Minä ja selkä

KERRANKIN VOI SANOA, että onni oli oikeasti onnettomuudessa. Itselläni harmittoman tapaturman myötä selvisi harvinainen selkäsairaus.

Aloittaessani työt 1980-luvulla hammaslääkäriksi valmistumisen jälkeen selkäni väsyi työpäivän aikana paikallaanolon ja huonon ergonomian takia. Työpisteissä istuttiin matalalla ja työtuolit olivat mitä olivat. Hankkimani satulatuoli paransi omaa istumisasentoani. Usein työpäivän päätteeksi menin suoraan uimahalliin, koska uinti helpotti selän vointia. Selkä pysyi kunnossa näillä eväillä vuosia.

Harrastan viulunsoittoa orkesterimuusikkona sekä vietän paljon aikaa vesillä kalastamassa, näissäkin tulee oltua paikallaan pitkiä aikoja. Viime vuosina alaselkäni väsyi yhä enemmän päivän mittaan. Usein pyysinkin puolisoani kävelemään selän päällä ja jokin ”liikahti” selässä, koska se helpotti. Myös lonkkanivelet alkoivat naksua ja kävelystä tuli jotenkin erilaista. Röntgenkuvat paljastivat lonkkien nivelrikon ja käydessäni fysioterapeutilla hän havaitsi vasemman pakaralihaksen voiman heikentyneen. Selkää ei sen kummemmin katsottu, harjoiteltiin vain kävelyä ja tasapainoa.

Joulupäivänä 2018 liukastuin kotipihan rapuissa ja alaselkä iskeytyi rapun reunaan. Onneksi selkä ei kipeytynyt, mutta alaselässä ihon alle tuli “vyölaukkumainen” verenpurkauma, joka ei parantunut. Traumatologi punktoi sen kolme kertaa ja lähetti ultraäänikuvaukseen, mutta kudoksissa ei näkynyt punktoitavaa “nesteonkaloa”. Traumatologi halusi vielä lisätutkimuksia ja lannerankani kuvattiin varjoainemagneetilla. Siinä löytyi vasempaan L4-hermojuureen liittyvä lähes kananmunan kokoinen tuumori, joka oli kovertanut nikamaan tarkkarajaisen muutoksen. Tämä sattumalöydös todettiin Schwannoomaksi (hermojuurituppikasvain). Hoidoksi suositeltiin leikkausta, mutta ei kiireellisenä. Nyt myöhemmin olen miettinyt, että onneksi en käynyt manipulatiivisessa käsittelyssä.

Kohta sain neurologilta lähetteen hermoratatutkimuksiin. Niissä tutkittiin ylä- ja alaraajojen hermojen johtokykyä. Merkittäviä muutoksia ei löytynyt, mutta Schwannooman epäiltiin painavan pahasti L4-hermojuurta ja selkäydinkanavaa. Leikkausta odottaessa alaraajan hermotus heikkeni enkä esimerkiksi veneeseen astuessa saanut nostettua jalkaa kunnolla.

Leikkaus jännitti, mutta sitä helpotti lääkäreiltä saamani tieto leikkauksesta sekä ohjeet leikkauksen jälkeiselle ajalle. Leikkaus kesti kauan, pelkkä neurokirurgin osuus n. 4,5 h aloituksesta lopetukseen. Kasvain kaavittiin nikamasolmun luupinnalta ja onneksi nikamasolmu oli riittävän tukeva, ettei nikaman syöpymää tarvinnut täyttää keinoluumateriaalilla eikä tukea metallipiikeillä. L4-hermojuurikin saatiin säästettyä. Se oli painunut ”papyruksen ohueksi”, mutta siinä oli säilynyt heikko aktiivisuus. Sittemmin patologin lausunto vahvisti kasvaimen olleen hyvänlaatuinen.

Heti leikkauksen jälkeisenä yönä huomasin muutoksen jalan lihaksissa. Tunne oli häkellyttävä: vasenta jalkaa saattoi liikuttaa – hermot siis toimivat! Yöunet keskeytyivät vähän väliä, kun hämmästelin jalan liikettä. Seuraavana aamuna fysioterapeutti treenautti jo kyynärsauvojen kanssa pystyasentoa, kävelyä ja porraskävelyä. Kolmen päivän kuluttua pääsin kotiin ja liikkuminen onnistui hyvin, tosin varovasti. Ainoastaan leikkaushaavan hakaset hieman häiritsivät.

Rakasta soittoharrastusta jatkoin jo sairaslomalla. Viulunsoitto onnistui hyvin Human Toolilla istuen ja pystyin soittamaan orkesterimme uudenvuodenaaton konsertissa koko illan. Kevään aikana pääsin ilokseni myös kalastamaan avovesille eikä selkä kipeytynyt.

Palasin töihin kahden kuukauden sairasloman jälkeen, mutta selkä ei ollut ihan vielä kunnossa. Kipuja oli vain vähän, mutta alaselkä tuntui jäykältä. Selvimmin jäykkyyden huomasi pukeutuessa ja apuvälineenä sukanvedin tuli tutuksi. Kolmen kuukauden kuluttua oli neurokirurgin kontrolli. Pari kertaa kävin myös fyssarilla, jolloin hioimme sauvakävelytekniikkaa ja selän liikkuvuuden paranemista seurattiin – tavoitteena oli saavuttaa riittävä selän eteentaivutus.

Arpikudoksen parannuttua sain aloittaa vesijuoksun. Se tuntui lonkille rankemmalta, mutta uinti ei vielä ollut suositeltavaa. Juoksin altaassa puolisen tuntia ja sen jälkeen uin 10 minuuttia. Korona sulki uimahallit ja korvasin uinnin pyöräilyllä. Onneksi kesän alussa pääsin altaaseen. Uin 700-1000 metriä 2-3 kertaa viikossa ja huomasin kestävyyskuntoni parantuneen huomattavasti.

Tällä hetkellä leikkauksesta muistuttaa vain lievät tuntemukset. Toisinaan tulee lihasnykäyksiä, toisinaan jalkapohja kihelmöi. Oli kuitenkin onni, että liukastuin ja sain ”iskun” selkään.

Kun selkäni saatiin kuntoon 59-vuotiaana, pitkään oireilleet lonkkanivelet uusittiin tänä kesänä. Tavoitteena on, etten tarvitsisi kyynärsauvoja enkä särkylääkkeitä, ja pysyn kunnossa omalla fyysisellä aktiivisuudellani.

Kuva: Aapo Soudunsaari