Minä ja selkä: Skolioosi teki minusta vahvemman

OLEN EVELIINA, 13-vuotias tyttö Porista. Olin noin 4. luokalla, kun terveystarkastuksessa huomattiin, että toinen lapaluuni törrötti eri asennoissa kuin toinen. Siitä se sitten lähti, aloimme käymään tasaisin välein lääkärillä tarkastuksissa. Aina huomattiin, että mutkaa on, mutta sitä ei myönnetty skolioosiksi. Näin jatkui noin vuoden, kunnes mutka oli edennyt jo sen verran, että tarvittiin korsettihoito apuun, sellainen 23h käyttöinen korsetti.

Sitten saimme lähetteen Turkuun, eräälle naiselle, joka valmistaa korsetteja. Hän otti minusta erilaisia mittoja korsettia varten. Kun sain korsettini, se tuntui aluksi todella epämukavalta ja puristavalta. Kyllä minä sitten siihen totuin aika hyvinkin, nimittäin seuraavalla kerralla, kun kävimme lääkärissä, selkäni oli parantunut noin 80-90 prosenttisesti. Muistan kun en vain voinut lopettaa hymyilemistä, olin niin iloinen ja innoissani.

Hetkeä myöhemmin paniikkikohtaukset halusivat ottaa ilon pois minulta. Se oli kamalaa, sillä en voinut pitää korsettiakaan juuri ollenkaan, sillä hengittäminen oli vaikeaa ja korsetti kiristi. Se näkyikin jo seuraavassa kontrollissa, selkäni oli mennyt huonoksi. Lääkärissä silti tsempattiin ja sanottiin, että koita pitää edes vähän korsettia eli toisin sanoen sain toisen mahdollisuuden. Se oli ikävä kyllä liian raskasta paniikkikohtauksien vuoksi, ja lomamatkamme jälkeen kesällä äitini kertoi, että leikkaus olisi tulossa muutaman kuukauden kuluttua. Minä tietenkin purskahdin täyteen itkuun, ja äiti ja isä lohduttivat ja sanoivat, että älä huoli kaikki menee hyvin. Näin sanoivat myös kaikki läheiseni, sukulaiset, ystävät mutta sitä lausetta oli todella vaikeaa uskoa.

Pelkäsin todella paljon, että esimerkiksi halvaantuisin tai pahimmassa tapauksessa kuolisin. Olihan edessä iso operaatio. Menimme lääkäriin ja siellä kerrottiin tulevasta, mikä kuulosti niin pelottavalta, enkä voinut uskoa, että olisin ikinä tässä tilanteessa. Sitten koittikin se päivä, kun lähdimme ajamaan äitini kanssa Turkuun Tyksiin, ja jännitys oli niin kova. Pääsimme sairaalaan ja asetuimme huoneeseen, jonne meidät ohjattiin ja jossa otettiin vielä muutamia verikokeita jne. Kävimme vielä äidin kanssa kahvilla ja otimme kaiken ilon irti, sillä luvassa olisi puolenvuoden liikuntakielto ja muita rajoitteita.

Seuraavaksi koitti se suuri päivä, elämäni rankin mutta vahvin päivä. Minut tultiin hakemaan huoneestani ja päälleni laitettiin lämpöpeitto. Lähdimme kulkemaan hissillä kohti leikkausosastoa, hoitajien ja äitini kanssa. Kun näin kyltin ”leikkausosasto”, sykkeeni alkoi nousta ja olin ihan itkun partaalla. Odotimme käytävällä saliin pääsyä ja joku lääkäreistä tuli piirtämän päähäni tussilla jotain merkkejä. Vihdoin minun piti nousta sängystäni ja mennä makaamaan ohuelle penkille. Äiti rauhoitteli minua, koska olin ihan paniikissa.

Salissa oli todella monta lääkäriä, jotka valmistelivat leikkausta. Seuraavaksi sanoin äidille, että rakastan sinua ja nähdään sitten kun herään, viimeiset sanani ennen nukahtamista olivat ”mä laukkaan röllillä” eli lempihevosellani, äiti kertoi. Leikkaus kesti noin 4 tuntia. Sitten oltiin heräilemässä teho-osastolla äidin ja isän kanssa. Muistan sieltä vain muutamia asioita kuten, että söin ja join jotain pientä ja katsoin telkkaria. Olin siellä noin päivän, kunnes minut vietiin osastolle. Siellä oli rankkaa, söin todella vähän ja otin lääkkeitä. Isäni on Turussa töissä, joten hän tuli koko viikonlopuksi seurakseni, kun äidin piti lähteä takaisin Poriin.

Olin sairaalassa noin viikon. Nousin ensimmäisen kerran seisomaan teho-osastolla, ja sitten joka päivä normi osastolla. Kävimme myös tekemässä pieniä lenkkejä kävellen osastolla, ja sain myös toisen korsettini, jota piti pitää kolme kuukautta leikkauksen jälkeen. Se auttoi parantamaan ryhtiä. Sitten koittikin jo kotiin lähdön päivä. Olin niin onnellinen, kun pääsin kotiin, ja oikeasti tein sen. Kiitos tuhannesti perheelleni tuesta erityisesti äidille ja isälle, kiitos myös lääkäreille ja tietenkin parhaalle ystävälleni.

Nyt tammikuussa neljä kuukautta leikkauksen jälkeen vointini on hyvä. Olen pystynyt elämään täysin normaalia elämää. Ja liikuntakielto poistui kaksi kuukautta etuajassa, joten pääsen palaamaan rakkaan ratsastusharrastuksen pariin.

Kuvat: Angelica Kaattari

Eveliina Kaattari on Pohjoismaiden ensimmäisiä skolioosipotilaita, jolle on tehty selän pingotusleikkaus.