tukku Oy.
Pikatukkukauppaa Amerikan malliin
F.Heinon Perillisten toiminta kasvoi 1950-luvun vuosina, ja yritys tuli tienhaaraan. Hämeentien tilat olivat käyneet ahtaiksi, ja samalla huomattiin, että toimituskaupan ohella monet asiakkaat halusivat täydentää tilauksiaan hakemalla tuotteita myös suoraan tukusta. Kun 1960-luvulla pula tavaroista oli jo helpottanut, muuttui myös asiakkaiden ostokäyttäytyminen aiempaa vaativammaksi.
Sulo Heino suuntasi matkansa vuonna 1959 Yhdysvaltoihin, missä hän tutustui ”cash and carry” -toimintamalliin eli pikatukkutoimintaan. Ajatus otti tulta, ja vuonna 1961 F. Heinon Perilliset avasi pikatukun Hämeentien 1:n sisäpiharakennukseen. Tämä oli pääkaupunkiseudun ensimmäinen ja Suomen mittakaavassa toinen pikatukku.46
Pikatukun perustaminen Hämeentielle tuli mahdolliseksi, koska varastotoiminnot sekä osto- ja myyntikonttori muuttivat samana vuonna Helsingin Konalasta ostettuun teollisuuskiinteistöön osoitteeseen Ajomiehentie 13. Liiketoiminnan kasvusta kertoo se, että jo vuonna 1967 Konalan tiloja laajennettiin kaksinkertaisiksi 1 200 neliömetriin. Myös Hämeentien pikatukun tilat osoittautuivat pian liian ahtaiksi.47
1960-luvun puoliväliin tultaessa kahdessa toimipaikassa oli yhteensä 50 työntekijää. Toimitusjohtaja Sulo Heinon, konttoripäällikkö Helmi Hakkaraisen sekä varastopäällikkö Albin Suomen lisäksi Sulo Heinon pojat Raimo ja Tapio olivat aloittaneet vakituisina työntekijöinä vuonna 1959, ja muutamassa vuodessa he olivat edenneet johtotehtäviin. Henkilöstöön kuului lisäksi myyntiedustajia, myyjiä, puhelinmyyjiä, autonkuljettajia, varastoapulaisia, autonapumiehiä, pakkaajia, tilausten puhtaaksikirjoittajia sekä peräti 19 konttoristia. Lisäksi kesäapulaisia palkattiin tarpeen mukaan.48
↑ Heinon pikatukku Hämeentie 1:ssä 1960-luvulla. Kuvassa vasemmalta autonkuljettajat Närvänen ja Rusila, toimitusjohtaja Sulo Heino, myyntiedustaja Smolander ja varastopäällikkö Albin Suomi. (Heino Group)
Pikatukkutoiminnan ja asiakasmäärien kasvaessa tilan tarve oli suuri, ja uudet tilat löytyivät Helsingin Verkkosaaresta osoitteesta Kyläsaarenkatu 14. Paikka oli otollinen asiakkaiden kannalta, sillä alueella oli jo valmiiksi monia elintarvikealan yrityksiä sekä kaupungin kalatukkutori. Lisäksi vain lyhyen matkan päässä sijaitsivat kaupungin teurastamo sekä kukka-, hedelmä- ja vihannestukkutori. Uuden pikatukun rakennus oli aikaisemmin ollut seinätön kalalaatikkosuoja, jonka F. Heinon Perilliset kunnosti uudenaikaisiksi ja toimiviksi pikatukkumyymälän tiloiksi. Pinta-alaa oli moninkertaisesti Hämeentien oloihin verrattuna.49
Kyläsaaren pikatukku avattiin asiakkaille 12. elokuuta 1969. Myyntiedustajana jo vuosia toiminut Mauri Eronen aloitti pikatukkupäällikkönä. Hänen apunaan oli Tahvo Tepponen, joka oli tullut yrityksen palvelukseen kymmenen vuotta aiemmin. Yhteensä Kyläsaaren pikatukussa työskenteli kymmenen työntekijää. Asiakkaat löysivät pian tiensä uuteen pikatukkuun, joka mainosti laajaa tuotevalikoimaansa sekä elintarvike- että käyttötavararyhmissä. Asiakkaiksi rajattiin ainoastaan vähittäiskauppiaat ja muut liikevaihtoverolliset suurkuluttajat, joille myönnettiin pikatukkukortti.50
↑ Kyläsaaren pikatukun avajaispäivän 12.8.1969 kiirettä. Sulo Heino (keskimmäinen kuva, 1. oik.) esitteli tukkua avajaisvieraille. (Heino Group)
Ajatuksen Kyläsaaren pikatukun perustamisesta kerrotaan olleen Raimo Heinon. Avajaismainoksessa toimitusjohtaja Sulo Heino saattoi luottavaisena todeta: ”Tällä hetkellä F. Heinon Perilliset toimii täydellisenä elintarvikealan tukkuliikkeenä. Uusi pikatukkumme täyttää ajankohtaisuudellaan varmasti kaikki nykyajan vaatimukset”.51
↑ Kyläsaaren pikatukun kevättarjouksia 1970-luvun taitteesta. (Heino Group)
Kyläsaaren pikatukku tarjosi uudenlaista palvelua. Yritys hankki oman pakkauskoneen, jolla suuret myyntiyksiköt oli mahdollista pakata pienempiin eriin pienyrittäjien tarpeita vastaaviksi. Uuden pikatukun palveluihin kuuluivat myös mainostekstaus- ja monistuspalvelut yrittäjille. Asiakkaat saivat odottaessaan tai tilauksesta mukaansa muun muassa hintalaput, mainosjulisteet sekä pienet painotyöt. Mainososaston vetäjänä toimi Anni Parve.52
Hämeentie 1:n tiloissa pikatukkutoimintaa jatkettiin Kyläsaaren rinnalla vielä vuoteen 1971. Kun Hämeentien pikatukku suljettiin, yrityksen hallintoja konttorihenkilöstö muutti pikatukun tyhjilleen jättämiin sisäpiharakennuksen tiloihin. Tähän asti yrityksen toimistotyöt oli tehty Heinojen asunnossa samassa katuosoitteessa.53
Pikatukut pääsivät 1960-luvulla asiakkaiden suosioon sillä seurauksella, että niitä oli vuonna 1970 maassamme jo toistasataa, ja toimipaikkojen määrä lisääntyi jatkuvasti. Kilpailu kiristyi myös pääkaupunkiseudulla, ja pikatukkumyymälöiden pinta-alat kasvoivat. Myös Heinot huomasivat kovenevan kilpailun, minkä lisäksi kasvava tuotevalikoima vaati jatkuvasti lisää tilaa. Pika-
tukussa tuli olla riittävästi käytävätilaa myös toimivuuden sekä siisteyden vuoksi. Kyläsaaren pikatukkua ryhdyttiin laajentamaan, ja laajennusosa otettiin käyttöön vuoden 1976 tammikuussa. Pikatukun työntekijöiden määrä nousi 22 henkilöön.54
Pienet korttelikaupat olivat vähentyneet katukuvasta, ja vähittäiskaupat alkoivat ketjuuntua. Kauppaketjut kehittivät omat hankintaorganisaationsa, jolloin vähittäiskauppa-asiakkaiden osuus Heinojen asiakaskunnassa väheni. Tärkeimmiksi asiakkaiksi tulivat ravintolat, työpaikkaruokalat, kahvilat, kioskit ja huoltoasemat. Valikoimaa pyrittiin kehittämään niin, että yhä useamman alan yrittäjät löysivät tarvitsemansa tuotteet Kyläsaaren pikatukusta. Tuoretuotteiden, pakasteiden ja non food -tuotteiden valikoimat kasvoivat. Tarjolla oli muun muassa sähkötarvikkeita, konttori- ja koulutarvikkeita, leluja, taloustarvikkeita, tekstiilejä sekä lemmikkieläintuotteita. Uutuutena oli lihaosasto. Yrityksen maahantuomista säilykkeistä tuli tärkeä osa tuotevalikoimaa, ja 1970-luvun herkkuja olivat esimerkiksi papu- sekä sammakonreisisäilykkeet.55
Yrityksen laaja tuotevalikoima vakuutti asiakaskunnan, joka oli löytänyt tiensä Kyläsaaren pikatukkuun. Siitä kasvoikin liikevaihdolla mitattuna yksi
Suomen suurimmista pikatukuista.56
Syyskuun alussa 1971 avoimena yhtiönä toiminut F. Heinon Perilliset vaihtoi nimensä ja yhtiömuotonsa Heinon Tukku S. Heino ja H. Hakkarainen kommandiittiyhtiöksi. Äänettömiksi yhtiömiehiksi ilmoitettiin Sulon pojat Raimo ja Tapio Heino. Jo seuraavana vuonna 1972 yhtiömuoto muutettiin osakeyhtiöksi, minkä myötä alkunsa sai Heinon Tukku Oy. 57
Kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1974 yhtiössä tehtiin virallinen sukupolvenvaihdos. Raimo Heino aloitti toimitusjohtajana, ja Sulo Heino siirtyi hallituksen puheenjohtajaksi. Helmi Hakkarainen halusi omalta osaltaan turvata yrityksen jatkuvuuden ja tasaisen kehityksen. Huhtikuussa 1976 pidetyssä yhtiökokouksessa hän ilmoitti lahjoittavansa osan omistamistaan osakkeista tasapuolisesti veljensä Sulo Heinon kolmelle lapselle, Raimolle, Tapiolle ja Marjalle. Tämän myötä osakkeiden omistusoikeus siirtyi kolmannelle sukupolvelle, mutta elinikäinen hallinta- ja nautintaoikeus säilyi konttoripäällikkö Helmi Hakkaraisella.58
Heinot kolmannessa polvessa
Sulo ja Bertta Heino asuivat kolmen lapsensa kanssa Helsingin Siltasaaressa Saariniemenkadulla, vain kivenheiton päässä Hämeentie 1:n myymälästä. Kolmannen polven Heinot, Raimo, Tapio ja Marja, keräsivät jokainen vuorollaan työkokemusta perheyrityksen palveluksessa kesätöissä jo kouluvuosinaan. Raimo ja Tapio Heino tekivät varastomiehen ja autonapumiehen töitä, ja myöhemmin he kiersivät asiakkaiden luona joko jalkaisin tai raitiovaunulla keräämässä kauppiailta tilauksia. ”Lujaa piti mennä, kun mummia tuurasi”, Raimo Heino muisteli jälkikäteen.
Sisar Marja kierteli puolestaan ympäri kaupunkia keräämässä maksuja asiakkailta. Hän muistelee: ”Lapsuudessamme oli itsestään selvää, että viimeistään teini-iässä alettiin lomien aikana käydä töissä Heinolla. Meiltä lapsilta ei oikeastaan koskaan kysytty tulevaisuuden haaveistamme, vaan työskentely omassa perheyrityksessä oli itsestäänselvyys. Mummi Helmi Heino piti ruotsin kielen opettelua tärkeänä asiakaspalvelutehtävien takia ja opetti, että kaikki työ oli arvokasta. Millekään työtehtävälle ei saanut nyrpistää nenäänsä. Erityisen tärkeänä hän piti myös laskujen maksamista ajallaan.”
Raimo Heino aloitti opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa syksyllä 1956 – samaan aikaan tulevan puolisonsa Raini Kokon kanssa. Tukkukauppiasperheen pojan ja luovutetun Karjalan Uudeltakirkolta lapsena evakkoon lähteneen tytön opiskeluaikainen suhde syveni rakkaudeksi, ja pari avioitui vuonna 1959. Heille syntyi kaksi poikaa, Petri (1963–) ja Rauli (1967–).
Veljekset Raimo ja Tapio aloittivat perheyrityksen palveluksessa vakituisesti vuonna 1959. Raimon tehtäviin kuuluivat hallinto- ja ostotehtävät. Liikemiesten Kauppaopistosta merkonomiksi valmistunut Tapio vastasi myyntipuolesta sekä myöhemmin Heinon Tukun vähittäiskauppatoiminnasta, jossa hänen roolinsa oli keskeinen.
Tapio-veljensä tavoin myös sisar Marja oli valmistunut Liikemiesten Kauppaopistosta. Marja työskenteli ensin F. Heinon Perillisten konttorissa
Helmi-tätinsä luottohenkilönä erilaissa tehtävissä istuen tarvittaessa hänen paikallaan. Perheessä pidettiin tärkeänä, että ”oma väki” osasi tehdä kaikkia
→ Heinojen kolmas sukupolvi, Tapio Heino (vas.), Raimo Heino ja Marja Heino (nyk. Jovero), isoäitinsä Helmi Heinon 70-vuotissyntymäpäivillä vuonna 1958.
(Heinon suvun arkisto)
töitä ja olisi näin esimerkiksi sairastapauksissa helposti liikuteltavissa tehtävästä toiseen.
Kun Kyläsaaren pikatukku valmistui, jäi Hämeentien pikatukku Marjan vastuulle. Siellä hän toimi pikatukkupäällikkönä 1970-luvun alkuun asti, minkä jälkeen hän muutti perheineen Porvooseen ja työskenteli pankkitoimihenkilönä asiakaspalvelutehtävissä Porvoon Osuuspankissa. Hän toimi samanaikaisesti Heinon Tukku Oy:n hallituksen jäsenenä veljiensä Raimon ja Tapion kanssa. Vuonna 1987 Tapion ja Marjan jäätyä pois Heinon Tukku Oy:n toiminnasta keskittyivät he hoitamaan yhteisesti omistamaansa Kiinteistöt Oy Heinoa, jonka toimialana oli kiinteistöjen omistaminen ja vuokraustoiminta.
Raimon puoliso Raini Heino (1936–2024) työskenteli Heinon Tukussa lähes koko työuransa. Konttoripäällikkö Helmi Hakkaraisen jäädessä eläkkeelle vuonna 1978 palkanmaksu siirtyi Raini Heinon tehtäväksi. Kerrotaan, että uuden palkanlaskijan aikaan myös varastopäällikkö Albin Suomi alkoi saada ansaitsemansa ylityökorvaukset. Suomi tosin jäi eläkkeelle jo vuonna 1979 työskenneltyään 43 vuotta Heinojen palveluksessa.
Raini Heinon vastuulla oli yrityksen palkanlaskennan lisäksi muita hallinnollisia tehtäviä. Lapset muistavat äitinsä työskennelleen kotoa käsin, kun pojat olivat vielä pieniä. ”Äidillä oli kotona kirjoituspöytä, joka oli täynnä papereita. Hän oli aina kotona, kun lähdimme kouluun tai tulimme kotiin”,
↑ Tapio Heino tutkii tukun tuotteita Konalan tiloissa. (Heino Group)
Rauli muistelee. Myöhemmin Petrin ja Raulin vartuttua Raini siirtyi työskentelemään Heinon Tukun toimistolle.
Raimo Heino toimi monissa luottamustoimissa. Hän kuului pitkään Suomen Tukkukauppiaiden Liiton johtokuntaan ja valtuuskuntaan sekä toimi muun muassa liiton elintarvikejaoston puheenjohtajana. Raimo Heino oli Tukkukauppojen Oy:n (vuodesta 1993 Tuko Oy) hallintoneuvoston jäsen vuosina 1976–1991, luottamusjaoston jäsen vuosina 1987–1993 sekä hallituksen jäsen vuosina 1991–1995. Hän seurasi läheltä suomalaisen tukkukauppa-alan rakennemuutosta ja oli osaltaan päätöksenteossa mukana Tukon myrskyisinä vuosina 1990-luvulla.
Lisäksi Raimo Heino toimi Helsingin Tukkukauppiasyhdistyksen ja Päivittäistavaratukkuliikkeet ry:n hallituksessa sekä Kansallis-Osake-Pankin valvojana. Edeltävien sukupolvien tavoin hän oli myös Helsingin Lihakauppiasyhdistyksen jäsen. Vuonna 1995 presidentti Martti Ahtisaari myönsi Raimo Heinolle kauppaneuvoksen arvonimen.
Raimo ja Raini Heino (o.s. Kokko) vihittiin 18.5.1959. (Heinon suvun arkisto) →
Rakkaus musiikkiin siirtyi Sulo-isältä pojille: Raimon harrastus nuoruusvuosina oli kuorolaulu, ja Tapio oli ahkera pianonsoittaja. Sulo oli myös innokas kalamies ja opetti taitonsa molemmille pojilleen. Kalastus säilyikin heidän lempiharrastuksenaan läpi elämän. Marjan kiinnostus taiteisiin johdatti hänet opiskelemaan Turun yliopistoon, mistä hän valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi vuonna 2007 pääaineenaan taidehistoria.
Raini Heinon nuoruuden innostus taiteeseen tarttui myös hänen mieheensä, ja siitä tuli pariskunnan yhteinen rakkaus ja intohimo, joka siivitti Raimo ja Raini Heinon elämää työn ohella läpi vuosien. Pariskunta alkoi kerätä jo varhain kotimaista nykytaidetta, joka ajallisesti sijoittuu 1950-luvulta aina tähän päivään. Ajan mittaan myös heidän poikansa, galleristi Rauli Heino alkoi kerätä taidetta, ja kokoelmasta muodostui yhteinen. Yhdestä taulusta alkunsa saanut nykytaiteen kokoelma käsittää tänä päivänä noin 2 500 teosta. Heinot ovat todenneet, että heille taide ei ole sijoituskohde vaan henkistä pääomaa.
Vuonna 2014 perustettiin Heinon taidesäätiö kuvataiteen tukemiseksi ja kokoelman turvaamiseksi. Raimo ja Raini Heino ovat saaneet useita tunnustuspalkintoja kiinnostuksestaan kuvataiteisiin, taiteen keräämiseen ja taideyhteisön tukemiseen. Heille myönnettiin vuonna 2009 Suomen Kuvanveistäjäliiton Pro Sculptura -mitali, ja vuonna 2012 Kiasman ystävät ry valitsi heidät Vuoden nykytaiteen ystäviksi. Lisäksi Raimo ja Raini Heino kuuluivat Maecenas Kiltaan, jonka jäseniksi kutsutaan liike-elämässä vaikuttaneita taiteen ystäviä. ■
← Hedelmälaatikoita puretaan Tukon keskusvarastolla 1960luvun alussa. F. Heinon Perilliset tilasi Tukolta muun muassa kalaa sekä hedelmiä. (Pietinen/Helsingin kaupunginmuseo)
← TTT-myymälöiden mainos 1970-luvun taitteesta. (Heino Group)
YHTEISTYÖTÄ ASIAKASKAUPPIAIDEN TUEKSI
F. Heinon Perillisten suhteet Tukoon olivat vanhastaan tiiviit, ja yrityksestä
tuli Tukkukauppojen Oy:n osakas 23.2.1956. Tukon yhteistyö ja -toiminta oli kuitenkin pitkään järjestäytymätöntä. Tämä heikensi kilpailukykyä ja herätti tyytymättömyyttä sekä jäsentukkuliikkeiden että niiden asiakaskauppiaiden keskuudessa.59
Kaupan alan kovenevassa kilpailussa myös F. Heinon Perillisten asiakaskauppiaat kokivat tarvitsevansa kiinteämpää yhteistyötä 1960-luvun lopulta alkaen. Helsingin keskustassa sekä kantakaupungissa valintamyymälät yleistyivät vähitellen, ja erikoistuneet elintarvikeliikkeet olivat ahdingossa eri kaupparyhmittymien välissä. F. Heinon Perilliset perusti kuudenkymmenen helsinkiläisen lihakauppiasasiakkaansa aloitteesta TTT-ryhmän vuonna 1968. Nimi juontui ajatuksesta T-tähtimyymälä, ja ryhmän merkissäkin esiintyi TTT-tähtitunnus.60
TTT-ryhmä tarjosi jäsenilleen kilpailukykyisiä yhteisostoja, yhteismarkkinointia sekä koulutusmahdollisuuksia. Tuoretavarat kuljetettiin kauppoihin suoraan tehtailta, kun taas kuivatavarat tulivat F. Heinon Perillisten kautta. F. Heinon Perilliset toimi markkinointipäällikkö Tapio Heinon johdolla väliportaana teollisuuden ja kauppiaiden välillä huolehtien tavarahankinnasta sekä markkinoinnin koordinoinnista. TTT-ryhmän kursseja järjestettiin Tukon Hämeenkylän koulutuskeskuksessa aina tekstauksesta myymälämainontaan ja tuoteasettelujen toteuttamiseen.61
TTT-ryhmän täyttäessä yhden vuoden alkuvuodesta 1969 toimintaa kiiteltiin sekä kauppiaiden että F. Heinon Perillisten taholta. Tapio Heino totesi puheessaan: ”Ryhmä on vahva ja huomattava etenkin liha-alan tuoretuotteiden kohdalla. Vuosi sitten syntynyt ajatus on kehityskelpoinen.”62
Vuonna 1969 F. Heinon Perilliset sekä Raumalla toiminut Riisla Oy muodostivat yhdessä noin kymmenen muun tukkukaupan kanssa TR-ryhmän, jossa T-kirjain tuli F. Heinon Perillisten TTT-ryhmästä ja R-kirjain Riislasta. Lihakauppiaiden TTT-ryhmä jatkoi edelleen toimintaansa TR-ryhmän rinnalla, ja TTT-kauppiailla oli mahdollisuus hyödyntää myös TR-ryhmän kampanjahintoja. Ryhmien välinen suhde herätti kuitenkin keskustelua TTT-ryhmän vuosikokouksissa vuosina 1970–1971. Lihakauppiaat painottivat TTT-ryhmän etuja nimenomaan omasta näkökulmastaan. Epäilyjä herätti, että TR-ryhmä ei pystyisi suurempana ryhmänä vastaaviin tuoretuotekampanjoihin. TTTryhmän kauppiaissa oli erilaisia kauppiaita, ja heidän tavoitteensa olivat eriäviä. Tämä vaikeutti ryhmän toimintaa, joka kuitenkin jatkui ainakin vuoteen 1973 saakka.63
Osa Suomen Tukkukauppiaiden Liittoon kuuluneista yksityisistä tukkuliikkeistä harjoitti yhteistoimintaa jo aiemmin perustettujen A & O- ja Sparryhmien alla, joiden toiminnan esikuvat oli tuotu ulkomailta. A & O:n, Sparin ja TR-ryhmän jäsentukkukauppojen sekä niiden asiakasvähittäiskauppojen keskinäinen kilpailu oli kovaa ja mielikuva niistä ulospäin hajanainen.64
TR-ryhmä oli jo alkujaan tarkoitettu väliaikaiseksi, ja päämäärä oli kohti valtakunnallista yhteenliittymää, joka voisi hyödyntää valtakunnallisia mainosvälineitä. Tukon T-tunnus esiteltiin vuonna 1973, ja sen rinnalla kulkeneet ryhmätunnukset hylättiin kokonaan vuoden 1978 alusta. Näin tukolainen vä-
hittäiskauppa keskittyi T-tunnuksen alle, mikä yhtenäisti T-kauppojen markkinointia ja myymälöiden tunnuksia. Asiakkaille alkoi muodostua mielikuva valtakunnallisesta ja yhtenäisestä T-ryhmästä.65
YHTEISVARASTOISTA TEHOA TOIMINTAAN
Suomen Tukkukauppiaiden Liiton jäsentukkuliikkeitä oli vielä 1960-luvulla paljon, ne kävivät keskinäistä kilpailua ja niiden varastot olivat maantieteellisesti hajallaan. Se teki tukolaisten tukkuliikkeiden toiminnasta tehotonta ja haavoittuvaa. Tukkuliikkeiden pudotuspeli alkoi vähitellen jo 1960-luvulla ja kiihtyi 1970-luvulla.
Poistuman takana oli myös yksilöllisiä syitä. Yksityisissä tukkuliikkeissä oli runsaasti perheyrityksiä, jotka olivat elinkaarensa loppupäässä tai eivät löytäneet jatkajaa sukupolvenvaihdoksen koittaessa. Monet hakivat ensin tukea yritysyhteistyöstä, mutta päätyivät myöhemmin sulauttamaan yritystoimintansa toisiin yhtiöihin. Konkurssi oli vain harvojen kohtalo. Yleensä apuun tuli
Tuko, joka siirsi lakkaavan yrityksen liiketoiminnan lähialueen toiselle tukkuliikkeelle. Vuoteen 1983 mennessä tukolaisten päivittäistavaratukkuliikkeiden määrä oli pudonnut valtakunnallisesti kahteenkymmeneen.
Myös Heinon Tukkuun sulautui vuosien saatossa osia muista, toimintansa lopettaneista tukkuliikkeistä. Heinon Tukku harjoitti yhteistyötä sekä tavaranjakeluportaassa että asiakaskauppiaskunnan suuntaan, mutta piti tarkasti kiinni itsenäisestä liiketoiminnastaan. Riippumattomuus oli yksi keskeinen syy, miksi Heinon Tukku oli yksi selviytyjistä.67
Tukossa ymmärrettiin, että hajanainen varastointi ja logistiikka rapauttivat tukkuliikkeiden kilpailukykyä ja samalla vähittäiskauppojen menestymisen mahdollisuuksia. Tukon pyrkimys oli kohti aluetukkukauppoja ja yhteisvarastoja, jotka vähentäisivät ryhmän sisäistä kilpailua ja parantaisivat kilpailukykyä muita suuria keskusliikkeitä – Keskoa, SOK:ta ja OTK:ta – vastaan. Alueellisten yhteisvarastojen perustaminen oli osa tukolaisen tukkukaupan rakennemuutosta ja lähes elinehto monelle yksittäiselle tukkuliikkeelle.68
Tukkuliikkeet muuttuivat vähitellen markkinointiyhtiöiksi, kun niiden osto-, varastointi- ja kuljetustoiminnot siirtyivät yhteisvarastojen hoidet-
taviksi. Samalla vähittäiskaupan ja menekinedistämisen rooli tukkuliikkeiden toiminnassa korostui.69
Suuri yhteenliittymä syntyi vuonna 1973, jolloin perustettiin yhteisvarastoyhtiö Helsingin Keskustukku Oy (HKT). Heinon Tukku oli yksi kahdeksasta HKT:n perustajasta. Yhteisvaraston tarkoituksena oli järkeistää logistiikkaratkaisuja ja siltä osin turvata osakastukkuliikkeiden itsenäistä toimintaa. Helsingin Keskustukun uusi suuri keskusvarasto valmistui Vantaan Hämeenkylään vuonna 1976, mikä helpotti yksittäisten tukkuliikkeiden tavarahankinta- ja jakelutoimintoja. Heinon Tukulle osakkuus HKT:ssa oli tärkeä, koska toiminnan tehostumisen lisäksi se vapautti pääomia muuhun toimintaan. Päällekkäisiä toimintoja karsittaessa osa henkilöstöstä siirtyi perustamisvaiheessa HKT:n palvelukseen ja osa Heinon Tukun muihin työtehtäviin.70
Vuonna 1974 Heinon Tukku Oy osti yhdessä neljän muun tukkuliikkeen kanssa Tukon omistuksessa olleen Terra Oy -tuoretavaratukkuliikkeen, jonka avulla pyrittiin tehostamaan osakasyritysten tuoretavarahankintoja.
Mukana olivat Riisla Oy, Pauna Oy (myöh. Saastamoinen Yhtymä Oy), Oy Stockmann Ab ja Wihuri-Yhtymä Oy Aarnio, joista kolme jälkimmäistä luopui osakkuudestaan vuonna 1977. Näin ollen Terran osakkaiksi jäivät
Heinon Tukku sekä Riisla. Tuoretukun tilat sijaitsivat vuoteen 1988 Tukon Vallilan varaston yhteydessä, minkä jälkeen toiminta siirtyi uusiin tiloihin Helsingin Tukkutorille.71
OMA VÄHITTÄISKAUPPAKETJU OSANA KASVUA
Vähittäiskauppa oli vuosikymmenien ajan perinteisesti tiskin takaa tehtävää palvelumyyntiä. Itsepalvelumyymälät olivat toisen maailmansodan jälkeinen uutuus, mutta niiden yleistyminen otti Suomessa aikaa. Vasta 1960-luvun kuluessa vanhat palvelumyymälät alkoivat väistyä, kun kauppojen pinta-alojen kasvu sekä pakkaus- ja kylmätekniikan kehittyminen mahdollistivat kaupan alan murroksen. Tavarapula oli vaihtunut monipuolisiin tuotevalikoimiin, mikä niin ikään kasvatti itsepalvelumyymälöiden suosiota. Lainsäädäntö myös tuki itsepalvelua sekä liikekoon kasvua esimerkiksi määrittelemällä tilojen vähimmäisneliömäärän. Alkujaan K-ryhmän esittelemä nimi ”valintamyymälä” vakiintui kaikkien kauppaliikkeiden käyttöön.72
Aika oli otollinen myös asiakkaiden kulutustottumusten muutokselle. Kuluttajien reaalinen palkkataso kohosi, autot yleistyivät ja perheiden vapaaaika lisääntyi, kun työviikko lyheni viisipäiväiseksi ja vuosilomia pidennettiin asteittain 1960- ja 1970-lukujen kuluessa. Vuonna 1969 myös kauppojen aukioloajat pitenivät, ja keskiolut vapautui ruokakauppoihin. Ihmisten arjessa ja ostokäyttäytymisessä tapahtui selvä muutos.73
1960-luvulla sekä Tuko että sen osakastukkuliikkeet ymmärsivät vähittäiskaupan merkityksen myös tukkukaupassa. Tukkukaupat halusivat tarjota kauppapaikat kauppiaille, jotta nämä keskittäisivät ostonsa yhteen tukkuliikkeeseen. Suurten investointitarpeiden myötä yhä useammasta yksityisestä kauppiaasta tuli kaupparyhmittymien vuokralaisia, mikä tarkoitti samalla kaupan alan ketjuuntumista.74
Tukon kauppapaikkaosasto vuokrasi monille jäsentukkukaupoilleen tiloja, jotka tukkukauppa vuokrasi edelleen kauppiaille. Tuko halusi tällä tavoin tukea omiaan kolmen muun tukku- ja vähittäiskaupparyhmän, Keskon sekä osuustoiminnallisten SOK:n ja OTK:n, puristuksessa.75
F. Heinon Perilliset tunnusteli mahdollisuuksia omaan vähittäiskauppatoimintaan jo 1960-luvun puolivälissä ja alkoi etsiä valintamyymälöiksi soveltuvia huoneistoja. Tukolta ei aluksi liiennyt apua, sillä keskusliike vaati Heinoilta liikevaihdon kasvattamista kauppapaikkoja vastaan. Samalla alueella toimivat suuremmat tukkuliikkeet olivat etusijalla myymälätiloja jaettaessa. Jälkikäteen Raimo Heino totesi: ”Kauppapaikkojen vaikea saaminen oli ehkä kuitenkin pitkällä tähtäimellä F. Heinon Perillisten kannalta hyväksi.”76
Lopulta tila kaupan perustamiselle kuitenkin löytyi, ja F. Heinon Perillisten ensimmäinen vähittäiskauppa, uudentyyppinen Kotimarket-myymälä avattiin vuonna 1969 Helsingin Konalaan osoitteeseen Hilapellontie 4. Myymälän pinta-ala oli liki 500 neliömetriä, mikä oli paljon sen ajan valintamyymälöiden kokoon verrattuna.77
Tämän jälkeen Heinon Tukku alkoi etsiä myymälätiloja yhä johdonmukaisemmin. Kauppapaikkoja vuokrattiin taloyhtiöiltä ja eläkekassoilta, ja lopulta sopivia tiloja liikeni myös Tukolta. Heinon Tukku myös osti huoneistoja ja liiketontteja, joille se suunnitteli ja rakennutti myymälätilat itse.78
↑ Kotikulma-ketjuun kuulunut Valinta-Avi toimi Vantaan Myyrmäessä osoitteessa Virtatie 9. (Heino Group)
Vuonna 1974 Heinon Tukku perusti, jälleen kauppiaiden aloitteesta, asiakaskauppiasryhmä Kotikulma-ketjun. Ketjun toiminnan, kauppiasyhteistyön sekä markkinoinnin kehittäjänä toimi jo paljon kokemusta alalta omannut Tapio Heino. Aluksi ryhmään hyväksyttiin seitsemän myymälää, joiden ilme yhtenäistettiin sekä ulkoa että sisältä. Myös Konalan Kotimarket-myymälä liittyi uuteen ketjuun.79
Kotikulma-myymälät toimivat tukolaisen T-tunnuksen alla ja olivat myös Tukon asiakkaita. Kauppiaat vuokrasivat myymälätilat ja -kalusteet pääsääntöisesti Heinon Tukulta, mutta toimivat itsenäisinä kauppiaina. Vuonna 1983 Heinon Tukun vuokrareskontranhoitajana aloittanut Marja Lietonen (myöh. Hämäläinen) muistelee, että hänen vastuullaan oli varmistaa, että kauppiaat hoitivat vuokrat ja muut maksut asianmukaisesti ja ajallaan.80
↑ Kotikulma Extra avattiin Pakilaan vuonna 1983. Avajaisissa riitti innokkaita asiakkaita. (Heino Group)
Toiminta yhteisen tunnuksen alla helpotti monia kauppiaan tehtäviä.
Tavarahankinnat kanavoitiin Heinon Tukun osakkuusyhtiöihin, jolloin myymälöiden kuivatavarat toimitti Helsingin Keskustukku Oy (HKT) ja tuoretavarat Terra Oy. Myymälät myivät myös vuodesta 1977 Tukon omia T-ryhmän sinivalkoisia tuotteita sekä T-ryhmän Eldorado-tuotteita, Kockens-mausteita ja oman paahtimon Kultamokka-kahvia. Tuko tarjosi kauppiaille lisäksi tietoa ja koulutusta toiminnan tueksi. Suuri osa kauppiaista suorittikin kauppiastutkinnon Hämeenkylän kauppiasopistossa.81
Kauppiaat tekivät yhteistyötä Heinon Tukun ja Tukon kanssa myymälöiden kehittämisessä, liikkeenhoidossa sekä markkinoinnissa. Kotikulma-ketjulla oli yhteistä alueellista suoramarkkinointia, minkä lisäksi T-ryhmä vastasi valtakunnallisesta mainonnasta. Lisäksi 1970-luvun lopulla ilmestyi parin vuoden ajan asiakaslehti Kotikulmasanomat, jossa oli tarjousten lisäksi ruokavinkkejä ja muuta sisältöä. Myös yhtenäinen myymäläilme, mainosteippaukset ja muu rekvisiitta kertoivat kuulumisesta Kotikulma-ketjuun.82
Heinon Tukun vähittäiskauppaketju laajeni 1970-luvun lopussa rysäyksellä, kun vuodenvaihteessa 1978–1979 Saastamoinen Yhtymä Oy:n tukkutoiminnot Etelä-Suomessa yhdistettiin muihin tukolaisiin yrityksiin. Tuko pilkkoi Saastamoisen Etelä-Suomen toiminnot kolmeen osaan ja myi ne Heinon Tukulle, Talous-Osakekaupalle sekä Tukku Oy Parti Ab:lle. Tämän myötä Heinon Tukku sai Helsingin seudulta 18 myymälän vuokrasopimukset, mikä kasvatti yrityksen myyntiä huomattavasti.83
SUUNNANMUUTOS VIIME H ETKELLÄ
1970-luvulla alkanut kehitys kohti suuria myymäläkokoja ja jopa automarketteja sai osakseen julkista arvostelua seuraavan vuosikymmenen alussa. Tämä jopa hetkellisesti lisäsi pienten erikoismyymälöiden perustamista vastalauseena itsepalvelulle ja myymälöiden kasvulle. Kuitenkin 1980-luvun puolivälissä suunta kääntyi jälleen kohti suuria myymäläkokoja ja keskusliikkeiden mammuttimarketteja.84
Pärjääminen vähittäiskauppa-alalla olisi edellyttänyt suuria investointeja myymäläverkoston sekä myymälätoiminnan kehittämiseen. Heinon Tukku teki päätöksen luopua vähittäiskauppaketjusta vuonna 1986. Tätä perustel-
tiin sillä, etteivät perheyhtiön resurssit riittäisi kilpailussa suuria toimijoita vastaan. Raimo Heino muisteli päätöstä: ”Keskolla ja osuuskaupoilla oli paljon isommat mahdollisuudet kehittää myymäläverkostoa, ja myymäläkoko kasvoi myös koko ajan. Ajateltiin, että meidän on tehtävä joku valinta, ja mehän keskityimme tähän pikatukku- ja suurkeittiökauppaan.”85
Heinon Tukku myi 45 vähittäismyymälää 22. elokuuta 1986 Tukku Oy Parti Ab:lle, joka oli myyjän arvioiden mukaan vakavarainen ja hyvämaineinen yhtiö. Lisäksi Heinon Tukulle oli tärkeää, että ostaja oli Helsingin Keskustukun osakas, mikä takasi tavarantoimitukset asiakaskaupoille entiseen malliin. Tukku Oy Parti Ab sitoutui ostamaan valintamyymälät asiakaskauppiaineen, kalusteineen ja velkoineen. Maantieteellistä päällekkäisyyttä ei tullut, koska Kotikulma-myymälät sijaitsivat pääosin Helsingin seudulla ja Tukku Oy Parti Ab:n toiminta oli painottunut Helsingin ulkopuolelle.86
Vähittäiskaupan merkitystä Heinon Tukulle kuvaa se, että kauppaketjusta luopumisen myötä yrityksen liikevaihdosta putosi kaksi kolmasosaa. Kotikulma-ketjusta vastannut Tapio Heino oli omistanut työuransa vähittäiskauppatoiminnan kehittämiselle. Liiketoiminnan keskittäminen suurkeittiö- ja pikatukkukaupan varaan oli hänen mielestään liian suuri riski yrityksen jatkuvuudelle. Tapio Heino ja veljesten sisar Marja Jovero (os. Heino) jättäytyivät pois yhtiöstä keväällä 1987. Kaikki osakkeet siirtyivät asteittain Heinon Tukun toimitusjohtajan Raimo Heinon omistukseen. Tapio Heino ja Marja Jovero keskittyivät hoitamaan yhteisesti omistamaansa Kiinteistöt Oy Heinoa, jonka toimialana oli kiinteistöjen omistaminen ja vuokraustoiminta.87
Raimo Heinon poika Petri Heino oli työskennellyt perheyrityksessä täysipäiväisesti pari kolme vuotta ennen vähittäiskauppatoiminnasta luopumista. Hän seurasi läheltä yrityksen osittain kipeääkin päätöstä Kotikulmaketjun myynnistä, vaikka ei itse ollut vielä päätöksenteossa mukana. Jälkeenpäin hän uskoo, että keskittyminen suurkeittiö- ja ravintolapuoleen pelasti Heinon Tukun. Suunnanmuutoksen merkityksen Petri Heino kiteyttää: ”Vähittäiskaupoista luopumisen yhteydessä Heinon Tukku aloitti koko yrityksen tarinan tavallaan uudestaan.”88 ■
