Peruste 3/2013: Perhe

yhteiskunnallinen aikakauslehti

#3/2013

Perhe

”OUDOT PERHEET”

FAMILISMI

SYRJÄYTYMINEN

MORAALINEN RAPPIO?

“Modernin kristillisyyden epäraamatullinen ja epähistoriallinen ydinperheen kultti on ihme itsessään.”

george monbiot

Peruste on voittoa tavoittele­ maton neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti.

Julkaisua voi tilata maksutta osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi.

Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Elina Aaltio, Rita Dahl, Teppo Eskelinen, Sakari Laurila, Johanna Perkiö, Mikko Sauli & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Carita Maury

Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste / Vasemmisto­ foorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X

Peruste on Kulttuuri-, mieli­ pide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen.

Palkansaajasäätiö on tukenut tämän julkaisun tuottamista.

2013

002 pääkirjoitus

Kuutti Koski Perhe­skitsofreniaa

perhe

006

Teppo Eskelinen Työ ja perhe – sinnikkäät kategoriat ja vapautumisen vaikeus

018

George Monbiot Moraalinen rappio? Perhe-elämä on parempaa kuin tuhanteen vuoteen

debatti

022

Veronika Honkasalo / Marko Kulmala Lasten ja nuorten syrjäytyminen – mikä on perheiden ja mikä yhteiskunnan vastuu?

030 kolumni

Atlas Saarikoski En tahdo 2013

034

Ulrich Beck & Elisabeth Beck-Gernsheim Perheet muuntuvassa maailmassa

040

Anna Moring Oudot perheet – miten sateenkaariperhe rakennetaan?

052

Kaarina Kailo Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva – toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä

062

Laura Mankki Familismi ideologiana ja yhteiskunta­poliittisena kysymyksenä

perusteluja

071

Pertti Honkanen Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje

kirjat

082

Slavoj Žižek: The Year of Dreaming Dangerously Alain Badiou: The Rebirth of History: Times of Riots and Uprisings (Herman Raivio)

085

Guy Standing: The Precariat. The New Dangerous Class (Mikko Jakonen)

taiteilija

088

Taiteilijan esittely: Carita Maury

002 pääkirjoitus

Peruste #3 2013

perhe­ skitsofreniaa yksy tuli, subjektiivinen päivähoito-oikeus meni ja kotihoidontuki jakautui kahtia. Hallituksen budjettiriihen jälkeen perhepolitiikka tunki otsikoihin ja nettikeskusteluihin.

Perhe on puhuttanut myös aiemmin tänä vuonna. ”Ulkonaliikkumiskielto alaikäisille” -kampanjajulisteet ilmestyivät viime keväänä bussipysäkkien kylkiin. Tekstin vieressä lippispäinen tumma hahmo roikkui pinsettiotteessa. Vanhempainliitto kampanjoi kotiintuloaikojen puolesta. ”Kuulut kotirintamaan” raikaa megafonista järjestön nettisivuilla.

Myös aloite sukupuolineutraalista avioliittolaista on nostattanut tunteita.

Samaa sukupuolta olevien oikeus avioliittoon toisi mukanaan perheen ulkoisen adoptio-oikeuden. Joidenkin konservatiivisten tahojen mukaan ”hyvä vanhemmuus” ei toteutuisi sateenkaariperheissä (ks. George Monbiot’n ja Anna Moringin artikkelit).

Kuria kaipaavat kampanjoijat ja homoliittoja vastustavat konservatiivit eivät ole ainoita, jotka ovat huolissaan vanhemmuudesta. Pitkin vuotta kuultiin useita puheenvuoroja, joissa esitettiin subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamista. Äänessä ovat olleet esimerkiksi entinen valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas, kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtajat Outi Mäkelä ja Arto Satonen sekä

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen. Apunen vetosi vastuulliseen vanhemmuuteen ja syyllisti vanhempia itsekkäästä hyvinvointipalveluiden väärinkäytöstä. Mäkelän ja Satosen linjanvedot toistivat samantyyppistä yksilön vastuu -retoriikkaa.

Olisi älyllisesti epärehellistä niputtaa kurikampanjoijat, sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajat ja subjektiivisen päivähoito-oikeuden leikkaajat samaan porukkaan. Heitä kaikkia tuntuisi kuitenkin yhdistävän huoli hyvästä ja vastuullisesta vanhemmuudesta, jonkinlaisesta perheen kriisistä.

Vanhempainliiton mielestä perhe on kriisissä, koska kuria on liian vähän.

Sukupuolineutraalin avioliittolain vastustajat puolestaan pelkäävät perheen olevan kriisissä, mikäli perhemalli ei noudata ”luonnolliseksi” väitettyä heteroydinperhemallia. Apusen edustamassa ajattelutavassa perhe on kriisissä, koska vanhemmat ovat itsekkäitä.

Teppo Eskelinen viittaa artikkelissaan Yhdysvalloista levinneeseen uusoikeistolaiseen retoriikkaan, jossa pelätään perinteisten perhearvojen rapautuvan ja hyökätään samalla hyvinvointipalveluita vastaan näihin perhearvoihin vedoten. Eskelinen esittää Apusen puheenvuoron esimerkkinä uusoikeistolaisen perheajattelun rantautumisesta Suomeen.

Kutakuinkin samoihin aikoihin tä-

003

män lehden kanssa ilmestyy Vasemmistofoorumin julkaisema Anna Kontulan ja Sanna Kyllösen laatima selvitys subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Selvityksessä ei ole löydetty viitteitä siitä, että julkisuudessa toisteltu päivähoitojärjestelmän väärinkäyttö olisi todella olemassa oleva yhteiskunnallinen ilmiö. Vaikuttaisi siltä, että väärinkäytöksissä on kyse kansantaloudellisesti marginaalisesta asiasta.

Luultavasti myös päivähoito-oikeuden väärinkäytöstä meuhkaavat tahot tietävät tämän. He nyt vain eivät pidä siitä, että rahaa laitetaan hyvinvointipalveluihin. Perheen vastuuseen vetoaminen on tehokas poliittinen ase omien päämäärien ajamiseen.

Suhteellisen hyvin toimiva päivähoitojärjestelmä on ollut yksi hyvinvointivaltion peruspilareita ja myös merkittävä tekijä sukupuolten välisen epätasa-arvon kaventamisessa. Ainoastaan yksilöiden ja perheiden vastuuta ylikorostavassa ilmapiirissä voidaan ryhtyä rapauttamaan näin keskeistä julkisen sektorin toiminta-aluetta.

Tämän päivän perhe-eetos tuntuisikin olevan jollain tapaa skitsofreenista.

Perhettä puolustetaan haikailemalla hy-

vää vanhemmuutta ja perheen vastuuta. Näillä puheenvuoroilla luodaan kuitenkin pohjaa hyvinvointipalveluiden alasajolle, mikä on usein juuri perheille erityisen vahingollista.

Ei hyvän vanhemmuuden tavoittelussa sinänsä mitään vikaa ole. Perhepalveluiden rapauttamista ajavat intressiryhmät tuntuvat kuitenkin hyötyvän perheen vastuusta intoilevien tahojen retoriikasta.

Tämä on yksi syy siihen, miksi perhepoliittista keskustelua ei pidä jättää arvokonservatiivien ja markkinaliberaalin uusoikeiston laidunmaaksi. Tämän Perusteen numeron on tarkoitus tuoda perhekeskusteluun eri näkökulmia.

Kuutti Koski Päätoimittaja

Ps. Lanseeraamme tässä numerossa Perusteluja-osion, jossa julkais­taan numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Lue Pertti Honkasen eläkerahastoja käsittelevä artikkeli sivulta 71.

Tämän päivän perhe-eetos tuntuisikin olevan jollain tapaa skitsofreenista.

Perhettä puolustetaan haikailemalla hyvää vanhemmuutta ja perheen vastuuta.

Näillä puheenvuoroilla luodaan kuitenkin pohjaa hyvinvointipalveluiden alasajolle, mikä on usein juuri perheille erityisen vahingollista.

04

Peruste #3 2013

05

Työ ja perhe – sinnikkäät kategoriat ja vapautumisen vaikeus

Carita Maury Sisin tila

006

perhe

Peruste #3 2013

työ ja perhe Sinnikkäät kategoriat ja vapautumisen vaikeus Modernin yhteiskunnan perustava kuvitelma on sosiaalisen maailman jakautuminen työn ja perheen sfääreihin. Ihmisten puolustaminen kovenevaa työelämää vastaan on houkuttelevaa, mutta saattaa johtaa uuskonservatiivienkin kannattamaan perheen pyhittämiseen. Vapautusta on parasta etsiä kategoriarajoja rikkomalla. teppo eskelinen

007

Työ ja perhe – sinnikkäät kategoriat ja vapautumisen vaikeus

ollain tasolla, varsin yllättäenkin, perhepolitiikka kuuluu politiikan nouseviin puheenaiheisiin. Perheiden vastuusta, perheiden ajasta, perheiden palveluista ja vastaavista teemoista käydään jatkuvaa debattia. Kotihoidontuen tapaiset perheen ja sukupuolijärjestelmän ristiriitoja tiivistävät puheenaiheet synnyttävät yllättävänkin kuumia tunteita. Monenlaisissa huolestuneissa puheenvuoroissa yhä uusien uhkien kerrotaan uhkaavan ”perheitä”.

Perheisiin liitetään jonkinlainen humaaniuden, välittämisen ja altruismin puolustaminen kovenevassa maailmassa ja kiihtyvässä työelämässä. Perhe ei pelaa talouden säännöillä, vaan on rakkauden ja rentoutumisen maailmaa. Toisaalta perheinstituution nostavat säännöllisimmin keskiöön hieman vinksahtaneet uuskonservatiivit, joiden missiona on rakenteellisten ongelmien vierittäminen ”rikkinäisten perheiden” syyksi ja taantumuksellinen tasa-arvon vastustaminen. On ymmärrettävää, että useilla ihmisillä on vaikeuksia suhtautua perheistä käytävään keskusteluun.

Sosiaalisen ontologian mielessä ”perheen” sinnikkyys on ilmiömäistä. Länsimaissa on jo vuosikymmeniä eletty kaikkialle työntyvän liberalismin aikaa. Kaikki valtion ja yksilön väliin sotkeutuvat yksiköt ja mitä moninaisimmat traditiot ja kulttuuriset jatkuvuudet ovat altavastaajan asemassa. Perheellä instituutiona menee tästä huolimat-

ta erittäin hyvin. Yhä uudet sukupolvet katsovat perheen puolustamisen olevan tarkoituksenmukaista. Sateenkaariperheetkin tuntuvat hakevan tunnustusta pikemmin yhtäläisyyksien kuin erojen kautta suhteessa ”perinteisiin” ydinperheisiin. Tuloksena on todellisuus, jossa kaikki ovat ”perheiden puolella” mystistä uhkaa vastaan, jota kukaan ei tunnusta edustavansa. pako kotiin

/ pako töihin

”Perhe” ja ”työ” ovat muodostuneet nyky-yhteiskunnan perustaviksi sosiaalisiksi sfääreiksi, tai vähintäänkin säntillisen porvarillisen yhteiskunnan perustaksi. Niiden ulkopuolinen alue on epämääräistä tai ”itsekästä”. Useimmiten arkitodellisuuden ja politiikan on-

Yhä uudet sukupolvet katsovat perheen puolustamisen olevan tarkoituksenmukaista.

Sateenkaariperheetkin tuntuvat hakevan tunnustusta pikemmin yhtäläisyyksien kuin erojen kautta suhteessa ”perinteisiin” ydinperheisiin.

Tuloksena on todellisuus, jossa kaikki ovat ”perheiden puolella” mystistä uhkaa vastaan, jota kukaan ei tunnusta edustavansa.

008

Peruste #3 2013

Koska ihmisen suojaaminen työelämältä on vasemmistolle rakas teema ja suorastaan jonkinlainen leipälaji, on tietynlainen vaara, että perheen käsite pyhitetään.

gelmat nähdään ulossulkevasti näiden kategorioiden välisen tasapainon hakemisena.

On tietysti totta, että työelämä on entistä kuluttavampaa ja rasittaa ihmisten kykyä huolehtia läheisistä ihmissuhteistaan. Pienten lasten vanhemmat tekevät käsittämättömän paljon ylitöitä. ”Laatuajan” käsite on itsessään oire. Paineet kasvavat ja heijastuvat koko elämän alueelle. Kun ihmisiä piiskataan jatkuvaan tehostamiseen esimerkiksi lähes normaalitilaksi muuttuneilla jatkuvilla yt-prosesseilla, on selvää, ettei näistä seuraavaa stressiä ja ahdistusta voi jättää työpaikalle. Kun vastakkain ovat lojaliteetit työpaikkaa kohtaan ja lojaliteetit läheisiä kohtaan, useat ihmiset kokevat vastentahtoista pakkoa työasioiden priorisoimiseen.

Tuntimääräisten ylitöiden ohella vastaavaa huolta herättää jatkuva työmoodissa olemisen pakko. Työn leviäminen koko elämän alueelle alkaa olla jo sosiologinen klisee: työ ei rajaudu tehtaiden tai virastojen seinien sisälle vaan on kommunikatiivista, verkostoituvaa ja koko persoonallisuudella tehtävää (ks. esim. Holvas & Vähämäki 2006, Julkunen 2009). Työssä voi olla (ja usein pitää olla) koska tahansa. Tavoitettavissa olemisesta tulee pakko ja

prioriteetti. Kasvatusalan ammattilaiset kokevat tarpeelliseksi muistuttaa, että lasta päiväkodista hakiessa vanhemman pitäisi keskittyä lapseen eikä puhua tauotta puhelimessa (esim. MLL 2013, hidastaelamaa.fi 2013).

Monien huolestuneiden puheenvuorojen taustalla on ajatus, jonka mukaan perhettä ei enää osata ”pyhittää” työltä. Älypuhelin ei päästä lomalle; profiiliaan ja kontakteja on pidettävä yllä kellonaikaa katsomatta.

Ihmisten pitäisi siis vapautua töistä perheen pariin. Työ ei saa täyttää koko elämää, ei mitattavan ajan eikä lojaliteettien mielessä.

Koska ihmisen suojaaminen työelämältä on vasemmistolle rakas teema ja suorastaan jonkinlainen leipälaji, on tietynlainen vaara, että perheen käsite pyhitetään. Tämä on vaarallista, koska perheelle omistautuminen ja perheen sfäärin suojaaminen ei voi olla minkäänlainen poliittinen tavoite itsessään.

Perhe on myös konservatiivinen rakennelma ja toimii moraalisena perustana merkittävimmille hyvinvointivaltion vastaisille hyökkäyksille.

On enemmän kuin tarpeen muistaa, että naisten siirtyminen osaksi työvoimaa on ollut hyvin tärkeä perinteistä sukupuolijärjestelmää murtava muu-

Työ ja perhe – sinnikkäät kategoriat ja vapautumisen vaikeus

tos, keskeinen moderni emansipaatioprojekti. Sukupuolijärjestelmä sitoi naiset kotiin tavoilla, jotka vakavasti estivät naisia toimimasta kokonaisvaltaisina subjekteina. Perheen parista on haluttu nimenomaan vapautua töihin.

Ajatus siitä, että perheen pitää olla suojassa ulkomaailman paineilta, on myös kaikkien ”perinteistä perhettä” kannattavien konservatiivien näkemys. perhearvot ja

”perheen vastuu”

Uuskonservatismi on, hämmentävää kyllä, vahvistunut Suomessa viime aikoina. On pelättävissä, että siitä on kasvamassa aito yhteiskunnallinen voima.

Yhdysvaltojen uusoikeisto pelaa poliittista peliään ”perhearvoihin” vedoten, ja republikaanien ajatuspajojen teho saa nämä ideat ajelehtimaan entistä useammin myös Atlantin vastarannalle (esim Lichtman 2008).

Taktiikka perustuu siihen, että hyvinkin todellisesti koetuista vaikeuksista omistaa aikaa läheisilleen syytetään postmodernia kulttuurista käännettä ja naisten emansipaatiota. Olennaista on tietysti se, mitä ei mainita: kapitalististen työsuhteiden koventuminen.

Koska ihmiset aidosti kokevat työelä-

män tuhoavan mahdollisuudet viettää aikaa läheisten kanssa ja kapitalismista varotaan sanomasta mitään, osa ihmisistä erehtyy uskomaan konservatiivien propagandaa. Näin huolia ryhdytään selittämään perheinstituution kulttuurisella rappiolla – useimmiten syytös kohdistetaan postmodernismiin tai feminismiin.

Tämä argumentaatio on älytöntä, mutta Suomessa kannattaa varautua samaan. Havainnollisen kotimaisen esimerkin tästä retoriikasta tarjosi Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtaja Matti Apunen hyökätessään keväällä kuvittelemaansa subjektiivisen päivähoito-oikeuden tuottamaa itsekkyyttä vastaan (Apunen 2013). Apusen mukaan päivähoito-oikeus tuottaa tilanteen, jossa vanhemmat hylkäävät jälkikasvunsa päiväkoteihin turhan pitkäksi ajaksi. On kiinnostavaa, että keskeinen elinkeinoelämän vaikuttaja ei arvele, että lasten oikeutta vanhempiinsa voisivat uhata ne mekanismit, joita vanhemmat kohtaavat hankkiessaan elantoa samaiselle perheelle: elinkeinoelämän ikuisista ajoista asti ajamat joustot.

Sen sijaan Apunen järkeilee, että kyseessä täytyy olla itsekkyyden kulttuuri. Apusen avausta seuranneen keskus-

Taktiikka perustuu siihen, että hyvinkin todellisesti koetuista vaikeuksista omistaa aikaa läheisilleen syytetään postmodernia kulttuurista käännettä ja naisten emansipaatiota. Olennaista on tietysti se, mitä ei mainita: kapitalististen työsuhteiden koventuminen. Koska ihmiset aidosti kokevat työelämän tuhoavan mahdollisuudet viettää aikaa läheisten kanssa ja kapitalismista varotaan sanomasta mitään, osa ihmisistä erehtyy uskomaan konservatiivien propagandaa.

009

010

Peruste #3 2013

telun perusteella osa ihmisistä uskoo Suomessakin republikaanien tarinaa: koska vanhemmilla ei tahdo riittää aikaa lapsilleen, syynä täytyy olla kulttuurinen itsekkyys, joka on vallannut perheet.

Syylliseksi löydetty kulttuurinen muutos ei tietenkään ikinä ole ”perheiden” ongelma, vaan tosiasiassa näillä ”perheillä” on sukupuoli. Uusoikeiston ”perhearvot” ovat avoin hyökkäys sukupuolten tasa-arvoa kohtaan. Suomen kontekstissa tulilinjalle joutuvat julkiset palvelut, ovathan perheiden palvelut produktivistisessa hyvinvointivaltiossa alun perinkin kehitetty vapauttamaan naiset työelämään. Tästä syystä Suomessa hyvinvointivaltiopalveluiden puolustaminen on myös tasa-arvon puolustamista sellaisena kuin tasa-arvoa voidaan produktivismin puitteissa tavoitella.

On kuitenkin kiinnostavaa, että mytologisoidun perheen pahoinvointiin syylliseksi keksitty itsekkyys on sama asia, jota saarnataan kapitalismin tärkeimpänä hyveenä. Apusen kaltaiset konservatiivit saattavat olla ymmärtämättömyyttään tai tarkoituksella hiljaa työelämän kiristymisen ongelmista, mutta itsekkyyttä he kyllä muistavat pitää markkinatalouden tärkeimpänä käyttövoimana. Miten siitä tulee näin helposti hyvä selitys pahoinvoinnille? kaksi sfääriä

Kysymystä on vaikea lähestyä muuten kuin tarkastelemalla käsitystä ”työstä” ja ”perheestä” modernin yhteiskunnan perustavana kulttuurisena kahtiajakona. Jokainen kulttuuri tarvitsee jonkinlaisen sosiaalisen maailmanjäsennyk-

sen. Sanat luovat todellisuutta, ja tähän kuuluu tiettyjen kategorioiden kuvittelu luonnollisiksi.

Tämän kategorisen kahtiajaon syntymisen havainnollisin ja siteeratuin (joskaan ei tienkään ainoa) teoreettinen jäsennys oli klassisen taloustieteen isän Adam Smithin työ (Smith 2003 [1776]; 2002 [1759]). Smith tunnetaan ennen kaikkea ”näkymättömän käden” teoriasta, jonka mukaan taloudellista etuaan maksimoivien yksilöiden toiminnan kokonaisuudesta syntyy viime kädessä kaikkia hyödyttäviä tehokkuusetuja (ja kääntäen: tehokkaan lopputuloksen saavuttaminen edellyttää, että ihmiset ajavat omia etujaan markkinoilla). Näkymätön käsi ja Smith liitetään yhteen niin yksipuolisesti, ettei aina muisteta Smithin olleen varsinaisesti moraalifilosofi, joka ei suinkaan hyväksynyt yksipuolista käsitystä itsekkyyden hyödyistä (Sen 1991, luku 1). Smithiä huolestutti kovasti ajatus itsekkyydestä kollektiivisena toimintalogiikkana – sehän romuttaisi koko yhteiskunnan tai tuottaisi vähintäänkin hyvin onnettoman lopputuloksen.

Tarvittiin jotain pehmentämään, vakiinnuttamaan ja tasapainottamaan tätä markkinoiden sfäärin logiikkaa.

Tämän sfäärin nimi on koti. Koti on hoivaavan, rakastavan ja altruistisen moraalin valtakuntaa. Koti synnyttää yksikön nimeltä perhe, ja perheessä ihmissuhteet rakentavat keskinäisen luottamuksen ja jakamisen logiikalla. Koti pitää huolen siitä, että moraali vallitsee.

Smithiä vaivaava pohdinta ”näkymättömän käden” sovellusalasta sai hänet ensimmäisenä systemaattisesti muotoilemaan ajatuksen, jonka mukaan ”markkinat” (tai ”työ”) ja koti (tai ”per-

011

Työ ja perhe – sinnikkäät kategoriat ja vapautumisen vaikeus

he”) ovat itsenäisiä sosiaalisen todellisuuden alueita ja moraalisia peilikuvia.

Toki paljon aiemminkin tunnettiin ajatus julkisesta ja yksityisestä tilasta. On kuitenkin moderni ajatus, että sfäärit ovat täysin erillisiä, jopa vastakkaisia, mitä tulee moraalikoodiin. ”Perhettä” ryhdyttiin tulkitsemaan välttämättömänä moraalisena vakauttajana, joka toisaalta pehmensi markkinoilla ilmenevää itsekkyyttä, mutta ennen kaikkea mahdollisti sen. Vaikka ajatus on näin ilmaistuna erikoinen, siitä tuli modernin maailman sosiaalisen jäsennyksen kulmakivi.

Kuinka ollakaan, nämä sfäärit osuivat yksiin tähänkin aikaan ulottuvien sukupuoliroolien kanssa. Tämä epäilemättä helpotti sen ajatuksen luonnollistumista, että ”markkinoiden” ja ”kodin” sfäärit ovat jossain sosiaalisen ontologian syvemmässä mielessä todella olemassa ja luonnostaan erottamattomia. Ne luonnollistetaan aivan samaan tapaan kuin sukupuolijärjestelmä (tietyistä kromosomieroista seuraa ”luonnollisesti” erilaisia käyttäytymistaipumuksia). Moraali-koti-nainen ja kilpailu-työ-mies ovat kategorisia kokonaisuuksia, vaikka sukupuolet on tapana jättää mainitsematta.

Olennaista on se, että nämä sfäärit eivät ole ainoastaan toistensa vastavoimia, vaan myös saman kulttuurisen mallin välttämättömiä puoliskoja: ”koti” ja ”työ” olisivat aivan eri tavoin moraalisesti latautuneita käsitteitä, elleivät ne olisi vastinpareja. Ne nojaavat toisiinsa ja tarvitsevat toisiaan, ollen molemmat saman aikakauden keksintöjä. Kulttuurinen valta ei näy ainoastaan siinä, mikä kategoria on hallitseva, vaan myös käsityksinä siitä, minkälaisista katego-

rioista maailma koostuu. Dikotomiassa toista puolta ei ole ilman toista. Siksi olisi yksinkertaistavaa ajatella, että ”työ” on voima joka uhkaa joskus aiemmin kunniassa ollutta ”perhettä”, vaikka työelämän paineet saattavatkin todella tuhota läheisiä ihmissuhteita. sfäärien puolustajat

Uuskonservatiivien ajatusmaailmaa onkin ymmärrettävä siitä näkökulmasta käsin, että heidän paheksuntansa kohde on viime kädessä kategoriarajojen rikkominen: ihmisten (naisten) kuviteltu taipumus soveltaa läheisten ihmissuhteiden (kodin) alueelle samaa moraalikoodistoa, joka työn ja markkinoiden alueella on itsestään selvä normi ja oletus. Asiaan kuuluu, että kun tulkitaan ihmisten soveltavan tätä koodistoa, heidän uskotaan soveltavan sitä johdonmukaisesti vailla järkeä: ikään kuin subventoitua päivähoitoa käytettäisiin automaattisesti maksimimäärä vain siksi että se on halpaa.

Uuskonservatiivien ajatus­ maailmaa onkin ymmärrettävä siitä näkökulmasta käsin, että heidän paheksuntansa kohde on viime kädessä kategoriarajojen rikkominen: ihmisten (naisten) kuviteltu taipumus soveltaa läheisten ihmissuhteiden (kodin) alueelle samaa moraalikoodistoa, joka työn ja markkinoiden alueella on itsestään selvä normi ja oletus.

012

Carita Maury Aamu ja ilta

Peruste #3 2013

Jollain tasolla konservatiivit näyttävät pelkäävän omaa maailmaansa ja toivovat, että edes naiset pitäisivät sitä pystyssä. Vaikka toive on lähinnä surullinen, asialla on aidosti vastenmielisiä piirteitä. Sukupuolijärjestelmän lisäksi kyse on interventioiden oikeuttamisesta.

Jollain tasolla konservatiivit näyttävät pelkäävän omaa maailmaansa ja toivovat, että edes naiset pitäisivät sitä pystyssä.

Vaikka toive on lähinnä surullinen, asialla on aidosti vastenmielisiä piirteitä.

Oikeiston ikuinen ongelma on, miten paternalistinen halu ohjata ihmisten elämää pystytään toteuttamaan vapausretoriikan puitteissa. On esimerkiksi hieman työlästä argumentoida, ettei valtion tulisi määritellä ennalta ihmisten elämänvalintoja, mutta työnteko on aina hyväksi ihmiselle. Perheissä esiintyvän itsekkyyden syyttäminen erilaisista sottaisista nuoriso-ongelmista avaa kontrollin mahdollisuuksia. Kuten tapana on, kontrollin lisäämispyrkimykset oikeutetaan paradoksaalisesti syyttämällä valtiovaltaa ihmisten kontrolloimisesta (naisten olisi huolehdittava lapsista, koska kaupungin tuottama palvelu edustaa valtion ”puuttumista” kodin alueelle).

Kiinnostavaa on, että samaan aikaan täysin vastakkaisista arvolähtökohdista ponnistavat ihmiset puolustavat erittäin tiukasti kotia ja vanhemmuutta.

Tämän puheen henki on kaukana konservatiivien ajatusmaailmasta. Lapsen oikeudet ovat keskiössä. Perheelle

Työ ja perhe – sinnikkäät kategoriat ja vapautumisen vaikeus

ja erityisesti lapsille halutaan antaa aikaa. Uudet perheiden korostajat katsovat edustavansa pehmeitä arvoja: välittämistä, downshiftingiä, kantoliinoja ja kiireettömiä perhekahviloita (revittelyä aiheesta ks. Silfverberg 2013). Kuitenkin tällaisessa humaanissa perheen korostamisessa ”perhe” on tosiasiassa

yhtä sukupuolittunut käsite kuin Apusen maailmassa, vaikka sitä onkin epämukavaa sanoa ääneen. Sanottiin sukupuolirooleista mitä tahansa, tilastot ovat armottomia: kotihoidontuen nauttijoista 3 prosenttia on miehiä (THL 2013).

Lasten oikeuksia varjelevat uuden polven vanhemmat ovat historian kor-

Kiinnostavaa on, että samaan aikaan täysin vastakkaisista arvolähtökohdista ponnistavat ihmiset puolustavat erittäin tiukasti kotia ja vanhemmuutta.

Tämän puheen henki on kaukana konservatiivien ajatusmaailmasta. Lapsen oikeudet ovat keskiössä.

Perheelle ja erityisesti lapsille halutaan antaa aikaa.

Uudet perheiden korostajat katsovat edustavansa pehmeitä arvoja: välittämistä, downshiftingiä, kantoliinoja ja kiireettömiä perhekahviloita (revittelyä aiheesta ks. Silfverberg 2013). Kuitenkin tällaisessa humaanissa perheen korostamisessa ”perhe” on tosiasiassa yhtä sukupuolittunut käsite kuin Apusen maailmassa, vaikka sitä onkin epämukavaa sanoa ääneen.

013

014

Peruste #3 2013

keimmin koulutettua sukupolvea edustavia naisia. Heillä on tietysti kaikki oikeus tehdä omat valintansa, eikä sukupuolijärjestelmän sitkeys muutenkaan ole toisen osapuolen ”vika”. Tilannetta lienee kuitenkin lupa pitää hämmentävänä.

Vaikka puhetta perheestä säestettäisiinkin lasten oikeuksilla, työelämän kritiikillä ja downshifting-puheella, kategorioiden kannalta osapuolten toiminta on juuri sitä, mitä uuskonservatiivit haluavat. Vallitsee hiljainen yhteisymmärrys siitä, että ”perheet” tarkoittavat naisia. Altruistinen perheille omistautuminen on varsin hyväksyttävää, kun vastapainona toimii täydellinen markkinalogiikalle altistuminen toisaalla. poliittisia vastauksia

Asiaan liittyvät poliittiset jännitteet seuraavat ennen kaikkea suhtautumisesta emansipaation mahdollisuuksiin.

Siinä missä naisten emansipaatio on ra-

kentunut ennen kaikkea vapautumisena kodista työhön, miesten emansipaatio ei ole vastaavasti rakentunut vapautumisena työstä kotiin. Kyse on pitkälti produktivistisen hyvinvointiyhteiskunnan perinnöstä. Fordistisen ajan vasemmisto teki parhaansa luodakseen kapitalismin puitteissa yhteiskuntasopimuksen, joka tukisi myös tasa-arvoa. Se mihin kyettiin, on naisten emansipaatio töihin. Vasemmiston tulisi kuitenkin katsoa eteenpäin ja pohtia, mikä on nykykapitalismin olosuhteissa relevantti ja myös kapitalismia haastava idea.

Produktivistisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on selvästi helpompaa paeta kotoa töihin kuin töistä kotiin. Arvoa mitataan taloudellisen tuottavuuden kautta, ja eletään kasvutalouden lainalaisuuksien puitteissa. Hyvinvointivaltio universalisoi työssäkäyntioletuksen ja jopa nojaa sen varaan, että ihmiset ovat elämäntilanteistaan tai intresseistään riippumatta hyvin laajasti työmarkkinoiden käytettävissä. On

Vaikka puhetta perheestä säestettäisiinkin lasten oikeuksilla, työelämän kritiikillä ja downshifting-puheella, kategorioiden kannalta osapuolten toiminta on juuri sitä, mitä uuskonservatiivit haluavat. Vallitsee hiljainen yhteisymmärrys siitä, että ”perheet” tarkoittavat naisia. Altruistinen perheille omistautuminen on varsin hyväksyttävää, kun vastapainona toimii täydellinen markkinalogiikalle altistuminen toisaalla.

Työ ja perhe – sinnikkäät kategoriat ja vapautumisen vaikeus

Poliittinen ongelma siis kuuluu, miten puolustaa samaan aikaan produktivistisen hyvinvointivaltion suuria saavutuksia tasa-arvon saralla, ja pyrkiä siirtymään askel eteenpäin? Askel eteenpäin tarkoittaa yksinkertaisesti hyvinvointijärjestelmää, jossa emansipaatiota voisi hakea muutenkin kuin työmarkkinoiden kautta.

silmiinpistävää ja häkellyttävää, miten totaalisen mahdotonta laajamittainen emansipaatio töistä pois meille miehille näyttää olevan. Tämä tietysti siitä huolimatta, että kapitalismin ulkopuolista sfääriä tarvitaan koko systeemin ylläpitämiseen, ja on periaatteessa sama huolehtivatko miehet vai naiset hoivaja kasvatustyöstä.

Merkillepantavaa on myös, että miehen roolin laajentuessa useammanlaiset emotionaalis-kommunikatiiviset käyttäytymismallit ovat kulttuurisesti hyväksyttyjä. Tällaiset mahdollisuudet näyttäytyvät kuitenkin varsin yksioikoisesti uudessa kommunikatiivisemmassa työelämässä tarvittavina taitoina eivätkä niinkään lupana poistua työn sfääristä.

Hyvä tapa vastata uuskonservatistiseen hyökkäykseen olisi epäilemättä miesten käänteinen emansipaatio: markkinapuheen korvaaminen hoivapuheella ja maskuliininen tuttipullomarssi pois työelämästä. Uuskonservatiiveilla, jotka sukupuolikategorioita puolustaessaan puhuvat näennäisesti perheiden vastuusta lapsia kohtaan,

olisi tähän riemastuttavan vähän sanottavaa, vaikka heille olisi luonnollisesti hirvittävä kauhukuva ajatella vientiteollisuuden machoja tai firmojen keskijohdon kravattimiehiä vaatimassa lasten oikeutta vanhempiinsa tai työtehtäviensä rajua keventämistä perheiden vastuun nojalla.Toinen mahdollisuus on luonnollisesti puolustaa olemassaolevaa produktivistista emansipaatiota: naisten oikeutta uraan, palkkatasa-arvoa, julkisia palveluita. Toki luonnollisimmin nämä strategiat toimivat yhdessä.

Poliittinen ongelma siis kuuluu, miten puolustaa samaan aikaan produktivistisen hyvinvointivaltion suuria saavutuksia tasa-arvon saralla, ja pyrkiä siirtymään askel eteenpäin? Askel eteenpäin tarkoittaa yksinkertaisesti hyvinvointijärjestelmää, jossa emansipaatiota voisi hakea muutenkin kuin työmarkkinoiden kautta.

Selvästikään tämä ei ole mahdollista ilman miesten kulttuurisesti hyväksytyn toimintakentän aitoa laajenemista hoivan alueelle. Erilaiset automaattisen palkitsemisen mallit auttavat myös.

Ennen kaikkea tavoitteena tulisi ol-

015

016

Peruste #3 2013

Hyvä tapa vastata uuskonservatistiseen hyökkäykseen olisi epäilemättä miesten käänteinen emansipaatio: markkinapuheen korvaaminen hoivapuheella ja maskuliininen tuttipullomarssi pois työelämästä.

la jollakin tavalla näiden kategorioiden purkaminen ja katsominen niiden yli. Vasemmistolaiset tavoitteet voidaan varsin ongelmitta määritellä niin, että keskeistä on ihmisten tasa-arvoinen kyky määritellä ihmissuhteensa ja hallita omaa tuotannollista toimintaansa. Näiden artikuloimiseen ”työn” ja ”perheen”

jyrkkä erottaminen ei ole missään tapauksessa välttämätöntä, pikemmin haitallista.

Kirjoittaja on filosofi ja Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja.

lähteet: ✕✕

Apunen, Matti (2013) Lomailevat vanhemmat, hakekaa lapsenne päivähoidosta. Helsingin Sanomat 19.3.2013. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1363583859136.

✕✕

Hidasta elämää (2013) Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. http://hidastaelamaa.fi/2013/05/ kivimetsassa-mita-isot-edella-sita-pienet-perassa/. Viitattu 27.8.2013.

✕✕

Holvas, Jakke & Vähämäki, Jussi (2006) Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Teos, Helsinki.

✕✕

Julkunen, Raija (2008) Uuden työn paradoksit. Keskusteluja 2000-luvun työprosesseista. Vastapaino,

✕✕

Lichtman, Allan J (2008) White protestant nation. The rise of the American conservative movement.

Tampere.

Grove press, New York. ✕✕

MLL (Mannerheimin Lastensuojeluliitto) (2013) Lapsi aloittaa päivähoidon. http://www.mll.fi/ vanhempainnetti/tukivinkit/lapsi_aloittaa_paivahoidon. Viitattu 27.8.2013.

✕✕

Sen, Amartya (1991) On ethics and economics. Wiley-Blackwell, Lontoo.

✕✕

Smith, Adam (1993) Wealth of nations. Bantam books, New York. Alkuperäisteos 1776.

✕✕

Smith, Adam (2002) The theory of moral sentiments. Cambridge University press, Cambridge.

Alkuperäisteos 1759.

✕✕

Silfverberg, Anu (2013) Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä. Teos, Helsinki.

✕✕

THL (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos) (2013) Perhevapaat, talouskriisi ja sukupuolten tasa-arvo http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tutkimus/hankkeet/perhevapaatutkimus. Viitattu 17.8.2013.

017

Työ ja perhe – sinnikkäät kategoriat ja vapautumisen vaikeus

Carita Maury Katse

018

perhe

Peruste #3 2013

Moraalinen rappio?

Perhe-elämä on parempaa kuin tuhanteen vuoteen Konservatiivien huoli avioliiton kohtalosta tuntuu perustuvan sepitetylle menneisyydelle, joka nojaa heidän omiin pelkoihinsa ja pakkomielteisiinsä. george monbiot käännös: niina oisalo

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu The Guardian -lehdessä 14.5.2012, luettavissa internetissä: http://www.theguardian.com/commentisfree/2012/may/14/family-life-best-for-1000-years

019

Moraalinen rappio? Perhe-elämä on parempaa kuin tuhanteen vuoteen

äytännöllisesti katsoen kaikissa yhteiskunnissa läpi historian avioliitto on ollut naisen ja miehen välinen.” Näin väittää Coalition for Marriage, kristillinen kampanjaryhmä, jonka vetoomus samaa sukupuolta olevien liittoja vastaan on kerännyt Britanniassa yli 500 000 allekirjoitusta.1 Tämä näkemys on usein kuultu ja väärä. Kymmenet yhteiskunnat kautta vuosisatojen ovat hyväksyneet samaa sukupuolta olevien avioliiton.2 Ennen 1300-lukua näitä liittoja juhlistettiin joissakin tapauksissa myös kirkossa.

Kampanjaryhmän väite on esimerkki laajalle levinneestä ilmiöstä, jossa kulttuurikonservatiivit muodostavat menneisyyteen nojaavia, ihmissuhteita koskevia myyttejä. Perhe-arvoja ajavat kampanjoijat ovat pystyneet ilman mainittavaa vastustusta kirjoittamaan uudelleen historian, joka on täynnä virheellisiä väitteitä.

Modernin kristillisyyden epäraamatullinen ja epähistoriallinen ydinperheen kultti on ihme itsessään. Sitä puolustavat kristityt seuraavat miestä, joka on syntynyt avioliiton ulkopuolella ja jonka on väitetysti siittänyt joku muu

Kymmenet yhteiskunnat kautta vuosisatojen ovat hyväksyneet samaa sukupuolta olevien avioliiton.

kuin hänen äitinsä puoliso. Jeesus vaati: ”Jos joku tulee minun luokseni, mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni.”3 Hän ei asettanut vastaavaa kieltoa koskemaan homoseksuaalisuutta, vaan uskoi, että rakkautta Jumalaa kohtaan uhkasivat heteroseksuaalisuus ja perheen rakkaus.

Kirkko puolusti aggressiivisesti tätä näkökantaa 1 500 vuoden ajan. Professori John Gillis huomauttaa klassikko­ teoksessaan A World of Their Own Making4, että uskonpuhdistukseen asti pyhyyden tilana ei pidetty avioliittoa vaan elinikäistä sukupuoliyhteydestä pidättäytymistä. Varhaiskeskiaikainen kirkko ei hyväksynyt avioliiton solmi-

1 Suom. huom. Teksti on alun perin julkaistu toukokuussa 2012. Tällä hetkellä allekirjoituksia on 665 000 (tilanne 16.8.2013). Lähde: http://c4m.org.uk/ 2 Ks. William N. Eskridge, 1993: ”A History of Same-Sex Marriage”, Virginia Law Review, Vol. 79, No. 7, s. 1419-1513; Jim Duffy, 11.8.1998: ”When Marriage Between Gays Was a Rite”, Irish Times; http://www.libchrist.com/other/homosexual/ gaymarriagerite.html; http://www.randomhistory.com/history-of-gay-marriage.html 3 Luuk. 14:26, Raamattu, 1992.

4 John R. Gillis, 1996: A World of Their Own Making: myth, ritual and the quest for family values, Basic Books, New York.

020

Peruste #3 2013

Konservatiivien kuvitellut moraalihuolet ovat vain esimerkki vuosikymmeniä ja -satoja jatkuneesta perinteestä, jossa oma kulttuuri ensin idealisoidaan ja sitten pyhitetään. Heidän pelkonsa ja pakkomielteensä ovat sepittäneet menneisyyden, jota he nyt yrittävät herättää henkiin.

neita pyhimyksiä. Hurskaat perhekunnat eivät tuohon aikaan koostunet naisista ja miehistä, jotka eläimellinen liitto oli tuonut yhteen, vaan munkeista ja nunnista, pyhistä veljistä ja sisarista.

Useimmat monoteistiset uskonnot (jotka kehittyivät paimentolaisheimojen parissa5), kristinusko mukaanlukien, eivät antaneet suurta painoarvoa kodille. Kristityn todellinen koti sijaitsi aivan toisenlaisessa valtakunnassa, ja kunnes ovi avautui sinne kuoleman kautta, hän eli karkotettuna Jumalan perheestä.

Uskonpuhdistuksen ajan saarnaajat loivat uudenlaisen yhteiskunnallisen järjestäytymisen muodon – pyhän kotitalouden. Tällä käsitteellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä ydinperheen kanssa. Gillis kertoo kirjassaan, että varhaisteini-ikään mennessä, usein vielä aikaisemmin, ”lähes kaikki nuoret elivät ja työskentelivät kotinsa ulkopuolella lyhyitä tai pidempiä ajanjaksoja”.

Ympäri Eurooppaa suurin osa nuoris-

ta kuului muuhun kuin biologisten vanhempiensa talouteen, joko palvelijoina, oppipoikina tai työntekijöinä. Köyhät eivät yleisesti ottaen muodostaneet kotitalouksia, vaan he liittyivät niihin.6 Talon isäntä, joka suhtautui palkollisiin kuin omiin lapsiinsa, ei tyypillisesti ollut sukua suurimmalle osalle heistä. Ennen 1800-lukua perheellä tarkoitettiin kaikkia, jotka asuivat saman katon alla. Uskonpuhdistus antoi siunauksensa teollista aikaa edeltävälle määritelmälle työvoimasta, joka teki työtä ja nukkui samassa talossa.7 On myös perusteetonta väittää, että avioliiton ulkopuolinen seksi oli ennen harvinaista. Suurin osa ihmisistä oli liian köyhiä mennäkseen muodollisesti naimisiin, ja kuten Gillis kirjoittaa, he ”saattoivat rakastaa kuten halusivat niin kauan kuin tekivät sen huomaamatta”. Ennen 1800-lukua pari, joka aikoi mennä naimisiin, alkoi harrastaa seksiä heti kihlauksen jälkeen. Tämä käytäntö hyväksyttiin koska ajateltiin,

5 Ks. George Monbiot, 1994: No Man’s Land: an investigative journey through Kenya and Tanzania, Macmillan, London.

6 Ks. Gillis, 1996.

7 Ks. Gillis, 1996.

Moraalinen rappio? Perhe-elämä on parempaa kuin tuhanteen vuoteen

että pariskunta saattoi näin ottaa selville, sopivatko he yhteen vai eivät. Jos eivät, kihlaus voitiin purkaa. Raskaaksi tuleminen ennen avioliittoa oli yleistä ja usein hyväksyttyä, kunhan lapsista suoritettiin elatusmaksu.

Ydinperhe oli viktoriaaninen keksintö, mutta se oli vielä kaukana ihanteellisesta perhe-elämän mallista, jota nykyään pyritään jäljittelemään. Perhemuodon kehitystä ohjasivat pikemminkin taloudelliset kuin henkiset tarpeet, kun perheissä tapahtuva tuotanto ei kyennyt kilpailemaan teollisen tuotannon kanssa.

Vaikka viktoriaanisen ajan ihmiset saattoivat ylistää perheitään, ”oli tavallista, että miehillä oli avioliiton ulkopuolisia suhteita ja myös vaimot etsivät läheisyyttä ja jopa kiihkoa muualta” (usein toisten naisten kanssa). 1900-luvulta alkaen läheisyys ja intohimo rajattiin koskemaan vain avioliittoa, mikä aiheutti suhteettomia odotuksia avioliittoa kohtaan. Gillis pitää tätä käännettä syynä kasvaviin erolukuihin.

Lasten elämä oli yleensä onnetonta: heidän hoitonsa ulkoistettiin lastenhoitajille, osa pakotettiin työskentelemään tehtaissa, heitä pahoinpideltiin, laiminlyötiin ja jotkut hylättiin jo sylivauvoina. Colin Heywood kertoo kirjassaan A History of Childhood, että ”hylättyjen lasten määrä oli tietyissä kaupungeissa tyrmistyttävä”. Joissakin eurooppalaisissa kaupungeissa kolmasosa tai jopa puolet lapsista oli hylättyjä.8 Villien nuorten muodostamat katujengit herättivät yhtä suurta moraalista paniikkia

1800-luvun Englannissa kuin tänä päivänä.

Konservatiivit kaipaavat usein 1950-luvun kulta-aikaa. Mutta kuten John Gillis osoittaa, tuohon aikaan samantyyppisen vakaumuksen omaavat ihmiset uskoivat, että moraali oli alkanut laskea hälyttävällä tavalla jo 1900-luvun alusta alkaen. 1900-luvun alussa ihmiset ihannoivat viktoriaanisen ajan perhe-elämää. Viktoriaanit tunsivat samankaltaista nostalgiaa haikaillessaan perhe-elämää ajalta ennen teollista vallankumousta.

Cristina Odone väitti The Daily Telegraphissa 14.5.2012 , että ”se, joka haluaa parantaa ihmisten elämää tässä maassa, tietää, että avain siihen on perinteinen perhe”.9 Perinne, josta hän puhuu, on kuitenkin kuvitteellinen. Toisin kuin kulttuurikonservatiivit väittävät, moraali ei ole laskussa, vaan perhe-elämä ja lasten kasvatus ovat nyt, ainakin suurimmalle osalle ihmisistä länsimaissa, paremmalla tolalla kuin koskaan aiemmin viimeisten tuhannen vuoden aikana.

Konservatiivien kuvitellut moraalihuolet ovat vain esimerkki vuosikymmeniä ja -satoja jatkuneesta perinteestä, jossa oma kulttuuri ensin idealisoidaan ja sitten pyhitetään. Heidän pelkonsa ja pakkomielteensä ovat sepittäneet menneisyyden, jota he nyt yrittävät herättää henkiin. Tällä menneisyydellä ei ole meille mitään tarjottavaa.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja kolumnisti.

8 Colin Heywood, 2001: A History of Childhood, Polity, Cambridge.

9 Ks. http://blogs.telegraph.co.uk/news/cristinaodone/100157628/heterosexual-marriage-im-sorry-you-cant-discussthat/

021

022 debatti

perhe

Peruste #3 2013

lasten ja nuorten syrjäytyminen mikä on perheiden ja mikä yhteiskunnan vastuu?

Presidentti Sauli Niinistö käynnisti viime vuonna Ihan tavallisia asioita -hankkeen, joka pyrkii puuttumaan nuorten syrjäytymiseen. Syksyllä 2012 julkaistiin Ihan tavallisia asioita -nettisivusto sekä vihkonen, jossa tarjottiin käytännön vinkkejä perheiden arkeen.

Tästä virisi vilkas keskustelu: hankkeen tuotoksia kritisoitiin ja puolustettiin. Aiheen parissa työskentelevien aktiivien joukko perusti toisen sivuston, jossa esitettiin ratkaisuja lasten ja nuorten syrjäytymiseen. Sen nimeksi tuli Epätavallisia asioita.

Peruste pyysi Epätavallisia asioita -kampanjassa mukana ollutta nuorisotutkija Veronika Honkasaloa sekä Ihan tavallisia asioita -hankkeen ohjaaja Marko Kulmalaa debatoimaan syrjäytymisestä ja siitä, mikä on perheiden ja mikä yhteiskunnan vastuu lasten ja nuorten hyvinvoinnista. He osallistuivat debattiin yksityishenkilönä, eivät hankkeiden edustajina.

023

Debatti

veronika honkasalo

puhe hukatusta vanhemmuudesta pönkittää hyvinvoivien asemaa

ykyinen nuorisolaki määrittelee nuoriksi kaikki 0–29-vuotiaat. Julkinen keskustelu vanhempien ja perheiden vastuusta keskittyy kuitenkin kouluikäisiin ja vastuuta penätään ennen kaikkea kurinpidollisissa kysymyksissä.

Kevään 2013 tapahtumat Alppilan yläasteella saivat valtavan joukon aikuisia liikkeelle puolustamaan oppilasta töninyttä opettajaa ja vaatimaan rajoja takaisin kasvatukseen. Samalla lehtien palstat täyttyivät kolumneista, joissa päiviteltiin ”hukattua vanhemmuutta”.

Varsinainen sanasota käytiin kuitenkin presidentti Sauli Niinistön Ihan tavallisia asioita -kampanjan ympärillä syksyllä 2012. Niinistö oli presidenttikampanjan viime metreillä luvannut, että hän tarttuu nuorten syrjäytymiseen, jos tulee valituksi presidentiksi.

Lupaus piti täyttää ja niin kasattiin kokoon nettisivusto, johon kerättiin niksejä siitä, mitä kaikkea pientä vanhemmat ja aikuiset voivat tehdä arjessa

lasten hyväksi.

En tiedä, oliko kampanjan suunnittelijoiden ajatuksena etupäässä yhteiskunnallisen keskustelun herättäminen, eikä niinkään nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen. Keskustelua totisesti heräsi. Kärjistäen voisi todeta, että se keskustelu jakautui kahtia: niihin, jotka penäsivät yksilön vastuuta lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja niihin, jotka peräänkuuluttivat syvempää yhteiskunnan rakenteisiin menevää analyysiä. Itse lukeuduin jälkimmäisiin.

Nopeasti kerätyn porukan kanssa pohdimme, että ilkeän ja alasampuvan kritiikin sijaan haluaisimme esittää konkreettisesti, miten mielestämme lasten ja nuorten syrjäytymisen analyysiin tulisi tarttua ja mitä kaikkea hyvinvoinnin edistämisen eteen pitäisi tehdä.

Kahden viikon intensiivisen työskentelyn jälkeen perustimme Epätavallisia.fi -sivuston.

Mitä Ihan tavallisia asioita -jupakka opetti? Se opetti, että tunnemme

Veronika Honkasalo toimii tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa.

Hänen väitöskirjansa käsitteli nuorisotyötä, sukupuolten tasaarvoa ja monikulttuurisuutta. Honkasalo on Vasemmistoliiton ensimmäisen kauden kaupunginvaltuutettu Helsingissä.

Kun eriarvoistuminen kasvaa ja hyvinvointipalvelut rapautuvat, hyvinvoiva keskiluokka käpertyy itseensä ja pitää tiukasti kiinni eduistaan. Tähän perustuu viimeaikainen puhe kasvatuksesta, rajoista, kurista ja yksilön elämänvalinnoista. Yksioikoinen perheiden vastuun peräänkuuluttaminen pohjautuu ajatukselle, että heikommassa asemassa olevat ovat vastuussa omasta kohtalostaan.

024

Peruste #3 2013

Se opetti, ettei meillä ole herkkyyttä huomioida, etteivät kaikki perheet ole Suomessa samasta muotista tehty, että hyvinvointierot kasvavat.

huonosti tutkimukselliset faktat lasten, nuorten ja perheiden asemasta nyky-Suomessa. Se opetti, ettei meillä ole herkkyyttä huomioida, etteivät kaikki perheet ole Suomessa samasta muotista tehty, että hyvinvointierot kasvavat.

Se opetti, että nykyään on vallalla ajatus jokaisesta oman onnensa seppänä jos vain valitset oikein, elämässä onnistuu kaikki.

Yksioikoinen perheiden vastuun peräänkuuluttaminen ei ole yhteisöllisyyden korostamista. Tässä keskustelussa se tarkoitti nimenomaan sitä, että heikommassa asemassa olevat ovat vastuussa omasta kohtalostaan. Mitäs eivät paistaneet yhdessä pullaa lasten ollessa pieniä? Hukassa ovat nimenomaan kaikki muut vanhemmat, perheet, lapset ja nuoret, emme me itse.

Väitän, että puhe hukatusta vanhemmuudesta pönkittää ennen kaikkea hyvinvoivien ja etuoikeutettujen asemaa. Tuore Kelan tutkimus1 kertoo karusti lasten ja nuorten kohtaamasta eriarvoisuudesta. Viides- ja kahdeksasluokkalaisten lasten ja nuorten kohdalla taloudellinen eriarvoisuus vai-

kuttaa vahvasti sosiaalisiin suhteisiin.

Ne, joilla on hyvät taloudelliset resurssit, saavat helpommin ystäviä ja ovat suosittuja.

Pahimmillaan taloudellinen eriarvoisuus voi johtaa ulossulkemiseen, kiusaamiseen ja syrjäytymiseen. Kyse ei ole vain rahasta, vaan myös vanhempien mahdollisuudesta tukea ja auttaa.

Köyhyys ei tee lapsista passiivisia uhreja ja sivustakatsojia, vaan lapset luovat aktiivisesti uudenlaisia toimintamalleja, joilla pärjätä. Juuri näiden lasten kokemuksille annetaan harvoin kuitenkaan ääntä, kun kerrotaan tarinaa hukassa olevista vanhemmista.

Juha Mikkonen tuo nuorten köyhyyttä koskevassa tutkimuksessaan2 esille, kuinka kasvava yhteiskunnallinen eriarvoistuminen ja hyvinvointipalveluiden rapautuminen johtavat siihen, että hyvinvoiva keskiluokka käpertyy itseensä ja pitää entistä hanakammin kiinni omista eduistaan. Samaan aikaan solidaarisuus huono-osaisia kohtaan heikkenee.

Tämänkaltainen kehitys on hedelmällistä maaperää puheelle, jossa korostuu yksilöllinen ajatus elämänvalinnoista, kaipuusta kasvatuksellisiin rajoihin ja kuriin. Tässä puheessa kukaan ei halua samastua hukassa olevaan vanhempaan. Sen sijaan ne, joilla jo on resursseja voivat käyttää diskurssia hyväkseen pohtiessaan oikeanlaista vanhemmuutta ja aikuisuutta3.

1 Hakovirta, Mia & Rantalaiho, Minna (2012) Taloudellinen eriarvoisuus lasten arjessa. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 124. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/37848/Tutkimuksia124.pdf 2 Mikkonen, Juha (2011) Social and material deprivation among youth in Finland: Causes, consequences, and coping. Julkaisematon pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/sites/default/files/tapahtumatiedostot/Mikkonen_gradu.pdf 3 Jokinen, Eeva (2005) Aikuisten arki. Gaudeamus, Helsinki.

025

Debatti

marko kulmala

tasan eivät käy onnen lahjat – entä jos kävisivätkin? len Veronika Honkasalon kanssa samaa mieltä siitä, että hyvinvoivat ihmiset käpertyvät helposti itseensä. Taustalla voi olla ajatus siitä, että hyvinvointi on omaa ansiota. Ei yleensä ole. Se mitä meillä on, on muilta saatua, varsinkin hyväosaisilla.

Tasavallan presidentti asetti kesällä 2012 monipuolista ammattiosaamista edustavan työryhmän pohtimaan, mitä jokainen jaksava aikuinen voi tehdä lasten ja nuorten aseman parantamiseksi.

Painopiste on sanassa ”voi” eikä asetelma pidä sisällään ajatusta siitä, ettei mitään muuta pidä tai tarvitse tehdä. Itse uskon ”sekä että” -maailmaan enemmän kuin ”joko tai” -maailmaan.

Tämän debatin ydinkysymys kuuluu: mikä on perheiden ja mikä yhteiskunnan vastuu lasten ja nuorten hyvinvoinnista? Honkasalo ehkä epäilee, oliko itse syrjäytymisen ehkäiseminen presidentin asettaman työryhmän päällimmäinen tarkoitus. Mielestäni presidentin asettaman työryhmän esittämät arkikeinot voidaan nähdä nimenomaan vastauksena syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Lähivastuuta ei voi sysätä yksin viranomaisille ja ammattiauttajille. Vastuu toisista ihmisistä kuuluu meille kaikille. Tämän lisäksi Ihan tavallisissa asioissa haluttiin erityisesti lykätä vastuuta erikseen mainiten esimerkiksi

yrityksille. Yritysten on syytä kantaa yhteiskuntavastuuta enemmän kuin ne nyt tekevät.

Työryhmän toimeksiannossa oli alun pitäen rajattu pois lainsäädännölliset, taloudelliset ja viranhaltijoita koskevat ehdotukset. Niiden tekeminen on toisten tehtävä. Jokainen meistä tosin voi ottaa kantaa näihin asioihin äänestämällä sekä esittämällä ajatuksia paremmista, tehokkaammista ja nopeammista tavoista. Niin monet tekivätkin, kun keskustelu viime syksynä ryöpsähti liikkeelle. Kansalaiskeskustelun herättäminen oli tärkeä tavoite ja se saavutettiin.

Emme kokeneet Honkasalon mainitsemaa epätavallisia.fi -sivustoa tavallisia.fi -sivuston vastakampanjaksi, vaan pikemmin myötäkampanjaksi. Eihän kukaan meistä halua lisätä syrjäytymistä. Ihan tavallisia asioita -hankkeen tarkoituksena oli antaa lisätukea julkisen sektorin tekemälle työlle, ei esittää sille lisävaatimuksia. Kun menemme taloudellisesti vaikeampia aikoja kohti, on tärkeää ottaa käyttöön kaikki voimavarat.

On joukkoharhaa, että tutkimustietoa lasten ja perheiden asemasta olisi paljon. ”Raakadataa” voi olla, mutta satunnaisilta alueilta. Tutkimuksellisesti nekin langanpäät taitavat olla aika irrallaan.

Marko Kulmala on keski-ikäinen setä, helsinkiläinen yrittäjä, tuottaja ja perheenisä.

Kulmala on toiminut Ihan tavallisia asioita -hankkeen ohjaajana, mutta hän osallistui tähän debattiin yksityishenkilönä, ei hankkeen edustajana.

Olemmeko tosissamme? Siis me kaikki: Sinä, minä ja sinä? Me.

026

Peruste #3 2013

Hyvinvoivankin etu on, että huonoosaisia on vähän tai ei ollenkaan.

Individualistinen näkemys siitä, että elämä olisi vain valintatahdosta riippuvainen, on vaarallinen. Ihan tavallisia asioita -hankkeella on haluttu muistuttaa hyvinvoivia myös siitä, mistä he ovat lähtöisin, missä he voivat auttaa, mitä he ovat saaneet ja miten he voivat toimia esimerkkinä.

Hyvinvoivankin etu on, että huonoosaisia on vähän tai ei ollenkaan. Individualistinen näkemys siitä, että elämä olisi vain valintatahdosta riippuvainen, on vaarallinen. Ihan tavallisia asioita -hankkeella on haluttu muistuttaa hyvinvoivia myös siitä, mistä he ovat lähtöisin, missä he voivat auttaa, mitä he ovat saaneet ja miten he voivat toimia esimerkkinä.

Honkasalo osuu oikeaan kirjoittaessaan taloudellisen eriarvoisuuden ja sosiaalisten suhteiden yhteydestä. Jotta vanhemmat voisivat tukea lapsiaan kasvamisessa, myös he itse tarvitsevat tukea.

Mikä pahinta, kuuntelemme liian vähän lasten ääntä. Useimmat esitetyt arkikeinot korostavat juuri kommunikointia lasten kanssa. Tilastot eivät todellakaan kerro kaikkea köyhyydestä. Elämän suunnittelun perspektiivi on muuttunut. Monissa perheissä se ulottuu vain seuraavaan palkka- tai kelapäivään.

Tällöin ihminen joutuu jatkuvasti elämään sen pelossa, tapahtuuko jotain odottamatonta, joka voi suistaa elämän raiteiltaan. Tämä johtaa eristäytymiseen ja luottamuksen rapautumiseen.

Tässä asiassa työllä on suuri merkitys. Tarvitaan lisää työtä eli lisää työnantajia. Se ei ole tällä hetkellä helppo yhtälö. Silti toivomme yrityksiltä vielä suurempaa yhteiskuntavastuun kantamista juuri nyt.

Jokaisen yhteiskunnan rauha on vaarassa, jos toivottomuutta on enemmän kuin toivoa. Toivottomuutta näkee Suomessakin. Toivo syntyy ihmisten kyvystä kantaa toistensa taakkoja, kuten ruotsalainen kirjailija Åsa Larsson on sanonut.

Mitä itse teen ahdingossa olevien auttamiseksi? En varmasti riittävästi ja sitäkään vähää en riittävän usein. Vain teot auttavat. Monet ovat päässeet jaloilleen vain konkreettisen avun myötä: joskus yhteiskunnan tuottaman avun, ja usein myös vertaistuen avulla.

Voin antaa enemmän kuin saada tai odottaa saavani. Voin vaikuttaa siihen, että juuri sitä yhtä naapurin lasta ei työnnetä ryhmän ulkopuolelle. Voin myös yrittää katsoa sen perään, että omat lapseni eivät työnnä kaveriaan porukan ulkopuolelle. Jos teen näin, voi olla, että jossain kohden onnen lahjat hieman tasoittuvat.

027

Debatti

veronika honkasalo

hiljennettyjen kuuntelemisesta arko Kulmala toistaa tekstissään muodissa olevaa ajatusta siitä, että meidän kaikkien on oltava mukana talkoissa, jossa pidetään huolta lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Varovaisesti tasapainoillen hän kirjoittaa siitä, kuinka nuorten syrjäytyminen vaarantaa yhteiskuntarauhan. Hän ei kuitenkaan suostu pistämään painoarvoa lähtökohtien eriarvoisuudelle.

Oikeastaan lause ”lähivastuuta ei voi sysätä yksin viranomaisille ja ammattiauttajille”, paljastaa kirjoituksen ydinidean. Rivien välistä on luettavissa Kulmalan ajatus siitä, että ihminen on loppujen lopuksi itse vastuussa kohtalostaan ja elämänvalinnoistaan. Tämä siitä huolimatta, että Kulmala pitää valinnanvapauden liiallista korostamista vaarallisena.

Asia, josta olen kuitenkin eniten Kulmalan kanssa eri mieltä, on väite ”on joukkoharhaa, että tutkimustietoa lasten ja perheiden asemasta olisi paljon.” Suosittelen Kulmalalle lämpimästi tutustumista Nuorisotutkimusseuran tutkimusjulkaisuihin (esim. Nuorisobarometrit), samoin Terveyden- ja hyvinvoinnin tutkimuslaitokseen tai vaikkapa Kelan tutkimusosastoon. Näissä tutkimuslaitoksissa on nimenomaan pitkään tuotettu tietoa tuloeroista, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asu-

misesta ja riittämättömästä toimeentulosta - kaikista niistä tekijöistä, joita meidän pitäisi vakavasti analysoida, kun puhumme lapsiperheiden asemasta Suomessa.

Korostin kirjoituksessani, että tutkimustietoa on, mutta halua ottaa tieto lasten, nuorten ja perheiden asemasta vakavasti, ei ole. Vakavinta tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa on nimenomaan se, että tiedämme, kuinka huonosti osalla perheistä menee ja että kuilu hyvinvoivien ja marginaaliin työnnettyjen välillä kasvaa jatkuvasti, mutta siitä huolimatta vallitsee halu tehdä päätöksiä, jotka heikentävät heikoimmassa asemassa olevien asemaa entisestään.

Tuorein esimerkki hyvinvointieroista käy ilmi Ympäristöministeriön raportista1, jonka mukaan lapsiperheiden asunnottomuus on kasvussa. Asumises-

Rivien välistä on luettavissa Kulmalan ajatus siitä, että ihminen on loppujen lopuksi itse vastuussa kohtalostaan ja elämänvalinnoistaan.

Tämä siitä huolimatta, että Kulmala pitää valinnan­ vapauden liiallista koros­ tamista vaarallisena.

1 Lehtonen, Leena; Liisa Leino, Kristiina Lindström & Marja Manninen (2013) Häätöuhasta pärjäävään perheeseen.

Ympäristöministeriön raportteja 23/2013.

028

Peruste #3 2013

Tässä tilanteessa tuntuu suorastaan röyhkeältä väittää, että kaikkien on oltava mukana hyvinvointitalkoissa, kun leikkaukset lapsiperheiden asemaan osuvat kipeimmin juuri heikommassa asemassa oleviin.

ta on tullut niin kallista, etteivät pienituloisten tulot riitä kattamaan tavallisia asumismenoja. Ei ole halua rakentaa edullisia vuokra-asuntoja tai panostaa tuettuun asumiseen. Tässä tilanteessa

tuntuu suorastaan röyhkeältä väittää, että kaikkien on oltava mukana hyvinvointitalkoissa, kun leikkaukset lapsiperheiden asemaan osuvat kipeimmin juuri heikommassa asemassa oleviin.

Numerotietoa syrjäyttämisestä siis on, mutta vähemmän tietoa siitä, miten lapset, nuoret ja perheet kokevat oman asemansa. Siten Kulmalan ajatus siitä, että pitäisi kuunnella lasten ääntä, osuu aivan oikeaan. Ihan tavallisia -kampanjan tyylisten ”niksipirkkatemppujen” sijaan painoarvoa on laitettava siihen, että nuorten ääni otetaan tosissaan. Ääni ei aina siivilöidy edustuksellisen demokratian ja järjestötoiminnan kautta, vaan on kuunneltava ennen kaikkea elävää nuorisokulttuurista arkea ja omaehtoista kansalaistoimintaa. Ennen kaikkea on kuunneltava niitä, jotka sosiaalinen epäluottamus ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus on hiljentänyt.

marko kulmala

olemmeko tosissamme? eronika Honkasalo kirjoittaa, etten ”suostu pistämään painoarvoa lähtökohtien eriarvoisuudelle”. No, sovitaanpa että suostun. Mitä ehdotan?

Ehdotan lisää työtä eli työpaikkoja ja ehdotan parempaa toimeentuloa useammalle. Kun ehdotan näin, ehdotan lisää yrittäjiä ja yrityksiä. Sieltä ne työpaikat (ja uudet verovirrat) tulevat.

Niillä tuotetaan se, millä hyvinvointiyhteiskunta voi parantaa kansalaistensa

taloudellista turvaa. Jos siis rahasta puhutaan.

Tässä kohtaa minulta tosin loppuvat käytännön konstit. Mistä ne yrittäjät ja yritykset nyt sitten tulevat? En tiedä.

Ne tulevat ainakin osin pakosta. Se voi olla hyvä ja huono asia.

Honkasalo jatkaa: ”Rivien välistä on luettavissa Kulmalan ajatus siitä, että ihminen on loppujen lopuksi itse vastuussa kohtalostaan ja elämänvalin-

029

Debatti

Ehdotan lisää työtä eli työpaikkoja ja ehdotan parempaa toimeentuloa useammalle.

Kun ehdotan näin, ehdotan lisää yrittäjiä ja yrityksiä. Sieltä ne työpaikat (ja uudet verovirrat) tulevat. Niillä tuotetaan se, millä hyvinvointiyhteiskunta voi parantaa kansalaistensa taloudellista turvaa.

noistaan. Tämä siitä huolimatta, että Kulmala pitää valinnanvapauden liiallista korostamista vaarallisena.”

Rivien välistä lukeminen on hieno taito, samoin kuin ajatusten lukeminen.

Ihan oikeasti en kuitenkaan usko, että Honkasalo tietää mitä ajattelen. En kirjoita rivien väleihin kuin tarkoituksella ja nyt en niin tehnyt. Ajatus löytyy riveiltä.

Honkasalo kuuntelee edelleen ja on jalostanut kuulemaansa: ”Ihan tavallisia kampanjan tyylisten ”niksi pirkkatemppujen” sijaan painoarvoa on laitettava siihen, että nuorten ääni otetaan tosissaan.”

Miksi niiden sijaan? En ymmärrä, miten Ihan tavalliset asiat estäisivät sen, että nuorten ääni otettaisiin tosissaan?

Varsinkaan, kun Ihan tavallisissa asioissa aika moneen kertaan kannustetaan nuorten äänen tosissaan ottamiseen.

Tapasin taannoin erään äidin, joka oli joutunut lastensa kanssa äärimmäisen väkivaltayrityksen kohteeksi – ja jäänyt samassa rytäkässä yksinhuoltajaksi ja leskeksi. Juttelin äidin kanssa pitkään.

Hän kertoi saaneensa paljon apua Ihan tavallisten asioiden ”nikseistä”. Hänen

lastensa suosikki oli kuulemma jo aiemmin mainittu kaakaota ja pullaa –juttu.

Kaakaosta ja pullasta oli nautittu pari kertaa viikossa, aina yhteisen ulkoilun jälkeen. Onneksi äiti ja lapset olivat päässeet heti alusta saakka yhteiskuntamme järjestämän kriisi- ja traumaterapian pariin, minkä lisäksi äidin ja lasten läheiset olivat myös tulleet apuun heti.

Toistan edellisen kirjoitukseni kysymyksen: olemmeko tosissamme? Jos olemme, mitä se tarkoittaa käytännössä?

Se tarkoittaa yhteiskunnan tukiverkostojen mahdollisimman hyvää ja tuloksellista tuottamista, jossa mitataan yhtä asiaa: lasten ja nuorten syrjäytymisen vähenemistä. Se tarkoittaa sitä, että me kaikki, jotka jaksamme ja voimme, yritämme katsoa lasten ja nuorten turvallisuuden perään edes vähän paremmin kuin nyt.

Keskustelua voi kommentoida ja jatkaa osoitteessa www.vasemmistofoorumi.fi/ blogi

030 kolumni

perhe

Peruste #3 2013

en tahdo 2013 atlas saarikoski

leistä avioliittolakia ajava Tahdon 2013 -kampanja oli heinäkuussa kerännyt kansalaisaloitteeseen 152 000 allekirjoitusta, eli kolminkertaisesti eduskuntakäsittelyä varten tarvittavan määrän. Avioliittohypeen liittyivät homoliikkeen lisäksi myös suuri osa heteroväestöstä: avioliitosta tuli yleinen suvaitsevaisuus-, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymys.

Avioliiton historia ei ole valoisa. Avioliitto on instituutio, jonka avulla ihmisten suhteita on hallittu tehokkaasti. Se on perustunut ja perustuu ydinperhe- ja heteronormatiivisuudelle sekä sukupuolten välisten valtasuhteiden pönkittämiselle. Sitä ei voida erottaa rotuhygienian ja sukupuolisiveellisyyden historioista.

Avioliiton kautta on pystytty valvomaan, ketkä ylipäänsä saavat olla yhdessä ja ketkä ovat olleet kelpoja lisääntymään. Yhdysvalloissa eriväristen ihmisten oli pitkään kielletty mennä naimisiin toistensa kanssa rotuhygieenisistä syistä.

Avioliitto nähtiin Suomessakin suhdemallien korkeimpana muotona, eräänlaisena pienoisvaltiona, jonka tehtävä oli tuottaa valtiolle uusia kansalaisia. Vuoden 1929 avioliittolaissa epileptikoilta, mielisairailta ja “tylsämielisiltä” kiellettiin avioituminen.

Naisen asema avioliitossa on oma lukunsa. Mainittakoon tässä kaari 1800-luvun aviomiehen kotikuritusoikeudesta 1900-luvun avioliiton sisäiseen raiskaukseen, joka kriminalisoitiin vasta 1990-luvulla.

Sitten romantiikkaan. Olemme kaikki kulttuurimme lapsia, vaikka kulttuuri perustuisikin ulossulkeviin käytäntöihin ja alistaviin rakenteisiin. Avioliiton romanttinen kaipuu näyttää olevan koodattu ihmisiin rakkaudenkaipuuna niin vahvasti, että avioliiton alistavia rakenteita vastaan jaksavat tapella enää harvat feministit ja queer-aktivistit.

Ei ole mitään syytä vähätellä ihmisten halua sitoumuksiin ja rakkauteen. Naimisiin menemisen riitteihin liittyvät mielikuvat eksklusiivisesta rakkauden

031

Kolumni

kerhosta ovat varmasti tärkeä taustatekijä samaa sukupuolta olevien avioliittokampanjoinnin suosiossa. Turvallisuus ja pysyvyys ovat maailman alaspäin syöksyvässä taloustilanteessa arvoja, joita ihmiset tavoittelevat keskellä epävarmuutta.

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, jos avioliittolaki nähdään tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskamppailun lopullisena päämääränä. Poliittinen mielikuvitus on ahtaalla, jos nykykeskusteluissa arvuutellaan, tarvitaanko koko homoliikettä enää avioliiton satamaan saapumisen jälkeen.

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että jos rakkaus on ihmisoikeus -slogan otetaan vakavasti, on tarkasteltava kaikkien ihmisten mahdollisuutta elää ja rakastaa vapaasti. Erityisesti huomio olisi kiinnitettävä niiden ihmisryhmien vapaustaisteluihin, joita vastaan avioliittoinstituutiota on historiallisesti käytetty.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi kamppailuja niitä rasistisia käytäntöjä vastaan, jotka määrittävät jotkut avioliitot lumeavioliitoiksi ja toiset rakkausavioliitoiksi.

Se tarkoittaa myös vaatimuksia vammaisten oikeudesta seksuaalikasvatukseen, seksuaalisuuteen ja perhe-elämään. Maassa, jossa suuri osa vammaisista edelleen eristetään muista erityiskouluihin ja laitoksiin, on tähän vielä pitkä matka.

On tärkeää, ettei yhden ryhmän oikeuksien ajaminen saa meitä kääntämään selkäämme muille kamppailuille.

Historiastaan ja ulossulkevasta luonteestaan huolimatta avioliitto on juridisena sopimuksena parhaimmillaan tasannut sukupuolten välisiä taloudellisia suhteita ja suojannut suhteen heikoim-

Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, jos avioliittolaki nähdään tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskamppailun lopullisena päämääränä.

Poliittinen mielikuvitus on ahtaalla, jos nykykeskusteluissa arvuutellaan, tarvitaanko koko homoliikettä enää avioliiton satamaan saapumisen jälkeen.

massa asemassa olevaa kriisitilanteissa, esimerkiksi avioerossa tai puolison kuolemassa. Avioliiton varsinainen merkitys onkin juridisessa säätelyssä.

Lainsäädännön tarkoitus on vastata ihmisten tarpeisiin, eikä päinvastoin.

Tänä päivänä ihmiset elävät monimuotoisissa ihmissuhde- ja perhemuodostelmissa. Huolenpitosuhteet ovat monimuotoisempia kuin mitä kahden ihmisen suhteen varaan pystytetty avioliittonormi edellyttää. Avioliittoinstituutio ei riitä turvaamaan ihmisten olemassa olevia huolenpitosuhteita. Tarvitsemme jotain muuta.

Tässä kohtaa avioliittonormia kritisoiva kuulee yleensä askel kerrallaan -argumentin. Sen mukaan voimme keskittyä jatkotavoitteisiin vasta avioliittokamppailun jälkeen. Mutta jos yleinen avioliittolaki on vain reaalipoliittinen välietappi, miksi emme jo nyt muotoile jatkotavoitteita: juridista sopimusmallia, joka suojaisi laajemmin ihmisten muodostamia sitoumussuhteita?

Yleisen avioliittolain saavuttaminen

032

Peruste #3 2013

Mitä siis tahdon Tahdon 2013 -vuonna? En tahdo yleistä avioliittolakia. Tahdon pistää perhelainsäädännön kokonaan uusiksi niin, että se palvelee kaikkia olemassa olevia ihmissuhteita. Jos tahdon romantisoida, en mene kirkkoon vaan pussailemaan.

toisi nykylainsäädäntöön vain muutamia eroja. Keskeisiä muutoksia olisi kaksi: mahdollisuus ottaa yhteinen sukunimi ja perheen ulkoinen adoptio.

Konkreettisten muutosten jäädessä vähäisiksi yleistä avioliittolakia on perusteltu symbolisella muutoksella kohti yhdenvertaisempaa lainsäädäntöä.

Mutta miksi tyytyä symbolisiin muutoksiin? Ei miksikään. Jos päämääränä on juridinen sopimusmalli, joka turvaa yhteiseloa, on syytä astua askel pidemmälle ja erottaa kokonaan seksuaalinen suuntautuminen ja yhteistaloutta koskevat sopimukset toisistaan. Ihmisten olisi jo syytä saada sopia vapaasti keskinäisistä suhteistaan, myös ilman avioliiton rajoittavaa kahden aikuisen ydinperhemallia.

Ehdotin jo vuonna 2011, että avioliiton osalta romantiikka olisi irrotettava juridiikasta (ja että kirkko ja kapitalistit voisivat puurtaa ensin mainitun parissa).

Käytännön juridisista kysymyksistä, kuten omaisuudenjaosta, huoltajuuskysymyksistä ja perimyksestä sovittaisiin tarpeiden mukaan, ilman avioliittolain valmista sopimusmallia.

Anu Pylkkänen on sittemmin vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Vaihtoehto avioliitolle kehittänyt mallin, jota hän kutsuu yhteistalousmalliksi. Pylkkänen esittää vakuuttavasti, kuinka avioliittomallin sijaan voisimme luoda tavan järjestää yhteistaloudessa asuvien ihmisten huolenpito- ja omaisuussuhteet joustavammin, niin, että se palvelisi niitä oikeita sitoumuksia ja suhteita, joita luomme toistemme kanssa.

Mitä siis tahdon Tahdon 2013 -vuonna? En tahdo yleistä avioliittolakia.

Tahdon pistää perhelainsäädännön kokonaan uusiksi niin, että se palvelee kaikkia olemassa olevia ihmissuhteita.

Jos tahdon romantisoida, en mene kirkkoon vaan pussailemaan. Ja kun haluan taistella yhdenvertaisuuden puolesta, pyrin suuntaamaan katseeni niihin yhteiskunnan tiloihin, joissa ihmiset ovat todella eriarvoisessa asemassa keskenään. Avioliitto on edelleen huono poliittinen päämäärä.

Kirjoittaja on feministisen Tulva-lehden päätoimittaja.

Carita Maury Heart and Mind

033

034

perhe

Peruste #3 2013

Perheet muuntuvassa maailmassa ulrich beck ja elisabeth beck-gernsheim käännös: niina oisalo

Julkaistu aiemmin: International Journal of Critical Pedagogy, Vol 1 (1), kevät 2008.

035

Perheet muuntuvassa maailmassa

hmisten elämäntavat - heidän tapansa käyttäytyä sekä kuvata omaa käyttäytymistään - eriytyvät. Samaan aikaan yhteiskuntatieteiden näkökulmat muuttuvat yhä monipuolisemmiksi.

Toisin sanoen, modernisaation prosessin itseään tarkkaileva luonne manifestoituu tavalla, jota modernin ajan perinteiset kuvaukset eivät enää tavoita.

Tämä pätee sekä yhteiskunnallisiin toimijoihin että yhteiskuntatieteiden tapaan havainnoida kohteitaan. Sekä yleisesti hyväksytty funktionalismin paradigma että Talcott Parsonsiin viittaava perhesosiologia sisältävät näennäisen varmuuden siitä, että käytäntöjen asettamat ennakkoehdot sanelevat muiden muassa naisten ja miesten roolit sekä lasten ja vanhempien välisten suhteiden luonteen.

Refleksiivinen (itseään tarkkaileva) perhesosiologia ei kunnioita tätä paradigmaa. Miehet, tietysti valkoiset miehet, tekivät perheitä koskevaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta 1900-luvun ensimmäisen puoliskon ajan, ja edelleen suurin osa tutkijoista on valkoisia miehiä. Muut ryhmät ovat kuitenkin nousemassa ja heidän panoksensa tieteeseen lisääntyy jatkuvasti. Siksi refleksiivisyys kasvaa myös perhesosiologiassa ja tutkijoiden erilaiset näkökulmat yleistyvät.

Naiset aloittivat tämän kehityskulun. ”Feministit ovat muokanneet perheteo1 suom. hänen tarinansa, maskuliini omistuspronomini 2 suom. hänen tarinansa, feminiini omistuspronomini

Miehet, tietysti valkoiset miehet, tekivät perheitä koskevaa yhteis­kuntatieteellistä tutkimusta 1900-luvun ensimmäisen puoliskon ajan, ja edelleen suurin osa tutkijoista on valkoisia miehiä. Muut ryhmät ovat kuitenkin nousemassa ja heidän panoksensa tieteeseen lisääntyy jatkuvasti.

riaa merkittävällä tavalla tehden sukupuolesta analyysin perustavanlaatuisen lähtökohdan” (Thorne 1982:2). Kaikki perhesosiologian tutkijat eivät olleet tai ole samaa mieltä tästä lähtökohdasta.

Vaikka tätä ajatusta saattoi aikanaan pitää vallankumouksellisena, nykyään se hyväksytään kuitenkin helposti. Kun naistutkimus alkoi 1960- ja 70-luvulla, vallitseva perhemalli oli täysin vastakkainen. Pitäisikö perheen olla rentoutumisen, tunteiden ja yksityisyyden paikka? Ei, ihmiset vastasivat tuolloin.

Perhe oli (naisten) työnteon, väkivallan ja päivittäisen painostuksen areena.

Historian, ”history”1, sijaan jotkut puhuivat ”herstory”:sta2. Avioliiton sijaan puhuttiin avioliitoista. Toisaalla oli miehen, toisaalla naisen avioliitto. Nämä saattoivat joskus limittyä toisiinsa, vaikka niiden katsantokanta olikin eri-

036

Peruste #3 2013

Vastustus kohdistui etenkin tiettyyn tutkimusprojektiin, jossa naiset tutkivat naisia, ja tällä kertaa etnisten vähemmistöjen naiset nousivat vastarintaan. Heidän mielestään nämä valkoiset, keskiluokkaiset ja heteroseksuaalit tutkijat olivat kääntäneet keskustelun perheestä naisten ja miesten vastakkainasetteluun ja heidän erilaisiin kokemuksiinsa.

lainen (Bernard 1976:19ff).

Teoreetikot toivat keskustelun aiheeksi ”perheissä tapahtuvan päivittäisen eriarvoisuuden kokemuksen” (Rerrich 1990). ”Koska perheet ovat rakentuneet sukupuolen ja iän kategorioiden ympärille, naiset, miehet, tytöt ja pojat eivät koe perheitään samalla tavalla. Feministit ovat tutkineet äitiyden, rakkauden ja perheen käsitteen mystifioimien kokemusten eriytymistä” (Thorne 1982:2). ”He ovat antaneet äänen kokemuksille, jotka mystifioiva ideologia kieltää: miesten hallitsevalle asemalle ja naisten alistumiselle sekä perheen sisällä että sen ulkopuolella, sekä ’koti-idyllin’ todellisuudessa läsnä olevalle konfliktille, väkivallalle ja epäoikeudenmukaisesti jaetulle työlle” (Thorne 1982:2).

Reaktiona feministisen perhetutkimuksen harjoittamalle kriittiselle refleksiivisyydelle syntyi myös sitä vastustava liike. Antifeministinen perhetutkimus näki perheet ”paratiiseina sydämettömän maailman keskellä” (Lasch 1977) ja synnytti uudelleen debatin, jota kutsuttiin ”sodaksi perheistä” (Berger/Berger 1983).

Perhesosiologian refleksiivisyyden seuraava vaihe koitti monikulttuuri-

suuden myötä, etenkin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa. Nyt keskusteluun osallistuivat myös etnisten vähemmistöjen edustajat. He kritisoivat tapaa, jolla feministinen liike keskittyi vain miesten tekemään ja naisia koskevaan tutkimukseen. Tämä oli heidän mielestään poissulkeva, yksipuolinen ja vääristynyt lähestymistapa.

Vastustus kohdistui etenkin tiettyyn tutkimusprojektiin, jossa naiset tutkivat naisia, ja tällä kertaa etnisten vähemmistöjen naiset nousivat vastarintaan.

Heidän mielestään nämä valkoiset, keskiluokkaiset ja heteroseksuaalit tutkijat olivat kääntäneet keskustelun perheestä naisten ja miesten vastakkainasetteluun ja heidän erilaisiin kokemuksiinsa.

Näin sai alkunsa myös ”sisaruuden” käsitteen hajaantuminen, ja huomion keskipisteeksi asettui naisten keskinäinen erilaisuus. ”Valkoisia naisia vaadittiin kuulolle” (Carby 2000), ja ”mustan feminismin” edustajat kertoivat syynsä sille, miksi perheen merkitys oli heille niin erilainen kuin valkoisille naisille. ”Emme haluaisi kieltää, että perhe voi olla merkittävä sorron paikka, mutta haluamme myös tutkia sitä, miten musta perhe on ensisijaisesti toiminut sortoa vastustavana paikkana. Meidän on

037

Carita Maury Odottamaton aamu

Perheet muuntuvassa maailmassa

038

Peruste #3 2013

hyväksyttävä, että orjuuden, kolonialismin ja nykyisen autoritaarisen valtion aikana musta perhe on vastustanut poliittista ja kulttuurista rasismia Mustien naisten sukupuoli rakentuu eri tavalla kuin valkoinen naiseus, koska siihen kohdistuu myös rasismia” (Carby 2000:83).

Naisten havaintojen näkökulma ja monikulttuurinen tarkastelutapa (refleksiivisyyden toinen vaihe) vaikuttivat sekä siihen, miten ymmärrämme perhetutkimuksen että aiemmin vallinneeseen näennäisen yksiselitteiseen tapaan lähestyä perhettä empiirisen tutkimuksen keinoin. Kunhan etniset vähemmistöt vaihe vaiheelta ottavat haltuun tutkimuskenttää ja siirtolaisuuden uudet suunnat tuovat mukanaan yhä heterogeenisempiä siirtolaisperheitä, ja kunhan tutkijat kuuluvat itse joko siirtolaisperheeseen tai etniseen vähemmistöön, itsestään selvänä pidettyä perheiden tutkimuksen konsensusta määritellään uudelleen. ”Yhä useammat naiset, värilliset ihmiset, lesbot ja homot sekä työväenluokkaan kuuluvat tutkijat ovat osa akateemista yhteisöä. Nämä tutkijat ovat haastaneet syrjäytetyn asemansa tuomalla tarkasteltavaksi yleispätevinä pidettyjä, perheiden todellisuutta koskevia diskursseja. Ja eräät meistä, jotka kuulumme hallitseviin ryhmiin ja jotka tarkastelivat perheitä aiemmin valkoisesta, maskuliinisesta ja keskiluokkaisesta näkökulmasta, ovat kuunnelleet ja ottaneet opiksi” (Marks 2000:611).

Perheitä voidaan esittää myös anglosaksisen perhemallin näkökulmasta. Se ei ole kadonnut mihinkään, vaikka sen vallitseva asema on osittain kyseenalaistettu. (McLloyd u.a.2000.) Siellä

missä aiemmin vallitsi konsensus, on nykyään vain epäilyksiä. ”Siihen asti kunnes me hallitsevan ryhmän edustajat alamme purkaa näkymättömiä etuoikeuksiamme (McIntosh 1988), jotka liittyvät rotuun, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen, meidän kehityksemme viivästyy tai pysähtyy täysin. Solahdamme helposti ja tiedostamatta takaisin valkoiseen, keskiluokkaiseen, mieskeskeiseen ja heterokeskeiseen ajatteluun, tai johonkin näiden yhdistelmään, ja pyyhimme pois mielestä muihin kuin vallitseviin perhejärjestelyihin kuuluvien ihmisten arkipäiväiset kokemukset” (Marks 2000:614).

Meidän tulisi muistaa kaksi opetusta: 1) Objektiivisuuden vaatimusta käytetään usein legitimoimaan ja vahvistamaan, joko vapaaehtoisesti tai pakotetusti, tiettyjä ”oikeanlaisiin” perheisiin liittyviä valtasuhteiden määrittelyjä.

Toisin sanoen: perhesosiologia, joka ei ole refleksiivistä ja joka vaatii aineistolta ja määritelmiltä oletettua ”objektiivisuutta”, on vaarassa muuttua ideologiaksi.

2) Tutkijoiden subjektiiviset mieltymykset ja käsitykset on otettava lähempään tarkasteluun. Vain tällä tavoin on mahdollista valaa yhteiskuntatieteille perusteet, jotka perustuvat aitoihin havaintoihin. Siksi voimme ottaa avosylin vastaan ne määritelmälliset muutokset, joita ihmiset erilaisista yhteisöistä ja perheistä meille tarjoavat. Näin on mahdollista luoda ”perheen jälkeistä” (engl. postfamily) perhetutkimusta, joka on uudistusmielistä ja tiedostaa omat tutkimusmenetelmänsä.

Vaikka monet tutkijat eivät tätä vielä tiedosta, esiin on noussut useita väis-

039

Perheet muuntuvassa maailmassa

tämättömiä kysymyksiä: Onko mahdollista kehittää perhesosiologiaa, joka ei heijastele ainoastaan valtavirtaa ja maskuliinista yhteiskuntaa? Miten voimme luoda perhetutkimusta, joka ei sivuuta ”toiseuden” kenttiä, kategorioita ja periaatteita, ja antaa tilaa elämän moninaisille todellisuuksille?

Moniarvoisuuden hyväksymiseen tähtäävät kamppailut ja kiistat, ”tunnustamisen politiikka” (Taylor 1992), on saapunut perhetutkimukseen. Siksi esiin on

noussut kiusallinen, väistämätön ja epämukava kysymys: kenen näkökulmasta moniarvoisuutta teoretisoidaan?

Ulrich Beck on Münchenin Ludwig Maximilian –yliopiston sosiologian professori sekä vieraileva professori London School of Economicsissa ja Fondation Maison des Sciences de l’Hommessa Pariisissa. Elisabeth Beck-Gernsheim toimii vanhempana tutkijana Ludwig Maximilian –yliopiston Institute for Cosmopolitan Studiesissa.

lähteet: ✕✕

Berger, Brigitte & Berger, Peter L. (1983)The War over the Family. Capturing the Middle Ground, Anchor Press/Doubleday, Garden City, New York.

✕✕

Bernard, Jessie (1976) The Future of Marriage. Penguin Books, Harmondsworth.

✕✕

Carby, Hazel V. (2000) ”White Women Listen! Black feminism and the boundaries of sisterhood”.

Teoksessa Owusu, Kwesi (toim.) Black British Culture and Society. Routledge, Lontoo ja New York, 82-88.

✕✕ ✕✕

Lasch, Christopher (1977) Haven in a Heartless World: The Family Besieged. Basic Books, New York.

Marks, Stephen R. (2000) ”Teasing Out the Lessons of the 1960s: Family Diversity and Family Privilege”. Journal of Marriage and the Family 62, 609-622.

✕✕

McIntosh, Peggy (1988) ”White Privilege and male Privilege: A Personal Account of Coming to See Correspondences through Work”. Teoksessa Women’s Studies, Working Paper NO. 189. Wellesley College, Center for Research on Women.

✕✕

McLloyd, Vonnie; Ana Mari Cance, David Takeuchi & Leon Wilson (2000) ”Marital Processes and Parental Socialization in Families of Color: A Decade Review of Research”. Journal of Marriage and the Family 62, 1070-1093.

✕✕

Rerrich, Maria S. (1990) ”Ein gleich gutes Leben für alle? Über Ungleichheitserfahrungen im familialen Alltag”. Teoksessa Berger, Peter A. & Hradil, Stefan (toim.) Lebenslagen – Lebensläufe – Lebensstile (Soziale Welt, Sonderband 7). Schwartz, Göttingen, 189-205.

✕✕

Taylor, Charles (1992) Multiculturalism and the Politics of Recognition. Princeton University Press, Princeton.

✕✕

Thorne, Barrie (1982) ”Feminist Rethinking of the Family: An Overview”. Teoksessa Thorne, Barrie & Yalom, Marilyn (toim.) Rethinking the Family. Some Feminist Questions. Longman, New York ja Lontoo, 1-24.

040

perhe

Peruste #3 2013

Oudot perheet – miten sateenkaariperhe rakennetaan?

Sateenkaariperheet ovat tulleet julkisuuteen rytinällä 2000-luvun kuluessa. Perheistä käytävä yhteiskunnallinen keskustelu on tähän mennessä keskittynyt näiden perheiden ihmeellisyyden ihmettelyyn. Mutta olisiko sateenkaariperheillä myös jotakin uutta annettavaa yhteiskunnalliseen perhekeskusteluun? anna moring

041

Oudot perheet – miten sateenkaariperhe rakennetaan?

oiko lapsen jakaa kaverin kanssa?” otsikoi Helsingin Sanomien kolumninsa Heidi Väärämäki 1.8.2013. Kolumni käsitteli ajatusta kahden ystävän tai kahden heteroparin keskenään jakamasta vanhemmuudesta. Ajatuksella leikittiin tekstissä hyvin maltillisesti. Asiantuntijana haastateltu kasvatustieteilijä Hennariikka Linnavuori leimasi sen absurdiksi ja nosti suurimmiksi tällaisen perheen perustamisen ongelmaksi sen, ketkä valikoituvat biologisiksi vanhemmiksi ja miten vauva-aikana asutaan.

Aihe on mielenkiintoinen. Erityisen mielenkiintoiseksi sen tekee se, että heteroseksuaalisessa parisuhteessa elävien ihmisten vanhemmuuden jakamista parisuhteen ulkopuolisten henkilöiden kanssa ei käytännössä Suomessa esiinny kuin uusperheissä, joissa taustalla on lähes aina vanhempien välinen ero.

Kahden erillisen perheyksikön kesken jaettu vanhemmuus eli apilaperheellisyys on sen sijaan yleistä sateenkaariperheiden parissa.1 Näissä perheissä tällainen rakenne syntyy siten, että miespari ja naispari, itsellinen mies ja naispari tai itsellinen nainen ja itsellinen mies päättävät jakaa vanhemmuutta keskenään. Yleensä tämä toteutuu niin, että yksi miehistä ja yksi naisista ovat lapsen biologiset vanhemmat ja muut osapuolet sitten sosiaalisia van-

hempia. Vanhemmuutta jaetaan siten, että lapsi tai lapset asuvat joko 50/50 molemmissa perheyksiköissä tai pääosin jommassakummassa kodissa ja osin toisessa, riippuen siitä miten osapuolet ovat keskenään sopineet.

Toisin kuin Hennariikka Linnavuori Helsingin Sanomien kolumnissa ennusti, ongelmaksi näissä perheissä ei nouse se, kuka on biologinen vanhempi tai miten vauva-arkea eletään. Sen sijaan ongelmat tulevat eteen silloin, kun vauvaajasta on selvitty ja tarkoitus on aloittaa kasvatuskumppanuus toden teolla, lapsen arkipäivän jakaminen kahden kodin, kahden erilaisen kasvatussysteemin ja kaksien eri periaatteiden ja sääntöjen välillä. Yksi ongelmatekijä näissä perheissä on myös jommassakummassa perheyksikössä tapahtuva ero – tällöin lapsella voi olla kolme tai jopa neljä eri kotia. Toisaalta apilaperheissä vanhemmat jaksavat paremmin, kun saavat välillä levätä, ja useamman vanhemman mukana olo lasten elämässä ehkäisee tehokkaasti myös esimerkiksi alkoholin tai huumeiden aiheuttamia ongelmia, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa tai muita vastaavia vakavia ongelmia. Jos jotakin tällaista ilmenee, se ei apilaperheessä todennäköisesti jää neljän seinän sisälle, vaan tulee ilmi toisessa kodissa ja tilanteeseen oletettavasti puututaan.

1 Sateenkaariperheet ovat perheitä, joissa joku vanhemmista kuuluu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön: käytännössä siis homojen, lesbojen, biseksuaalien, transsukupuolisten tai transgenderien perheitä, jotka voivat olla muodoltaan tai rakenteeltaan lähes minkälaisia tahansa. Yleisin sateenkaariperheen muoto on kahden äidin ydinperhe, apilaperheitä on eri lähteiden mukaan noin 10–30 % kaikista sateenkaariperheistä.

042

Peruste #3 2013

Sateenkaariperheiden apilaperhemalleissa taustalla näyttää siis olevan usko siihen, että lapsi tarvitsee molempia sukupuolia olevia vanhempia kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi. Tämän mallin eteen ollaan valmiita uhraamaan paljon, esimerkiksi oman perheyksikön suvereenius ja yksinoikeus päättää lapsen kasvatuksesta, arjen ratkaisuista ja aikatauluista.

Ongelmia on kaikissa perheissä, ja apilaperheen ongelmat muistuttavat hyvin paljon keskiverto uusperheen ongelmia, toki yleensä ilman taustalla olevaa vanhempien välistä eroa konflikteineen. Helsingin Sanomien kolumni herättää kuitenkin mielenkiintoisen kysymyksen: Miksi heterot eivät jaa vanhemmuutta keskenään apilaperhekuviossa? Ja toisaalta, miksi sateenkaariperheet niin tekevät? Mitkä syyt johtavat sateenkaariperheissä apilaperheiden perustamiseen ja miksi nämä syyt eivät aktualisoidu heteroseksuaalisissa parisuhteissa elävien vanhempien harkitessa lapsiperheen perustamista?

Eräs näiden kysymysten kannalta kiinnostavimmista kirjoista, joihin olen aihetta tarkastellessani törmännyt, on Annika Hamrudin Queer Kids – och deras föräldrar (2005). Hamrud kertoo kirjassaan naisparista, joka oli pitkään etsinyt lapsilleen isää. Hän kuvaa naisten kokemusta ruotsalaisesta sateenkaariperhekulttuurista näin: ”Kristina ja Lotta kokivat tunnelman etenkin Tukholman aktivistien joukossa sellaiseksi, että […] lesbojen tulisi hankkia lapsia homomiesten kanssa antaakseen lapsille miehen malleja ja etenkin oikeita, tärkeitä, miessukupuolisia

isiä.” (Hamrud 2005, 53.)

Hamrudin mukaan tämän keskustelun taustalla on Ruotsissa 1990-luvulla käyty yhteiskunnallinen keskustelu siitä, että lapsille olisi haitallista kasvaa homoseksuaalisten vanhempien perheessä.

Psykodynaamiset teoriat olivat homoja lesbopiireissä tärkeässä roolissa, kun alettiin pohtia sitä, kuinka perhe tulisi näissä tilanteissa rakentaa, ja miesten läsnäoloa naisparien lasten elämässä pidettiin äärimmäisen tärkeänä. Samanaikaisesti yhteiskunnallinen isäkeskustelu oli muutenkin kovassa käynnissä ja isien aktiivista roolia lasten kasvatuksessa ja perheen arjessa korostettiin tuolloisessa ruotsalaisessa keskustelussa kovasti.

(Hamrud 2005, 52 – 55.)

Suomessa sateenkaariperheiden varsinainen ”gayby-boom” on alkanut noin 10 vuotta Ruotsin jälkeen, ja perhepohdintoihin on haettu malleja nimenomaan naapurista. Niinpä myös Suomessa apilaperheellistymisen taustalla vaikuttaa usein olevan ajatus siitä, että lapsi tarvitsee molempaa sukupuolta olevia vanhempia (Moring 2013). Tämän tavoitteen eteen ollaan valmiita tekemään töitä ja sen edessä uhrataan myös ydinperheen tuoma yksinkertainen ja helppo arki.

043

Oudot perheet – miten sateenkaariperhe rakennetaan?

Tässä suhteessa Suomessa ja Ruotsissa tehtävät ratkaisut eroavat merkittävästi esimerkiksi Irlannista, jossa naisparit ovat päätyneet pääosin hankkimaan lapsia ilman lapsen elämään aktiivisesti osallistuvia isiä. Irlantilainen tutkija Roísin Ryan-Flood (2005) selittää tätä eroa sillä, että Irlannissa isän rooli yhteiskunnallisessa perhekeskustelussa ei ole kovin korostunut, ja että naisilla on vahva luottamus siihen, että lapsista kasvaa ehjiä aikuisia myös ilman läsnä olevaa isää.

Mutta mihin apilaperheissä toteutuva toive tai vaatimus molemmansukupuolisista vanhemmista sitten perustuu?

Tarkemmin katsoessa sen juurilta löytyvät erilaiset psykoanalyyttiset teoriat, ja nykypäivänä etenkin John Bowlbyn (1957) ajatteluun perustuva kiintymyssuhdeteoria. Kiintymyssuhdeteorian nykysovellustenkin (ks. esim. Rusanen 2011) mukaan nimittäin on niin, että lapsen tasapainoinen kehitys vaatii molempia sukupuolia olevia esikuvia – niitä, joita valtavirtakeskusteluissa kutsutaan miehen ja naisen malleiksi.

Muuten lapsen tasapainoinen kehitys häiriintyy. Kiinnostavaa tässä on kuitenkin se, miltä osin tämän kehityksen katsotaan häiriintyvän: miehen tai naisen mallin puute lapsen elämässä saattaa nimittäin näiden teorioiden mukaan johtaa siihen, että lapsen seksuaalisuus tai sukupuolen ilmaisu poikkeavat normaalista – toisin sanoen siihen, että lapsesta tulee homo, lesbo tai transihminen (Moring 2013, 233).

Tämä ajatus ei kuitenkaan esiinny nykykeskusteluissa tällaisenaan. Harva sateenkaariperhe tai naisparilta miehen mallia peräävä perheneuvoja tai psykologi ajattelee tätä ajatusta ihan näin pit-

källe. Harva tiedostaa, että sateenkaariperheen kohdalla tämä kysymys on itse asiassa melko absurdi: ”Ethän sinä vain altista lastasi homoseksuaalisuudelle?” Kuitenkin esimerkiksi sateenkaariperheisiin kohdistuvan tutkimuksen yhtenä keskeisenä fokuksena on pitkään ollut se, tuleeko nais- tai miesparien lapsista useammin homoja tai lesboja, tai kasvaako pojista näissä perheissä feminiinisempiä tai tytöistä maskuliinisempia kuin heteroperheissä kasvavista tovereistaan (ks. Solantaus 2008).

Sateenkaariperheiden apilaperhemalleissa taustalla näyttää siis olevan usko siihen, että lapsi tarvitsee molempia sukupuolia olevia vanhempia kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi.

Tämän mallin eteen ollaan valmiita uhraamaan paljon, esimerkiksi oman perheyksikön suvereenius ja yksinoikeus päättää lapsen kasvatuksesta, arjen ratkaisuista ja aikatauluista. Eivätkä nämä tilanteet ole myöskään emotionaalisesti helppoja – lapsen kasvatusvastuun jakaminen tarkoittaa vanhemmalle myös pitkiä jaksoja erossa olemista lapsesta.

Mutta mitä sitä ei tekisi lapsensa parhaaksi, kuten eräs ruotsalainen sateenkaariperheen äiti toteaa: ”On varmasti todella raskasta että August tulee olemaan siellä [isillään] joka toinen viikko. Mutta se tulee varmasti menemään hyvin, minulla on jo nyt turvallinen olo kun August on isillään”, Anna sanoo. […] ”Pitää vain ajatella, että me teemme tämän Augustin vuoksi, että tämä on hänen parhaakseen.”

(Stenholm & Strömberg 2004, 33.)

Heteroseksuaalisessa ydinperheessä kahden eri sukupuolta olevan vanhemman normi toteutuu ilman sen suurempia ponnisteluja. Ajatus siitä, että

Carita Maury Voima

044

Peruste #3 2013

045

Carita Maury Yhdessä

Oudot perheet – miten sateenkaariperhe rakennetaan?

046

Peruste #3 2013

Tämä puolestaan johtaa siihen, että sateenkaariperheissä lapsen saaminen on lähes aina harkittu ja tietoinen ratkaisu.

perustaisi heteroseksuaalisen apilaperheen, tarvitsisi siis taustalleen radikaalia ajattelua. Sateenkaariperheissä tällainen ratkaisu syntyy paineen alla, pyrkimyksestä tehdä niin kuin on lapselle parasta. Valinnat tehdään tilanteessa, jossa perhe jo valmiiksi kohtaa syrjinnän pelkoa ja jossa yhteiskunnallista keskustelua on käyty nimenomaan isättömyyden mahdollisista haitoista lapselle.

Annika Hamrud (2005, 54) kirjoittaa, että kaikki sateenkaariperheet eivät suinkaan ole queer-perheitä. Ne eivät tavoittele normien ylittämistä tai nurin potkimista. Päinvastoin, useimmat sateenkaariperheet haluavat Hamrudin mukaan vain kasvattaa lapsensa tietoisina siitä, että ovat tehneet kaikkensa turvatakseen lapselle onnellisen elämän ja turvallisen kasvun kaikki parhaat edellytykset - aivan kuten perheitä koskevat ihanteet 2000-luvun pohjoismaissa kehottavat.

Kaksi heteroparia, jotka perustaisivat apilaperheen, tulisivat sen sijaan rikkoneeksi useaa suomalaisessa perhepuheessa melko kyseenalaistamattomana ihanteena näyttäytyvää normia. Tällaisia normeja ovat esimerkiksi ydinperhenormi, biologisen vanhemmuuden ensisijaisuuden normi ja kiintymyssuh-

deteorioihin sisältyvä ajatus siitä, että lapsella tulisi ensimmäisen kolmen elinvuotensa aikana olla yksi ensisijainen kiintymyssuhde. neuvottelemalla perheeksi

Apilaperheellisyys ei ole ainoa asia, jossa sateenkaariperheet kyseenalaistavat heteronormatiivisen ajattelun luonnollisuutta ja normeja. Toinen tällainen asia on tapa, jolla sateenkaariperheet neuvottelevat – hyvin tietoisesti tekemällä tekevät perhettään ja erilaisia vanhemmuuksiaan.

Kun nais- tai miespari tai itsellinen homo, lesbo, bi- tai transihminen alkaa haaveilla lapsesta, ei ratkaisu yleensä ole valmiina kuin tarjottimella. Ehkäisyn pois jättäminen ei paljon auta, eikä myöskään ajatus siitä, että ”lapsi saa tulla kun on tullakseen”. Se ajatus, jonka noin joka neljäs heteropari joutuu kohtaamaan pidempiaikaisen yrittämisen ja vähittäisen havahtumisen jälkeen – meille ei ehkä tulekaan vauvaa ihan luonnostaan – on sateenkaariperheestä haaveilevalle itsestään selvä lähtökohta.

Tämä puolestaan johtaa siihen, että sateenkaariperheissä lapsen saaminen on lähes aina harkittu ja tietoinen ratkaisu.

Harkinta ja tietoisuus näkyvät sateenkaariperheissä siten, että perheissä neuvotellaan tavallista enemmän. Neuvottelevuus koskee sekä apilaperheitä että nais- tai miesparien ydinperheitä, mutta korostuu apilaperheiden kohdalla. Esimerkiksi kaikki sateenkaariperheille suunnatut opaskirjat ja www-sivut, joita olen Suomesta ja Ruotsista lukenut, kehottavat perheitä tekemään niin kutsutun aiesopimuksen, johon kirjataan ylös tulevien vanhempien yh-

047

Oudot perheet – miten sateenkaariperhe rakennetaan?

Jatkuvan neuvottelun kulttuuri tarkoittaa nimittäin myös sitä, että kun jokin menee pieleen, syy on aina perheessä itsessään – neuvottelut ja täydellinen varautuminen kaikkiin tilanteisiin on tällöin epäonnistunut.

teisiä ajatuksia esimerkiksi siitä, missä lapsi asuu, miten tapaa muita vanhempiaan, miten raha-asiat hoidetaan ja miten toimitaan erilaisissa ongelmatilanteissa. Äkkiseltään voisi ajatella, että neuvottelevuus on sateenkaariperheissä ehdoton etu verrattuna perheisiin, joissa asiat tapahtuvat enemmän huomaamatta, ilman kovin tarkkaa etukäteissopimista ja suunnittelua. Neuvottelemalla perhe varautuu moniin tulevaisuuden ongelmatilanteisiin, esimerkiksi eroihin, konflikteihin, rahahuoliin tai jonkun vanhemman kuolemaan tavoilla, joiden on tarkoitus auttaa perhettä selviämään näistä tilanteista, jos ne kohdalle sattuvat. Perhe on ikään kuin ottanut oman sisäisen vakuutuksen tulevien ongelmatilanteiden varalta.

Kuten kaikissa vakuutuksissa, myös etukäteisneuvotteluissa ja aiesopimuksissa on kuitenkin myös kääntöpuoli.

Jatkuvan neuvottelun kulttuuri tarkoittaa nimittäin myös sitä, että kun jokin menee pieleen, syy on aina perheessä itsessään – neuvottelut ja täydellinen varautuminen kaikkiin tilanteisiin on tällöin epäonnistunut.

Jos esimerkiksi naisparin toinen osapuoli kuolee, ja toinen osapuoli jää kiistelemään lasten isän kanssa huoltajuu-

desta ja asumisesta, on jokin mennyt pieleen nimenomaan perheen keskinäisissä neuvotteluissa. Ja silloin kun koko perheen perusta on laskettu näille neuvotteluille, lankeaa epäonnistumisen taakka koko perheen harteille. Sen sijaan että apilaperheissä esiin nousevat konfliktit tai riidat nähtäisiin luontaisena osana perhe-elämää, pakollisena lisänä siihen, mitä on olla vanhempi ja jakaa vastuuta lapsen kasvatuksesta ja hoivasta toisen tai toisten vanhempien kanssa, apilaperheessä konfliktit merkitsevät helposti sitä, että on tehty jotakin väärin.

Epäonnistumisen ja konfliktin pelkoon liittyy myös ilmiö, jota kutsutaan onnellisuusmuuriksi. Yhdysvaltalainen tutkija Heather Love (2008) kirjoittaa homoseksuaalien kohdalla ”pakollisesta onnellisuudesta”, jolla hän tarkoittaa sitä, että kun seksuaalivähemmistöt ovat saaneet suhteellisen paljon oikeuksia ja kun heidät on yhä enemmän otettu osaksi yhteiskuntaa sen eri tasoilla, pitää homojen kiittää tästä olemalla mahdollisimman onnellisia. Muussa tapauksessa he vaikuttavat kiittämättömiltä.

Oikeuksien tasavertaistumisen on siis pyyhittävä pois kaikki se viha ja katkeruus, jonka vuosikymmenten sorto ja syrjintä sekä erilaiset yhä jatkuvat syr-

048

Carita Maury Objekti

Peruste #3 2013

jinnän muodot esimerkiksi työelämässä tai perhesuhteissa ovat aiheuttaneet.

Sateenkaariperheiden kohdalla näkyy sama malli: koska perheet ovat saaneet melko suuria omiin oikeuksiinsa liittyviä voittoja viime vuosina, sateenkaariperheen on syytä olla harmoninen ja onnellinen. Onhan heillä nyt aina-

kin lähes kaikki kunnossa. Perhe, jossa on ongelmia ja joka näistä ongelmista avoimesti kertoo, pettää paitsi itsensä ja lähipiirinsä, myös koko sateenkaariperheyhteisön – pelko on, että erilaiset poliittiset projektit kuten tasa-arvoisen avioliiton vaatimus tai ylipäänsä ajatus sateenkaariperheistä hyvänä kasvuym-

049

Oudot perheet – miten sateenkaariperhe rakennetaan?

päristönä lapselle, vaarantuvat jos käy ilmi, että sateenkaariperheissäkin riidellään, ryypätään, rähjätään ja erotaan ihan yhtä lailla ja ihan yhtä rumasti kuin heteroperheissä.

Apilaperheen ihannemalli on ikään kuin uusperhe ilman konflikteja. Niissä yhdistyvät, ihanteen mukaan, uusperheen rakenne ja siihen liittyvä hoiva- ja kasvatusvastuun jakaminen, ja toisaalta konfliktiton tilanne, jossa perhe on perustettu puhtaalta pöydältä ystävien kesken ilman riitaisaa eroa tai muuta taustalla olevaa mullistusta.

Konflikti tuo särön tähän tilanteeseen, ja yhtäkkiä perhe ei olekaan se onnellinen ja rauhanomainen yksikkö, jonka ystävät keskenään rakensivat. Se uhkaa luisua banaaliin riitaisten perheiden joukkoon, jota leimaavat ratkaisemattomat ristiriidat, keskusteluyhteyksien katkeaminen ja ennen kaikkea epäonnistuminen siinä kaikkein tärkeimmässä: ehdottomasti lapsen edun mukaisen kasvuympäristön rakentamisessa. Ja kuten jo aiemmin todettu, juuri lapsen etu on se ohjenuora, jonka varaan apilaperhettä on alun perin lähdetty perustamaan. Lopuksi lieneekin paikallaan tarkastella tätä kiintoisaa käsitettä hieman tarkemmin.

lapsen etu

– kyllin hyvä lapselle

Jos 2000-luvun Suomessa perheestä puhuttaessa on yksi asia, joka on pyhä ja asemaltaan kiistaton, se on lapsen etu.

Samalla lapsen etu on sikäli kiinnostava argumentti, että sen nimissä voi väittää lähes mitä tahansa. Esimerkiksi sateenkaariperheille suunnatuissa opaskirjoissa lapsen edun nimissä perustellaan sekä sitä, että halutaan elää ydinperheessä että apilaperheen perustamista.

Filosofi ja kirjallisuuden tutkija Lee Edelman (2007, 6) puhuu siitä, kuinka lapsen figuuria on retorisesti mahdoton vastustaa. Hänen mukaansa lapsen kuvastoon kietoutuu ajatus tulevaisuudesta ja reproduktiosta. Argumentti, joka asettuu vastustamaan tulevaisuudellisuutta, kietoutuu automaattisesti menneisyyteen ja kuolemaan. Siksi lapsen etu on käytännössä kuningasargumentti – jos pystyt pitävästi osoittamaan, että jokin on lapsen edun mukaista, sitä ei ole käytännössä mahdollista vastustaa.

Samalla lapsen etu on kuitenkin myös äärimmäisen hankalasti määriteltävissä, etenkin keskusteluissa, jotka koskevat perheitä ja niissä tehtäviä ratkaisuja. Lapsen etua koskevat keskustelut ovat myös hyvin herkkiä tulehtumaan.

Jos 2000-luvun Suomessa perheestä puhuttaessa on yksi asia, joka on pyhä ja asemaltaan kiistaton, se on lapsen etu.

Samalla lapsen etu on sikäli kiinnostava argumentti, että sen nimissä voi väittää lähes mitä tahansa.

050

Peruste #3 2013

Henkilökohtainen näkemykseni on, että yhteiskunnallisissa keskusteluissa voisi lapsen edun sijaan alkaa puhua siitä, mikä on kyllin hyvää lapselle. Tällöin saataisiin myös joustoa siihen, kuinka lapsen asioista argumentoidaan.

Esimerkiksi keskustelut päivähoidon vai kotihoidon paremmuudesta, tasaarvoisen vanhemmuuden vai äidinhoivan ensisijaisuudesta tai siitä, pitäisikö sateenkaariperheillä olla lapsia ensinkään, näyttävät jatkuvasti päätyvän hedelmättömään inttämiseen siitä, mikä on lapsen edun mukaista ja mikä ei.

Keskustelun ulkopuolelle jää esimerkiksi se, miten muut perheenjäsenet voivat, mikä on vanhempien jaksamisen aste ja miten voisi parhaiten tukea paitsi lasta, myös hänen koko perhettään.

Lapsi rakentuu näissä puheissa ikään kuin geneeriseksi lapseksi: valkoiseksi, keskiluokkaisessa perheessä kasvavaksi, korkeintaan päiväkoti-ikäiseksi, puhtoiseksi, ongelmattomaksi ja suloiseksi palleroksi, jonka valoisaa tulevaisuutta vain ymmärtämättömät lapsen edun vastaisesti toimivat tahot voivat uhata – esimerkiksi laittamalla lapsen päivähoitoon liian aikaisin. Tämä ajatus liittyy myös pakollisen onnellisuuden problematiikkaan. En tiedä, onko suomalaisessa yhteiskunnassa yhtään tahoa, jonka on niin kiellettyä olla onneton kuin juuri lapsen.

Henkilökohtainen näkemykseni on, että yhteiskunnallisissa keskusteluissa voisi lapsen edun sijaan alkaa puhua siitä, mikä on kyllin hyvää lapselle.

Tällöin saataisiin myös joustoa siihen,

kuinka lapsen asioista argumentoidaan.

Sen sijaan, että etsittäisiin aina vain ja ainoastaan lapsen kannalta optimaalista ratkaisua, joita helposti ajatellaan olevan vain yksi, voitaisiin alkaa keskittyä siihen, mikä on lapselle riittävän hyvä olosuhde. Tällöin tilaa saisivat myös muiden perheenjäsenten tarpeet ja perheiden monimuotoinen todellisuus, jossa keskenään hyvinkin erilaisissa perheissä, keskenään hyvinkin erilaisissa olosuhteissa ja erilaisten kasvatustapojen tuloksina, kasvaa suuri joukko kyllin hyviä lapsia – lapsia, jotka voivat hyvin ja joista huolehditaan riittävästi.

Samalla voitaisiin myös julkisen keskustelun tasolla alkaa huomata, että lähes tilanteessa kuin tilanteessa monet erilaiset ratkaisut voivat olla lapselle hyviä. Ne ratkaisut, jotka ovat yksiselitteisen huonoja, on melko helppo tunnistaa.

Kokonaisuudessaan perheitä koskeva yhteiskunnallinen keskustelu kaipaisi aimo annoksen armollisuutta niin perheitä, vanhemmuutta, vanhempien erilaisissa tilanteissa tekemiä ratkaisuja kuin lapsia itseäänkin kohtaan. Täytyy olla myös lapsen kannalta raskasta olla hahmo, jonka etu, ja sitä myöten onnellisuus ja yhteiskunnassa menestyminen, ovat kaikkien ympärillä olevien ihmisten tarkastelussa. Sellaisessa

051

Oudot perheet – miten sateenkaariperhe rakennetaan?

mikä olisi suurempi petos sateenkaariperheyhteisöä kohtaan tilanteessa, jossa perheitä jo valmiiksi epäillään lapsen edun vastaisiksi ja syrjitään monin tavoin, kuin se, että kasvaisi tällaisessa perheessä ongelmaiseksi tai onnettomaksi lapseksi?

keskusteluilmapiirissä on kovin raskasta kasvaa sellaisena lapsena, jolla kaikki ei olekaan hyvin, jonka elämässä on pienempiä tai suurempia ongelmia tai jonka perhe ei sovi heteroseksuaalisen ydinperheen normiin.

Se pakollinen onnellisuus, josta Heather Love yllä puhui, koskee nimittäin myös ja ehkä ennen kaikkea lapsia. Ja etenkin perheissä, jotka poikkeavat tavalla tai toisella normista, paine lapsen onnellisuudelle on lähes sietämätön. Sillä mikä olisi suurempi petos sateenkaa-

riperheyhteisöä kohtaan tilanteessa, jossa perheitä jo valmiiksi epäillään lapsen edun vastaisiksi ja syrjitään monin tavoin, kuin se, että kasvaisi tällaisessa perheessä ongelmaiseksi tai onnettomaksi lapseksi?

Kirjoittaja väitteli keväällä tohtoriksi Helsingin yliopistosta sateenkaariperheitä koskevalla väitöskirjalla Oudot perheet – Normeja ja ihanteita 2000-luvun Suomessa.

lähteet: ✕✕

Bowlby, John. 1957. Lasten hoivan ja hellyyden tarve. WSOY, Porvoo.

✕✕

Edelman, Lee. 2007 (2004). No future: Queer theory and the death drive. Duke University Press, Durham.

✕✕

Hamrud, Annika. 2005. Queerkids – Och deras föräldrar. Normal Förlag, Tukholma.

✕✕

Love, Heather. 2008. Compulsory happiness and queer existence. New Formations 63 (Winter): 52–64.

✕✕

Moring, Anna. 2013. Oudot perheet. Normeja ja hiljaisuuksia 2000-luvun Suomessa. Unigrafia, Helsinki.

✕✕

Rusanen, Erja. 2011. Hoiva, kiintymys ja lapsen kehitys. Finn Lectura, Helsinki.

✕✕

Ryan-Flood, Roísin. 2005. Contested heteronormativities: Discourses of fatherhood among lesbian parents in Sweden and Ireland. Sexualities 8(2): 189–204.

✕✕

Solantaus, Tytti. 2008. Homoseksuaalisten vanhempien lasten kehitys. Teoksessa

✕✕

Stenholm, Sara ja Cecilia Strömberg. 2004. Homofamiljer. Guide i Praktiska, Juridiska Och Ibland

Sateenkaariperheet ja hyvinvointi. Toim. Juha Jämsä, 72–85. PS-kustannus, Jyväskylä.

Absurda Frågor För Homosexuella Som Vill Ha Barn. Wahlström & Widstrand, Finland.

052

perhe

Peruste #3 2013

IROKEESIEN SUKUPUOLI­ JÄRJESTELMÄ JA MAAILMANKUVA TOISENLAISEN MAHDOLLISEN YHTEISKUNNAN SIEMENIÄ Sukupuolten tasa-arvon kannalta on oleellista, mikä rooli sukupuolella on yhteisvarantojen ja tuotantovälineiden hyödyntämisessä ja jakamisessa.

Tässä asiassa voitaisiin hakea oppia irokeesien matriarkaalisesta pitkien talojen yhteiskuntamallista. kaarina kailo

Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva. Toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä

koelmateoksessaan, etteivät lesbot ole naisia, koska he ovat ”orjakarkureina” paenneet taloudelliseksi riistojärjestelmäksi luodun ydinperhe-heteropatriarkaatin kahleista. ”Naiseus” on monille naistutkijoille lähinnä patriarkaalisten valtasuhteiden ja hyväksikäytön positio: biologian tarkoitushakuisilla tulkinnoilla ja mielivaltaisilla rooleilla on luotu hoiva- ja tunnetalouden ilmainen tai huonosti resursoitu ja palkattu

naistyövoima(reservi). Vertaileva kulttuurienvälinen tutkimus osoittaa, ettei sukupuoli sinänsä ole merkittävintä perhe- ja tasa-arvokysymyksissä, vaan juuri tapa jolla se koodataan osaksi tietyn yhteiskunnan hallinnan suhteita luokan, etnisyyden, iän, seksuaalisen orientaation ja monien muiden tekijöiden risteyspisteissä.

Monet naisliikkeen tasa-arvoaktivistit ovat luottaneet vasemmistolaisen vallankumouksen korjaavan ”naiskysymyksen” ongelmakohdat. Olipa kyse kommunismista, sosialismista tai kapitalismista, mikään patriarkaalinen ”ismi” ei ole kuitenkaan korjannut sukupuolten välisen työnjaon ja resurssien epäreilua jakautumista, puhumattakaan seksuaalisesta kaksinaismoraalista ja väkivallan kulttuurista

Carita Maury Rajalla

aistutkimus ja -liike ovat esittäneet erilaisia teorioita naisten alistamisen ja eriarvoisuuden syistä ja historiallisista taustoista. Naisten ja muiden ”toisiksi” leimattujen sorto on paikannettu heteropatriarkaattiin, eliittijohtoiseen ja ydinperhe-keskeiseen maailmanjärjestykseen sen eri variaatioissa (Göttner-Abendroth 2009).

Marxilaisfeministi Monique Wittig (l978, 45) esittää The Straight Mind- ko-

053

054

Peruste #3 2013

Tasa-arvodebateissa huomio pitäisikin suunnata maailmankuvaan1, myyttis-poliittiseen arvoeetokseen ja kaikkiin tietoisuuttamme muokkaaviin kulttuurisen sosialisaation ilmiöihin. Ne luovat raamit ja sisällön sukupuolittuneille valtasuhteille.

(vaikka niissä onkin isoja eroja edellä mainittujen seikkojen suhteen). Naisvaltaisten alojen aliarvostetun työn tuottamaa lisäarvoa, ja sen suoria kytköksiä talousmalliin, joka asettaa naisja miesalat täysin eri vaikutuskenttiin, ei vieläkään tunnusteta käytännössä.

Tasa-arvodebateissa huomio pitäisikin suunnata maa-ilmankuvaan1, myyttis-poliittiseen arvoeetokseen ja kaikkiin tietoisuuttamme muokkaaviin kulttuurisen sosialisaation ilmiöihin. Ne luovat raamit ja sisällön sukupuolittuneille valtasuhteille. Esimerkiksi irokeeseilta – joihin keskityn tässä kirjoituksessa – voisi ammentaa laaja-alaisesti tervehdyttäviä vaihtoehtoja länsimaiselle maa-ilmankuvalle, globaalitalouden iskiessä kyntensä nyt rajuimmin juuri naisten ja varsinkin yliryöstettyjen ”kehittyvien” maiden naisten oikeuksiin (Bakker 2003; Kailo 2007).

irokeesien äitiklaani ja lahjatalous

Viittaan irokeesien maa-ilmankuvalla niin perhe- ja sukupuolisuhteiden kuin luontosuhteen kokonaisuuteen, poliittiseen järjestelmään ja kulttuurisiin myyttikokonaisuuksiin, koska perhejärjestelmää ei voi ymmärtää niistä erillään2. Erittäin merkittävänä kritiikkinä ja vaihtoehtoisten visioiden viestintuojana pidän irokeesitutkija Barbara Mannin (1997; 2000) välittämiä tietoja yhä olemassa olevasta, joskin muuttuneesta klaaniäitien kansanvallasta. Mannin teos, “Irokeesinaiset-Gantowisas” (2000) on ensimmäinen irokeesien oma, laaja-alainen ja naisnäkökulmainen historiikki ja myyttikokoelma seneca-, mohawk-, oneida-, onondagat- ja cayugat-irokeesien lahjatalous-matriarkaatista3.

Teoksessa paljastetaan irokeesi-tut-

1 Olen kirjoituksissani jo pitkään kirjoittanut maa-ilman tavalla, joka tekee näkyväksi sen, että omassa maa-ilmankäsityksessämme paljastuu konkreettisesti maan ja ilman merkitys (näin ei ole esimerkiksi englannin worldview- sanassa, joka painottaa abstraktia näkemistä-näkemyksiä.

2 Suomessa irokeesi-intiaanien ja naisten asemaa on käsitelty naisnäkökulmasta vähän, viitteenomaisesti tai ilman tieteellistä syvyyttä ja lähdekritiikkiä (ks. kuitenkin esim. Holvikivi 2000, Kailo 2007, 2008, 20l0, 49 jonkinlaisten esittelyjen suhteen).

3 Tuscarora-intiaaneista tuli myöhemmin liiton kuudes jäsen.

Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva. Toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä

Testosteronia pursuavien nuorten militaristisen kasvatuksen sijaan irokeesit alistivat heidät heimon vanhimpien kokemusperäiselle auktoriteetille.

Varsinkin nuoret miehet olivat klaaniäitien valvonnassa.

kijoiden kasautuneet, korjaamatta jääneet virhetulkinnat. Keskeistä niille on ollut juuri ideologiset pyrkimykset kiistää naisten keskeinen, ekososiaalista kestävää yhteiseloa ja demokratiaa edistävä ja ylläpitävä asema ja kontribuutio. Toinen keskeinen puute on ollut länsimaisten tutkijoiden kyvyttömyys ymmärtää, että talous ja henkisyys voisivat kuulua saumattomasti yhteen arkipäivän huolenpitoeetoksen periaatteena.

Kirja eroaa myös länsimaisesta historiankirjoittamisen muotista, sillä Mann integroi akateemiseen tietoon kansansa myyttisiä kertomuksia. Niiden tehtävä on aina ollut poliittinen: välittää sukupolvelta toiselle kulttuurin keskeiset uskomukset, rituaalit, tavat, ajatusmallit, arvot sekä sukupuolijärjestelmän ja maa-ilmankuvan perusainekset. Niitäkin pidetään kulttuurisina lahjatalouden osina.

Mannin kirja tulvii esimerkkejä siitä, miten tuotantovälineiden ja yhteisvarantojen hallinta, keskinäisriippuvaisuuteen perustuvat ihmis-eläinsuhteet ja elämän uusintaminen voidaan mieltää ja organisoida patriarkaateille täysin vieraalla tavalla. Talouden ohje-

nuora on ollut ikuisen vajediskurssin sijaan ns. Plenty Way, runsauden huolenpito- ja vastuutalous ilman naisten tai minkään elollisten olioiden hyväksikäyttöä.

Irokeesien demokratia ja liittovaltio perustui Mannin sekä muiden intiaanitutkijoiden mukaan siihen, että fyysisesti vahvimpien nuorten potentiaalista vallankäyttöä suitsittiin ja ehkäistiin antamalla eniten valtaa klaanin isoäideille. Tässä toimivan kansanvallan käsitteessä fyysisesti vahvimmilla ei saisi olla liikaa valtaa, koska se voisi luoda kasvualustan alistussuhteille.

Testosteronia pursuavien nuorten militaristisen kasvatuksen sijaan irokeesit alistivat heidät heimon vanhimpien kokemusperäiselle auktoriteetille. Varsinkin nuoret miehet olivat klaaniäitien valvonnassa.

Mann jakaa irokeesihistorian ja myytit neljään aikakauteen, mutta hänen mukaansa matriarkaalinen aika on ollut olemassa aikojen alusta. Sodat ja vallankaappausyritykset ovat aika ajoin kuitenkin heikentäneet tai vahvistaneet sitä sukupuolijärjestelmää ja maailmankuvaa, jota tässä kuvaan.

Irokeesi-demokratiassa kaikki osal-

055

056

Carita Maury Mitä muuta minusta vielä haluat.

Peruste #3 2013

listuivat yhteisten asioiden hoitoon ja konsensus merkitsi sitä, että jokaista oli kuultava ja pyrittävä ymmärtämään ennen päätöksiä, kestipä prosessi kuinka kauan tahansa. Ylin päätös- ja aloitteentekovalta oli kuitenkin gantowisas-naisilla, koska alkuemo ja hänen tyttärensä Lynx loivat maan ja kansakunnan. Myytin pohjalta naiset hallinnoivatkin maata, maataloutta, viljelyä, satoja ja ”tulonsiirtoja” eli ylijäämän jakamista.

Gantowisas oli nimitys naisille heidän moninaisissa rooleissaan. He olivat äitejä, tuomareita, veronkerääjiä, talou-

denhoitajia, maanviljelijöitä, ekologisen tasapainon edellytysten filosofeja ja valvojia sekä rauhanomaisten yhteiskuntasuhteiden neuvonantajia. Elämän uusintamisen asiantuntijoina he päättivät myös sodasta, eikä aseita luovutettu miehille kuin äärimmäisessä hädässä.4 Mannin mukaan klaaniäidit takasivat, että johtajiksi valikoituneet miehet toimivat yhteisen edun mukaisesti. Klaaniäidit eivät kasanneet omaisuutta vaan tapana oli muun muassa kierrättää viljelyalueita kestävällä ja yhteishyvää edistävällä tavalla; mitään aluetta ei kulutettu loppuun vaan ”ekologista jalanjälkeä”

4 Todistin tämän itse henkilökohtaisesti Montrealissa Okan selkkauksen aikana vuonna 1993.

Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva. Toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä

Carita Maury sarjasta Homo Cantans

057

058

Peruste #3 2013

Lahjatalous on järjestelmä, jossa kaikki luonnon antimet vedestä energiaan, riistaan ja laidunmaihin ovat yhteisvarantoja – lahjoja – ja kuuluvat siten kaikille.

Ajatus siementen patentoinnista, jonka globaalitalous sallii, ei olisi edes kuviteltavissa.

seurattiin. Päätöksenteossa tuli huomioida seuraavat seitsemän sukupolvea.

Parhaita viljely- ja metsästysalueita käytettiin vuorotellen, ja samalla luotiin sadon yhteismaita, jotka olivat matriarkaattiajan ”vero”. Tämä sato oli varattu juhlia ja erityistarpeita varten, ja ylijäämän syntyessä (mikä oli sääntö pikemminkin kuin poikkeus) se jaettiin lahjoina naapurikansoille rauhan ylläpitämiseksi.

Irokeesien ”kommunismia” (Mannin mielestä harhauttava termi) ei voi tunnistaa aidoksi kansanvallaksi huomioimatta naisten merkittävää asemaa.

Miesten enemmistö toimi tarpeen tullen sotureina, mutta klaaniäideillä oli valta panna viralta ne, jotka eivät pitäneet kiinni yhteisestä edusta.

Lahjatalouksissa vaihdon ei tarvitse olla vastavuoroista, vaan se, jota on ”kannettu”, kantaa vuorostaan jotain muuta tarvitsevaa. Lahjatalous on järjestelmä, jossa kaikki luonnon antimet vedestä energiaan, riistaan ja laidunmaihin ovat yhteisvarantoja – lahjoja – ja kuuluvat siten kaikille. Ajatus siementen patentoinnista, jonka globaalitalous sallii, ei olisi edes kuviteltavissa. Äidinoikeuksien ja äitien sukulinjan mukaisiin järjestelyihin perustuvat

klaanit asuivat pitkissä yhteistiloissa sukuyhteisöinä. Länsimaista yksinhuoltajaäitien riippuvaisuutta elatusmaksuista tai pätkätöistä, tai tiettyinä historian aikoina vallinnutta miesten monopolioikeutta perillisiinsä ei päässyt syntymään. Päinvastoin, sukusiteet olivat parhaimmillaan kosmisia, sukuun kuuluivat myös eläimet ja poismenneet. Oli myös yleistä adoptoida vankeja tai orpoja. Toki oli myös historiallisia aikoja ja intiaanikansoja (nations), joilla esiintyi muun muassa vankien kidutusta ja muuta julmuutta.

Pysyvä avioliittoinstituutio ei ollut normi, joskaan ei myöskään kielletty. Lasten isät kävivät kylässä äitien ja tytärten pitkissä taloissa ja huonosti käyttäytyville näytettiin tie ulos. Järjestelmässä miehet tarvitsivat naisten keräily- ja maataloustuotteita ja naiset miesten metsästämää riistaa. Tämä täydentävyys ei siis luonut edellytyksiä naisten riippuvuussuhteille ja heikon neuvottelijan asemalle, joka on johtanut naisten alistussuhteisiin patriarkaatissa ja työelämässä.

Isät saattoivat jäädä klaaniäitien pitkiin taloihin pitkiksikin ajoiksi, mutta palasivat omien äitiensä taloihin. Sedät sen sijaan olivat varsinainen miesten

Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva. Toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä

”Talouden” ja seksuaalisuuden erottamisen ansiosta järjestelyt eivät olleet kuitenkaan jäykkiä. Heteropatriarkaatti sen sijaan ulkoistaa hoivan ja uusintamisen naisille romantisoidun ydinperheen keinoin.

malli lapsille, ja he asuivat sisartensa ja heidän lastensa kanssa. Tämä on tyypillistä matrilineaalisille yhteiskunnille niiden eri variaatioissa kautta maailman. ”Talouden” ja seksuaalisuuden erottamisen ansiosta järjestelyt eivät olleet kuitenkaan jäykkiä. Heteropatriarkaatti sen sijaan ulkoistaa hoivan ja uusintamisen naisille romantisoidun ydinperheen keinoin.

Tämä on syy siihen, miksi homosuhteet ja ajatus naisten seksuaalisesta ja ruumiillisesta itsemääräämisoikeudesta uhkaavat sen valtapyramidia. Irokeesinaiset voivat sen sijaan lähteä metsästämään ja olla sotureita, vaikka heidän enemmistönsä hoitikin maanviljelyä sekä taloutta ja lapsia.

Suhtautuminen seksuaaliseen suuntautumiseen ei ole muuttunut vähemmän suvaitsevaiseksi kuin vasta patriarkaatin voimistumisen myötä. Joissain kulttuureissa ”homoseksuaalit” olivat jopa erityisen kunnioituksen kohteita.

Intiaanien parissa heitä on kutsuttu nimellä ”two-spirited people” (kaksi-sieluiset) ja he olivat usein shamaanijohtajia (Midnight Sun 1988).

matriarkaatti ja lahjatalous tänään

Aikana, jolloin irokeesien sukujärjestelmä ja ”hallintomalli” ”löydettiin”, oli vallalla käsitys, että länsimaiset poliittiset järjestelmät edustivat kehityksen korkeinta astetta. Niille vaihtoehtoiset järjestelmät leimattiin darwinismin pohjalta ”primitiivisiksi” vaiheiksi kohti yksiavioista heteroseksuaalista ”sivistystä” ja valtiomallia (Mann 2000, 198; 200).

Tämän sukupuolijärjestelmän tunnustaminen ja siitä kertominen oli liikaa Lewis Morganille5 ja hänen aikalaisilleen. Tieto olisi torjuttu, eikä ”irokeesikommunismin” ajatus olisi ehkä saanut vastakaikua vahvasti patriarkaalisilla 1700- tai 1800-luvuilla.

Yhä tänään irokeesinaisilla on monia niistä tärkeistä rooleista, jotka erottivat pitkien talojen matrilineaaliset perhejärjestelmät länsimaisen ydinperheen autuudesta ja riskeistä. Lahjataloudet ovat kuitenkin muutospaineiden alla.

Niihin vaikuttavat muun muassa Pohjois-Amerikassa reservaattisysteemi ja metsästäjä-keräilijä-järjestelmän edel-

5 Morganin kontribuutiota perheen historiaan pidetään kuitenkin äärimmäisen tärkeänä. Engelsin mukaan Amerikan intiaanisuku auttoi [Morgania] ottamaan ratkaisevan edistysaskeleen tutkimallaan alalla. (Sosialismi.net 2006, l0)

059

060

Peruste #3 2013

lytysten heikkeneminen, riistan loppuminen ja globaalin markkinatalouden ujuttaminen näiden kansojen keskuuteen. Monissa reservaateissa on tästä huolimatta onnistuttu traumaattisesta taustasta vapautumisessa juuri oman kulttuurin perinteiden ja matriarkaalisia juonteita omaavan sukupuolijärjestelmän palauttamisen myötä. mitä voimme oppia

Alkoholisoituneen Suomen miehillä ja naisilla olisi myös paljon opittavaa irokeeseilta. Joskaan en ehdota edellä kuvatun sukuyhteisömallin omaksumista mihinkään puolueohjelmaan, pidän tärkeänä, että osaamme tunnistaa ja kuvitella vaihtoehtoja hallitsevalle länsimaiselle perheideologialle, jolla naiset erotetaan toisistaan ja määritellään suhteessa miessukulaisiin. Heteropatriarkaatti ulottaa väkivaltaiset hierarkiansa myös miehiin (jotka eivät ole yhtenäinen kategoria).

Kulttuurisessa oppimisessa ei ole kyse alkuperäis- ja luontokansojen romantisoinnista ja ihannoimisesta. Siinä on kyse eri tavoin sukupuolittuneen maailmankuvan tunnistamisesta sellaisena kuin se toimi irokeesien ja monien mui-

den yhteisöjen parhaina aikoina.

Ei ole kyse myöskään naisten ihannoimisesta miesten kustannuksella (ks. esim. Wakoquaakmik 2008), sillä miehet ovat toimineet ja toimivat osittain edelleen elämänmyönteisen, sodanvastaisen ja maaäitiä sekä esiäitejä kunnioittavan eetoksen pohjalta. Monet naiset vastaavasti ovat omaksuneet kovien herruusjärjestelmien leimallisesti maskuliinistuneet arvot. Liian usein ydinperhemallista seuraa yksinäisyyttä, eristyneisyyttä, uupumista, heikot eläke-edut ja sairautta muun muassa kotiavun riittämättömyyden sekä työelämän sukupuolisokeuden ja riippuvuussuhteiden myötä nimenomaan naisille. Toisin on yhä tänään monessa lahjatalousperustaisessa yhteisössä Aasian eri kolkissa sekä irokeesien tietyissä piireissä.

Uuden punavihreän filosofian artikuloimiseksi on siis huomioitava niin tuotantosuhteet ja tuotantovälineiden omistus kuin patriarkaaliset suuret kertomukset. Eeppiset tarinat tulee korvata/täydentää omaa aikaamme puhuttelevilla ekomyyteillä, jotka purkaisivat herruusjärjestelmien alistussuhteet. On myös tiedostettava lopultakin, ettei punavihreän filosofian suuri isä ole Marx

joskaan en ehdota edellä kuvatun suku­ yhteisömallin omaksumista mihinkään puolueohjelmaan, pidän tärkeänä, että osaamme tunnistaa ja kuvitella vaihtoehtoja hallitsevalle länsimaiselle perheideologialle, jolla naiset erotetaan toisistaan ja määritellään suhteessa miessukulaisiin.

Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva. Toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä

vaan irokeesien klaaniäidit.

Kun puhumme vanhemmuuden sosiaalisten kustannusten jakamisesta, puramme joitain patriarkaatin pahimpia loukkuja. Irokeesinaisten näkökulmasta se on kuitenkin täysin kosmeettista.

Nyt olisi aika tarkastella pahoinvointia tuottavaa perhemallia paljon laajemmasta perspektiivistä.

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu sekä Oulun yliopiston englannin kielen laitoksen dosentti.

Liian usein ydinperhemallista seuraa yksinäisyyttä, eristyneisyyttä, uupumista, heikot eläke-edut ja sairautta muun muassa kotiavun riittämättömyyden sekä työelämän suku­ puoli­sokeuden ja riippuvuussuhteiden myötä nimenomaan naisille.

lähteet: ✕✕

Bakker, Isabella (2003) “Neo-liberal Governance and the Reprivatization of Social Reproduction.

Social Provisioning and Shifting Gender Orders”. Teoksessa Isabelle Bakker and Stephen Gill (toim.) Power, Production and Social Reproduction. Human In/Security in the Global Political Economy.

Palgrave, Basingstoke, 66-82.

✕✕

Engels, Friedrich (1884[2006]) Perheen, yksityisomaisuuuden ja valtion alkuperä. Yhdistettynä Lewis Henry Morganin tutkimuksiin, Sosialismi.net. [http://sosialismi.net/wp-content/uploads/2008/11/ engels_-_perheen_yksityisomaisuuden_ja_valtion_alkupera.pdf. Viitattu 28.8.2013.]

✕✕

Göttner-Abendroth, Heide (2009) Peaceful Societies Past, Present and Future. Inanna Press, Toronto.

✕✕

Holvikivi, Jaana (2000) ”Mahtavat irokeesinaiset” Päivitetty: 12.7.2013 [www.saunalahti.fi/penelope/ feminism/irokeesit. Html. Viitattu 28.8.2013]

✕✕

Kailo, Kaarina (2007) Irti talousväkivallasta. Reseptejä solidaariseen hyvinvointiin. Hakapaino, Helsinki.

✕✕

Kailo, Kaarina (2008) Wo/men & Bears. The Gifts of Nature, Culture Revisited. Inanna Press, Toronto.

✕✕

Kailo, Kaarina (2010) ”Lahja- ja vaihtotalouden sukupuolittuneet paradigmat. Ekososiaalisesti kestävän tulevaisuuden visioista ja edellytyksistä. Sukupuolten tulevaisuus, Kailo, Kaarina & Vuokko Jarva, toim. FUTURA. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran tieteellinen julkaisu.3/46-59.

✕✕

Mann, Barbara (2000) Iroquoian Women, the Gantowisas. Lang, New York.

✕✕

Mann, Barbara & Jerry Fields (1997), “A Sign in the Sky: Dating the League of the Haudenosaunee”, American Indian Culture and Research Journal 21.2, 105-63.

✕✕

Midnight Sun (1988) “Sex/Gender Systems in Native North America.” Living the Spirit: A Gay American Anthology. Coordinating Ed. Will Roscoe. St. Martin’s Press, New York, 16-23.

✕✕

Morgan, Lewis Henry (1877) Ancient Society, or Researches in the Lines of Human Progress from Savagery through Barbarism to Civilization. Charles H. Kerr & Comp., Chicago.

✕✕

Wakoquaakmik (2008) ”the Warrior Way and the Bear: a Personal Narrative” in Kailo (2008) Wo/men and Bears—the Gifts of Nature, Culture and Gender Revisited. Inanna Press, Toronto, 291-303.

061

062

perhe

Peruste #3 2013

Familismi ideologiana ja yhteiskunta­ poliittisena kysymyksenä Kotiäitiys ja puhe jonkinlaisesta ”hyvästä vanhemmuudesta” ovat familistisen ideologian kaksi peruspilaria. Familismia voidaan purkaa tarjoamalla kodin ulkopuolisia palveluja, minkä voidaan katsoa ”vapauttavan” naiset työmarkkinoiden käytettäväksi.

On kuitenkin oleellista, miten nämä palvelut on tuotettu. Markkinamuotoiset palvelut voivat jakaa perheitä varallisuuden mukaan ja sulkea jotkut kotitaloudet kokonaan niiden ulkopuolelle. laura mankki

063

Familismi ideologiana ja yhteiskunta­poliittisena kysymyksenä

amilismin käsitteellä viitataan sellaisiin arkisiin käytänteisiin ja poliittiseen toimintaan, joissa korostetaan perheen merkitystä ja vastuuta. Perheen roolia voidaan painottaa joko avoimesti tai piilotetusti.

Tarkastelen familismin käsitettä Riitta Jallinojan sekä Sigrid Leitnerin ajattelun kautta. Familismin tai familialismin käsitteeseen viitataan monissa akateemisissa keskusteluissa, mutta erityisesti näiden kirjoittajien teksteissä se nousee keskiöön. Jallinoja (2006) keskittyy avaamaan familistista käännettä ideologian näkökulmasta ja Leitner (2003) tarkastelee familismia suhteessa hyvinvointivaltioon.

Familismin käsite ei ole ollut suomalaisessa keskustelussa kovinkaan käytetty. Oikeastaan käytetympi termi on ollut uusfamilismi. Uusfamilismi on yhdistetty erityisesti työn ja perheen yhteensovittamisesta ja naisten asemasta työelämässä käytyihin keskusteluihin.

Vaikka familismin erottaminen uusfamilismista on hankalaa, voidaan uusfamilismia lukea familismin yhtenä muotona ja tietylle ajalle ominaisena ajattelutapana.

Riitta Jallinoja jäljittää kirjassaan Perheen vastaisku (2006) familistiseksi käänteeksi kutsumansa ajan 1990-luvun loppuun. Familismin ideologisiksi peruspilareiksi Jallinoja (2006) nimittää ”kotiäitiyden” ja ”hyvän vanhemmuuden”.

Hän tutkii erityisesti Helsingin Sanomien kirjoituksia vuosilta 1990-2003

Familismissa ei voida nimetä yhtä tekijää, joka mahdollistaa muutoksen.

Jallinoja nostaa esille, että familistisen käänteen yhteydessä toimijoina olivat niin kotiäidit, järjestöt, poliitikot, virkamiehet, kirkko kuin tutkijatkin.

keskittyen perhettä koskevaan retoriikkaan. Jallinoja kuvaa familistisella käänteellä sitä, miten perhe nousi julkiseen keskusteluun ja kuinka erinäiset ryhmät alkoivat ajamaan muutoksia perhettä koskevaan politiikkaan.

Jallinoja kutsuu familismia ideologiaksi. Hän tarkoittaa ideologialla sellaista ajatusjärjestelmää ja julkista mielipidettä, jolla ei ole yksiselitteistä ”normilähdettä” (Jallinoja 2006, 96).

Familismissa ei voida nimetä yhtä tekijää, joka mahdollistaa muutoksen.

Jallinoja nostaa esille, että familistisen käänteen yhteydessä toimijoina olivat niin kotiäidit, järjestöt, poliitikot, virkamiehet, kirkko kuin tutkijatkin. Näiden toimijoiden tulkinnoista suodattuu kuitenkin jotain yhteistä ja ajalle tunnusomaista, minkä Jallinoja on nimennyt familistiseksi käänteeksi.

Kotiäitiyden ja ”hyvän vanhemmuuden” teemoissa familismi näyttäytyy

064

Peruste #3 2013

Carita Maury Sisäinen läsnäolo

Familismi ideologiana ja yhteiskunta­poliittisena kysymyksenä

Suomessa on analysoitu erityisesti kotihoidontukea uusfamilistisena käytäntönä, jossa valtio uusintaa familismia rahoittamalla perheiden antamaa hoivaa.

Tällä on seurauksia, joissa on selkeästi perinteisen familismin piirteitä, kuten se, että edelleen erityisesti Suomessa juuri naiset jäävät kotiin hoitamaan lasta kotihoidontuella.

selkeimmin. Niissä puhutaan suoraan perheistä ja otetaan näkyvämmin kantaa. Kirjoituksissa käsitellään perheen asemaa suhteessa ajalle tunnusomaiseksi tulleeseen yksilöllisyyden korostumiseen. Jallinojan mukaan puheenvuoroissa korostettu individualismi ja perhe asetetaan vastakkain siten, että perhe edustaa ”hyvää” yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä korostava kirjoitus ”pahaa eetosta” (Jallinoja 2006, 11).

Jallinojan mukaan ”moderni familismi” on maltillista ja siihen sekoittuu keskiluokkaistumisen aineksia. (Jallinoja 2006, 15) Moderniin familismiin liittyy puhe ydinperheen kriisistä ja toisaalta keskiluokan pelosta pudota työelämästä tai leimautua pahoinvoivaksi perheeksi.

Familismin ja uusfamilismin välinen raja on epäselvä. Toisaalta uusfamilismilla viitataan erityisesti pohjoismaiseen järjestelmään, jossa julkinen sektori rahoittaa kodin piirissä tehtävää hoivaa (Jokinen, 2010 [Niemi 2008, 173].) Suomessa on analysoitu erityisesti kotihoidontukea uusfamilistisena käytäntönä, jossa valtio uusintaa fami-

lismia rahoittamalla perheiden antamaa hoivaa. Tällä on seurauksia, joissa on selkeästi perinteisen familismin piirteitä, kuten se, että edelleen erityisesti Suomessa juuri naiset jäävät kotiin hoitamaan lasta kotihoidontuella. familismin käytänteitä suomessa

Kuten ideologiat yleensä, myös familismi tarvitsee kasvualustan, josta se saa voimansa. Familismi toimii 2000-luvulla uusilla ehdoilla ja uusin tavoin. Jallinojan tutkiessa 90-luvun jälkeistä aikaa voidaan kuitenkin nähdä laman olleen vaikuttamassa siihen, miksi familismista tuli vallitseva ideologia perhepolitiikassa.

Vaikka kotihoidontukea leikattiin laman aikana, se nähtiin ”loukkuna”, joka kutsui erityisesti naisia jäämään kotiin, pienipalkkaisen työn ollessa riittämätön kannustin työmarkkinoilla. (Julkunen 2010, 208 [ Hiilamo 2006]). Jallinojan mukaan 2000-luvun käänteessä familismista tuli ”joustava” (Jallinoja 2006, 131). Tätä kehysti puhe valinnanvapaudesta ja yksilöllisyydestä.

065

066

Peruste #3 2013

”Valinnanvapaus oli paljon esillä kotihoidon puolustajien puheenvuoroissa.

Individualismi kehysti heidän esityksiään periaatteessa samalla tavoin kuin muiden ratkaisujen perusteluissa. Nyt epätavallista oli kuitenkin se, että individualistiset perustelut liitettiin aiheeseen, jota ei ole totuttu näkemään individualistisena ratkaisuna. Päinvastoin kotiäitiyttä on pidetty perinteisyytenä, johon pikemminkin ajaudutaan, kun ei tohdita tehdä toisin. Valinnanvapaus on ollut ennen kaikkea ansioäitien retorinen perustelu, jolla he ovat oikeuttaneet oman epätavallisena tai suorastaan epänormaalina pidetyn ratkaisunsa.” (Jallinoja 2006, 102) Jallinojan mukaan kotiäidit käyttivät valinnanvapausretoriikkaa ja taistelivat median välityksellä, sillä heidän mukaansa kotiäitien yhteiskunnallinen status oli yleisen mielipiteen valossa matala. Toinen kirjoituksissa käytetty vahva juonne oli päinvastainen

Tutkiessaan lasten järjestettyä hoivaa Leitnerin käsityksen mukaan Suomen voidaan nähdä asettuvan valinnaisen ja eksplisiittisen familismin väliin. Tämä tarkoittaa käytännössä tilannetta, jossa tuetaan lasten kotihoitoa, vaikka myös julkisen päivähoidon käyttö on kohtuullisen yleistä.

valinnanvapausretoriikalle. Siinä korostettiin normatiivisesti kotihoidon paremmuutta suhteessa julkiseen päivähoitoon. Kotiäitien aktivoitumisen (jota Jallinoja kutsuu ”radikalisoitumiseksi”) myötä keskustelu kotihoidosta muuttui niin, ettei kotihoidon paremmuutta uskallettu kyseenalaistaa ainakaan avoimesti.

Toista familismin peruspilaria eli ”hyvää vanhemmuutta” korostavissa kirjoituksissa ei isiä ja äitejä eroteltu, vaikka samanaikaisesti ryhdyttiin käymään keskustelua ”uudesta isyydestä” (Jallinoja 2006, 103-111.) Kotihoidon tapauksesta ei tehty sukupuolten tasa-arvokysymystä, vaan se(kin) käytiin sukupuolineutraalina vanhemmuuskeskusteluna.

Joustava familismi sulautui moderneihin käytänteisiin, joista yksi ajankohtainen esimerkki on perheen ja työn yhteensovittamisesta käyty keskustelu (Jallinoja 2006, 142). Tämä keskustelu ei sinänsä ole irrallinen kotihoidontukikeskustelusta, päinvastoin. Työn ja perheen yhteensovittamisen osalta yhteisöllisyyttä tavoiteltiin kuitenkin perhettä laajemmin. Jallinoja katsoo, että familismin aalto onnistui muun muassa vuonna 2000 toteutetussa ”koko kylä kasvattaa” -projektissa liittämään ammattilaisia (kuten hyvinvointityöntekijöitä) sekä perheenjäseniä tavalla, joka pakenee ”yltiöindividualismia”( Jallinoja 2006, 159). Familismin voidaan katsoa näin vaikuttaneen koko yhteiskuntaan ja sen eri osiin perheinstituutiota laajemmin.

Sigrid Leitner (2003) on tutkinut familismia ja sen muotoja Euroopan eri maissa. Leitner on keskittynyt tutkimaan perheen yhteiskunnallista roolia

067

Familismi ideologiana ja yhteiskunta­poliittisena kysymyksenä

hoivan ja hoidon järjestämisessä. Leitner kuvaa ”sosiaalipoliittisella familismilla” muun muassa puolisoiden välisen sekä vanhempien ja lasten sekä aikuisten lasten ja heidän vanhempien välistä hoivavastuuta, jota on lisätty erityisesti 1990-luvun jälkeen. (Julkunen 2010, 207[Leitner 2003].) Sosiaalipoliittisen familismin analyysin kautta erityisesti vanhusten hoiva nousee lasten hoivan ohella keskiöön.

Leitner on jaotellut familismia sen mukaan, millaisia käytänteitä ne tuottavat hoivajärjestelyihin. Hän tekee jaottelun neljään ideaalityyppiin: purkava (de-familisaatio), implisiittisesti familistinen, eksplisiittisesti familistinen ja valinnainen familismi. Näiden kautta hän analysoi eurooppalaisia ”hyvinvointivaltioita”.

Leitnerin jaottelussa erilaiset verovähennykset ovat yksi perheiden vastuuta hoivasta vahvistava poliittinen keino ja käytäntö. Familismia purkaviksi käytännöiksi hän mainitsee julkiset palvelut, jotka on voitu toisaalta myös kilpailuttaa markkinoiden kautta. (Leitner 2003, 358.)

Tutkiessaan lasten järjestettyä hoivaa Leitnerin käsityksen mukaan Suomen voidaan nähdä asettuvan valinnaisen ja eksplisiittisen familismin väliin. Tämä tarkoittaa käytännössä tilannetta, jossa tuetaan lasten kotihoitoa, vaikka myös julkisen päivähoidon käyttö on kohtuullisen yleistä.

Haatajan ja Pylkkäsen (2009) analyysi kertoo, miksi nimenomaan alle kouluikäisten lasten äitien työllisyys on Suomessa matalampi kuin muissa Pohjoismaissa. Heidän mukaansa tämä johtuu siitä, että naisten korkean työllisyyden tavoitteesta jäädään, koska kunnat

Vasemmistolaisen politiikan näkökulmasta tämä on kiinnostavaa, sillä familismin käsitteen avulla voidaan avata keskustelua perhepolitiikasta - ei vain arvokeskusteluna kotiäitiyden ja uraäitiyden välillä, vaan laajempana toimeentuloon ja talouteen liittyvänä perhepoliittisena kysymyksenä.

ovat Suomessa päävastuussa päivähoidon järjestämisestä. Kunnalle tulee yksinkertaisesti halvemmaksi maksaa kotihoidontukea lapsen vanhemmalle.

(Haataja ja Pylkkänen 2009, 154.) familismin seurauksia: sukupuoli- ja luokkajakoja

Jallinojan ja Leitnerin familismia ja sen muotoja koskevissa tutkimuksissa on nähtävissä avaus suuntaan, jossa perhepolitiikkaa koskevia kysymyksiä käsitellään sukupuolten tasa-arvon ja eri yhteiskuntaluokkien välisen (epä)tasaarvon kannalta. Vasemmistolaisen politiikan näkökulmasta tämä on kiinnostavaa, sillä familismin käsitteen avulla voidaan avata keskustelua perhepolitiikasta - ei vain arvokeskusteluna kotiäitiyden ja uraäitiyden välillä, vaan laajempana toimeentuloon ja talouteen liittyvänä perhepoliittisena kysymyksenä.

068

Peruste #3 2013

Valinnanvaraisessa familismissa sukupuoli­ vaikutukset eivät välttämättä näy niin selkeästi kuin eksplisiittisessä familismissa.

Tarkastelemalla valinnan­ varaista familismia esimerkiksi luokan näkökulmasta paljastuu kuitenkin sen sukupuolittuneisuus.

Raija Julkunen (2010) tuo esille, kuinka sosiaalipalveluihin kohdistuvat uusliberalistiset käytänteet voivat johtaa familismia ja uusfamilismia korostaviin tendensseihin, joilla on merkitystä sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta. Yksinkertaisesti voidaan todeta, että leikkaamalla julkisia palveluja, kasvaa perheiden vastuu perheenjäsenien hoivasta ja hoidosta, jolloin neuvottelu perheen sisäisestä työnjaosta korostuu.

Familismin jaottelun kautta voidaan hahmottaa sitä, miten familismin muodot vaikuttavat sukupuolten välisiin työnjakoihin ja uusintavat niitä. Leitner pyrkii rakentamaan familismista ”sukupuolisensitiivisen käsitteen”, jonka avulla voidaan analysoida familismin eri ilmentymiä ja muotoja sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta.

Leitnerin mukaan de-familisoimalla

hoivan poliittisia käytäntöjä heikennetään perheenelättäjä-mallista työnjakoa, jossa usein mies on työssäkävijänä ja nainen huolehtii perheen hoivatyöstä. Edellä mainittua familismia voidaan purkaa tarjoamalla kodin ulkopuolisia palveluja, minkä katsotaan ”vapauttavan” naiset työmarkkinoiden käytettäväksi.

Toisessa familismin mallissa, ”valinnanvaraisessa familismissa” taas tarjotaan mahdollisuutta ”valita” eri vaihtoehtojen väliltä eli tähän malliin sisältyy jo oletus valinnan mahdollisuudesta kodin sisällä tehtävälle hoivalle (Leitner 2003, 366).1 Valinnanvaraisessa familismissa sukupuolivaikutukset eivät välttämättä näy niin selkeästi kuin eksplisiittisessä familismissa. Tarkastelemalla valinnanvaraista familismia esimerkiksi luokan näkökulmasta paljastuu kuitenkin sen sukupuolittuneisuus.

Leitner (2003) tutkii familismia hyvinvointivaltion kolmijaon – valtion, markkinoiden ja yksityisten kotitalouksien – kautta. Hän kritisoi Gøsta Esping-Andersenin (1990) jaottelua familismista ja familismin purkamisesta liian yleisenä. Esping-Andersenin mukaan familismissa perhe asetetaan vastuuseen hoivasta ja familismia purettaessa kotitalouksien hoivan taakkaa pyritään lieventämään julkisen tai yksityisen sektorin avulla. Samalla pyritään kaventamaan yksilöiden riippuvaisuut-

1 Leitnerin mukaan näkyvimmin sukupuolten välistä tasa-arvoa näyttävät rajoittavan sellaiset familistiset hoiva- ja hoitokäytännöt, joissa sukupuolten välisiä suhteita ohjaavat perinteiset roolit. Toisaalta Leitner näkee, että jos samanaikaisesti jaetaan hoivan vastuuta perheen sisällä eli tarkastellaan kotona tehtävää hoivaa (kriittisestä) sukupuolinäkökulmasta, voidaan ajatella sekä eksplisiittisen familismin että valinnanvaraisen familismin avaavan mahdollisuuden erilaisille sukupuolittuneille tai sitä purkaville variaatioille. Tarkasteltaessa valinnanvaraista ja eksplisiittistä familismia sukupuolittuneena tai sukupuolittuneita käytäntöjä ja rooleja purkavana, on otettava huomioon tavat, jotka helposti johtavat heteronormin toistamiseen eli familismin purkamista vain heteroparin näkökulmasta käsin. Leitnerin mukana familismi, joka purkaa myös sukupuolittuneita malleja (de-gendered familism) tarjoaa sellaisia familialistisia käytäntöjä, jotka eivät viittaa biologiseen sukupuolieroon. Tämä mahdollistaa taloudellisen itsenäisyyden hoivaajalle sekä erilaisia vaihtoehtoja työn ja perheen yhteensovittamiseksi.( Leitner 2003, 367-8.)

Familismi ideologiana ja yhteiskunta­poliittisena kysymyksenä

ta sukulaissuhteistaan (Leitner 2003, 356 [Esping-Andersen 1990].)

Yleistä jaottelua familismista ja sitä purkavista käytänteistä voidaan kritisoida, kun tarkastellaan, miten purkamista toteutetaan. Julkisen sektorin yksityistäminen tekee familismin purkamisesta luokkajakoa koskevan kysymyksen, sillä vain osalla perheistä on tällöin varaa familismin purkamiseen tai sen purkamisen taso vaihtelee tulojen mukaan. (Leitner 2003, 357 [EspingAndersen 1990].)

Familistisia käytänteitä tuleekin tarkastella myös sitä kautta, mitä julkisen sektorin palveluille on tapahtunut. Toisin sanottuna, jos familismin katsotaan purkautuvan kodin ulkopuolella tuotettujen palvelujen myötä, on otettava huomioon, miten nämä palvelut on tuotettu ja millaisia epäsuoria vaikutuksia niillä saattaa toisaalta olla. Markkinamuotoiset palvelut ja familismia purkaviksi kutsutut toimet, kuten palvelusetelit, voivat marginalisoida toiset kotitaloudet ja jakaa perheitä varallisuuden mukaan yhä enemmän ja toisaalta sulkea toiset kotitaloudet ko-

konaan ulos. Tällöin valinnanvaraisen familismin kysymyksestä tulee helposti niin sukupuoli- kuin luokkakysymys.

Julkunen väittää, että omaisten vastuu vanhoista ihmisistä ei ole yhtä näkyvästi ollut osa suomalaista familismia kuin pienten lasten perhehoiva (Julkunen 2010, 206). Keskustelut omaishoidosta ja kotipalveluiden riittämättömyydestä kuvastavat kuitenkin tällä hetkellä hyvin suomalaista familismin ideologiaa.

Kotitalousvähennys kannustaa ostamaan yksityisiä kotitalouspalveluita, joita pyörittävät usein naiset ja yhä enemmän maahanmuuttajat. Naiset elävät edelleen miehiä pidempään ja toimivat usein omaishoitajina puolisoilleen.

Familismi ei rajoitukaan koskettamaan vain lasten hoivaa vaan vaikuttaa laajemmin ihmisten välisiin suhteisiin. Iällä, sukupuolella, etnisyydellä ja luokalla on merkitystä siinä, miten näitä suhteita rakennetaan.

Kirjoittaja toimii tohtorikoulutettavana Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineessa.

lähteet: ✕✕

Haataja, Anita & Pylkkänen, Elina (2009) ”Verotus ja sukupuolten välinen tasa-arvo”. Teoksessa Antti Alaja (toim.) Oikeudenmukainen verotus – mistä rahat yhteiseen hyvinvointiin? Kalevi Sorsa säätiön julkaisuja 2/2009.

✕✕

Jallinoja, Riitta (2006) Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Gaudeamus, Helsinki.

✕✕

Julkunen, Raija (2010) Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit. Vastapaino, Tampere.

✕✕

Jokinen, Eeva (2010). ”Kodin, työn ja talouden uusi järjestys”. Janus vol. 18 (1) 2010, 48-60.

✕✕

Jolanki, Outi, Marta Szebehely & Kaisa Kauppinen (2013). “Family rediscovered? Working carers of older people in Finland and Sweden”. Teoksessa Teppo Kroger & Sue Yeandle (toim.) Combining Paid Work and Family Care. Policies and experiences in international perspective. Policy Press, Bristol.

✕✕

Leitner, Sigrid (2003). “Varieties of Familialism. The caring function of the family in comparative perspective”. European Societies 5(4) 2003. 353-375.

069

070

Peruste #3 2013

perusteluja

Perusteluja-osiossa julkaistaan numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Tarjoa omaa kirjoitusideaasi l채hett채m채ll채 tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi.

Carita Maury sarjasta Homo Cantans

071

perusteluja

Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje

Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje Eläkerahastot vaikuttaisivat olevan nykyjärjestelmässä pikemminkin investointien rahanlähde ja talouskasvun turvaaja kuin eläketurvan takaaja. Rahastoja pyritään kasvattamaan suurelta osin osake- ja arvopaperimarkkinoilla tapahtuvalla kriisejä ruokkivalla sijoitustoiminnalla.

Paljon puhuttua kestävyysvajetta voisi helpottaa käyttämällä eläkerahastoja eläkkeiden maksamiseen finanssikeinottelun sijaan.

pertti honkanen

072

Peruste #3 2013

vatkohan eläkerahamme turvassa niissä rahastoissa?” Tämä on nykyisin varsin usein kuuluva puheenparsi. Huoli tuntuu aiheelliselta, kun finanssimarkkinoiden heilahtelut heijastuvat rajusti myös työeläkerahastojen arvoon ja kun aikaisempaa suurempi osa rahastojen sijoituksista on erilaisissa arvopapereissa globaaleilla finanssimarkkinoilla.

Kysymys perustuu oletukseen, että rahastoilla on merkittävä rooli eläkkeiden rahoituk­sessa ja että tulevaisuudessa ”me” saamme eläkkeitä, jotka maksetaan ”meille” rahastoista. Ennen kuin kysymystä pohditaan, onko kuitenkin selvitettävä mielestäni tärkeämpi ky­ symys: mikä rooli rahastoilla oikein on eläketurvassamme?

Eläkerahastot perustuvat vakuutustoiminnan ideaan ja periaatteisiin. Yksityisessä va­kuutustoiminnassa, olipa kyse sitten eläkevakuutuksista tai muista vakuutuksista, rahastojen syntyminen, kartuttaminen ja ylläpitäminen ovat luonnollinen osa toimintaa. Asiakkaat maksavat vakuutusmaksuja jo ennen

Lakisääteisessä eläketurvassa, kuten muussakaan sosiaali­ turvassa, rahastoja ei välttä­ mättä tarvita. Eläkemenojen kehitys on varsin pitkälle ennakoitavissa, ja eläkkeiden maksa­minen voidaan turvata perimällä riittävän suuria sosiaaliturvamaksuja tai muita veroja kansa­laisilta, työnantajilta ja yrityksiltä.

kuin korvauksia on ryhdyttävä mak­ samaan, ja näin syntyvän ylijäämän yhtiöt haluavat luonnollisesti sijoittaa tuottavasti. Va­ kuutustoiminnassa on varauduttava erilaisiin riskeihin, kuten normaalia suurempiin vahinkoi­hin tai korvausvaatimuksiin, suhdanteiden vaihteluun ja siihenkin, että maksavat asiakkaat kaikkoavat toisen yhtiön asiakkaiksi.

Lakisääteisessä eläketurvassa, kuten muussakaan sosiaaliturvassa, rahastoja ei välttä­mättä tarvita. Eläkemenojen kehitys on varsin pitkälle ennakoitavissa, ja eläkkeiden maksa­minen voidaan turvata perimällä riittävän suuria sosiaaliturvamaksuja tai muita veroja kansa­laisilta, työnantajilta ja yrityksiltä. Tietenkin myös lakisääteiseen, julkisen vallan ylläpitämään eläketurvaan liittyy erilaisia taloudellisia riskejä, joiden varalta joudutaan miettimään vaihtoehtoisia keinoja eläkkeiden rahoittamiseen. Voidaan esimerkiksi luoda puskurirahastoja eläkemaksujen vaihtelun tasoittamiseksi.

Suomessa yksityisen sektorin työeläkevakuutus on järjestetty monista muista maista poikkeavalla tavalla.

Vaikka eläke-etuudet on tarkkaan määritelty laissa ja eläkemaksuista päättää valtio, maksujen perimisestä ja eläkkeiden maksamisesta huolehtivat vakuutusyhtiöt, jotka ovat periaatteessa edelleen yksityisoikeudellisia subjekteja. Yksityisen sektorin eläketurvasta huolehtivat myös yksittäiset eläkekassat ja eläkesäätiöt. Ajatus eläkkeiden rahastoinnista on alun perin kuulunut yksityiseen työeläkejärjestelmään luonnollisena osana. Sitä koskevaa lainsäädäntöä on viime vuosina laajennettu ja tarkennettu muun muas-

073

Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje

sa erityisellä lailla työeläkelaitosten vakavarai­suuden turvaamisesta.

Lakeja lukemalla ei löydetä kuitenkaan selvää vastausta siihen, mikä näiden rahastojen rooli on eläketurvassa nyt ja tulevina vuosina. Rahastoja on kartutettu 1960-luvun alusta läh­ tien toisaalta perimällä suurempia vakuutusmaksuja kuin juoksevat eläkemenot ovat ja toi­saalta käyttämällä myös rahastojen tuottoa rahastojen kartuttamiseen.

1980- ja 1990-luvun vaihteesta lähtien rahastoja on muodostettu myös julkisen sektorin eläkejärjestelmissä. Kuntien eläkevakuutuksessa rahastojen muodostaminen aloitettiin vuonna 1988 ja valtion eläkerahasto perustettiin vuonna 1990. eläkerahastot ja uusliberalismi

Länsimaiden talous- ja sosiaalipoliittiseen ajatteluun on viime vuosikymmeninä vai­kuttanut vahvasti uusliberalismiksi kutsuttu yhteiskuntateoreettinen ja ideologinen virtaus. Julkisen sektorin supistaminen, verojen vähentäminen ja julkisten toimintojen yksityistäminen ovat uusliberalististen ohjelmien keskeisimpiä piirteitä.

Uusliberaalista ideologiasta voidaan johtaa eläkepolitiikkaan muutama selvä periaate. Ensin­näkin yksityiset ja vapaaehtoiset järjestelyt ovat suositeltavampia kuin julkiset tai lakisäätei­set. Toisaalta rahastoivat järjestelmät ovat parempia kuin juokseviin maksuihin perustuvat – jo senkin vuoksi, että näin voidaan todennäköisesti vähentää veroja.

Tässä ajattelussa suositaan myös eläkkeiden maksuperusteisuutta sen asemesta, että rahoitus johdettaisiin eläkeetuuksista.1 Tämä on looginen seuraus uusliberalistisista ohjelmista: on korostettava kansalaisten omaa vastuuta eläk­keidensä rahoittamisesta ja pyrittävä verorahoituksen vähentämiseen.

Jos tämä ajattelu viedään äärimmilleen, kuten joissakin USA:n uusliberalistien ohjelmissa ”sosiaaliturvan yksityistämisestä”, jäljelle jää loppujen lopuksi vain yksityinen eläkevakuutus, jossa jokainen kansalainen vastaa itse eläketurvastaan. Ajatus eläkkeestä osana kollektiivista sosiaaliturvaa katoaa, ja jäljelle jää idea eläkesäästämi­ sestä yksilöllisenä finanssisijoituksena.

Eläkkeet muuttuvat sosiaaliturvasta ”finanssituot­teiksi”.

Useimmiten nämä tavoitteet toteutuvat jonkinlaisena kompromissina. Jopa Yhdysvalloissa sosiaaliturvan yksityistämisen innokkaana kannattajana tunnettu Martin Feldstein (Feldstein 1995, Feldstein 2005) suo tietyn roolin valtiolliselle eläketurvalle – toisin kuin Milton

Jos tämä ajattelu viedään äärimmilleen, kuten joissakin USA:n uusliberalistien ohjelmissa ”sosiaaliturvan yksityistämisestä”, jäljelle jää loppujen lopuksi vain yksityinen eläkevakuutus, jossa jokainen kansalainen vastaa itse eläketurvastaan.

1 Maksuperusteisuudella tarkoitetaan sitä, että eläke-etuudet riippuvat suoraan yksilöllisistä eläkemaksuista ja mahdollisesti myös rahastojen tuotosta. Etuusperusteisissa eläkejärjestelmissä, joita lakisääteiset eläkkeet yleensä ovat, etuudet on määritelty etukäteen laissa ja rahoitus johdetaan maksettavista etuuksista.

074

Peruste #3 2013

Friedman, jonka mukaan lakisääteinen eläketurva on kaiken kaikkiaan pahasta (Friedman 1982).

Eläkerahastoja suositaan myös muista syistä. Eläkerahastot lisäävät finanssimarkkinoiden volyymia ja ovat tältäkin kannalta suositeltavia uusliberalistisessa ajattelussa. Kun valtionyh­ tiöitä on monessa maassa yksityistetty ja muutettu pörssiyhtiöiksi, eläkerahastoilla on usein tärkeä rooli tässä prosessissa.

Yksi esimerkki on Islanti, jossa 1970-luvun lopun uudistusten jälkeen eläkerahastot kasvoivat suhteessa maan bruttokansantuotteeseen kansainvälisesti katsoen hyvin korkealle tasolle. Islannin suuret eläkerahastot olivat tärkeä finanssimarkkinoiden katalysaattori, joka paisutti osaltaan pankkien yksityistämisen jälkeen syntynyttä finanssikuplaa. Se johti lopulta vuonna 2008 maan pankkijärjestelmän romahtami­ seen (Aliber & Zoega 2011; Macheda 2012).

Uusliberalistinen eläkeajattelu tai ainakin sen elementtejä löydetään monista kansain­ välisen valuuttarahaston IMF:n sekä OECD:n eläkepoliittisis-

Eläkerahastot lisäävät finanssimarkkinoiden volyymia ja ovat tältäkin kannalta suositeltavia uusliberalistisessa ajattelussa.

ta suosituksista.2 Tällaiset painotukset ovat olleet näkyvissä myös Suomen eläkepoliittisessa kes­ kustelussa ainakin 1990-luvulta lähtien. Esimerkiksi vuonna 1994 valtiovarainministeriön selvityksessä ehdotettiin eläketurvan leikkausten ohella harkittavaksi asteittaista siirtymistä etuusorientoituneesta maksuorientoituneeseen ansioeläkejärjestelmään. Tavoitteeksi asetettiin muun muassa tilan luominen ”omaehtoisille säästämismuodoille” (Valtiovarainministeriö 1994).

Rakenteelliset muutokset Suomen eläkejärjestelmässä 1990- ja 2000-luvuilla eivät ole ehkä kovin radikaaleja, mutta periaatteellisia muutoksia täälläkin on nähtävissä. Vuoden 1996 muutokset vähensivät universaalin eläketurvan painoarvoa, kun kansaneläkkeen pohjaosan maksamisesta kaikille eläkeläisille luovuttiin. Kun eläke-etuja on leikattu, yksityisten eläkevakuutusten suosio on kasvanut, ja niitä usein avoimesti mainostetaan lakisääteisen eläketurvan epävarmuuteen vedoten.

Tällaista kehitystä voidaan kutsua implisiittiseksi yksityistämiseksi. Viime aikoina käyttöön otettu pitkäaikaisen eläkesäästämisen veroetu sekä taannoin julkaistu esitys yksityisiin vakuutuksiin perustuvasta ”viimeisten elinvuosien” eläkkeestä ovat esimerkkejä ajattelutapojen muutoksista (Hautala 2010) Yksityisten työeläkevakuutusyhtiöiden aseman kyseen­ alaistaminen on nykyisin harvinaista.3 Rahamarkkinoiden globaalit muutokset ovat johtaneet eläkeyhtiöiden sijoi-

2 OECD = Organisation for Economic Co-operation and Development. 34 teollistuneen maan talouspoliittinen järjestö.

3 Jos palataan 1990-luvulle, voidaan viitata Lehdon (1993) kirjoitukseen, jossa tällainen kyseenalaistaminen tapahtuu.

075

Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje

Nykyisin rahastot on sijoitettu suurelta osin osakeja arvopaperimarkkinoille Suomessa ja ulkomailla.

Lainsäädännön muutoksin on pyritty helpottamaan entistä riskialttiiimpaa sijoitustoimintaa, mikä myös istuu uusliberalistiseen kehityskuvaan.

tustoiminnan luonteen muuttumiseen.

Aikaisemmin sijoitukset olivat pääosin työnantajien takaisinlainausta: osa eläkemaksuista kirjattiin työnantajien velaksi, ja näin työnantajat saivat edullista rahoitusta. Nykyisin rahastot on sijoitettu suurelta osin osake- ja arvopaperimarkkinoille Suomessa ja ulkomailla. Lainsäädännön muutoksin on pyritty helpottamaan entistä riskialttiiimpaa sijoitustoimintaa, mikä myös istuu uusliberalistiseen kehityskuvaan. rahastojen rooli eri talousteorioissa

Eläkerahastojen merkitystä koskevan keskustelun ja erilaisten arvioiden taustalla voi­daan nähdä taloustieteellisten ajatussuuntien ero. Näitä taloustieteellisiä lähtökohtia harvoin kylläkään puetaan eksplisiittiseen muotoon – ne esitetään pikemminkin arkipäiväisinä itses­täänselvyyksinä.

Vallitsevassa neoklassisessa talousajattelussa ”pääoma” nähdään itsenäisenä arvon lähteenä. Tästä seuraa ajatus, että eläkerahastojen pääoma voi sinänsä tuottaa lisää arvoa eläkkeinä maksettavaksi.

Tässä ajattelukuviossa ei pahemmin

erotella sitä, onko kyse sijoituksista niin sanottuun reaalipääomaan vai puhtaasti finanssisijoituksista. Finanssisijoitusten ”itse-ekspansio” nähdään yhtä arvokkaaksi kuin reaalipääoman kasautuminen. Uusliberalismin kaudella on lisäksi korostettu vapaiden finanssimarkkinoiden merkitystä innovaatioiden ja talouskasvun lähteenä. Kun eläkerahastoja kasvatetaan ja samalla autetaan finanssimarkkinoi­den laajentumista, lyödään tavallaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tämä on ajatuskuvio, johon 2000-luvun finanssikuplien ja kriisien jälkeen voidaan liittää paljon kysymysmerkkejä.

Jos sen sijaan ongelmakenttää lähestytään vaihtoehtoisista, lähinnä keynesiläisistä ja marxilaisista näkökohdista, rahastojen rooli nähdään reaalisessa tuotannossa luodun arvon uudelleenjakamisessa. Rahastot eivät tuota uutta arvoa eläkkeiden rahoittamiseen, vaan ne ovat pikemminkin vain yksi vaihtoehtoinen tapa jakaa tuotettua arvoa uudestaan. Rahastojen avulla luvatut eläkkeet ovat oikeuksia osuuteen tulevasta tuotannosta, mutta ne eivät sinänsä luo tätä tuotantoa eivätkä ole tae siitä, että tarvittava tuotanto syntyisi ja olisi jaet-

076

Peruste #3 2013

Hieman ironista on, että neoklassisen talousteorian suosiosta ja rahastojen korostami­sesta huolimatta pitkän aikavälin laskelmat eläkkeiden rahoitusmahdollisuuksista perustuvat miltei yksinomaan – tai ainakin pääosin – arvioihin työn tuottavuuden ja työpanoksen kehit­tymisestä suhteessa eläkeläisväestön määrään.

tavissa eri väestöryhmille.

Tämä näkökanta on kriittinen suhteessa rahafetisismiin, ajattelutapaan, että raha itsessään tuottaisi lisää arvoa ilman työn ja tuotantoprosessien vaikutusta. Niinpä Keynes huomautti pääteoksessaan, että yhteiskunnan tulevaisuuden kulutusta ei voida turvata finanssioperaatioilla, vaan ainoastaan kunkin ajankohdan ”fyysisellä tuotannolla” (Keynes 1973, 104).

Rahastojen roolia ja merkitystä mietittäessä onkin syytä paneutua arvonmuodostuksen ja pääoman kiertokulun teoreettisiin perusteisiin. Hieman yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että eläkeläiset voivat kuluttaa vain osuuden siitä tuotannosta, joka kulloisenakin vuonna tuotetaan. Vuonna 2040 ei voi kuluttaa sitä, mitä vuonna 2010 on tuotettu. Vuonna 2010 voidaan luoda korkeintaan vaateita, jotka kohdistuvat tulevaan, vuoden 2040 tuotantoon.

Eläkkeiden erilaisten rahoitustapojen etuja ja haittoja on toki syytä punnita (vrt. Eatwell 1999). Rahastoi­vien järjestelmien keskeinen haitta on niiden alttius finanssikriiseille. Jos finanssikuplan puh­keaminen romahduttaa eläkerahas-

tojen arvon ja maksettavat eläkkeet on tehty riippuvaisiksi rahastojen suuruudesta tai tuotoista, seuraukset voivat olla tuhoisia laajoille ihmisryhmille, jotka itse eivät ole lainkaan osallistuneet kuplan synnyttämiseen. Tästä on jo nähty paljon esimerkkejä viime vuo­sien finanssikriisissä.

Toinen haitta on, että rahastoivien ja maksuperusteisten järjestelmien hallintokustannukset ovat yleensä korkeammat kuin juokseviin maksuihin perustuvissa jär­jestelmissä. Sijoituspäätöksiä tekevät ammattilaiset ovat korkeasti palkattua rahamaailman eliittiä. Tästä kertoo esimerkiksi viime aikojen keskustelu eläkeyhtiöiden johtajien bonuksista. Myös päällekkäisten toimintojen vuoksi hajautettu yksityinen vakuutus tulee kalliimmaksi kuin keskitetty valtiollinen järjestelmä.

Hieman ironista on, että neoklassisen talousteorian suosiosta ja rahastojen korostami­ sesta huolimatta pitkän aikavälin laskelmat eläkkeiden rahoitusmahdollisuuksista perustuvat miltei yksinomaan – tai ainakin pääosin – arvioihin työn tuottavuuden ja työpanoksen kehit­tymisestä suhteessa eläkeläis-

077

Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje

väestön määrään. Etenkin populaarissa kirjoittelussa työnteon määrä ratkaisee tulevien eläkkeiden rahoittamisen, eikä rahastojen tuotolle tai muille taloudellisille prosesseille nähdä mitään roolia.

Viime aikojen työurakeskustelussa on väitetty tavan takaa, että tulevat eläkkeet voidaan rahoittaa vain tekemällä lisää työtä. Tätä näkö­kulmaa voisi sanoa jopa ”työarvoteoreettiseksi”: ennustelaskelmissa tulevien eläkkeiden arvo on työllä tuotettua – ei mitään subjektiivista arvoa eikä myöskään jotakin finanssimarkkinoi­den uumenista salaperäisellä tavalla syntyvää arvoa.

Eräässä OECD:n selvityksessä todetaan, että siitä riippumatta, ovatko eläkkeet julkisia tai yksityisiä, rahastoituja tai ei-rahastoituja, ”eläkeläisten kulutus on johdettu tulevien työläisten ja tulevaisuuden pääomakannan tuotan­ nosta” ja että talouskasvun hidastumisen vaikutukset ovat samat, olivatpa eläkkeet julkisia tai yksityisiä (Minns 2001, 198). Näin tunnustetaan, että eläkkeiden rahoitustapa ei ratkaise sitä, miten eläkkeitä voidaan tulevaisuudessa maksaa.

Työn merkitystä korostetta­ essa on kuitenkin syytä muistaa, että työn tuottavuuden kasvulla on ollut hyvinvoinnin li­ sääntymisessä suurempi osuus kuin työn määrän lisääntymisellä. Työn tuottavuuden kasvu voi parhaimmillaan mahdollistaa sekä vapaa-ajan että kulutuksen kasvun, vaikka työn määrä vähenisi. kirjanpidollinen rahastointi

Yksityisen sektorin työeläkejärjestelmään liittyy laissa tarkasti määritelty niin sanottu rahastoin­titekniikka,

joka nojautuu osin varsin vaikeaselkoisiin määritelmiin ja laskelmiin. Lyhyesti sanottuna osa eläkemaksuista rahastoidaan vanhuuseläkkeitä varten ja osa vanhuuseläkkeistä maksetaan näistä rahastoista. Työkyvyttö­myyseläkkeitä rahastointi ei koske.

Tätä voidaan sanoa tekniseksi tai kirjanpidolliseksi ra­hastoinniksi ja rahastojen käytöksi. Se ei kerro vielä mitään siitä, miten rahastoja kansantalouden mitassa käytetään, sillä viime vuosiin asti eläkemaksuilla on kerätty enemmän varoja kuin eläkkeisiin on käytetty. Yksittäisen eläkeyhtiön kohdalla siirrot rahastoihin ja rahastoista voivat kumota toisensa.

Kuntien ja valtion eläkerahastojen rooli on toisenlainen. Rahastojen kartuttamisella ja rahastojen mahdollisella käytöllä ei ole mitään suoraa lainsäädännöllistä yhteyttä yksilöllisiin eläkevastuisiin. Rahastot on tarkoitettu vain eläkemenojen puskurointiin. Lain (1297/2006) mukaan valtion eläkerahastosta siirretään vuo­sittain budjettiin

Työn merkitystä korostettaessa on kuitenkin syytä muistaa, että työn tuottavuuden kas­vulla on ollut hyvinvoinnin lisääntymisessä suurempi osuus kuin työn määrän lisään­tymisellä. Työn tuottavuuden kasvu voi parhaimmillaan mahdollistaa sekä vapaa-ajan että kulutuksen kasvun, vaikka työn määrä vähenisi.

078

Peruste #3 2013

Pykälässä määrätään, että sijoitusten varmuudesta, tuotosta, rahaksi muutet­ tavuudesta ja hajauttamisesta on huolehdittava. Rahastojen kartuttamis­ nopeus ja mah­dollinen tuleva käyttö jäävät siten poliittisten päätösten varaan.

määrä, joka on 40 prosenttia maksettavista eläkkeistä. Rahastoa kartutetaan siihen asti, kun rahasto on saavuttanut 25 prosenttia eläkevastuista. Sen jälkeen budjettiin siirrettävistä määristä päätetään erikseen. Laissa ei määrätä mitään eläkerahastojen mahdolli­ sesta tulevasta käytöstä.

Kuntien eläkerahastoista laki kertoo vielä vähemmän. Kunnallisessa eläke­ laissa (549/2003) on vain yksi eläkevastuurahastoa koskeva pykälä, jonka mukaan ”eläkeme­ nojen tasoittamiseksi” perustettuun eläkevastuurahastoon tehtävistä siirroista päättää eläke­ laitoksen valtuuskunta. Pykälässä määrätään, että sijoitusten varmuudesta, tuotosta, rahaksi muutettavuudesta ja hajauttamisesta on huolehdittava.

Rahastojen kartuttamisnopeus ja mah­ dollinen tuleva käyttö jäävät siten poliittisten päätösten varaan.

Merkittävää on, että valtion ja kuntien budjettien avulla on muodostettu yhteensä lähes 50 miljardin euron rahastot, jotka ovat normaalin budjet-

tikäytännön ulkopuo­ lella, joita ei mitenkään oteta lukuun esimerkiksi niin sanottua EMU-velkaa laskettaessa ja joiden tuleva käyttö on paljolti hämärän peitossa. Rahastot on suurelta osin muodostettu budjettivaroin valtion ja kuntien talousarvioissa. eläkerahastojen kehitys ja käyttö

Yksinkertaisin näkökulma eläkerahastointiin on vakuutusmaksujen ja maksettujen eläkkeiden vertaaminen.

Vakuutusyhtiötilaston avulla on mahdollista selvittää vakuutusmaksujen ja maksettujen eläkkeiden suhde pitkältä ajalta. Muutamaa 1990-luvun ja 2000-luvun kriisivuotta lukuun ottamatta vakuutusmaksujen tuotto on ollut maksettuja eläk­ keitä ja eläkeyhtiöiden liikekuluja suurempi. Tämä ylijäämä yksin on noin 19 mil­jardia euroa vuodesta 1962 vuoteen 2012. Reaalinen ylijäämä vuoden 2012 rahana on koko ajanjaksolla yli 34 miljardia euroa.4 Todellisuudessa rahastot ovat pal-

4 Laskelma koskee varsinaisia työeläkevakuutusyhtiöitä sekä LEL-työeläkekassaa, joka nyttemmin on muuttunut eläkevakuutusyhtiö Eteraksi. Vakuutusyhtiötilaston avulla on laskettu vuodesta 1962 vuoteen 2012 yhtiöiden saamien eläkevakuutusmaksujen ja niiden maksamien eläke-etuuksien erotus. Lisäksi on vähennetty kunkin vuoden liikekulut. Nimelliset summat on muutettu reaaliseksi korottamalla kunkin vuoden rahaerät kuluttajahintaindeksin avulla vuoden 2012 tasoon.

079

Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje

Merkittävää on, että valtion ja kuntien budjettien avulla on muodostettu yhteensä lähes 50 miljardin euron rahastot, jotka ovat normaalin budjettikäytännön ulkopuo­lella, joita ei mitenkään oteta lukuun esimerkiksi niin sanottua EMU-velkaa laskettaessa ja joiden tuleva käyttö on paljolti hämärän peitossa.

jon suuremmat, koska myös rahastojen tuottoa on rahastoitu eli sijoitettu erilaisiin vaateisiin ja omaisuuseriin.

Eräissä aikaisemmissa selvityksissä on annettu ymmärtää, että rahastojen purkaminen voi alkaa vuoden 2010 tienoilla tai viimeistään vuonna 2020. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisussa vuodelta 1993 todetaan menohuipun tasoittamisen merkitsevän sitä, että ”pyritään rahastointiasteen selvään nostamiseen lähimmän 15–20 vuoden aikana, jonka jälkeen rahastot puretaan”. Samassa julkaisussa arvioidaan, että rahastojen ”purkamisvaihe [on] vuo­ den 2020 jälkeen”. (Ar­hippainen 1993, 2829.) Valtiovarainministeriön selvitys vuodelta 1994 kertoo, että ”ennakkoarvioiden mukaan eläkerahastoja olisi tarkoitus purkaa eläkkeiden maksamiseen vuodesta 2010 alkaen, jolloin suurista ikäluokista aiheutuva eläkemenojen lisäys on suurimmillaan” (Valtiovarainministeriö 1994, 8).

Kuitenkin erilaisten ennustelaskelmien mukaan eläkerahastot kasvavat edelleen pitkällä aikavälillä suhteessa palkkasummaan. Eläketurvakeskuksen (ETK) selvityksessä vuodelta 2004 rahastojen laske­ taan kasvavan perus-

vaihtoehdossa siten, että niiden suhde palkkasum­maan on 1,9-kertainen vuonna 2015 ja 2,6-kertainen vuonna 2075 (Biström ym. 2004). Sa­mankaltaisia luvut ovat ETK:n uudemmassa selvityksessä vuodelta 2011, jossa laskelmia on jatkettu vuoteen 2080 (Risku ym. 2011).

Vuonna 2080 rahastot olisivat pessimistisenkin laskelman mukaan yli kaksinkertaiset vuoteen 2010 verrattuna. Vain rahastojen tuottoa käytettäisiin osittain eläkkeiden maksamiseen mutta ei itse rahastoja.

Keskeisten virkamiesten ja talouspolitiikan vaikuttajien puheenvuoroissa on annettu ymmärtää, että rahastoja ei pitäisi osittainkaan purkaa. Esimerkiksi Raimo Sailas ja Jorma Tuukkainen kirjoittivat vuonna 1997: ”Työeläkkeitä rahastoimalla on voitu osittain korvata sitä yksityisen säästämisen supistumista, mikä on aiheutunut annetuista eläkelupauksista. … Ilman työeläkkeiden osittaista rahastointia kansantalouden säästämisaste olisikin jäänyt to­ teutunutta matalammaksi.”

Rahastojen purkaminen tai rahastoin­ nin vähentäminen olisi tämän vuoksi ongelmallista: ”se saattaisi vaikeuttaa investointien ra­ hoitusta ja näin ollen

080

Peruste #3 2013

myös talouden pitkän aikavälin kasvumahdollisuuksia”. (Sailas & Tuukkanen 1997.) Tässä näkökulmassa eläkerahastot ovat enemmänkin investointien ja talouskasvun turvaamisen rahanlähde kuin eläketurvan keskeinen pilari.

Valtionvarainministeriön kestävyysvajeraporteissa on myös otettu selvästi kantaa ra­hastojen purkamista eli itse asiassa rahastojen käyttöä vastaan.

Vuoteen 2060 yltävien kestävyysvajelaskelmien yksi lähtökohta on, että eläkejärjestelmän rahoitusaste pidetään lähivuosikymmeninä ennallaan ja että eläkerahastot pysyvät suhteessa bruttokansantuotteeseen 60 prosentin tuntumassa.

Jos bruttokansantuote kasvaa, tämä merkitsee eläkerahastojen absoluuttista kasvamista. Kielteistä suhtautumista rahastojen käyttöön perustellaan sillä, että tarkoituksena on ”tulevaisuudessa tarvittavan eläkkeiden maksupohjan kartuttaminen” ja sen estäminen, että ”joidenkin myöhempien sukupolvien” eläkemaksuja jouduttaisiin korottamaan. (Valtiovarainministeriö 2010).

Sitä, mistä tulevista sukupolvista on kyse, ei täsmennetä – kenties 2100-luvulla elävistä? Tällaisista arvioista voi teh-

dä johto­päätöksen, että eläkerahastoja ei ole ilmeisesti koskaan tarkoituskaan käyttää eläkkeiden maksamiseen.

Viime vuosien finanssikriisin aikana on nähty, että eläkerahastot eivät ole kaikissa maissa pyhää eläkeläisten omaisuutta. Dramaattisin esimerkki on Unkari, jossa vuoden 2010 lopulla osa pakollisista eläkerahastoista takavarikoitiin valtion budjettivajeen kattamiseksi. Lievemmässä muodossa tätä on nähty muuallakin. Islannissa yksityiset eläkerahastot joutuivat kotiuttamaan ulkomaisia sijoituksia maan maksutaseen turvaamiseksi vuoden 2008 kriisissä. Myös Kyproksen kriisissä eläkerahastot ovat olleet uhattuna, mutta suunnitelmasta tukea pankkeja eläkerahastojen avulla luovuttiin kevään 2013 kriisissä.

Tällainen eläkerahastojen käyttö ei ole toivottavaa. Sen sijaan voisi kysyä, eikö Suomen eläkerahastojen avulla sittenkin voida helpottaa eläkkeiden rahoitusta ja paljon puhuttua kestävyysvajetta?

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja johtava tutkija Kansaneläkelaitoksen tutkimusosastolla.

Tällaisista arvioista voi tehdä johto­ päätöksen, että eläkerahastoja ei ole ilmeisesti koskaan tarkoituskaan käyttää eläkkeiden maksamiseen.

Eläkerahastot, uusliberalismi ja kestävyysvaje

lähteet: ✕✕

Aliber, Robert Z. & Zoega, Gylfi (toim.) (2011) Preludes to the Icelandic Financial Crisis. Palgrave Macmillan, Houndmills.

✕✕

Arhippainen, Max (1993) ”Eläkkeet ja kansantalous. Katsaus eräisiin eläkekysymyksiin”. Teok­sessa Eläketurvan rahoituspaineita, vaikutuksia ja vaihtoehtoja. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 1993:5. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.

✕✕

Biström, Peter; Tapio Klaavo, Ismo Risku & Hannu Sihvonen (2004) ”Eläkemenot, -maksut ja -rahas­

✕✕

Eatwell, John (1999) “The Anatomy of the Pensions ‘Crisis’”. Economic Survey of Europe 1999:3, 57–67.

✕✕

Etzxezarreta, Miren & Festic, Mejra (2009) “Privatisation of Pensions”. Teoksessa Marica Frangakis

tot vuoteen 2075”. Eläketurvakeskuksen raportteja 36, Helsinki.

ym. (toim.) Privatisation against the European Social Model. A Critique of European Policies and Proposals for Alter­natives. Palgrave Macmillan, Houndmills. ✕✕

Feldstein, Martin (2005) Rethinking Social Insurance. American Economic Review 2005(95):1, 1–24.

✕✕

Feldstein, Martin (1995) “Would Privatizing Social Security Raise Economic Welfare?” NBER Working Paper Series. Working Paper 5281. National Bureau of Eco­nomic Research, Cambridge, Mass.

✕✕

Friedman, Milton (1982) Capitalism and Freedom. The Unversity of Chicago Press, Chicago. (alkuteos 1962)

✕✕

Hautala, Urpo (2010) ”Ikääntyvä Suomi – yksilöllisen varautumisen mahdollisuudet”. Teoksessa Hyvinvointia kestävästi. Valtiovarainministeriö, Helsinki.

✕✕

Keynes, John Maynard (1973) The General Theory of Employment, Interest and Money. The Collected Writings of John Maynard Keynes, Vol. VII. The Macmillan Press Ltd, Lontoo. (alkuteos 1936)

✕✕

Lehto, Eero (1993) ”Näkökohtia työeläkkeiden rahoituksen pitkän aikavälin ongelmaan”. Teok­sessa Eläketurvan rahoituspaineita, vaikutuksia ja vaihtoehtoja. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 1993:5.

✕✕

Macheda, Francesco (2012) The role of pension funds in the financialisation of the Icelandic economy.

Capital & Class 2012(36):3, 433–473

✕✕

Risku, Ismo ym. (2011) ”Lakisääteiset eläkkeet – pitkän aikavälin laskelmat 2011”. Eläketurva­ keskuksen raportteja 05/2011. Eläketurvakeskus, Helsinki.

✕✕

Minns, Richard (2010) The Cold War in Welfare. Stock Markets versus Pensions. Verso, Lontoo.

✕✕

Valtiovarainministeriö (2010) Julkinen talous tienhaarassa. Finanssipolitiikan suunta 2010-luvulla.

Valtiovarainmi­nisteriön julkaisuja 8/2010. Helsinki.

✕✕

Valtiovarainministeriö (1994) ”Suomen eläkejärjestelmän rahoituksen kestävyys, oikeudenmukai­ suus ja taloudelliset kannustimet”. Valtiovarainministeriön työryhmämuistioista 1994:7 Helsinki.

081

kirjat

082

Peruste #3 2013

kaduilla palaa, analyysi alkaa

Alain Badiou (2012): The Rebirth of History: Times of Riots and Uprisings.

Verso, Lontoo & New York. 120 s.

Slavoj Žižek (2012): The Year of Dreaming Dangerously. Verso, Lontoo & New York.

135 s.

herman raivio

aksi merkittävää nykyajattelijaa, kaksi ”mellakkakirjaa”. Teoriaherrat lähtevät kadulle.

Poliisit kohdistivat keväällä 2013 Turkissa Taksimin aukiolla vesitykit mielenosoittajiin. Slavoj Žižek kirjoitti kesällä London Review of Booksissa, että protestien todellinen merkitys on vielä auki.

Sen sijaan vuoden 2011 globaalista liikehdinnästä, mellakoista oikeistopopulismin nousuun, hän voi jo sanoa jotain. Žižek on tehnyt vuoden tapahtumista Fredrick Jamesonin termiä lainaten kognitiivisen kartoituksen, kirjan The Year of Dreaming Dangerously.

Vuoden kohokohta oli Žižekin mukaan tietenkin arabikevät, jota kirjassa analysoidaan polveilevasti. Tilanne elää. Jos valtaan pääsevät muslimifundamentalistit, vasemmisto ei ole onnistunut hyödyntämään vallankumousta.

New Yorkin Occupy Wall Street -liike saa Žižekilta sympatian lisäksi moitteita. OWS ilmoitti, että sillä ei ole ohjelmaa. Niin ei menestytä. Liikettä ei voi myöskään perustaa pelkkään hauskanpitoon, koska vaarana on, että juhlijat rakastuvat liikaa itseensä.

Yhtä vähän poliittista merkitystä oli Lontoon elokuun mellakoilla. Kyse oli nollatason protestista, jossa ei vaadittu mitään. Ehkä mellakat olivat ironinen vastaus kulutusvaateeseen. Mellakoijat vain hakivat tavarat suoraan kauppojen

ikkunoista.

Mellakoitsijoita oli helppo pitää pelkkinä varkaina, joita ajoi puhdas tavaran ahneus. Toisaalta yhtä lailla kapitalismia pidetään ahneuden synonyyminä.

Kapitalismin halpa moralisointi, puheet ahneudesta, pitää Žižekin mielestä kuitenkin lopettaa heti alkuunsa. Jopa Paavi paheksuu ylenmääräistä ahneutta ja kulutusta. Kapitalismiin sisäänkirjoitetusta laajentumispakosta tehdään henkilökohtainen synti, psykologinen taipumus.

Sama moralisoiva katse suunnataan kreikkalaisiin. Heitä pidetään paitsi ahneina, myös laiskoina. Voi olla, että näin onkin, Žižek sanoo. Tällöin ei kuitenkaan nähdä monimutkaisten globaalien mekanismien vaikutuksia, jotka saivat Saksan ja Ranskan pankit rahoittamaan ”laiskoja” kreikkalaisia. Myös Kultaisen Aamunkoiton fasistiset kodinturvajoukot ovat varsinaisen ongelman sivutuote, Kreikan pulaan saattaneen talouspolitiikan oheistuho.

Kirjan oivalluksia onkin se, että Euroopassa niskan päällä oleva talousliberaali oikeisto ruokkii äärioikeistoa. Hitler tarjosi saksalaisille selityksen heidän onnettomuuteensa. Juutalaiset olivat syypäitä työttömyyteen, moraaliseen rappioon ja levottomuuksiin. Žižekin mielestä monikulttuurisuuden ja maahanmuuton vastustuksen taustalla piilee samantyyppinen logiikka. Finanssi-

083

Kirja-arvio

kriisi vaikuttaa elämäämme, mutta siitä saa yhtä vähän otetta kuin kapitalismista. Abstraktia ilmiötä vastaan nostetaan suojakilpi: etninen identiteetti. Se turvaa vierailta, jotka tunkeutuvat ”eurooppalaiseen” elämäntapaan.

Finanssikriisin ja rasismin välinen yhteys kristalloitui Anders Behring Breivikin suorittaman joukkomurhan jälkipuinnissa. Äärioikeistossa teko tietenkin tuomittiin. Samalla äärioikeistolaiset kuitenkin esittivät, että Breivikin huoli oli oikeutettua. Heidän mielestään monikulttuurisuus ja islamisaatio ovat rappeuttaneet Eurooppaa, eivätkä poliitikot ole tehneet asialle mitään.

Muukalaisvihamielisyyden ongelmaa ei Žižekin mielestä ratkaista kuitenkaan heppoisella suvaitsevaisuusvalistuksella, vaan syvemmälle porautuvalla luokkataistelulla. Žižek tekee selvän eron feminismin ja antirasismin sekä luokkataistelun välille. Ensimmäisessä tapauksessa tavoitteena on muuntaa vihamielisyydet eri sukupuolien, ja etnisten ryhmien rauhanomaiseksi rinnakkaiseloksi. Luokkataistelussa pyritään muuttamaan erot vastakkaisuuksiksi. Antiseksistisen ja -rasistisen kamppailun pyrkimyksenä on tulla toisen, vallassa olijan, tunnustamaksi.

Luokkataistelussa tarkoituksena on kukistaa toinen nollaamalla tämän sosiaalis-poliittinen rooli. Žižek kysyy Freudin vanhaa naiskysymystä mukaillen ”mitä Eurooppa haluaa?”. Toisaalta Eurooppa yrittää säännellä globaalia kapitalismia, toisaalta flirttailee konservatiivisen traditionalismin kanssa. On kolmaskin vaihtoehto: radikaalin emansipaation perinnön elvytys. Toisia ei pidä kunnioittaa vaan tarjota heille yhteinen taistelu, koska

painavimmat ongelmat ovat yhteisiä. Žižek suosittelee myös passivismia.

Jos kapitalismi syö finanssikriisissä itseään, syököön. Leninkään ei maanmiestensä tavoin murehtinut ensimmäisen maailmansodan aikana vaarassa olevaa äitimaataan. Hän astahti taaksepäin, katsoi tappavaa imperialistista tanssia ja loi samalla perustaa tulevalle vallankumoukselle. Fundamentaalinen muutos voi Žižekin mukaan tulla vain jos hyväksymme, ettei nykyjärjestelmällä ole tulevaisuutta. *** Alain Badiou mainitaan yhä useammin Žižekin yhteydessä. He ovat paitsi erittäin tuotteliaita, myös jakavat saman filosofisen perinteen ja jyrkän kapitalismikritiikin. He ovat paitsi hyviä ystäviä myös aatetovereita. Lisäksi molemmat pitivät vuotta 2011 poliittisesti merkityksellisenä.

Heillä on myös eroja. Badiou pyörittää johdonmukaisesti kolmesta tai neljästä pääkäsitteestä rakentuvaa suurta teoreettista kuviota. Žižek kieputtaa monia pieniä kuvioita, joiden yhteydet ovat väljiä. Badiou on filosofi sanan tiukassa merkityksessä. Hän on myös enemmän tosissaan, Žižek taiteilee tosissaan olemisen ja ironian välillä. Ehkä Žižek on siksi hauskempi kirjoittaja.

Myös kirjoissa näkyy eroja. Žižek iskee sieltä täältä, Badiou etenee tiiviissä rintamassa.

Badiou kertoo kirjassaan The Rebirth of History: Times of Riots and Uprisings mihin kaikkeen meidän on suostuttava. Pitäisi sekä nykyaikaistua että mukisematta hyväksyä tästä johtuvat kustannukset. Pitäisi olla samaan aikaan tuottava,

084

Peruste #3 2013

joustaa työssä ja astua budjettileikkuriin. Päivän iskulause kuuluu: Uudistu!

Voisin lisätä: mutta kenen ehdoilla?

Ei ihme, että nöyryytettyjen tekee välillä mieli mennä kadulle rikkomaan paikkoja. Brittikonservatiivit riehaantuivat mellakoitsijoista, mutta Badiou katsoo heitä herrasmiesmäisellä maltilla. Hän luokittelee mellakkatyyppejä matemaattisen täsmällisesti.

Välitön mellakka syntyy ”tyhjästä”.

Eturivissä seisoo nuoriso ja kahakka käydään mellakoitsijoiden asuinalueella. Tuhosta saavat osansa jokapäiväiset varakkuuden symbolit kaupoista autoihin. Lontoon mellakat olivat välittömiä mellakoita. Parhaimmillaan ne pohjustavat historiallista mellakkaa.

Mellakasta tulee historiallinen, kun se ei rajoitu enää tiettyyn paikkaan eikä ole hetkessä ohi. Kaduille levittäytyy ihmismosaiikki, joka esittää vaatimuksia. Silkan kapinallisuuden negatiivinen murina muuttuu yleistahdoksi.

Historiallisista mellakoista ovat esimerkkinä arabimaiden levottomuudet.

Mistä niissä oli kyse? Vallanpitäjämme, Badiou sanoo, näkevät niissä halun länsimaalaistua, halun nauttia siitä mistä me uneliaat länsimaalaiset nautimme.

Tämä on kuitenkin vain kolonialismia pehmeässä paketissa.

Badiou näki vuoden 2011 kansannousussa historiallisen hetken. Egyptin mielenosoituksissa sanottiin, että ”ennen emme olleet olemassa, nyt määräämme historian suunnan”. Maailma on täynnä olentoja, joita ei ole olemassa.

Badiou kutsuu heitä ei-olemassaoleviksi. Vasta kun ne, jotka on jossain historiallisessa tilanteessa tuomittu olemaan ei-olemassaolevia, alkavat olla maksimiteholla, vasta kun kansa nousee,

muutoksesta voi tulla totta. Tilannetta, jossa ei-olemassaolevat alkavat olla, Badiou kutsuu tapahtumaksi. Sen pitää olla niin näkyvä, että kukaan ei voi kiistää sitä, kuten arabimaissa.

Tapahtuman tunnistaa kolmesta piirteestä: vahvistumisesta, lokalisaatiosta ja tiivistymisestä. Vahvistumisessa subjektiivinen energia ja erilaiset intensiteetit jakautuvat uudella tavalla. Lokalisaatiossa merkityksellistetään alueita, joilla ihmiset toimivat. Niistä voi tulla universaaleja symboleja, kuten Sorbonnen yliopistosta 1968 tai Taksimin aukiosta 2013.Tapahtuma tiivistyy pienessä, aktiivisessa ja ajattelevassa joukossa. Vähemmistöstä tulee massiivista.

Badiou, vanha maolainen, muistelee nuoruuden mellakka-aikojaan. Kun ystävät intoilivat, että ”me kaikki olimme kaduilla!”, Badiou tyynnytteli, että ”ei, eivät siellä kaikki olleet”. Tarvitaan ydin ja sen pitää olla Badioun mukaan militantti, öin ja päivin taistelu- ja toimintavalmiina.

Niin mieleenpainuvia kuin historialliset mellakat ovatkin, ne törmäävät lopulta politiikan universaaleihin kysymyksiin, eritoten kysymykseen organisaatiosta. Juuri sitä mellakoiden jälkeen tarvitaan. Muistuu mieleen Žižekin kritiikki OWS-liikettä kohtaan.

Yhteiskunnallisen liikkeen merkitys testataan siinä, onko se olemassa karnevaalin jälkeenkin.

Jos hetkestä ei saada kiinni, historian uudelleensyntymä jää Badioun mukaan loistavaksi anekdootiksi. Organisaation täytyy pitää tapahtuma elossa.

Joskus organisaatiota kutsuttiin kommunistiseksi puolueeksi, mutta nykyään sille pitää keksiä uusi nimi, Badiou muistuttaa. Kommunisti Badiou on

085

Kirja-arvio

edelleen, mutta ei ”marxilainen”, sikäli kuin ”marxilaisuudella” tarkoitetaan sitä, että taloudelle ja siitä juontuville sosiaalisille ristiriidoille annetaan yhteiskunnassa ratkaiseva rooli.

Nykyään voi olla myös ”marxilainen” olematta kommunisti. ”Marxilaiset” ovat tänään herrojamme, Badiou kirjoittaa. Suomessa tarvitsee katsoa vain

Björn Wahlroosia, joka alistaa teoksessaan Markkinat ja demokratia kaiken taloudelle. Mutta sano samoille herroille sana ”kommunismi”, niin he pitävät sinua rikollisena.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja vapaa toimittaja.

prekariaatin läpimurto? uonna 2005 Euroopassa kuohui.

Alun perin Italiasta 2000-luvun alussa liikkeelle lähtenyt EuroMayDay -prosessi näytti antavan kunnolla huutia vanhoihin positioihin jämähtäneille vasemmistopuolueille ja lähinnä omia etujaan ajavalle ja epäsolidaariselle ayliikkeelle. Prekariaatti ilmoitti olevansa uusi proletariaatti: matalasti ja korkeasti koulutettujen pätkätyöläisten, siirtolaisten, pienyrittäjien, freelancereiden ja muiden oman onnensa seppien epämääräinen, arvaamaton joukko.

Prekaareja yhdisti työn ja toimeentulon epävarmuus, kiristyvät työehdot ja työnantajien taholta tapahtuva jatkuva kyykytys. Prekariaatti ilmoitti, että he haluavat taistella itse kamppailunsa, eivätkä turvautua perinteisten poliittisten edustuksellisien elimien, kuten juuri puolueiden tai ay-liikkeen huomaan.

Prekariaatin esiinnousu tapahtui nopeasti ns. Seattlen liikesyklin päätyt-

tyä. ”Globalisaatiokriittinen liike” hajosi moneen osaan, joista ehkä tärkeimpiä olivat Attac ja toisaalta prekariaattiliike. Attac kaipaili ”politiikan paluuta” eli kansallisvaltioiden poliittisen vaikutusvallan takaisinvaltausta, prekariaatti sen sijaan suhtautui kyynisesti ja joskus myös ylimielisesti kaikkeen edustukselliseen toimintaan ja ilmoitti olevansa globaali työväenliike. Prekaarit eivät olleet anarkisteja, mutta he olivat totaalisen kyllästyneitä ”politiikan” voimattomuuteen.

Prekariaattiliike hiipui, mutta prekarisaatiokeskustelu käy nyt PohjoisEuroopassa ehkä vilkkaampana kuin koskaan. Suuri syy tähän on Guy Standingin loppuvuodesta 2011 julkaistu kirja The Precariat: The New Dangerous Class.

Kirja on tehnyt prekarisaatiosta helposti ymmärrettävää ja akateemisesti ”salonkikelpoista”, mutta se ei missään nimessä vesitä prekariaattiliikkeen pe-

Guy Standing (2011): The Precariat. The New Dangerous Class.

Bloomsbury, Lontoo.

198 s.

mikko jakonen

086

Peruste #3 2013

rintöä - vaikkakaan se ei oikeastaan käsittele prekariaattia niinkään liikkeenä vaan yhteiskunnallisena ilmiönä.

Kirja on kirjoitettu selkeästi ja se on jäsennetty hyvin. Pituuttakaan ei ole liikaa: alle 200 sivuun on saatu monet, joskaan ei kaikki, olennaiset prekarisaation piirteet. Ja mikä tärkeintä, kirja on kirjoitettu englanniksi. Suurin osa sosiologisesta prekarisaatiotutkimuksesta aina 1970-luvulta lähtien on tehty ranskaksi, ja prekariaattiliikehdintä tapahtui pääasiassa latinalaisessa Euroopassa. Esimerkiksi suomalaisen prekarisaatiokeskustelun juuret ovat juuri näissä teksteissä. Kirjassaan Standing ei käytä näitä tekstejä lähteinään, mutta niiden kaiut kuitenkin kuuluvat rivien välissä.

Prekariaattiliikkeen aiheuttaman kuohunnan seurauksena vasemmisto käänsi - ainakin aluksi - selkänsä prekariaatille. Kritiikkiä ei haluttu ottaa kuuleviin korviin, puheita teollisuusyhteiskunnan häviämisestä ei hyväksytty.

Etenkin sosiaalidemokraattien läpi ajamaa julkisen sektorin uusliberalisaatiota puolustettiin kummallisin väittein ja ay-liike kaivautui entistä syvemmälle juoksuhautoihinsa. Julkisuuskuvansa tahraantumisen pelossa monet puolueet eivät edes halunneet keskustella prekaarien kanssa samassa pöydässä, kuten Suomessa tapahtui vuoden 2006 EuroMayDay-mielenosoitusten jälkeen Vihreiden sanoutuessa irti kaikesta prekaareihin liittyvästä. Kuten Standing korostaa, prekariaatti nähtiin vaarallisena luokkana - mutta ei ainoastaan pääomalle.

Ikävän viestin tuojaa on helppo kivittää, varsinkin jos viestintuojat käyttäytyvät ylimielisesti ja puhuvat vaikeilla

teoreettisilla käsitteillä. Suomessa prekariaattiliike oli kohtuullisen voimakas verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, jossa aletaan vasta tavailla tätä uutta sanaa - kiitos Standingin kirjan. Prekaarit saivat paljon vihamiehiä, mutta vähitellen myös ymmärtäjiä. Prekarisaatioargumentti eli näkemys yhteiskunnan, työn ja talouden nopeasta muuttumisesta epävarmemmaksi otettiin vastaan myöhemmin etenkin Vasemmistoliitossa, kun taas sosiaalidemokraatit ovat poteroituneet uusliberalistiseen työpaikkojen puolustukseen sen sijaan, että kamppailisivat työväen kanssa pääomaa ja työnantajia vastaan.

Toisin kuin prekariaattiliike itse, Standing vääntää kirjassaan rautalangasta, mistä prekarisaatiossa on kysymys. Hän kykenee selittämään tiiviisti sellaisia paljon keskustelua aiheuttaneita käsitteitä kuten ”tertiarisation”, ”flexicurity” ja ”workfare”. Hän kiinnittää huomiota prekarisaation taustoihin historiallisten työn ja tuotannon muutoksen kautta, mutta korostaa myös kulttuurin roolia. Standing antaa myös riittävästi tilaa siirtolaisille ja kysymyksille naisten asemasta työmarkkinoilla.

Hän huomioi vuoden 2008 kriisin jälkivaikutukset, joista voidaan katsoa alkaneen varsinainen prekarisaation aikakausi Euroopassa.

Kuten viime vuosien aikana olemme voineet huomata, eurooppalaisen talouspolitiikan selkeänä linjana on madaltaa radikaalisti tuotantokustannuksia eli laskea ihmisten palkkaa. Tämä ”kilpailukyvystä huolehtiminen” tarkoittaa työehtojen ja palkkojen heikennystä, ”vastikkeellista” työttömyyskorvausta ja sosiaaliturvaa (eli pakkotyötä) ja yleisemmin uuden matalapalkkasek-

087

Kirja-arvio

torin synnyttämistä. Tämän lisäksi, etenkin ”Saksan mallia” seuraten, työttömyys pyritään pudottamaan mahdollisimman matalaksi, mikä onnistuu nimenomaan luomalla lisää pätkätyötä.

Tutkimusten mukaan Saksan matala työttömyysprosentti selittyykin nimenomaan prekarisaation lisääntymisellä.

Kuin edellä mainittuja kehityskulkuja ennustaen Standing korostaa kirjassaan, kuinka eurooppalainen talous- ja sosiaalipolitiikka tuottaa yhä enemmän atomisoituneita työssä käyviä köyhiä, joilla ei ole aikaa eikä kykyä organisoitua tai toimia poliittisesti. Prekarisaation aiheuttama stigma syntyy yhtäältä häpeästä tunnustaa oma heikko asema ja palkka työmarkkinoilla, toisaalta pelosta aukaista suutaan työehdoista, sillä seuraavalle pätkälle on aina se kuuliaisempi työntekijä tarjolla. Prekariaatin kohtalonkysymys on, kuinka organisoida hajautunut, kilpaileva ja joka suuntaan omien henkilökohtaisten tarpeiden ja etujen perässä liikkuva globaali työväestö. Kuten Standing huomauttaa, heikko asema työmarkkinoilla ei näytä yhdistävän ihmisiä tarpeeksi: tarvittaisiin järjestäytymistä ja yhteisiä voimannäyttöjä.

Vielä toistaiseksi työnantajilla ja oikeistolaisilla talouspiireillä on selvä niskalenkki työväestä ja prekarisaatio etenee vauhdilla. Epävarmuudelta ei ole enää ”turvassa” kukaan, mikä väistämättä johtaa monenlaisiin henkilökohtaisiin ratkaisuihin.

Yksi vasemmiston keskeisimmistä tavoitteista tulisi olla solidaarisuuden luominen työväestön keskuuteen. Nähdäkseni tämä ei onnistu ilman yhteisiä kamppailuja. Yksi tällainen kamppailu voisi olla kysymys tulevaisuuden pe-

rusturvasta tai perustulosta.

Prekarisaatiokeskustelun yksi tärkeimmistä viesteistä on ollut, että hyvinvointivaltio on valitettavasti mennyttä ja siksi hyvinvointia tulisi puolustaa uusin yhteiskuntapoliittisin innovaatioin, kuten perustulolla. Itse asiassa vain avaamalla kamppailu uusista hyvinvoinnin malleista jälkiteollisissa yhteiskunnissa, voidaan pelastaa se tärkeä ydin, joka kehittyi teollisuustuotantoon sidotussa hyvinvointivaltion projektissa.

Myös Guy Standing on toiminut aktiivisesti kansainvälisessä perustuloverkosto BIEN:ssä. Kirjan lopussa hän ehdottaakin perustuloa yhtenä ratkaisuna prekarisaatioon. Myös yhteisten resurssien eli commonsien käsite nostetaan esiin tulevaisuuden, ”paratiisin politiikan” suuntaviivojen hahmottelussa.

Vaikka Standingin kirja ei ehkä ole vahvimmillaan tulevaisuuden poliittisen vision luomisessa, on sen perussanoma erittäin tärkeä: Prekariaatti voi olla se uusi ”vaarallinen luokka”, joka rakentaa perustan ja suuntaviivat tulevaisuuden yhteiskunnalle. Etenkin vasemmiston olisi nopeasti ymmärrettävä tämä, sillä epävarmuuden aikoina ihmisjoukkojen suosiota kalastelevat aina populistit, joita myös äärioikeistoksi usein kutsutaan.

Joka tapauksessa, jos prekariaatin käsite on jäänyt epäselväksi, siihen kannattaa tutustua viimeistään nyt. Kirja löytyy netistä ilmaiseksi.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja toimii tutkijana Suomen Akatemian filosofisen psykologian, moraalin ja politiikan huippuyksikössä.

088

Peruste #3 2013

carita maury arita Maury (s. 1946) on Espoossa asuva kuvataiteilija. Maury on opiskellut taidemaalariksi Vapaassa taidekoulussa.

Hänellä on ollut lukuisia yksityis- ja yhteisnäyttelyitä sekä kotimaassa että ulkomailla. Maurylla on ollut tänä vuonna neljä yhteisnäyttelyä. Hän myös kuratoi paraikaa näyttelyä Hyvinkään taidemuseoon.

Maury pitää erityisesti temperamaalausten tekemisestä. “Niiden värit saa loistamaan”, hän toteaa.

Sydän on ollut keskeinen teema Mauryn töissä. Myös tämän lehden sivuilla nähdään jokunen sydäntä käsittelevä teos. Maury on muun muassa pitänyt Helsingin tuomiokirkossa sydänaihei-

sen näyttelyn. Hän halusi saada paljon käytetystä muodosta jotain uutta irti, antaa sydänkuvastolle syvyyttä. “Joka paikassa roikkuu sydämiä ja kaikki on niin sydämellistä, mutta kuitenkin tämä maailma on aika karu.” Mauryn sydämet eivät ole aina kovin sympaattisia.

Maury on itse ollut aktiivinen rauhanliikkeessä, mutta omien sanojensa mukaan hänen taiteensa on toistaiseksi ollut yhteiskunnallisesti melko neutraalia. Hänen mielestään taide ja yhteiskunnallinen aktiivisuus eivät kuitenkaan ole erillisiä saarekkeita. Nyt hän työstääkin erityisesti feministisistä näkökulmista ammentavia töitä. caritamaury.com

Hyvä Perusteen lukija,

Toivottavasti pidit lukemastasi. Olemme pyrkineet kehittämään Perustetta lukijaystävälliseksi mutta syvälliseksi lehdeksi, joka tarjoaisi uusia perusteltuja näkökulmia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nähdäksemme tällaiselle lehdelle on suomalaisessa mediakentässä ja yhteiskunnallisessa keskustelussa tilausta.

Tärkeä lähtökohta Perusteen tekemisessä on ollut, että lehti on maksuton.

Kuka tahansa lehdestä kiinnostunut voi tilata sen maksutta kotiinsa ja lehden artikkelit leviävät myös internetissä. Perusteen tilaaminen ei saa olla tulotasosta kiinni – köyhälläkin on oikeus sivistykseen. Olemme vahvasti sitoutuneita tähän toimintamalliin. Haluamme myös pitää Perusteen mainoksista vapaana julkaisuna.

Lehden tekeminen ei kuitenkaan ole ilmaista. Perusteen tuottaminen maksaa vuodessa vajaat 50 000 euroa – noin 12 000 euroa per lehti. Tällä summalla saadaan painettua visuaalisesti näyttävää lehteä, huolehdittua postituksesta, palkattua (puolipäiväinen) päätoimittaja tekemään lehteä, maksettua lehden taitto, jonkinlaiset palkkiot kirjoittajille sekä korvaus numeron taiteilijalle kuvien käytöstä.

Niinpä esitämme pyynnön lukijoillemme. Mikäli koet, että sinulla on taloudellisia mahdollisuuksia tukea Perustetta, olisimme kiitollisia tukimaksusta. Jos tarvitset rahasi parempaan käyttöön, älä koe painetta. Jos olet vähävarainen ja koet lehden tukemisen mahdolliseksi, harkitse 10 euron tukisummaa. Jos olet paremmissa varoissa, olisiko 30 tai 50 euron tukisumma mahdollinen? Tuellasi voimme kehittää Perustetta edelleen ja varmistaa, että voimme viedä lehteä yhä laajemman lukijajoukon saataville. Perusteen rahankeräystilin numero on fi34 1555 3000 1158 41.

Kiitos tuestasi!

Poliisihallitus on myöntänyt Vasemmistofoorumi ry:lle Perustetta varten rahankeräysluvan 21.2.2013 (lupanumero 2020/2012/4576). Keräys pannaan toimeen Suomessa 1.5.2013-20.2.2014. Varat käytetään Perusteen julkaisemiseen vuosina 2013 ja 2014.

Ulrich Beck Elisabeth Beck-Gernsheim Teppo Eskelinen Pertti Honkanen Veronika Honkasalo Mikko Jakonen Kaarina Kailo Marko Kulmala Laura Mankki George Monbiot Anna Moring Herman Raivio Atlas Saarikoski