086
Peruste #3 2013
rintöä - vaikkakaan se ei oikeastaan käsittele prekariaattia niinkään liikkeenä vaan yhteiskunnallisena ilmiönä. Kirja on kirjoitettu selkeästi ja se on jäsennetty hyvin. Pituuttakaan ei ole liikaa: alle 200 sivuun on saatu monet, joskaan ei kaikki, olennaiset prekarisaation piirteet. Ja mikä tärkeintä, kirja on kirjoitettu englanniksi. Suurin osa sosiologisesta prekarisaatiotutkimuksesta aina 1970-luvulta lähtien on tehty ranskaksi, ja prekariaattiliikehdintä tapahtui pääasiassa latinalaisessa Euroopassa. Esimerkiksi suomalaisen prekarisaatiokeskustelun juuret ovat juuri näissä teksteissä. Kirjassaan Standing ei käytä näitä tekstejä lähteinään, mutta niiden kaiut kuitenkin kuuluvat rivien välissä. Prekariaattiliikkeen aiheuttaman kuohunnan seurauksena vasemmisto käänsi - ainakin aluksi - selkänsä prekariaatille. Kritiikkiä ei haluttu ottaa kuuleviin korviin, puheita teollisuusyhteiskunnan häviämisestä ei hyväksytty. Etenkin sosiaalidemokraattien läpi ajamaa julkisen sektorin uusliberalisaatiota puolustettiin kummallisin väittein ja ay-liike kaivautui entistä syvemmälle juoksuhautoihinsa. Julkisuuskuvansa tahraantumisen pelossa monet puolueet eivät edes halunneet keskustella prekaarien kanssa samassa pöydässä, kuten Suomessa tapahtui vuoden 2006 EuroMayDay-mielenosoitusten jälkeen Vihreiden sanoutuessa irti kaikesta prekaareihin liittyvästä. Kuten Standing korostaa, prekariaatti nähtiin vaarallisena luokkana - mutta ei ainoastaan pääomalle. Ikävän viestin tuojaa on helppo kivittää, varsinkin jos viestintuojat käyttäytyvät ylimielisesti ja puhuvat vaikeilla
teoreettisilla käsitteillä. Suomessa prekariaattiliike oli kohtuullisen voimakas verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, jossa aletaan vasta tavailla tätä uutta sanaa - kiitos Standingin kirjan. Prekaarit saivat paljon vihamiehiä, mutta vähitellen myös ymmärtäjiä. Prekarisaatioargumentti eli näkemys yhteiskunnan, työn ja talouden nopeasta muuttumisesta epävarmemmaksi otettiin vastaan myöhemmin etenkin Vasemmistoliitossa, kun taas sosiaalidemokraatit ovat poteroituneet uusliberalistiseen työpaikkojen puolustukseen sen sijaan, että kamppailisivat työväen kanssa pääomaa ja työnantajia vastaan. Toisin kuin prekariaattiliike itse, Standing vääntää kirjassaan rautalangasta, mistä prekarisaatiossa on kysymys. Hän kykenee selittämään tiiviisti sellaisia paljon keskustelua aiheuttaneita käsitteitä kuten ”tertiarisation”, ”flexicurity” ja ”workfare”. Hän kiinnittää huomiota prekarisaation taustoihin historiallisten työn ja tuotannon muutoksen kautta, mutta korostaa myös kulttuurin roolia. Standing antaa myös riittävästi tilaa siirtolaisille ja kysymyksille naisten asemasta työmarkkinoilla. Hän huomioi vuoden 2008 kriisin jälkivaikutukset, joista voidaan katsoa alkaneen varsinainen prekarisaation aikakausi Euroopassa. Kuten viime vuosien aikana olemme voineet huomata, eurooppalaisen talouspolitiikan selkeänä linjana on madaltaa radikaalisti tuotantokustannuksia eli laskea ihmisten palkkaa. Tämä ”kilpailukyvystä huolehtiminen” tarkoittaa työehtojen ja palkkojen heikennystä, ”vastikkeellista” työttömyyskorvausta ja sosiaaliturvaa (eli pakkotyötä) ja yleisemmin uuden matalapalkkasek-