Riikka Tuomi haastattelussa Palavaa lunta -kirjan jälkeen

Palavaa lunta - tuhon tieltä toipuvaksi addiktiksi

Eve Hietamies, Docendo 2023

Palavaa lunta on Eve Hietamiehen kirjoittama romaani Riikka Tuomen elämästä lapsuusvuosista aikuisuuteen. Kirja kuvaa Riikan koettelemuksia toimimattomassa perheympäristössä, toimimattomien yhteiskuntarakenteiden keskellä ja sairastumista päihderiippuvuuteen vastauksena kokemaansa turvattomuuteen ja tuen puutteeseen.

Kirja on kaunistelematon kuvaus yhden henkilön elämästä ja ihmissuhteista, joka on samalla tuhansien muiden addiktien tarina. ”Elämä kadulla ja päihdemaailmassa on kokoaikaista selviytymistaistelua. Pitää miettiä, mistä saa seuraavan annoksen, että kykenee edes johonkin. Mistä saa seuraavan aterian, mistä saa tulevaksi yöksi yöpymispaikan?” Riikan kulkema taival heitteillejääneestä lapsesta, joka löytää päihteistä helpotuksensa ja helvettinsä, siksi toipuvaksi ja toimintakykyiseksi aikuiseksi, jota sain tänään haastatella, on ollut pitkä. Kohtuuttoman pitkä, vaikka vastapäätäni istui aurinkoisesti hymyilevä ja iloisesti jutteleva ihminen.

Riikka tuli tapaamaan minua 16.3.23 Stop huumeille Ry:n tiloihin haastateltavaksi ja myöhemmin ohjaamaan viikoittain kokoontuvaa naistenryhmää.

Kun kysyin Riikan vointeja ja kuulumisia, hän vastasi, että ihan hyvin voi pääpiirteittäin, mutta totesi toipumisen olevan kesken ja ajoittain kärsivänsä tunteesta, ettei se etene niin nopeasti, kuin haluaisi.

”Kannattaa toivoa kriisiä, niin sellaisen todennäköisesti myös saa. Kuten kirjassakin kerroin, ihmissuhteiden luominen on mulle vaikeata. Mulle tarjoutui kuitenkin ilmainen seksuaaliterapia, mikä onkin hankalaa. Oon löytänyt uuden kohdan, missä pääsen toipumaan. On vaikea päästä tunnetasolla kiinni asioihin, koska mulla on tapana järkeistää tunteet. Tässä on mulle iso alue työstettäväksi.”

Riikka kertoi saaneensa hiljattain diagnoosin ADHD:sta, mitä ei voitu kirjaan kirjoittaa, koska sitä ei vielä ollut. Nyt kirja olisi siltä osin erilainen, jos se kirjoitettaisiin nyt. ”Impulsiivisuus näkyy mun elämässä esimerkiksi aina uusien harrastusten aloittamisena. Nyt oon aloittanut taas uuden harrastuksen, Stand Up-komiikan. Ei tämä poukkoilu niin haittaa. Mulla on tän takia hauskaa itseni kanssa myös, kun päädyn erilaisiin paikkoihin, erilaisten ihmisten kanssa ja yllätän itsenikin, että mitä mä täällä teen.”

Paljon siis on meneillään Riikan elämässä. Kysyin Riikan fiiliksiä kirjan suhteen, nyt kun julkaisuhässäkät on takanapäin.

”KIRJAN JULKAISEMISESSA RIIKKAA JÄNNITTI ESIMERKIKSI NIIDEN ASIOIDEN JULKITULO, JOITA HÄN

EI OLLUT ENNEN KERTONUT KELLEKÄÄN”

”Fiilis on hyvä”, Riikka vastasi nopeasti. Kirjan kirjoittamisen aikana Riikan työkaverit olivat todistaneet tunnelmien ailahteluja, tyyliin ”Hitto tästä tulee hyvä!” vs. ”Hitto tästä tulee *..sska.”, Riikka kertoi. Viimeisen painoksen valmistuttua Riikan oli vaikea arvioida kirjaa ja nähdä Even tekemää työtä, koska näki oman tarinansa niin vahvasti yli muun. ”Nyt on ollut ihana kuulla ihmisiltä, joille lukeminen ei ole oma juttu, että olivat tykänneet lukea kirjaa ja kokeneet kirjoitustyylin helppolukuiseksi. Jengi on lukenut kirjan yhdeltä istumalta. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista.”

Kirjan julkaisemisessa Riikkaa jännitti esimerkiksi niiden asioiden julkitulo, joita hän ei ollut ennen kertonut kellekään. Hän oli kuitenkin lohduttautunut tiedolla, etteivät ne asiat ole sen kummempia, kuin muillakaan entisillä päihteidenkäyttäjillä. Riikka kertoi myös, ettei mummo, täti tai isä ole vielä kommentoineet kirjaa ja se jännittää myös, koska he ovat myös mukana kirjassa.

Julkkareissa Riikka oli puhunut kuitenkin isänsä kanssa ja painottanut, että kirja on hänen kokemuksensa tapahtuneesta ja että asioita saatetaan katsoa eri kanteilta, koska toiset eivät voi aina tietää, mitä toinen kantaa sisällään eikä sitä, mitä kaikkea hänelle on tapahtunut.

”Se pelottikin, että joku olisi tullut sanomaan, ettei asiat menny noin ja olisin joutunut sanomaan että ne meni just näin mulle. Näin mä olen kokenut ja tuntenut.”

Kysyin Riikalta vielä kirjan tekoprosessista ja että millaisia yllätyksiä siinä tuli vastaan. Riikka vastasi monen asian muuttuneen matkanvarrella. Esimerkiksi kertoja oli jossakin vaiheessa minä-muodossa ja että ensimmäinen versio oli todella paljon rankempi ja pidempi, kuin lopullinen. Kirjan tekeminen oli itsessään rankka, mutta sen aikana Riikka sairasti myös koronan kahteen kertaan ja poti välillä kovia reumakipuja. Viime vuonna Riikka kamppaili myös kovien migreenien kanssa. Päivittäisistä sessioista Even kanssa Riikan oli pakko pitää välillä lomaa menneisyyden muistelemisesta. Myös Riikan työhön liittyy oman tarinan jakaminen, joten välillä hänen oli vaikeaa muistaa, mitä ei ollutkaan Evelle vielä kertonut ja näistä he välillä kinasivat haastatteluiden aikana.

Projekti oli Riikan mielestä tosi mielenkiintoinen, mutta ADHD vaikeuttaa lukemista todella paljon ja joustot deadlineissa saivat Riikan lykkäämään lukemisia ja siitä seurasi taas kiirettä. Vaikeimmaksi Riikka koki toipumisesta kertomisen - Riikalle tulee 31.3. kuusi vuotta raittiutta täyteen.

Kirjan alkuosan tekeminen oli ollut Riikalle lopulta helpompaa. ”En tiedä, miten ihmiset näkee sen, mut sen kertominen oli ensin sellanen työluettelo, mitä me täydenneltiin. Toipumista on mun mielestä vaikea sanottaa. Ihmisten pitää vaan kokee se. Se on ihan huikeeta, kun siihen pääsee kiinni. Se ei ole vain ruusuilla tanssimista ja sen halusin kirjassa myös kertoa.” Riikkaa on kiitelty siitä, miten kirjassa kuvattiin tunteita, joita Riikka erityisesti halusikin tuoda esiin.

”Siitä olin kauheen ilonen että Pete tuli kirjaan mukaan, vaikka vuosi 2020 oli tosi rankka, mutta samalla yks siisteimmistä ja opettavaisimmista vuosista mun elämässä. Siinä yritin sitä parisuhdetta, mikä on asia, mitä en edelleenkään handlaa. Mutta kaikkien noiden kokemusten jälkeen, se on ihan fine. Sen jälkeen kun tulin puhtaaks, luulin että tällaset ongelmat menee silleen et pyyhkäsee vähän tomuja harteilta, mut ei tosiaankaan - lisää terapiaa vaan ja omaa työstöä.”

Oman tarinan läpikäyminen oli palauttanut Riikan mieleen myös positiivisia lapsuuteen liittyviä asioita ja lisännyt keskustelua menneistä sisarusten välillä, minkä Riikka koki hyväksi asiaksi. ”Alkoholistiperhe jättää jälkensä kaikkiin.”

Kysyin, miltä tuntui kertoa stooriaan jollekin, jolla ei ole omaa kokemusta vastaavista asioista. ”Sehän oli ihan sairaan hirveetä”, Riikka sanoi. ”Mähän pystyn puhumaan tosi avoimesti, mutta sillä ihmisellä on kaikki mun rikokset nauhalla. Joistakin jutuista näin monena yönä painajaisia, mut mä vaan tein päätöksen luottaa. Koin niin tärkeeksi, että Eve saa kokonaiskuvan musta. Onhan Eve sitäpaitsi ollut toimittajana 30 vuotta ja haastatellut vaikka minkälaisia ihmisiä, eikä kertaakaan tuominnut mua,vaan on ollut tosi ihana mua kohtaan koko ajan. Piti vaan luottaa.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle, joka on päihteiden kanssa kokeiluvaiheissa ja lukee nyt tätä juttua Stopin lehdestä?

”Lopettakaa ne kokeilut”, Riikka naurahtaa. ”Kaikkihan melkein jotain kokeilee jossain vaiheessa, niinkuin alkoholia ynnä muuta, mutta mieti, miks sä kokeilet? Mihin sä tarviit niitä päihteitä? Miksi sä tarviit niitä - onko se kaveriporukkajuttuja...? Älä lähe sillä tyylillä kuulumaan joukkoon, et sun pitäs jotenki olla kova, kun polttelet pilvee, juot tai vedät röökii. Kyl ne kaverit löytyy, jotka on oikeesti sun kavereita sellasella tavalla, mikä on oikeesti sua itsees.

Vaikka videopeliporukoista tai cosplay-kuvioista, tai mikä nyt ikinä kiinnostaa...mee kohti sitä, mikä on se sun juttu. Sä löydät ne sun kaltaset kaverit sieltä. Et sieltä, missä sun pitää esittää jotain kovista.

Aluks päihteet voi täyttää jotakin tyhjiötä, antaa hetkellistä mielihyvää ja tehdä susta vähän rohkeemman. Saattaa tuntuu niinku pääsisit sun ajatuksia pakoon, mut oikeesti sä vaan tukahdutat ne ja tärkeintä ois löytää joku, jolle puhua niitä ajatuksia ja tunteita ääneen. Päihteet ei auta mitään, vaan pidemmän päälle ne vie sulta kaiken. Jos kotona on vaikeeta, nykyään kouluissa on päteviä henkilöitä, joille puhua.”

”Mäkin toivoisin, että nuorena mulla olis ollut joku, jolle kertoa, mitä meidän kotona tapahtuu. Oisin toivonut, että meidän kotiin olis tullut apua, mitä meidän äiti ei uskaltanut pyytää. Veikkaan että sillon mun ei olis tarvinnut käydä tota kahdenkymmenen vuoden päihdehelvettiä läpi. Olisin ehkä jossakin ihan muualla nyt, kuin juttelemassa tässä kirjastani. Ehkä mä oisin kirjottanut kirjan, mut se ois varmaan aika erilainen. Ei, päihteet ei kannata.”