Page 1

yhteiskunnallinen aikakauslehti

#2/2013

Eurooppa

Euroopan tulevaisuus

eu – Rauhan vai rahan projekti?

Susan George

Eurooppalainen äärioikeisto


“Jokainen imperiumi kuitenkin kertoo itselleen ja maailmalle, että se on toisenlainen kuin kaikki muut imperiumit, että sen tehtävä ei ole ryöstellä ja kontrolloida, vaan sivistää ja vapauttaa.” edward w. said

Peruste on voittoa tavoittele­ maton neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti. Julkaisua voi tilata maksutta osoitteesta www.vasemmisto­ foorumi.fi.

Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Elina Aaltio, Rita Dahl, Teppo Eskelinen, Johanna Perkiö & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Raisa Marja Suksi

Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste / Vasemmisto­ foorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki

Osuuskunta Tradeka-yhtymä on tukenut tämän julkaisun tuottamista.

Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X

2013


002 pääkirjoitus

Kuutti Koski Myyttinen eurooppalaisuus

eurooppa

004

Said Adejumobi Rakenne­sopeutus floppasi myös Euroopassa

010

Hanna Tuominen Euroopan unionin ristiriitainen ihmisoikeus­politiikka

018

Tere Vadén Euroopan perspektiivi­harha ja kaksi sopeutusta

022

Christer K. Lindholm Yhteinen valuutta – Euroopan yhdistäjä vai hajottaja?

028

Mikael Brunila Kaksi Eurooppaa, kaksi äärioikeistoa – Huomioita 2010-luvun eurooppalaisesta oikeistoradikalismista

042 haastattelu

Matti Ylönen Eurooppa tarvitsee velkojen sovittelun – haastattelussa Susan George

046

Henrik Manner / Antti Ronkainen Onko Euroopan unioni rauhanprojekti?

056

Chantal Mouffe Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen

070 kolumni

Lotta Tenhunen Sosiaalisen Euroopan mahdollisuudesta

074

Jyrki Käkönen Auringon­laskun maanosa?

kolumni

debatti

kirjat

083

Paul Krugman: Lopettakaa tämä lama nyt! (Pertti Kavén)

086

Taiteilijan esittely: Raisa Marja Suksi


002 pääkirjoitus

Peruste #2 2013

myyttinen eurooppalaisuus un ihmiset puhuvat eurooppalaisuudesta, taustalla kajastaa usein ajatus historiallisesta jatkumosta renessanssista valistusajatteluun, demokratiaan ja ihmisoikeuksien kehitykseen. Myös kristillinen perinne tai ”länsimainen sivistys” nähdään toisinaan jonkinlaisina Euroopan yhteisyyttä perustelevina tekijöinä. Euroopalle on monia määritelmiä ja rajanvetoja riippuen siitä, painotetaanko maantieteellisiä, taloudellisia, poliittisia, kulttuurisia vai jotain muita näkökulmia. Esimerkiksi Georgia, Armenia ja Azerbaidžan ovat Euroopan neuvoston jäseniä, vaikka maantieteellisen määritelmän mukaan ne luetaan yleensä Aasiaan kuuluviksi. Jotkut puhuvat myös Euroopan unionista ikään kuin se edustaisi koko Eurooppaa. Kansallisuusaatteen poliittista historiaa tutkinut Benedict Andersson puhuu kansallisvaltioista ”kuvitteellisina yhteisöinä”. Ne ovat yhteisöinä kuvitteellisia, koska jäsenten suuri määrä tekee todellisen keskinäisen kanssakäymisen

ja kommunikaation mahdottomaksi. Niiden ”yhteisöllisyys” on tulosta poliittisesta projektista ja jonkinlaisesta yhteisyyden myytin rakentamisesta. Myös eurooppalaisuutta rakentava poliittinen projekti perustuu paljolti yhtenäisyyden myyttiin: historiasta valitaan hetket, piirteet ja tapahtumat, jotka korostavat yhtenäisyyttä ja tietynlaista Eurooppaa. Vaikkapa kansainvaellusten aika ja valistus herättävät hyvin erilaisia mielikuvia eurooppalaisuudesta. Eurooppalaisuus näyttää myös erilaiselta riippuen siitä, korostetaanko Euroopan monikulttuurisuutta vai kulttuuristen taustojen samankaltaisuuksia. Esimerkiksi eurooppaministeri Alexander Stubbin tilaama “Mikä EU:sta tulee isona? Nuorten näkemys EU:n tulevaisuudesta” -raportti korostaa vahvaa eurooppalaista identiteettiä. “Yhteinen Eurooppa edellyttää yhteisen kulttuuriperimän tuntemusta. Uusille sukupolville Otto von Bismarck, Jean Monnet ja Victor Hugo ovat yhtä tuttuja

Myös eurooppalaisuutta rakentava poliittinen projekti perustuu paljolti yhtenäisyyden myyttiin: historiasta valitaan hetket, piirteet ja tapahtumat, jotka korostavat yhtenäisyyttä ja tietynlaista Eurooppaa.


003

kuin J.V. Snellman, Aleksis Kivi ja Jean Sibelius”, raportissa todetaan. Ryhmä mieltää ilmeisesti eurooppalaisen kulttuuriperimän sijoittuvan 1800-luvun Saksaan (tai Preussiin) ja Ranskaan sekä Euroopan unionin alkuvaiheisiin. Mikään poliittinen muodostelma tuskin voi toimia ilman jonkinasteista samastumista. Vahvan yhteisen identiteetin haikailu sisältää kuitenkin riskejä. Kollektiiviset identiteetit perustuvat aina ulossulkemiselle (ks. Chantal Mouffen artikkeli). On ”meitä myyttisiä eurooppalaisia” ja on ”heitä”, joitain muita, ulkopuolisia. Lukuisat Euroopan äärinationalistiset liikkeet hyödyntävätkin ajatusta myyttisestä eurooppalaisesta yhteydestä. Mikael Brunila kirjoittaa tässä lehdessä, kuinka niin kutsuttu identitäärinen liike haluaa ”yhteiselle kohtalolle ja ’etnokulttuurille’ perustuvan Euroopan”. Eurooppaprojektin rakentajat ovat nähneet eurooppalaisuuden jonkinlaisena nationalismin ylittävänä hankkeena, mutta se tuntuisi sopivan samaan tarinaan myös äärikansallismielisyyden kanssa. Rasistinen ulossulkeminen ei ole yhtenäisyyden myytin ainoa riski. Mouffe näkee pyrkimyksen yhteen yhtenäiseen eurooppalaisuuteen myös Eurooppaa sisäisesti hajottavana tekijänä. Monet ihmiset eivät ole valmiita siirtymään kokonaisvaltaiseen jälkikansalliseen identiteettiin ja tästäkin voi seurata väkivaltaisia vastakkainasetteluja. Hän ehdottaa yhden hegemonisen unionin tilalle eurooppalaisuutta, joka koostuisi eurooppalaisten, kansallisten ja alueellisten identiteettien moninaisista muodostelmista. Mouffe kirjoittaa myös siitä, kuinka monet vasemmistolaiset toimijat ovat

kääntyneet EU-kielteisyyteen. Osa kielteisyydestä selittyy varmasti eurooppalaisen identiteetin vierastamisella tai sen mieltämisellä elitismiksi. Jotkut voivat toisaalta suhtautua eurooppalaisuuteen sinänsä myönteisesti, mutta näkevät EU:n niin läpeensä uusliberaalina projektina, että sitä on mahdotonta uudistaa. Uudistaminen on kieltämättä vaikeaa, koska vain tietynlainen Eurooppapolitiikka mielletään Eurooppa-myönteiseksi. Esimerkiksi eurooppalainen yhteistyö rahoitusmarkkinaveron valmistelemiseksi ei mahtunut Suomen hallituksen oikeistopuolueiden käsitykseen Eurooppa-myönteisyydestä. Ehkä myös niiden eurooppalaisuus on eräänlainen myytti. Eurooppa-keskustelun yksipuolisuutta voi tuskin kuitenkaan laittaa täysin oikeiston piikkiin. Vasemmisto ei oikein tiedä, minkälaista Eurooppaa tai Euroopan unionia se tarjoaisi. Tere Vadén antaa kolumnissaan tylyn tuomion: ”Hyytävä tosiasia on, että vasten kaikkien aikojen suurinta tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille Euroopan järjestäytynyt vasemmisto (puolueet, ammattiliitot) ei ole saanut aikaan mitään.” Vadénin mukaan vasemmisto ei ole edes kyennyt esittämään Euroopan tilannetta ymmärrettävästi. Tämän Perusteen numero käsittelee Eurooppaa ja sen nykytilaa eri näkökulmista ja pyrkii nimenomaan esittämään se ymmärrettävästi. Joissain artikkeleissa myös luodaan suuntaviivoja tulevaisuuden Euroopalle.

Kuutti Koski Päätoimittaja


004

Peruste #2 2013

Rakenne­ sopeutus floppasi myös Euroopassa On historian ironiaa, että Eurooppa vapisee nyt globaalin talouskriisin kourissa. Afrikka näyttäisi jo toipuvan, mutta Euroopan tulevaisuus ei vaikuta yhtä valoisalta. Talouden luonnollinen kiertokulku näyttäisi olevan käynnissä. said adejumobi

Käännös Niina Oisalo. Julkaistu IC Publicationsin luvalla. Alkuperäinen artikkeli on julkaistu tammikuussa 2013 New African -lehdessä. Tekijänoikeuksien haltija on IC Publications, www.newafricanmagazine.com.


005

Rakenne­sopeutus floppasi myös Euroopassa

aikella on aikansa, kuten sananparsi toteaa, niin myös kansoilla ja väestöillä. Sivilisaatioita tulee ja menee, kansakunnat nousevat ja kaatuvat. Tämä on osa kaikkien ihmisen luomien järjestelmien luonnollista kiertokulkua. Egypti ja antiikin Rooman valtakunta olivat aikanaan laajalle levittäytyneitä valtakeskuksia, ja nyt 2000-luvun alussa molemmat maat kamppailevat poliittisten ja taloudellisten kriisien keskellä. Viimeisten neljän vuosikymmenen aikana historiassa on tapahtunut mielenpainuvia ja yllättäviä käänteitä. 1900-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana Afrikka, maanosa jota kirjailija Joseph Conrad kutsui ”pimeyden sydämeksi”, piirtyi ihmisten mieliin toivottomuuden symbolina. Juuri nyt elämme kuitenkin aikaa, jolloin Euroopasta on tullut maailmanlaajuisten taloudellisten mullistusten keskus. Kun Afrikka on jo toipumassa, Eurooppa onkin kriisissä! Luonnollinen kiertokulku etenee omassa tahdissaan. Kerrataksemme hieman historian kulkua, 1980- ja 90-luvulla monet Saharan etelänpuoleisen Afrikan maat olivat syvässä taloudellisessa kriisissä. Kieroutuneen historian vuoksi Afrikka on maanosa, missä ihmiset pääosin tuottavat hyödykkeitä, joita he eivät kuluta ja kuluttavat, mitä he eivät tuota. Tällainen maaperä on otollista taloudellisille kriiseille. 1980-luvun alussa pahimmat painajaiset kävivät toteen. Monien vähäva-

raisten Afrikan maiden piti lähteä lakki kädessä etsimään pelastajia taloudelleen. Nämä matkat suuntautuivat Eurooppaan ja Amerikkaan. Kuin uppiniskaisille lapsille, afrikkalaisille opetettiin taloushallinnon alkeita, talouspelin sääntöjä ja omien varojen mukaisesti elämistä. Monen maan kohdalla ratkaisuna olivat rakennesopeutusohjelmat (Structural Adjustment Programme), joita länsimaiset instituutiot ja valtiot survoivat Afrikan maiden kurkuista alas. Samaan tapaan kuin kolonialistien tunkeutuessa maahan, vararikon partaalla ja velkaloukussa olevilla Afrikan valtioilla ei ollut pakotietä tai poliittista liikkumavaraa. Siksi niiden tuli vastentahtoisesti myöntyä poliittisiin uudistuksiin, jotka oli kirjattu rakennesopeutusohjelmaan. Pillipiiparille maksaneet halusivat myös määrätä, minkä sävelmän mukaan tanssitaan. Rakennesopeutusohjelmat keskittyivät valtion roolin pienentämiseen. Sii-

Kieroutuneen historian vuoksi Afrikka on maanosa, missä ihmiset pääosin tuottavat hyödykkeitä, joita he eivät kuluta ja kuluttavat, mitä he eivät tuota. Tällainen maaperä on otollista taloudellisille kriiseille.


006

Raisa Marja Suksi Pilvi-maalaus, öljy levylle 5,5 x 5,5cm 2012

Peruste #2 2013

nä luotiin vastakkainasettelu valtion ja markkinoiden välille, olettaen, että valtiot olivat syypäitä Afrikan taloudelliseen kriisiin. Valtiota pidettiin pöhöttyneenä ja sen koneistoja tehottomina ja tuhlaavina, valtion virkamiehiä hemmoteltuina ja ylipalkattuina, kansallisia valuuttoja valtiokontrollin vuoksi yliarvostettuina, julkisia menoja paisuneina ja talouden vuotoja liian suurina. Afrikan maiden tuli ottaa käyttöön tiukat säästötoimenpiteet leikkaamalla

rajusti valtioiden budjetteja, vähentämällä virkamieskuntaa, liberalisoiden ja yksityistäen taloutta myymällä valtionyhtiöitä sekä antamalla vaihtokurssien reagoida kysynnän ja tarjonnan lakeihin. Palkkojen säätely lopetettiin ja markkinavoimille myönnettiin rajoittamaton valta hallita maiden talouksia. Rakennesopeutus oli monille afrikkalaisille maille poliittinen lääke, jolla oli kivuliaita vaikutuksia. Valtion erottaminen talouden toiminnasta, sen ase-


007

Rakenne­sopeutus floppasi myös Euroopassa

man romuttaminen sosiaalisen hyvinvoinnin takaajana ja työllisyyden sekä palkkojen säätelijänä oli vaikea tehtävä maille, joiden yksityinen sektori oli alikehittynyt. Näillä mailla ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa, joten vastahakoisesti ne panivat uudistukset käytäntöön. Rakennesopeutusohjelmat jättivät jälkeensä monia haavoittuneita ja laajaa tuhoa. Koulutuksen rahoitus kärsi ja koulujen sekä julkisen terveydenhuollon taso laski huomattavasti. Monet virkamiehet menettivät työpaikkansa, sosiaalinen hyvinvointi laski ja epäjärjestys lisääntyi monissa maissa. Rakennesopeutuksella oli kuitenkin hyviäkin seurauksia, sillä se kylvi poliittisen muutoksen siemenen Afrikkaan. Demokratiavaatimukset Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kasvoivat pitkälti rakennesopeutuksen aiheuttamien kipujen seurauksena. Monet afrikkalaiset äänestivät jaloillaan osallistumalla julkisiin mielenosoituksiin ja väkivaltaiset purkaukset suuntautuivat paitsi sopeutusta, myös autoritaarisia ja korruptoituneita johtajia vastaan: johtajia, jotka eivät pystyneet estämään sopeutustoimien käytäntöön panoa. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin ajat ovat muuttuneet, ja heiluri on kääntynyt ympäri. Kun afrikkalaiset maat ovat toipuneet taloudellisesta kriisistä ja talous kasvaa joissakin maissa jopa maailmanennätystahtia, Afrikkaa aikanaan holhonneiden maiden tilanne ei ole yhtä valoisa. Rakennesopeutusreseptin antaneet kamppailevat nyt vakavan taloudellisen kriisin kourissa ja nielevät samankaltaista pilleriä, jonka he aikanaan määräsivät Afrikalle. Islanti, Kreikka, Por-

Rakennesopeutusreseptin antaneet kamppailevat nyt vakavan taloudellisen kriisin kourissa ja nielevät samankaltaista pilleriä, jonka he aikanaan määräsivät Afrikalle.

tugali ja Irlanti ovat hengityskoneessa, ja Italia, Espanja sekä useat muut EUmaat saattavat olla tulevia ensiapupotilaita. Eurooppalaisten kriisimaiden on ollut pakko ottaa käyttöön monia säästötoimenpiteitä turvatakseen taloudellisen tuen rahoitusjärjestelmälle. Julkista sektoria on leikattu, julkisia menoja vähennetty ja sosiaaliturvaa uudistettu. EU myönsi Kreikalle 160 miljardin dollarin tukipaketin, mutta se ei vielä lopettanut maan kitumistilaa. Pian hyväksyttiin uusi 109 miljardin laina, jolla ei kuitenkaan ollut suuria vaikutuksia. Yli 170 miljardia annettiin espanjalaisille pankeille, jotteivät ne olisi kaatuneet ja jättäneet Espanjan taloutta sekasorron tilaan. Iso-Britannia myönsi yli 40 miljardia pankeilleen pitääkseen ne pinnalla, ja Bushin sekä Obaman hallinnot Yhdysvalloissa syytivät yli 1,4 biljoonaa dollaria talouteensa estääkseen sitä vajoamasta. Ajat ovat muuttuneet: ne jotka aikanaan sävelsivät, tanssivat nyt omien sävelmiensä tahdissa. Afrikkalaiset äänestivät aikanaan jaloillaan, ja nyt eurooppalaisten mielet ja jalat ovat liikkeellä muutoksen aikaansaamiseksi. Eurooppalaiset vastustavat rakennesopeutusohjelmia julkisissa mielenosoituksissa ja äänestyskopeissa haluten syrjäyttää kovaan markki-


008

Peruste #2 2013

kapitalismi on luokka­sidonnainen poliittinen järjestelmä, joka suojelee pääasiassa porvarillisen luokan etuja huolimatta siitä, millaisia rikoksia sen edustajat tekevät. Ne, jotka romahduttivat pankkeja varastamalla niiltä räikeällä tavalla ja tuhosivat monien köyhien ihmisten elämän, ovat yhä voimissaan ja elävät leveästi. Monet nostavat edelleen jättimäisiä bonuksia taloudellista ahdinkoa potevilta yrityksiltä joka puolella maailmaa.

nafundamentalismiin uskovat poliittiset johtajat tukemalla ”hyviä tyyppejä”. Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy oli lähes varma uudesta voitostaan, mutta hän hävisi vähän tunnetulle ehdokkaalle, François Hollandelle. Asetelmaa täydensi Sosialistien voitto parlamenttivaaleissa. Kreikassa laaja poliittinen painostus pelasti tukipaketteja puolustaneen Uusi Demokratia -puolueen uudelleen järjestetyissä vaaleissa. Yhdysvalloissa köyhien ja keskiluokan etuja puolustava Barack Obama äänestettiin toiselle kaudelle, vaikka oikeisto pyrki hämmentämään äänestäjiä kutsumalla häntä ”sosialistiksi”. Amerikan kodittomat ja riistetyt tuntuvat näkevän Obaman hallinnon ”ihmiskasvoisena”, ja ajattelevat hänen tarjoavan tulevaisuuden toivoa. Lähes kaikkialla maailmassa rakennesopeutusohjelmat tuntuvat olevan epäsuosiossa. Nyt halutaan kasvua, eikä vain rakennesopeutuksen korostamaa talouden tasapainottamista. Mitä Afrikka voisi oppia eurooppalais-

ten maiden kriiseistä? Ensimmäinen oppi on filosofinen. Mikään kansa tai valtio ei omista absoluuttista totuutta tai viisautta. Mikä tahansa valtio voi kehittyä ja mikä tahansa tehdä virheitä. Vaatimattomuuden tulisi nousta uudeksi valuutaksi globaalissa talouskeskustelussa. Toiseksi, valtio voi olla paha, mutta se on välttämätön paha. Valtion ja markkinoiden asettaminen toistensa vastakohdiksi on väärin. Valtiolla on tärkeä rooli taloudessa ja sen on säänneltävä, edistettävä ja pidettävä yllä taloudellista tasapainoa, kaikkina aikoina. Kolmanneksi, yksityinen sektori ei ole pyhimys, jollaisena monet markkinareformeja puolustavat apostolit sen esittävät. Tämänhetkinen globaali talouskriisi on pääasiassa yksityisen sektorin rikollisiin verrattavissa olevien toimijoiden työtä, ja monet heistä kulkevat edelleen vapaina. Neljänneksi, sekä julkisesti että yksityisesti omistetut pankit kaikkialla maailmassa ovat julkisia rahastoja, eikä valtion tulisi koskaan sallia yhdenkään


009

Rakenne­sopeutus floppasi myös Euroopassa

cowboy-yrittäjän hukuttaa niitä. Viidenneksi, kapitalismi on luokkasidonnainen poliittinen järjestelmä, joka suojelee pääasiassa porvarillisen luokan etuja huolimatta siitä, millaisia rikoksia sen edustajat tekevät. Ne, jotka romahduttivat pankkeja varastamalla niiltä räikeällä tavalla ja tuhosivat monien köyhien ihmisten elämän, ovat yhä voimissaan ja elävät leveästi. Monet nostavat edelleen jättimäisiä bonuksia taloudellista ahdinkoa potevilta yrityksiltä joka puolella maailmaa. Tekosyy sille, että näille ihmisille maksetaan edelleen suuria palkkoja, on että jos näin ei toimittaisi, markkinat säikähtäisivät, innovaatiot lamaantuisivat ja koko markkinatalousjärjestelmän toiminta vaarannettaisiin kohtuuttomasti. Islannissa, Kreikassa ja muualla poliittiset johtajat kieltäytyvät edelleen näkemästä, että heidän toimensa aiheuttivat kärsimyksiä tavallisille ihmisille. Kuudenneksi, Afrikan on tarkasteltava huolella talouspolitiikkaansa ja mietittävä, miten reagoida taloudelliseen kriisiin. Kun talouskriisi iski Afrikkaan, sitä neuvottiin kuluttamaan vähemmän ja leikkaamaan kaikesta mahdollisesta. Mutta kun sama tapahtui Euroopassa ja Yhdysvalloissa, valtio pumppasikin lisää rahaa talouteen tukemalla pankke-

ja, luomalla uusia yrityksiä autoteollisuuteen ja niin edelleen. Ulkomailta saatu poliittinen neuvo Afrikalle kuului, että markkinavoimille on annettava täydet vapaudet toimia tahtonsa mukaan, vaikka se johtaisi yksityisyritysten kuolemaan. Näin tekstiiliteollisuus katosi Nigeriasta ja maitoteollisuus Malista. Tästä opimme, että talouden ohjauksen on perustuttava rationaalisille poliittisille valinnoille! Sodat ja valloitukset ovat historiassa ratkaisseet monia kapitalismin aiheuttamia ristiriitoja ja kriisejä. Orjakauppa, imperialismi ja kolonialismi olivat vastauksia markkinatalouden sisäisiin paradokseihin. Nykyinen maailmanlaajuinen kapitalismin lama tarjoaa sekä mahdollisuuksia että haasteita maanosallemme. Samaan aikaan, kun Afrikasta leivotaan uutta kasvun keskusta 2000-luvulle, Afrikan valtioiden on tärkeä muistaa, että niiden on otettava tulevaisuutensa omiin käsiinsä ja muovattava se itse. Kiina ja Itä-Aasia tekivät näin, Afrikka pystyy samaan. Kirjoittaja työskentelee YK:n Afrikan talouskomission (UNECA) julkishallinnon osaston johtajana Addis Abebassa, Etiopiassa. Artikkelissa esitetyt näkemykset ovat hänen omiaan.

Mikään kansa tai valtio ei omista absoluuttista totuutta tai viisautta. Mikä tahansa valtio voi kehittyä ja mikä tahansa tehdä virheitä. Vaatimattomuuden tulisi nousta uudeksi valuutaksi globaalissa talouskeskustelussa.


010

Peruste #2 2013

Euroopan unionin ristiriitainen ihmisoikeus­ politiikka Ihmisoikeuksien on katsottu toteutuvan Euroopassa paremmin kuin muualla maailmassa. Tätä perinteistä ajattelutapaa on syytä ravistella. Monessa Euroopan unionin jäsenmaassa ihmisoikeustilanne on heikentynyt erityisesti talouskriisin vanavedessä. Eurooppaan on syntymässä uusia jakolinjoja ihmisoikeuksien toteutumisen osalta etelän ja pohjoisen, idän ja lännen sekä enemmistöjen ja vähemmistöjen välille. hanna tuominen


011

Euroopan unionin ristiriitainen ihmisoikeus­politiikka

enjamin Ward on huomauttanut, että EU:n esimerkillisyys ihmisoikeusasioissa on vain pintaa. Kun asiaa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin, huomataan, että ihmisoikeudet ovat Euroopassa jo paikoitellen kriisitilassa (Ward 2012). Euroopan unionin jäsenmailla on useimmiten yhteneviä ongelmia, jotka liittyvät siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden huonoihin olosuhteisiin, vähemmistöjen, kuten romanien ja muslimien, syrjintään, lisääntyneeseen rasismiin ja ulkomaalaisvastaisuuteen. Useimmat näistä ongelmista ovat hautuneet jo pidemmän aikaa, mutta talouskriisi on entisestään kärjistänyt tilannetta monessa maassa. Talouskriisin oloissa ihmisoikeuskysymykset eivät ole myöskään saaneet riittävää huomiota unionin tasolla, ja yhteisiä ratkaisuja on haettu tuskallisen hitaasti. Taloudellisen kriisin jälkiseuraukset ovat kuitenkin vasta aluillaan ja näkyvät Euroopassa valitettavan epätasaisesti. ihmisoikeudet, euroopan neuvosto ja eu

Eurooppalaista ihmisoikeusjärjestelmää on pidetty mallikelpoisena alueellisena järjestelmänä. Sen perustana on vanhin eurooppalainen ihmisoikeusjärjestö, Euroopan neuvosto (EN), jonka vuonna 1950 laadittuun ihmisoikeussopimukseen on liittynyt kaikkiaan

47 valtiota. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen toteutumista jäsenmaissa valvoo Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT). Euroopan unionin (EU) kaikki 27 jäsenmaata ovat myös Euroopan neuvoston jäseniä ja parhaillaan neuvotellaan myös EU:n liittymisestä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen. Euroopan neuvoston ja EU:n yhteistoiminta maanosan pääasiallisina ihmisoikeustoimijoina on välttämätöntä, muttei täysin ongelmatonta. Euroopan neuvoston jäsenenä on esimerkiksi Venäjä, jonka kanssa EU:lla on ollut kädenvääntöä ihmisoikeuskysymyksissä. EU on pyrkinyt voimakkaasti kehittämään omaa ihmisoikeusulottuvuuttaan erityisesti kylmän sodan päättymisen jälkeen. EU on laatinut Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen rinnalle oman perusoikeuksien1 julistuksensa (2000), joka suojaa unionin kansalaisten ihmisoikeuksia. EU:n perusoikeudet kattavat pääosin samat oikeudet kuin muut kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Samanaikaisesti EU on asettanut ihmisoikeudet ulkopolitiikkansa kulmakiveksi ja pyrkii huomioimaan ne kaikessa ulkoisessa toiminnassaan. EU on myös saanut tunnustusta työstään ihmisoikeuksien hyväksi: vuoden 2012 Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisperusteena oli rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen viimeisen

1 Useimmiten perusoikeuksilla viitataan valtioiden perustuslaeissa turvattuihin kansallisen tason oikeuksiin, kun taas ihmisoikeudet viittaavat kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattuihin oikeuksiin. EU:ssa perusoikeudet käsittävät EU:n sisäiset oikeudet.


012

Peruste #2 2013

Nopeasti lisääntyneen ja laajoja kansanosia kattavan avuntarpeen vuoksi kansainvälinen Punainen Risti on tulkinnut jo osan Eurooppaa kriisialueeksi.

kuuden vuosikymmenen aikana. Nykyhetken valossa palkinnon saaminen herättää kysymyksiä ja ihmetystäkin. Monet EU-maat kamppailevat talousvaikeuksissa ja säästötoimenpiteiden kurimuksessa pyrkien vain selviytymään seuraavaan päivään. Ihmisten taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet ovat vaakalaudalla. Työttömyys ja köyhyys uhkaavat yhä useampia ihmisiä ja ovat omiaan nostattamaan poliittisia ääriliikkeitä. Toisaalta epävakaisuus Euroopan lähialueilla on kasvattanut Eurooppaan pyrkivien siirtolaisten määrää. Näitä tulijoita ei katsota EU:n rajoilla suopeasti. tie talouskriisistä ihmisoikeuskriisiin

Taloudelliset taantumat vaikuttavat yleensä jo muutenkin heikommassa asemassa olevien ryhmien ihmisoikeustilanteeseen. Näitä ryhmiä Euroopassa ovat erityisesti siirtolaiset, turvapaikanhakijat ja erilaiset kansalliset vähemmistöt, mutta myös esimerkiksi vammaiset, vanhukset, nuoret, lapset ja naiset. Ihmisoikeusongelmat näyttäisivät olevan vakavimpia niissä maissa, joissa säästötoimenpiteet ovat

olleet ankarimpia. Nopeasti lisääntyneen ja laajoja kansanosia kattavan avuntarpeen vuoksi kansainvälinen Punainen Risti on tulkinnut jo osan Eurooppaa kriisialueeksi. Eurooppaan on syntymässä uudenlaisia jakolinjoja ihmisoikeuksien toteutumisen suhteen. Eteläisen Euroopan maat kärsivät tällä hetkellä erityisesti EU:n naapurustossa tapahtuvan poliittisen myllerryksen aikaansaamasta muuttoliikkeestä. Heikossa taloudellisessa tilanteessa nämä maat eivät kykene kansallisesti ratkaisemaan muuttoliikkeen aikaansaamia paineita. Toisaalta taas lännen ja idän maiden välillä on eroja historiallisista syitä. Itäisen Euroopan maissa demokratian perinne on vielä nuori ja ihmisoikeuskysymykset eivät liittymisprosessin jälkeen ole saaneet suurta painoarvoa. Myös kansallisella tasolla on syntynyt jakolinjoja enemmistön ja erilaisten vähemmistöjen välille. Euroopan unionin jäsenmaista ehkä huolestuttavin tilanne on tällä hetkellä Kreikassa. Kreikan maantieteellinen sijainti asettaa sen epäsuotuisaan asemaan suhteessa Eurooppaan suuntautuviin siirtolaisvirtoihin. Aasiasta ja Afrikasta saapuvat siirtolaiset ja turvapaikanhakijat käyttävät Kreikkaa pääasiallisena kauttakulkumaana. Laskelmien mukaan jopa 300 uutta siirtolaista saapuu Kreikkaan päivittäin (Human Rights Watch 2012). Tämä asettaa suuria paineita maan vastaanottojärjestelmälle. Kreikka on pyrkinyt viimeisen vuoden aikana parantamaan kapasiteettiaan, mutta talouskurimuksessa painivalle maalle se ei ole ollut helppoa. Kreikassa onkin jouduttu pidentämään


013

Euroopan unionin ristiriitainen ihmisoikeus­politiikka

turvapaikkahakemusten käsittelyaikoja ja hakijoiden säilöönottoa. Eriäviin turvapaikkamenetelmiin ja vastaanotto-oloihin on haettu vastausta EU-tasolta, ja järjestelmän tuli olla käytössä jo vuoden 2012 lopussa. EU:n turvapaikkapolitiikan mukaan turvapaikkahakemukset tulisi käsitellä siinä jäsenmaassa, johon hakija on ensimmäisenä saapunut ja hakija myös palautetaan tähän maahan muualta Euroopasta. Käytäntöä on kuitenkin jouduttu muokkaamaan, sillä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on suosittanut, ettei turvapaikanhakijoita tulisi palauttaa Kreikkaan huonojen olosuhteiden vuoksi. Siirtolaisiin ja turvapaikanhakijoihin kohdistuneet rasistiset hyökkäykset lisääntyivät Kreikassa viime vuoden aikana (Human Rights Watch 2012). Oikeistopuolue Kultainen aamunkoitto on lisännyt kannatustaan, ja sen on katsottu mobilisoivan järjestelmällistä muukalaisvihamielistä liikehdintää. Kreikassa myös poliisien on raportoitu syyllistyneen ulkomaalaisten pelotteluun ja kyseenalaisiin pidätyksiin. Useimpien ulkomaalaisten on lähes mahdotonta saada osakseen oikeutta, ja monet heistä pelkäävät kuollakseen. Kreikan poliisivoimiin on jouduttu perustamaan erikoisyksikkö, joka vastaa rasistisen väkivallan ja viharikosten torjunnasta. Turvapaikanhakijoiden vastaanottoolosuhteiden on todettu olevan erittäin huonot myös Italiassa ja Maltalla. Ongelmallisimmat tapaukset liittyvät alaikäisten ilman saattajia saapuvien turvapaikanhakijoiden kohteluun. Italia on ollut julkisuudessa myös maan romaniväestön kohtelun vuoksi. Huolimatta

lukuisista kehotuksista parantaa romanien elinolosuhteita ja mahdollisuuksia yhteiskunnassa, tilanne ei ole muuttunut. Romaneita kohtaan suunnatut viharikokset ovat yleistyneet Italiassa, kuten myös muualla Euroopassa. Taloudellisen tilanteen aiheuttamat turhautumat puretaan näihin väestöryhmiin, joiden asema Euroopassa on aina ollut huono. (Euroopan neuvosto 2012.) Espanjassa yli kaksi miljoonaa kansalaista on joutunut turvautumaan avustusjärjestöjen hätäapuun. Espanjan ongelmana ovat siirtolaistulvan ohella korkeat työttömyyslukemat erityisesti nuorison keskuudessa. Espanjan ankara asuntolainalaki on johtanut maksuvaikeuksiin joutuneiden ihmisten pikahäätöihin ja asuntojen omistajuuden siirtymiseen pankeille. Nämä espanjalaiset joutuvat asumaan sukulaisten ja ystävien nurkissa, tai huonoimmassa tapauksessa kadulla. EU-tuomioistuin on vaatinut Espanjaa pikaisesti muuttamaan lainsäädäntöään. Espanjan heikko taloustilanne on vaatinut myös tiukkaa valtion menojen karsimista, joka taas on jättänyt monet ihmiset peruspalvelujen, kuten terveydenhuollon, ulkopuolelle. Vaikea tilanne on saanut espanjalaiset liikkeelle. Mielenosoitukset ja avustusjonot ovat arkipäivää, mutta myös laajempi liikehdintä työn perässä muualle Eurooppaan. Entisistä Itä-Euroopan maista erityisesti Unkari on ollut viime aikoina esillä perustuslakimuutostensa takia. Näiden muutosten katsotaan heikentävän oikeusvaltioperiaatetta, vähemmistöjen asemaa ja uskonnonvapautta. Myös median toimintavapauksia on rajoitettu erilaisin toimin. Huolimatta EU:n komission, parlamentin ja Euroopan neu-


014

Peruste #2 2013

voston kritiikistä, Unkari on jatkanut EU:n perusarvojen vastaisten lakimuutostensa läpiviemistä. Mutta ihmisoikeusongelmat eivät rajoitu yksin niihin maihin, joilla menee taloudellisesti huonosti. Esimerkiksi Saksassa ja Hollannissa ulkomaalaisvastaisuus on nousussa. Samalla kun uusia siirtolaisia tarvitaan työvoimaksi, tulijoiden kriteereitä halutaan tarkentaa. Tervetulleiksi toivotetaan sellaiset siirtolaiset, joilla on korkea koulutus ja kielitaito. Sosiaalijärjestelmää kuormittavat ja sosiaalisia ongelmia synnyttävät siirtolaiset halutaan pitää rajojen ulkopuolella.

Vaikka kaikilla EU-mailla ihmisoikeusongelmat eivät olisikaan vakavia, nykyiseen kehitykseen tarvitaan EUtason reagointia. Esimerkiksi yhtenäiset turvapaikkaolosuhteiden standardit auttaisivat puuttumaan yksittäisten maiden puutteisiin. Toisaalta myös jäsenmaille epätasaisesti jakautuva taakka siirtolaisten vastaanottajamaina tulisi ottaa huomioon ja myöntää apua tulijamäärien mukaisesti. Romanien huonolle asemalle tulisi myös löytää yhteinen EU-tason ratkaisu, sillä ongelma on Euroopan laajuinen. EU:n erilaisia rahastoja tulisi käyttää laajemmin talouskriisin kauaskantoisempien seu-


015

Raisa Marja Suksi Bye-bye bird, valokuva 2012

Euroopan unionin ristiriitainen ihmisoikeus­politiikka

rauksien, kuten nuorisotyöttömyyden, vähentämiseen ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. euroopan unioni ihmisoikeuksien edistäjänä maailmalla

Ulkoisessa ihmisoikeuspolitiikassaan Euroopan unioni on viime aikoina ottanut suuria harppauksia. EU:n uusi ihmisoikeusstrategia hyväksyttiin kesäkuussa 2012 ja sen tarkoituksena on määritellä kehys EU:n ihmisoikeuspolitiikalle seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. EU mainostaa uutta ihmisoikeusstrategiaa ”vedenjakajana” EU:n ihmisoikeuspolitiikassa (Euroopan uni-

onin neuvosto 2012b, 3). Uudessa strategiassa sitoudutaan ensimmäistä kertaa EU-instituutioiden ja jäsenmaiden yhteiseen politiikkaan, jota on täydennetty konkreettisella toimintaohjelmalla. Ihmisoikeudet pyritään myös huomioimaan keskeisenä tekijänä kaikessa EU:n politiikassa ja ulkosuhteissa. (Euroopan unionin neuvosto 2012a.) Osana strategiaa EU:lle nimettiin syyskuussa uusi temaattinen ihmisoikeuserityisedustaja, Stavros Lambrinidis. Olennaista uuden strategian lanseeraamisessa on EU:n johdonmukaisuuden parantaminen ihmisoikeuskysymyksissä. Johdonmukaisuuden


016

Peruste #2 2013

Nobelin rauhanpalkinto voi olla hyvä muistutus Euroopan unionille siitä, mikä lopulta on ollut tärkeää sen yhdentymis­ kehityksessä. Unioni on kyennyt palauttamaan rauhan Eurooppaan ja turvannut eurooppalaisten perustavia ihmisoikeuksia.

odotetaan vahvistavan EU:n ihmisoikeuspolitiikkaa sekä valtioiden kahdenvälisissä suhteissa että kansainvälisillä foorumeilla, joista tärkeimpänä mainitaan YK:n ihmisoikeusneuvosto. Valitettavasti juuri YK:n kontekstissa EU:lla on ollut hankaluuksia. Euroopan ja USA:n vaikutusvalta YK:n ihmisoikeuselimissä on olennaisesti vähentynyt viime vuosina, samalla kun esimerkiksi Venäjän ja Kiinan suosio on noussut.2 Nousevat valtiot tulkitsevat ihmisoikeuksia omista lähtökohdistaan, jotka eivät välttämättä tue ihmisoikeuksien universaaliutta. Esimerkiksi ASEAN:in3 vuoden lopulla julkaisema ihmisoikeusjulistus korostaa kontekstin, oli se sitten poliittinen, kulttuurinen tai uskonnollinen, huomiointia ihmisoikeuskysymyksissä. Toisaalta myös johdonmukaisuuden puute EU:n sisäisen ja ulkoisen ihmisoikeuspolitiikan välillä vie uskottavuutta EU:n ulkoiselta ihmisoikeustoiminnalta. Useat maat, joita EU on arvostellut ihmisoikeusrikkomuksista, voivat käyt-

tää tilannetta hyväkseen. Esimerkiksi Venäjä julkaisi joulukuussa kriittisen raportin EU:n sisäisestä ihmisoikeustilanteesta (Venäjän ulkoministeriö 2012). Sen mukaan EU:n omat ongelmat osoittavat, että EU ei voi toimia erityisasemassa ihmisoikeuksien puolestapuhujana. Venäjä edellyttääkin EU:lta tasaveroista vuoropuhelua ihmisoikeuskysymyksissä. Merkitseekö EU:n uusi strategia kokonaisvaltaisempaa ja keskustelevampaa asennetta suhteessa muihin maailmanpolitiikan toimijoihin? Se jää nähtäväksi. Ainakin EU on pyrkinyt vuodesta 2011 lähtien laatimaan maakohtaisia ihmisoikeusraportteja ja parantamaan suhteitaan paikallisiin järjestöihin. Tuki paikallisille järjestöille on erityisen tärkeää, jotta ihmisoikeusongelmien laajuus ja luonne kyetään hahmottamaan ja tehtyjen tukitoimien vaikutus arvioimaan. lopuksi

Nobelin rauhanpalkinto voi olla hyvä muistutus Euroopan unionille siitä, mikä lopulta on ollut tärkeää sen yhdentymiskehityksessä. Unioni on kyennyt palauttamaan rauhan Eurooppaan ja turvannut eurooppalaisten perustavia ihmisoikeuksia. Oman onnistuneen esimerkkinsä varassa EU on myös ryhtynyt edistämään ihmisoikeuksia maailmalla. Ulkoinen ihmisoikeuksien edistäminen rakentuu kuitenkin pitkälti oman hyvän esimerkin varaan. Tällä het-

2 ECFR on seurannut EU:n asemaa YK:n ihmisoikeuskontekstissa vuodesta 2008 projektissaan ”The EU and human rights in a post-western world”. Raportit ovat saatavilla osoitteessa: http://ecfr.eu/content/entry/the_eu_and_human_rights_ in_a_post-western_world 3 ASEAN = Association of South East Asian Nations


017

Euroopan unionin ristiriitainen ihmisoikeus­politiikka

kellä Euroopan antama esimerkki on vähintäänkin ristiriitainen. Monen jäsenmaan ihmisoikeustilanne on huolestuttava ja ihmisoikeuksien toteutumisen osalta on syntymässä jako hyväja huono-osaisiin kansalaisiin. EU ei voi uskottavasti esittää vaatimuksia muille toimijoille, mikäli se ei itse saa ratkaistua omia ihmisoikeusongelmiaan. Uudet pyrkimykset parantaa EU:n ulkoista ihmisoikeuspolitiikkaa ovat kuitenkin positiivisia kehityskulkuja talouskriisin kanssa kamppailevassa Euroopassa. Olisi toivottavaa, että näille pyrkimyksille löytyisi tukea jäsenmaista ja että EU-maat todella löytävät poliittista tahtoa toimia yhdessä ihmisoikeuksien edistämiseksi maailmalla. Ihmisoikeusstrategian täytäntöön-

pano on pidempi prosessi, joka on vasta alkuvaiheessaan. Parhaimmillaan EU:n toimet vievät kohti Lissabonin sopimuksen lupauksia tehokkaammasta ja johdonmukaisemmasta ihmisoikeuspolitiikasta. Pahimmillaan taas uudet linjaukset ovat vain halpaa retoriikkaa, jolla EU pyrkii osoittamaan omaa olematonta erinomaisuuttaan ja ylenkatsovaa suhtautumistaan muuhun maailmaan.

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja tohtorikoulutettava Eurooppa-tutkimuksen verkostossa Helsingin yliopistossa. Hän valmistelee väitöskirjaa EU:n vallasta ja vaikutusmahdollisuuksista YK:n ihmisoikeusneuvostossa.

lähteet ✕✕

Euroopan neuvosto (2012): Human Rights and Travellers in Europe, Council of Europe Publications, helmikuu 2012. Saatavilla osoitteessa: http://www.coe.int/t/commissioner/source/prems/ prems79611_GBR_CouvHumanRightsOfRoma_WEB.pdf (25.3.2013)

✕✕

Euroopan unionin neuvosto (2012a): EU Strategic Framework and Action Plan on Human Rights and Democracy, 25.6.2012. Saatavilla osoitteessa: http://eeas.europa.eu/delegations/thailand/ documents/news/20120625_en.pdf (25.3.2013)

✕✕

Euroopan unionin neuvosto (2012b): Press release ‘EU adopts Strategic Framework on Human Rights and Democracy’, 25.6.2012. http://eeas.europa.eu/human_rights/index_en.htm (25.3.2013)

✕✕

Human Rights Watch (2012): Hate on the Streets, saatavilla osoitteessa http://www.hrw.org/ features/greece-hate-on-the-streets (25.3.2012)

✕✕

Human Rights Watch (2013): World Report 2013, saatavilla osoitteessa http://www.hrw.org/worldreport/2013 (25.3.2013)

✕✕

Venäjän ulkoministeriö (2012): Report on the Human Rights Situation in the European Union, Moskova 6.12.2012, saatavilla osoitteessa http://www.ln.mid.ru/brp_4.nsf/0/ F6501F42C40A25EE44257ACC004971FC (25.3.2013)

✕✕

Ward, Benjamin (2012): Europe’s Own Human Rights Crisis, Human Rights Watch Essay, tammikuu 2012. Saatavilla osoitteessa: http://www.hrw.org/world-report-2012/europe-s-own-human-rightscrisis (25.3.2013)


018 kolumni

Peruste #2 2013

euroopan perspektiivi­ harha ja kaksi sopeutusta tere vadén

lavoj Žižekin kuuluisan huomion mukaan ajatus liberaalin demokratian ja kapitalismin voittoon päättyvästä ”historian lopusta” on kahteen kertaan kuollut ja kuopattu. Ensimmäisen kerran (poliittisesti) New Yorkiin ja Washingtoniin vuonna 2001 tehtyjen terrori-iskujen myötä ja toisen kerran (taloudellisesti) vuoden 2008 finanssikriisin takia.1 Euroopasta katsottuna Slovenian jättiläinen näyttää kuitenkin toiveajattelevan. Euroalueen virallinen talouspolitiikka noudattaa historian loppuun uskovaa ”There is no alternative”-logiikkaa entistä puhdikkaammin. Esimerkiksi talouskomissaari Olli Rehn on todennut, että tehdyille kriisinhoitoratkaisuille ei ollut vaihtoehtoja ja että ”vakavasti otettavat” taloustieteilijät tietävät tämän.2 Vaihtoehdoton hallinnointi on kuiten-

kin vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Rehnin toteamus on retorinen kikka: olla vakavasti otettava on yhtä kuin kannattaa leikkauspolitiikkaa. Tarve kikkailulle kertoo jo, että käsitys taloudellisesta ja poliittisesta yksiulotteisuudesta on eräänlainen perspektiiviharha. Harhan ottaminen todesta on nimenomaan uusliberalismin tavoite. Antropologi David Graeber on huomauttanut, että uusliberalismi ei oikeastaan ole taloudellinen ohjelma.3 Monet uusliberaalit uudistukset ovat paitsi talouden kannalta järjettömiä (ajatellaan vaikka Kreikan tai Espanjan työllisyyslukuja), myös sisäisesti ristiriitaisia (miljardien valtiotuet yksityisille finanssilaitoksille). Sen sijaan ne ovat tarkoituksenmukaisia ja johdonmukaisia, jos niiden päämääränä ajatellaan olevan sen määritteleminen, mikä ylipäätään on “vaka-

1 ”Post Wall”, London Review of Books, Vol. 31, No. 22, November 2009, www.lrb.co.uk/v31/n22/slavoj-zizek/post-wall 2 Helsingin Sanomat 12.3. 2013 3 ”Of Flying Cars and the Declining Rate of Profit.” The Baffler, 19/2012. http://thebaffler.com/past/of_flying_cars


019

Kolumni

vasti otettavaa”. Laajasti määritellyn Euroopan lähihistoria kertoo useista mahdollisista tavoista reagoida kriiseihin, niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. Troikan leikkauspolitiikka on käytössä Virossa, Latviassa, Irlannissa ja Kreikassa sekä enemmän kotimaisin voimin Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa. Sen sijaan Islannissa pankit päästettiin konkurssiin samalla kun hallitus vaihdettiin kattiloita kalistelemalla. Norja ja Ruotsi vahvoine kruunuineen ovat suhteellisessa suojassa koko myrskyltä ja Turkin talous kasvaa iloista tahtia. Parhaiten eurooppalainen perspektiiviharha näkyy, kun näkökulmaa laajennetaan. Uusliberaali talouspolitiikka on jo kertaalleen sen aiheuttamien kriisien jälkeen hylätty Etelä-Amerikassa. Eurooppa on yllättävän tilanteen edessä: se ei olekaan kehityksen kärjessä, vaan perässäjuoksija. Tärkein huomio leikkauspolitiikasta onkin sen poliittisuus. Yksi ja sama taloudenpito merkitsee eri asioita eri euromaille. Taas kerran ollaan tilanteessa, jossa se, mikä on hyvää Saksalle, ei välttämättä ole hyvää Euroopalle. Myös poliittiset vaihtoehdot ovat paremmin esillä kuin pitkään aikaan. Italiassa ensimmäisiin vaaleihinsa osallistunut protestiliike sai neljäsosan äänistä – historiallinen tapaus. Unkari on jo kokonaan omilla pahaenteisillä teillään. Äärioikeisto vahvistuu, ja Saksallakin on oma ei-EU:lle -puolueensa täynnä “vakavasti otettavia” talousihmisiä. Ehkä mielenkiintoisinta on kuiten-

Parhaiten eurooppalainen perspektiiviharha näkyy, kun näkökulmaa laajennetaan. Uusliberaali talouspolitiikka on jo kertaalleen sen aiheuttamien kriisien jälkeen hylätty Etelä-Amerikassa.

kin, että monin paikoin esiintyy aavistuksia ei-parlamentaarisesta ja puolueet sivuuttavasta kansalaistoiminnasta. Nämä aavistukset ja idut voivat vielä hyvin hävitä, mutta yhtä hyvin niissä voi olla merkittävien uusien toimintatapojen alkuja. Näkökulman saamista ja perspektiiviharhan ylittämistä haittaa, että Euroopassa on meneillään kaksi yhtäaikaista sopeutusta. Molemmat ovat monen hyvinvointivaltioasukin kannalta näkymättömissä, kuolleessa kulmassa, koska viimeiset 150 vuotta ovat opettaneet olemaan ajattelematta taloutta poliittisena ja energiaa elinehtona. Ensinnäkin reaalitaloutta sopeutetaan finanssitalouteen. Käenpoikakin on emoonsa nähden kohtuukokoinen verrattuna finanssitalouden ja reaalitalouden suhteeseen: yksin johdannaismarkkinat ovat 20 kertaa suuremmat kuin koko maailman bruttokansantuote.4 Finanssitalouden koko ja korkeammat tuottovaatimukset merkitsevät, että reaalitalouden mittareilla (kuten työttömyys tai kuluttajien ostovoima) ei ole väliä. Koska sopeutus lähtee finans-

4 ”Global Derivatives Market at $1,200 Trillion Dollars” http://www.globalresearch.ca/financial-implosion-global-derivatives-market-at-1-200-trillion-dollars-20-times-the-world-economy/30944


020

Peruste #2 2013

Tässä tilanteessa vaatimukset reaalitalouden kasvusta Euroopassa ovat irvokkaita, koska onnistuessaan ne voisivat merkitä vain sekä maapallon elämän nopeampaa tuhoutumista että koventuvaa kolonialismia köyhille alueille. Myös kasvurefleksistä vasemmiston on vaikea päästää irti.

sitalouden tarpeista, kriisin seurauksena ei ole finanssitoiminnan uudistuksia tai rajoituksia, vaan entistä suuremmat bonukset pankkiireille. Hyytävä tosiasia on, että vasten kaikkien aikojen suurinta tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille Euroopan järjestäytynyt vasemmisto (puolueet, ammattiliitot) ei ole saanut aikaan mitään. Kyse on representaation kriisistä sanan kahdessa mielessä. Edustuksellisuus ei toimi, eikä vasen laita ole myöskään onnistunut esittämään tilannetta ymmärrettävästi. Toiseksi reaalitaloutta sopeutetaan halvan öljyn loppumiseen ja siitä seuraaviin geopoliittisiin muutoksiin. Eurooppalaisten OECD-maiden öljynkulutus on laskenut vuodesta 2007 joka vuosi, yhteensä jo reippaasti toistakymmentä prosenttia. Samaan aikaan BRICS-maiden5 (erityisesti Kiinan) se-

kä muiden kehittyvien maiden kulutus kasvaa. Tässä tilanteessa vaatimukset reaalitalouden kasvusta Euroopassa ovat irvokkaita, koska onnistuessaan ne voisivat merkitä vain sekä maapallon elämän nopeampaa tuhoutumista että koventuvaa kolonialismia köyhille alueille. Myös kasvurefleksistä vasemmiston on vaikea päästää irti. Jälkikäteen tulee olemaan ilmiselvää, että vuonna 2013 tulevan uuden merkit olivat näkyvissä. Ehkä perspektiiviharhaa voisi oikaista, jos esimerkiksi suomalaisessa mediassa näytettäisiin koko ajan suorana lähetyksenä elävää kuvaa muukalaisia jahtaavista natseista Kreikassa tai taloja valtaavista kotiäideistä Espanjassa. Kuten Osmo A. Wiion esittämä viestinnän kuudes peruslaki toteaa, “uutisen tärkeys on verrannollinen sen etäisyyden neliöön.” Lain mukaisesti “vakavasti otettavaa” on vain se, mikä on niin sanotusti “iholla”. Koska kumpikaan sopeutus ei ole vähään aikaan loppumassa, on vaikea olla olematta samaa mieltä Immanuel Wallersteinin korkealentoisen ennustuksen kanssa: Euroopan alueiden suuntana on joko hierarkkinen autoritaarisuus tai jokin toistaiseksi tuntematon suhteellisen demokraattinen järjestys.6 Kirjoittaja on tamperelainen filosofi, jonka tuoreimpia teoksia ovat “Heidegger, Žižek ja vallankumous” ja “Kaksijalkainen ympäristövallankumous”. Hän toimii professorina Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa ja kuuluu filosofisen aikakauslehden niin & näin toimituskuntaan.

5 Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka. 6 Alamantas Samalavicius, Immanuel Wallerstein, ”New world-system? A conversation with Immanuel Wallerstein.” Eurozine/Kulturos Barai 2013. http://www.eurozine.com/articles/2013-02-08-wallerstein-en.html


021

Kolumni

Raisa Marja Suksi, Sympatia - Sympathy, hopeagelatiinivedos, 2013


022

Peruste #2 2013

Yhteinen valuutta – Euroopan yhdistäjä vai hajottaja? Euron piti yhdistää Eurooppaa. Niin se näytti aluksi tekevänkin, mutta talouskriisi toi eurojärjestelmän valuviat esiin. Eurokriisille ei löydy pysyvää ratkaisua, joka ei tulehduttaisi euromaiden välejä. Vaikuttaisi siltä, että kiihkokansallismielisyyden uusi nousu Euroopassa voidaan estää vain euron hallitulla purkamisella. christer k. lindholm


023

Yhteinen valuutta – Euroopan yhdistäjä vai hajottaja?

aha on tekevä Euroopan”, totesi aikoinaan ranskalainen diplomaatti ja taloustieteilijä Jean Monnet, yksi eurooppalaisen yhdentymisen pääarkkitehdeistä. Tällä Monnet tarkoitti, ettei Eurooppa voi pitää itseään täysin yhdentyneenä ennen kuin yhteinen raha on korvannut jäsenmaiden kansalliset valuutat. Nyt, yli 60 vuotta myöhemmin, näyttää kuitenkin siltä, että yhteinen valuutta on pikemminkin hajottamassa kuin lujittamassa yhdentyneen Euroopan. Jo rahaliiton suunnitteluvaiheessa monet, etenkin amerikkalaiset taloustieteilijät varoittivat, että EU on taloudellisesti liian epäyhtenäinen alue voidakseen toimia kitkattomasti yhteisellä valuutalla. Tällä puolen Atlanttia varoitukset kuitenkin kuitattiin kateellisten panetteluna; amerikkalaisekonomistien katsottiin lähinnä olevan huolissaan siitä, että uusi uljas eurooppalainen yhteisvaluutta syrjäyttäisi dollarin maailman suosituimpana varavaluuttana. kriisistä kriisiin

Aluksi näyttikin siltä, että europessimistit olivat olleet väärässä. Rahaliiton kolmanteen ja viimeiseen vaiheeseen vuoden 1999 alussa siirtyneen 11 EU-maan joukkoon liittyi uusia maita tasaiseen tahtiin, niiden joukossa myös entisiä ”Itäblokin” maita, kuten Slovenia ja Slovakia. Sopeutuminen yhteiseen valuuttaan ja yhteiseen rahapolitiikkaankaan ei näyttänyt aiheuttavan

juuri minkäänlaisia vaikeuksia, mikä tosin johtui pitkälti siitä, että taloudeltaan keskivertoa heikommat jäsenmaat pystyivät helposti paikkaamaan sekä valtionbudjetin että vaihtotaseen alijäämiään edullisella lainarahalla. Toisissa jäsenmaissa, erityisesti Espanjassa ja Irlannissa, edullisen lainarahan helppo saatavuus taas aiheutti valtavan hintakuplan asuntomarkkinoilla, mikä yhdessä vilkkaan rakennustoiminnan kanssa antoi aivan liian ruusuisen kuvan näiden maiden taloudellisesta iskukyvystä. Kuva kitkattomasti toimivasta rahaliitosta alkoi kuitenkin säröillä pahasti, kun maailmantalous ajautui ensin vakavaan rahoitusmarkkinakriisiin syksyllä 2008 ja seuraavana vuonna täysimittaiseen taantumaan. Kokonaistuotannon supistuminen ja työttömyyden nousu kasvattivat valtiontalouden alijäämiä entisestään, samalla kun kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden hyytyminen teki kasvavien alijäämien paikkaamisesta uusilla lainoilla yhä vaikeampaa. Espanjassa ja Irlannissa taas lainahanojen sulkeutuminen lopetti lainarahalla pyöritetyn kiinteistöbuumin kuin seinään, sysäten asuntojen hinnat lähestulkoon vapaaseen pudotukseen. Samalla kiinteistökeinottelua rahoittaneiden pankkien luottotappiot kääntyivät jyrkkään nousuun. Toden teolla eurokriisi puhkesi kuitenkin vasta keväällä 2010, kun Kreikan hallitus myönsi harrastaneensa ”luovaa


024

Peruste #2 2013

kirjanpitoa” julkisen talouden todellisen – eli oletettua huomattavasti surkeamman – tilan naamioimiseksi. Paljastus nosti valtionlainojen korot pilviin, ja Kreikka huomasi yhtäkkiä huojuvansa vararikon partaalla. Yhden euromaan ajautumisen maksukyvyttömyyteen pelättiin horjuttavan koko euroalueen vakautta tilanteessa, jossa se oli hädin tuskin alkanut toipua edellisen vuoden taantumasta. Euromaat päättivät euroyhteistyön säännöistä poiketen myöntää Kreikalle mittavan tukipaketin. Samalla kuitenkin painotettiin, että kyseessä oli ”poikkeustapaus”, joka ei tulisi toistumaan. Kreikan ensimmäisen tukipaketin jälkeen samanlaisia ”poikkeustapauksia” on kuitenkin ollut niin paljon, että ne ovat käytännössä muodostuneet säännöksi. Jo vuoden 2010 syksyllä Irlanti, jonka hallitus oli tilapäisessä mielenhäiriössä ottanut harteilleen rajattoman vastuun maan pankkien tappioista, joutui turvautumaan muiden euromaiden tukeen. Seuraavana keväänä vuorossa oli Portugali. Sen jälkeen Kreikalle on vielä myönnetty toinen tukipaketti ja espanjalaiset pankit on pelastettu niiden omien hölmöilyjen seurauksista 100 miljardilla eurolla. Nyt on vuorossa Kypros, jonka tukipaketin ehtona on ensimmäistä kertaa myös tallettajien – tosin vain yli 100 000 euron talletusten osalta – osallistuminen kriisinhallinnan kustannuksiin. Myös Italia, jonka yli 2000 miljardin euron valtionvelan rinnalla kaikkien muiden kriisimaiden yhteenlaskettu valtionvelka kalpenee, on edelleen suuri kysymysmerkki maan epävarman poliittisen tilanteen takia.

virheellinen analyysi ja väärät hoitokeinot

EU:n valtaeliitin tarjoaman virallisen selityksen mukaan eurokriisin perimmäinen syy on kriisimaiden harjoittama liian hölläkätinen finanssipolitiikka (verotusta ja julkisia menoja koskeva talouspolitiikan osa-alue) yhdessä reaalitalouden heikentyneen kilpailukyvyn kanssa. Niinpä kriisiä onkin tähän saakka yritetty hoitaa pakottamalla kriisimaat äärimmäisen rajuihin menoleikkauksiin ja veronkorotuksiin, samalla kun reaalitalouden kilpailukykyä on yritetty parantaa palkkoja alentamalla. Kuten odottaa saattaa, nämä toimenpiteet ovat pahentaneet kriisimaiden jo ennestään heikkoa taloudellista tilannetta entisestään, ja nostaneet työttömyyden tasolle jota ei Euroopassa ole nähty sitten 1930-luvun suuren laman. Etenkin Kreikassa, jossa vyönkiristys on ollut erityisen rajua, merkittävä osa kansalaisista on ajautunut tilanteeseen, jossa he eivät enää edes pysty tyydyttämään kaikkein alkeellisimpia perustarpeitaan. Niin euromaat kuin useimmat euroalueen ulkopuoliset EU-maat ovat myös sopineet uusista, budjettikuria tiukentavista säännöistä uusien kriisien ehkäisemiseksi. Toiminta noudattaa periaatetta, jonka mukaan hulluudessakin tulee olla johdonmukainen. Uudet, vuoden 2011 joulukuussa sovitut säännöt tekevät elvyttävän finanssipolitiikan harjoittamisen käytännössä mahdottomaksi laskusuhdanteen tai taantuman sattuessa. Lisäksi ne lisäävät Euroopan komission demokraattisen valvonnan ulko- ja yläpuolella olevien virkamiesten mah-


025

Yhteinen valuutta – Euroopan yhdistäjä vai hajottaja?

dollisuuksia vaikuttaa jäsenmaiden valtionbudjetteihin. Uusien sääntöjen myötä komissio on toisin sanoen saanut valtuudet puuttua viimeiseenkin talouspolitiikan osa-alueeseen, joka vielä oli jäsenmaiden kansallisen päätöksenteon piirissä. Virallinen totuus eurokriisin syistä perustuu vakavaan virheanalyysiin. Kriisimaista Espanja ja Irlanti kuuluivat vuoteen 2008 saakka euroalueen vähiten velkaantuneisiin maihin. Portugalissakin valtionvelan suhde bruttokansantuotteeseen oli kriisin puhjetessa suunnilleen samalla tasolla kuin Saksassa, ja maa oli sitä ennen onnistunut puolittamaan budjettialijäämäänsä suhteessa bruttokansantuotteeseen kahdessa vuodessa. Italian valtionvelka oli tosin ollut korkea niin euroissa laskettuna kuin suhteessa bruttokansantuotteeseen maan koko eurojäsenyyden ajan. Ennen vuoden 2008 rahoitusmarkkinakriisiä se oli kuitenkin hitaassa mutta tasaisessa laskussa. Ainoastaan Kreikan kohdalla holtitonta julkista taloudenpitoa voi siis pitää kriisin merkittävimpänä, joskaan ei ainoana syynä. budjettikurin ongelmat

Sama kohtalokas virheanalyysi kummittelee myös uusissa, entistä tiukemmissa budjettisäännöissä. Budjettikuria tiukentamalla voi toki estää yksinomaan finanssipoliittisesta kevytmielisyydestä johtuvia uusia kriisejä, mutta samalla reaalitalouden ongelmista juurensa juontavien kriisien todennäköisyys kasvaa. Euromaillahan ei määritelmällisesti ole tiukan paikan tullen mahdollisuutta

Uudet, vuoden 2011 joulu­ kuussa sovitut säännöt tekevät elvyttävän finanssipolitiikan harjoittamisen käytännössä mahdottomaksi lasku­ suhdanteen tai taantuman sattuessa.

elvyttää talouttaan korkoja alentamalla tai valuuttaansa devalvoimalla. Uusien budjettisääntöjen myötä niillä ei myöskään ole mahdollisuutta harjoittaa elvyttävää finanssipolitiikkaa, ellei niillä ole ennestään riittävän muhkeaa budjettiylijäämää julkisen talouden puskurina. Päinvastoin yksittäiset euromaat voivat joutua tiukentamaan finanssipolitiikkaansa jopa keskellä taantumaa välttyäkseen budjettikuria vahvistavista automaattisista sanktioista. Silloin on olemassa varsin merkittävä riski, että suhteellisen lievä ja lyhytkestoinen taantuma muuttuukin pitkäksi ja syväksi lamaksi – ja viime kädessä julkisen talouden velkakriisiksi. EU:n valtaeliitti on kieltäytynyt tunnustamasta, että euromaiden taloudet ovat keskenään aivan liian erilaisia tullakseen kitkattomasti toimeen yhteisen valuutan ja yhteisen rahapolitiikan kanssa. Se on uusien kriisien tehokkaan ehkäisemisen sijasta lisännyt niiden todennäköisyyttä. Ottaen huomioon, miten heikoissa kantimissa euromaiden enemmistön julkinen talous on jo nyt, tämä saattaa jo lähitulevaisuudessa johtaa vakavaan epätasapainoon tukipakettien nettomaksajien ja nettosaajien välille. Silloin kyse on lähinnä siitä, kumpi loppuu


026

Peruste #2 2013

Helppoa ei euroyhteistyön purkaminen toki tule olemaan suotuisimmissakaan olosuhteissa. Tässä tapauksessa kauhea loppu taitaa kuitenkin olla vähemmän huono vaihtoehto kuin loputon kauhu.

ensin: nettomaksajien maksukyky vai maksuhalukkuus. Kummassakin tapauksessa lopputulos on sama, eli euroyhteistyön hallitsematon hajoaminen. ylikansallinen tulonsiirtojärjestelmä?

Yhteisten budjettisääntöjen höllentäminen ei sekään ole kestävä ratkaisu. Vaikka vähemmän ankara budjettikuri lisäisikin euromaiden liikkumavaraa elvyttävän finanssipolitiikan harjoittamisessa, se voisi silti johtaa ylivelkaantumiseen tilanteissa, joissa talouden taantuma pitkittyy elvytyksestä huolimatta. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun taantuma johtuu enemmän talouden rakenteellisista ongelmista – esimerkiksi perinteisesti vahvojen toimialojen nopeasta kuihtumisesta – kuin kokonaiskysynnän riittämättömyydestä. Ja jos velkarahoitteinen elvytys jää tuloksettomaksi, edessä on ennemmin tai myöhemmin velkakriisi, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan muiden euromaiden tukea. Tässäkin tapauksessa euron tulevaisuus siis riippuu viime kädessä siitä, kuinka pitkään nettomaksajat kykenevät tai ovat halukkaita rahoittamaan euroalueen kriisimaita.

Puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta euroalueen vakauttamiseksi ja euroyhteistyön tulevaisuuden turvaamiseksi löytyy vain yksi aidosti kestävä keino: ylikansallinen tulonsiirtojärjestelmä, jonka kautta keskivertoa paremmin menestyvät euromaat automaattisesti tukevat niitä jäsenmaita, jotka uhkaavat ajautua velkakriisiin. Mallia voisi ottaa esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa liittovaltion tasolla on olemassa osavaltioiden välinen tulonsiirtomekanismi. Euromaiden välinen, ylikansallinen tulonsiirtomekanismi tarkoittaisi kuitenkin pitkän harppauksen kohti eurooppalaista liittovaltiota, johon jäsenmaissa ei ainakaan tällä hetkellä tunnu olevan poliittista valmiutta. Ylikansallisessa tulonsiirtojärjestelmässä piilee toinenkin vaara. Aivan kuten muutkin tässä käsitellyt vaihtoehdot, se voi johtaa tilanteeseen, jossa nettomaksajien ja nettosaajien välille syntyy vakava epätasapaino. Silloin euroalue alkaisi Yhdysvaltojen sijasta muistuttaa enemmänkin Belgiaa, jossa mittavat tulonsiirrot huomattavasti köyhemmän Vallonian hyväksi ovat jo pitkään aiheuttaneet närää flaamilaisten keskuudessa. Tämä johtaisi puolestaan mitä todennäköisimmin siihen, että automaattisten tulonsiirtojen sijasta nettosaajille asetettaisiin yhä tiukempia ehtoja, mikä pahentaisi nettomaksajien ja nettosaajien välisiä, jo nyt aivan riittävän vakavia ristiriitoja. Tilannetta ei myöskään helpottaisi se, että tulonsiirtojärjestelmän rahoitus järjestettäisiin antamalla EU:lle laajat verotusoikeudet; kerättiinpä rahat millä keinolla tahansa, ne olisivat kuitenkin pois nettomaksajamailta ja niiden kansalaisilta.


027

Yhteinen valuutta – Euroopan yhdistäjä vai hajottaja?

Euroalueen kriisille ei toisin sanoen löydy pysyvää ja kestävää ratkaisua, joka ei tavalla tai toisella aiheuttaisi kitkaa jäsenmaiden välillä. Tukipakettien nettomaksajien ja euroalueen kriisimaiden välit ovat jo nyt tulehtuneet. Ristiriitojen kärjistyminen entisestään voisi pahimmassa tapauksessa tehdä tyhjäksi vuosikymmenten työn Euroopan yhdistämiseksi ja johtaa kiihkokansallismielisyyden uuteen tulemiseen. Hälyttäviä merkkejä tällaisesta kehityssuunnasta on jo ollut nähtävissä Kreikassa, jossa taloudellinen ahdinko on nostanut avoimesti natsimielisen Kultaisen aamunkoiton ryminällä maan parlamenttiin. Ehkä olisi sittenkin aika myöntää, että 17 taloudellisilta rakenteiltaan kovin erilaisen maan puristaminen yhden va-

luutan ja yhden rahapolitiikan ahtaaseen ja joustamattomaan muottiin aiheuttaa liian paljon tuskaa liian monelle, aivan liian usein. Toisin kuin virallisen totuuden äänitorvet väittävät, euroyhteistyön purkaminen ei automaattisesti tee tyhjäksi sen enempää EU:n sisämarkkinoita kuin muitakaan eurooppalaisen yhdentymisen saavutuksia: se voi päinvastoin olla ainoa tapa pelastaa Eurooppa kansalliskiihkoilun ruttoepidemiasta. Helppoa ei euroyhteistyön purkaminen toki tule olemaan suotuisimmissakaan olosuhteissa. Tässä tapauksessa kauhea loppu taitaa kuitenkin olla vähemmän huono vaihtoehto kuin loputon kauhu. Kirjoittaja on taloustieteen tutkija Åbo Akademista.

Raisa Marja Suksi Kerran lennän mä pois, öljy kankaalle 82 x 127cm 2013

euron purku


028

Peruste #2 2013

Kaksi Eurooppaa, kaksi äärioikeistoa1 Huomioita 2010-luvun eurooppalaisesta oikeistoradikalismista Eurooppalainen radikaalioikeisto voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Islamofobiasta on tullut osa lähes kaikkien Länsi-Euroopan oikeistopopulististen puolueiden ideologiaa ja monet niistä korostavat “eurooppalaisen sivilisaation” merkitystä. Itä-Euroopassa taas menestyvät antisemitistiset ja julkilausutun demokratiavastaiset oikeistopuolueet. mikael brunila

1 Osa artikkelista perustuu kirjoittajan yhdessä Li Anderssonin ja Dan Koivulaakson kanssa kirjoittamaan Äärioikeisto Suomessa -kirjaan.


029

Kaksi Eurooppaa, kaksi äärioikeistoa

ansakuntien Eurooppa palaa, Kreikka on vasta alkua!”. Kreikkalaisen Kultainen aamunkoitto -puolueen puheenjohtaja Nikolaos Michaloliakos heristää sormea lihaksikkaiden henkivartijoiden ympäröimänä. Salamavalot räiskyvät ulkomaalaisten toimittajien parveillessa Ateenan kaduilla marssivan saattueen ympärillä. On toukokuu 2012 ja Michaloliakosin puolue on juuri komean voiton partaalla Kreikan parlamenttivaaleissa2. Kuukautta myöhemmin Human Rights Watch julkaisee raportin, jossa se ilmaisee huolensa rasistisen väkivallan räjähdysmäisestä kasvusta Kreikassa. Ilmiö kytketään raportissa Kultaisen aamunkoiton nousuun3. 20. lokakuuta, puoli vuotta Kreikan vaalien jälkeen, 60 nuorta kiipeää ranskalaisessa Poitierin kaupungissa rakenteilla olevan moskeijan katolle ja julistaa sen vallatuksi. Uutinen leviää Ranskan kaikkiin suuriin tiedotusvälineisiin ja se huomioidaan myös ulkomailla. Vastuun tempauksesta ottaa ryhmä nimeltä Generation Identitaire, “identitaarinen sukupolvi”. Valtauksen aika ja paikka on valittu tarkkaan: 25. lokakuuta 732 kuningas Kaarle Martel pysäytti muslimien valloitusretken Eurooppaan.

30. lokakuuta, kymmenen päivää Poitierin moskeijaan kohdistuneen tempauksen jälkeen, saksalainen Identitäre Bewegung, “identitäärinen liike”, keskeyttää Frankfurt am Mainissa pidettävän rasismin vastaisen tapahtuman flashmob-tanssilla. Ryhmä levittää tapahtumasta videokuvaa Youtubeen käyttäjänimellä “Karl Martell”4. Eurooppaa ja euroaluetta pian viisi vuotta riivannut talouskriisi ja sen torjumiseksi määrätyt ankarat leikkausohjelmat ovat heikentäneet eurooppalaisten uskoa paitsi eurooppalaiseen yhteiskuntamalliin myös demokratiaan5. EMU:n ja EU:n horjuessa kysymys Euroopasta on taas auki: Mikä Eurooppa on? Mitä sen tulisi olla? Kysymyksistä ja niiden vastauksista eivät kilpaile vain talouskurjuutta vaativat markkinaliberaalit puolueet vasemmalta oikealle ja niiden vasemman laidan haastajat, vaan myös eurooppalaiset oikeistoradikaalit. äärioikeisto toisen maailmansodan ja siirtomaavallan jälkeen

Radikaalioikeisto on aina ollut kiinnostunut Euroopasta. Maailmansotien jälkeen Malmössä pidettiin vuonna 1951 fasistien välinen paneurooppalainen tapaaminen, jossa useimmat sen ajan

2 Ylen Ulkolinja 27.3.2013: Hakaristin aamunkoitto. 3 Human Rights Watch (2012). 4 Schmid (2013). 5 Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki tutki vuonna 2011, miten Euroopan talouskriisi oli vaikuttanut itäeurooppalaisten käsitykseen demokratiasta. Luottamus demokratiaan toimivana hallintomuotona oli pudonnut vajaasta 60 prosentista alle 50 prosenttiin (European Bank for Reconstruction and Development (2011). Punainen Risti on puolestaan määritellyt Euroopan “kriisialueeksi” (Yle 2013).


030

Peruste #2 2013

Generation Identitairen ja Bloc Identitairen “identitäärit” tavoittelevat omien sanojensa mukaan yhtenäistä Eurooppaa, mutta ei “järjettömästi laajenevana byrokraattisena, kosmopoliittisena ja liiketaloudellisena yhteisönä”. Sen sijaan identitäärit haluavat “isänmaiden, kansakuntien ja paikallisyhteisöjen Euroopan, joka sekä säilyttää eri yhteisöjen väliset erot että yhdistää maanosan korkeammaksi yhteisöksi”.

tärkeistä oikeistoradikaaleista liikkeistä olivat edustettuina. Liikkeiden heikkous vaati kansallisista poteroista poistumista ja yhteisten strategioiden kehittämistä. Yhteispohdiskelu Euroopasta tapahtui pakon edessä6. Siirtomaiden itsenäisyyskamppailujen muuttuessa intensiivisemmiksi 1960-luvulla Euroopan yhteinen puolustus nousi yhä keskeisemmäksi oikeistoradikaalissa politiikassa. Vuonna 1963 perustettu ranskalainen EuropeAction määritti valkoisen rodun Euroopan ”sykkiväksi sydämeksi”, jonka henkeä puolustettiin ympäri maailman. Valkoisesta rodusta tuli, osittain myös amerikkalaisen valkoisen nationalismin vaikutuksesta, Eurooppaa yli kansakuntien rajojen yhdistävä tekijä. Samalla siirtomaissa yksi toisensa perään kasaantuneet karvaat tappiot laittoivat vireille radikaalioikeiston rotukäsitteen uudistuksen. Ranskan menettäessä Algerian vuonna 1961, Europe-Actionin puheenjohtaja Dominique Venner pohti rasististen ryhmien uutta toimintaympäristöä: “Tästä lähtien, kun eurooppalaissyntyinen 6 Shields (2007), 60 7 Shields (2007), 120-122.

henkilö murhataan Afrikassa, hän tulee olemaan uhri eikä, kuten ennen, sortaja”. Euroopasta oli Vennerin mukaan tullut altavastaaja ja valkoisesta rodusta hupeneva ja uhanalainen vähemmistö.7 Vennerin sanat ennakoivat uudenlaista oikeistoradikalismia, jonka rasismi oli astetta vähemmän hyökkäävää kuin aiemmin, puolustuskannalla olevaa valkoista ylpeyttä. 1960- ja 1970-luvun taitteessa Ranskassa perustettiin erittäin vaikutusvaltaiseksi muodostunut fasistinen ajatushautomo GRECE, Groupment de recherche et d’études pour la civilisation européenne, eli eurooppalaisen sivilisaation tutkimusseura, joka jo nimensä puolesta jatkoi oikeistoradikaalia Eurooppa-hanketta. GRECE ja ryhmän johtavat teoreetikot Guillame Faye ja Alain de Benoist uudistivat ainakin kahdella tärkeällä tavalla oikeistoradikaalia käsitystä rodusta ja samalla myös Euroopasta. Ensinnäkin rotu laajennettiin pelkästä biologisesta käsitteestä territorioon, etnisyyteen ja kulttuuriin sidotuksi kategoriaksi. Tämän etnopluralistisen rotukäsityksen mukaan on olemassa selvästi rajattavien


031

Kaksi Eurooppaa, kaksi äärioikeistoa

kansallisten kulttuurien ja rotujen kirjo, jonka säilyminen monimuotoisena on itseisarvo siinä missä luonnon monimuotoisuuskin. Vaikka GRECE oli vahvan antiliberaali ryhmä, vastustaen sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton ”materialismia”, niin ryhmä myös kärjisti liberaalin ajatuksen monimuotoisuudesta äärimmilleen. Antirasismista tuli yhtäkkiä rasismia, kun GRECE julisti ”kulttuurien sekoittamisen” johtavan rotujen ja kulttuurien moninaisuuden tuhoon. Toiseksi etnopluralismi ei ollut yhtä pakkomielteinen kansallisvaltion suhteen kuin useimmat sitä edeltäneet oikeistoradikaalit hankkeet. GRECE:lle esimerkiksi ranskalaista kulttuuria oli ymmärrettävä paitsi kansallisella myös paikallisella ja eurooppalaisella tasolla. GRECE ja Ranskan uusi oikeisto vaikuttivat vahvasti 1970-luvun alussa perustettuun oikeistoradikaaliin populistipuolueeseen Front Nationaliin.8 Uuden oikeiston käsitteellisiä työkaluja hyödyntäen ranskalaisesta identiteetistä, ja sitä uhkaavasta maahanmuutosta, tuli Front Nationalille kysymys, jonka varaan rakentaa puolueelle “positiivista agendaa”. Näillä työkaluilla Front National mursi lopulta vuoden 1984 eurovaaleissa oikeistoradikaalien 40 vuotta jatkuneen poliittisen marginalisaation Ranskassa9. identiteettien vai kauppiaiden eurooppa?

Pointierin tempauksen järjestänyt Generation Identitaire toimii Bloc Identi-

taire -nimisen ryhmän nuorisosiipenä. Molempien ryhmien juuret ovat, kuten myös Front Nationalilla, Ranskan uudessa oikeistossa. Generation Identitairen ja Bloc Identitairen “identitäärit” tavoittelevat omien sanojensa mukaan yhtenäistä Eurooppaa, mutta ei “järjettömästi laajenevana byrokraattisena, kosmopoliittisena ja liiketaloudellisena yhteisönä”. Sen sijaan identitäärit haluavat “isänmaiden, kansakuntien ja paikallisyhteisöjen Euroopan, joka sekä säilyttää eri yhteisöjen väliset erot että yhdistää maanosan korkeammaksi yhteisöksi”. Käytännössä identitäärit haluavat yhteisvaluutan ja kauppavyöhykkeiden sijaan tunnustaa yhteisille perinteille sekä yhteiselle kohtalolle ja “etnokulttuurille” perustuvan Euroopan.10 Ranskassa identitäärien suhde Front Nationaliin on suurista ideologisista yhtäläisyyksistä huolimatta jännittynyt. Osittain tämä johtuu siitä, että Bloc Identitaire on joillain paikkakunnilla kilpaillut Front Nationalin kanssa paikallisvaaleissa. Lisäksi Front National ei allekirjoita identitäärien vahvaa “regionalismia”, vaan puolue haluaa määritellä ranskalaisuuden yksinomaan kansakunnan kautta. Ranskan identitaarien eurooppalaisiin liittolaisiin sen sijaan kuuluvat Itävallan FPÖ, Belgian Vlaams Belang, Italian Lega Nord ja Katalonian separatistipuolue Plataforma per Catalunya11, joista osa toimii myös Front Nationalin kanssa. Länsi-Euroopan uuden oikeiston his-

8 Shields (2007), 240. 9 Simmons (1996), 78-79. 10 Identitäre Bewegung: Unsere Weg führt nach Europa. http://identitaere-bewegung.de/?page_id=48 11 Bloc Identitaire: Identitaires en Europe. http://www.bloc-identitaire.com/courant-identitaire/identitaires-en-europe


032

Peruste #2 2013

Harva, jos yksikään, länsieurooppalaisista oikeistoradikaaleista populistipuolueista pitää antisemitismiä itselleen keskeisenä teemana.

toria on kuitenkin vain yksi osa eurooppalaisen äärioikeiston kehitystä. Ranskalainen Generation Identitaire ja kreikkalainen Kultainen aamunkoitto ovat molemmat oikeistoradikaaleja ryhmiä. Molemmat puhuvat Euroopasta, mutta sanovat siitä eri asioita. Euroopassa onkin ainakin kaksi äärioikeistoa, joiden ideologiset erot on joskus pelkistetty yhteen jakolinjaan: islamofobia vastaan antisemitismi12. Antisemitismi on aina ollut tärkeä osa eurooppalaista oikeistoradikalismia, mutta viime aikoina sen nimiin ovat vannoneet yhä harvemmat järjestöt. Sen sijaan islamofobiasta on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut yksi keskeinen ideologinen kulmakivi lähes kaikille Länsi-Euroopan oikeistopopulistisille puolueille. Nämä puolueet ovat parhaansa mukaan pyrkineet häivyttämään fasistisia juuriaan ja esiintyvät liberaalin demokratian sekä siihen kuuluvien arvojen puolustajina islamilaista valloitusta vastaan. Myös GRECE, Front National ja koko Ranskan uusi oikeisto on perinteisesti ollut erittäin juutalaisvastainen. Vuonna 2007 GRECE:n keskeisiin ideologei-

hin kuulunut Guillaume Faye kuitenkin kirjoitti kirjan ”La Nouvelle Question Juive”, uusi juutalaiskysymys, jossa hän julisti, etteivät juutalaiset enää ole uhka Ranskalle. Faye myös kritisoi antisemitististä äärioikeistoa sen kyvyttömyydestä nähdä, kuinka Israel toimi Euroopan kilpenä islamia vastaan. Fayen kirjoitus oli selvä irtiotto GRECE:n aikaisemmasta antisemitismistä ja asetti kiilan hänen ja monien muiden uuden oikeiston toimijoiden välille13. Kirjoitus oli kuitenkin myös avaus toiseen suuntaan, kohti islamofobista äärioikeistoa. Bloc Identitaire ja Generation Identitaire sekä niiden sisarryhmät Saksassa, Espanjassa ja Itävallassa seuraavat Fayen linjaa. Ne ovat suoraan fasistisesta perinteestä nousevia ryhmiä, jotka ovat luopuneet julkilausutusta antisemitismistä ja yhtyneet ajatukseen islamista eurooppalaisen sivilisaation suurimpana uhkana. Fayen kirjoitus seuraa oikeistopopulistipuolueiden jalanjäljissä. Harva, jos yksikään, länsieurooppalaisista oikeistoradikaaleista populistipuolueista pitää antisemitismiä itselleen keskeisenä teemana. Juutalaisvastaisuudella ei voiteta vaaleja, eikä se istu hyvin lännen ja islamilaisen maailman välille tuotettuun vastakkainasetteluun, jossa Israel yleensä luetaan länsileiriin. Läntisen, Euroopasta kiinnostuneen ja parlamentarismin ehdoilla toimivan äärioikeiston keskuudessa Euroopan ulkopuolelta tulevan maahanmuuton ja islamin vastustamisesta on tullut tehokeino eurooppalaisen sivilisaation korostamiselle. Esimerkiksi politiikan

12 Tätä jakolinjaa on käytetty etenkin ruotsalaisessa äärioikeistoa koskevassa keskustelussa. Fleischer (2011); Bjurvald (2013), 17. 13 O’Meara (2007).


033

Kaksi Eurooppaa, kaksi äärioikeistoa

Pichon asettaa Jean Monnet’n ajatusten pohjalta kehitettyä markkinoiden ja kauppiaiden Eurooppaa vastaan kreikkalaisroomalaisen, antiikin ja kristinuskon perinteitä jatkavan ”identitäärisen Euroopan”. Alati laajenevan hankkeen sijaan Euroopan tulisi olla maantieteellisesti rajattu sekä geopoliittisesti vahva toimija.

tutkijat Kevin Adamson ja Robert Johns ovat todenneet, että Vlaams Belang -puolueessa “positiivinen kuva Euroopasta ‘sivilisaationa’ yhdistyy ajatukseen Flanderista ‘eurooppalaisena’ kansakuntana, mikä vuorostaan toimii perusteluna ‘ulkoeurooppalaisen’ maahanmuuton torjumiselle”. Vlaams Belang vastustaa EU:ta ja euroa, mutta puolustaa Eurooppaa. Front Nationalin johtaja Marine Le Pen vuorostaan haluaa Ranskan jättävän euron14. Adamsonin ja Johnsin johtopäätös on, että Vlaams Belang on EU-vastainen, mutta ainakin retoriikan tasolla Eurooppa-myönteinen. Puolue on jopa mennyt niin pitkälle, että se on kirjoittanut uudelleen Front Nationalin ajatuksen “ranskalaiset ensin” muotoon “eurooppalaiset ensin”. Lisäksi Vlaams Belang määrittelee Euroopan suurimmaksi uhaksi ulkoeurooppalaisen maahanmuuton, joka uhkaa tehdä eurooppalaisista vähemmistön omalla mantereellaan ja tukahduttaa sekä kansalliset kulttuurit että yleisen eurooppalaisen kulttuurin15. Vlaams Belangin kaltaiset oikeistopo14 Georgiopoulos, George (2011). 15 Adamson, Kevin & Robert Johns (2008). 16 Keränen / Pichon (2012)

pulistiset puolueet ovatkin yleisesti ottaen omaksuneet käsityksen Euroopasta kohtalonyhteisönä ja synonyymina sivilisaatiolle. EU-vastaisuus taas kumpuaa siitä, että EU-byrokraatteja pidetään vasemmiston ja poliittisen korrektiuden lisäksi suurimpana sisäisenä uhkana, joka auttaa avaamaan ovet ulkoeurooppalaiselle maahanmuutolle. Itsemäärittelynsä mukaan “kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali” verkkolehti Sarastus julkaisi syksyllä 2012 useita artikkeleita, joissa pohdittiin Eurooppaa oikeistoradikaalista näkökulmasta. Yksi puhuttelevimmista esimerkeistä oli katolilaisen Civitas-instituutin aktiivin Fréderic Pichonin kirjoitus eurooppalaisten kansakuntien identiteetistä16. Pichon asettaa Jean Monnet’n ajatusten pohjalta kehitettyä markkinoiden ja kauppiaiden Eurooppaa vastaan kreikkalais-roomalaisen, antiikin ja kristinuskon perinteitä jatkavan ”identitaarisen Euroopan”. Alati laajenevan hankkeen sijaan Euroopan tulisi olla maantieteellisesti rajattu sekä geopoliittisesti vahva toimija.


034

Peruste #2 2013

idän militantit: caesarismin paluu

Vielä neljä vuotta sitten Kreikan vahvin oikeistoradikaali puolue oli oikeistopopulistinen ja islamofobinen LAOS. Kesäkuussa 2009 LAOS saavutti 7,15 prosenttin kannatuksen europarlamenttivaaleissa ja syksyn parlamenttivaaleissa lähes 6 prosenttia äänestäjistä antoi puolueelle tukensa. Vaalit ovat kuitenkin LAOS:in menestyksen kulminaatio, jonka jälkeen puolueen kannatus on lähtenyt jyrkkään laskuun. LAOS:in kannatuksen laskun takana näyttäisi olevan ennen kaikkea kaksi syytä. Ensinnäkin LAOS liittyi marraskuussa 2011 Kreikan hallitukseen ja antoi siten täyden siunauksensa maata runtelevalle kovalle leikkauspolitiikalle. Tämä vakava poliittinen virhe jätti puolueen oikean laidan täysin auki, tehden tietä Kultaisen aamunkoiton nousulle. Samaan aikaan kun LAOS saavutti kannatuksensa huipun, alkoi Ateenan Agios Panteleimonaksen kaupunginosassa naapuruston pienimuotoinen järjestäytyminen alueella asuvia siirtolaisia vastaan. Aluksi LAOS osallistui näihin “naapurustokomiteoihin”, mutta pian sitä tärkeämpään asemaan nousi Kultainen aamunkoitto. Jälkimmäisen puolueen aktivistit haastoivat aggressiivisesti paitsi maahanmuuttajat myös Agios Panteleimonaksen ja sitä ympäröivien kaupunginosien anarkistit konfliktiin katujen hallinnasta. Lukuisten yhteenottojen jälkeen Kultaisen aamunkoiton militantit onnistuvat poliisin tuella saamaan

kaupunginosan haltuunsa17. LAOS on (tai oli) oikeistoradikaali populistipuolue, joka muistuttaa suurissa määrin vastaavia puolueita Länsi-Euroopassa18. Europarlamentissa LAOS kuuluu Vapaan ja demokraattisen Euroopan ryhmään – siis samaan ryhmään kuin Perussuomalaiset, Tanskan Kansanpuolue, Ruotsidemokraatit ja Lega Nord. Kultaisen aamunkoiton liittolaiset taas ovat täysin eri maata. Jos se kuuluu jonkinlaiseen eurooppalaiseen “internationaaliin”, se on luonteeltaan fasistinen eikä oikeistopopulistinen. Agios Panteleimonaksesta tuli lähtölaukaus Kultaisen aamunkoiton parlamentaariselle menestykselle. Vuonna 2010 puolue onnistui saamaan ensimmäisen paikkansa Ateenan kaupunginvaltuustossa. Yksi suurimmista äänisaalista tuli Agios Panteleimonaksesta. Väkivaltaisen katuaktivisminsa lisäksi puolue profiloitui erilaisilla ”sosiaalisilla”tempauksilla, joihin kuului esimerkiksi ruuan jakaminen yksinomaan kreikkalaisille köyhille19. Kreikan parlamenttivaaleissa 2012 Kultainen aamunkoitto oli yksi harvoista voittajista. Vaalien toisella kierroksella puolue nousi lähes olemattomasta kannatuksesta maan viidenneksi suurimmaksi puolueeksi. LAOS putosi kokonaan parlamentista puolueen kannatuksen jäätyä alle parlamenttiin vaaditun kolmen prosentin äänikynnyksen. Kultaisen Aamunkoiton nousu ja LAOS:in tuho näyttäytyy mielenkiintoisena vedenjakajana eurooppalaisen

17 Vradis & Dalakoglou (2011) sekä haastattelu Antifa negative –ryhmän kanssa Ateenassa 8.4.2013. 18 Hainsworth (2008), 66. 19 Haastattelu Antifa negative –ryhmän kanssa Ateenassa 8.4.2013.


035

Raisa Marja Suksi Karamelli-taivas, öljy levylle 11 x 11cm 2012

Kaksi Eurooppaa, kaksi äärioikeistoa

oikeistoradikalismin viime vuosien kehityksessä. Kreikassa Ranskan uuden oikeiston reformeista ammentava oikeistopopulismi on nyt marginalisoitu. Sen tilalle on noussut perinteistä fasismia tai natsismia edustava puolue, jonka kannatus on useissa mielipidemittauksissa tällä hetkellä kymmenen ja 15 20 The Economist 4.3.2013 & The Independent 2.2.2013.

prosentin välillä20. Läntisten oikeistoradikaalien hylättyä natsismiin kuuluneen ”johtajaperiaatteen” Kultainen aamunkoitto on sen sijaan palannut yhden vahvan ja yksinvaltiaan johtajan malliin, väkivallalla pullistelevaan ”caesarismiin”. Kultaista aamunkoittoa yli 20 vuotta


036

Peruste #2 2013

Kultaisen aamunkoiton juuret ovat pakanallisessa antikristillisessä natsismissa. Vasta viime aikoina puolue on tehnyt avauksia ortodoksisen kirkon suuntaan.

tutkineen toimittaja Dimitris Psarraksen mukaan puolueen tavoitteena on liittovaltioon perustuva valkoinen Eurooppa ilman maahanmuuttajia ja juutalaisia. Puolueella ei ole Eurooppaan liittyen kovin kehittynyttä ohjelmaa, mutta se esiintyy euron vastaisena.21 Kreikka sijaitsee Kultaisen aamunkoiton englanninkielisen periaateohjelman mukaan maailman geopoliittisessa keskipisteessä Euroopan ja Lähi-idän välillä. Puolue haluaa Kreikasta omavaraisen ja sotilaallisesti vahvan toimijan, jonka talouskasvu perustuu teolliseen tuotantoon. Lähitulevaisuudessa Kreikan tulisi kääntyä pois EU:sta ja sen sijaan pyrkiä Kyproksen kanssa puolustus- ja talousyhteistyöhön, joka johtaisi saaren ja Kreikan “de facto -liittoon”22. Yksi Kultaisen aamunkoiton esikuvista on ollut unkarilainen Jobbik.23 Kultaisen aamunkoiton ja Jobbikin välillä on tietysti paljon eroja. Kultaisen aamunkoiton juuret ovat pakanallisessa

antikristillisessä natsismissa. Vasta viime aikoina puolue on tehnyt avauksia ortodoksisen kirkon suuntaan. Jobbik sen sijaan on läpeensä katolinen puolue, joka myös korostaa retoriikassaan unkarilaisia turkkilaisena kansana24. Jo tämä Jobbikin suuntautuminen kohti Turkkia asettaa Kultaisen aamunkoiton ja Jobbikin ristiriitaiseen suhteeseen. Puolueet kuitenkin jakavat olennaisia piirteitä. Molemmat edustavat aggressiivista militarismia, oman kansakunnan “geopoliittisia” intressejä ajavaa fasismia, joka on Länsi-Euroopan oikeistopopulistisille puolueille ainakin toistaiseksi vierasta. Kultaisen aamunkoiton juuret ovat Kreikan vuosien 1967-1974 sotilasjuntan autoritäärisessä militarismissa. Puolueen johtaja Nikolaos Michaloliakos toimi 1980-luvun alussa läheisesti juntan vangittujen johtajien kanssa ja hänet on tuomittu räjähteiden varastamisesta armeijapalveluksensa aikana 1970-luvun lopussa. Vuonna 1992 Kultainen aamunkoitto teki ensimmäiset yrityksensä päästä poliittiseen valtavirtaan Kreikan ja Makedonian välille syntyneen Makedonian nimeä koskevan konfliktin aikana. Kultaisen aamunkoiton suunnitelmat Kreikan nostamisesta geopoliittisesti vahvaksi toimijaksi autarkian ja Kyproksen kanssa solmitun liiton kautta kuuluu samaan kuvioon25. Jobbikin identiteetti puolestaan perustuu vahvasti “suur-Unkarin” kun-

21 Dimitris Psarraksen haastattelu Ateenassa 3.4.2013. 22 http://golden-dawn-international-newsroom.blogspot.fi/p/the-program-of-golden-dawn.html 23 Haastattelu Antifa negative –ryhmän kanssa Ateenassa 8.4.2013. 24 Manner (2013). 25 Dimitris Psarraksen haastattelu Ateenassa 3.4.2013.


037

Kaksi Eurooppaa, kaksi äärioikeistoa

Vielä tärkeämpi yhdistävä piirre Kultaisen aamunkoiton ja Jobbikin välillä on niiden tapa järjestäytyä. Molemmat toimivat paitsi suurta kannatusta nauttivina puolueina myös “yhteiskunnallisina liikkeinä”. Ne koettelevat jatkuvasti lain ja valtion suvereenisuuden rajoja.

nian palauttamiselle, eli käytännössä mittavien alueiden anastamiselle kaikilta Unkarin naapurimailta26. Vielä tärkeämpi yhdistävä piirre Kultaisen aamunkoiton ja Jobbikin välillä on niiden tapa järjestäytyä. Molemmat toimivat paitsi suurta kannatusta nauttivina puolueina myös “yhteiskunnallisina liikkeinä”. Ne koettelevat jatkuvasti lain ja valtion suvereenisuuden rajoja. Järjestäytynyt väkivalta romaneja tai Euroopan ulkopuolelta tulevia siirtolaisia vastaan vaikuttaa olevan kummallakin ryhmällä keskeinen tapa osoittaa voimansa ja rakentaa näin myös parlamentaarista uskottavuutta27. Etenkin Kreikassa Kultaisesta aamunkoitosta on tullut maan poliisivoimien jatke, tae maata uhkaavaa sekasortoa vastaan. Jobbikia ja Kultaista aamunkoittoa yhdistää myös niiden räikeä antisemitismi. Vaikka antisemitismistä on pääosin luovuttu Länsi-Euroopan keskeisten oi-

keistoradikaalien ryhmien keskuudessa, on tilanne Itä-Euroopassa aivan toinen: Itä-Euroopassa monet suurtakin kannatusta nauttivat oikeistoradikaalit ryhmät ovat julkisesti antisemitistisiä. Euroopan läpi voidaankin – hieman mutkia oikoen – vetää maantieteellinen raja kahden äärioikeiston välille. Lännessä menestyvät oikeistopopulistiset islamofobiset puolueet, jotka niistä käytetystä “radikaalista” nimityksestä huolimatta ovat varsin maltillisia verrattuna Itä-Euroopan fasistipuolueisiin28. Idässä suurinta kannatusta nauttii Euroopan toinen, antisemitistinen ja julkilausutun demokratiavastainen äärioikeisto.29 suvereniteetti ja hegemonia

Missä määrin on perusteltua puhua itäja länsieurooppalaisesta äärioikeistosta? Kreikka mielletään kuitenkin perintei-

26 Follath (2010) 27 Jobbikin väkivaltaisesta toiminnasta saa hyvän yleiskuvan Amnesty Internationalin Unkaria käsittelevistä maakohtaisista raporteista. (Amnesty International 2012) 28 Populismin tutkimuksessa tällä hetkellä vaikutusvaltaisin nimitys parlamentaarisista oikeistopopulistipuolueista on Cas Mudden käytttämä “populistiset radikaalioikeistopuolueet” Mudde (2007) 29 Jakolinjat ovat tietenkin, kuten sanottu, jossain määrin mielivaltaisia ja alati muuttuvia. Pelkästään Ruotsissa kansallismielinen ja oikeistoradikaali liikekenttä on myllertynyt täysin uuteen uskoon useamman kerran vain viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Ranskassa identitäärit samaistuvat CasaPoundiin, joka vuorostaan on läheisissä yhteyksissä Kultaiseen Aamunkoittoon. Identitäärinen liike onkin jossain määrin hybridi idän ja lännen välillä, fasistinen toimija, joka on onnistuneesti omaksunut angloamerikkalaisen islamofobian ja hylännyt antisemitismin. http://digitaljournal.com/article/336773


038

Peruste #2 2013

Yhtäältä länsieurooppalaiset oikeistoradikaalit islamo­ fobit ovat monilta osin sopeutuneet parlamentaarisen demokratian vaatimuksiin ja omaksuneet liberaalin tavan puhua oikeuksista. Toisaalta identitäärit pyrkivät löytämään eurooppalaisuuden, joka ei alistuisi liberaalille monikulttuurisuudelle. sesti osaksi Länsi-Eurooppaa, ainakin jos katsotaan kylmän sodan jakolinjoja. ”Itä” kuvaileekin tässä tapauksessa enemmän suhdetta kulttuuriseen ja poliittiseen ”länteen”. Kultainen aamunkoitto ja Jobbik ovat molemmat vahvasti antiliberaaleja puolueita, jotka vastustavat amerikkalaistunutta länsimaalaista kulttuuria. Lännessä toimivilla oikeistopopulisteilla on sen sijaan, antiliberaaleista juuristaan huolimatta, huomattavasti epämääräisempi suhde ”länsimaalaisuuteen”. Puhe islamia vastaan käytävästä sivilisaatioiden välisestä taistosta on pakottanut monet ”lännen vastaiset” ryhmät, kuten osan identitääreista, omaksumaan vastakkainasettelun lännen ja islamin välillä, vaikka ryhmät myös pitävät kiinni tietynlaisesta antiliberaalista politiikasta (vastustaen moni­ kulttuurisuutta, markkinaliberalismia, pu­o­lus­taen homogeenistä yhteisöllisyyttä ja niin edelleen). Yhtäältä länsieurooppalaiset oikeistoradikaalit islamofobit ovat monilta osin sopeutuneet parlamentaarisen demokratian vaatimuksiin ja omaksuneet liberaalin tavan puhua oikeuksista. Toisaalta identitäärit pyrkivät löytämään

eurooppalaisuuden, joka ei alistuisi liberaalille monikulttuurisuudelle. Tässä mielessä myös oikeistopopulistipuolueet kurottavat liberalismin tuolle puolen, vaikka ne ovatkin monilta osin sopeutuneet parlamentarismin vaatimuksiin. Kultaisen aamunkoiton ja Jobbikin edustama suuntaus taas keskittyy retoriikassaan huomattavasti vähemmän Eurooppaan ja lähinnä vain kansakunnan tasolla tapahtuvaan identiteettiprojektiin. Sekä Jobbik että Kultainen aamunkoitto kytkevät tietysti kansalliset identiteettihankkeensa suurempiin kokonaisuuksiin, kuten turenismiin tai katolilaisuuteen Jobbikin tapauksessa. Silti nimenomaan oman maan geopoliittinen voima tuntuu olevan näille puolueille kaikkein ensisijaisin hanke. Maantieteellisesti nämä jakolinjat kulkevat kyllä jossain määrin idän ja lännen välillä, mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua keskustasta ja periferiasta. Jobbik ja Kultainen aamunkoitto toimivat valtioissa, joissa kansallisten hallitusten nauttima luottamus on kokenut äkillisen romahduksen tai sitten se on jo pitkään ollut heikko, jopa heikompi kuin EU-instituutioiden30.

30 Kreikassa luottamus sekä hallitukseen että Euroopan unioniin oli loppusyksystä 2012 pohjalukemissa. Standard Eurobarometer 78 (2012). http://ec.europa.eu/public_opinion/archives/eb/eb78/eb78_fact_el_en.pdf Unkarissa Fideszin ja Jobbikin murskavoittoon johtaneita vuoden 2010 parlamenttivaaleja edeltävässä eurobarometrikyselyssä unkarilaisten luottamus oman maan kehitykseen ja demokratiaan oli useita kymmeniä prosenttiyksikköjä heikompi kuin muissa EU-maissa. Standard Eurobarometer 72 (2009) http://ec.europa.eu/public_opinion/archives/eb/eb72/ eb72_fact_hu_en.pdf


039

Kaksi Eurooppaa, kaksi äärioikeistoa

Kultaiseen aamunkoittoon luotetaan siksi, että puolue esiintyy myös kansanliikkeenä. Tämä näkyy paitsi järjestön ideologiassa, myös sen toimintatavoissa. Kultainen aamunkoitto tuntuu menestyvän juuri siksi, että se on niin väkivaltainen ja häikäilemätön, eikä siitä huolimatta. Kreikassa fasistit ovat demokraattisten instituutioiden luottamuksen romahdettua sekä yksi valtiovallan suvereenisuuden suurimmista uhista että sen tärkein takuu vahvaa ulkoparlamentaarista vasemmistoa vastaan. Kultaiseen aamunkoittoon luotetaan siksi, että puolue esiintyy myös kansanliikkeenä. Tämä näkyy paitsi järjestön ideologiassa, myös sen toimintatavoissa. Kultainen aamunkoitto tuntuu menestyvän juuri siksi, että se on niin väkivaltainen ja häikäilemätön, eikä siitä huolimatta. Sekä lännessä että idässä on tietysti valtavasti erilaisia oikeistoradikaaleja liikkeitä. Kysymys onkin siitä, minkälaiset liikkeet kykenevät menestymään kummallakin alueella. Euroopan poliittisessa keskustassa, jossa demokraattiset instituutiot ja usko parlamentarismiin ovat vahvoja, oikeistoradikaalit toimivat täysin erilaisessa ympäristössä kuin periferian liikkeet. Uusi oikeisto syntyi Ranskassa pitkälti strategisena välttämättömyytenä. Fasismin oli sopeuduttava liberaaliin hegemoniaan, aivan kuten kommunististen liikkeiden on ollut välttämätöntä uudistaa itsensä Neuvostoliiton ja euro-

kommunismin romahdettua. Euroopan keskustassa talouskasvu ja hyvinvointipolitiikka ovat luoneet pohjaa vahvalle liberaalille hegemonialle eikä valtiovallan suvereenisuutta juurikaan kyseenalaisteta. Tämä sopeutuminen näkyy erilaisina jännitteinä. Sekä oikeistopopulistipuolueet että identitäärit tasapainoilevat sopeutumisen ja radikaalin haastamisen välillä31. Lännessä menestyvät siis – ainakin toistaiseksi – puolueet ja ryhmät, jotka ovat tehneet suuria myönnytyksiä liberaalin hegemonian edessä ja joiden aktivisteista varmasti suurin osa vilpittömästi uskoo parlamentarismiin. Oikeistoradikaalien puolueiden islamofobisen sotapuheen käytännöksi muuttavat toimijat, kuten Breivik tai EDL, pidetään turvallisella etäisyydellä puolueista. Kreikka on kuitenkin hyvä osoitus siitä, miten tämän kaltainen tilanne voi muuttua hyvin nopeasti taloudellisesti ja poliittisesti suhteellisen vakaan maan muuttuessa yhtäkkiä periferiaksi. Kirjoittaja on antifasisti, media-alan sekatyöläinen ja yksi Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajista.

31 Identitaarit toimivat nähdäkseni jossain määrin populistipuolueiden radikaalina ja ulkoparlamentaarisena etujoukkona, vaikka heitä toisaalta kritisoidaan muiden oikeistoradikaalejen keskuudessa antisemitismin hylkäämisestä (esim. O’Meara 2007). Ruotsalainen tutkija Mathias Wåg on laskenut identitaarien kuuluvan Euroopan kahden äärioikeiston välimaastoon. Identitaarit ymmärtävät islamofobian merkityksen ja ovat siksi avautuneet kohti oikeistopopulisteja tai pro-Israelilaisia ja pro-Amerikkalaisia liikkeitä kuten English Defence League. Identitaarit pitävät kuitenkin samalla kiinni fasistisista juuristaan. (Wåg 2013)


040

Peruste #2 2013

lähteet ✕✕

Adamson, Kevin & Robert Johns 2008: ”The Vlaams Blok, its electorate, and the ideological articulation of ’Europe’”. Journal of Political Ideologies, 13 (2), 133–156.

✕✕

Amnesty International – Annual Report 2012. Hungary. https://www.amnesty.org/en/region/ hungary/report-2012

✕✕

Antifa Negative, haastattelu Ateenassa 8.4.2013.

✕✕

Bjurwald, Lisa (2013) Skrivbordskrigarna – Hur extrema krafter utnyttjar internet. Natur & Kultur, Stockholm.

✕✕

Bloc Identitaire: Identitaires en Europe. http://www.bloc-identitaire.com/courant-identitaire/ identitaires-en-europe

✕✕

The Economist (3.2.2013) Golden Dawn’s “national awakening” sessions. [http://www.economist. com/blogs/charlemagne/2013/03/greek-politics]

✕✕

European Bank for Reconstruction and Development (2011) Crisis and Transition: The people’s Perspective.Transition Report 2011 [http://www.ebrd.com/downloads/research/transition/tr11.pdf]

✕✕

European Commission (2009) Standard Eurobarometer 72.

✕✕

[http://ec.europa.eu/public_opinion/archives/eb/eb72/eb72_fact_hu_en.pdf]

✕✕

European Commission (2012) Standard Eurobarometer 78. [http://ec.europa.eu/public_opinion/ archives/eb/eb78/eb78_fact_el_en.pdf]

✕✕

Fleischer, Rasmus (2011) Europas två extremhögrar. Aftonbladet 8.9.2011. [http://www.aftonbladet. se/kultur/article13438253.ab]

✕✕

Follath, Erich: Europe’s Capital of Anti-Semitism: Budapest Experiences A New Wave of Hate. Der Spiegel 14.10.2010.[http://www.spiegel.de/international/europe/europe-s-capital-of-anti-semitismbudapest-experiences-a-new-wave-of-hate-a-722880-3.html]

✕✕

Georgiopoulos, George (2011) France’s Le Pen wants France, Greece, Spain to ditch euro. Reuters 20.3.2011 [http://www.reuters.com/article/2011/03/20/oukwd-uk-france-lepen-euroidAFTRE72J1IZ20110320]

✕✕

Golden Dawn International News Room – The Program of The Golden Dawn. [http://golden-dawninternational-newsroom.blogspot.fi/p/the-program-of-golden-dawn.html]

✕✕

Hainsworth, Paul (2008) The Extreme Right in Western Europe. Routledge, New York.

✕✕

Human Rights Watch (2012) Hate on the Streets Xenophobic Violence in Greece. [http://www.hrw.org/ reports/2012/07/10/hate-streets-0]

✕✕

Identitäre Bewegung: Unsere Weg führt nach Europa. [http://identitaere-bewegung.de/?page_id=48]

✕✕

The Independent 2.2.2013: Greece’s neo-fascists are on the rise... and now they’re going into schools: How Golden Dawn is nurturing the next generation http://www.independent.co.uk/news/ world/europe/greeces-neofascists-are-on-the-rise-and-now-theyre-going-into-schools-howgolden-dawn-is-nurturing-the-next-generation-8477997.html

✕✕

Keränen Mika / Pichon Fréderic (2012) Identitaarisen Euroopan puolustus. Verkkolehti Sarastus 19.12.2012 [http://sarastuslehti.com/2012/12/19/identitaarisen-euroopan-puolustus/]

✕✕

Manner, Maria (2013) Suomi ei enää kelpaa unkarilaisille sukulaiskieleksi. Helsingin Sanomat 30.3.2013 [http://www.hs.fi/sunnuntai/Suomi+ei+en%C3%A4%C3%A4+kelpaa+unkarilaisille+sukula iskieleksi/a1364541305084]

✕✕

O’Meara, Michael (2007) ”The New Jewish Question of Guillaume Faye”. Occidental Quarterly, Vol. 7,


Kaksi Eurooppaa, kaksi äärioikeistoa

no. 3, Fall 2007. [http://www.toqonline.com/archives/v7n3/7310OMearaFaye.pdf] ✕✕

Mudde, Cas (2007) Populist Radical Right Parties in Europe. Cambridge University Press.

✕✕

Nikolas, Katerina (2012) Greece’s Golden Dawn opens Italian branch. Digital Journal 13.11.2013 [http://digitaljournal.com/article/336773].

✕✕

Psarras, Dimitris, haastattelu Ateenassa 3.4.2013.

✕✕

Schmid, Bernard (2013) Die “identitäre” Bewegung in Frankreich, Deutschland und Österreich. Antifa Infoblatt 16.1.2013. http://www.linksnet.de/de/artikel/28343

✕✕

Shields, J.G. (2007) The Extreme Right in France - From Pétain to Le Pen. Routledge, New York.

✕✕

Harvey G. Simmons (1996) The French National Front – The Extremist Challenge to Democracy. Westview Press, Oxford.

✕✕

Vradis, Antonis & Dalakoglou, Dimitris (2011) “Spatial Legacies of December and the Rights to the City” teoksessa Antonis Vradis & Dimitris Dalakoglou (ed.) Revolt and Crisis in Greece – Between a Present Yet to Pass and a Future Still to Come, Occupied London & AKPress, Athens.

✕✕

Wåg, Mathias (2013) Nya unga europeiska extremhögern: ”Detta är en krigsförklaring”. Fria Tidningar 5.4.2013 [http://www.fria.nu/artikel/97268]

✕✕

Yle Ulkolinja (27.3.2013) Hakaristin aamunkoitto. [http://areena.yle.fi/tv/1832057]

✕✕

Yle Uutiset (3.1.2013) Punainen Risti: Eurooppa on kriisialue. [http://yle.fi/uutiset/punainen_risti_ eurooppa_on_kriisialue/6435741]

041


042 haastattelu

Peruste #2 2013

eurooppa tarvitsee velkojen sovittelun Euroopan kriisimaiden velat täytyy käydä läpi erityistilintarkastuksella, ja velkoja on tämän jälkeen mitätöitävä. Ongelmiin ajautuvat Pohjois-Euroopan pankit täytyy tarvittaessa kansallistaa. Näin vaatii politiikan tutkija Susan George. matti ylönen


043

Eurooppa tarvitsee velkojen sovittelun

os eurooppalaisille talouden oikeudenmukaisuutta vaativille liikkeille pitäisi antaa kasvot, voisi valinta hyvin osua Susan Georgeen. Kehitysmaiden velat, kauppapolitiikka, veroparatiisit… On vaikea nimetä kampanjaa, jossa 78-vuotias George ei olisi ollut mukana. Kansainvälisen talouden ja politiikan tutkija on myös Ranskan Attac-liikkeen kunniapuheenjohtaja. Pariisissa asuvan Georgen on tuonut Suomeen ulkoministeriön Helsinki-prosessin seminaari. Aikataulu on tiukka, mutta George ehtii keskustella velasta ja demokratiasta matkalla Helsinki-Vantaan lentokentältä Kalastajatorpalle. ecuador esimerkkinä euroopalle

”Olen seurannut velkaongelmaa vuosikausia globaalissa Etelässä. Nyt nämä samat ongelmat ovat tulleet Eurooppaan”, George aloittaa. Ecuadorin valtio teki vuonna 2008 erityistilintarkastuksen veloilleen. Velkojen joukosta löytyi muun muassa lainoja, jotka oli neuvoteltu maan lakien vastaisesti. Kolmannes veloista mitätöitiin. George pitää Ecuadoria esimerkkinä Euroopalle. ”Kaikkien maiden pitäisi tehdä samantyyppinen tilintarkastus veloilleen”, George linjaa. Velkojen erityistilintarkastukset ovat jääneet varjoon eurooppalaisessa talouskriisikeskustelussa, mutta Attacliikkeen parissa niistä käydään aktiivista keskustelua. Kun valtiot eivät ryhdy

Velkojen läpikäynti ei toki yksin riitä. Kriisimaiden velat pitäisi Georgen mukaan muuttaa 30 vuoden velkakirjoiksi ja niiden arvoa pitäisi leikata 20-30 prosentilla.

toimeen, tarvitaan kansalaisliikkeiden aktiivisuutta. ”Kuulemme jatkuvasti valheita siitä, että tämän velkatunkion tonkiminen olisi liian hankalaa.” Näin ei Susan Georgen mukaan ole. Hän on itse lähestynyt asiaa vertaamalla Euroopan maiden velkoja vuosina 2006, 2008 ja 2010. Velkojen kasvu on ollut monessa maassa huomattavaa, ja iso osa tästä johtuu juuri pankkituista. Velkojen läpikäynti ei toki yksin riitä. Kriisimaiden velat pitäisi Georgen mukaan muuttaa 30 vuoden velkakirjoiksi ja niiden arvoa pitäisi leikata 2030 prosentilla. Pohjoisen pankeille tämä tietäisi ongelmia, minkä seurauksena ongelmiin ajautuvat pankit pitäisi kansallistaa. ”Sosialisointi on tosin kansallistamista osuvampi sana, sillä pankkien työntekijöillä, asiakkailla ja muilla ryhmillä tulisi olla sananvaltaa siihen, miten näitä kansallistettuja pankkeja johdetaan.”


044

Raisa Marja Suksi Tutkielma kädestä Lyijykynä paperille 2012

Peruste #2 2013

tyhmää talouspolitiikkaa vai täysimittainen luokkasota?

Eurokriisin taustalla on Susan Georgen mukaan paljon tuulesta temmattua talouspolitiikkaa. Yksi täysin kuvitteellinen peruspilari on Maastrichtin sopimuksen sääntö, jonka mukaan valtioiden velka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. ”Saksalaiset keksivät tämän 60 prosentin taikaluvun valtionvelan suhteesta bkt:hen – se on tosiaan keksitty luku. Miksi 60, miksei 55 tai 65, kukaan ei tiedä. Yhtenä vertailukohtana Kenneth Rogoff sanoo, että 90 olisi velkaantumisaste, jossa voisi alkaa huolestua.”

Rogoff on valtavirtaa edustava kansantaloustieteilijä ja talouskriisien tutkija, joka on toiminut myös Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pääekonomistina. Toinen iso ongelma liittyy Georgen mukaan budjettikuripolitiikkaan, jolla kriisiä on yritetty hoitaa. ”Voimme sanoa Paul Krugmania tai Joseph Stiglitziä seuraillen, että päätöksentekijät eivät tiedä mitään talouden toiminnasta. Stiglitzin mukaan Euroopassa tehdään itsemurhaa. Krugman taas nimesi uusimman kirjansa otsikolla ´Lopettakaa tämä lama nyt´. Tästä näkökulmasta voidaan tosiaan puhua tyhmyydestä ja


045

Eurooppa tarvitsee velkojen sovittelun

välinpitämättömyydestä.” Tämä ei kuitenkaan ole Georgen mukaan yksinään uskottava selitysmalli. Hän muistuttaa, että liike-elämän edustajat ovat puhuneet jo ainakin viimeiset 15-20 vuotta tiukan budjettikurin puolesta. ”En itse usko, että päätöksentekijät ovat tyhmiä tai välinpitämättömiä. He tietävät täysin, mitä ovat tekemässä”, George toteaa. Hänen mukaansa päätöksentekijät hyödyntävät vallitsevan taloustilanteen, minkä seurauksena meillä on nyt käynnissä ”täysimittainen luokkasota”. Tätä näkemystä tukee Georgen mukaan tarkastelu taloudellisen lisäarvon jakaantumisesta Euroopassa. Ennen kriisiä keskimäärin noin 70 prosenttia Euroopassa luodusta taloudellisesta lisäarvosta meni Georgen mukaan palkansaajille, loput 30 prosenttia pääomalle. Nyt tämä suhdeluku on muuttunut EU:n tilastoyksikkö Eurostatin tietojen mukaan siten, että pääoma saa lähemmäs 40 prosenttia lisäarvosta.

Eurokriisin taustalla on Susan Georgen mukaan paljon tuulesta temmattua talouspolitiikkaa. Yksi täysin kuvitteellinen peruspilari on Maastrichtin sopimuksen sääntö, jonka mukaan valtioiden velka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

mukaan kaduilla osoittamassa mieltä. Rahan ”taikaympyrä” siirtää huomion Pohjois-Euroopan pankeista etelään.

Kirjoittaja on talous- ja globaalikysymyksistä kiinnostunut vapaa tietokirjailija, joka työskentelee tällä hetkellä Vasemmistofoorumin ajatuspajayhteisössä.

pankkituen taikaympyrä

Susan George puhuu Euroopan pankkitukien ja kriisilainojen ”taikaympyrästä”. ”Meidän hallituksemme rahoittavat Euroopan vakausmekanismia, joka antaa ne troikan ohjeiden mukaan Kreikan keskuspankille vastineeksi valtavasta inhimillisestä kärsimyksestä, jota velkaehdot aiheuttavat. Kreikan keskuspankki antaa rahat edelleen kreikkalaisille pankeille, jotka maksavat rahat takaisin saksalaisille, ranskalaisille, brittiläisille ja hollantilaisille pankeille.” Jos EU:ssa kerrottaisiin totuudenmukaisesti, että rahat menevät saksalaisille pankeille, kansa olisi Georgen

susan george Susan George on Ranskan Attacin kunniapuheenjohtaja sekä globaalikysymyksiin keskittyneen Transnational Instituten tutkija. Hän on julkaissut monia kirjoja, viimeksi vuonna 2010 ilmestyneen Whose Crisis, Whose Future? -teoksen. Georgen seuraava kirja julkaistaan Transnational Instituten kautta alkukesästä 2013.


046 debatti

Peruste #2 2013

onko euroopan unioni rauhanprojekti? Numeron debatissa Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Henrik Manner ja yhteiskuntaaktivisti Antti Ronkainen taittavat peistä Euroopan unionin luonteesta. Onko EU suuri rauhanprojekti vai suuren rahan projekti?


047

Onko Euroopan unioni rauhanprojekti?

henrik manner

euroopan unioni on luonut kestävän rauhan

uroopan integraatioprosessi vauh­ dittui toisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1949 perustettiin Euroopan neuvosto ja vuonna 1951 allekirjoitettiin Pariisin sopimus. Euroopan unionin ensimmäinen edeltäjä, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, perustui juuri Pariisin sopimukseen. Kahden tuhoisan maailmansodan jälkeen oli estettävä kolmannen sodan puhkeaminen ja eurooppalaisen sisällissodan syttyminen. Robert Schumanin sanoin valtiot tuli sitouttaa toisiinsa taloudellisesti ja myös poliittisesti siinä määrin, että ”sota Ranskan ja Saksan välillä ei ole enää ajateltavissa eikä käytännössä mahdollinen”. Euroopan integraatioprosessissa, eli eurooppalaisessa projektissa, on siis alun alkaen ollut kyse rauhasta. Euroopan unioni ja sitä edeltäneet yhteisöt ovat onnistuneet tärkeimmässä tehtävässään ennennäkemättömän hyvin: integraatioprosessissa maiden välillä on vallinnut rauha. Nykypäivä-

nä on lähestulkoon mahdotonta kuvitella tosiasiallista tilannetta, jossa EU:n jäsenvaltiot olisivat sodassa keskenään. Euroopassa on saavutettu Schuman-julistuksen keskeinen päämäärä eli kestävä rauha. Tätä saavutusta juhlimme joka vuosi Eurooppa-päivänä, ja tästä saavutuksesta EU oikeutetusti palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla viime vuonna. Hiili- ja terästeollisuuden ylikansallisesta sääntelystä alkaneessa Euroopan integraatioprosessissa ei kuitenkaan enää pitkään aikaan ole ollut kyse vain hiilestä ja teräksestä tai vain uuden sodan syttymisen estämisestä. Eurooppalainen projekti on laajentunut sekä poliittisesti että alueellisesti, ja integraatio on edennyt. EU:lle on muodostunut uudenlaisia haasteita samalla, kun vanhoista haasteista on muodostunut entistä hankalampia sivuuttaa tai ratkaista. Haasteita on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: toisaalta EU:n institutionaalisesta rakenteesta ja uudistumistar-

Henrik Manner on Eurooppanuorten varapuheenjohtaja ja vastaa järjestön kansainvälisestä toiminnasta. Hän on turkulainen 27-vuotias valtio-opin opiskelija. Hänen kiinnostuksen kohteitaan ovat Eurooppa-politiikka sekä valtio-opin ja yhteiskuntafilosofian rajamaasto – alue, jota valtio-opissa pidetään liian filosofisena ja filosofiassa liian valtio-opillisena.

Eurooppalainen projekti on ollut ja on yhä etupäässä rauhanprojekti. Sen nykyisellä ilmentymällä, Euroopan unionilla, on kuitenkin vastassaan sekä sisäisiä että ulkoisia haasteita. Sisäisesti rauhanprojektin onnistumista uhkaa demokratiavaje ja kyvyttömyys uudistua, ulkoisesti Euroopan poliittisen kulttuurin murros.


048

Peruste #2 2013

Nykypäivänä on lähestulkoon mahdotonta kuvitella tosiasiallista tilannetta, jossa EU:n jäsenvaltiot olisivat sodassa keskenään. Euroopassa on saavutettu Schuman-julistuksen keskeinen päämäärä eli kestävä rauha.

peesta aiheutuvat haasteet ja toisaalta unionin ulkopuolisesta Euroopasta kumpuavat haasteet. EU:n sisäisistä haasteista vakavin mutta ongelmallisin ratkaista on demokratia- ja legitimiteettivaje. On välttämätöntä, että eurooppalainen projekti nauttii laajaa kansan hyväksyntää. Kansalaisilla tulee olla käytössään tehokkaat työkalut, jotka mahdollistavat EU:n poliittisen päätöksentekokoneiston valvonnan. Kansalaisten mielipiteet ja tehtävät päätökset tulisi nivoa nykyistä tiiviimmin yhteen. EU:n demokratisoimiseksi on olemassa lukuisia ilmeisiä keinoja, kuten parlamentin ja komission roolien selkeyttäminen muodostamalla komissiosta hallitus, joka olisi vastuullinen parlamentille. Demokratiavajetta tehokkaasti paikkaavat ja hengeltään federalistiset uudistukset syventäisivät merkittävästi integraatiota ja vaatisivat kansalaisten hyväksynnän ollakseen oikeutettuja. Kansalaiset kuitenkin suhtautuvat ilmeisen nuivasti hankkeisiin, jotka syventäisivät integraatiota ja edistäisivät lopulta kansalaisten omia toimintaedellytyksiä ja hyvinvointia. Integraation eteneminen pikkuaskelin kriisistä kriisiin on toiminut hyvin EU:n menneisyydessä. Jokainen uudistuskier-

ros on kuitenkin edeltäjäänsä vaikeampi, jopa siinä määrin, että uudistukset on runnottava väen väkisin läpi. Euroopan päättäjien kyvyttömyys toimia tehokkaasti talouskriisissä korostaa unionin tarvetta uudistua. Pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan toimiminen on johtanut tilanteeseen, jossa uudistuksia on tehty, mutta niitä on tehty ajoittain epätervein tavoin. Esimerkiksi taloudellisen koordinaation lisääminen EU- tai ainakin euroalueella on tervetullutta. Komission jäsenvaltioiden budjettien syynääminen ja jäsenvaltioiden parlamenttien budjettivallan rajoittaminen on kuitenkin askel kohti yhtenäisvaltiota ja poispäin monitasoisesta Euroopasta. Kyvyttömyys ryhtyä mielekkäisiin merkittäviin uudistuksiin on vahvistanut myös EU:n ulkoisia haasteita. Eurooppalaisen projektin vastaiset ja populistiset liikkeet ovat nousseet Euroopassa. Äänten menettämisen pelossa monet poliitikot ovat harrastaneet lyhytnäköistä takinkääntelyä ja käsienojentelua populisteille. Tämä on vain pahentanut tilannetta. Piilottelemisen sijaan poliitikkojen tulisi käydä selväsanaista vuoropuhelua kansalaisten kanssa siitä, mihin suuntaan jäsenvaltioiden ja Euroopan


049

Onko Euroopan unioni rauhanprojekti?

pitäisi kehittyä. Demokratia ei tarkoita kansan diktatuuria, muttei liioin ohutta edustuksellista kansanvaltaa, jossa keskustelua päättäjien ja kansalaisten välillä käydään vain ennen vaaleja. Todellinen keskustelu, joka ei tähtää voittamiseen vaan ideoiden vaihtoon ja kehittelyyn, on välttämätöntä yhteisen

eurooppalaisen tulevaisuutemme toteuttamisessa. EU:n demokratia- ja legitimiteettivaje on mahdollista korjata vain tällaisen keskustelun keinoin. Samoin keinoin on mahdollista varmistaa, että eurooppalainen rauhanprojekti menestyy myös tulevaisuudessa.

antti ronkainen

suuren rahan projekti

uroopan hiili- ja teräsyhteisö oli alkujaan seitsemän maan muodostama kartelli. Sen tehtävänä oli varmistaa, etteivät sotavarustelun edellyttämät hiili- ja teräsvarannot päädy minkään yksittäisen valtion käsiin. Sen kautta Yhdysvallat myös ohjasi Marshall-apua ja laittoi Euroopan tehtaat laulamaan. Jälleenrakennus tuotti taloudellista vaurautta sekä Länsi-Eurooppaan että Yhdysvaltoihin. LänsiEurooppa oli Yhdysvalloille myös tärkeä etuvartio kylmässä sodassa. Euroopan unionin historia on oleellinen osa Bretton Woods -järjestelmää ja Washingtonin konsensusta, eikä sen napanuora Yhdysvaltoihin

vieläkään ole katkennut.1 Tästä osoituksena ovat Euroopan keskuspankissa ja hallituksissa pyörivät Goldman Sachsin pankkiirit. Mielestäni, Henrik, käsityksesi Euroopan unionin historiasta onkin eurosentrinen. Kylmän sodan loputtua ja sosialistisen vaihtoehdon romahdettua Euroopan yhteisöt nousivat (ainakin kuvitelmissaan) siivilleen ja itsenäistyivät Euroopan unioniksi. Nyt Euroopan unionilla on oma lippu, raha, perustuslaki, budjetti, presidentti, hymni, domain ja keskuspankki. Euroopan talous- ja rahaliittoa perustettaessa sovittiin tietyistä periaatteista. Ensinnäkään jäsenmaan alijäämä ei

1 Yanis Varoufakis (2012) Global Minotaur. America, Europe and the Future of Global Economy. Zed Books, Lontoo ja New York

Antti Ronkainen on liberaalikommunisti, jonka mukaan sekä reaalisosialismi että reaalikapitalismi ovat romahtaneet.

Euroopan virallinen saaga (Suomessa sen pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat) tyytyy yleensä kertomaan, että EU on rauhanprojekti, jonka pääasiallinen tarkoitus oli estää tulevaisuuden suursota Euroopassa. Todellisuudessa Euroopan unioni on ollut osa Bretton Woods -järjestelmää ja Washingtonin konsensusta, ja siten erottamaton osa Yhdysvaltojen kehitystä.


050

Peruste #2 2013

Euroalue ei koskaan ole kyennyt täyttämään kasvusopimustaan, mihin on vastattu järjenvastaisesti uudella entistä tiukemmalla talouskurisopimuksella.

saa olla yli 3 prosenttia eikä julkisvelka yli 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Toisekseen Euroopan keskuspankki ei saa rahoittaa jäsenmaita, eivätkä jäsenmaat ole yhteisvastuussa toistensa veloista. Euroalue ei koskaan ole kyennyt täyttämään kasvusopimustaan, mihin on vastattu järjenvastaisesti uudella entistä tiukemmalla talouskurisopimuksella. Lisäksi EKP on toistuvasti joutunut rahoittamaan kriisimaita ja viime syksynä se ilmoitti, että se on valmis tekemään kaiken mahdollisen euron pelastamiseksi. Markkinat rauhoittuivat ja kriisimaiden velkakirjat ovat Draghin ilmoituksen jälkeen tuottaneet 700 miljardin voitot, vaikka kyseisten maiden taloudellinen tilanne on ainoastaan heikentynyt. Kysyisinkin sinulta Henrik, jos keskuspankin ilmoitus riitti rauhoittamaan markkinat, miksi tämän päätöksen kanssa aikailtiin kolme vuotta ja lisättiin euromaiden välistä yhteisvastuuta ja yhteisriskiä tukipaketeilla ja vakausmekanismeilla tuhansien miljardien edestä? Luotiinko Emusta tarkoituksella liian suuri kaatumaan ja liian hauras seisomaan omillaan?2 EKP on toimissaan ajanut ennemmin

pankkien kuin jäsenmaiden etua. EKP antoi reilu vuosi sitten 1000 miljardin pääomaruiskeen pankeille 1 prosentin korolla. Nämä lainasivat sitä esimerkiksi Espanjalle ja Italialle 6-7 prosentin korolla. Muutamaa kuukautta myöhemmin jäsenmaat joutuivat antamaan tukipaketin Espanjan pankkisektorille tappioiden kattamiseksi. Kypros aloittaa eurokriisissä synkän ja pimeän vaiheen. Kyproksen parlamentti oli ensimmäinen elin, joka uskalsi sanoa Troikalle ei. EKP sanoi lopettavansa kyproslaisten pankkien rahoittamisen, mikäli maa ei allekirjoita sopimusta. Tämä olisi vienyt Kyproksen konkurssiin. EKP katsoi, että paras tapa puolustaa euroaluetta on pakottaa Kypros varastamaan tallettajien rahoja silläkin uhalla, että koko euroalue oli vähällä hajota. Kyproksen tukipakettiin sisältyy sijoittajavastuuta, mikä on hyvä. Pankkiunionin uskottavuus on kuitenkin mennyt, kun EKP voi koska tahansa pakottaa jäsenmaan varastamaan pankkien talletuksia. Mikään ei myöskään takaa, etteikö EKP jatkossa voisi pakottaa jonkin maan hallitusta varastamaan “talletusverolla” myös alle 100 000 euron talletukset. Nyt kun euroalue hor-

2 Ks. emua perustamassa olleen Bernard Lietaerin 19-osainen luentosarja emusta: http://www.youtube.com/watch?v=_ vw2-URCkNc


051

Onko Euroopan unioni rauhanprojekti?

juu sekä taloudellisesti että poliittisesti, eikö olisi viimeinkin aika aloittaa ennakkoluuloton ja rohkea keskustelu EKP:n roolista ja mandaatin muuttamisesta? Kriisin myötä valtiot ovat kantaneet vastuun ja pankit kuitanneet voitot. Vapaa liikkuvuus koskee ennen kaikkea pääomia. Kriisinhoito on jakamassa Eurooppaa pohjoiseen ja etelään, mikä tulee kärjistämään yhteiskunnallisia ristiriitoja. Vaadit, Henrik, todellista keskustelua, joten tässä ehdotukseni kriisin ratkaisemiseksi. Euroopan keskuspankin toimet ja kolme vuotta jatkunut kriisi osoittavat, että Maastrichtin sopimus ja talouskurisopimus on avattava ja neuvoteltava uusiksi. Keskuspankin mandaattia on muutettava niin, että se voi rahoittaa jäsenmaita ilman sopeutusohjelmia. Toiseksi se on valtuutettava torjumaan inflaation lisäksi työttömyyttä. Kolmanneksi

sen on nautittava vähintään parlamentin luottamusta, koska tällä hetkellä mikään demokraattisesti valittu päätöksentekoelin ei voi vapauttaa sitä tehtävistään. Neljänneksi talouskurisopimus on avattava ja sovittava uusista vakauden mittareista. Alijäämien ja julkisvelkojen sijaan tulisi kiinnittää huomio työllisyysasteeseen, palkkatasoon, kokonaisvelkaan ja ylijäämiin. Sopimusten muuttamisen jälkeen järjestetään kansanäänestys Euroopan unionin maiden sisällä rahaliitosta pysymisen ja siihen liittymisen puolesta. EMU-kansanäänestys antaa Euroopan kansoille ensimmäisen mahdollisuuden puuttua liittovaltiokehitykseen, jota on viimeiset vuodet viety eteenpäin kriisin ja kansalaisten kustannuksella. EU on tähän asti ollut ennemminkin suuren rahan projekti kuin suuri rauhan projekti.

henrik manner

piste eurooppalaisille tilkkutäkkiratkaisuille Euroopan unioni on kehittynyt tiiviissä yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa. Tämä ei kuitenkaan tee EU:sta Yhdysvaltojen politiikan jatketta tai suuren rahan projektia. hdysvaltojen keskeinen rooli Euroopan unionin historiassa on tosiasia. Kylmän sodan jälkeen kauppakumppanuuden merkitys on korostunut ja sotilaallisen liittolaisen merkitys vähentynyt. Kuitenkin, Antti, väitteesi että Euroo-

pan unioni olisi ollut tai olisi yhä Yhdysvaltojen talous- ja kauppapolitiikan jatke, ei tee oikeutta EU:n historian moniulotteisuudelle tai niille Euroopan sisäisille voimille, jotka ovat syventäneet integraatiota. Väite ei päde edes ulkopolitiikan tarkastelussa.


052

Peruste #2 2013

Vaatimuksesi, Antti, että EKP:n roolia pohdittaisiin uudelleen, on mielekäs. En kuitenkaan kannata kaikkia ehdotuksiasi varauksetta. Olen eri täysin eri mieltä kanssasi siitä, että keskuspankin päätöksenteko pitäisi alistaa parlamentin luottamukselle.

Yhdysvaltojen rooli EU:n kehityshistoriassa ei ole myöskään muodostanut EU:sta suuren rahan projektia. Näin ei ole tänä päivänäkään, vaikka talouspolitiikalla onkin yhä korostunut rooli. EU on puolen miljardin kansalaisen poliittinen yhteisö, jonka pääasiallisena tehtävänä on Euroopan kansalaisten hyvinvointi. Hyvinvointia on edistetty yleisesti takaamalla rauha ja erityisesti luomalla toimivat sisämarkkinat, joten on luonnollista, että taloudelliset asiat – ehkäpä joidenkin mielissä ”suuret rahat” – ovat olleet etualalla. En osaa vastata kysymykseesi siitä, miksi EKP aikaili ilmoituksensa kanssa, sillä en ole ollut päättämässä keskuspankin tai EU:n kriisitoimista – harmillista kyllä. Väitteesi siitä, että EKP voisi koska tahansa pakottaa jäsenmaan ”varastamaan” pankkien talletuksia, on perätön. En täysin jaa kritiikkiäsi siitä, että EKP on toimissaan ajanut enemmin pankkien kuin jäsenmaiden etua. EKP on joutunut kriisissä hankalaan välikäteen: se toimii kuin valtion keskuspankki, mutta sillä erotuksella, että valtiota ei varsinaisesti ole. EKP onkin joutunut sijaistamaan poliittisia päätöksentekijöitä, jotka ovat olleet ajoittain kyvyttömiä toimimaan tehokkaasti kriisin oireiden hoitamiseksi

ja syiden poistamiseksi. Vaatimuksesi, Antti, että EKP:n roolia pohdittaisiin uudelleen, on mielekäs. En kuitenkaan kannata kaikkia ehdotuksiasi varauksetta. Olen eri täysin eri mieltä kanssasi siitä, että keskuspankin päätöksenteko pitäisi alistaa parlamentin luottamukselle. Jos haluaisimme taata tehottoman järjestelmän, joka ei palvele kansalaisten eikä valtion etuja, tekisimme juuri ehdotuksesi mukaisesti. Talouskriisissä olemme nähneet, mihin kyvyttömyys tehdä poliittisia päätöksiä johtaa. Pankkiunioni ja talouskurisopimukset ovat kokonaisuudessaan askelia oikeaan suuntaan, mutta erityisesti talouskurisopimuksen yksityiskohdissa kuvastuvat kriisin paine ja lyhytnäköisyys. Euroopan integraation merkittävä syventäminen on paras tapa poistaa kriisin syyt, mutta integraation on tapahduttava demokraattisesti. Olen kanssasi Antti samaa mieltä, että integraatiota on puskettu eteenpäin väen väkisin liian pitkään. En kuitenkaan kannata ehdottamaasi kansanäänestystä rahaliitossa pysymisestä tai siitä eroamisesta sopimusten rukkaamisen jälkeen, sillä talouskurisopimuksen ja EKP:n mandaatin muuttaminen on lii-


053

Onko Euroopan unioni rauhanprojekti?

Olen kanssasi Antti samaa mieltä, että integraatiota on puskettu eteenpäin väen väkisin liian pitkään. En kuitenkaan kannata ehdottamaasi kansanäänestystä rahaliitossa pysymisestä tai siitä eroamisesta sopimusten rukkaamisen jälkeen, sillä talouskurisopimuksen ja EKP:n mandaatin muuttaminen on liian kapea-alaista.

lestäni Eurooppaan luoda hallitus ja parlamentti, joilla olisi tosiasiallinen valta päättää tarvittavista taloudellisen integraation toimista. On kuitenkin olennaista ja välttämätöntä, että tällaiset eurooppalaiset valtioelimet luodaan demokraattisesti laajan kansalaiskeskustelun pohjalta.

Raisa Marja Suksi Eräänlainen servetti-piirustus Lyijykynä paperille 2012

an kapea-alaista. Euroopan kansalaiset eivät ansaitse tilkkutäkkiratkaisuja vaan aktiivista kansalaiskeskustelua ja poliittisen johtajuuden ja uskalluksen osoittamista ratkaisuissa, joita Eurooppamme kaipaa. Jotta EU:n menestyksekäs tarina rauhanprojektina voisi jatkua, tulisi mie-


054

Peruste #2 2013

antti ronkainen

investointiohjelma ja velka-armahdus Tie helvettiin on reunustettu kauniilla ajatuksilla ja Euroopan unioni on yksi kauneimmista. EU on taloudellisessa ja poliittisessa kriisissä, koska unionia ollaan pelastamassa hyvinvoinnin, työllisyyden ja eurooppalaisen yhteiskuntamallin kustannuksella. ylmän sodan loppuminen on merkinnyt Euroopan itsenäistymistä suhteessa Yhdysvaltoihin. EU on kuitenkin edelleen tiukasti Yhdysvaltojen talutusnuorassa, eikä tätä tosiasiaa riitä kumoamaan Euroopan “moniulotteinen historia tai integraatiota syventäneet sisäiset voimat”. Kriisin alusta lähtien Troikkaan on kuulunut keskuspankin ja euroryhmän lisäksi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. IMF on tuonut kriisinhoitoon Euroopan ulkopuolisen auktoriteetin, jolla on oikeutettu 1980-luvun kehitysmaiden velkakriiseistä tutun shokkihoidon ulottaminen Eurooppaan. Lisäksi suurin osa EU-maista kuuluu

sotilasliitto Natoon. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Euroopan puolustusvoimat ovat samaan aikaan uskollisia sekä Euroopalle että Yhdysvalloille. Naton “yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta” -periaate on suurin este itsenäisen turvallisuuspolitiikan muodostumiselle ja EU:n kehittymiselle liittovaltioksi. Se myös estää unionin laajenemisen itään ja etelään. Pestisi Euroopan nuorten federalistien johdossa saattaa, Henrik, estää sinua näkemästä, että EU on jo nyt tehoton järjestelmä, joka ei palvele kotitalouksien, yritysten eikä valtioiden etua. Olen pöyristynyt väitteestäsi, ettei keskuspankkia pitäisi jatkossakaan alistaa

Pestisi Euroopan nuorten federalistien johdossa saattaa, Henrik, estää sinua näkemästä, että EU on jo nyt tehoton järjestelmä, joka ei palvele kotitalouksien, yritysten eikä valtioiden etua.


055

Onko Euroopan unioni rauhanprojekti?

demokraattiseen kontrolliin. Kyseessä ei tarvitsisi olla parlamentti vaan pankkiunionin yhteyteen voidaan perustaa pankkivaltuusto, jolla on oikeus vapauttaa EKP:n johtokunta tehtävistään, mikäli se epäonnistuu hyvinvoinnin takaamisessa. Ehdotuksesi europarlamentin ja komission vallan kasvattamisesta vie lopunkin demokratian jäsenmailta, mikäli talous- ja rahaliittoon ei tehdä rakenteellisia muutoksia. En myöskään ymmärrä, mitä “demokraattinen integraatio” tarkoittaa ellei Euroopan laajuista kansanäänestystä kehityksen suunnasta. Eurokriisiä ei tietenkään ratkaista pelkästään lainsäädännöllisesti. Rakenteellisten uudistusten lisäksi leikkauspolitiikasta on luovuttava ja aloitettava Euroopan laajuinen investointiohjelma massatyöttömyyden lopettamiseksi ja teknologisen kehityksen edistämiseksi. Tämä tarkoittaa Euroopan ränsistyneen infrastruktuurin peruskorjaamista ja Euroopan laajuisen uusiutuviin energioihin perustuvan sähköverkon luomista. Näiden lisäksi tulee toteuttaa velkojen uudelleenjärjestely, jossa kotitalouksien, yritysten, julkislaitosten, eläkerahastojen ja valtioiden terveet velat kanavoidaan turvaan, jotta ne voivat jatkaa jokapäiväistä toimintaansa. Samalla arvonsa moneen kertaan menettänyt finanssijäte kanavoidaan roskapankkiin.1 Velkajärjestelyn jälkeen toteutetaan hallittu, mutta totaalinen arvonsa menettäneiden arvopapereiden ja velka-

Euroopan unionia kehutaan rauhan projektiksi, mutta Euroopassa epä­ varmuus etsii koko ajan väkivaltaisempia teitä purkaantua.

kirjojen alaskirjaus, mikä toimeenpanee aidon sijoittajavastuun ja kitkee mannertamme riivaavan moraalikadon. Kapitalismi ilman konkurssia on kuin kristinusko ilman helvettiä. Ilman sijoittajavastuuta sekä demokratiavajeen ja moraalikadon kitkemistä EU ainoastaan kiihdyttää kurssiaan kohti konkurssia. Esittämieni rakenteellisten uudistusten vertaaminen tilkkutäkkiin on EMU:n ongelmien vähättelyä ja osoittaa vaatimuksesi avoimesta kansalaiskeskustelusta sanahelinäksi. Euroopan unionia kehutaan rauhan projektiksi, mutta Euroopassa epävarmuus etsii koko ajan väkivaltaisempia teitä purkaantua. Käydessäni Ateenassa poliisit olivat kadun kulmassa mellakkakilvet ja konepistoolit kainaloissa. Schengenin sopimusta, sananvapautta ja ilmaisunvapautta rikotaan jatkuvasti. EU ei ole taannut tervettä yhteiskuntaa. Keskustelua voi kommentoida ja jatkaa osoitteessa www.vasemmistofoorumi.fi/ blogi

1 Joel Kaitila & Antti Ronkainen (2013) Velka-armahdusten unohdettu perinne: http://www.revalvaatio.org/wp/velka-armahdusten-unohdettu-perinne/


056

Peruste #2 2013

Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen Eurooppalainen projekti on tullut tienristeykseen ja valitettavasti sen selviytymisestä ei ole takeita. Euroopan Unionin tulevaisuuden turvaamiseksi on tehtävä tärkeitä päätöksiä. Vielä ei voida tietää, mitä suuntaa EU tulee seuraamaan, mutta päätösten seuraukset tulevat olemaan kauaskantoisia. chantal mouffe

Alkuperäinen artikkeli: Chantal Mouffe, “An Agonistic Approach to the Future of Europe.” New Literary History 43:4 (2012), 629-640. © 2013 New Literary History, The University of Virginia. Käännetty ja julkaistu suomeksi Johns Hopkins University Pressin luvalla. Käännös Lari Lindholm.


Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen

uroopan unionin kannattajat ovat yleisesti samaa mieltä siitä, että lisää yhdentymistä tarvitaan. He näkevät tuon prosessin kuitenkin hyvin eri tavoin. Erimielisyyksien perusta on monisyinen: kyse ei ole vain poliittisista eroista vaan myös filosofisista eroavaisuuksista, joiden esiin tuominen on välttämätöntä nykyisen debatin ymmärtämiseksi. Tärkeä näkemysero koskee sitä, millainen rooli kansallisilla identiteeteillä tulisi olla EU:n tulevaisuudessa ja sen yhdentymisen muodoissa. Tämän aiheen käsitteleminen edellyttää ymmärrystä kollektiivisten identiteettien luonteesta ja niiden sitkeydestä. Päinvastoin kuin moni on odottanut, jälkikansalliset ja jälkikonventionaaliset identiteetit eivät ole yleistyneet, vaan nykyään todistamme kansallisten identiteettien lujittumista. Ja silloinkin kun näin ei ole tapahtunut, kyse ei ole siitä, että ylikansallinen taso olisi muuttunut tärkeämmäksi, vaan alueellisten samastumisten muotojen korostumisesta. Tämä viittaa siihen, että vaikka kansallisvaltiot saattavat olla kadottamassa osaa vallastaan ja etuoikeuksistaan – on todettava, että tämän vallan katoamisen laajuudesta vallitsee todella suuria näkemyseroja teoreetikkojen kesken – ei seurauksena samalla ole ollut kansallisten samastumisten muotojen katoaminen. Itse asiassa voitaisiin väittää, että juuri päinvastainen kehitys on käynnissä: ajatelkaa vaikka kansallisten samas-

tumisten kasvavaa roolia urheilukilpailuissa. On myönnettävä kansallisuutta kohtaan tunnetun uskollisuuden katoamisen olevan epätodennäköistä ainakin lähitulevaisuudessa. Siksi ei kannata luulla ihmisten olevan halukkaita vaihtamaan kansallista identiteettiään eurooppalaiseen jälkikansalliseen identiteettiin. Pyrkimys toteuttaa sellaista Euroopan yhdentymisen mallia, joka ei ottaisi tätä tosiasiaa huomioon, olisi erittäin vaarallinen strategia ja johtaisi ainoastaan eurooppalaista projektia vastustaviin reaktioihin. Politiikan teoreetikkona huoleni on se, että useiden jälkikansallista Eurooppaa koskevien käsitysten taustalla on yksilökeskeinen ja rationalistinen viitekehys, josta käsin on mahdotonta ymmärtää kollektiivisten identiteettien muodostumisen prosesseja. Nämä näkemykset ovat kyvyttömiä huomioimaan samastumisten kansallisten muotojen luonnetta ja roolia, eivätkä siksi pysty ymmärtämään Euroopan yhdentymisen kohtaaman haasteen syvyyttä. Haluaisin esittää toisenlaisen lähestymistavan ja osoittaa, kuinka se auttaa meitä paremmin hahmottamaan Euroopan yhdentymisen tulevaisuuteen liittyvien kysymysten kirjoa. Argumenttini keskittyy kaksoiskysymyksen ympärille. Aluksi esitän hallitsevalle rationalistiselle lähestymistavalle vaihtoehdon, jonka puitteissa voimme ymmärtää kollektiivisten identiteettien muotoutumisen tapaa. Esseen jälkim-

057


058

Raisa Marja Suksi Tavallaan Valokuva, 2012

Peruste #2 2013

mäisessä osassa tarkastelen seurauksia, joita tällä uudella lähestymistavalla on sille, miten ymmärrämme EU:n. kollektiiviset identiteetit

Aloittakaamme kollektiivisia identiteettejä koskevan analyysin perustan määrittelyllä. Näkemystäni ohjaa teoreettinen perspektiivi, joka painottaa kaikkien identiteettien suhteista luonnetta, joten lähtökohtani on ”konstitutiivisen ulkopuolen” käsite. Henry Staten on käyttänyt tätä termiä viitatessaan useisiin teemoihin, joita Derrida kehitteli käsitteillään kuten ”lisäke”, ”jälki” ja ”différance”. Yleisempänä tar-

koituksena on korostaa sitä, että identiteetin luominen merkitsee aina eron muodostamista. Derridalla tämä tapahtuu tietenkin erittäin abstraktilla tasolla viitaten mihin tahansa objektiviteetin muotoon. Itse olen kiinnostunut havainnollistamaan kyseisen teesin seurauksia kollektiivisten identiteettien muodostamiselle. Sen jälkeen kun on tunnustettu kaikkien identiteettien olevan suhteisia ja erilaisuuden havaitsemisen olevan minkä tahansa identiteetin ennakkoehto, voimme ymmärtää, miksi kollektiiviset identiteetit, jotka edellyttävät ”meidän” luomista, voivat olla olemassa ainoastaan ”heidän” ulosrajaamisen tu-


059

Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen

loksena. Jokainen kollektiivisen identiteetin muoto todellakin tarkoittaa rajan vetämistä ”meihin” kuuluvien ja ulkopuolella olevien välille. Tällä on politiikan kannalta merkittäviä seurauksia, koska se on aina tekemisissä kollektiivisten identiteettien kanssa. Kehitän ajatusta myöhemmin suhteessa EU:hun, mutta aluksi on tarkasteltava kollektiivisen identiteetin ”meidät” mahdollistavan siteen luonnetta. Ajatusteni taustalla on ei-perustahakuinen näkökulma diskurssiteoriaan, jonka olen esittänyt Ernesto Laclaun kanssa yhdessä kirjoittamassamme Hegemony and Socialist Strategy: Towards a Radical Democratic Politics –teoksessa (Laclau ja Mouffe 2001). On siis selvää, etten miellä tuon edellä mainitsemani siteen olevan lähtöisin jostain yhteisestä alkuperäisestä perusolemuksesta, joka olisi löydettävissä, kuten esimerkiksi alkukantaisesta (engl. primordial) kansallisesta yhteenkuuluvuudesta. Diskurssiteorian näkökulmasta ongelma ei ole siinä, että ihmisten tulisi tiedostaa todellinen identiteettinsä. Yksi keskeisimmistä teeseistä tässä näkemyksessä onkin juuri se, ettei ole olemassa perustavaa identiteettiä vaan ainoastaan samastumisen muotoja. Näin on tietenkin myös kollektiivisten identiteettien kohdalla. Vaikka jotkut kollektiiviset identiteetit, kuten kansallisuuteen perustuvat, voisivat pitkien historiallisten rutinoitumisen ja alkuperän unohtumisen (engl. sedimentation) jaksojen ansiosta vaikuttaa luonnollisilta, ovat ne aina erilaisten käytäntöjen, diskurssien ja kielipelien kautta mahdollisiksi muodostuneita ei-välttämättömiä rakennelmia. Niitä voidaan

Diskurssiteorian näkökulmasta ongelma ei ole siinä, että ihmisten tulisi tiedostaa todellinen identiteettinsä. Yksi keskeisimmistä teeseistä tässä näkemyksessä onkin juuri se, ettei ole olemassa perustavaa identiteettiä vaan ainoastaan samastumisen muotoja. Näin on tietenkin myös kollektiivisten identiteettien kohdalla.

muuttaa ja uudelleen artikuloida eri tavoilla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tällaisia identiteettejä voitaisiin luoda Jürgen Habermasin kommunikatiivisen rationaalisuuden paradigman ja oikeuttamisen menettelytapoihin sidotun menetelmän kautta, kuten hän on kiistassaan Dieter Grimmin kanssa esittänyt (Habermas 1998, 155-64). Kyseessä on rationalistinen näkemys, joka jättää huomiotta tärkeänä pitämäni elementin: samastumisprosessin affektiivisen ulottuvuuden roolin. Tämän prosessin ymmärtäminen edellyttää psykoanalyysin tarjoamien oivallusten huomioimista. Freud esimerkiksi painotti affektiivisten libidinaalisten siteiden olennaista roolia kollektiivisen samastumisen prosesseissa. Kuten hän esittää Joukkopsykologia ja egoanalyysi -teoksessaan ”jokin mahti pitää joukkoa selvästi koossa. Mihin tekijään tuo mahti voitaisiin paremmin liittää kuin erokseen, joka pitää maail-


060

Peruste #2 2013

jos kollektiiviset identiteetit on aina rakennettu me/he – muodossa, kuinka voimme estää sen, ettei tämä suhde muutu vihamieliseksi ”heitä” kohtaan?

massa kaiken koossa.” (Freud 2001, 92)1. Kollektiivinen identiteetti, ”me” on seurausta intohimoisesta affektiivisesta investoinnista, joka saa aikaan voimakkaan samastumisen yhteisön jäsenten kesken. Habermas sekä ”toisen modernin” teoreetikot, kuten Ulrich Beck ja Anthony Giddens, jättävät tämän ulottuvuuden huomioimatta. He uskovat meidän elävän aikakaudella, jolla niin sanotut jälkikonventionaaliset identiteetit ovat hävittäneet sen, mitä he kutsuvat ”arkaaisiksi intohimoiksi”. Samoin on niiden kohdalla, jotka kehottavat luomaan kosmopoliittisen lain sekä kommunikatiivisen rationaalisuuden hallitseman ”jälkikansallisen” järjestyksen. Politiikan teoreetikkojen keskusteluissa jää usein myös eräs toinen tärkeä seikka huomiotta. Freud korosti niin ikään libidinaalisten viettien kaksoisluonnetta viitatessaan Erokseen ja Thanatokseen. Esimerkiksi teoksessaan ”Ahdistava kulttuurimme” hän esittää näkemyksen yhteiskunnasta, jota uhkaa jatkuvasti hajoaminen ihmis-

ten aggressiotaipumuksen takia. Freudin mukaan ”ihminen ei ole lempeä, hellyyttä kaipaava olento, joka korkeintaan hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan kykenee puolustautumaan, vaan että hänen viettivarusteisiinsa kuuluu mahtava määrä myös hyökkäävyyttä.” (Freud 2001, 111)2. On välttämätöntä tiedostaa tämän aggressiivisen vaiston olemassaolo ja ymmärtää, että sivilisaatiot ovat käyttäneet eri keinoja sen aisoissa pitämiseen. Yksi tällainen metodi liittyy rakkauden libidinaalisen vietin suuntaamiseen. Pyrkimyksenä on yhteisön siteiden vaaliminen luomalla vahva samastuminen sen jäsenten kesken näiden sitomiseksi kollektiiviseen identiteettiin. Tällä affektiivisella ulottuvuudella on tärkeä rooli samastumisten kansallisten muotojen kohdalla ja sen takia niitä ei voida helposti hylätä. Ne edustavat olennaista tapaa luoda kollektiivisia identiteettejä tarjoamalla tärkeän maaperän ”meidän” ja ”heidän” erottelulle. Tässä vaiheessa on esitettävä kysymys, joka koskee ”meidän” ja ”heidän” välisten suhteiden mahdollisia muotoja. Freud oli hyvin tietoinen siitä, että tämä suhde voisi olla vihamielinen. Hän esitti esimerkiksi, että ”suurenkin joukon ihmisiä voi aina saada liittymään yhteen kiintymyksen ja rakkauden sitein, kunhan heidän piirinsä ulkopuolelle jää muita, jotka soveltuvat aggression kohteiksi.” (Freud 2001, 114)3. Tunnustettuamme tämän, kohtaamme seuraavanlaisen ongelman: jos kollektiiviset identiteetit on aina rakennet-

1 Suomennos Markus Lång (2010, 48). Moreeni, Vantaa. 2 Suomennos Erkki Puranen (1982, 66). Gummerus, Jyväskylä. 3 Suomennos Erkki Puranen (1982, 69-70). Gummerus, Jyväskylä.


Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen

tu me/he –muodossa, kuinka voimme estää sen, ettei tämä suhde muutu vihamieliseksi ”heitä” kohtaan? Se on yksi keskeisimmistä demokratiaa koskevassa tutkimuksessani käsittelemistäni asioista. Potentiaalisesti vihamielisen vastakkainasettelun (engl. antagonism) ilmaantumisen mahdollisuus on aina läsnä ja tarkastelen sen seurauksia demokraattiselle politiikalle. Teoksissani The Return of the Political, The Democratic Paradox ja On the Political kehitän pohdintaani ”poliittisesta” ymmärrettynä vihamielisen vastakkainasettelun ulottuvuutena, joka kuuluu sisäsyntyisesti kaikkiin yhteiskuntiin (Mouffe 1993, 2000, 2005). Erottelu ”poliittisen” ja ”politiikan” välillä on olennainen. Poliittinen viittaa vastakkainasettelun ulottuvuuteen. Se voi saada erilaisia muotoja ja ilmaantua monenlaisissa sosiaalisissa suhteissa, mutta sitä on mahdoton lopullisesti hävittää. Politiikka puolestaan viittaa käytäntöjen, diskurssien ja instituutioiden kokonaisuuteen. Se pyrkii asettamaan tietynlaisen järjestyksen ja organisoimaan ihmisten yhteiselämää olosuhteissa, jotka ovat poliittisen ulottuvuuden vaikutuksen takia aina potentiaalisesti konfliktisia. Tiivistettynä argumenttini on seuraavanlainen: koska kollektiiviset identiteetit perustuvat aina me/he –erotteluun, on tiedostettava, että ne voivat tietyissä olosuhteissa saada ystävä/vihollinen –vastakkainasettelun muodon eli muuttua vihamielisyyden keskittymäksi. Kuten Carl Schmitt on huomauttanut, näin tapahtuu kun ”heidän” ymmärretään asettavan ”meidän” identiteettimme kyseenalaiseksi ja uhkaavan sen olemassaoloa.

Tämän mahdollisuuden hävittämiseen ei ole mitään tapaa, joka ei samalla edellyttäisi myös pyrkimystä hävittää kollektiivisia identiteettejä. Yksi demokraattisen politiikan tärkeimmistä tehtävistä onkin tuon vihamielisen vastakkainasettelun mahdollisuuden pitäminen aisoissa tarjoamalla instituutioita, käytäntöjä ja kielipelejä, joiden ansiosta se voidaan niin sanotusti ylevöittää ja muuntaa ”agonismiksi”. Tarkoitan ”agonismilla” ”vastustajien” suhdetta. Päinvastoin kuin ystävä/ vihollinen -vastakkainasettelussa, jossa ei ole jaettua symbolista maaperää ja jossa osapuolet pyrkivät hävittämään vastapuolensa, erimielisyydet hyväksyvässä (engl. agonistic) suhteessa vastustajat jakavat yhteisen symbolisen tilan. He siis tunnustavat ainakin jossain määrin vastapuolen vaatimusten oikeutuksen. Tietynlainen ”kiistanalainen konsensus” (eng. conflictual consensus) siis vallitsee eri ryhmien välillä. Ne ovat yhtä mieltä eettisistä periaatteista, joiden tulisi olla poliittisen yhteistoiminnan taustalla, mutta erimielisiä niiden tulkinnasta. Aikaisemmin olen tarkastellut tällaista erimielisyydet hyväksyvää demokratian mallia kansallisvaltiollisen politiikan puitteissa, jonka tasolla me/ he –suhde on nähty kamppailevina hegemonisina projekteina. Nyt haluaisin tutkia sen merkitystä Euroopan yhdentymiselle. Miten voisimme ajatella erimielisyydet hyväksyvää mallia Euroopalle ja miltä sellainen Eurooppa voisi näyttää? Itse asiassa EU:n luominen voidaan nähdä hyvänä esimerkkinä vihamielisen vastakkainasettelun aisoissa pitämisestä luomalla erimielisyydet hy-

061


062

Peruste #2 2013

Itse asiassa EU:n luominen voidaan nähdä hyvänä esimerkkinä vihamielisen vastakkainasettelun aisoissa pitämisestä luomalla erimielisyydet hyväksyvä asetelma.

sestä aisoissa luomalla instituutioita, joissa yhteentörmäykset voivat saada erimielisyydet hyväksyvän muodon. Ei ole epäilystäkään siitä, että eurooppalainen projekti on ollut menestyksekäs jos katsomme sitä tästä näkökulmasta, mutta se voi tietenkin aina alkaa purkautua. euroopan yhdentyminen

väksyvä asetelma. Muistakaamme aikomukset, joita esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisen projektin pääkannattajiin kuuluneilla Jean Monnetilla ja Robert Schumanilla oli. Heidän tavoitteenaan oli luoda instituutioita, jotka estäisivät uuden vihamielisyyden ilmaantumisen Ranskan ja Saksan välille. Monnet ja Schuman ymmärsivät tämän olevan mahdollista vain luomalla ”meidät”, joka sisällyttäisi molemmat maat yhdessä muiden kanssa yhteiseen projektiin. Ensimmäinen institutionaalinen ”meidän” muoto, eli Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, oli luonteeltaan taloudellinen ja muita yhdentymisen muotoja kehitettiin myöhemmin. Tietenkin Monnet’lla ja Schumanilla oli myös poliittisia sekä kulttuurisia tavoitteita alusta lähtien. He eivät kuitenkaan kaavailleet kansallisten identiteettien katoamista ja niiden erilaisten sekä usein riitaisten intressien hävittämistä. Pikemminkin he toivoivat, että Euroopan Yhteisön maat loisivat yhteisillä projekteilla siteen, joka tekisi vihollisasetelmien syntymisen epätodennäköisemmäksi. Juuri tätä tarkoitan puhuessani vihamielisen vastakkainasettelun pitämi-

Hahmotellessamme Euroopan tulevaisuutta tästä erimielisyydet hyväksyvästä näkökulmasta, millaisia seikkoja yhdentymisen etenemisen tavassa tulisi huomioida? Millainen yhdentymisen malli antaisi Euroopalle mahdollisuuden muodostaa ”kiistanalaisen konsensuksen” kaltaisen erimielisyydet hyväksyvän suhteen sen eri maiden välille? Tällaisen Euroopan tulisi selvästi tunnustaa keskuudessaan olevien kollektiivisten identiteettien monimuotoisuus sekä huomioida niiden affektiivisen ulottuvuuden painoarvo. Sen tavoitteena tulisi olla siteen luominen eri maiden välille samalla kuitenkin niiden eroja kunnioittaen. Euroopan yhdentymisen haaste on yhtenäisyyden ja moninaisuuden yhdistämisessä: yhteisyyden luomisessa, joka jättää tilaa hajanaisuudelle. Tämän takia on mielestäni tärkeää luopua yrityksistä luoda yhdenmukaista jälkikansallista ”meitä”, jossa erilaiset kansallisten ”meidän” muodot olisi ylitetty. Kansallisen ”meidän” kieltäminen tai pelko sen mahdollisuudesta on paljolti Euroopan yhdentymisen vastustamisen taustalla ja se voi johtaa monien erilaisten vihamielisyyden muotojen ilmaantumiseen EU:n maiden välille.


Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen

Erimielisyydet hyväksyvälle Euroopalle parhaiten sopivaa yhdentymisen mallia miettiessäni olen pitänyt ranskalaisen lakiteoreetikon Olivier Beaudin (2004 ja 2007) ajatuksia erityisen käyttökelpoisina. Hän ehdottaa ”federatiivisen unionin” käsitteen ottamista takaisin käyttöön. Sen mukaan federalismi tarkoittaa tietynlaista liittoa, joka koostuu useista poliittisista kokonaisuuksista. Tällaisen yhteenliittymän tavoitteena on valtioiden yhdessä muodostama uusi poliittinen kokonaisuus sekä samalla niiden oman poliittisen olemassaolon säilyttäminen valtioina. Samalla, kun tunnustetaan jonkinlaisen eurooppalaisen identiteetin tarve ja tehdään jako sisällä oleviin sekä ulkopuolisiin (minkä tahansa federaalisen yhteenliittymän edellytys, koska se viittaa aina selkeät rajat omaavaan tilalliseen kokonaisuuteen), federaalinen unioni huomioi myös siihen kuuluvien valtioiden moninaisuuden arvokkuuden ja säilyttämisen tärkeyden. Näin ollen se huomioi ”yhdistyneenä eroavaisuuksissaan” olevan Euroopan perustavan kaksijakoisuuden eikä pyri hävittämään kansallisia eroja. Tällaista yhteenliittymää voivat itse asiassa kannattaa myös ne, jotka pitävät edelleen kiinni kansallisvaltioiden olemassaolosta. Globalisaation oloissa on selvää, etteivät Euroopan eri valtiot enää pysty käsittelemään yksin kaikkia kohtaamiaan haasteita. Siksi on luotava laajempia yhteenliittymän muotoja. Federalistiseksi unioniksi mielletty EU voisi olla ratkaisu tähän haasteeseen. Sen sijaan, että se nähtäisiin kansallis-

valtioiden intressien uhkana, se voisikin tarjota niille mahdollisuuden selvitä globalisoituneessa maailmassa. mikä demokratioista?

Toinen kysymys koskee demokratiaa. Millä tasolla demokratiaa voitaisiin harjoittaa tällaisessa yhdentymisen mallissa? Palataanpa näkemykseen, jota vastaan argumentoin. Sen mukaan EU:n tulisi tähdätä suvereenin, yhtenäisen, eurooppalaisen demoksen luomiseen. Se olisi myös keskeinen paikka demokratian harjoittamiselle. Tämä eräiden ylikansallisuutta kannattavien (engl. supranationalists) puolustama näkemys perustuu kansalaisten uskollisuuden siirtämiseen heidän omista kansallisvaltioistaan EU:lle. Jos sitä ei kannata, ei voi myöskään mieltää demokratiaa Euroopan tasolla edustuksellisen demokratian laajemmaksi muodoksi. Kalypso Nicolaïdisin osuvan ilmauksen mukaan meidän tulisi pikemminkin nähdä EU ”demoi-kratian” mallina: ihmisten ja valtioiden unionin mallina, joka tunnustaa niiden eri demoiden4 moninaisuuden sekä pysyvyyden, joista se koostuu. Se on unioni, joka kunnioittaa jäsentensä poliittisissa ja perustuslaillisissa rakenteissa ilmaisemaa kansallista identiteettiä. Eri kansallisvaltioiden tasolla harjoitettua demokratiaa ei siis hävitettäisi ja korvattaisi uusilla yhtenäistä eurooppalaista demosta vastaavilla instituutioilla. Nicolaïdis painottaa kolmea tärkeää muutosta vallitsevaan Euroopan yhdentymisen malliin: ”Ensimmäisek-

4 Nicolaïdis käyttää käsitettä “demoi” viittaamaan sekä yksittäisiin jäsenvaltioiden kansalaisiin että kollektiivisesti jäsenvaltioihin. (toim. huom.)

063


064

Peruste #2 2013

Cacciarin mukaan modernit valtiot ovat hajoamassa kahden suuren liikkeen seurauksena. Toinen liike on mikrokansallinen ja toinen ylikansallinen. Moderni valtio on uhattuna sisältä päin alueellisten liikkeiden muodostaman paineen takia ja ulkoapäin ylikansallisten voimien, instituutioiden, maailman rahatalouden sekä ylikansallisten yritysten vallan kasvun myötä.

si: yhteisestä identiteetistä jaettuihin identiteetteihin; toiseksi: identiteetin yhteisöstä kohti projektien yhteisöä; ja kolmanneksi: hallinnan monitasoisesta ymmärryksestä kohti monenkeskisiä hallinnan muotoja.” (Nicolaïdis 2004). Nicolaïdisin näkemys sopii yhteen monissa kohdin erimielisyydet hyväksyvän käsityksen kanssa, jota pyrin kehittelemään. Se huomioi tarpeen tunnustaa ja säilyttää demokratian harjoittamisen tilojen moninaisuus sekä tarpeen jatkuvalle tasapainottamiselle eurooppalaisen ja kansallisen kahden demokratian tason välillä samalla tiedostaen niiden välisen jännitteen. Mutta meidän tulisi edetä pidemmälle ja esitellä kolmas elementti, joka on alue. Alueelliset samastumisten muodot voivat olla tärkeässä roolissa, kuten voidaan nähdä esimerkiksi Espanjan ja Italian kohdalla. Tässä kohdin eräät Massimo Cacciarin (le Bot, Semo ja Spadolini 2001) esittelemät näkemykset federalismista ovat erittäin merkityksellisiä, vaikka hänen lähtökohtansa onkin toisenlainen. Cacciarin mukaan modernit valtiot ovat hajoamassa kahden suuren liikkeen seurauksena. Toinen liike on mikrokansallinen ja toinen ylikansallinen. Moderni valtio on uhattuna sisältä

päin alueellisten liikkeiden muodostaman paineen takia ja ulkoapäin ylikansallisten voimien, instituutioiden, maailman rahatalouden sekä ylikansallisten yritysten vallan kasvun myötä. Vastaus tällaiseen tilanteeseen on se, mitä Cacciari kutsuu ”federalismiksi pohjalta” vastakohtana ”federalismille ylhäältä”. Tämän pohjalta lähtevän federalismin tulee tunnistaa eri alueiden ja kaupunkien erityiset identiteetit. Ei siksi, että ne olisi tarkoitus eristää toisistaan, vaan päinvastoin siksi, että voitaisiin luoda olosuhteet sellaiselle autonomialle joka on organisoitu ja jonka on ymmärretty muodostuvan noiden kaupunkien ja alueiden moninaisten suhteiden perustalle. Huolimatta siitä, että Cacciari antaa kansallisvaltiolle pienemmän roolin kuin minä, jotkut hänen ajatuksistaan ovat yhdistettävissä erimielisyydet hyväksyvään malliini. Hän kannattaa federaalisen unionin mallia, jossa osayksikköjä ei ole rajoitettu kansallisvaltioihin ja jossa eri alueilla on myös tärkeä rooli. Pidän erityisen kiinnostavana sitä, että hän esittää tällaisen unionin sallivan autonomian harjoittamisen järjestelmissä, jotka on yhdistetty ristiriitaisessa (engl. conflictual) muodossa. Näin järjestelmä yhdistäisi solidaari-


Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen

suutta ja kilpailua. Tämä on mielestäni keskeinen oivallus erimielisyydet hyväksyvän Euroopan mallin kehittämiselle. Ottamalla mukaan Cacciarin oivalluksia voimme kuvitella EU:n, joka ei olisi pelkästään eri kansallisvaltioista koostuva ”demoi-kratia”. Se sisältäisi monimuotoisen joukon erilaisia demoita, joissa demokratiaa voitaisiin harjoittaa eri tasoilla ja eri tavoilla. Tällainen näkemys artikuloi ja ottaa huomioon kollektiivisen identiteetin eri muotoja. Se ei sisältäisi ainoastaan kansallisia vaan myös alueellisia kollektiivisia identiteettejä. Niin ikään se myös huomioisi kaupunkien kasvavan tärkeyden ja niiden uudet erilaisten kansainvälisten verkostojen kautta toteutuvat yhteistyömuodot. Cacciari tuo esiin myös mahdollisuuden organisoida alueellisia yksiköitä ylikansallisella tasolla monissa paikoissa, joissa kulttuurisen tai taloudellisen yhtenäisyyden muotoja jo on olemassa, kuten Ranskan ja Espanjan sekä Italian, Itävallan ja Italian rajoilla. Tämän kaltainen tapa hahmottaa EU:ta mahdollistaisi demokraattisten yksiköiden toimivan moninaisuuden sekä todellisen ”agonistisen” suhteiden mallin kuvittelemisen. Vaikka kansallisvaltiot ovat tärkeitä, on välttämätön-

tä huomioida muunlaisiinkin asioihin kohdistuvia lojaalisuuden sekä demokraattisen osallistumisen muotoja. Siten EU voisi tarjota ihmisille mahdollisuuden osallistua erilaisiin demoihin, joissa he voisivat harjoittaa demokraattisia oikeuksiaan luopumatta kansallisista tai alueellisista lojaalisuuksistaan. Demokratiaan liittyy myös eräs toinen huomion arvoinen asia. Useimmat EU:n demokratian voimistamiseen pyrkivistä teoreetikoista – eivät ainoastaan ne, jotka kannattavat ylikansallisen valtion luomista – toimivat deliberatiivisen demokratian paradigman puitteissa. He esittävät, tosin eri tavoilla, että ratkaisu ”demokratiavajeeseen” ja tapa vahvistaa EU:n demokraattista oikeutusta olisi eurooppalaisen julkisen sfäärin muodostaminen. Siinä kansalaiset voisivat erilaisten deliberatiivisten käytäntöjen ansiosta saada tietoja sekä vaihtaa mielipiteitä luoden näin yhteistä henkeä. He uskovat tärkeimpien haasteiden koskevan sellaisten valistuneen vuoropuhelun areenojen luomista, joissa ihmiset voivat perusteellisesti keskustellen saavuttaa yhteistä hyvää koskevan yksimielisyyden. Tällaisia EU:ta koskevien deliberatiivisten ehdotusten eri versioita on olemassa hyvin monia. Ne kaikki jakavat ajatuksen siitä, että kansalaiset voivat valistuneen

Tällainen näkemys artikuloi ja ottaa huomioon kollektiivisen identiteetin eri muotoja. Se ei sisältäisi ainoastaan kansallisia vaan myös alueellisia kollektiivisia identiteettejä. Niin ikään se myös huomioisi kaupunkien kasvavan tärkeyden ja niiden uudet erilaisten kansainvälisten verkostojen kautta toteutuvat yhteistyömuodot.

065


066

Peruste #2 2013

osallistumisen ja keskustelun kautta saavuttaa yksimielisyyden parhaista menettelytavoista. Tärkeä osa politiikan teorian parissa tekemästäni työstä on omistettu deliberatiivisen demokratian mallin ja sen rationalistisen sekä yksilökeskeisen kehyksen kritiikille. Esimerkiksi The Democratic Paradox -teoksessa tarkastelen sen kahta yleisintä, rawlsilaista sekä habermasilaista versiota. Väitän niiden kummankin olevan kyvyttömiä huomioimaan ”poliittisen” potentiaalisesti vihamielisen vastakkainasettelun ulottuvuutta (Mouffe 2000). Rawls ja Habermas esittävät molemmat, tosin eri tavoin, että demokratian pääasiallinen tavoite on saavuttaa rationaalinen yksimielisyys julkisessa sfäärissä. Heidän teoriansa eroavat toisistaan siinä, millaisia deliberaation käytäntöjä tuon tavoitteen saavuttamiseen katsotaan tarvittavan, mutta päämäärä on sama: saavuttaa konsensus ”yhteisestä hyvästä” sulkematta ketään ulkopuolelle. Vaikka he väittävät olevansa moniarvoisuuden (engl. pluralism) kannattajia, on selvää, että heidän kohdallaan sen oikeutus rajoittuu ainoastaan yksityiseen sfääriin. Sillä ei ole perustavaa merkitystä julkisessa sfäärissä. Molemmat tutkijat ovat järkähtämättömiä kannassaan, jonka mukaan demokraattinen politiikka edellyttää intohimojen eliminoimista julkisesta sfääristä. Tämän takia he eivät voi riittävällä tavalla käsittää prosessia, jossa poliittiset identiteetit muodostuvat. Nämä deliberatiivisen mallin puutteet toistuvat väistämättä erilaisissa yrityksissä käyttää sitä EU:n demokratian voimistamiseen. Tämän takia ha-

luan painottaa, että visioidessamme eurooppalaisen demoi-kratian eri tasoilla perustettavien demokraattisen osallistumisen muotoja, on tärkeää kehittää niitä vastakkainasettelun ja ”agonismin” mallin mukaan, eikä deliberatiivisen mallin mukaan. Tunnustettuamme ratkaisevan tärkeän roolin, joka affekteilla ja intohimoilla on politiikassa, keskeiseksi kysymykseksi muodostuu se, miten niitä voitaisiin suunnata demokraattisiin päämääriin. Eurooppalainen projekti tulee politisoida siten, että eri demoiden kansalaiset voivat ottaa osaa vastakkainasetteluihin ja artikuloida kilpailevia näkökulmia sekä visioita EU:n tulevaisuudesta ja sen paikasta maailmassa. Vallitsevassa suhdanteessa (engl. conjuncture) tarve demokraattiseen yhteenottoon EU:n luonteesta on yksinkertaisesti elintärkeä. Monet vasemmistolaiset ovat alkaneet epäillä vaihtoehdon mahdollisuutta EU:n rakentamisessa eteenpäin vievänä voimana olleelle uusliberaalille mallille. EU ymmärretään kasvavassa määrin olennaisesti uusliberaalina projektina, jota ei voi muotoilla uudestaan. Koska sen instituutioiden muokkaaminen vaikuttaa mahdottomalta, ainoana mahdollisuutena nähdään siitä poistuminen. Tällainen pessimistinen näkemys on epäilemättä seurausta siitä, että kaikki pyrkimykset haastaa vallitsevia uusliberaaleja sääntöjä on esitetty Eurooppavastaisina hyökkäyksinä koko unionin olemassaoloa kohtaan. Ei ole yllättävää, että kasvava määrä ihmisiä kääntyy eurokielteisyyteen, mikäli mahdollisuus esittää oikeutettua kritiikkiä uusliberaalia hegemoniaa kohtaan puuttuu. He pelkäävät eurooppalaisen yhdentymi-


Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen

sen lisääntymisen voivan tarkoittaa ainoastaan uusliberaalin Euroopan voimistumista. Tällainen tilanne voi johtaa koko eurooppalaisen projektin luhistumiseen ja on kiireellisesti mietittävä, kuinka luoda olosuhteet demokraattiselle kamppailulle Euroopassa. James Tully on esittänyt tähän liittyviä kiinnostavia oivalluksia. Hän kannattaa avointa demokratian mallia, jossa päinvastoin kuin deliberatiivisessa mallissa, tunnustetaan toimijoiden ja kiistelyn tilojen moninaisuus. Siinä käytännöillä ei ole demokratian yläpuolella olevaa asemaa vaan myös käytännöt itsessään voidaan asettaa kiistanalaisiksi (Tully 2007). Tully painottaa myös tarvetta huomata kahden erilaisen demokraattisen neuvottelun mallin olemassaolo. Ensimmäinen sisältää vallitsevien normien haastamisen ja muokkaamisen. Toisessa mallissa taas monimuotoiset jäsenet jakavat samat normit, mutta toimivat niiden mukaan eri tavoin. Jälkimmäinen malli – joka viittaa yhteisten sääntöjen tilassa vallitsevaan käytäntöjen monimuotoisuuteen – ei ole saanut Tullyn mukaan osakseen kylliksi huomiota. Tämä johtuu politiikan teoreetikoiden taipumuksesta ajatella, että normeja voi soveltaa ja seurata vain yh-

dellä oikealla tavalla. Olen samaa mieltä tuollaisen rationalistisen oletuksen kyseenalaistamisen tärkeydestä, jotta voitaisiin tehdä tilaa jaettujen eettis-poliittisten periaatteiden oikeutettujen tulkintojen monimuotoisuudelle. Juuri tätä tarkoitan ”kiistanalaisen konsensuksen” käsitteellä, joka tarjoaa viitekehyksen erimielisyydet hyväksyvälle väittelylle moniarvoisessa demokraattisessa yhteiskunnassa. Sama käsite on merkityksellinen myös EU:lle miettiessämme, millaista yhteistä sidettä tarvitaan yhdistämään sen erilaiset demoit. eurooppa moninapaisessa maailmassa

Viimeinen kysymys koskee sitä, millainen rooli EU:lla tulisi olla maailmanlaajuisesti. Kritiikin kohteenani on jälleen Habermas. Toisin kuin hän, en ajattele, että meidän tulisi nähdä EU liberaalin demokratian yleismaailmallistamiseen perustuvan kosmopoliittisen järjestyksen luomisen etujoukkona (kts. Habermas 2006, 39-48). Olen eri mieltä tuon vision teoreettisista lähtökohdista. Yksi kosmopoliittisen järjestyksen keskeisimmistä ongelmista on siinä esitetty käsitys maailmasta hegemonian ja suvereeniteetin ulottumattomissa. Si-

Jos maailma ymmärretään pluriversumiksi, kuten se mielestäni tulisi ymmärtää, on myönnettävä, ettei läntinen liberaalin demokratian malli ei ole ainoa mahdollinen demokraattisen ideaalin institutionalisoimisen tapa. Läntinen malli edustaa vain yhtä mahdollista poliittisen elämän muodon tapaa muiden joukossa. Siksi tulisi hyväksyä demokratian voivan saada erilaisia muotoja ja malleja eri taustatilanteista riippuen.

067


068

Peruste #2 2013

ten tehdään tyhjäksi ”poliittisen” ulottuvuus. Lisäksi se perustuu läntisen mallin yleistämiselle maailmanlaajuisesti eikä näin ollen tee tilaa moniarvoisuudelle. Jos maailma ymmärretään pluriversumiksi, kuten se mielestäni tulisi ymmärtää, on myönnettävä, ettei läntinen liberaalin demokratian malli ei ole ainoa mahdollinen demokraattisen ideaalin institutionalisoimisen tapa. Läntinen malli edustaa vain yhtä mahdollista poliittisen elämän muodon tapaa muiden joukossa. Siksi tulisi hyväksyä demokratian voivan saada erilaisia muotoja ja malleja eri taustatilanteista riippuen. Tässä kohdin ”moninapaisuuden” ajatus muodostuu olennaiseksi vaihtoehdoksi kosmopolitanismille. Puolustamani teoreettisen lähtökohdan mukaan, kohtaamamme haaste on seuraavanlainen: jos hyväksymme jokaisen järjestyksen olevan hegemoninen järjestys ja sen, ettei ole olemassa mahdollista maailmaa hegemonian ulottumattomissa ja lisäksi jos tunnistamme yhden hegemonisen keskusvallan ympärille organisoituneen yksinapaisen maailman negatiiviset seuraukset, mihin suuntaan meidän tulisi edetä? Mielestäni ainoa ratkaisu on hegemonioiden moninaistaminen. Toisin kuin kosmopolitanistit, jotka kannattavat maailman yhtenäistämistä yhden mallin ympärille ja maailmanlaajuisen kaiken kattavan ihmisyyden kanssa yhteneväisen ”meidän” luomista ilman vastaavaa ”heitä”, malli, jota kannatan, on moninapainen järjestys. Moninapainen maailma tunnustaisi moninaisuuden ja hajanaisuuden olemassaolon pyrkimättä pääsemään niistä eroon saattamalla voimaan väitetysti yliver-

taisen ja kehittyneemmän poliittisen organisaation mallin. On selvää, ettei tällainen moninapainen rakenne hävittäisi konflikteja. Nämä selkkaukset saisivat kuitenkin todennäköisesti vähemmän vihamielisen muodon kuin sellaisessa maailmassa, jossa yksi hegemoninen valta pakottaa kaikki muut maat omaksumaan oman mallinsa väitetyn yleismaailmallisuuden varjolla. Ristiriidat muuttuvat vihamielisiksi vastakkainasetteluiksi ja ilmenevät helposti äärimmäisissä muodoissa, mikäli niiden ilmaisulle ei ole oikeutettuja poliittisia kanavia. Paras tapa välttää tällaista käännettä on luoda olosuhteet, joissa ristiriidat voivat ilmetä eri mieltä olevien olemassaolon hyväksyvässä muodossa. Hegemonisten keskusten monilukuisuus voisi mahdollistaa useiden alueellisten napojen olemassaolon siten, että niiden erityiset näkemykset ja perinteet miellettäisiin arvokkaiksi. Tällöin niissä olisi myös mahdollista luoda lopulta erilaisia demokratian muotoja. Sen sijaan, että EU ottaisi maailman yhtenäistämiseen pyrkivän etujoukon roolin, se tulisi nähdä yhtenä tärkeänä alueena tässä moninapaisessa maailmassa. EU olisi yksi napa, jolla toivottavasti olisi positiivinen rooli kiistelevän moniarvoisuuden (engl. agonistic pluralism) vaalimisessa maailmassa. Mutta tämän mahdollisuuden toteutuminen riippuu tietenkin siitä, millaiseksi poliitikot ja kansalaiset Euroopan Unionin rakentavat. Kirjoittaja on politiikan teorian professori ja demokratian tutkimuksen keskuksen johtaja Westminsterin yliopistossa Lontoossa.


069

Raisa Marja Suksi Mysterious air snapshot hopeagelatiinivedos, 2013

Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen

lähteet ✕✕

Beaud, Olivier (2004) La question de l’homogénéité dans une fédération. Lignes 13, s. 114.

✕✕

Beaud, Olivier (2007) Théorie de la Féderátion. Paris, PUF

✕✕

le Bot, Yvon, Semo, Marco ja Spadolini Anna (2001) Interview with Massimo Cacciari. The Philosopher-Politician of Venice. Soundings 17, s. 25-43.

✕✕

Freud, Sigmund (2001) Group Psychology and the Analysis of the Ego. Standard edition, vol 18. Vintage, Lontoo.

✕✕

Freud, Sigmund (2001) Civilization and its Discontents. Standard edition, vol 21. Vintage, Lontoo.

✕✕

Habermas, Jürgen (1998) The Inclusion of the Other. Studies on Political Theory. MIT Press, Cambridge.

✕✕

Habermas, Jürgen (2006) The Divided West. Polity, Cambridge.

✕✕

Laclau, Ernesto ja Mouffe, Chantal (2001) Hegemony and Socialist Strategy. Towards a Radical Democratic Politics. Verso, Lontoo.

✕✕

Mouffe, Chantal (1993) The Return of The Political. Verso, Lontoo.

✕✕

Mouffe, Chantal (2000) The Democratic Paradox. Verso, Lontoo.

✕✕

Mouffe, Chantal (2005) On the Political. Routledge, Lontoo.

✕✕

Nicolaïdis, Kalypso (2001) Demos et Demoï: Fonder la constitution. Lignes 13, s. 98-99.

✕✕

Tully, James (2007) A New Kind of Europe? Democratic Integration in the European Union. Critical Review of International and Political Philosophy. 10:1, s. 71-86.


070 kolumni

Peruste #2 2013

sosiaalisen euroopan mahdollisuudesta lotta tenhunen

nnistuneesti julkisvelan kriisiksi käännetyn finanssikusetuksen hoito on täysi floppi, ja kaikki tietävät sen. Jopa IMF:ssä ja Euroopan komissiossa myönnetään viime vuosien leikkauspolitiikan syventävan kriisiä. Silti suuntaa ei käännetä, sillä 1 % hyötyy. Tiedettiinhän valtion budjettivajeen jo 1800-luvun puolivälin Ranskassa olevan pääomanomistajien ”keinottelun todellinen tavoite ja rikastumisen tärkein lähde”1. Palkkojen ja työehtojen lisäksi hyökkäykset kohdistuvat kaikkiin uusintamisen instituutioihin. ”Austerityn” osuvin suomennos on ”luokkasodan uusin muoto” ja käytännössä se merkitsee julkisen sektorin tuhoamista – loppua koulutukselle, terveydenhuollolle ja asuntopolitiikalle sellaisina kuin olemme ne tunteneet. Poliitikkojen lässytys hyvinvointivaltion puolustamisesta uusissa tuulissa on heikko oman pesän suojaus. Julkisen sulautuessa yhteen yksityisen,

voittoa tavoittelevan sektorin kanssa on selvää, että Euroopan nykyiset poliittiset instituutiot joutuvat syvään kriisiin. Edustuksellisuus toimii enää vain edustajille. Sen sijaan, että he perustaisivat päätöksentekonsa kansalaisten mandaattiin ja tiiviiseen yhteistyöhön yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa, he tanssivat suuromistajien ja finanssisektorin lobbaajien käskylaulannan tahtiin. He ovat vastaanottaneet äänestäjiensä elämää vastaan hyökkäävän politiikan ja tehneet siitä omansa. Poliitikkojen ykkösprioriteetit ovat tottelevaisuus ja oman uran turvaaminen. Vaihtoehtoisia ratkaisumalleja on esitetty, mutta ilman vahvaa sosiaalista painostusta niiden kulkeutuminen alhaalta ylöspäin, väeltä ”edustajille”, torjutaan täysin. Suurille, vihaisille mielenosoituksille on tilausta kaikkialla Euroopassa, samoin kriisiytyneen poliittisen rakenteen muutokselle. On puututtava pelin sääntöihin sen

1 Marx, Karl: The Class Struggles in France, 1848 to 1850, Selected Works, Volume 1. Progress Publishers, Moskova 1969.


071

Kolumni

sijaan, että koetetaan vuodesta toiseen voittaa sortajan säännöillä. Päällään seisovan maailman jaloilleen nostamiseksi varainsiirtojen suunta on käännettävä ympäri: pankeilta ja suuryrityksiltä väelle, ei toisin päin. Oikeus yhteiskunnallisiin resursseihin tulee myöntää jokaiselle: vain näin voidaan alkaa suunnitella uutta Eurooppaa yhtäläisten sosiaalisten oikeuksien ja yhteisen perustalle. On alettava rakentaa vaihtoehtoja ulossulkevaksi muuttuneelle julkiselle sektorille. Vaihtoehtojen tulee perustua valtiolta vaadittujen universaalien oikeuksien sijaan näiden toteuttamiseen vaadittavien resurssien haltuunottoon. On luotava uusi, yhteisen sektori, jonka tehtävä on organisoida uudestaan yhteiskunnallisen tuotannon ja uusintamisen instituutiot (perustulo, terveydenhuolto, koulutus, kaupunkitila, vesi, tieto), ja sitten ylläpidettävä ja säädeltävä näitä itse. Näin tekevät kreikkalaiset anarkistit, jotka luovat uusia ruuanjakelun, terveydenhuollon ja koulutuksen paikkoja ja muotoja vallatuissa taloissa. Samaa taistelua käyvät espanjalaiset lääkärit ja sairaanhoitajat estääkseen työpaikkansa yksityistämisen ja muuttamisen laitokseksi vain rikkaille ja heidän lapsilleen. Vaatimalla samanaikaisesti oikeutta sekä ylläpitää uusintamisen instituutioita että nauttia niiden hedelmistä savustetaan rakenteista ulos mielivaltaisen virkamieshallinnan,

nöyryyttämisen ja kontrollin, asiantuntija- ja konsulttikäytäntöjen ja liike-elämäsidonnaisuuden muodot. Kriisiytyneen edustuksellisen demokratian korvaa suoran demokratian rakenne, joka perustuu läpinäkyvyyteen, avoimeen tietoon, matalan kynnyksen osallistumismahdollisuuksiin ja yli kansallisvaltioiden rajojen koordinoituun autonomisten alueiden yhteistoimintaan. Yhteisen sektoria ei voida rakentaa “Suomen valtiolta suomalaisille” tai “Kreikan uudessa aamunkoitossa tosi kreikkalaisille”, vaan itse tehden ja kaikki mukaan ottaen. Kyseeseen ei tule myöskään Eurooppa linnakkeena suhteessa ympäröiviin alueisiin tai Euroopan hyvinvointi Afrikan, Aasian tai Amerikkojen valtioita riistäen.

”Austerityn” osuvin suomennos on ”luokka­ sodan uusin muoto” ja käytännössä se merkitsee julkisen sektorin tuhoamista – loppua koulutukselle, terveydenhuollolle ja asuntopolitiikalle sellaisina kuin olemme ne tunteneet.


072

Peruste #2 2013

Sosiaalinen Eurooppa ei liity millään tavoin äärioikeiston tarjoamaan kansallisvaltioiden musertavaan syleilyyn. Heidän tarjouksensa on pelkkä taantumuksellinen ja pelokas reaktio globaaliin maailmaan ja ennen muuta globaaliin kapitalismiin, jota he eivät ymmärrä.

Sosiaalinen Eurooppa ei liity millään tavoin äärioikeiston tarjoamaan kansallisvaltioiden musertavaan syleilyyn. Heidän tarjouksensa on pelkkä taantumuksellinen ja pelokas reaktio globaaliin maailmaan ja ennen muuta globaaliin kapitalismiin, jota he eivät ymmärrä. Resurssit yhteisen sektorin rakentamiseen on otettava meitä liian kauan huijanneilta: verottamalla pääomaa ja finanssimarkkinoita, kirjoittamalla keinottelun vastaisia lakeja – siis jakamalla yhteiskunnallinen vauraus kaikille. Euroopan tulee olla pääomien vapaan liikkuvuuden vuoksi rakennetun 1 %:n leikkikentän sijaan sosiaalinen ja paikallisiin solidaarisiin talouksiin perustuva tila, joka avautuu taloudellisten kytköstensä ja sosiaalisen kokoonpanonsa seurauksena myös Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään. Keinotekoisten maantieteellisten rajojen Euroopan aseellisen suojelemisen sijaan se tarjoaisi avoimen identiteetin uusille tulijoille, joiden läsnäolo on jo nyt itsestään selvä osa Euroopan sosiaalista kokoonpanoa. Sen tulee mahdollistaa

uusien teknologioiden avulla mahdollisuus yhteistyöhön eri alueiden välillä sen sijaan, että se kasvattaisi EU:n oikeutta mielivaltaisiin päätöksiin, joissa ei oteta huomioon alueellisia eroja tai erilaisten elämänmuotojen moninaisuutta. Valtiollisten ja ylivaltiollisten vallan verkostojen harjoittamasta väkivaltaisesta mitätöinnistä ja vaientamisesta huolimatta uusi Eurooppa on jo täällä. Se muotoutuu, ajattelee ja järjestäytyy liikkeissä, jotka vaativat ja puolustavat velan auditointia, kaikkien oikeutta asuntoon ja kaupunkitilan vapaaseen käyttöön, hyödykkeiden suoraa haltuunottoa, opiskelun ja terveydenhuollon omaehtoisuutta ja autonomisia toimeentulon verkostoja. Liikkeiden laajeneminen ja verkostoituminen yli valtiollisten rajojen on maanosan mahdollisuus uudistua kohti Eurooppaa, joka perustuu oikeuksille, ei kurille ja kuuluu ihmisille, ei pääomalle.

Kirjoittaja toimittaa Totuusradiota.


Raisa Marja Suksi Asetelma 2 - Still life 2, hopeagelatiinivedos 2013

Raisa Marja Suksi Asetelma 1 - Still life 1, hopeagelatiinivedos 2013

073


074

Peruste #2 2013

Auringon­ laskun maanosa? Euroopan unioni on kahden haasteen edessä. Toinen niistä liittyy EU:n ajankohtaiseen kriisiin, joka pahimmillaan voi repiä unionin hajalleen. Toinen puolestaan liittyy muuttuvaan kansainväliseen järjestelmään ja aivan erityisesti nousevien valtojen asettamaan haasteeseen. Se voi pahimmillaan johtaa Euroopan marginalisoitumiseen globaalissa politiikassa ja taloudessa. Tähän asti EU on selvinnyt kriiseistään integraatiota syventämällä. Kehitys kohti liittovaltiota olisi ratkaisu myös mahdolliseen marginalisoitumisen ongelmaan. jyrki käkönen


075

Auringon­laskun maanosa?

urooppalainen integraatio on ymmärrettävissä erilaisten ristiriitojen kautta. Edelleenkään ei vallitse yksimielistä käsitystä siitä, mitä tuo integraatio on tai mihin sen pitäisi johtaa. Rooman sopimuksella jo Euroopan hiili- ja teräsliitossa mukana olleet maat tavoittelivat yhtenäistä talousaluetta, jonka kautta pyrittiin lisäämään talousyhteisöön kuuluvien maiden kansalaisten hyvinvointia. Toisaalta yhdentymisellä oli alusta alkaen myös poliittisia tavoitteita. Taloudellisen yhteistyön piti toimia välineenä kohti Euroopan poliittista yhdentymistä. On turha kiistää sitä tosiasiaa, ettei integraation taustalla olleiden poliitikkojen tavoitteena olisi ollut jonkinlainen Euroopan Yhdysvallat tai liittovaltio. Yhdentyminen oli vain helpompaa aloittaa taloudellisen yhteistyön alueella, olihan Eurooppa niin kutsuttujen kansallisvaltioiden ja kansallisaatteen synnyinsija. Edellä esitetyssä piilee yksi eurooppalaisen integraatioprosessin keskeisistä ristiriidoista. Kyse ei siten ole vain taloudellisten etujen ja poliittisten intressien välisestä konfliktista vaan myös erilaisten poliittisten tavoitteiden risti-

riidasta. Tämä poliittinen ristiriita pelkistyy valtiokeskeisyyden ja ylikansallisuuden väliselle akselille maanosassa, jossa niin kutsuttu westfalenilainen1 valtioiden suvereenisuuteen perustuva järjestelmä sai alkunsa. Tämä ristiriita ilmenee myös in­ tegraatiota selittävien teorioiden tasolla. Yhtäällä on niin kutsuttu neofunktionaalinen ylikansallisia instituutioita korostava ja toisaalla valtioiden välisyyttä ja valtioiden suvereenisuutta korostava integraatioteoria (Wiener & Diez, 2004). Näiden teorioiden suosiossa on heijastunut vahvasti se, onko integraation eteneminen perustunut yhteisön instituutioiden toimintaan vai valtioiden väliseen vuorovaikutukseen Eurooppa-neuvoston puitteissa2. integraatiota kriisien kautta

Katsottaessa taaksepäin eurooppalaisen integraation historiaa se näyttäytyy jatkuvina kriiseinä. Tähän asti nuo kriisit on kuitenkin aina jotenkin ratkaistu ja tuloksena on ollut jonkinasteinen integraation syveneminen riippumatta siitä, onko ratkaisu löytynyt ylikansallisuuden vai valtiokeskeisyyden pohjalta. Niinpä on mahdollista päätellä, että

1 Käsite palautuu 1648 Westfalenin rauhaan siten, että yleensä kansainvälisen politiikan teorioissa valtiokeskeisen tai kansallisvaltiokeskeisen järjestelmän katsotaan saaneen alkunsa juuri tuosta rauhansopimuksesta. Siitä katsotaan myös olevan lähtöisin valtioiden suvereenisuuden tunnustaminen. 2 Tällä tarkoitan sitä, että teoriat heijastavat vahvasti poliittista todellisuutta. Neofunktionaaliset teoriat ovat olleet hallitsevassa asemassa silloin, kun poliittinen vaikutusvalta integraatiossa on ollut yhteisön instituutioissa. Valtioiden välisyyttä painottavat teoriat, jotka nojaavat valtioiden suvereeniuteen, ovat olleet hallitsevassa asemassa silloin, kun ongelmien ratkaisu ja integraation kehitys on riippunut Eurooppa-neuvostossa tehtävistä päätöksistä.


076

Peruste #2 2013

Euroopalle tai eurooppalaisille valtioille integraatio on näyttäytynyt jonkinlaisena keinona selviytyä muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä. Eikä kysymys ole vain selviämisestä vaan myös vaikutusvallasta tuossa muuttuvassa järjestelmässä. Kylmän sodan kaksinapaisessa järjestelmässä monet eurooppalaiset johtajat halusivat nähdä Euroopan kolmantena voimana Washingtonin ja Moskovan välissä (Käkönen, 2007, 164).3 Tämä ilmenee Euroopan yhteisön lukuisissa dokumenteissa, joissa 1960-luvulta lähtien on asetettu tavoitteeksi oman eurooppalaisen identiteetin rakentaminen suhteessa keskeisiin kansainvälisiin kysymyksiin. Kylmän sodan aikana tuon tavoitteen saavuttaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Nato transatlanttisena turvallisuusyhteisönä sitoi Euroopan tiukasti Yhdysvaltoihin. Toisaalta yhteisön jäsenmaat pitivät tiukasti kiinni ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan perinteisestä kansallisesta suvereniteetistaan. Kylmän sodan päätyttyä tilanne muuttui olennaisesti ja Euroopan unionille avautui tilaisuus nousta keskeiseksi toimijaksi kansainvälisessä järjestelmässä. Yhdysvaltain voimapolitiikan vastapainona Euroopan unioni esitti itsensä siviilivaltana ja kansainvälisen yhteisön eräänlaisena arvojohtajana (ks. esim. Keisala 2004) erityisesti ilmastonmuutokseen ja ympäristöön liittyvien kysymysten hallinnassa. Euroopan unionin mahdollisuus toimia merkittävänä tekijänä maailmanpolitiikassa törmäsi kuitenkin heti alkuunsa omiin rajoihinsa. Balkanin

väkivaltaisuuksien lopettamiseen tarvittiin Yhdysvaltain sotilaallista voimaa. Kylmän sodan jälkeisissä kriiseissä Yhdysvallat oli halukas käyttämään sotilaallista voimaansa ja nousi siksi hetkeksi hallitsemaan kansainvälistä järjestelmää. Sen hegemoninen asema oli niin kiistaton, että ainakin monet yhdysvaltalaiset poliitikot ja tutkijat uskoivat 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan olevan Yhdysvaltain vuosisata. Toisin on kuitenkin käynyt. Yhdysvallat on menettämässä etenkin taloudessa suhteellista valta-asemaansa Intialle ja ennen kaikkea Kiinalle (ks. esim. Jacques 2012 ja Goldman Sachs Group 2007). muuttunut maailmanjärjestys

Viimeistään vuoden 2008 talouskriisin jälkeen maailman taloudessa vetovastuu on jo siirtynyt niin kutsutuille nouseville valtioille, joista merkittävimmät ovat Brasilia, Intia ja Kiina. Euroopan unioni ei tähän joukkoon kuulu sen paremmin kuin yksikään sen jäsenvaltio. Tämä muutos ilmenee muun muassa Yhdysvaltain kansallisen tiedusteluneuvoston raportissa ”Global trends 2030” (The National Intelligence Council 2012) . Tuossa raportissa ehkä keskeisimpänä päätelmänä on se, että jo vuonna 2030 kansainvälinen järjestelmä on tämän päivän lähtökohdista muuttunut meille tunnistamattomaksi. Niin suuri on muutoksen nopeus ja rakenteellinen syvyys. Tuossa maailmassa Yhdysvallat tarvitsee kumppanin tai kumppaneita. Euroopan unionin on vaikea löytää

3 Oman roolin tarpeellisuus tuli esiin myös yhteisön identiteettiin ja ulkopolitiikkaan liittyvissä dokumenteissa jo 1960- ja 1970- lukujen taitteessa. Ks. esim. nk. Luxemburg report, Bulletin of European Communities no. 11 (1970)


077

Auringon­laskun maanosa?

paikkaansa tässä järjestelmässä, ellei se onnistu ratkaisemaan sisäistä kriisiään. Hajotessaan Euroopalla on edessään marginalisoituminen niin maailman taloudessa kuin politiikassakin. Euroopan unionia sen eri muodoissaan on rakennettu Eurooppa-keskeisessä kansallisvaltioiden maailmassa, jossa EU:n jäsenvaltioilla on taipumus katsoa taaksepäin ja puolustaa perinteistä valtioiden suvereenisuutta. Toisaalta Euroopan unioni on keskeneräisenäkin ilmentymä muutoksesta kohti postmodernia maailmaa, jossa kansallisvaltioiden merkitys on laskussa. Euroopan integraatiokehitystä kohti mahdollista liittovaltiota onkin perusteltua arvioida juuri tuon muutoksen näkökulmasta. Kansainvälisen järjestelmän kaksi keskeistä nousevaa valtiota, Intia ja Kiina, eivät missään muodossa ole kansallisvaltioita, vaikka ne ovat westfalenilaisessa järjestelmässä toimineetkin kansallisvaltioiden tavoin. Siitä huolimatta ne toimijoina poikkeavat kansallisvaltioista ja ovat pikemminkin sivilisaatiovaltioita (Jacques 2012, 245, 378-379), joille kansallisuuden, kielen, etnisyyden tai uskonnon sijaan yhtenäisyyden ovat antaneet vuosituhansia vanhat sivilisaatiot. Vaikka kylmän sodan maailmassa valta oli siirtynyt Euroopasta Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon, oli maailmanpolitiikan painopiste silti vielä Euroopassa. Kaksinapaisuudesta huolimatta kylmän sodankin maailma perustui westfalenilaiselle järjestelmälle. Kylmän sodan päätyttyä ja erityisesti

Viimeistään vuoden 2008 talouskriisin jälkeen maailman taloudessa vetovastuu on jo siirtynyt niin kutsutuille nouseville valtioille, joista merkittävimmät ovat Brasilia, Intia ja Kiina. Euroopan unioni ei tähän joukkoon kuulu sen paremmin kuin yksikään sen jäsenvaltio.

2000-luvulla maailmanpolitiikan painopiste on siirtynyt Aasiaan, missä se itse asiassa oli ennen eurooppalaista maailmanvalloitusta (ks. esim. Jacques 2012, 29-35; Frank 1998). Kiinan ja sen vanavedessä Intian talouskasvu on merkinnyt myös niiden poliittisen painoarvon nousua. Kumpikaan niistä ei ole kykenevä haastamaan sotilaallisesti Yhdysvaltoja vielä pitkään aikaan, mutta niiden taloudellinen kasvu on jo nyt tehnyt niistä merkittäviä partnereita muille kehittymässä oleville valtioille (Goldman Sachs Group 2007; Jacques 2012, 406-488; Tharoor 2012, 241-275). Molemmat ovat jo nyt haastaneet transatlanttisen4 maailman arvot ja normit ja tavoittelevat moninapaista kansainvälistä järjestystä. Kiinan ja Intian yhteinen väkiluku muodostaa kolmanneksen koko maailman väestöstä. Tällä hetkellä maailman työikäisestä väestöstä noin 40 pro-

4 Käsite transatlanttinen viittaa yleensä amerikkalais-eurooppalaiseen yhteistyöhön Naton puitteissa. Trouillot (2003) on kuitenkin antanut sille laajemman merkityksen: oikeastaan hän puhuu pohjois-atlanttisesta universalismista, joka on hallinnut kansainvälistä yhteisöä vuodesta 1492 lähtien.


078

Peruste #2 2013

Eurooppalaisesta näkökulmasta noin 400 vuoden poikkeus maailmanhistoriassa on ohi. Samalla on ehkä luovuttava siitä harhasta, että eurooppalainen modernisaatio olisi universaali ilmiö. Ehkä Eurooppa ei sittenkään onnistunut muuttamaan maailmaa omaksi kuvakseen.

senttia on Intiassa ja Kiinassa. Niiden talouksien kasvaessa myös niiden kulutusvoima kasvaa ja siksi ne ovat tällä hetkellä maailmantalouden vetureita (ks. esim. Goldman Sachs Group 2007). Niiden taloudellisesta kehityksestä riippuu pitkälle niin Yhdysvaltain kuin Euroopankin tuleva taloudellinen kehitys. Yhdysvalloissa Aasian nousu on jo merkinnyt sitä, että Yhdysvallat näyttäytyy yhä enemmän Tyynen meren valtiona, jonka mielenkiinto suuntautuu Aasiaan. Itse asiassa terrorismin vastainen sota on toiminut erinomaisena peitetarinana Yhdysvaltain läsnäolon lisäämiseksi Aasiassa. Samoin Kiinan vaikutusvallan kasvu on saanut monet pienemmät Aasian, erityisesti KaakkoisAasian, valtiot toivomaan Yhdysvaltain sitoutumista Aasiaan vastapainona Kiinan ylivallalle. Samalla kuitenkin Aasian valtioiden taloudellinen kanssakäyminen Kiinan kanssa lisääntyy.

Eurooppalaisesta näkökulmasta noin 400 vuoden poikkeus maailmanhistoriassa on ohi. Samalla on ehkä luovuttava siitä harhasta, että eurooppalainen modernisaatio olisi universaali ilmiö (Barma ym. 2009, 542). Ehkä Eurooppa ei sittenkään onnistunut muuttamaan maailmaa omaksi kuvakseen. Intian ja Kiinan sivilisaatiot rakentuvat erilaiselle maailmankuvalle kuin eurooppalainen modernisaatiousko tai kristillisjuutalainen maailmankuva. Niinpä ei ehkä ole perusteltua olettaa, että Kiina talouskasvun myötä muuttuisi liberaaliksi demokraattiseksi valtioksi. Maailman politiikan painopisteen siirtyessä Aasiaan ja Intian ja Kiinan nousun myötä itse asiassa koko Eurooppa tai transatlanttiskeskeinen maailma on haastettu. Tässä kansainvälisen järjestelmän murroksessa Eurooppa uhkaa marginalisoituminen. eurooppa ei ole olemassa kiinalle ja intialle

Sisäisen hajanaisuuden lisäksi Euroopan tai täsmällisemmin Euroopan unionin ongelmana on se, että sillä ei oikeastaan ole johdonmukaista Aasia-politiikkaa tai -strategiaa.5 EU:lla toki on erilaisia kumppanuussopimuksia lähes kaikkien Aasian valtioiden kanssa. Noissa sopimuksissa yhtenä ulottuvuutena ikään kuin historian perintönä on eurooppalaisten universaaleiksi koettujen arvojen edistäminen kumppanimaissa. Toisin sanoen aasialaisesta näkökulmasta yhä edelleen on kysymys ”toisen”, orientin eurooppalaistamisesta. Parhaimmillaan kumppanuussopi-

5 Tilannetta pahentaa vielä se, että yhteisön jäsenmailla ja jopa Skotlannilla on Aasia-strategia. Niissä korostuvat kansalliset intressit, eivätkä ne ole keskenään yhdenmukaisia ja voivat olla ristiriidassa unionin esittämien linjausten kanssa.


079

Auringon­laskun maanosa?

mukset ovat johtaneet Euroopan unionin ja kumppaneiden välisiin loputtomiin dialogeihin (ks. esim. Lisbonne-de Vergeron 2007, xiv), mutta EU:n todellinen läsnäolo on jäänyt lähes olemattomaksi Aasiassa. EU:n asemaa ei tunnu juurikaan parantavan edes se, että USA:n läsnäolo on usein sotilaallista. Aasian näkökulmasta EU:n heikkous onkin juuri siinä, että siltä puuttuu sellainen sotilaallinen voima, joka voisi tuoda vakautta Aasiaan.6 Vaikka EU:n tavoitteena on ollut lisätä yhteisön näkyvyyttä Aasiassa, niin tietyssä mielessä sitä ei edes ole olemassa keskeisille aasialaisille toimijoille kuten Intialle ja Kiinalle. Kun lukee intialaisia ja kiinalaisia kansainvälisen politiikan artikkeleita ja kirjoja 2000-luvulta, yhtenä silmiinpistävänä piirteenä on EU:n marginaalisuus. EU ei näyttäydy kummankaan nousevan toimijan ulko- tai globaalipolitiikkaa käsittelevissä kirjoissa tai artikkeleissa merkittävänä kansainvälisenä toimijana. Sen sijaan Yhdysvallat on eri syistä molemmille valtioille ehkä merkittävin kansainvälinen toimija. Kiinalle Yhdysvallat on se suurvalta, johon Kiina vertautuu. Intialle Yhdysvallat on puolestaan suurvalta, jota Intia tarvitsee Aasiassa tasapainottamaan Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa ainakin niin kauan, kunnes Intia saavuttaa taloudellisen ja strategisen tasapainon Kiinan kanssa (ks. esim. Tharoor 2012).

Euroopan unionin ongelma nousevien maiden näkökulmasta on yhtenäisen ulkopolitiikan ja oman sotilaallisen voiman puute eli tavallaan sen postmodernit7 piirteet maailmassa, jossa nousevat valtiot nojaavat perinteiseen valtioiden suvereniteetin ajatukseen. Tähän samaan kietoutuu myös se, ettei EU:lla ole paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa. Toisin sanoen EU:lla ei oikeastaan ole merkitystä keskeisissä kansainvälisissä turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. EU:n eräänlainen johtajuus myös kansainvälisessä ympäristö- ja ilmastopolitiikassa asetettiin kyseenalaiseksi Kööpenhaminan ilmastokokouksessa, missä niin kutsutut BRICS-maat8 sanelivat kokouksen tuloksen (ks. esim. Brütsch & Papa 2012). Tässä suhteessa Kööpenhaminan kokous saattaa myöhemmässä historiankirjoituksessa näyttäytyä käännekohtana, jolloin niin kutsuttu globaali etelä syrjäytti ensimmäisen kerran niin kutsutun pohjoisen. EU:n asemaa muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä heikentää lisäksi se, että lähes jokainen unionin jäsenmaa pyrkii rakentamaan omaa Aasian-politiikkaansa hyötyäkseen Intian ja Kiinan taloudellisesta kasvusta. Tämä puolestaan tarjoaa mahdollisuuden Intian ja Kiinan ”hajota ja hallitse” -politiikalle samalla, kun EU:ta uhkaa talouskriisin myötä vakavasti ensimmäisen kerran hajoaminen. Niinpä ei olekaan yllättävää, että Intialle ja Kiinalle Euroopas-

6 Edellä esitetyt argumentit tarkoittavat sitä, että Yhdysvallat on sitonut itsensä Aasiassa ”pieniin” sotilaallisiin selkkauksiin, jotka nostattavat vihamielisyyttä Yhdysvaltoja kohtaan. Toisaalta EU:n taloudellinen läsnäolo ei ole riittävää herättämään luottamusta EU:n kykyyn toimia Aasiassa Yhdysvaltain vaikutusvaltaa tasapainottavana tekijänä (ks. esim. Käkönen 2011). 7 Tässä yhteydessä postmoderni viittaa ensisijaisesti jaettuun suvereeniuteen kansallisvaltioiden ja EU:n kesken. Toisin sanoen jäsenvaltiot ovat luovuttaneet suvereniteettiaan EU:lle ylikansallisena instituutiona ja EU:lla on sitovaa päätösvaltaa suhteissa jäsenvaltioihin. Modernin näkökulmasta toimijalla joko on tai ei ole suvereniteettia, mutta sitä ei voi jakaa. 8 Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka.


080

Peruste #2 2013

Tässä suhteessa Eurooppa voisi ottaa oppia Intiasta ja Kiinasta sen sijaan, että tarjoaa omaa historiallista kokemustaan niille malliksi. Eurooppa voisi alkaa ymmärtää itsensä sivilisaationa ja liittovaltio olisi tuolloin Intian ja Kiinan tavoin sivilisaatiovaltio.

sa on EU:n sijaan ensisijaisesti olemassa Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Turkki. Kahdenkeskiset suhteet näihin maihin asettuvat EU-suhteiden edelle. Niinpä EU kohtaa parhaillaan kaksijakoisen haasteen. Sen olemassaolo ja merkitys on haastettu sekä sisäisten ristiriitojen että muuttuvan kansainvälisen järjestelmän realiteeteista lähtien. enemmän eurooppaa

Ikääntyvän Euroopan mahdollisuudet säilyä merkittävänä toimijana muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä voivat tuskin perustua Ison-Britannian, Ranskan tai Saksan kansallisiin politiikkoihin. Kaikki kolme ovat suhteessa Intiaan ja Kiinaan liian pieniä toimijoita. Vuoteen 2030 mennessä niin kutsutun BRICS-ryhmän kansantalouksien volyymi ylittää OECD-maiden yhteenlasketun volyymin (ks. esim. National Intelligence Council 2012, 16) . Ratkaisevassa asemassa tuolloin ovat juuri Intia ja Kiina, jotka erilaisten ennusteiden

mukaan ovat tuolloin maailman suurin ja kolmanneksi suurin kansantalous. Yksi mahdollisuus Euroopalla on mitä ilmeisimmin tiivistyä Saksan ympärille, sillä ainakin toistaiseksi Saksan talous on selviytynyt parhaiten Euroopan talouskriisissä. Euroopan historian pohjalta tämä vaihtoehto tuskin houkuttelee edelleenkään kaikkia Euroopan unionin jäsenmaita. Euroopan todellinen vaihtoehto löytyy integraation alkuperäisistä tavoitteista, jotka voidaan tiivistää sanontaan ”enemmän Eurooppaa”. Muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä Euroopalla voi olla merkittävä asema vain liittovaltiona, jolla on myös yhtenäinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka liittovaltion armeijoineen9. Sen yhtenä edellytyksenä on, että katsotaan kansallisvaltiojärjestelmän yli. Tässä suhteessa Eurooppa voisi ottaa oppia Intiasta ja Kiinasta sen sijaan, että tarjoaa omaa historiallista kokemustaan niille malliksi. Eurooppa voisi alkaa ymmärtää itsensä sivilisaationa ja liittovaltio olisi tuolloin Intian ja Kiinan tavoin sivilisaatiovaltio. Tuskin monet niin kutsutut kansalliset kulttuurit estävät kehityksen kohti liittovaltiota. Kysymys on pikemminkin näkökulmasta. Esimerkiksi Intiassa on englannin ja hindin lisäksi 20 virallista alueellista kieltä, eivätkä ne ole estäneet Intiaa toimimasta liittovaltiona. Lisäksi Intian parlamentissa on lukuisa joukko erilaisia alueellisia puolueita. Kansallisten kulttuurien kirjon sijaan (yhtenäisyys moninaisuudessa) voidaan puhua eurooppalaisesta kulttuurista tai

9 Tässä kysymys ei niinkään ole turvallisuudesta Euroopassa. Pikemminkin kysymys on siitä, että juuri nousevien valtioiden näkökulmasta Euroopalla on uskottava sotilaallinen voima, jota se tarvittaessa voi projisoida kaukana unionin rajojen ulkopuolella.


081

Auringon­laskun maanosa?

Turkin jäsenyyden lisäksi EU:n pitäisi kyetä liitto­ valtiokehityksen ohessa rakentamaan laaja eurooppalainen alue, jonka väestömäärä olisi samaa luokkaa kuin Intian ja Kiinan. Tähän eurooppalaiseen alueeseen pitäisi kuulua niin Pohjois-Afrikka kuin myös Venäjä.

sivilisaatiosta. Jo kristinuskon leviäminen Euroopassa yhtenäisti eurooppalaista kulttuuria. Myös jonkinlainen eurooppalainen identiteetti on löydettävissä (ks. esim. Christensen ym 2002, Jönson ym. 2000). Niin identiteetit kuin Euroopan historia on vain esitetty kansallisvaltioiden näkökulmasta samalla legitimoiden kansallisvaltioiden olemassaolo. Eurooppalainen liittovaltiokaan ei välttämättä takaa Euroopalle merkittävää asemaa muuttuvassa maailmanjärjestyksessä. Eurooppa tarvitsee lisää työikäistä väestöä. Suhteessa unioniin Turkki on vielä väestöltään nuori. Siksi Turkin jäsenyys Euroopan unionissa on yksi keskeinen edellytys sille, että Euroopasta ei tule auringonlaskun maanosaa10. Turkin jäsenyyden lisäksi EU:n pitäisi kyetä liittovaltiokehityksen ohessa rakentamaan laaja eurooppalainen alue, jonka väestömäärä olisi samaa luokkaa kuin Intian ja Kiinan. Tähän eurooppalaiseen alueeseen pitäisi kuulua niin Pohjois-Afrikka kuin myös Venäjä. Kysymys eurooppalaisesta alueesta ei tarkoita unionin jatkuvaa laajentumista vaan Euroopan ympärille rakentuvaa talous-, koulutus-, oikeus- ja kulttuurialuetta. Tuossa laajassa eurooppalaisessa alu-

eessa olennaista olisi se, että Euroopan lisäksi siihen kuuluisivat alueet, jotka joskus olivat osa helleenistä kulttuuripiiriä ja Rooman imperiumia. Niiden kautta Eurooppa kytkeytyi aasialaiseen maailmaan ja sivilisaatioihin ennen kuin eurooppalaiset kolonisaation myötä alkoivat pitää itseään ainutkertaisina ja ylivoimaisina suhteessa muihin kulttuureihin ja sivilisaatioihin. Tämä vaihtoehto on siinä mielessä positiivinen, että se ylittäisi niin kutsutun pohjois-etelä-jakolinjan. Toinen negatiivisempi vaihtoehto rakentuu pohjoisen ja etelän ristiriidan varaan. Se tarkoittaisi jonkinlaisen USA, EU ja Venäjä -akselin rakentumista nousevaa etelää vastaan. Kirjoittaja on toiminut Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtajana vuosina 1988–1998, Jean Monnet -professorina 1998–2007 sekä Politiikan tutkimuksen laitoksen johtajana 2002–2007. Hän toimii tällä hetkellä Tallinnan yliopiston kansainvälisen politiikan professorina. Kirjoittajan tämänhetkinen tutkimusintressi kohdistuu muuttuvaan kansainväliseen järjestelmään ja sen asettamiin haasteisiin kansainvälisten suhteiden tutkimukselle.

10 Kysymys on siitä, haluaako Eurooppa tai haluavatko eurooppalaiset jäädä muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä vähitellen marginalisoituvaan rooliin vai säilyttää itsellään merkittävää sananvaltaa siihen, millaiseksi uusi kansainvälinen järjestys muotoutuu seuraavien ehkä 50 vuoden aikana.


082

Peruste #2 2013

lähteet: ✕✕

Barma, Naazneen, Ciacomo Chiozza, Ely Ratner & Steven Weber (2009) “The World Without the West? Empirical Patterns and Theoretical Implications”. Chinese Journal of International Politics Vol. 2, 525-544.

✕✕

Bulletin of European Communities no. 11 (Marraskuu 1970).

✕✕

Bürtsch, Christian & Papa, Mihaela (2012) “Deconstructing the BRICs:Bargaining coalition, imagined community or geopolitical fad?” Working Paper No. 5, Centre for Rising Powers, Department of Politics and International Studies, University of Cambridge, Cambridge.

✕✕

Christensen, Thomas, Knud Erik Jorgensen & Antje Wiener (2002) The Social Construction of Europe. Sage Publications, Lontoo.

✕✕

Frank, Andre Gunder (1998) ReOrientation: Global Economy in the Asian Age. University of California Press, Berkeley.

✕✕

Goldman Sachs Goup (2007) BRICS and Beyond. Goldman Sachs Group Inc., New York.

✕✕

Jacques, Martin (2012) When China Rules the World. The End of the Western World and the Birth of a New Global Order. Penguin Books, Lontoo.

✕✕

Jönson, Christer, Sven Tägil & Gunnar Törnqvist (2000) Organizing European Space. Sage Publications, Lontoo.

✕✕

Keisala, Katja (2004) The European Union as an International Actor: Strengths of the European Civil Power. Jean Monnet Centre of Excellence, University of Tampere, Tampere.

✕✕

Käkönen, Jyrki (2007) ”Johdatus Euroopan ymmärtämiseen”. Teoksessa Vilho Harle (toim.) Näkökulmia kansainvälisen politiikan tutkimiseen. Studia Politica Tamperensis No. 18. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tampere.

✕✕

Käkönen, Jyrki (2011) ”The EU in Eurasian Space: An Alternative to the USA?” Teoksessa Jyrki Käkönen, Sanjay Chaturvedi, Anita Sengupta (toim.) ‘Euro-Asia’ at the Crossroads. Geopolitics, Identities and Dialogues. SHIPRA Publications, Delhi.

✕✕

Lisbonne-de Vergeron, Karine (2007), Contemporary Chinese Views of Europe. Chatman House, Lontoo.

✕✕

National Intelligence Council (2012) Global Trends 2030: Alternative Worlds. National Intelligence Council, Washington. www.dni.gov/nic/globaltrends

✕✕

Tharoor, Shashi (2012) Pax Indica. India and the World of the 21st Century. Allen Lane, New Delhi.

✕✕

Trouillot, Michel-Rolph (2003) Global Transformations. Anthropology and Modern World. Palgrave Macmillan, New York.

✕✕

Wiener, Antje & Thomas Diez (toim.) (2004) European Integration Theory. Oxford University Press, New York.


083

Kirja-arvio

krugman ja talouskriisin hoito aul Krugman (s.1953) on eräs tämän hetken tunnetuimpia yhdysvaltalaisia taloustieteilijöitä. Hän sai vuonna 2008 Nobelin taloustieteen palkinnon kansainvälisen kaupan ja aluetaloustieteen teorioiden kehittämisestä. Krugman myös kritisoi muun muassa Bushin talous- ja sosiaalipolitiikkaa katsoen sen suurentavan kuilua rikkaiden ja köyhien välillä. Hän vaati samalla asevarusteluun käytettyjen varojen suuntaamista sosiaali- ja terveyspalveluihin. Suuri tulojen eriarvoisuus johtaa väistämättä suureen sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Tasa-arvoisuutta taas ei saavuteta antautumalla kasvottomille markkinavoimille, vaan poliittisen vallan tasapainolla. Krugman oli jopa Yhdysvaltain opposition eräänlainen ”keulakuva”, ja kirjoitti New York Timesiin kriittisiä kolumneja Bushin talouspolitiikasta. Vuonna 2008 puhjenneeseen finanssikriisiin johtaneesta talouspolitiikasta Krugman varoitti vuosia etukäteen. Hänen varoituksiaan ei huomioitu. Krugman on kritisoinut viime aikoina voimakkaasti myös Olli Rehniä siitä, miten tämä on hoitanut EU:n rahoituskriisiä. Krugman katsoo leikkauspolitiikan vain pahentavan tilannetta. Rehn puolustautui sanomalla, että Krugmanin

oli pannut hänen suuhunsa sanoja, joita ”Suomen eduskunnassa kutsuttaisiin muunnelluksi totuudeksi”. Krugmanin ajattelutapa on keynesiläinen. Hänen mukaansa elämme edelleen John Maynard Keynesin kuvaamassa maailmassa. Liian rajut ja liian nopealla aikataululla toteutetut talouden supistukset vahvistavat laman kierrettä lisäämällä työttömyyttä. Juuri työllisyyden hoidosta huolehtiminen onkin eräs Krugmanin Lopettakaa tämä lama nyt! -teoksen johtoajatuksia. Painopistettä ei tulisi siirtää työpaikkojen säilymisestä vajeen hoitoon, vaan poliitikkojen tulisi keskittyä nimenomaan työpaikkojen turvaamiseen. Ei pidä pelätä velan ottoakaan. Velka on vain eräs tapa siirtää rahaa sellaisilta, joilla ei juuri sillä hetkellä ole sille tuottavaa käyttöä, sellaisille, joilla on rahalle hyvä käyttötarkoitus. Velkarahalla tulisi Krugmanin mukaan rohkeasti luoda uusia työpaikkoja. Hän ei kanna kovinkaan suurta huolta julkisen talouden velkaantumisesta. Krugmanin mukaan ongelmia syntyy tilanteessa, jossa liian monet yritykset ja ihmiset yrittävät maksaa takaisin velkojaan samaan aikaan. Lehman Brothersien kaatuminen Yhdysvalloissa vuonna 2008 synnytti juuri tällaisen

Paul Krugman (2012): Lopettakaa tämä lama nyt! HS-kirjat, Helsinki. 284 s.

pertti kavén


084

Peruste #2 2013

Jos miljoonat vaikeuksissa olevat asunnonomistajat yrittävät myydä asuntojaan maksaakseen asuntolainansa, asuntojen hinnat romahtavat ja velalliset kokonaisuudessaan pahentavat tilaansa. Tämä oli alku taloudelliselle syöksykierteelle, joka on nyt kestänyt yli neljä vuotta.

tilanteen. Jos miljoonat vaikeuksissa olevat asunnonomistajat yrittävät myydä asuntojaan maksaakseen asuntolainansa, asuntojen hinnat romahtavat ja velalliset kokonaisuudessaan pahentavat tilaansa. Tämä oli alku taloudelliselle syöksykierteelle, joka on nyt kestänyt yli neljä vuotta. Krugman varoittaa liiallisesta inflaation pelosta. Synkät varoitukset Yhdysvalloissa inflaation vaaroista olivat kaikki hänen mielestään virheellisiä, eivätkä väärien ennusteiden tekijät ole myöhemmin esiin tulleesta aineistosta huolimatta peruneet kantojaan. Ilmiö on muun muassa talousennusteiden osalta tuttu meillä täällä Suomessakin. Krugmanin mielestä tulisi tähdätä tilanteeseen, jossa vallitsisi maltillinen neljän prosentin ydininflaatio. Se edistäisi talouskasvua. Kärsimme viime kädessä ankarasta kysynnän puutteesta ja juuri se rampauttaa talouden. Eurolle Krugman povaa synkkää kohtaloa. Euroopan suuri harha on uskomus, että Euroopan kriisin aiheutti ennen kaikkea vastuuton valtiontalouksien hoito. Irlannilla oli ennen kriisiä ylijäämäinen budjetti ja vähän velkaa, kuten myös Espanjalla. Euroopan maat olivat ryhmänä tasaisesti parantamassa velkatilannettaan ennen rahoituskrii-

sin iskemistä. Yhteinen Euroopan valuutta on otettu käyttöön luomatta sen edellyttämää poliittista ja taloudellista liittoa, riittävän päätösvallan omaavine elimineen. Krugman on oikeassa, sillä tästä rakenteellisesta puutteesta kärsimme tälläkin hetkellä. Ongelma on Krugmanin mukaan siinä, että viiteentoista maahan laajentunut euro pitää sisällään kovin eritasoisia kansantalouksia. Esimerkiksi Espanjalta on euron myötä viety mahdollisuus korjata palkkatasoaan devalvoimalla. Ratkaisuna Krugman ehdottaa Islannin esimerkin seuraamista: maa ilmoitti, ettei se ole vastuussa hakoteille lähteneiden pankkiiriensa ottamista veloista. Sillä oli myös oman valuutan antama etu. Se antoi kruununsa heiketä ja samalla maan palkkataso suhteessa euroon laski 25 prosenttia. Maa lähti omintakeisella vero-, talous- ja sosiaalipolitiikalla nopeasti elpymään. Se ei ryhtynyt seuraamaan äärimmäisiä säästö- ja leikkausoppeja noudattaneiden maiden esimerkkiä. Eurosta eroamisen seuraamuksia Krugman ei kuitenkaan juuri pohdi. Krugman viittaa Kansainvälisen valuuttarahaston tutkimiin tapauksiin säästöpolitiikan tavoitteiden toteutu-


085

Kirja-arvio

Velka on vain eräs tapa siirtää rahaa sellaisilta, joilla ei juuri sillä hetkellä ole sille tuottavaa käyttöä, sellaisille, joilla on rahalle hyvä käyttötarkoitus. Velkarahalla tulisi Krugmanin mukaan rohkeasti luoda uusia työpaikkoja. Hän ei kanna kovinkaan suurta huolta julkisen talouden velkaantumisesta.

misesta vuosina 1978-2009. Tutkittuja lainsäädäntöön perustuvia valtiontalouden säästökohteita oli 173. Kansainvälisen valuuttarahaston johtopäätös oli, että säästöpolitiikkaa seurasi talouden supistuminen ja suurempi työttömyys. Myös valuuttarahaston johtaja Christine Lagarde varoitti Maailmanpankin kokouksessa Tokiossa lokakuussa 2012 liian ankaran säästöpolitiikan noudattamisesta talouskasvun kustannuksella. Hän katsoi sen vaarantavan koko maailmantalouden. Hän vaati myös välittömiä toimenpiteitä työttömien työllistämiseksi viitaten muun muassa Kreikan tilanteeseen, jossa neljännes työvoimasta on työttömänä. Yhdysvaltain osavaltio- ja paikallishallintotason supistukset ovat aiheuttaneet yli miljoonan työpaikan vajeen. Suuri osa supistuksista kohdistui opetukseen. Keynesin mukaan oikea aika kireälle talouspolitiikalle on nousukausi, ei lama. Maailma tarvitsee nyt valtioilta suurempaa kulutusta, jotta päästäisiin irti lamasta. Ajatus on päinvastainen nykyiseen laman hoitoon verrattuna. Päätöksentekijät, esimerkiksi Rehn, eivät halua ottaa Keynesin tutkimustuloksia huomioon. Supistusten aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ovat suuria. Keskeinen aiheuttaja on jatkuvasti kasvava

työttömyys kaikkine henkisine seuraamuksineen. Säästöpolitiikka tuhoaa nimenomaan työpaikkoja. Krugman ei kuitenkaan tuo selvästi esiin, vaatiiko hän euroalueen elvytystä vai ainoastaan talouden kiristyslinjan loiventamista ja pidentämistä. Kirjassa on havainnollistavia kaavioita ja taulukoita, jotka kuvaavat talouteen vaikuttavien tekijöiden kehityssuuntia, muun muassa Yhdysvaltain, Britannian ja Japanin suhteellisen velan osuutta bruttokansantuotteesta alkaen vuodesta 1875. Inflaation kehitystä kuvaava aikajana olisi helpottanut lukijaa tämän talouteen merkittävästi vaikuttavan ilmiön hahmottamisessa. Kirjan lopussa on hakemisto, mutta lähdeviittaukset ja systemaattinen lähdeluettelo puuttuvat. Lukijalla ei ole mahdollisuutta tarkistaa, mihin esitetty ajatus tai väite viime kädessä perustuu. Kirjaa ja Krugmanin blogia voi puutteistaan huolimatta lämpimästi suositella kaikille niille, jotka kyseenalaistavat nykyisen talouspoliittisen ajattelutavan. Krugmanin mukaan meillä on riittävät tiedot ja työkalut lopettaa laman tuoma kärsimys. Tarvitaan vain älyllistä selkeyttä ja poliittista tahtoa. Kirjoittaja on filosofian tohtori.


086

Peruste #2 2013

raisa marja suksi aisa Marja Suksi opiskelee kolmatta vuotta Turun taideakatemiassa, pääaineenaan maalaus. Hänen tiensä kuvataiteilijaksi on kulkenut nukketeatterin kautta. Suksi kokee tämän vaikuttaneen työskentelyynsä esimerkiksi ”innostuksena herättää henkiin arkipäiväisiä asioita ja objekteja”. Maalausten rinnalla hän tekee myös valokuvaa sekä installaatioita. Suksi on pitänyt yhden yksityisnäyttelyn galleriassa ja toisen kahvilassa sekä osallistunut yhteisnäyttelyihin. Hän on myös kiinnostunut kuvataiteen yhdistämisestä muihin taiteisiin ja kuvataiteen hyödyntämisestä taidekentän ulkopuolella. Hän on toiminut visuaa-

lisena ja graafisena suunnittelijana teatteriesityksessä, tehnyt taidetta ikäihmisten kanssa vanhusten palvelutalossa ja rakentanut installaatiokokonaisuuden osana musiikki- ja installaatiotaidetapahtumaa. Numeron teema, Eurooppa, merkitsee Sukselle ”kulttuuri- ja taidehistoriallista perimää”. Taidehistoria antaa Sukselle inspiraatiota sekä ymmärtämystä siitä, mistä kaikessa on kyse. ”Kuvataiteilija on tietynlainen runoilija, jolla on oltava jotakin sanottavaa elämästä, mutta myös kyky kertoa se visuaalisin keinoin.” raisa_marja@hotmail.com


Hyvä Perusteen lukija, Mikäli et ole vielä Perusteen tilaaja ja pidät lukemastasi, tilaa Peruste Vasemmistofoorumin nettisivun kautta (www.vasemmistofoorumi.fi). Tilaus on edelleen maksuton, mutta halutessasi voit tukea Perustetta sopivaksi katsomallasi vapaaehtoisella lahjoitussummalla. Lahjoituksen voi tehdä tilille FI34 1555 3000 1158 41, viestiksi ”Peruste”. Peruste julkaistaan myös kokonaisuudessaan Vasemmistofoorumin sivuilla. Seuraava numero ilmestyy syksyllä. Voit tarjota artikkeli-, kirja-arvioja käännösehdotuksia tai kuvataiteellisia töitäsi lähettämällä viestin osoitteeseen kuutti.koski@ vasemmistofoorumi.fi. Kirjoituksista ja kuvista maksetaan pienet palkkiot. Kaikki palaute on myös erittäin tervetullutta. Mikäli olet kiinnostunut osallistumaan Perusteen ideointiin ja levittämiseen, liity Peruste-verkoston sähköpostirinkiin lähettämällä viesti osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi. Poliisihallitus on myöntänyt Vasemmistofoorumi ry:lle Perustetta varten rahankeräysluvan 21.2.2013 (lupanumero 2020/2012/4576). Keräys pannaan toimeen Suomessa 1.5.2013-20.2.2014. Varat käytetään Perusteen julkaisemiseen vuosina 2013 ja 2014.


Said Adejumobi Mikael Brunila Pertti Kavén Jyrki Käkönen Christer K. Lindholm Henrik Manner Chantal Mouffe Antti Ronkainen Lotta Tenhunen Hanna Tuominen Tere Vadén Matti Ylönen

Peruste 2/2013: Eurooppa