Page 1

yhteiskunnallinen aikakauslehti

#1/2013

Yhteiskunnallinen muutos

ZYGMUNT BAUMAN

IDEAT JA MUUTOS

L. RANDALL WRAY

SLUMMI ON UUSI TEHDAS


“Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.” herakleitos

Peruste on voittoa tavoittele­maton neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteis­ kunnallinen aikakauslehti. Julkaisua voi tilata maksutta osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi

Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Elina Aaltio, Rita Dahl, Teppo Eskelinen, Johanna Perkiö, Laura Tuominen & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Sandra Cristina Gobet

Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste / Vasemmisto­ foorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki

Osuuskunta Tradeka-yhtymä on tukenut tämän julkaisun tuottamista.

Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X

2013


002 pääkirjoitus

Kuutti Koski Apatiaa vastaan

YHTEISKUNNALLINEN MUUTOS

004

Johanna Perkiö Ideat muutoksen generaat­toreina

014

David Graeber Voiko velka sytyttää vallan­kumouksen?

020

Kuutti Koski Vallaton politiikka – haastattelussa Zygmunt Bauman

024

Raisa Musakka Slummi on uusi tehdas – Venezuelan urbaanit sosiaaliset liikkeet ja yhteiskunnallinen muutos

032

Teppo Eskelinen Reformi vai vallankumous? Sosialismin suuri strategia­keskustelu nykypäivän valossa

048 debatti

Ruurik Holm / Jussi Saramo Vaikutus­mahdollisuudet hallituksessa ja oppositiossa

058

Miika Salo Vasemmiston strategia ja parlamen­tarismi

068

S. Lähteenaho, H. Nuutinen, V. Korkkula, J. Kulometsä, K. Kristensen, A. Paakkari, M. Pekkola, P. Purokuru, J. Rissanen, V. Viljanen Tuhat liikettä tuhannella tasolla

078 haastattelu

Elina Aaltio L. Randall Wray – Keynesin perillinen

haastattelu

KIRJAT

082

Erik Olin Wright: Envisioning Real Utopias. (Keijo Lakkala)

085

Helena Holgersson: Icke-medborgarskapets urbana geografi. (Olivia Maury)

088

Taiteilijan esittely: Sandra Cristina Gobet


002 PÄÄKIRJOITUS

Peruste #1 2013

apatiaa vastaan hteiskunnallinen muutos tarkoittaa koko yhteiskunnan muotoutumisesta uudenlaiseksi, jonkinlaista siirtymää. Politiikan valtasuhteiden muutos tai vallanvaihdos ei vielä ole yhteiskunnallinen muutos. Teollistumista, toisen maailmansodan jälkeistä rakennemuutosta tai vaikkapa yhteiskunnan yksilöllistymistä voisi varmaan sellaisena jo pitää. Tämä Perusteen numero keskittyy siihen, miten yhteiskunnallinen muutos tapahtuu. Se on yksi yhteiskuntatieteiden keskeisimpiä kysymyksiä. Mitään yhtä, kovin pätevää selitystä en ole kuitenkaan kuullut. Asiaa lienee siis syytä pohtia. Jotkut ovat pyrkineet paikantamaan rakenteellisia liikelakeja, jotka johtavat tiettyyn yhteiskuntamuotoon. On Marxia, Parsonsia, Rostowia ja Fukuyamaa, jotka kaikki ovat esittäneet enemmän tai vähemmän vääjäämättömiä kehitys-

POLITIIKAN VALTASUHTEIDEN MUUTOS TAI VALLANVAIHDOS EI VIELÄ OLE YHTEISKUNNALLINEN MUUTOS. TEOLLISTUMISTA, TOISEN MAAILMANSODAN JÄLKEISTÄ RAKENNEMUUTOSTA TAI VAIKKAPA YHTEISKUNNAN YKSILÖLLISTYMISTÄ VOISI VARMAAN SELLAISENA JO PITÄÄ.

prosesseja. En usko vääjäämättömiin kehitysprosesseihin enkä ”historian loppuihin”. Yhteiskunnat muuttuvat hyvin eri tavoin ja moniin eri suuntiin. Jotkut teoreetikot painottavat teknologista kehitystä yhteiskunnallisen muutoksen moottorina. Esimerkiksi internet on epäilemättä keksintö, jonka yleistynyt käyttö on muuttanut ainakin joitain yhteiskuntia tai niiden osia. Kehitystaloustieteilijä Ha-Joon Chang tosin esittää, että pyykinpesukone on muuttanut yhteiskuntaa paljon nettiä enemmän. Changin tulkinnan mukaan se on esimerkiksi edistänyt sukupuolten välistä tasa-arvoa. Itse teknologiat eivät kuitenkaan vielä muuta mitään. Muutokseen tarvitaan ideoita ja suuret ideat eivät koskaan ole pelkästään teknisiä. Internet tai pyykinpesukone eivät olisi muuttaneet yhteiskuntaa, jos niitä ei olisi saatu laajasti ihmisten käyttöön. Teknisiä keksintöjä voi myös käyttää muutosta edistävästi tai muutosta vastustavasti. Esimerkiksi Perusteen haastattelema sosiologi Zygmunt Bauman on kutsunut internetin yhteisöpalveluja “pennejä taivaasta -tyyppiseksi aarteeksi jokaiselle diktaattorille ja salaiselle palvelulle”. Tämän tulkinnan mukaan niin kutsuttu so­ siaalinen media edistäisi pikemminkin muuttumattomuutta kuin yhteiskunnallista muutosta.


003

Ideoiden ja keinojen lisäksi yhteiskunnallinen muutos edellyttää liikkeelle panevia voimia. Nämä voivat tulla virallisen politiikan tasolta. Useimmiten muutokset ovat kuitenkin edellyttäneet laajempaa yhteiskunnallista liikehdintää, esimerkkinä vaikkapa feodalismin murtuminen, orjuuden (osittainen) lakkauttaminen tai hyvinvointivaltion rakentaminen (hyvinvointivaltion rakentamisesta ks. Johanna Perkiön ja Miika Salon artikkelit). ”Tuhat liikettä tuhannella tasolla” -artikkelin kirjoittajat esittelevät maantieteilijä ja yhteiskuntateoreetikko David Harveyn erittelyn yhteiskunnan tasoista. Kirjoittajat ovat Harveyn kanssa samaa mieltä siitä, että kokonaisvaltainen siirtymä edellyttää muutosta yhteiskunnan kaikilla tasoilla. He kritisoivat Harveytä kuitenkin yhtenäisen liikkeen haikailusta. Tästä seuraisi kirjoittajien mukaan vain jähmettyminen johonkin kankeaan ”ismiin”. Liikkeiden hajanaisuudesta voi kuitenkin seurata myös tehottomuutta. Zygmunt Bauman esittää, ettei Occupy Wall Street ole ollut tehokas, koska siltä puuttui pohja-ajatus. Se ei ole vaikuttanut millään tapaa Wall Streetin toimintaan, hän valittelee. Niin kutsutuksi arabikevääksi brändättyä kansannousujen aaltoa Bauman pitää osin onnistuneena, mutta esimerkiksi Egyptissä sillä ei ollut muuta yhteistä ideaa kuin Mubarakin kaataminen. Yhteiskunnallinen muutos jäi puolitiehen. David Graeberin tulkinnan mukaan suurin osa maailmanhistorian kansannousuista on liittynyt tavalla tai toisella velkaan. Graeber kirjoittaa tässä lehdessä siitä, kuinka velka vaikutti myös Occupy Wall Streetin taustalla. Hänen

OLIVAT TAUSTALLA VAIKUTTAVAT VOIMAT JA LIIKKEITÄ YHDISTÄVÄT TEKIJÄT MITÄ HYVÄNSÄ, YHTEIS­ KUNNAN JATKUVA MUUTOS ON VÄLTTÄMÄTÖNTÄ PELKÄSTÄÄN JO TARKOITTAMATTOMIEN TAI ”ULKOISTEN” MUUTOSTEN VUOKSI. ILMASTONMUUTOS KÄY ESIMERKISTÄ: SE MUUTTAA YHTEISKUNTAA JOKA TAPAUKSESSA. AKTIIVISELLA TOIMINNALLA VOIMME VAIKUTTAA SIIHEN, MILLAISIA NUO MUUTOKSET OVAT.

mielestään liikkeen tulevaisuus olisi nimenomaan epäoikeudenmukaisen, velkojen paisuttamiseen perustuvan järjestelmän vastustamisessa. Olivat taustalla vaikuttavat voimat ja liikkeitä yhdistävät tekijät mitä hyvänsä, yhteiskunnan jatkuva muutos on välttämätöntä pelkästään jo tarkoittamattomien tai ”ulkoisten” muutosten vuoksi. Ilmastonmuutos käy esimerkistä: se muuttaa yhteiskuntaa joka tapauksessa. Aktiivisella toiminnalla voimme vaikuttaa siihen, millaisia nuo muutokset ovat. Mutta pelkkä muutos ei vielä kerro yhtään mitään siitä, onko kehitys toivottavaa. Toisinaan muutoksen, vaikkapa sen ilmastonmuutoksen, vastustaminenkin voi ajaa toisenlaista, toivottavaa muutosta. Yhteiskunnallisen muutoksen pahin vihollinen ei ehkä olekaan ”muutosvastarinta”, vaan pikemminkin apatia. Kuutti Koski Päätoimittaja


004

Peruste #1 2013

IDEAT MUUTOKSEN GENERAAT­ TOREINA ”Greater than the tread of mighty armies is an idea whose time has come.” Victor Hugo Ideoilla on iso rooli poliittisissa muutoksissa. Etenkin tilanteissa, joissa vanha poliittinen paradigma murtuu, kamppailu ongelmien ja uusien tavoitteiden määrittelystä nousee keskeiseen asemaan. Suomalaisen hyvinvointivaltion kehitys on yksi esimerkki siitä, kuinka ideat ovat realisoituneet konkreettisiksi poliittisiksi uudistuksiksi. johanna perkiö


005

Ideat muutoksen generaat­toreina

hteiskunnallinen muutos on monimutkainen prosessi, jossa vuorottelevat pitkäkestoiset tasapainotilat ja lyhyet nopeat muutosjaksot. Yhteiskuntapolitiikka saattaa joskus uudistua perustavanlaatuisesti lyhytkestoisten ‘harvinaisten hetkien’ kautta. Tällöin tasapainotilan haastava yhtäkkinen murros tai kriisi avaa ‘mahdollisuuksien ikkunan’ pinnan alla kypsyneille uusille ajattelutavoille ja poliittisille ohjelmille. Toisinaan taas politiikkaprosessit saattavat edetä pienin askelin vuosikymmeniä, jolloin muutos voidaan hahmottaa usein vasta jälkikäteen. (Saari 2011, 10–14; Tirronen 2011, 26.) Suomalaisessa hyvinvointipolitiikassa koettiin harvinainen hetki ainakin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, jolloin valtion rooli kansalaisten hyvinvoinnin turvaajana määriteltiin kokonaan uudelleen. Tätä ajanjaksoa voidaan hyvällä syyllä kutsua ‘hyvinvointivaltioidean läpimurroksi’. (Uljas 2012.) Pienimuotoisempi harvinainen hetki oli käsillä vuoden 2008 lopussa, jolloin Sata-komitean puheenjohtaja Markku Lehto teki ensimmäisen ehdotuksensa sosiaaliturvan kokonaisuudistukseksi. Ehdotus törmäsi kuitenkin työnantajien Kela-maksun poistoon ja eri osapuolten intressiristiriitoihin. (Saari 2009.) 1990-luvun lamasta alkanut asteittainen hyvinvointivaltion purkaminen taas voidaan hahmottaa ‘pienten askelten politiikkana’, jonka suuret linjat ovat konkretisoituneet vasta vähitellen.

Yhteiskunnallisten instituutioiden muutosta tarkasteltaessa huomiota voidaan kiinnittää esimerkiksi eturyhmien välisiin valtasuhteisiin tai ulkoisten tekijöiden aiheuttamaan muutospaineeseen. Lisäksi jo olemassa olevat institutionaaliset rakenteet suuntaavat tulevaisuuden kehitystä. Viime vuosina tutkijat ovat kiinnittäneet yhä enemmän huomiota yhtäältä ideoiden ja kielellisten määrittelyiden rooliin ja toisaalta toimijoiden tekemiin valintoihin poliittisissa muutosprosesseissa. (Saari & Kananen 2009; Saari 2009.) Etenkin nopeissa ja kokonaisvaltaisissa muutosprosesseissa keskeiseen asemaan nousee ’taistelu tulkinnasta’, jossa poliittiset toimijat kamppailevat siitä, kenen määritelmä ongelmista ja niiden ratkaisuista saavuttaa hallitsevan aseman. Hallitsevan tulkinnan muotoutuminen vaikuttaa suoraan siihen,

ETENKIN NOPEISSA JA KOKONAISVALTAISISSA MUUTOSPROSESSEISSA KESKEISEEN ASEMAAN NOUSEE ’TAISTELU TULKINNASTA’, JOSSA POLIITTISET TOIMIJAT KAMPPAILEVAT SIITÄ, KENEN MÄÄRITELMÄ ONGELMISTA JA NIIDEN RATKAISUISTA SAAVUTTAA HALLITSEVAN ASEMAN.


006

Sandra Cristina Gobet

Peruste #1 2013

millaisiin politiikkaratkaisuihin päädytään. (Hall 1993; Hiilamo & Kangas 2009, 65-68.) paradigmat ja niiden murtuminen

Peter Hall (1993) erottelee klassikkoartikkelissaan kolme institutionaalisen muutoksen tasoa. Ensimmäisen asteen muutos kuvaa rutiininomaista poliittista päätöksentekoa, kun taas toisen asteen muutoksissa politiikan keinot muuttuvat tavoitteiden pysyessä ennallaan. Kolmannen asteen muutoksissa sen sijaan on kyse politiikkaparadigman muutoksesta, jossa sekä tavoitteenasettelu että keinot muuttuvat. Poliittisen paradigman käsitteellä viitataan vallalla olevaan koko yhteiskuntaa tai sen tiettyä osa-aluetta koskevaan

hallitsevaan kokonaisnäkemykseen. Paradigmat sisältävät ääneen lausumattomia ennakkokäsityksiä siitä, miten maailma toimii ja millaisessa suhteessa sen eri osat ovat toisiinsa. Ne toimivat eräänlaisina silmälaseina, joiden läpi politiikkavaihtoehtojen valikoimaa tarkastellaan. Jokaiseen paradigmaan sisältyy oma tyypillinen tapansa määritellä politiikan ongelmat, tavoitteet ja keinot. (Hall 1993.) Hallitsevat paradigmat asettavat kehykset yhteiskunnalliselle keskustelulle. Ne määrittävät, mistä asioista ylipäätään puhutaan, millä tavalla niistä puhutaan ja millaiset uudistukset nähdään mahdollisina ja tavoiteltavina. Taloudellisen ja poliittisen eliitin ideoilla ja arvoilla on usein taipumus muuttua yleispäteviksi tulkintakehyksiksi, riip-


007

Ideat muutoksen generaat­toreina

pumatta siitä kuinka empiirisesti uskottavia tai moraalisesti hyväksyttäviä ne ovat. Tällöin ne näyttävät itsestään selviltä ja ainoilta mahdollisilta tavoilta tulkita yhteiskunnallista todellisuutta. (Kangas 2006, 204; Hiilamo & Kangas 2009, 68.) Paradigman murros on kokonaisvaltainen prosessi, jota edeltää pitkään jatkunut edeltävän paradigman kriisiytyminen, lukuisat ongelmien paikkausyritykset ja lopulta uusien vaihtoehtojen etsintä. Paradigmojen murroskohdissa ideat ja mielikuvat vaikuttavat voimakkaasti poliittisen muutoksen suuntaan. (Hall 1993.) ’Idea’ on käsitteenä monitulkintainen, mutta yleisesti ottaen ideat voidaan ymmärtää ajatusmalleina, jotka sisältävät olettamuksia todellisuuden luonteesta ja asioiden välisistä syy-seuraussuhteista (ks. Béland & Cox 2011). Ideat vaikuttavat eri tasoilla: ne voidaan ymmärtää ainakin a) ongelmanmäärittelyinä (esim. prekarisoituneet työmarkkinat tai finanssikeinottelu), b) konkreettisina politiikkaratkaisuina (esim. perustulo tai rahoitusmarkkinavero), c) politiikkaratkaisujen taustalla olevina tavoitteina (esim. työllisyysasteen nosto tai rahoitusmarkkinoiden vakaus), d) abstrakteina periaatteina, joihin ongelmanmäärittelyissä, politiikkaratkaisuissa ja niiden tavoitteenasetteluissa vedotaan (esim. tasa-arvo, ihmisoikeudet tai yksilönvapaus) sekä e) taustalla vaikuttavana ’ajan henkenä’, ’paradigmana’ tai ’ideologiana’ (esim. keynesiläisyys tai uusliberalismi) (ks. Mehta 2011; Julkunen 2009, 223). Ideoihin sisältyy sekä kognitiivisia että normatiivisia ulottuvuuksia. Ne pyrkivät sekä selittämään sitä, miten maa-

ENSIMMÄISEN ASTEEN MUUTOS KUVAA RUTIININOMAISTA POLIITTISTA PÄÄTÖKSENTEKOA, KUN TAAS TOISEN ASTEEN MUUTOKSISSA POLITIIKAN KEINOT MUUTTUVAT TAVOITTEIDEN PYSYESSÄ ENNALLAAN. KOLMANNEN ASTEEN MUUTOKSISSA SEN SIJAAN ON KYSE POLITIIKKAPARADIGMAN MUUTOKSESTA, JOSSA SEKÄ TAVOITTEENASETTELU ETTÄ KEINOT MUUTTUVAT.

ilma toimii että määrittelemään, miten sen pitäisi toimia. (Schmidt 2008, 306.) Ideoita tarkasteleva tutkimussuuntaus pyrkii ottamaan aikaisempaa tarkemmin huomioon rationaalisen toiminnan rajat. Poliittinen vaikuttaminen ja päätöksenteko eivät ole yksinomaan omaan etuun ja tietoon perustuvaa rationaalista suunnittelua. Koska poliittisten toimijoiden kokonaiskuva tilanteesta ja tieto päätöksen kaikista vaikutuksista on aina rajallista, ideoilla, uskomuksilla ja mielikuvilla on iso merkitys päätöksentekoprosessissa. (Saari & Kananen 2009, 15–16; Saari 2011, 11.) Eri toimijat eivät useinkaan jaa yhteistä näkemystä ideoiden sisällöistä. Esimerkiksi perustulosta tai yksilönvapaudesta voidaan esittää hyvin


008

Peruste #1 2013

SUOMESSA KOETTIIN 1950-LUVUN LOPULLA PARADIGMAN MURROS, JOSSA KOKO TALOUS- JA YHTEISKUNTAPOLITIIKAN SUUNTA MUUTTUI.

kotihoidontuesta johti hyvin erilaisiin tulkintoihin ja poliittisiin ratkaisuihin Suomessa ja Ruotsissa (ks. Hiilamo & Kangas 2009). Kerran vakiinnuttuaan kehystykset suuntaavat myös tulevaisuuden tulkintoja. ideoiden vaikutus: case hyvinvointivaltio

erilaisia tulkintoja. Kehystämällä idea tietynlaisilla sanavalinnoilla voidaan pyrkiä sekä vetoamaan yleiseen mielipiteeseen että muokkaamaan sitä haluttuun suuntaan. Maailman kuvaaminen tietyillä sanavalinnoilla piirtää rajoja sille, millaiset muutokset nähdään tavoiteltavina tai ylipäätään mahdollisina. Kielelliset kamppailut ovat aina valtakamppailuja siitä, kuka saa muotoilla ne kysymykset joista keskustellaan ja päättää, millä käsitteillä niistä keskustellaan. (Kangas 2006, 192, 200-204.) Historia on pullollaan esimerkkejä poliittisista ratkaisuista, joissa asian kielellinen kehystäminen on ollut ratkaisevassa asemassa. Esimerkiksi puheet ”rakenteellisista jäykkyyksistä” tai ”kestävyysvajeesta” rakentavat mielikuvan negatiivisesta asiantilasta, joka pitää ilman muuta korjata (Saari & Kananen 2009, 25). Myös monien konkreettisten poliittisten aloitteiden läpimenossa on ollut kysymys ennen kaikkea siitä, millaisin kehyksin aloite on määritelty julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi keskustelu lasten

Suomessa koettiin 1950-luvun lopulla paradigman murros, jossa koko talousja yhteiskuntapolitiikan suunta muuttui. Hyvinvointivaltiokehitystä tiukasti vastustanut poliittinen ja taloudellinen eliitti joutui taipumaan laajamittaisen kansanliikkeen vaatimusten edessä ja hyväksymään hyvinvointijärjestelmien rakentamisen myös omalle agendalleen. Murrosta edelsi ideoiden kamppailu, jossa poliittinen oikeisto ajoi palaamista 1930-luvun ’yövartijavaltioon’ ja vasemmisto uutta, ennen kuulumatonta, tuloeroja tasaavaa sosiaalipolitiikkaa. (Uljas 2012.) Vuosien 1960–1964 välillä syntyivät tai uudistuivat työttömyysturva- ja työeläkejärjestelmä, sairausvakuutus ja 40 tunnin työviikko (Uljas 2008, 121). Tuosta ajankohdasta sai alkunsa myös 1980-luvulle asti jatkunut hyvinvointivaltion aktiivinen rakennuskausi.1 Laajoja ihmismassoja mobilisoineen kansanliikkeen lisäksi hyvinvointivaltioidean läpimurtoon vaikuttivat ainakin poliittisen voimatasapainon muutos (vasemmistopuolueiden vaalivoitot)2 sekä päättäjiin retorisesti vetoava asiantuntijanäkemys. Vuonna 1960 julkais-

1 On melko vaikea määrittää, milloin hyvinvointivaltion rakentaminen varsinaisesti päättyi. Poliittisen eliitin ajatukset alkoivat muuttua jo 1970-luvun lopulla. Hyvinvointivaltio kuitenkin laajeni vielä melkein koko 1980-luvun, mutta samanaikaisesti ilmenivät myös ensimmäiset selvät merkit hyvinvointivaltion alasajon alkamisesta. (Sähköpostikeskustelu Jouko Kajanojan kanssa 2.1.2013.) 2 Vuonna 1958 eduskuntaan oli syntynyt itsenäisyyden ajan ensimmäinen vasemmistoenemmistö, joka yhdessä ay-liikkeen kanssa ajoi läpi useita sosiaalipoliittisia tavoitteita (Uljas 2008, 121).


009

Ideat muutoksen generaat­toreina

tu Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -teos kehysti sosiaalipolitiikan myönteistä talous- ja yhteiskuntakehitystä tukevaksi projektiksi tavalla, joka vetosi päättäjiin puolueesta riippumatta (Bergholm & Saari 2009). Ideat hyvinvointijärjestelmistä eivät luonnollisesti syntyneet tyhjästä, vaan niitä lainailtiin maasta toiseen valikoiden ja omiin paikallisiin olosuhteisiin soveltaen. Lisäksi hyvinvointivaltiokehityksen taustalla oli elinkeinorakenteessa tapahtuneita muutoksia sekä abstraktimpia kansalaisoikeuksien kehitykseen ja sosiaaliseen tasaarvoon liittyviä ideoita (Saari & Kananen 2009, 16). Hyvinvointivaltion rakentaminen ei kuitenkaan ollut mikään suunnitelmallinen kokonaisprojekti, vaan järjestelmät syntyivät poliittisina kompromisseina yksi kerrallaan, ja niiden muotoutumiseen vaikuttivat useat sattumanvaraiset tekijät (Kangas 2006). Toinen paradigman murros länsimaisissa hyvinvointivaltioissa ollaan koettu 1980-luvulta alkaen. Tätä on yleisesti luonnehdittu siirtymänä keynesiläisestä uusliberaaliin paradigmaan (Hall 1993). Murroksen kehittyminen lähti liikkeelle vastauksena edeltäneessä paradigmassa ilmenneisiin ongelmiin. Tapa, jolla ongelmiin on vastattu on levinnyt hyvin samankaltaisena maasta toiseen. Murrokseen liittyi sekä talous- että sosiaalipolitiikan ongelmien, tavoitteiden ja keinojen radikaali uudelleenmäärittely (Kananen & Kantola 2009, 121). Suomalaisessa sosiaalipolitiikassa siirryttiin kansalaisten sosiaalisten oikeuksien turvaamisesta, tuloerojen tasaamisesta ja ’hyvän kehän’ tavoitte-

lusta kilpailukyvyn ja tuottavuuden tavoittelemiseen (Kananen & Kantola 2009), kansalaisten aktivointiin ja kannustamiseen (Björklund & Airio 2009) sekä kohdennettuun köyhyyspolitiikkaan (Kuivalainen & Niemelä 2009). Esimerkiksi hallitusohjelmista on luettavissa uusien ideoiden ja käsitteiden nousu politiikan asialistalle 1990-luvun puolivälissä sekä niiden muuttuminen politiikan valtavirraksi 2000-luvun alkupuolella (Björklund & Airio 2009, 156; Kananen & Kantola 2009, 134). Suomessa yhteiskuntapolitiikan paradigman murrokselle antoi oikeutuksen 1990-luvun lama, vaikka uudet ajattelutavat olivat kehittyneet eliitin keskuudessa jo aiemmin. Laman aikaan julkisesta sektorista käytyyn keskusteluun vakiintuivat sellaiset lääketieteelliset termit kuin ”pöhötauti”, ”syöpä” ja ”kasvain”. Tautimetaforan vakiinnuttua oli helppo perustella ”hoitotoimenpiteiden” välttämättömyys. (Kantola 2002.) Laman aikaiset tulkinnat, esimerkiksi ajatus julkisen sektorin hallitsemattomasta paisumisesta, ovat suunnanneet hyvinvointivaltiosta käytävää keskustelua myös laman jälkeen (Kangas 2006, 192). 1980- ja 1990-luvuilla hegemoniasta kilpailivat kuitenkin myös toisenlaiset ideat. Keynesiläisen täystyöllisyyspolitiikan yskiessä tilalle tarjottiin muun muassa työn jakamista edistäviä politiikkaratkaisuja, kansalaistuloa sekä erilaisia duaalitalousmalleja, joissa osa kansalaisista työskentelisi työmarkkinoiden ulkopuolella yleishyödyllisissä ’kansalaistöissä’. Nämä vaihtoehdot herättivät kiinnostusta aina ministeriöitä myöten (tosin ei ole merkkejä siitä, että ne olisivat nousseet esimerkiksi hal-


010

Peruste #1 2013

ESIMERKIKSI 1990-LUVULLA KAMPPAILUN HÄVINNYT PERUSTULON IDEA JA 1970-­LUVULLA SYNTYNYT KASVU­ IDEOLOGIAN KYSEENALAISTAVA KOHTUUTALOUDEN IDEA OVAT JÄLLEEN PONNAHTANEET ESIIN ENTISTÄ ELINVOIMAISEMPINA.

litusohjelmista käytyyn keskusteluun). Valtakamppailun voittanut uusliberaali toimenpideohjelma syrjäytti lopulta muut ideat marginaaliin. (Julkunen 2009.) Institutionaalisten rakenteiden3 muuttaminen on hyvin erilainen prosessi kuin niiden perustaminen (Saari 2011, 18). Näyttääkin siltä, että ideat ovat muuttuneet 1990-luvun puolivälin jälkeen enemmän ja nopeammin kuin instituutiot (Kuivalainen & Niemelä 2009, 189). Institutionaaliset muutokset ovat olleet pieniä ja vaiheittaisia, instituutioiden perusrakenteiden pysyessä ennallaan. Esimerkiksi etuuksien saamisen ehtoja on tiukennettu ja indeksikorotuksia jätetty tekemättä.4 Tutkijat ovat viitanneet instituutioiden muutosjähmeyteen ’polkuriippuvuuden’ käsitteellä. Sen mukaan aikaisemmat poliittiset ratkaisut lukitsevat tiettyjä rakenteita ja ehdollistavat myöhempiä toimenpiteitä. Instituution synnyn alkuvaiheessa useita vaihto-

ehtoisia polkuja on auki, mutta mitä pidemmälle instituution kehitys etenee, sitä kapeammaksi muuttuu vaihtoehtojen valikoima. (Tirronen 2011, 31.) Joskus kuitenkin useiden pienten institutionaalisten muutosten vähittäinen kasaantuminen saattaa lopulta johtaa suureen kokonaismuutokseen (Palier 2012). Hyvinvointivaltion uudistamisen suunnasta kamppaillaan edelleen. Hegemonista kannustuspolitiikkaa pyrkivät haastamaan ainakin punavihreät tulonjakomekanismien muutosta ja vertaistaloutta korostavat ideat, postkeynesiläinen kysynnän lisäämistä painottava täystyöllisyysajattelu sekä tiettyjen ryhmien ulossulkemiseen pyrkivä nationalistis-konservatiivinen ajattelu. Näiden lisäksi on ajattelua, joka ei varsinaisesti haasta vallitsevaa paradigmaa, mutta pyrkii joko muuttamaan sitä hiukan sosiaalisemmaksi tai vaihtoehtoisesti heikentämään hyvinvointivaltiota entisestään. Eräs konkreettisimmista viime aikoina pinnalla olleista uudistusehdotuksista on ollut idea kaikille maksettavasta perustulosta. Perustulon kannattajakunta ei jaa mitään yhtenäistä ideologiaa, vaan aloite voidaan (muodossa tai toisessa) sovittaa niin nykyisen hyvinvointiparadigman kuin sitä haastavien tulkintojen osaksi. Tämä on näkynyt myös siinä, millaisin argumentein perustulosta ollaan julkisuudessa keskusteltu (Perkiö 2013).

3 Viittaan institutionaalisilla rakenteilla tässä tiettyihin muodollisiin (esimerkiksi verotusta, tulonsiirtoja tai hyvinvointipalveluita koskeviin) järjestelmiin, joiden olemassaolo konkretisoituu lainsäädännössä ja niitä edustavissa organisaatioissa (verohallinto, Kela, terveyskeskukset). Termillä instituutio voidaan viitata myös ihmisyhteisön epämuodollisempiin käytäntöihin, kuten vaikkapa lahjan antamiseen tietyissä tilanteissa. Yleensä instituutioihin liittyy niin muodollisia kuin epämuodollisiakin ulottuvuuksia. 4 Tosin nykyinen hallitus teki työttömän perusturvaan 100 euron korotuksen, jota voidaan pitää poikkeamana aikaisemmalta polulta.


Ideat muutoksen generaat­toreina

011

Sandra Cristina Gobet


012

Peruste #1 2013

lopuksi

Tässä artikkelissa on tarkasteltu ideoita, jotka ovat onnistuneet realisoitumaan poliittisiksi ohjelmiksi ja hyvinvointivaltion instituutioiksi. Toisaalta on myös sellaisia ideoita, jotka eivät koskaan onnistu löytämään poliittista toteutustaan. Institutionaaliset polkuriippuvuudet saattavat estää uusien innovaatioiden toteutumisen, vaikka nämä olisivat huomattavasti edeltäjiään parempia. Näin on käynyt esimerkiksi öljylle vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämisessä (ks. Aromaa 2012). Vaikka idea painuisi marginaaliin, se ei välttämättä tarkoita, että se unohtuisi lopullisesti. Ideat saattavat nousta uudelleen esiin uudessa kontekstissa ja uudenlaisten ongelmien yhteydessä. Esimerkiksi 1990-luvulla kamppailun hävinnyt perustulon idea ja 1970-luvulla syntynyt kasvuideologian kyseenalaistava kohtuutalouden idea ovat jälleen ponnahtaneet esiin entistä elinvoimaisempina. Politiikkaprosesseja tarkasteleva tutkimuskirjallisuus tuntee ilmiön nimeltä ’idea jonka aika on tullut’. Tällä viitataan siihen, että ideoilla on usein

pitkät juuret kaukana menneisyydessä, ja jossain vaiheessa yhteiskunnallinen tilanne ’kypsyy’ tietyn idean toteutumiselle. (Tirronen 2011, 30.) Ajan kypsyessä uudet toimijat omaksuvat idean agendalleen ja omien ideologioidensa osaksi. Tällöin idean tulkinta ja sen toteutuksen muoto saattavat muuttua paljonkin siitä, mitä alkuperäiset kannattajat ovat tavoitelleet. Näin on jossain määrin käynyt esimerkiksi rahoitusmarkkinaverolle. EU-komission ehdotukset eivät ole tyydyttäneet rahoitusmarkkinaveroa ajaneita kansalaisjärjestöjä. Myös perustulo on vähitellen nousemassa valtavirtapolitiikan asialistalle. Samalla sen tulkinnasta käyty kamppailu kiihtyy. Aloitteen kannattajien on luovittava poliittisten kompromissien ja omien tavoitteidensa välillä. Kerran muotonsa löytänyttä instituutiota on hyvin vaikea muuttaa jälkikäteen.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa ja BIEN Finland - Suomen perustuloverkosto ry:n puheenjohtaja.

lähteet ✕✕

Aromaa, Juha (2012). ”Finanssikapitalistien tuotto-odotukset alas”. Peruste 1/2012, Ekologinen talous. Vasemmistofoorumi, Helsinki.

✕✕

Daniel & Cox, Robert Henry (2011) “Introduction. Ideas and Politics”. Teoksessa Béland, Daniel & Cox, Robert Henry (eds.) Ideas and Politics in Social Science Research. Oxford University Press, Oxford, pp. 3-22.

✕✕

Björklund, Liisa & Airio, Ilpo (2009) ”Moraali ja kannustinrakenteen muutos - miten kannustamisesta tuli suomalaisen hyvinvointipolitiikan valtavirtaa?”. Teoksessa Kananen, Johannes & Saari, Juho (toim.) Ajatuksen voima. Ideat hyvinvointivaltion uudistamisessa. Minerva, Helsinki.

✕✕

Hall, Peter A. (1993) “Policy Paradigms, Social Learning, and the State: The Case of Economic Policymaking in Britain”. Comparative Politics Vol. 25, No. 3, pp. 275-296.

✕✕

Hiilamo, Heikki ja Kangas, Olli (2009) ”Lasten kotihoidon tuki – Miksi idea menestyi Suomessa


Ideat muutoksen generaat­toreina

mutta ei Ruotsissa?”. Teoksessa Kananen, Johannes & Saari, Juho (toim.) Ajatuksen voima. Ideat hyvinvointivaltion uudistamisessa. Minerva, Helsinki. ✕✕

Julkunen, Raija (2009) ”Ikäpolitiikka - kuinka työuran pidentämisestä tuli keskeinen sosiaalipolitiikan tavoite?”. Teoksessa Kananen, Johannes & Saari, Juho (toim.) Ajatuksen voima. Ideat hyvinvointivaltion uudistamisessa. Minerva, Helsinki.

✕✕

Kananen, Johannes & Kantola, Anu (2009) ”Kilpailukyky ja tuottavuus – Kuinka uudet käsitteet saavuttivat hallitsevan aseman hyvinvointivaltion muutoksessa?”. Teoksessa Kananen, Johannes & Saari, Juho (toim.) Ajatuksen voima. Ideat hyvinvointivaltion uudistamisessa. Minerva, Helsinki.

✕✕

Kangas, Olli (2006) ”Politiikka ja sosiaaliturva Suomessa”. Teoksessa Paavonen, Tapani & Kangas, Olli: Eduskunta hyvinvointivaltion rakentajana. Edita, Helsinki.

✕✕

Kangas, Olli; Mikko Niemelä & Sampo Varjonen (2011) ”Toimeentulotuen Kela-siirron kehykset politiikan asialistoilla ja kansalaismielipide”. Teoksessa Niemelä, Mikko & Saari, Juho (toim.) Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos. Kela. Helsinki.

✕✕

Kantola, Anu (2002) Markkinakuri ja managerivalta. Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä. Loki, Helsinki.

✕✕

Kuivalainen, Susan & Niemelä, Mikko (2009) ”Universalismista selektivismiin? - miten köyhyyspolitiikka vakiintui 1990- ja 2000-luvun alun Suomessa?”. Teoksessa Kananen, Johannes & Saari, Juho (toim.) Ajatuksen voima. Ideat hyvinvointivaltion uudistamisessa. Minerva, Helsinki.

✕✕

Mehta, Jal (2011) The Varied Roles of Ideas in Politics: From “Whether” to “How”, Teoksessa Béland, Daniel & Cox, Robert Henry (toim.) Ideas and Politics in Social Science Research. Oxford University Press, Oxford, pp. 23-46.

✕✕

Palier, Bruno (2012) “Ordering change: Understanding the ‘Bismarckian’ Welfare Reform Trajectory”. Teoksessa Palier, Bruno (toim.) A Long Goodbye to Bismarck? The Politics of Welfare Reforms in Continental Europe. Amsterdam University Press, Amsterdam.

✕✕

Perkiö, Johanna (2013, tulossa) ”Taistelu tulkinnasta: perustulo Suomen julkisessa keskustelussa 2006-2012”. Teoksessa Eskelinen, Teppo & Heikkilä, Suvi (toim.) Talous ja arvo. Sophi, Jyväskylä.

✕✕

Saari, Juho (2009) ”Harvinainen hetki – tammikuu 2009 ja suomalaisen sosiaalipolitiikan tulevaisuus”, Yhteiskuntapolitiikka 74 (2009):3.

✕✕

Saari, Juho & Kananen, Johannes (2009) ”Sosiaalipolitiikan ideat”. Teoksessa Kananen, Johannes & Saari, Juho (toim.) Ajatuksen voima. Ideat hyvinvointivaltion uudistamisessa. Minerva, Helsinki.

✕✕

Saari, Juho & Bergholm, Tapio (2009) ”Paradigmat, agendat ja kehykset - miten Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka on vaikuttanut suomalaisen hyvinvointivaltion kehitykseen?”. Teoksessa Kananen, Johannes & Saari, Juho (toim.) Ajatuksen voima. Ideat hyvinvointivaltion uudistamisessa. Minerva, Helsinki.

✕✕

Saari, Juho (2011) ”Pienten askelten politiikka ja hyvinvointivaltion muutos”. Teoksessa Niemelä, Mikko & Saari, Juho (toim.) Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos. Kela, Helsinki.

✕✕

Schmidt, Vivien A. (2008) “Discursive Institutionalism: The Explanatory Power of Ideas and Discourse.” Annu. Rev. Polit. Sci. 2008. 11:303–26

✕✕

Tirronen, Jarkko (2011) “Politiikkaprosessin sisällä. Polkuriippuvuus, agendan asettaminen ja innovaatioiden leviäminen”. Teoksessa Niemelä, Mikko & Saari, Juho (toim.) Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos. Kela, Helsinki.

✕✕

Uljas, Päivi (2008) ”Hegemonia ja sen murros”, Yhteiskuntapolitiikka 73 (2008):2.

✕✕

Uljas, Päivi (2011) Hyvinvointivaltion läpimurto. Into, Helsinki.

013


014

Peruste #1 2013

VOIKO VELKA SYTYTTÄÄ VALLAN­ KUMOUKSEN? Ajatus ”99 prosentista”1 onnistui tekemään jotain, missä kukaan ei ole suuren laman jälkeen Yhdysvalloissa onnistunut: herättämään henkiin yhteiskuntaluokan käsitteen poliittisena kysymyksenä. Tämän mahdollisti luokkavallan luonteessa tapahtunut hienovarainen muutos Yhdysvalloissa, mikä oman ymmärrykseni mukaan liittyy erottamattomasti velkaan. david graeber

1 Suom. huom. Maailmallekin levinneen Occupy-liikkeen iskulause ”Me olemme 99 prosenttia” viittaa tulojen ja varallisuuden keskittymiseen yhdelle prosentille väestössä, ja käsitykseen, jonka mukaan loput 99 prosenttia väestöstä maksavat tämän pienen vähemmistön tekemistä virheistä.


015

Voiko velka sytyttää vallan­kumouksen?

sana ryhmää, joka keksi iskulauseen ”Me olemme 99 prosenttia” (“We Are the 99 Percent”), voin kertoa, ettemme miettineet eriarvoisuutta tai edes luokkaa, vaan erityisesti luokkavaltaa. Nyt on käynyt selväksi, että yhtä prosenttia edustavat ovat velkojan asemassa: he pystyvät muuttamaan varallisuutensa poliittiseksi vaikutusvallaksi ja vaikutusvallan takaisin varallisuudeksi. Hallituksen kaiken muun edelle ajava tehtävä on yrittää politiikallaan estää pörssikurssien lasku keinolla millä hyvänsä, käyttäen verotuksellisia, rahapoliittisia, poliittisia ja jopa sotilaallisia apuvälineitä. Maailman voimakkaimman imperiumin olemassaolon ensisijainen tarkoitus tuntuu olevan taata, että varallisuuden virta ohjautuu sille pienelle väestönosalle, joka pitää hallussaan rahoitusvarallisuutta. Tämän seurauksena yhä suurempi määrä varallisuudesta päätyy takaisin laillistetun lahjonnan järjestelmään, jollaiseksi amerikkalainen politiikka on todellisuudessa muodostunut. Kun organisoimme Wall Streetin valtausta elokuussa 2011, meillä ei ollut selkeää käsitystä siitä, keitä paikalle tulisi, vai tulisiko kukaan. Hyvin pian huomasimme kuitenkin kaavan. Ylivoimaisesti suurin osa Occupy-mielenosoitukseen osallistuneista oli tavalla tai toisella amerikkalaisen velkajärjestelmän pakolaisia. Ensin saapuivat opiskelijat, jotka olivat joutuneet velkaloukkuun. Tyypilli-

1960-LUVULLA TAI 80-LUVUN ALUSSA BUSSIKUSKIT TAI SIIVOOJAT TUSKIN OLISIVAT TUNTENEET SYMPATIAA VELKAONGELMISTA KÄRSIVIÄ MAISTEREITA KOHTAAN.

nen tarina kuului: ”Tein kovasti töitä ja noudatin kaikkia sääntöjä, ja nyt en löydä töitä, jotta voisin maksaa opintolainani. Samaan aikaan finanssirikollisten velat maksetaan, vaikka he ovat vastuussa talouden tuhoamisesta.” Merkittävää ei ollut se, että mielenosoittajien leiri alkoi täyttyä velkapakolaisista, vaan miten paljon heidän viestinsä vetosi läpi yhteiskunnan. 1960-luvulla tai 80-luvun alussa bussikuskit tai siivoojat tuskin olisivat tunteneet sympatiaa velkaongelmista kärsiviä maistereita kohtaan. Occupy-liike sai kuitenkin lämpimiä solidaarisuuden osoituksia ammattiliitoilta. Jokin oli selvästi muuttunut. Näimme itsemme osana samaa velkaantuneiden luokkaa. Tämä oli mahdollista vain, koska amerikkalaisen kapitalismin luonteessa tapahtui monia muutoksia. Jo monien vuosikymmenten ajan on puhuttu ”kapitalismin rahataloudellistumisesta” tai ”finanssoitumisesta”. Tätä on kuitenkin kuvattu aina abstraktina ja lähes taianomaisena prosessina. Sen ansiosta Wall Streetin ei tarvitse enää luoda voitto-


016

Peruste #1 2013

SUURIN OSA MAAILMANHISTORIASSA TAPAHTUNEISTA VALLANKUMOUKSISTA, KAPINOISTA JA KANSANNOUSUISTA ON LIITTYNYT AINAKIN JOSSAIN MÄÄRIN VELKAAN. MUKAAN VOIDAAN LUKEA KAPINAT, JOTKA JOHTIVAT KREIKKALAISIIN DEMOKRATIOIHIN SEKÄ AMERIKAN VALLANKUMOUS JA SUURIN PIIRTEIN KAIKKI MUUTKIN ANTIKOLONIALISTISET KANSANNOUSUT.

ja kaupan hedelmistä tai teollisuudesta, koska se on keksinyt tavan, jolla voi tuottaa varallisuutta puhtaan spekulaation avulla. Samaan aikaan finanssiteollisuus haluaa estää meitä tarkastelemasta niitä todellisia yhteiskunnallisia suhteita, joihin sen voitot perustuvat. Tavalliset ihmiset eivät muka voi ymmärtää, mitä Wall Streetillä tapahtuu, sillä sen prosessit ovat liian monimutkaisia ja kehittyneitä. Occupy Wall Street -liike antoi meille mahdollisuuden nähdä tuo järjestelmä sellaisena kuin se on: valtavana moottorina, jonka tehtävänä on tuottaa lisää velkaa. Velan avulla rikkaat keräävät varallisuutta meiltä muilta, sekä kotimaassa että ulkomailla. Manipuloimalla lainsäädäntöä kotimaassa voidaan varmistaa, että yhä useammat putoavat syvemmälle ja syvemmälle velkaloukkuun. Artikkelin kirjoittamisen hetkellä suunnilleen kolmella neljästä amerikkalaisesta on jonkinlaista velkaa. Perintätoimisto ahdistelee niinkin useaa kuin yhtä seitsemästä amerikkalaisesta. On mahdotonta tietää, miten suuri osuus keskivertokotitalouden tuloista menee suoraan finanssipalveluteollisuudelle korkoina, erilaisina maksuina ja sakkoina. Saatavilla olevien tilasto-

tietojen perusteella voidaan arvioida, että osuus olisi jossain 15 ja 20 prosentin välillä. Ja jos tarkastelun ulkopuolelle jätetään neljännes väestöstä, joka on joko liian rikasta tai liian köyhää ollakseen velkaa kenellekään, osuus on vielä suurempi. ”Finanssoituminen” ei tarkoita siis ainoastaan rahan manipulointia. Se tarkoittaa pohjimmiltaan kykyä manipuloida valtiovaltaa irrottamaan muiden ihmisten tuloista osan itselleen. Wall Street ja Washington ovat toisin sanoen yhdistyneet. Finanssoituminen, arvopaperistaminen ja sotateollisuuden kasvu ovat kaikki saman prosessin eri puolia. Kiiltävien pankkikonttorien määrä on moninkertaistunut amerikkalaisissa kaupungeissa. Ne ovat tahrattomia kauppoja, jotka myyvät ei-mitään, ja silti niiden ulkopuolella seisovat aseistetut vartijat. Tämä on vain kaikista välittömin ja tuntuvin symboli sille kansakunnalle, joka meistä on tullut. *** Suurin osa maailmanhistoriassa tapahtuneista vallankumouksista, kapinoista ja kansannousuista on liittynyt ainakin jossain määrin velkaan. Mukaan voidaan lukea kapinat, jotka johtivat kreikkalaisiin demokratioihin sekä


017

Voiko velka sytyttää vallan­kumouksen?

Amerikan vallankumous ja suurin piirtein kaikki muutkin antikolonialistiset kansannousut. Saatamme olla nyt vastaavan murroskohdan kynnyksellä. Historia on kuitenkin osoittanut, että velallisten kokoaminen yhtenäiseksi kansanliikkeeksi on hyvin vaikeaa, sillä velallisuus eristää ihmiset toisistaan. Lisäksi velkaan liittyvät ahdistuksen ja nöyryytyksen tunteet tekevät siitä tehokkaan ideologisen aseen. Historia on kuitenkin myös todistanut, että kun tällaisia liikkeitä muodostuu, niiden käynnistämät yhteiskunnalliset seuraukset ovat usein räjähdysmäisiä. Millaisia tulevaisuudennäkymiä Occupy-liikkeellä on, jos siitä kehittyy kokoava kansanliike velkaa vastustaville? Jos näin käy, taistelua ei voiteta ehdottamalla poliittisia linjanmuutoksia. Occupyn voima piilee sen kyvyssä kyseenalaistaa poliittisen järjestelmän uskottavuus ja vedota niin monen amerikkalaisen jakamaan tunteeseen, että korruptoitunut poliittinen luokka ei pysty enää ratkaisemaan tavallisten kansalaisten ongelmia, saati sitten maailman ongelmia. Aidosti demokraattisen järjestelmän luominen tarkoittaa, että aloitamme kokonaan alusta. Taloudellisen järjestelmän tilanne ei poikkea tästä millään tavalla. Ensimmäiseksi on tuotava julki ongelman ydin: nykyisiä taloudellisia järjestelyjämme voi tuskin kutsua edes ”kapitalismiksi”. Kyseessä on mafiakapitalismi, joka perustuu koronkiskontaan, kiristykseen ja ennalta järjestettyihin kasinopeleihin. Toiseksi on tehtävä selväksi, miten suuressa määrin järjestelmän epäoikeudenmukaisuus jäytää sitä moraalista

perustetta, jonka avulla velkojat pitävät niin monia amerikkalaisia otteessaan. Tilanne kiihdyttää prosessia, jonka seurauksena ihmiset vaihe vaiheelta vetävät tukensa koko järjestelmältä. Yhä kasvava joukko on jo tehnyt näin kieltäytymällä maksamasta velkojaan, joko pakosta tai omasta valinnastaan. Jopa järjestelmän huipulla olevista yhä useampi on myöntänyt epävirallisissa yhteyksissä, että nykyinen tilanne on kestämätön. Velkojen anteeksianto jossain muodossa tulee tapahtumaan (kuten olemme jo nähneet suurten pankkien kohdalla). Todellinen taistelu käydään siitä, miten järjestelmä pelastetaan – tehdäänkö se viime hetkellä järjestelmän pelastamiseksi mafiakapitalismilta vai pyritäänkö määrätietoisesti johonkin toisenlaiseen järjestelmään (ehkä ottaen mallia Islannilta, missä väestöstä yli neljänneksellä oli velkaa, ja kaikki niistä mitätöitiin). Velkojen anteeksianto antaa mahdollisuuden paitsi taloudelliseen myös älylliseen ja henkiseen uudistumiseen. Jo ajatuksen tasolla tällainen mahdollisuus antaa tilaa käsitykselle, jonka mu-

JOPA JÄRJESTELMÄN HUIPULLA OLEVISTA YHÄ USEAMPI ON MYÖNTÄNYT EPÄVIRALLISISSA YHTEYKSISSÄ, ETTÄ NYKYINEN TILANNE ON KESTÄMÄTÖN. VELKOJEN ANTEEKSIANTO JOSSAIN MUODOSSA TULEE TAPAHTUMAAN (KUTEN OLEMME JO NÄHNEET SUURTEN PANKKIEN KOHDALLA).


018

Peruste #1 2013

MUTTA JOS ESITTÄISIN VAATIMUKSEN NYT, PYYTÄISIN VELKOJEN MAHDOLLISIMMAN LAAJAA ANTEEKSIANTOA. SEURAAVAKSI TOIMENPITEEKSI EHDOTTAISIN TYÖTUNTIEN MERKITTÄVÄÄ VÄHENTÄMISTÄ – ESIMERKIKSI VIISITUNTISIA TYÖPÄIVIÄ TAI VIIDEN KUUKAUDEN VUOSILOMAA.

kaan velka on vain eräänlainen lupaus jonka teemme toisillemme, ja että todellisessa demokratiassa kaikki osallistuvat tärkeistä kysymyksistä käytävään keskusteluun. Millaisia lupauksia haluamme yhteiskuntana tehdä? Tässä valossa tarkasteltuna yli­ velkaantumisen ongelma (engl. debt­ overhang; tilanne jossa velkaa on niin paljon, että sitä on mahdotonta saada lisää edes järkeviin investointeihin), on huomattavasti syvällisempi. Yhteinen velkamme pakottaa meidät tekemään lupauksia, joita on mahdotonta pitää. Voidaksemme maksaa velkojien luokalle korkoa lisäämme tuotannon määrää sekä luonnonvarojen hyödyntämistä. Tästä väistämättömänä seurauksena jatkamme ympäristön tuhoamista vauhdilla, joka jo nyt ylittää selvästi luonnon kantokyvyn. Mikä voisi olla tätä mielipuolisempaa toimintaa? Tämän vuoksi mittavan vastarintaliikkeen organisointi on niin tärkeää. Johtajamme ovat osoittaneet jo kauan sitten, että he eivät pysty ajattelemaan riittävän suuressa mittakaavassa. Teknokraattinen puuhastelu ei johda mihinkään. Vain kansalaisyhteiskunnan liike voi muuttaa moraalisia ja poliittisia mahdollisuuksien horisonttejam-

me – ja näiden horisonttien on selkeästi muututtava. Occupy-liike on ollut viisas vastustaessaan kiusausta asettaa konkreettisia vaatimuksia. Mutta jos esittäisin vaatimuksen nyt, pyytäisin velkojen mahdollisimman laajaa anteeksiantoa. Seuraavaksi toimenpiteeksi ehdottaisin työtuntien merkittävää vähentämistä – esimerkiksi viisituntisia työpäiviä tai viiden kuukauden vuosilomaa. Jos nämä ehdotukset tuntuvat pöyristyttäviltä, jopa käsittämättömiltä, se kertoo vain täydellisestä näköalojen kaventumisesta. Vain 50 vuotta sitten monet ihmiset uskoivat, että olisimme nykyhetkeen mennessä päätyneet tuohon pisteeseen. Kun olemme rikkoneet lisää velkaa synnyttävät moottorit, voimme alkaa jälleen ajatella aikaamme sopivalla mittakaavalla ja loistokkuudella. David Graeber on sosiaaliantropologian dosentti Goldsmiths-yliopistossa (University of London) ja Debt: The First 5000 years -teoksen kirjoittaja. Artikkeli on julkaistu 24.9.2012 The Nation -lehdessä. Käännös Niina Oisalo. www. thenation.com/article/169759/can-debtspark-revolution#


Voiko velka sytyttää vallan­kumouksen?

019

Sandra Cristina Gobet


020 HAASTATTELU

vallaton politiikka Politiikka on menett채nyt mahdollisuutensa saada todellisia yhteiskunnallisia muutoksia aikaan, Zygmunt Bauman v채itt채채. Tarvitsemme uudenlaisia poliittisen toiminnan muotoja, globaaleja instituutioita ja kokonaisvaltaista kulttuurinmuutosta. kuutti koski


021

Vallaton politiikka

nterregnum”, ”kulutuksen orgiat”, ”toimijuuden kriisi”, ”vallan ja politiikan avioero”, pöydän takana istuva mies tiputtelee. Kohta yhdeksänkymmentävuotias sosiologian grand old man, Zygmunt Bauman, on tullut tunnetuksi erityisesti aikakautemme luonnetta pohtivista teoksistaan. Leedsin yliopiston emeritusprofessori julkaisee parhaimmillaan useita kirjoja vuodessa ja kommentoi aktiivisesti yhteiskunnallisia ilmiöitä. Viime vuosien yhteiskunnalliset liikkeet eivät ole saaneet Baumania innostumaan. Hän on arvostellut esimerkiksi Occupy Wall Street –liikettä tunnevaltaiseksi tempaukseksi, josta puuttuu ajattelu. ”En minä ole ollut kriittinen Occupyliikettä kohtaan, pikemminkin skeptinen”, Bauman täsmentää. Hänen mukaansa kaikki muut huomioivat liikkeen, mutta itse Wall Streetiin sillä ei ollut mitään vaikutusta. ”Siellä pelataan samaa likaista peliä kuin ennenkin, mikään ei ole muuttunut.” Bauman kritisoi myös sosiaalisen median mahdollisuuksien yliarvioimista. ”On pelkkä illuusio, että maailmaa voisi muuttaa poistumatta kotoa”, hän tyrmää. arabikesää odotellessa

Occupy Wall Street, Espanjan Movimiento de los indignados ja Arabikevääksi kutsuttu kansannousujen aalto saattavat vaikuttaa saman tyyppiseltä

toiminnalta: Ihmiset kokoontuvat kutsumatta aukioille ja jäävät sinne oleskelemaan, Bauman toteaa. Baumanin mukaan kyse on kuitenkin aivan eri asioista, koska diktatuureissa spontaani tilan haltuunotto on vallanpitäjälle täysin sietämätöntä. Tämän vuoksi toiminta Baumanin mukaan monissa arabimaissa osin onnistuikin. Esimerkiksi Egyptissä kansannousu onnistui ensimmäisessä päämäärässään, eli vallanvaihdossa. Toista yhteistä päämäärää ei sitten ollutkaan. Osa Tahririn aukiolla kokoontuvista ihmisistä oli köyhiä, työttömiä ja vähäosaisia ihmisiä Kairon lähiöistä. Toiset taas Kairon keskustassa asuvia rikkaita ihmisiä, jotka olivat raivoissaan siitä, että heidän taloudelliset etuoikeutensa eivät näkyneet poliittisina etuoikeuksina, Bauman kuvailee. Molemmat syyttivät Mubarakia, mutta se oli ainoa heidät yhteen kiinnittävä tekijä. ”Arabikevät oli todellinen muutos, mutta odottelemme edelleen Arabikesää.” vallan ja politiikan avioero

”Kun minä olin nuori, keskeisin kysymys oli, mitä on tehtävä”, Bauman muistelee. Yhteiskunnalliset keskustelijat eivät edes miettineet, kuka tekee. He olivat varmoja, että suvereeneilla valtioilla on kaikki avaimet kehittää yhteiskuntaa. Ongelmana oli vain, etteivät ne tehneet oikeita asioita. Nyky-yhteiskunnassa valta ja poliittiset mekanismit ovat eriytyneet. Mikään


022

Peruste #1 2013

MEILLÄ EI OLE GLOBAALEJA INSTITUUTIOITA, EMMEKÄ OLE EDES ALOITTANEET RAKENTAMAAN NIITÄ. ON OLEMASSA AINOASTAAN KANSAINVÄLISTÄ POLITIIKKAA JA KANSALLISTEN HALLITUSTEN VÄLISTÄ YHTEISTYÖTÄ.

Baumanin mukaan ihmiset ahdistuvat kontrollin puutteesta. Uusien liikkeiden ja uusien poliittisen toiminnan muotojen syntyminen on väistämätöntä ja välttämätöntä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin olleet Baumanin mielestä ”perustavanlaatuista, spontaania hamuilua pimeässä”. uusia instituutioita ja irti kuluttajuudesta

valtio ei ole täysin suvereeni omalla alueellaan ja globaali tila on vailla poliittista kontrollia, Bauman kuvailee. Rahoitus, investoinnit, kauppa, tiedonvaihto, rikollisuus, terrorismi, ase- ja huumekauppa, hän luettelee asioita, joita kansallisvaltiot eivät kykene hallitsemaan. Bauman vertaa tilannetta Rooman imperiumin viimeisen keisarin, Romulus Augustuksen, jälkeiseen aikaan. Hän puhuu ”interregnumista”, eli jonkinlaisesta valtatyhjiöstä. Baumanin kuva puoluepolitiikasta on varsin raadollinen. Toisaalla ovat ihmisten vaatimukset ja tarve tulla valituksi uudelleen, toisaalla globaalit markkinat ja finanssi-instituutiot. Poliitikot pomppivat näiden välillä, eivätkä kykene pitämään lupauksiaan. Hallitus voi vaihtua vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalle, mutta ihmiset eivät näe mitään muutosta. ”Ei ole kyse siitä, että joku puoluejohtaja olisi tyhmä tai korruptoitunut”, Bauman jatkaa. Valtatyhjiön vuoksi jokainen puolue on hänen mukaansa keskellä ristiriitoja, joita on todennäköisesti mahdotonta sovittaa yhteen. ”En haluaisi olla puoluejohtajan paikalla, se olisi painajaismaista”, Bauman miettii.

Globaaleja ongelmia ei voida ratkaista paikallisilla keinoilla, Bauman tiivistää. Meillä ei ole globaaleja instituutioita, emmekä ole edes aloittaneet rakentamaan niitä. On olemassa ainoastaan kansainvälistä politiikkaa ja kansallisten hallitusten välistä yhteistyötä. Tämä ei riitä Baumanille. Esimerkiksi euro on hänen mielestään täysin mahdoton yhtälö ilman yhteistä finanssipolitiikkaa ja todellisia ylikansallisia instituutioita. ”Nykyinen järjestelmä ei johda kuin siihen, että lapsenlapsesi ovat veloissa jo syntyessään.” Baumanille uudenlaisessa politiikan tekemisessä ei ole kyse vain vallan ja politiikan avioitumisesta uudelleen. Todellinen yhteiskunnallinen muutos vaatisi perustavaa kulttuurista muutosta. Hän puhuu ”kulutuksen orgioista”. Kuluttajuuteen kiinnittyvä kulttuuri ja elämäntapa on Baumanille niin ekologisen kriisin kuin politiikan kriisin taustalla vaikuttava rakenne. Ongelma ei ole ainoastaan se, että kulutamme liikaa. Baumanin mukaan kuluttajuus nähdään myös ratkaisuna sosiaalisiin ongelmiin. Lähtökohtana on, että ihminen voi hyvin, jos hän kykenee kuluttamaan. ”Meidän tulisi muuttaa koko elämäntapamme.”


023

Vallaton politiikka

ei mikään profeetta

kriisejä tulee ja kriisejä menee

Baumanin käyttämä kieli ja vertaukset ovat herkullisia. Hän ottaa vauhtia historiasta, heittää ilmaan isoja sanoja ja kehittää omia käsitteitään. Edellisenä iltana Bauman piti Kuvataideakatemiassa luennon kulttuurin idean historiallisesta kehityksestä. Hän vaikuttaa kykenevän puhumaan mistä vain ja miten paljon vain. Baumanin juttuja on miellyttävä kuunnella, mutta haluaisin enemmän. Hän analysoi aikamme ongelmia hyvin yleisellä tasolla. Globaalien instituutioiden puute ja kokonaisvaltainen kuluttajuuteen perustuvan kulttuurin muutos alkavat olla kriittisen yhteiskuntatieteen ja yhteiskunnallisen keskustelun peruskauraa. Bauman kaipaa uudenlaisia politiikan tekemisen muotoja, mutta mitä ne sitten voisivat olla? Mikä olisi tehokasta yhteiskunnallista liikehdintää? ”En ole mikään profeetta”, hän vastaa. ”Ehkä joku jossain Tyynellämerellä, Etelä-Amerikassa tai Aasiassa kehittelee uudenlaista tapaa tehdä politiikkaa, kun me tässä juttelemme.” Bauman korostaa, että kaikki maailmanhistorian suuret liikkeet ovat saaneet alkunsa pienistä liikkeistä. ”Eivät ne mistään taivaasta tipahda.” Bauman kokee yhteiskuntatieteiden tehtäväksi analysoida trendejä ja avata laajempia mekanismeja, jotka vaikuttavat yksilöllisten elämänkulkujen taustalla. Tässä roolissa hän tuntuu pysyttelevän. Hän myöntää, että toisinaan yhteiskuntatieteet voivat ohjata välttämään tiettyjä virheitä ja ehkäpä osoittaa suuntaa johonkin lupaavampaan. ”Olen miettinyt näitä asioita pitkän ikäni, mutten ole löytänyt mitään yhtä ratkaisua.”

Bauman toteaa ihmiskunnan historian olevan täynnä erilaisia kriisejä. Tässä mielessä hän ei pidä nyky-yhteiskuntaa mitenkään erityislaatuisena tai sen erinäisiä kriisejä ylitsepääsemättöminä. Bauman viittaa kreikkalaissyntyiseen filosofiin Cornelius Castoriadisiin. Häneltä kysyttiin kerran, haluaisiko hän muuttaa ihmiskunnan. Baumanin mukaan filosofi vastasi: ”En missään nimessä. Haluan ihmiskunnan muuttavan itsensä, kuten se on tehnyt niin monta kertaa historiassa.” Alan olla jo uppoutunut Baumanin tarinointiin, mutta moni muukin on pyytänyt hänen haastatteluaan. ”Kova työpäivä”, yhteiskuntatieteiden konkari valittelee. Hän heittää piipun suupieleensä ja suuntaa pihalle. Minä jään miettimään, mitä se interregnum taas tarkoittikaan.

zygmunt bauman Syntynyt Poznańissa Puolassa 19.11.1925. Leedsin yliopiston sosiologian emeritusprofessori. Pakeni Puolasta sekä natsimiehitystä että kommunistisen puolueen antisemitististä kampanjaa. Asunut IsoBritanniassa vuodesta 1971. Julkaissut kymmeniä kirjoja ja toistasataa tieteellistä artikkelia.


024

Peruste #1 2013

SLUMMI ON UUSI TEHDAS VENEZUELAN URBAANIT SOSIAALISET LIIKKEET JA YHTEISKUNNALLINEN MUUTOS Maailman väestöstä yhä suurempi osa asuu slummeissa. Yhteiskunnallisen konfliktin paikka ei enää ole tuotantoprosessissa, vaan siellä, missä urbaanit massat asuvat. Venezuelassa slummien asukkaat ovat toteuttaneet massiivisia hankkeita, kuten köysiratametron Caracasin vuortenrinteiden hökkelikyliin. Kansalaisliikkeiden, asukasneuvostojen ja valtaapitävän sosialistipuolueen symbioosi hyödyttää kaikkia osapuolia. Mutta onko kyseessä etujen vaihtaminen poliittiseen kannatukseen, vai aito yhteiskunnallinen muutos, jossa aloite on vihdoin urbaaneilla köyhillä? raisa musakka


Slummi on uusi tehdas – Venezuelan urbaanit sosiaaliset liikkeet ja yhteiskunnallinen muutos

aupungit ovat olleet strategisessa pääroolissa Latinalaisen Amerikan yhteiskunnallisessa muutoksessa. 1980-luvulta lähtien kaupungeista muodostui tärkein maaperä uusille konflikteille ja vaatimuksille, joita esittivät niin globaalin pääoman haltijat kuin urbaaneille alueille pakkautuneet vähäosaiset väestöryhmät. (Sassen 1998). Samalla, kun 1980-luvulta alkanut uusliberaali prosessi synnytti entistä vahvemman ja ylikansallisemman eliitin, on urbaanista, epävirallista (informal) työtä tekevien luokasta muodostunut 2000-luvulle tultaessa planeetan nopeimmin kasvava yhteiskuntaluokka. (Davis 2006, 178). Näistä virallisen talouselämän ja yhteiskunnan tarjoaman hyvinvoinnin ulkopuolelle jäävistä, kasvavista ”köyhyyden kaupungeista” on samalla tullut tärkeitä poliittisen järjestäytymisen paikkoja. Slummien yhteiskunnalliset liikkeet ovat kokeneet vuosikymmenien saatossa Venezuelassa ja eri puolilla Latinalaista Amerikkaa erään tärkeän muutoksen: opposition mobilisoimisesta on siirrytty toimimaan yhteistyössä valtaapitävien poliittisten puolueiden kanssa. Osa ruohonjuuritason liikkeistä on onnistunut neuvottelemaan ja muokkaamaan omia vaatimuksiaan institutionaaliselle tasolle, minkä ansiosta juuri näistä liikkeistä on tullut valtavirran kollektiivisen toiminnan tutkimukselle kaikkein näkyvimpiä. Caracasin metron jatkeeksi rakennet-

tu köysirataverkosto on yksi konkreettinen esimerkki siitä, kuinka järjestäytyneet slummien asukkaat ovat saaneet vaatimuksensa toteutetuksi, sekä tuntuvaa käytännön helpotusta arkeensa slummiyhteisön ja valtion yhteistyöllä. Kun slummin asukas ennen käveli tuhansia rappuja jyrkkää vuorenrinnettä päästäkseen slummista kaupunkiin, nyt Metrocable-köysirata yhdistää muun muassa San Agustínin hökkelikylän pääkaupungin metroverkostoon. Hugo Chávezin kaudella slummeihin on syntynyt asukasneuvostoja. San Agustínissa niitä on jo useita, ja neuvostojen aloitteesta köysiratahanke toteutettiin valtion tuella, mutta täysin asukkaiden toimesta. Yhtään ulkopuolista työntekijää ei palkattu. Toiset ruohonjuuritason liikkeet ovat sen sijaan kytkeytyneempiä kulttuuripolitiikkaan. Esimerkkejä tällaisista liikkeistä ovat muun muassa Caracasin slummien katujuhlien järjestäjät ja katutaiteilijat, jotka pyrkivät vahvistamaan läsnäoloaan kaupungin kaduilla. San Agustínin asukkaat ovat vallanneet läheisen Alameda-teatterin muuttaen sen sosiaalikeskukseksi. Myös yhteisöjen media-aktivistit ovat vallanneet mediatiloja saadakseen yhteisöjensä ääntä kuuluviin. venezuelan

”laboratorio”

Venezuela ei ole maanosan ainoa maa, jossa yhteiskunnan syrjityimmät ryhmät ovat pyrkineet ottamaan aloitteen

025


026

Peruste #1 2013

VENEZUELA ON OLLUT VIIME VUOSIKYMMENTEN AIKANA AINOITA MAITA, JOSSA YHTEISKUNNAN SYRJITYT, VENEZUELAN TAPAUKSESSA ”URBAANI KÖYHÄLISTÖ”, ON TEHNYT MUUTAKIN KUIN KAPINAN.

itselleen. Maaseudulla syntyneistä liikkeistä huomiota ovat saaneet muun muassa Meksikossa vuonna 1994 kapinaan nousseet alkuperäisväestöä puolustavat zapatistit sekä maattomien liike (MST) Brasiliassa. Nämä liikkeet eivät kuitenkaan ole onnistuneet saamaan aikaan samanlaista poliittista ja sosiaalista muutosta. Venezuela on ollut viime vuosikymmenten aikana ainoita maita, jossa yhteiskunnan syrjityt, Venezuelan tapauksessa ”urbaani köyhälistö”, on tehnyt muutakin kuin kapinan. Venezuelasta onkin muodostunut vallankumousteorioiden tutkijoille tämän päivän ”laboratorio”. (Lebowitz 2006, 96.) Venezuelassa alkoi vuonna 1998 poliittinen prosessi, josta käytetään nimeä ”bolivaarinen vallankumous”. Nimi juontaa 1800-luvun alussa vaikuttaneeseen venezuelalaiseen Simón Bolívariin, joka johti mantereen itsenäistymistaisteluita Espanjan siirtomaavallasta. Maan nykyinen presidentti, syövän kanssa kamppaileva Hugo Chávez näyttäytyy kannattajilleen Bolívarin keskenjääneen työn jatkajana. Vuonna 2005 Chávez alkoi kutsua maan poliittista prosessia ”sosialistiseksi siirtymäksi”. (Lalander 2010, 2.) Alet-

tiin puhua 2000-luvun sosialismin rakentamisesta. Kuulostaa uhkarohkealta yritykseltä maassa, jossa perinteisesti öljytuloista riippuvainen talous ei ole vain rikastuttanut pientä eliittiä, vaan myös johtanut käytännössä oman tuotannon ja maataloussektorin katoamiseen. Samalla kaupungit ovat tupaten täynnä maaseudulta saapuneita, prekaareissa oloissa ja epävirallisella sektorilla työskenteleviä köyhiä. Politiikan suunnanmuutos vuoden 1998 presidentinvaalien jälkeen ja uusliberaalien talousoppien ainakin osittainen korvaaminen aloitti hiljalleen lähes koko maanosassa poliittisen kurssin kääntymisen vasemmalle. Venezuelan viitoittaman mallin läheisimpinä seuraajina on pidetty Boliviaa ja Ecuadoria. Venezuelan prosessi on ollut käynnissä jo 14 vuotta, joten sen tuottamien sosiaalisten ohjelmien tulosten ja merkitysten arvioimiseen on kertynyt edellä mainittuihin maihin verrattuna huomattavasti enemmän materiaalia. slummien muodostuminen ja marginaalisuuden myytti

Venezuelan pääkaupungin Caracasin slummit, barriot, ovat muodostuneet syrjäytymisen, urbanisaation ja maaseudulta tulleen siirtolaisuuden muovaamiin köyhyyden olosuhteisiin, aivan kuten Rio de Janeiron favelat, Sao Paulon periferia, Santiago de Chilen población ja Buenos Airesin villat. 1960-luvulta lähtien vaikuttanut, urbaanin segregaation aiheuttamaa problematiikkaa analysoinut koulukunta halusi haastaa aikaisemman köyhyystutkimuksen synnyttämän ”marginaalisuuden myytin”. Koulukunta kyseenalaisti käsityksen, jonka mu-


Slummi on uusi tehdas – Venezuelan urbaanit sosiaaliset liikkeet ja yhteiskunnallinen muutos

kaan slummit muodostivat urbaaniin elämään nähden periferian ja marginaalin. Sen sijaan heidän mukaansa kaupunkien laitamien suurten slummien asukkaat tulivat integroiduiksi kaupungin elämään klientelististen verkostojen kautta. Latinalaisen Amerikan politiikkaan perinteisesti kuuluvassa klientelismissä, eli eräänlaisessa laillisuuden puitteissa tapahtuvassa korruptiossa poliitikot ja virkamiehet jakavat kunnan tai valtion varoja edistääkseen omaa uraansa tai puolueensa menestystä. Rahaa annetaan vain oman poliittisen linjan tukijoille, tai niille, jotka voidaan taivuttaa kannattajiksi. 60-luvun koulukunnan keskeinen väite oli, että urbaanit köyhät olivat kuitenkin juuri näiden verkostojen ansiosta kykeneviä sosiaaliseen liikkuvuuteen, yritteliäisyyteen ja poliittiseen osallistumiseen. Neljä vuosikymmentä myöhemmin tutkijat palasivat uudelleen niiden marginaalisuusteorioiden ääreen, joita 60-luvun koulukunta kritisoi. (González de la Rocha et al. 2004). 1980- ja 90-luvuilla alkanut uusliberaali politiikka oli lisännyt sellaisia perinteisiä marginaalisuuden ilmiöitä kuten työttömyyttä, kasvavaa epävirallista sektoria, vaihdantataloutta sekä sosiaalista syrjäytymistä ja väkivaltaa. Nämä tekijät ovat tänä päivänäkin vahvasti läsnä Caracasin slummeissa. Oppositio on kritisoinut nykyistä sosialistihallitusta siitä, että väkivalta ja henkirikokset eivät ole laskeneet, vaan päinvastoin jopa lisääntyneet maan pääkaupungissa. Maalta saapunutta väestöä pursuavat kaupunkien laitamien slummit, lisääntyvä köyhyys ja segregaatio sekä koho-

avat rikollisuusluvut ja turvattomuus johtivat köyhien kaupunginosien kriminalisoimiseen. Köyhyys ja rikollisuus linkittyivät niin tiiviisti yhteen, että itse köyhyys nähtiin rikoksena. Tämä johti muun muassa slummien häätöihin, muureihin rikkaiden ja köyhien kaupunginosien välillä ja erilaisiin slummien asukkaita koskeviin liikkumisrajoituksiin. Näiden alueiden nähtiin vaarantavan kaupungin järjestyksen ja terveyden. Caracasissa köyhien barrioiden psykologinen torjuminen meni niin pitkälle, ettei näitä kaupungin väkirikkaimpia alueita edes piirretty kaupungin virallisiin karttoihin. puolueen ja liikkeiden symbioosi

Venezuelassa oli jo ennen Chávezin valtaantuloa olemassa vahvat slummien ”naapuriverkostot” ja ruohonjuuritason kansalaisliikkeet. Köyhien barrioiden asukkaat olivat vuosikymmenien aikana järjestäytyneet erilaisten konkreettisten teemojen edistämiseksi, kuten puhtaan juomaveden saamiseksi omaan barrioon. Kun Chávez nousi valtaan, suurelta osin köyhien slummien asuk-

CARACASISSA KÖYHIEN BARRIOIDEN PSYKOLOGINEN TORJUMINEN MENI NIIN PITKÄLLE, ETTEI NÄITÄ KAUPUNGIN VÄKIRIKKAIMPIA ALUEITA EDES PIIRRETTY KAUPUNGIN VIRALLISIIN KARTTOIHIN.

027


028

Peruste #1 2013

kaiden äänillä, oli ruohonjuuritason verkosto poliittiselle järjestäytymiselle jo valmiina. Chávezin sosialistipuolue PSUV ja slummien korttelikomiteat muodostivat molempia osapuolia hyödyttävän symbioosin. Symbioosia on myös kritisoitu ruohonjuuritason liikkeiden sisältä. PSUV:n on pelätty ”nielaisevan” autonomiset urbaanit liikkeet. Valtion rahoitusta on myös jaettu poliittisin perustein suosien liikkeitä, jotka toimivat yhteistyössä sosialistipuolueen kanssa. Tässä Chávezin hallinto jatkaa Latinalaisen Amerikan sosiaalipolitiikassa vahvaa klientelististä perinnettä. Osa liikkeistä on myös jakautunut tai näivettynyt, kun kaikki toimijat eivät ole suostuneet tiiviiseen yhteistyöhön sosialistipuolueen kanssa. Myös oppositio on pyrkinyt, etenkin vaalien alla, lähestymään slummien yhteisöjä. Mielenkiintoinen kysymys on myös se, onko prosessi alhaalta ylöspäin vai ylhäältä alaspäin tuotettu. Venezuelassa puhutaan ”osallistuvasta demokratiasta”, jolla tarkoitetaan asukasneuvostojen painoarvoa kunnallispolitiikassa. Esimerkiksi tietyillä alueilla budjetista

VUONNA 2002 VALTIO PERUSTI URBAANIN MAAKOMITEAN, JONKA TARKOITUKSENA OLI LAILLISTAA HALLITSEMATTOMASTI JA NOPEASTI LAITTOMIN VALTAUKSIN SYNTYNEIDEN SLUMMIEN ASUKKAIDEN OMISTUSOIKEUDELLINEN ASEMA.

ei päätä kaupunginhallitus, vaan useita satoja jäseniä käsittävä valtuusto. (Hetland 2012). Toisaalta nämä osallistuvan demokratian muodot ovat kuitenkin samalla koko ajan riippuvaisia keskushallinnon rahoituksesta. vaikutukset carratera negrassa

Sosiologi Sujatha Fernandes on tehnyt urbaaneihin yhteiskunnallisiin liikkeisiin liittyvää etnografista tutkimusta eräässä Caracasin köyhässä lähiössä nimeltä Carretera Negra (suom. musta valtatie). Hän seurasi alueen ihmisten elämää yhdeksän kuukauden ajan vuosina 2004–2007. Fernandes kertoo tutkimusta tehdessään tutustuneensa terveysklinikoihin slummialueiden sydämissä. Ennen ihmiset kuolivat noilla alueilla tauteihin, jotka olisivat olleet ehkäistävissä. Slummeihin on myös valtion tuella perustettu soppakeittiöitä, jotka tarjoavat lämpimän aterian köyhien yksinhuoltajaperheiden lapsille. Hän myös kertoo koulupudokkaista, jotka jatkavat opintojaan iltaisin työtä ja opiskelua yhdistävässä ohjelmassa. Vuonna 2002 valtio perusti urbaanin maakomitean, jonka tarkoituksena oli laillistaa hallitsemattomasti ja nopeasti laittomin valtauksin syntyneiden slummien asukkaiden omistusoikeudellinen asema. Samalla slummien asukkaita myös tuettiin perustamaan omia komiteoita ja osuuskuntiaan. Vuoteen 2005 mennessä Venezuelan urbaanien keskusten maakomiteoissa oli jaettu yli 170 000 maanomistustodistusta. Köyhien perheiden lapsille ja yksinhuoltajille lämpimän aterian päivässä tarjoavia soppakeittiöitä oli vuoteen 2004


Slummi on uusi tehdas – Venezuelan urbaanit sosiaaliset liikkeet ja yhteiskunnallinen muutos

mennessä yli 4000. Aliravitsemusta vastaan perustettiin myös Misión Mercal - ohjelma, subventoiduin hinnoin elintarvikkeita myyvien valtion supermarkettien ketju, joka ostaa tuotteensa osuuskunnilta(Fernandes 2008, 2). Kiistattomin merkitys sosiaalisilla ohjelmilla on ollut yksittäisten Carretera Negra- slummin asukkaiden henkilökohtaisissa kokemuksissa. Soppakeittiöiden kaltaiset ohjelmat ovat muuttaneet radikaalisti heidän elämäänsä, eikä pelkästään materiaalisessa merkityksessä. Kertomuksissa keskeiseksi nousi henkilökohtainen voimaantumisen tunne, jota slummin asukkaat ovat kokeneet sitouduttuaan yhteisölliseen työhön. Fernandes kuitenkin havaitsi ohjelmien toimeenpanossa samalla vakavia puutteita. Epäkohdiksi hän mainitsee muun muassa stipendien kanavoinnin ontumisen, jaettavien tuotteiden hamstraamisen ja näpistämisen sekä tilanteen, jossa ihmiset olivat työllistettynä hallituksen ohjelmissa, mutta vailla elämisen kattavaa palkkaa. Viimeiseksi mainittu vaikutti olevan erityisen yleistä naisilla. (Fernandes 2008, 1). Sosiaaliohjelmat, kuten terveydenhuollon Misión Barrio Adentro tai koulutuspoliittinen Misión Ribas, koskettavat erityisesti juuri naisia. Fernandesin mukaan köyhien asuinalueiden naiset ovatkin sitoutuneet entistä enemmän ruohonjuuritason politiikkaan. Kuitenkin suurin osa yhteisöjen johtohahmoista on edelleen miehiä. Myös hallituksen ohjelmia kontrolloivat miesten hallinnoimat byrokratiat. Naiset ovat siis lisänneet tuntuvasti poliittista osallistumistaan, mutta politiikka on edelleen miesjohtoista, kun kampanjoita

tuotetaan osin ylhäältä alaspäin valtion edustajien tarjotessa slummeissa toteutettavien hankkeiden ideat ja puitteet. (Fernandes 2005, 97.) Fernandes näkee Chávezin hallituksen politiikassa niin yhtymäkohtia kuin irtiottoja edeltäjiinsä. Sosiaalipolitiikan saralla hallitus on onnistunut luomaan vaihtoehtoisen mallin valtion väliintulolle hyvinvoinnin takaajana ja jakajana, joka tekee selvän pesäeron edeltäjien uusliberaaliin politiikkaan. Samalla nykyinen politiikka on kuitenkin voimakkaasti riippuvainen öljyn hinnasta. Siten onkin epäselvää, kykeneekö hallituksen sosiaalipolitiikka vahvistamaan vaihtoehtoista uusliberalismin vastaista malliaan, joka pystyisi torjumaan globaalien markkinoiden otteen. (Fernandes 2008, 2). luokkataistelun uudet subjektit

Yhteiskunnallisen konfliktin näyttämön siirtymä tehtaasta slummiin tarkoittaa myös luokkataistelun subjektien uudelleenmäärittelyä. Proletariaatti näyttääkin siirtyneen yhä kauemmas työväenluokan kollektiivisesta identiteetistä, kun läheisin ”toveri” taistelussa ei ole työkumppani, vaan ”vecino”, naapuri. (Fernandes 2010, 260–261). Viime vuosikymmenten uusliberaalien reformien myötä luokkavoimien kartta piirtyi uudelleen, ja marginaalisten ryhmien kokemat jatkuvat tappiot ovat olleet nähtävissä urbaanissa kaupunkimaisemassa. Julkisen tilan privatisointi, slummialueiden militarisointi, poliisivalvonta ja häädöt ovat johtaneet sosiaalisen tilan ja yhteisöllisen elämän kutistumiseen kaupungeissa. Venezuelassa aktivistit ovat nähneet

029


030

Peruste #1 2013

taistelussa julkisesta tilasta Chávezin ja hänen retoriikkansa ikään kuin edustajanaan valtion sisällä. Ratkaisevaa on silti se, missä määrin valtion byrokraatit, poliisi ja armeija ovat valmiita todella tukemaan uudenlaista politiikkaa. Oma roolinsa on myös perinteisen eliitin palkkaamilla yksityisillä turvapalveluilla. Joskus poliisi tai yksityiset turvapalvelut ovat myötämielisiä lupia kysymättömille kadunvaltauksille, musiikille ja juhlille, joskus taas eivät. Kuitenkaan Sujatha Fernandesin mukaan ”kukaan

ei voi enää pysäyttää rumpuja”. Slummien asukkaista, jotka aikaisemmin olivat unohdettuja, näkymättömiä, ja joiden olemassaolo pyrittiin tukahduttamaan ja kieltämään, on nyt tullut politiikan subjekti. He näkyvät ja kuuluvat kaupungin kaduilla. Köyhät barriot on myös piirretty Caracasin nykyiseen viralliseen karttaan. Kirjoittaja on Ecuadorissa asuva toimittaja, joka on sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielmaa tehdessään perehtynyt EteläAmerikan köyhyystutkimukseen.

lähteet: ✕✕

Davis, Mike (2006) Planet of Slums. Verso, London.

✕✕

Fernandes, Sujatha. (2011) ”Every day War of Position: Social Movements and the Caracas Barrios in a Chávez Era”. Colombia Internacional 73, sivut 71-90.

✕✕

Fernandes, Sujatha (2010) Who Can Stop the Drums? Urban Social Movements in Chávez’s Venezuela. Duke University Press, Durham and London.

✕✕

Fernandes, Sujatha (2008) Social Policy in Chávez’s Venezuela: A Radical Alternative or More of the Same? ReVista. Harvard Review of Latin America. (Syksy 2008, Venezuela-teemanumero. Fernando Coronil, Jeffrey Cedeño, Vicente Lecuna, ja Jonathan Eastwood (toim.), sivut 40 – 42.

✕✕

Fernandes, Sujatha (2005) ”Barrio Women and Popular Politics in Cháve’s Venezuela.” Latin American Politics and Society, 49 (3), sivut 97-127.

✕✕

González de la Rocha, Mercedes, Janice Perlman, Helen Safa, Elizabeth Jelin, Bryan R. Roberts, and Peter M. Ward. (2004) From the Marginality of the 1960s to the “New Poverty” of Today: A LARR Research Forum. Latin American Research Review.

✕✕

Lebowitz, Michael (2006) Build It Now – Socialism for the Twenty-First Century. Monthly Review Press, New York.

✕✕

Hetland Gabriel (2012) Grassroots Democracy in Venezuela. (The Nation: http://sociology. berkeley.edu/sites/default/files/documents/student_papers/Hetland%20-%20Grassroots%20 Democracy%20in%20Venezuela,%20The%20Nation%20%281.30.12%29.pdf), tarkistettu 18.3. 2012

✕✕

Lulander, Rickard (2012) ”Neo-Constitutionalism in 21st Century Venezuela: Participatory Democracy or Centralized Populism?” Teoksessa: Deftlet Nolte & Almut Schilling-Vacaflor (toim.) New Constitutionalism in Latin America: Promises and Practices. Ashgate Publishing Limited, Farnham, Surrey.

✕✕

Sassen, Saskia (1998) Whose City is it? Globalization and the Formation of New Claims. The New Press, New York.


Slummi on uusi tehdas – Venezuelan urbaanit sosiaaliset liikkeet ja yhteiskunnallinen muutos

031

Sandra Cristina Gobet


032

Peruste #1 2013

REFORMI VAI VALLANKUMOUS? SOSIALISMIN SUURI STRATEGIA­ KESKUSTELU NYKYPÄIVÄN VALOSSA 1800–1900-lukujen taitteessa vasemmistolaisen liikkeen piirissä kiisteltiin monista asioista. Tulisiko sen tyytyä kuvaamaan tavoitteitaan kapitalismin käsitteillä, vai pyrkiä erilaiseen kuvaukseen ja erilaiseen yhteiskunnalliseen logiikkaan? Tuhoaako kapitalismi itsensä sisäsyntyisellä logiikallaan? Edistyykö demokratia vääjäämättä vai ainoastaan silloin, kun se ei häiritse kapitalismin kehitystä? Esittelen keskustelun keskeisten hahmojen Rosa Luxemburgin ja Eduard Bernsteinin näkemyksiä ja erimielisyyksiä sekä niiden relevanssia nykypäivänä. teppo eskelinen


033

Reformi vai vallankumous?

ommunistinen liike1 odotti kapitalismin romahdusta 1800-luvun puolivälistä alkaen. Marxin teoria korosti historian liikelakeja, kapitalismin sisäisiä ristiriitoja ja tuotantomuodon muutoksen välttämättömyyttä.2 Teorian mukaan kapitalismin tuhoutuminen oli vain ajan kysymys. Aikaa kuitenkin kului. Kapitalismi näytti myös saavan uusia muotoja ja jatkavan olemassaoloaan. Sekään ei tuntunut selvältä, että kapitalismin jälkeen koittaisi sosialismi. Ilman poliittista toimintaa tilalle saattaisi tulla jotain paljon epätoivottavampaa.3 Nämä huomiot herättivät paljon teoreettista väittelyä liikkeen piirissä. Kommunistinen liike toimi 180­0­-1900 -lukujen taitteessa osittain maan alla, kokoontui satunnaisesti ja hajaantui helposti. Lähes kaikki merkittävimmät hahmot olivat maanpakolaisia. Bernstein vaikutti Zürichissä ja Lontoossa. Myös Luxemburg oli pitkiä aikoja maan alla tai vankilassa (Frölich 2010). Venäjän vallankumoukselliset Lenin ja Trotski toimivat pitkään Lontoosta käsin (ks. esim. Pursiainen 2011). Saksassa tilanne oli 1800-luvun lopus-

sa sikäli erilainen, että puolue oli vahva ja organisoitunut. Se oli parlamentaarinen, vaikkakin sen toimintaa häirittiin ”antisosialistisella” lainsäädännöllä. Puolue kasvatti jäsenmääräänsä ja myös kannatustaan vaikeista toimintaolosuhteista huolimatta. Se oli kytkeytynyt vahvaan ay-liikkeeseen. Monet Saksan johtavista kommunistipoliitikoista olivat alkaneet epäillä ja jarrutella vallankumouksellista politiikkaa. Heidän mielipiteillään oli kansainvälisestikin suuri merkitys, sillä Saksalla oli vahva asema kommunistisen liikkeen keskuksena. Maan vahva teollistuminen ja liikkeen koko pitivät yllä käsitystä siitä, että Saksassa kapitalismin kehitys oli pisimmällä ja täten myös sosialismi lähimpänä. Bernstein oli keskeinen tämän revisionismiksi kutsutun suuntauksen teoreetikko4. Bernsteinin asema oli erityinen, koska hän oli ollut Engelsin läheinen liittolainen Lontoossa ja myöhemmin arvioinut uudelleen käsityksiään sosialismista. Luxemburg oli taas keskeinen marxilaisen linjan puolustaja. 1900-luvun taitteessa hän oli jäämässä puolueen si-

1 Puhun tässä artikkelissa systemaattisesti ”kommunistisesta liikkeestä”. Tämä on valinta puhua nykyajalle ominaisilla käsitteillä. Käsite on sinänsä historiallinen anakronismi, koska tätä käsitettä ei käytetty tuona aikana, vaan puhuttiin sosiaalidemokraattisesta liikkeestä. Tämä käsite kuitenkin helposti hämää nykylukijaa, erityisesti revisionismikeskustelun yhteydessä. 2 Tiivis esitys aiheesta ks. Singer 2001; luku 7. 3 Luxemburgin kuuluisa muotoilu ”sosialismi vai barbaria” viittaa juuri tähän. Luxemburg näki siirtomaavallan ja globaalikapitalismin väkivaltakoneiston nousun, ja piti näistä seuraavaa tuhoa nimenomaisena vaihtoehtona sosialismille. Kapitalismi saattaisi tappaa itsensä sotiin. 4 Puolueen hajaannus oli liittynyt johtohahmojensa mukaan nimettyjen ”eisenacherilaisen” ja ”lassallelaisen” ryhmän erimielisyyksiin. Puolue oli kuitenkin yhdistynyt ns. Gothan ohjelman myötä. Marx kritisoi vahvasti Gothan ohjelmaa.


034

Sandra Cristina Gobet ”Derrumbe”

Peruste #1 2013

sällä paitsioon. Bernstein julkaisi näkemyksiään kommunistien Neue Zeit -lehdessä sekä erityisesti kirjassa Vorausseztung des Sozialismus5. Luxemburg vastasi pamfletilla Sozialreform oder Revolution6. Vaikka nämä ovat debatin näkyvimmät kirjoitukset, Luxemburg oli arvostellut Bernsteinin ajatuksia jo esimerkiksi Leipziger Volkszeitung -lehdessä vuonna 1898.

sosialismi, reformismi ja historia

Bernstein asetti ensimmäisenä näkyvänä sosialistina vastakkain yhteiskunnallisen uudistustyön ja vallankumouksen. Hänelle näissä oli kyse ainoastaan keinojen vastakkainasettelusta – uskottavimman polun löytämisestä sosialismiin siirtymiseksi. Bernstein uskoi perinteisten sosialistien tapaan, että uusi

5 Kirjaa ei ole suomennettu. Kirjasta on englanninnoksia sekä nimellä Evolutionary socialism että The preconditions of socialism. Nojaudun tässä Cambridge University pressin toimittamaan laitokseen. 6 Saksankielinen alkuperäisteos 1900. Pamfletti on julkaistu suomeksi Brita Polttilan suomentamana Tammen Huutomerkki-sarjassa vuonna 1971. Nojaan tässä lähinnä englanninkieliseen laitokseen Reform or revolution (Militant publications, Lontoo 1986). Suomennokset ovat omiani eivätkä siksi vastaa sanatarkasti Polttilan suomennosta.


035

Reformi vai vallankumous?

sosiaalinen järjestys oli nousemassa kapitalismin sisältä. Sosialismin nähtiin olevan jo olemassa ”ituna”. Kyse oli siitä, miten siirtymä sosialismiin tapahtuisi. Bernsteinin mukaan sosialismia tuli tavoitella asteittain kapitalismin sisältä käsin eikä odottaa kaiken kerralla muuttavaa vallankumoushetkeä. Muutoksen välineitä olisi ennen kaikkea parlamentaarinen toiminta, mutta myös ammattiliitot sekä tuotantomuodon vähittäinen muuttaminen osuuskuntia perustamalla (Bernstein 1993 [1899]; luku 2). Marx oli selittänyt, että sosialismi kasvaisi kapitalismista. ”Alemmassa vaiheessa” sovellettaisiin periaatetta ”kaikille panoksensa mukaan” ja ”ylemmässä vaiheessa” periaatetta ”kaikilta kykyjensä mukaan, kaikille tarpeidensa mukaan” (Marx 1970 [1890]).7 Bernstein piti tätä vahvana pohjana argumentille, että kapitalismin ja sosialismin välillä ei olisi jyrkkää ajallista jakolinjaa. Sosialismin voitiin nähdä kypsyvän ja kehittyvän jo kapitalismin oloissa. Rosa Luxemburg katsoi, että Bernsteinin argumentissa oli kyse nimenomaan päämäärän vaihtamisesta. Bernsteinin tavoitteena ei enää ollut sosialismi, vaan jonkinlainen kapitalismin jalostettu muoto (Luxemburg 1986 [1900]; luvut 8-10). Bernstein oli hänen silmissään luopunut utopian ilmaisusta. Tästähän sosialismissa on pitkälti kyse: halusta kuvitella järjestelmä, joka on jollain tavalla vallankumouksellinen suhteessa

vallitseviin instituutioihin ja käsitteisiin - näiden logiikkaan palautumaton. Bernsteinin mukaan ortodoksimarxilainen teoria oli tarpeettoman ”dualistinen”. Tällä hän tarkoitti juuri ajatusta jyrkästä ja yhtäkkisestä järjestelmän vaihdoksen hetkestä. Luxemburgin mukaan tämä ”dualismi” oli yhtä kuin utopian ilmaisu: kaksi maailmaa, jotka halutaan jyrkästi erottaa toisistaan, ovat maailma kuten sen koemme ja maailma sellaisena kuin haaveilemme (Luxemburg 1986 [1900]; luku 6). Marxilainen historiantulkinta on vulgaariversiona deterministinen. Kapitalismin tuhoutuminen ja sosialismin syntyminen ovat objektiivisesti välttämättömiä tapahtumia. Luxemburg uskoi tähän ”objektiivisuuteen”, ja piti sitä teorian tieteellisyyden kriteerinä. Hän tulkitseekin Bernsteinin eräänlaiseksi anti-intellektuelliksi.8 Luxemburgille kapitalismin kehitys nojaa todennettavissa olevien pilarien varaan. Näitä ovat ennen kaikkea kapitalistisen talouden lisääntyvä kaaos ja kriisiytyminen sekä proletariaatin organisoituminen ja tietoisuuden kasvu. Luxemburgin mukaan nämä ovat tieteellisessä yhteiskuntateoriassa yhteenkietoutuneita elementtejä, eikä järjestelmän logiikkaa ja vastapolitiikkaa ole näin mielekästä irrottaa analyysissa toisistaan (Luxemburg 1986 [1900]; luku 1). Välttämättömyyden ja liikkeen rakentamisen välinen jännite on mar-

7 Esimerkiksi noin kaksi vuosikymmentä Bernsteinin jälkeen V. I. Lenin viittasi samaan lainaukseen myönteisessä hengessä analyysina ”kommunismin taloudellisesta kypsymisestä” (Lenin 1974 [1917];469-472). Tässä Lenin tulee lähelle Bernsteinin näkemystä. 8 Toisaalta Luxemburg on kehittänyt omassa myöhemmässä tuotannossaan omaan suuntaansa Marxin mallia kapitalismin uusintamisesta, ennakoiden tulevaa alikulutusteoriaa (Luxembug 2003 [1913]). Täten häntäkään ei voi pitää ortodoksisena marxilaisena tässä kysymyksessä. Bernstein oli kuitenkin oli kiinnostuneempi esimerkiksi teknologian roolista, siinä missä Luxemburgin teoria on poliittisempi (imperialismiteoria).


036

Peruste #1 2013

LUXEMBURG TULKITSI KAPITALISMIN SITKEYDEN JOHTUVAN ERÄÄNLAISESTA KUOLIN­KAMPPAILUSTA: KAPITALISMI PYSTYI JATKAMAAN TILAPÄISESTI OLEMASSAOLOAAN MAANTIETEELLISEN LAAJEN­ TUMISEN JA MILITARISMIN KEINOIN.

xilaiselle historiankäsitykselle vaikea riippumatta tulkinnasta. Objektiivisesti välttämättömän kuvittelisi syntyvän ilman aktiivista politiikkaa (ks. esim. Cohen 2000), mutta yksikään johtava sosialisti ei halunnut luopua agitaatiosta historiankäsityksen nojalla. Vaikka evolutiivinen selitys oli yleistä hyvin toisenlaisissakin yhteiskuntateorioissa vielä toisen maailmansodan jälkeen (ks. esim. Rostow 1967), voi vasemmistolaisten koulukuntien katsoa syntyvän ja erottuvan toisistaan suhteessa tämän paradoksin ratkaisutapaan. (Vaikka ei haluaisi puhua ”vallankumouksen” käsittein, jokainen vasemmistolainen uskonee joihinkin rakenteisiin, joilla on omat liikelakinsa.) Myös Luxemburg ajatteli, että vallankumous edellyttää työväenliikkeen voimakasta painostusta. Luxemburg uskoi suurlakkojen ja vallankumouksellisen liikehdinnän kasvavan spontaanina voimana, jota sosialistijohtajat voivat joko vahvistaa tai jarrutella (Lu-

xemburg 1999 [1906]). Toisaalta Luxemburg katsoi toisinaan, että sosialismille oli vaihtoehto – täystuho – johon kapitalismin itsepuolustus oli kovaa vauhtia johtamassa (Luxemburg 1996 [1916]). kapitalismin sopeutuminen

Bernstein uskoi kapitalismin kykenevän sopeutumaan ja säilymään, ja neuvoi kehittämään poliittista strategiaa tämän seikan valossa. Tämä oli vastoin marxilaista perusajatusta, jonka mukaan voiton suhdeluvun laskutendenssi9 (Marx 2007 [1894]; luku 13) on kapitalismin perusominaisuus. Kapitalistien voitot sijoittamalleen pääomalle siis laskevat väistämättä, ja tästä syystä kapitalistinen kilpailu tuhoaisi itse itsensä pikku hiljaa. Marxilaisen analyysin ydin on yhteiskuntamuotojen tutkiminen niiden uusintamisen ehtoja analysoimalla, ja kapitalismin uusintaminen tulkitaan usein pidemmän päälle mahdottomaksi. Luxemburg tulkitsi kapitalismin sitkeyden johtuvan eräänlaisesta kuolinkamppailusta: kapitalismi pystyi jatkamaan tilapäisesti olemassaoloaan maantieteellisen laajentumisen ja militarismin keinoin. Bernsteinin mukaan kapitalismin sopeutumisen mekanismeja on kaksi: rahoitusjärjestelmä ja kartellit. Näistä ensimmäinen vähentää järjestelmän kriisialttiutta, kun rahoitus auttaa sopeutumaan tuotannon ja kysynnän heilahteluihin. Jälkimmäinen vähentää sen

9 Tässä yhteydessä on hyvä huomata, että jotkut hyvinkin vakavasti otettavat yhteiskuntatieteilijät pitävät teoriaa erittäin validina tänäkin päivänä. Esimerkiksi Andrew Kliman on pyrkinyt esittämään tilastollisesti, että lisäarvon suhdeluvun laskutendenssi on keskeinen kapitalismin muutoksia ja kriisejä selittävä tekijä tänäkin päivänä (Kliman 2011a, Kliman 2011b, ks myös McNally 2010). On siis täysin mahdollista ajatella, että Marxin käsitykset kapitalismin perusristiriidoista ovat täysin päteviä, kapitalismi on vain kyennyt säilymään (osittain historian myllerrysten “ansiosta”) paljon kauemmin kuin Marx osasi ennakoida. Toisin sanoen on eri asia katsoa kapitalismin olevan sinnikkäämpi kuin Marx ajatteli kuin ajatella perustavanlaatuisen laskutendenssiteorian olevan väärä.


037

Reformi vai vallankumous?

LUXEMBURGIN MUKAAN BERNSTEININ ESITTELEMÄT KAPITALISMIN SOPEUTUMISMEKANISMIT EIVÄT TOSIASIASSA VÄHENNÄ KAPITALISMIN KRIISIALTTIUTTA. PÄINVASTOIN, KRIISIT OVAT SUURIMPIA SIELLÄ, MISSÄ SOPEUTUMISMEKANISMIT OVAT KEHITTYNEIMPIÄ.

yleistä kaoottisuutta, kun kapitalistit koordinoivat tuotannollisia toimintoja. Bernstein korosti myös pienomistusta. Hänen mukaansa oli nähtävissä merkittävä omistuspohjan laajeneminen. Yhä suuremmat ihmisjoukot alkoivat tulla ”pienkapitalisteiksi” osakejärjestelyjen ja osuuskuntien kautta (Bernstein 1993 [1899]; luku II.b). Luxemburgin mukaan kyse on ainoastaan (pääoman kiertoa nopeuttavasta) pääoman ja kapitalistin siteen katkeamisesta.”Luotto osakkeenomistamisen kautta yhdistää yhteen pääoman yksikköön laajan määrän yksittäisiä kapitalisteja. Se tekee toisten kapitalistien rahan kaikkien saataville teollisen luoton muodossa.” (Luxemburg 1986 [1900]; luku 2). Lopulta siis kapitalismille ei tapahdu mitään, vaikka kapitalistit järjestelevätkin rahoitustaan uudelleen. Kapitalisti ei ole kirjanpidollinen yksikkö (tietty määrä pääomaa jonkun hallussa), vaan osa tuotantosuhdetta (miten tuotanto organisoituu ja millä ehdoilla). Kiinnostavaa on, että revisionismikeskustelun molemmat osapuolet esittävät, että ”kapitalisti” on pohjimmiltaan funktio. Kyse on siis yhteiskunnallises-

ta toiminnosta, ei (välttämättä) lueteltavissa olevasta ihmisten joukosta. Tuotanto on irtautunut omistuksesta – tässä ennakoidaan myöhempää rahoituskapitalismin kehitystä. Vaikka Marxkin vältti kapitalismin personifioimista ja puhui esimerkiksi kapitalistin “luonnenaamioista” (ks. esim. Marx 1957 [1867]; luku 22), oli tämä keskustelu varsin uutta. Käsityksen suhde esimerkiksi luokan käsitteeseen on väistämättä jännitteinen, mikä käy ilmi esimerkiksi Luxemburgin puhuessa pienomistajista yhtenä kapitalistina: ”On eri asia nähdä 12 000 rahanhaltijan muuttuvan yhdeksi kapitalistiksi kuin [Bernsteinin tavoin] 12 000 eri kapitalistia” (Luxemburg 1986 [1900]; luku 6). Bernstein katsoi teollisen tuotannon lainarahoituksen mahdollisuuden osoittavan, ettei kapitalismi ole riippuvainen kulutuksen asteesta jollakin tietyllä hetkellä. Hänen mukaansa myös Marx oli tuonut esille luottojärjestelmän positiiviset piirteet puhuessaan uuteen tuotantojärjestelmään siirtymisestä. (Bernstein 1993 [1899]; luku 2.d; Marx 2007 [1894]); luvut 24-25). Luxemburgin mukaan Bernsteinin esittelemät kapitalismin sopeutumis-


038

Sandra Cristina Gobet

Peruste #1 2013

mekanismit eivät tosiasiassa vähennä kapitalismin kriisialttiutta. Päinvastoin, kriisit ovat suurimpia siellä, missä sopeutumismekanismit ovat kehittyneimpiä. Esimerkiksi tuotannon toimijoiden koko ei näytä tosiasiassa muuttuvan: suuremmat jyräävät pienemmät jalkoihinsa kasvavassa määrin. Vaikka kartellit toimisivat yhdessä maassa tai yhdellä toimialalla, työntyy kilpailu ja kriisiytyminen toisaalle (Luxemburg 1986 [1900]; luku 2). Luotto li-

sää kriisialttiutta lisäämällä tuotannon laajenemista, kun taas kysyntä pysyy vakaana. Tämä tulee kuitenkin näkyviin vasta kriisin myötä. Luxemburgin analyysi luotosta on kiinnostava. Luotto on kapitalistinen tapa ylittää “yksityisomaisuuden rajoittuneet ulottuvuudet”, joita jatkuva laajentumistendenssi koettelee. Luotto myös kannustaa toisten omaisuuden hyödyntämiseen, kun yrittäjä saa haltuunsa muiden pääomaa. Tämä johtaa speku-


039

Reformi vai vallankumous?

Sandra Cristina Gobet

laatioon – syntyy “äärimmäisen monimutkainen ja keinotekoinen mekanismi, jolla on minimimäärä metallirahaa tosiasiallisena pohjanaan” (Luxemburg 1986 [1900]; luku 2). Tässä on muistettava, että luotolla tarkoitettiin näissä keskusteluissa yksinomaan “teollista luottoa”, siis nykykielellä yrityslainoja. Kulutusluottojen aika ei ollut vielä koittanut. Revisionismin teorian mukaan kapitalismin ristiriidat eivät siis välttämättä kärjisty itsestään. Kapitalismia ei näh-

dä (ristiriitojen kautta kehittyvänä) dynaamisena järjestelmänä, vaan staattisena järjestelmänä, jota voi modifioida sisältä päin. Tämä teoreettinen ero näkyy myös kriisin käsitteessä: Bernsteinin mukaan kriisit ovat kapitalismin häiriöitä, kun taas Luxemburgin mukaan ne ovat kapitalismin välttämättömiä osia. Luxemburg syyttääkin Bernsteinia yhteiskunta-analyysista, jossa yhteiskunnan tila kuvataan yleistämällä yksittäisen kapitalistin näkökulma


040

Peruste #1 2013

NYKYTIEDON VALOSSA VOITANEEN ONGELMITTA TODETA, ETTÄ RAHAMARKKINAT EIVÄT AINAKAAN ESTÄ KAPITALISMIN KRIISIYTYMISTÄ. TÄMÄ EI KUITENKAAN VIELÄ VASTAA PERUSKYSYMYKSEEN, ONKO KAPITALISMI KRIISIYTYVÄ ELI TUHOUTUMASSA VAI SOPEUTUMISKYKYINEN ELI SÄILYMÄSSÄ.

koko yhteiskunnan näkökulmaksi. Kriisikeskustelu on pysynyt ajankohtaisena. 1970-luvulla keskusteltiin paljon kriisiytyvästä “myöhäiskapitalismista”.10 Tänä päivänä, kiinnostavaa kyllä, kriisikeskustelu koskee lähinnä kriisiytymistä rahamarkkinoilla (esim Wolff 2010; Lordon 2010). Rahamarkkinathan Bernstein näki kapitalistisen talouden “anarkian” ratkaisijana. Nykytiedon valossa voitaneen ongelmitta todeta, että rahamarkkinat eivät ainakaan estä kapitalismin kriisiytymistä. Tämä ei kuitenkaan vielä vastaa peruskysymykseen, onko kapitalismi kriisiytyvä eli tuhoutumassa vai sopeutumiskykyinen eli säilymässä. Nykyvalossa voidaan toki kysyä, eivätkö molemmat vaihtoehdot ole totta: kapitalismi on sekä kriisialtis että sinnikäs. Luxemburg ja revisionistit eivät kuitenkaan nähneet tällaista vaihtoehtoa. valtion hallinta

Eräs hyvin merkittävä kiistakysymys debatissa oli suhde valtioon. Revisionis-

tien ajatus sosialismin saavuttamisesta perustui uskoon kapitalismin sisällä toimimisesta. Tavoitteena oli heikentää omaisuudesta seuraavaa valta-asemaa. Konrad Schmidtin mukaan kapitalistit voisivat menettää yhteiskunnallisen erityisasemansa ja muuttua pelkiksi “hallinnoijiksi”. Schmidtin ideassa erotellaan omistus ja käyttöoikeus, joista ensimmäinen on yhteiskunnalla ja jälkimmäinen kapitalisteilla.11 Erimielisyys seuraa valtion hallintaan liitttyvistä käsityksistä. Revisionistien mukaan valtiovallan hallinta riittää sosialismin (tai vähintään sen ensiasteen) synnyttämiseen. Luxemburgin mukaan väite merkitsee siirtymää “materialistisesta perustasta idealistiseen perustaan”, toisin sanoen taloudellisten suhteiden hylkäämistä poliittisen analyysin keskiöstä. Luxemburgilaiseen sosialismiin kuului vahvasti ajatus valtion katoamisesta sosialismin myötä: valtio on kapitalismille ominainen historiallinen rakenne, joka tulisi jäämään historian jalkoihin. Se kävi jo kuolinkamppailuaan militarismin keinoin.

10 Kenties tärkein teos on Mandel 1998 [1972]). 11 Schmidt on esittänyt nämä näkemyksensä Vorwärts-lehden artikkelissaan (Schmidt 1898). Käytössäni ei kuitenkaan ole ollut ko. artikkelia, joten nojaan Luxemburgin tekstien ohella toisen käden lähteeseen (Tudor 1988).


041

Reformi vai vallankumous?

Bernstein ennakoi modernia sosiaalidemokraattista ajattelua esittämällä, että valtion toimintojen määrä yhteiskunnassa pikku hiljaa kasvaa. Tuloksena olisi valtion entistä vahvempi kontrolli yhteiskunnasta (Bernstein 1993 [1899]; luku 3.c). Bernstein nojasi tässä jälleen vahvasti yksittäiseen Marxin lausumaan: Marx totesi, että valtion ensimmäinen tietoinen puuttuminen yhteiskunnalliseen prosessiin on työlainsäädäntö. Luxemburg näki valtion toisin: hänen mukaansa oli syntymässä johtavan luokan intresseistä lähtevä valtiomuoto. Talouden intressit ja johtavan luokan intressit olivat eriytymässä – vaikka taloutta tulkittaisiin puhtaasti kapitalistisessa mielessä ja kapitalistisin kriteerein. Kapitalismin kehitys johtaa paikan merkityksen katoamiseen, sillä sen näkökulmasta on aivan sama, missä maassa tuotteet valmistetaan. Yksittäisten kapitalistien intressinä taas on suojella omia markkinoitaan ja he käyttävät siinä valtiota välineenään. Tullimuurit ovat hyvä esimerkki: “ennen tullimuurit olivat teollisuuden synnyn mahdollistajia, nyt niiden tehtävä on suojella vanhentunutta teollisuutta” (Luxemburg 1986 [1900]; luku 4). Tullisuojat suojaavat ennen kaikkea maataloutta, mikä viittaa Luxemburgin mukaan feodaalisiin intresseihin ja niiden muovaamiseen kapitalistiseen muotoon. Samoin militarismi oli muuttunut taantumuksen osoittimeksi: kyse ei ole kapitalismin levittämisestä, vaan sotavalmisteluista teollistuneiden valtioiden kesken. Näkemystä on kiinnostavaa lukea nykyisen globalisaatiokeskustelun valossa. Koska Luxemburg käsittelee kapitalismin kehitystä, hän tulee ennakoineeksi uusliberaalin argumen-

tin: valtiollinen politiikka ja erilaiset tuotantotuet (erityisesti maataloustuet) ovat talouden kehityksen esteitä, ja tuotannon tulee aina sijoittua sinne, missä se on kannattavinta. Toki tämä uusliberalistinen kehitys kaivaa omaa hautaansa laskemalla palkkakulujen myötä ostovoimaa ja siten kokonaiskysyntää. Luxemburgin käsitys kapitalismin kriisiytymisestä oli varsin samanlainen. Ennen kaikkea hän pystyi kuitenkin näkemään kapitalismin kehityksen suunnan: oli syntymässä valtion ja omaa asemaansa suojelevien kapitalistien liitto tilanteessa, jossa valtio ja kapitalismi ovat entistä vaikeammin yhteen sovitettavissa. Eräs keskeinen valtion hallintaan liittyvä kysymys oli demokratisaatio: voisiko valtiota muuttaa sosialistien intressejä vastaavaksi osallisuutta kasvattamalla? Revisionismikeskustelun aikaan edustuksellinen demokratia teki tuloaan. Sosialistit halusivat laajaa demokratiaa: työläisten tasavertaisia mahdollisuuksia vaikuttaa asioihinsa. Demokratiassa ei ollut heille kyse ainoastaan äänioikeuskamppailusta. Bernstein esimerkiksi piti ammattiliittoja ”teollisuuden demokraattisena elementtinä”, joiden avulla voidaan tuhota pääoman absoluuttinen valta ja turvata työläisten suora vaikutusvalta teollisissa organisaatioissa. Äänioikeuskin on vain osa demokratiaa: ”Oikeus äänestää tekee ihmisistä lähestulkoon yhteisön jäseniä, ja tämän täytyy johtaa todelliseen jäsenyyteen.” (Bernstein 1993 [1899]; luku 3.c). Jälleen keskipisteessä on valtiovalta kapitalistisessa yhteiskunnassa: auttaisiko sen hallinta? Bernstein näki demokratisaation todellisena yhteiskunnallisen kehityksen


Sandra Cristina Gobet

042 Peruste #1 2013


043

Reformi vai vallankumous?

ilmiönä ja erittäin merkittävänä sosialismin asteittaisen synnyn kannalta. Kyse on eräänlaisesta marxilaisuuden idealistisesta luennasta. Luxemburgin mukaan mistään kehityksestä ei ollut kyse. Sekä demokratiaa että sen puutetta on nähty kaikennäköisissä yhteiskuntamuodoissa. Tästä seuraa, että demokratia voidaan myös tuhota ilman tarvetta palata historialliseen valtiomuotoon, mihin kapitalistit myös pyrkivät. Demokratia uhrataan heti kun se alkaa vastustaa kapitalistisia intressejä. Tässä näkyy valtion vahvistumisen toinen puoli: “Valtion interventio ja tuotannon kontrolli laajenee. Mutta samaan aikaan yksityisomaisuus saa entistä enemmän avoimen kapitalistisen riiston muodon, ja valtion kontrolli läpäisee yhteiskunnan yksinomaan johtavan luokan intresseistä lähtevänä. Valtio eli kapitalismin poliittinen organisaatio sekä omistussuhteet eli kapitalismin juridinen organisaatio muuttuvat entistä kapitalistisemmiksi.” (Luxemburg 1986 [1900]; luku 4). Kritiikki on hämmentävän samanlaista kuin mitä kuulee tänä päivänä. Ehkä demokratia ei ole sittenkään historiallisen kehityksen huipentuma kuten 1990-luvulla monet naiivisti ajattelivat, vaan yhteiskunnallinen tilanne, joka voi muuttua, joka on hyökkäysten kohteena12 ja jota täytyy puolustaa ja aktiivisesti kehittää. liikkeen strategia

Revisionistien ajatus merkitsi myös poliittisen strategian muuttamista. Sosialistit olivat kyllä organisoituneet

puolueiksi, mutta parlamentaarisen toiminnan rajoitukset aiheuttivat suurta erimielisyyttä. Revisionistit näkivät parlamentaarisessa toiminnassa paljon mahdollisuuksia. Luxemburg taas katsoi, että koska kapitalismille on ominaista, että sortorakenteita nimenomaan ei ole kirjoitettu lakeihin (vaan ne ovat taloudellisia suhteita), lakien muuttamisen hyödyt ovat hyvin rajallisia (Luxemburg 1986 [1900]; luku 8). Hän myös katsoi parlamentaarisen toiminnan byrokratisoivan puoluetta ja siirtävän sen toimintaa pois kaduilta ja agitaatiosta (Frölich 2010; luku 4). Toisaalta on myös muistettava, että tuohon aikaan parlamentaarinen politiikka oli heikkoa ja uutta, eikä kukaan voinut olla varma sen jatkuvuudesta. Revisionistit, kuten todettua, pitivät liikkeen kokonaisuuden orgaanisina osina esimerkiksi ammattiliittoja ja osuuskuntia. Parlamentaarinen toiminta ei siis millään muotoa ollut heistä itsessään riittävää. Tämä on sosialistisen liikkeen pitkällinen linja. Ei ole mitään erityistä syytä ajatella, että parlamentaarinen politiikka olisi jonkinlainen muusta liikkeestä irrallinen – saati “varsinainen” – politiikan lohko. Ammattiliittojen kautta työläiset voisivat pikku hiljaa kamppailla itselleen työnsä arvoa vastaavan palkan. Taloudellisen demokratian tuottamisen lisäksi liitot rajoittaisivat teollisuuden voittoastetta (siis riistoastetta). Vastaavasti osuuskunnat loisivat uudenlaista omistamisen mallia ja lopettaisivat ”kaupallisen voiton”. Osuuskunnat ovat “saareke kapitalismin keskellä”. Tämä usealla

12 Esimerkiksi Björn Wahlroosin ”Markkinat ja demokratia” (Wahlroos 2012) on tyypillinen ilmentymä argumentista, jonka mukaan demokratia on taloudellisen kehityksen este.


044

Peruste #1 2013

raiteella etenevä taktiikka mahdollistaisi siirtymän sosialismiin ilman kertarysäystä (Bernstein 1993 [1899]; luku 3.b). Luxemburg kuitenkin huomautti, että kapitalismissa tuotantoa ei voi suunnitella irrallaan vaihdon määräämistä rajoitteista. Markkinatilanne sanelee työvoiman kysynnän. Jotta ongelma voitaisiin ratkaista, tarvittaisiin vähintään kuluttajaosuuskuntia tuottajaosuuskuntien ohella sekä näiden keskinäistä koordinaatiota.13 Luxemburgin mukaan tämä kuitenkin edellyttäisi paluuta feodalismiin, koska järjestelmä ei toimisi maailmanmarkkinoiden mittakaavassa. Luxemburg kritisoi ajatusta sosialismiin siirtymisestä ammattiliittoja vahvistamalla. Tässäkin oli hänen mukaansa kyse revisionistien pyrkimyksestä muuttaa sosialistisen liikkeen päämääriä, vaikka nämä esittivätkin keskustelevansa vain keinoista. Ammattiliittojen toiminnan tavoitteena ei hänen mukaansa ole sosialismi, vaan todellista markkina-arvoa vastaavan hinnan neuvottelu työlle. Sosialistinen arvokäsitys on jotain aivan muuta. Markkina-arvo on rajallinen tavoite: kyse on summasta, joka määräytyy kysynnän perusteella, mutta josta kapitalistin ylijäämä on poistettu (tai vähintään se on minimoitu). Kyse on loogisesti ottaen maksimitavoitteesta kapitalismin olosuhteissa. Proletarisaatio ja tuottavuuden kasvu heikentävät ammattiliittojen neuvotteluvoimaa. Luxemburgin mukaan tämän tavoitteen ja strategian raameissa ei voida vaikuttaa työvoiman kysyntään, keskiluokan proletarisaatioon työvoiman

tarjonnan mekanismina, työvoiman tuottavuuteen kulloisellakin hetkellä eikä työväenluokan uusintumiseen (nykytermein sosiaaliseen liikkuvuuteen) (Luxemburg 1986 [1900]; luku 3). Schmidt näki ay-liikkeen roolina tuotannon sääntelyyn vaikuttamisen. Luxemburgin mukaan sääntely voi tarkoittaa vain kahta asiaa: joko toimintaa teknologiaa vastaan tai hintojen sopimista. Ensimmäinen on historiallisen edistyksen vastaista, jälkimmäinen tarkoittaa liittoutumista kapitalistien kanssa kuluttajia vastaan. Moni nykyliberaali voisi itse asiassa kokea korporatismin tarkoittavan juuri tätä. Jälleen palataan valtion problematiikkaan. Luxemburgin mukaan sääntely ja siihen liittyvä “yhteiskunnallinen kontrolli” merkitsevät lähinnä vallitsevien omistussuhteiden suojelemista: “työvoiman suojelemiseen tähtäävissä laeissa ei ole sen enempää sosialismia kuin kunnallisissa säännöissä katujen puhdistamisesta” (Luxemburg 1986 [1900]; luku 3). Lainaus tarkoittaa tietysti sitä, että tuotantomuoto on fundamentaalisempi kysymys kuin mitkä tahansa säännökset, ja myös lainsäädännön ulottumattomissa. Taustalla on syvä erimielisyys politiikan viimekätisestä merkityksestä. Luxemburg kuvaa eroa subjektivismin ja objektivismin käsitteillä: bernsteinilainen politiikka pyrkii “objektiivisesti” oikeanlaiseen muutokseen - ”punnitsee asioita kuin vaakakupissa” (Luxemburg 1986 [1900]; luku 8). Sosialistisen politiikan Luxemburg taas katsoo ”valmistelevan proletariaattia subjektiivisesti”. Se on siis teoriaa liikettä varten ja elää historian liikelakien mukana. ”Valmis-

13 Sivumennen sanoen, Robin Hahnel ja Michael Albert ovat hahmotelleet juuri tällaista mallia, ks. Albert & Hahnel 1991.


045

Reformi vai vallankumous?

telun” on oltava konkreettista, ei pelkästään historian virran mukana uimista, mutta silti teoreettista. Sosialismi on Luxemburgin mukaan seurausta paitsi kapitalistisen talouden kasvavista ristiriidoista, myös siitä että työväenluokka tulee tietoiseksi näistä ristiriidoista. Revisionismi merkitsee hänen mukaansa tietoiseksi tulemisen merkityksen kieltämistä. Toisaalta liikkeen kasvu on osa objektiivisesti välttämätöntä sosialismin tulemista. Luxemburg ei vaikuttaisi tarkoittavan vallankumouksella ainoastaan ”ympärikääntämistä” sanan “revoluutio” -merkityksen mukaisesti, vaan pitkällisen liikkeen rakentamisen, levottomuuksien kasvamisen ja lopulta spontaanien lakkojen syntymisen prosessia (Luxemburg 1986 [1900]; luku 8). lopuksi

Vaikka harva nykymaailmassa suhtautuu kapitalismin tendensseihin samalla tavalla kuin Rosa Luxemburg, kiistan peruskysymykset elävät yhä. Onko vasemmistolaisen politiikan projektissa kyse siitä, että pyritään saavuttamaan se, mitä kapitalismin kehikossa on saavutettavissa: maksimaalinen markkina-arvo työstä ammattiliittojen ja valtion vahvan roolin avulla? Vai onko tavoitteena rikkoa markkina-arvon logiikkaa, vaatimalla resurssien jakamista toisella logiikalla ja toisenlaisin poliittisin käsittein, sekä luoda uudenlaisia instituutioita? Riippumatta siitä, kutsutaanko jälkimmäistä ”vallankumoukseksi” vai joksikin muuksi, vasemmistolaisen politiikan ytimessä on kysymys siitä, minkälaisella käsitteistöllä poliittisia ta-

VAIKKA HARVA NYKYMAAILMASSA SUHTAUTUU KAPITALISMIN TENDENSSEIHIN SAMALLA TAVALLA KUIN ROSA LUXEMBURG, KIISTAN PERUSKYSYMYKSET ELÄVÄT YHÄ.

voitteita muotoillaan. Luxemburgin syy vastustaa revisionismia ei ollut Bernsteinin ja kumppaneiden strategia vaan käsitys siitä, että revisionistit pyrkivät eri päämäärään. Alamme hyvin helposti, vaivihkaa, uskoa kapitalismin kehikon luonnollisuuteen, vaikka vasemmiston idea perustuu sen yli katsomiseen. Historiallinen debatti opettaa myös kysymään, mikä on liikkeen kokonaisuus. Luxemburg ja Bernstein näkivät molemmat, ettei parlamentaarinen toiminta voi olla kuin yksi poliittisen toiminnan taso. Liikkeen muita tärkeitä ilmentymiä ovat Bernsteinin mukaan ammattiyhdistys ja osuuskunnat, Luxemburgin mukaan spontaania massalakkoa ja vallankumousta tavoitteleva katutoiminta. Olennaista on, ettei liikkeen orgaanista kokonaisuutta ole edes erityisen mielekästä analysoida ”palasina”, muuten kuin korkeintaan strategisessa mielessä. ”Revisionismikeskustelun” suurimpana jäänteenä voidaan kuitenkin pitää suhtautumista valtioon. Onko projektina valtion hallinta vai syvempi yhteiskunnallinen muutos? Ovatko nämä vastakohtia? Vaikka myöhemmät kommunistit näyttäytyivätkin juuri valtiokoneiston hallitsijoina, olivat Luxemburgin kaltaiset vallankumouksel-


046

Sandra Cristina Gobet ”Brumas de Plutón”

Peruste #1 2013

liset tämän jakolinjan toisella puolella. Bernstein taas suhtautui optimistisemmin valtiokoneiston hallinnan mahdollisuuksiin. Toisaalta tähän päivään on säilynyt myös keskustelu siitä, mikä kiistassa valtion roolista oli keskeisintä: tulisiko korostaa tuotantomuotoa vai resurssien uudelleenjakoa? Revisionistisen kannan mukaan uudelleenjako on sosialistisen politiikan väline, kun taas oikeaoppisemmat marxilaiset katsovat, että vain tuotantomuotoa muuttamalla muutetaan yhteiskuntaa. Esimerkiksi

omistussuhteet eivät kuulu uudelleenjaon alaan. Tämän päivän käsitteillä kyse on hyvinvointivaltion rajoista: voiko se murtaa luokkaperustaisia omistussuhteita? Kykeneekö se tuottamaan uudelleenjakoa enemmän kuin markkinoiden sallimaan pisteeseen asti? Ja jos näihin suhtaudutaan pessimistisesti, mikä on se käsitteistö, josta ponnistaen lähdetään katsomaan näiden taakse? Kirjoittaja on yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.


Reformi vai vallankumous?

kirjallisuus ✕✕

Albert, Michael & Hahnel, Robin (1991) The Political Economy of Participatory Economics. Princeton University Press, Princeton NJ.

✕✕

Bernstein, Eduard (1993) The Preconditions of Socialism. Edited by Henry Tudor. Cambridge University Press. Cambridge. Saksankielinen alkuperäisteos 1899.

✕✕

Cohen, G.A. (2000) If you’re an Egalitarian, how come you’re so rich? Harvard University press, Cambridge mass.

✕✕

Frölich, Paul (2010) Rosa Luxemburg. Haymarket books, Lontoo.

✕✕

Kliman, Andrew (2011a) The failure of Capitalist Production. Underlying Causes of the Great Recession. Pluto Press, Lontoo.

✕✕

Kliman, Andrew (2011b) ”Ilmiasu ja olemus. Uusliberalismi, finansialisaatio ja kapitalistisen tuotannon kriisi”. Teoksessa Koivisto, Lahikainen, Kallinen & Ronkainen (toim.) Kurssi kohti konkurssia. Talouskriisin syyt ja seuraukset. Vastapaino, Tampere.

✕✕

Lenin, V.I. (1974) Collected Works. Vol 25. Progress, Moskova. Viitattu teksti ilmestynyt alunperin 1917.

✕✕

Lordon, Frederic (2010) Rahamyllyt kuriin. Into kustannus, Helsinki.

✕✕

Luxemburg, Rosa (1900) Sozialreform oder Revolution? Englanninkielinen laitos Reform or Revolution? Militant Publications, Lontoo 1986. Suomenkielinen laitos Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous? Tammi, Helsinki 1971.

✕✕

Luxemburg, Rosa (1996) The Junius Pamphlet. Marxists.org. http://www.marxists.org/archive/ luxemburg/1915/junius/index.htm. Ensimmäinen (laiton) painos 1916.

✕✕

Luxemburg, Rosa (2003) The Accumulation of Capital. Routledge, Lontoo. Saksankielinen alkuperäisteos 1913.

✕✕

Luxemburg, Rosa (1999) The Mass Strike, the Political Party and the Trade Unions. Marxists.org. http:// www.marxists.org/archive/luxemburg/1906/mass-strike/index.htm. Alkuperäisteos 1906.

✕✕

Mandel, Ernest (1998) Late Capitalism. Verso, Lontoo. Alkuperäisteos 1972.

✕✕

Marx, Karl (1957) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi. Alkuperäisteos 1867.

✕✕

Marx, Karl (2007) Capital. A Critique of Political Economy, vol III. Cosimo, New York. Alkuperäisteos 1894.

✕✕

Marx, Karl (1970) Critique of the Gotha Programme. Teoksessa Marx/Engels selected works, Vol. III. Progress, Moskova. Ensimmäinen saksankielinen versio Die Neue Zeit 1890.

✕✕

McNally, David (2010) Global slump. The Economics and Politics of Crisis and Resistance. PM press, Oakland CA.

✕✕

Pursiainen, Christer (2011) Trotski. Gummerrus, Helsinki.

✕✕

Rostow, W.W. (1967) The Stages of Economic Growth. A Non-communist Manifesto. Cambridge University press. Lontoo.

✕✕

Schmidt, Konrad (1898) ”Endziel und Bewegung. Literarische Rundschau”. Vorwärts no 43

✕✕

Singer, Peter (2001) Marx. A very short Introduction. Oxford University press, Oxford.

✕✕

Tudor, Henry (1988) Marxism and Social Democracy. The revisionist Debate 1896-1898. Cambridge University Press, Cambridge.

✕✕

Wahlroos, Björn (2012) Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle. Otava, Helsinki.

✕✕

Wolff, Richard (2010) Capitalism hits the Fan. Global Economic Meltdown and what to do about it. Olive Branch Press, Northampton, Mass.

047


048 DEBATTI

Peruste #1 2013

vaikutus­ mahdollisuudet hallituksessa ja oppositiossa Peruste laittoi Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holmin ja kulttuuri- ja urheiluministerin erityisavustaja Jussi Saramon debatoimaan vaikutusmahdollisuuksista parlamentaarisessa politiikassa. Voiko kompromissihallituksessa saada muutosta aikaan? Entä oppositiossa? Mihin pisteeseen asti politiikassa tulisi tehdä myönnytyksiä?


049

Vaikutus­mahdollisuudet hallituksessa ja oppositiossa

ruurik holm

voiko hallituksessa vaikuttaa?

enestyvä puolue pyrkii edistämään omaa strategiakeskusteluaan eikä lukkiudu vakiintuneisiin uskomuksiin hallitusaseman auvoisuudesta tai turmiollisuudesta. Jokainen puolue joutuu rakentamaan oman strategiansa huomattavasti monimutkaisempien ajatuskulkujen pohjalle. Poliittinen puolue voi olla hallituksessa ilman, että sillä olisi todellista vaikutusvaltaa. Hallituksen liikkumavara voi kokonaisuudessaan olla rajoitettu tai hallituksessa valtaa käyttävät muut puolueet. Globaali pääomaliikkeiden vapautuminen on kaventanut kansallisten hallitusten ja parlamenttien valtaa. Euroopan unionissa valtaa on siirretty ylikansallisille toimielimille, jotka eivät ole suorassa poliittisessa vastuussa EU:n kansalaisille. EU:n jäsenyys on myös tarkoittanut pääoman vallan lisääntymistä (lobbaus EU:n tasolla, pääoman vapaa liikkuvuus EU:ssa). Kansalaiset kuitenkin enimmäkseen katsovat, että oman maan hallitus on vastuussa toteutuneesta politiikasta. Kansallisella tasolla toimivien puolu-

eiden tulisi tutkia huolellisesti hallitustyöskentelyn reunaehdot. Jos hyvä hallituspolitiikka edellyttää lainsäädännön perusteellista uudistamista, tämä täytyy omaksua hallituksen muodostamisen ehdoksi. Voidaan esimerkiksi katsoa, että valtio ei voi toteuttaa kansalaistensa poliittista tahtoa ilman mahdollisuutta nykyisestä poikkeavaan raha- ja finanssipolitiikkaan. Jos valtio kuuluu euroon, Euroopan keskuspankin toimenkuvan muuttaminen voi olla mielekkään politiikan edellytys. Vaihtoehtoisesti hallitus voi kirjata, että valtio siirtyy omaan keskuspankkiin ja valuuttaan, jos EKP:n toimenkuvaa ei muuteta tiettyyn takarajaan mennessä. Sama järkeily voidaan ulottaa esimerkiksi Euroopan unionin jäsenyyteen. Jos mielekäs hallituspolitiikka edellyttää joko unionin politiikan muutosta tai eroa EU:sta, hallitus voi kirjata ohjelmaansa että EU:sta erotaan, ellei EU:n politiikka muutu tiettyyn takarajaan mennessä. Lisäksi puolueiden politiikkaa rajaa suhde muihin puolueisiin. Etenkin sosialidemokraateista vasemmalla ole-

Ruurik Holm on Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja ja filosofian tohtori teoreettisen filosofian alalta.

Hallitusratkaisu on aina kokonaisuuden punnitsemista. Usein kuultu väite ”hallitukseen kannattaa osallistua, koska vain siellä voi vaikuttaa” ei ole totta.


050

Peruste #1 2013

vien puolueiden on ollut viimeisen 30 vuoden aikana hankala osallistua hallitukseen, koska muiden hallituspuolueiden politiikka on ollut varsin uusliberaalia (vrt. Suomen Vasemmistoliitto Lipposen hallituksessa, erityisesti 1995– 99). Puolue voi vain epäonnistua, mikäli se osallistuu hallitukseen, jossa se ei voi saavuttaa tavoitteitaan edes tyydyttävästi. Sellaisilla korteilla ei kannata pelata, joilla häviää varmasti. Vasemmistopuolueiden toimintaa hallituksessa rajoittavat siis ainakin kansallisten hallitusten suhteellinen voimattomuus, muiden hallituspuolueiden uusliberaalisuus sekä yleinen uusliberaali hegemonia. Hallituksessa puolueet sitoutuvat hallituksen politiikkaan. Tämä tarkoittaa, että hallituspuolueiden edustajat äänestävät parlamentissa hallituksen esitysten puolesta. Näin kukin hallituspuolue ottaa vastuun hallituksen päätöksistä, vaikka ne eivät olisi sille itselleen mieluisia ja vaikka puolueen vaikutusvalta hallituksen politiikkaan olisi vähäinen. Vaa’ankieliasemassa tämä on selvää: jos puolue ei tukisi hallitusta, hallituksen esitykset eivät menisi läpi. Jos taas puolue ei ole vaa’ankielenä, vastuuky-

ALAMÄESSÄ OLEVAN VASEMMISTON KESKEISIN TAVOITE ON SAADA KANNATUS NOUSUUN. OSALLISTUMINEN HALLITUKSEEN, JOKA EI IRTISANOUDU UUS­ LIBERAALEISTA TAVOITTEISTA, TÄYTYY PUNNITA TÄTÄ TAVOITETTA VASTEN.

symys on epäsuorempi, mutta kuitenkin selkeä. Jos puolue A, joka ei ole vaa’an­kieli­ asemassa, vastustaa systemaattisesti hallituksen esityksiä, niiden läpimeno riippuu muista hallituspuolueista. Sama koskee tilannetta, jossa puolue A jättää hallituksen kokonaan. Tällöin jokin toinen puolue saattaa nousta vaa’ankieliasemaan hallituksen sisäisissä äänestyksissä tai parlamentissa, mistä voi seurata hallituksen voimatasapainon horjuminen tai jopa kaatuminen. Siten myös puolue, joka ei ole vaa’ankieliasemassa, vaikuttaa hallituksen asemaan. Hallituspuolue myös sitoutuu ylläpitämään hallituksen uskottavuutta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että jokaisen puolueen politiikka arvioidaan tulevissa vaaleissa. Hallituksen julkinen arvostelu pelaa suoraan muita hallituskumppaneita vastaan. Puolue, joka pidättäytyy arvostelemasta hallituksen politiikkaa, edistää sen uskottavuutta julkisessa keskustelussa. Myös tätä kautta hallituspuolue joutuu kantamaan vastuuta asioista, joita se ei itse kannata. Toisaalta hallituksessa toimiminen antaa puolueelle mahdollisuuksia viedä läpi omaa poliittista ohjelmaansa ja saada julkisuudessa huomiota näkemyksille, joita ei muuten ehkä uutisoitaisi. Ajatus, että hallituksen ulkopuolella ei ole valtaa, perustuu siihen käsitykseen, että valta on suoraa vaikuttamista hallituksen esitysten sisältöihin. Puolue voi olla joko kokonaan oppositiossa tai vähemmistöhallituksen tukipuolue. Hallituksen tukipuolueella on jopa suoraa vaikutusvaltaa hallituksen esityksiin, mutta samalla sillä on suu-


051

Vaikutus­mahdollisuudet hallituksessa ja oppositiossa

rempi liikkumavara äänestyksissä ja julkisessa keskustelussa. Oppositiopuolueen vaikutusvalta liittyy pitkälti politiikan toimintaympäristön muokkaamiseen. Esimerkiksi vasemmistopuolue voi pyrkiä murtamaan vallitsevaa hegemoniaa osallistumalla julkiseen keskusteluun, kansalaisliikkeisiin ja muuhun ulkoparlamentaariseen toimintaan. Oppositio ei ole

vastuussa hallituksen politiikasta. Opposition vaalivoiton todennäköisyys voi johtaa hallituksen politiikan muutokseen jo ennen vaaleja. Alamäessä olevan vasemmiston keskeisin tavoite on saada kannatus nousuun. Osallistuminen hallitukseen, joka ei irtisanoudu uusliberaaleista tavoitteista, täytyy punnita tätä tavoitetta vasten.

jussi saramo

voiko oppositiossa vaikuttaa?

os poliittisen strategian lähtökohtana on saada aikaan nopeita muutoksia käyttämällä äänestäjiltä saatua valtaa täysimääräisesti, on siis syytä lähtökohtaisesti osallistua hallitukseen. Suomen nykypolitiikassa opposition painostusvalta on kuihtunut olemattomaksi. Esimerkiksi Vasemmistoliiton oppositiossa tekemiä varjobudjetteja, puhumattakaan isommista yhteiskunnallisista muutosehdotuksista, ei noteerattu tiedotusvälineissä. Ruurik Holmin peräänkuuluttama uusliberalistisen hegemonian kyseenalaistaminen onnistuukin välillä paremmin hallituksessa, vaikka siellä joutuu myös hyväksymään sen pohjalle perustuvia kompromisseja. Näin toimittaessa puolueen täytyy kuitenkin osata tehdä selväksi, että sillä on myös

näkemys suuremmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta, jonka se toteuttaisi, jos saisi yksin päättää. Huonoimmassa tapauksessa hallituksen runkona on Suomessa ollut enemmistön muodostaneet kaksi isoa puoluetta, jotka ovat sanelleet isoimmat linjat, jolloin muut ovat päässeet lähinnä mukaan estämään itselle pahimpia uudistuksia ja vaikuttamaan joidenkin satojen miljoonien kohdentamiseen. Tämän lisäksi nykyisessä, melko itsenäisten ministerien mallissa, on päässyt tekemään isojakin muutoksia oman ministeriön alueella. Vasemmistoliiton Merja Kyllösen nousu liikenneministeriksi aiheutti muun muassa sen, että ensimmäistä kertaa Suomen historiassa raideliikenteeseen käytetään kumipyöräliikennettä enem-

Jussi Saramo on 33-vuotias ministerin erityisavustaja, työvapaalla Vasemmistoliiton poliittisen sihteerin tehtävästä. Saramo on myös mm. Vantaan kaupunginvaltuutettu ja Euroopan Vasemmistopuolueen hallituksen jäsen sekä entinen Vasemmistonuorten ja Attacin puheenjohtaja.

Politiikka on muuttunut. Hallitukset istuvat täysiä kausia ja eduskunta jakaa vain noin promillen valtion budjetista ohi hallituksen. Tulopuoleen ja yhteiskunnan rakenteisiin oppositiota ei päästetä vaikuttamaan lainkaan. Jopa sen yhden ainoan promillen jakaminen tehdään hallituksen kansanedustajien ehdoilla.


052

Peruste #1 2013

PARLAMENTAARISEN JA ULKOPARLAMENTAARISEN TOIMINNAN EI PIDÄ OLLA TOISILLEEN VASTAKKAISIA, VAAN TOISIAAN TUKEVIA. HEGEMONIAA EI MUUTETA TYHJÄLLE EDUSKUNTASALILLE PUHUMALLA, VAAN TOIMIMALLA KAIKKIALLA TEHOKKAIMMALLA MAHDOLLISELLA TAVALLA.

män rahaa. Paavo Arhinmäen ministeriyden seurauksena taas esimerkiksi liikunnan määrärahoja kohdennetaan jatkossa lasten ja nuorten liikuntakustannusten alentamiseen. Näitä saavutuksia ei pidä vähätellä. Mutta jos niiden hintana puolue hyväksyy muiden määrittelemän suuren linjan, voi se heikentää puolueen uskottavuutta äänestäjien silmissä, jolloin Holmin mainitsema pitkäaikaisempi strategia vesittyy. Sellaisessa tilanteessa puolue ulosmittaa mahdollisia tulevia päävoittoja pienempiä pikavoittoja varmistaakseen. Keskisuurelle puolueelle paras tilanne on pääsy vaa’ankielen asemaan. Silloin se voi sanella ehtoja ja linjan myös politiikan pääasiallisesta suunnasta. Osittain näin kävi Vasemmistoliitolle edellisissä eduskuntavaaleissa, kun sinivihreän hallituksen jatko kävi erittäin vaikeaksi keskustan ja vihreiden hävittyä. Vasemmistoliitto sai hallitusneuvotteluissa vaatimuksensa esimerkiksi köyhyyden vähentämisestä ja tuloerojen kaventamisesta läpi. Muutos eriarvoisuutta kasvattavasta politiikasta

sitä vähentävään on kuitenkin kompromissihallituksessa vaatimaton, jos sitä vertaa Vasemmistoliiton omaan tavoiteohjelmaan, joten osa kokee puolueen pettäneen äänestäjänsä. Toisaalta, mikäli puolue ei muuttaisi politiikan suuntaa silloin kun sillä on siihen tilaisuus, kokisi paljon useampi tulleensa petetyksi. Uusliberalistisen mallin hegemonia on niin vahva, että iso osa ihmisistä on luopunut toivosta muuttaa järjestelmää parlamentaarisin keinoin. Uusliberaalia kapitalismia onkin vastustettu sekä kaduilla radikaalien liikkeiden voimin että luomalla vaihtoehtoisia malleja esimerkiksi Attacissa ja Euromemorandumissa. Moni haluaisi nähdä vasemmistopuolueet pikemminkin puhujalavoina näiden liikkeiden vaatimuksille kuin kompromisseja tekevinä järjestelmän osina. Poliittisen puolueen kannatus lähtee kuitenkin erilaisista lähtökohdista kuin muun kansanliikkeen. Pysyvästi oppositioon itsensä määritelleet puolueet ovat kuihtuneet. Demareista vasemmalla olevat vasemmistopuolueet ovat nauttineet keskimäärin suurinta kannatusta alueilla, joilla ne ovat osallistuneet hallitusvaltaan, kuten itäisen Saksan osavaltioissa tai Suomessa. Vasemmistoliitto pienenikin oppositiossa ollessaan jopa silloin, kun sen kanssa äänistä kilpailevat sosialidemokraatit ja vihreät tekivät historiansa oikeistolaisinta politiikkaa. Parlamentaarisen ja ulkoparlamentaarisen toiminnan ei pidä olla toisilleen vastakkaisia, vaan toisiaan tukevia. Hegemoniaa ei muuteta tyhjälle eduskuntasalille puhumalla, vaan toimimalla kaikkialla tehokkaimmalla mahdollisel-


053

Vaikutus­mahdollisuudet hallituksessa ja oppositiossa

la tavalla. Kaikki erilaiset vaikuttamisen tavat vaativat kompromisseja. On selvää, että sekä puolueen sisällä, kunnanvaltuustoissa että eduskunnassa pitää olla valmis epätäydellisiin ratkaisuihin saadakseen omia esityksiään läpi. Sama pätee kuitenkin myös ulkoparlamentaariseen toimintaan, koska laajempi vastarinta tarvitsee taakseen erilaisista lähtökohdista tulevia ryhmiä. Helpointa on lähteä kaduille vastustamaan vaikkapa jotain tiettyä sotaa tai leikkauksia tekevää hallitusta - paljon vaikeampaa on saada massoja laajan ja konkreettisen yhteiskunnallisen muutoksen taakse. Globalisoituneessa taloudessa on pakko tyytyä epätäydelliseen ja parhaaseen mahdolliseen. Vasemmisto on saanut kenties suu-

rimmat ja onnistuneimmat voittonsa taistelemalla yksittäisistä ja helposti ymmärrettävistä yhteiskunnallisista edistysaskelista. Kahdeksan tunnin työpäivä, viisipäiväinen työviikko, peruskoulu tai vaikkapa Helsingin metro olivat kaikki tavoitteita, jotka ihmisten oli helppo omaksua. Mukaan saattoi lähteä ottamatta kantaa kylmään sotaan, taustalla vaikuttaviin ismeihin tai puolueisiin. Silti oli selvää, että kaikissa oli kyse ihmisten puolustamisesta pääoman valtaa vastaan ja yhteisestä hyvästä suhteessa joidenkin yksityiseen hyvään. Uuden vasemmiston on löydettävä uudelleen tapa yhdistää parlamentaarinen kehitys radikaaleihin vaatimuksiin, vaik­ ka niiden toteuttaminen globaalissa taloudessa on aiempaa hankalampaa.

ruurik holm

joskus ei kannata olla hallituksessa Jussi Saramon vastineesta käy ilmi, että olemme yhtä mieltä monista poliittisen vaikuttamisen kysymyksistä. Saramon argumentin ongelma kuitenkin on, ettei hän erottele hallitusten lajeja toisistaan. asemmistopuolueen osallistuminen vasemmistolaiseen hallitukseen voi olla hyvinkin menestyksekästä puolueen pitkän aikavälin kannatuksen kannalta. Osallistuminen uusliberaaliin hallitukseen on kuitenkin eri asia. Uusliberalismin kyseenalaistaminen saattaa joskus onnistua paremmin hallituksessa. Tämä voi kuitenkin näyttää

tekopyhältä, jos hallituksen päälinja on samalla olennaisilta osiltaan uusliberalistinen. En vähättele minkään vasemmistopuolueen saavutuksia hallituksessa. Saramon mainitsemat saavutukset ovat merkittäviä. Kuten Saramokin toteaa, kyse on kuitenkin kokonaispaketista ja sen arvioimisesta. Saramo esittää, että sosialidemokraa-


Sandra Cristina Gobet

054 Peruste #1 2013


055

Vaikutus­mahdollisuudet hallituksessa ja oppositiossa

Sandra Cristina Gobet

teista vasemmalla olevien puolueiden kannatus on ollut suurinta alueilla, joilla ne ovat osallistuneet hallitusvaltaan. En ole varma onko näin – ilmeisiä poikkeuksia ainakin löytyy paljon. Lisäksi kyse on korrelaatiosta, ei välttämättä syy-seuraussuhteesta. Jos demareista vasemmalla olevalla puolueella on iso kannatus, sillä on paremmat mahdollisuudet päästä hallitusvaltaan. Tällainen on tilanne esimerkiksi monin paikoin Latinalaisessa Amerikassa tai Saramon mainitsemissa Saksan itäisissä osavaltioissa. Hallitusvalta ei tuo isoa kannatusta, vaan iso kannatus tuo hallitusvallan. Vasemmistoliiton osalta voidaan tode-

ta, että sen ainoa vaalivoitto eduskuntavaaleissa on vuodelta 1995, jolloin puolue oli oppositiossa. Saramo kirjoittaa, että opposition vaikutusmahdollisuudet esimerkiksi budjettiin tämän hetken Suomessa ovat vähäiset. Mikään hallitus ei voi kuitenkaan olla huomioimatta mitä asioista julkisuudessa ajatellaan (yhteiskunnallinen keskustelu) tai mikä on vallitseva käsitys järkevästä politiikasta (hegemonia). Myös sekä hallitus- että oppositiopuolueiden gallup-kannatuksella on merkitystä budjettiprosessissa. Jos hallituksen kannatus on painunut alas, se todennäköisesti yrittää budjettiesityk-


056

Peruste #1 2013

KOSKA OPPOSITIO VOI VAIKUTTAA YHTEISKUNNALLISEEN KESKUSTELUUN, HEGEMONIAAN, OMAAN KANNATUKSEENSA JA HALLITUKSEN KANNA­ TUKSEEN, OPPOSITION TOIMILLA ON MERKITYSTÄ BUDJETTIESITYSTEN SISÄLTÖÖN.

sen avulla kerätä itselleen poliittisia pisteitä. Koska oppositio voi vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, hegemoniaan, omaan kannatukseensa ja hallituksen kannatukseen, opposition toimilla on merkitystä budjettiesitysten sisältöön. Myös sellaisilla puolueilla, jotka ei-

vät ole parlamentissa vaa’ankielenä, voi olla merkitystä hallituksen koossa pysymisen kannalta. Epäsuorakin vaikutusvalta hallituksen jatkon suhteen tarkoittaa vastuuta hallituksen politiikasta. Näin esimerkiksi vihreiden vetäytyminen vastuusta kahden uuden ydinvoimalan suhteen oli lähinnä farssi. Vaa’ankieliasemakaan ei tuo puolueelle valtaa, ellei puolueen lähtö oppositioon ole uhka muille hallituksessa oleville puolueille. Vaa’ankieliaseman merkitys pienenee esimerkiksi silloin, kun oppositiosta voidaan nostaa jokin toinen puolue hallitukseen korvaamaan oppositioon siirtynyt vaa’ankielipuolue. Jos jonkin puolueen oppositioasema ei ole uhka muille puolueille, kyseistä puoluetta ei ole välttämätöntä pitää hallituksessa. Tällöin sen valta hallituksessa on väistämättä pieni.

jussi saramo

uusliberalismi ei ole joko päällä tai pois Olemme samaa mieltä Ruurik Holmin kanssa siitä, ettei hallitukseen osallistumisen pidä olla itsetarkoitus, vaan se on punnittava pitkän ajan strategiaa vasten. Holmin näkemys, että ainoastaan ”vasemmistolaiseen hallitukseen” osallistuminen voi kannattaa, mutta ”uusliberaaliin hallitukseen” ei, on kuitenkin ongelmallinen. eimoja on helppo antaa, mutta ne eivät itsessään kerro mitään. Mitä tarkoittaa ”vasemmistolainen” ja ”uusliberaali” koko hallitusta määrittävinä tekijöinä? Riittääkö, että hallitukseen osallistuvat puolueet ovat

nimellisesti vasemmistolaisia? Euroopan nykyistä ahdinkoa on kenties eniten rakentanut Saksan demareiden ja vihreiden ”vasemmistolainen” hallitus, joka teki poikkeuksellisen uusliberaalia politiikkaa.


057

Vaikutus­mahdollisuudet hallituksessa ja oppositiossa

Suomen nykyinen hallitus tekee ainakin tuloerojen puolesta vasemmistolaisinta politiikkaa kymmeniin vuosiin. Myös valtion omaisuuden vähentäminen on lopetettu. Eurooppa-politiikassa Suomen kärkivaatimus on sijoittajavastuun lisääminen ja yksityisen pääoman kustannuksella tehtävät velkajärjestelyt. Tekeekö hallituksesta ”uusliberaalin” se, ettei se kokonaan sanoudu irti uusliberaalista globaalitaloudesta, vai se, että hallitus ei määrittele itseään vasemmistolaiseksi? On aihetta kysyä, millainen hallitus Suomessa voisi syntyä, johon Holmin lähtökohdista kannattaisi osallistua? Jos päädytään siihen, että vallankäyttöön kannattaa osallistua vasta sitten, kun eduskunnassa on vasemmistolainen enemmistö, saadaan odottaa kauan, tai jopa loitota tavoitteesta. Vaikka Vasemmistoliitto voitti vuoden 1995 vaalit oppositiosta, ei mikään tue sitä, että pysyvämpi oppositioasema toisi kannatuksen kasvua. Päinvastoin, Suomen laitavasemmiston vuosikymmeniä korkeana pysynyt kannatus romahti 1983 vaaleissa SKDL:n siirryttyä kesken kauden hallituksesta oppositioon. Tämä romahdus jäi sittemmin pysyväksi. Kyselyjen mukaan myös Vasemmistoliiton nykyisten äänestäjien toiveena on, että heidän äänensä auttaa puoluetta osallistumaan hallitusvaltaan. Suurimpia syitä ideologisesti lähimpänä Vasemmistoliittoa olevilla potentiaalisilla äänestäjillä äänestää vihreitä tai sosialidemokraatteja onkin ollut se, että niille annetun äänen ei ole koettu menevän ”hukkaan”. Ne ovat pyrkineet selvemmin valtaan. Holm on oikeassa siinä, että vihrei-

den osallistuminen edelliseen hallitukseen oli farssi. Keskeinen ero kuitenkin on juuri siinä, että näennäisestä vallasta juopuneet vihreät eivät päässeet vaikuttamaan hallituksen suureen linjaan käytännössä miltään osin. Kuten Holm kirjoittaa ”Vaa’ankieliasemakaan ei tuo puolueelle valtaa, ellei puolueen lähtö oppositioon ole uhka muille hallituksessa oleville puolueille.” Oikeistohallitus lisäsi eriarvoisuutta ja teki mahdollisesti historian ympäristövihamielisintä politiikkaa. Sellaiseen tilanteeseen vasemmisto ei saa koskaan ajaa itseään. Nykyisessä hallituksessa kokoomuslaiset kokevat olevansa vasemmiston vankeja. Hallituksessa kannattaa olla mukana niin kauan, kuin sillä saadaan uusliberalismia vähennettyä ja tasa-arvoa lisättyä. Keskustelua voi kommentoida ja jatkaa osoitteessa www.vasemmistofoorumi.fi/blogi

ON AIHETTA KYSYÄ, MILLAINEN HALLITUS SUOMESSA VOISI SYNTYÄ, JOHON HOLMIN LÄHTÖKOHDISTA KANNATTAISI OSALLISTUA? JOS PÄÄDYTÄÄN SIIHEN, ETTÄ VALLANKÄYTTÖÖN KANNATTAA OSALLISTUA VASTA SITTEN, KUN EDUSKUNNASSA ON VASEMMISTOLAINEN ENEMMISTÖ, SAADAAN ODOTTAA KAUAN, TAI JOPA LOITOTA TAVOITTEESTA.


058

Peruste #1 2013

VASEMMISTON STRATEGIA JA PARLAMEN­ TARISMI Valtiota ja politiikkaa ei voi käsitellä irrallaan talouden ja ideologian kysymyksistä. Pyrittäessä yhteiskunnalliseen muutokseen on otettava huomioon myös parlamentaarisen toiminnan ulkopuoliset kamppailut. Tässä artikkelissa tarkastelen kysymystä vasemmiston näkökulmasta. Vasemmiston tavoitteiden saavuttamiseksi on kasvatettava kansalaisten poliittisia osallistumismahdollisuuksia ja taloudellisia valmiuksia omaehtoiseen toimintaan. miika salo


059

Vasemmiston strategia ja parlamen­tarismi

rkiajattelussa politiikka ja demokratia samastuvat parlamentaariseen toimintaan tai hieman laajemmin nykyisen valtio-opin käsittämään ”poliittiseen järjestelmään”, johon kuuluvat myös erilaiset etu- ja kansalaisjärjestöt sekä joukkoviestintävälineet. Tässä käsityksessä vaalit ovat demokratian ja poliittisen toiminnan keskiössä. Käsitys valtiosta vaikuttaa siihen, mikä ajatellaan poliittisen toiminnan alueeksi ja mihin keskitytään. Bob Jessop esittää, että sosiaalidemokraattiset liikkeet ymmärtävät länsimaisen valtion neutraalina välineenä, jota kaikki poliittiset voimat voivat käyttää yhtäläisesti omien tavoitteidensa edistämiseksi. Tällöin keskitytään parlamentaariseen toimintaan ja vaalivoittojen tavoittelemiseen. (Jessop 1982, 14.) Parlamentarismi on yhteiskunnallisen päätöksenteon järjestelmä, jolla on taipumus rajata politiikan kenttää nimenomaan parlamentaariseen toimintaan ja vaaleihin. Bernand Manin (1997) korostaa kirjassaan The Principles of Representative Government, kuinka parlamentarismi on ollut eliittien tietoinen ratkaisu vallitsevaksi hallintamuodoksi. Hänen mukaansa pyrkimykset kansanvaltaisempiin, kansan itsehallintoon perustuviin poliittisiin järjestelmiin on saatu sen avulla karsittua. Parlamenttien ulkopuolella oikeistol-

la on vahva asema sen kannattajakunnan ja avainasemassa olevien henkilöiden taloudellisten voimavarojen vuoksi. Mahdollisuudet lobbaukseen ja poliittisten toimijoiden rahoitukseen, kuten myös mainostukseen ja muun muassa tiedotusvälineiden omistukseen, tuovat laajoja yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia. Parlamentarismi samastetaan usein demokratiaan. Jos asiaa tarkastellaan historiallisesti, kyse on hyvin erilaisesta järjestelmästä. Parlamentarismin juuret ovat anglosaksien hallinnossa ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla. Nykymuotoonsa se kehittyi Englannissa 1600–1700-luvuilla yhdessä kapitalismin kehityksen kanssa. Myöhemmin tämä hallintotapa, samoin kuin siihen usein liittyvä kapitalistinen tuotantotapakin1, levisi Eurooppaan ja länsimaiden hegemonisen aseman kautta ympäri maailman. Antiikin Ateenan ekklesia oli hyvin toisenlainen järjestelmä. Demokratia ei ollut edustuksellista, vaan pikemmin suoraa. Aristoteles ja Platon kuvaavat vaaleja aristokraattisena, rikkaita suosivana valintatapana, ja arvontaa puolestaan demokraattisena, heidän närkästyksekseen köyhiä suosivana (ks. Aristoteles, Politiikka 1294b; Platon Lait, III kirja; Valtio 557a). Parlamentaarisessa järjestelmässä rikkaat pääsevät köyhiä helpommin

1 Yhteys kapitalismin ja parlamentaarisen hallintotavan välillä ei ole kuitenkaan väistämätön, kuten Kiinan kehitys on esimerkiksi Slavoj Žižekin mukaan osoittanut. Etenkin länsimaiden ulkopuolella, maailmanjärjestelmän periferioissa, myös autoritaarisemmat kapitalistiset hallintotavat ovat hyvin tavallisia.


060

Peruste #1 2013

1960-LUVUN TAITTEESSA HYVINVOINTIVALTION IDEA SAATIIN YLEISESTI HYVÄKSYTYKSI OIKEISTON VASTUSTUKSESTA HUOLIMATTA. KESKEISENÄ TEKIJÄNÄ MUUTOKSESSA OLIVAT KANSALAISLIIKKEET, JOTKA PYSTYIVÄT MUUTTAMAAN ILMAPIIRIÄ SITEN, ETTÄ LEIKKAUSPOLITIIKASTA SIIRRYTTIIN HYVINVOINTIA EDISTÄVÄÄN SOSIAALI­ POLITIIKKAAN.

päättäviin asemiin yhteiskunnassa, koska köyhimmillä ei ole esimerkiksi edesmenneen Aatos Erkon tapaisia mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Rikkaimmilla on taloudellisen asemansa vuoksi suoraa vaikutusvaltaa virallisen päätöksentekojärjestelmän ulkopuolella. Parlamentarismia voisikin nykyisessä muodossaan kutsua (karkeasti) ”rahan demokratiaksi”. 1800-luvulla Euroopassa kehittynyt työväenliike suhtautui parlamentarismiin aluksi kriittisemmin, mutta vähitellen käsitys muuttui. Uskottiin, että parlamentarismin luonne muuttuu, kun työväestön jäseniä saadaan parlamenttiin (Kautsky 1907, 58, 116–131). Parlamentaarinen päätöksentekojärjestelmä on juurtunut erityisesti länsimaihin, joissa se on kehittynyt. Se on eräs tapa ratkaista, kuinka poliittiset päätökset tehdään, ja miten päätöksentekijöiden joukko valikoituu. Se ei ole ainoa, eikä välttämättä vasemmiston

päämäärien kannalta toivottavin yhteiskunnan poliittisen järjestäytymisen muoto. Vasemmisto tarvitsee päivänpoliittisen toiminnan lisäksi myös visioita uudenlaisesta yhteiskunnasta, joka poikkeaa nykyisestä niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. valtion ääriviivat

On varsin yleisesti hyväksyttyä, että alistava voimankäyttö on osa valtiota. Nykyisessä valtio-opissa viitataan usein Max Weberin määritelmään, jossa ”valtio on laitosmainen herruusyhteenliittymä, jonka onnistuu menestyksekkäästi monopolisoida legitiimi fyysinen väkivalta jollakin alueella” (Weber 2009, 78). Voimankäytön monopolin avulla on mahdollista, että yhteiskunnan yksi ryhmä käyttää valtiovaltaa muita ryhmiä vastaan. Marxilaisessa valtiokäsityksessä erityistä on luokkanäkökulma, jossa (kapitalistista) valtiota pidetään kapitalistiluokan valta-asemaa ylläpitävänä kokonaisuutena. Valtion nähdään toimivan kapitalistien etujen mukaisesti, mutta ei heidän suorassa komennossaan. Taloudellisesti vahvimman luokan valta määrittelee rajat hallituksen vaikutusmahdollisuuksille. Kuten Joachim Hirsch kirjoittaa Turvavaltiossa, hallituksen pelivara on ”kytketty edellytyksiin, jotka juontavat juurensa valtiollisen ja parlamentaarisen kentän ulkopuolelle” (Hirsch 1985, 59). Claus Offe kuvaa, miten kapitalistisen valtion toimintaa ohjaa ja rajaa neljä toimintaehtoa: yksityinen tuotanto – pääoma ja työvoima ovat yksityisessä omistuksessa ja yksityiset päätökset ohjaavat tuotantovälineiden käyttöä; ve-


061

Vasemmiston strategia ja parlamen­tarismi

rotusrajoitteet – poliittisen vallan mahdollisuudet edistää mitään päämääriä riippuvat verotuksen kautta saatavista varoista ja näin yksityisen pääoman kasautumisen suuruudesta; kasautuminen – valtiovalta on riippuvainen kasautumisprosessista, ja tästä syystä valtiovallalla on intressi edesauttaa sellaisia olosuhteita, jotka edistävät pääoman yksityistä kasautumista; legitimiteetti – periaatteessa parlamentaarisissa demokraattisissa hallintomuodoissa kullakin puolueella on mahdollisuus valtioinstituution hallintaan siinä määrin kuin se kerää ääniä vaaleissa. Tämä mekanismi peittää alleen sen, että materiaalisesti valtiovallan käytettävissä olevat resurssit riippuvat ensisijaisesti kasautumisprosessista, eivätkä äänestäjien preferensseistä. (Offe 1984, 119–121.) Koska ”poliittisena” ymmärretty valta on sidoksissa myös talouteen ja ideologiaan, on tavanomaista valtio- ja politiikkakäsitystä pidettävä liian suppeana. Uudempaan keskusteluun paljon vaikuttaneen Antonio Gramscin mukaan valtio on paljon enemmän kuin vain väkivaltakoneisto. Tärkeät poliittiset tapahtumat ovat usein seurausta aloitteista, jotka tulevat varsinaisten poliittisten elinten ulkopuolelta. Valtiolla ei tule tarkoittaa ainoastaan hallintokoneistoa, vaan myös hegemoniaa tuottavaa kansalaisyhteiskuntaa. Gramscin kuuluisan määritelmän mukaan ”valtio = poliittinen yhteiskunta + kansalaisyhteiskunta eli hegemonia, jonka tukena ovat pakkokeinot.” (Gramsci 1982, 124– 125, 126.) Gramsci jaottelee valtiovallan kahteen ilmenemismuotoon: hallintaan sekä intellektuaaliseen ja moraaliseen johtamiseen. Eräs hallitusvallan saamisen

tärkeimmistä ehdoista on ”johtoaseman” saavuttaminen yhteiskunnassa. Yhteiskunnallisen vaikutusvallan on oltava riittävän laajaa, jotta pystyy ajamaan omia päämääriään menestyksekkäästi. Hallitessaankin on jatkettava ”johtamista”, eli johtoaseman on perustuttava myös ideologiseen johtajuuteen. (Gramsci 1975, 2010–2011.) ideologiset valtiokoneistot

Gramscin käsityksistä inspiroituivat muiden muassa Louis Althusser ja Nicos Poulantzas, jotka toivat 1960- ja -70-lukujen taitteessa ”ideologiset valtiokoneistot” mukaan keskusteluun valtioteoriasta. Heidän mukaansa valtio koostuu instituutioista, joista osa toimii etupäässä pakottavin keinoin ja toisilla on pääasiassa ideologinen tehtävä. Ensimmäiset muodostavat valtion pakotuskoneiston ja jälkimmäiset valtion ideologiset koneistot, joita ovat Poulantzasin mukaan esimerkiksi kirkko, poliittiset puolueet, ammattiliitot (poikkeuksena vallankumoukselliset puolue- tai ammattiliittojärjestöt), koulut, joukkotiedotusvälineet (sanomalehdet, radio, televisio), ja, tietystä näkökulmasta, perhe. (Poulantzas 1969, 77–78). Valtio on Poulantzasille taho (instance), joka ylläpitää yhteiskunnan yhtenäisyyttä ja uusintaa yhteiskuntajärjestelmän olemassaolon ehtoja. Tällöin sekä pakottava että ideologiset koneistot kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Vuoden 1968 kamppailuissa ja keskustelussa yliopistojen autonomiasta tuli selväksi, että pakottava koneisto pystyy määräämään sen, millainen yliopisto voi olla. Tästä syystä Poulantzasin mukaan valtion pakotuskoneistoa olisi pys-


062

Sandra Cristina Gobet

Peruste #1 2013

tyttävä muuttamaan radikaalisti, jotta voidaan muuttaa nykyisiä ideologisia valtiokoneistoja.2 vasemmisto ja hallituskysymys3

Kysymys poliittisesta vallasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta on huomattavasti vain arkisesti ymmärrettyä

”politiikkaa” laajempi. Vasemmistolaisista hallituksista tai hallitusasemista huolimatta politiikkaa tehdään kapitalismin olosuhteissa. Hallituskysymys jakaa mielipiteitä vasemmiston sisällä. Asiaan on suhtauduttava aina tapauskohtaisesti ja pohdittava, mitä merkitystä ja vaikutusta hallitusasemalla voi olla vasemmiston tavoitteiden kannalta.

2 Ideologisista valtiokoneistoista laajemmin ks. Althusser 1984. Ideologisten valtiokoneistojen kritiikkiä ks. Laclau 1975, 100–101 ja Poulantzas 1974, 299–. 3 Kiitokset Joonas Laineelle avustavista ideoista luvun luonnostelussa.


063

Vasemmiston strategia ja parlamen­tarismi

Sandra Cristina Gobet ”Collage”

Parlamentaarinen toiminta ja etenkin hallitusasemat muovaavat myös puolueita ideologisesti, mikä saa vasemmistopuolueet ”maltillistamaan” tavoitteitaan. Sosiaalidemokraattien toimintatapa perustuu nykyisin käytännössä parlamentaariseen toimintaan ja hallitusaseman tavoitteluun. Parlamentaarisessa toiminnassa voi olla vaarana tietynlainen aristokraattisuus ja elitismi, jolloin kaikki muutokset pyritään tekemään ”normaalissa päiväjärjestyksessä”, parlamentaarisen proses-

sin kautta, vaikka toiset tavat voisivat olla tehokkaampia. Pidättäytyminen parlamentaarisesta toiminnasta tai kategorinen kieltäytyminen hallitusasemasta ei ole sekään toimiva ratkaisu. Kuten Rosa Luxemburg -säätiön Michael Brie (2010) kirjoittaa, jos vasemmisto jättää valtiokoneiston vain oikeiston pelikentäksi, vasemmisto tulee kyllä tämän myöhemmin tuntemaan, eikä sillä tällöin ole mitään vaikutusvaltaa valtiokoneistoon. Hallitusasemissakin on mahdollisuus


064

Peruste #1 2013

KUITENKIN, VAHVA SITOUTUMINEN KÄYTTÄMÄÄN SAMOJA TOIMINTATAPOJA OIKEISTOPUOLUEIDEN KANSSA NÄYTTÄISI VAIKUTTAVAN KIELTEISESTI VASEMMISTOON. KUN VAALI­ KAMPANJOISSA LUVATAAN UUDENLAISTA POLITIIKKAA, EIKÄ TÄTÄ KUITENKAAN SITTEN VOIDA TOTEUTTAA EDES HALLITUKSESTA KÄSIN, IHMISET VOIVAT TURHAUTUA PÄIVÄNPOLITIIKKAAN JA NÄHDÄ KAIKKI PUOLUEET SAMANLAISINA.

vaikuttaa politiikkaan sosialistisesti, mutta se ei takaa sitä, että vasemmisto pystyisi siellä edistämään omia tavoitteitaan. Esimerkiksi Saksan Brandenburgin sosiaalidemokraattien ja vasemmistopuolueen koalitio ei ole nyt kolmen hallitusvuotensa aikana käytännössä pystynyt muuttamaan politiikan suuntaa. Toisaalta yhteiskunta voi muuttua vasemmiston tavoitteiden mukaisesti myös ilman hallitusasemaa. Suomen 1950- ja 1960-lukujen hyvinvointivaltiota rakentaneet uudistukset saatiin vietyä läpi hetkellä, jolloin vasemmistopuolueet olivat oppositiossa (Uljas 2012, 195–). Päivi Uljaan tutkimus Hyvinvointivaltion läpimurto antaa hyvän esimerkin hegemonisen kamppailun merkityksestä. 1960-luvun taitteessa hyvinvointivaltion idea saatiin yleisesti hyväksytyksi oikeiston vastustuksesta huolimatta. Keskeisenä tekijänä muutoksessa olivat kansalaisliikkeet, jotka pystyivät muuttamaan ilmapiiriä siten, että leikkauspolitiikasta siirryttiin hyvinvointia edistävään sosiaalipolitiikkaan. Ulkoparlamentaarista liikehdintää tuettiin parlamenteissa. Hyvinvointivaltio ei syntynyt puoluepolitiikasta

tai poliittisen eliitin hyvyydestä, vaan kansalaisten omasta toiminnasta. Se sai jopa kokoomuksen siirtymään vaalikampanjoinnissaan hyvinvointivaltion kannalle (Uljas 2012, 17). Vaatimusliike alkoi ruohonjuuritasolta, ei esimerkiksi SKDL:n johtamana. Liikkeen huomattuaan SKDL meni kyllä mukaan. Liikehdinnän innoittamana eduskunnassa lapsilisien leikkausta vastaan pidetyt jarrutuspuheenvuorot ”aukaisivat padot” ja saivat aikaan liikkeen valtavan kasvun. Uljaan sanoin jarrutuksessa ”äänessä olivat SKDL:n kansanedustajat. He puhuivat niin kauan, ettei päätöstä lapsilisien siirtämisestä kyetty tekemään kesäkuun viimeiseen päivään mennessä kuten laki edellytti”. Tämä sai paljon julkisuutta, ja liikehdintä nousi hyvin laajaksi sekä maaseudulla että kaupungeissa. SKDL ei varsinaisesti järjestänyt liikettä, vaikka aktiiveista osa olikin todennäköisesti SKDL:n kannattajia (Uljas 2012, 166–169.) Puolue heräsi lähinnä kansalaisten toiminnan ja ”kentän” vaatimusten jälkeen. (Uljas 2012, 233). Uudistusten toteuttamiseen vaadittava toimintatapojen yhdistelmä riippuu olosuhteista. Tuloksia voidaan


065

Vasemmiston strategia ja parlamen­tarismi

saada hallituksesta, oppositiosta tai parlamentin ulkopuolelta. Mitään yleispäteviä sääntöjä ei ole, vaan ratkaisujen tulee pohjautua toimintaympäristön ja -tilanteen tutkimukseen. Kuitenkin, vahva sitoutuminen käyttämään samoja toimintatapoja oikeistopuolueiden kanssa näyttäisi vaikuttavan kielteisesti vasemmistoon. Kun vaalikampanjoissa luvataan uudenlaista politiikkaa, eikä tätä kuitenkaan sitten voida toteuttaa edes hallituksesta käsin, ihmiset voivat turhautua päivänpolitiikkaan ja nähdä kaikki puolueet samanlaisina. Vasemmistopuolueet toimivat kansalaisten odotusten ja hyvin rajallisen liikkumavaran puristuksissa, kuten Norjan vasemmiston Wahl (2010) hyvin huomauttaa. Hänen mukaansa tämä on johtanut siihen, että luottamus vasemmistoon on vähentynyt ja samalla radikaali oikeisto on vahvistunut, vaikka vasemmisto onkin toiminnallaan pyrkinyt täysin päinvastaiseen suuntaan. vasemmiston strategia

Länsimaissa, joissa valtiorakenteet ovat muotoutuneet hyvin monimutkaisiksi, ei saada aikaan merkittäviä yhteiskunnallisia uudistuksia toimimalla vain valtiorakenteiden ulkopuolella. Nykyinen linja nojaa kuitenkin liiaksi parlamentaariseen toimintaan. Liikkumavara jää pieneksi, ellei lisäksi saada kehitettyä riittävän suurta joukkoliikettä. Kuuluisa esimerkki parlamentaarisen voiton riittämättömyydestä on Allenden Chile. Allende voitti presidentinvaalit saatuaan 36,3 % prosenttia äänistä (kristillisdemokraattien Tomic sai 27,9 % samankaltaisella, joskin vä-

hemmän vasemmistolaisella ohjelmalla). Vasemmisto ei kyennyt saamaan koko valtiokoneistoa hallintaansa, ja oikeisto kampanjoi jatkuvasti Allendea vastaan. Oikeisto tunnetusti kaatoi Allenden hyvin rajuin menetelmin, joihin vasemmisto ei ollut tuolloin riittävästi varautunut. Hilary Wainwright (2012) katsoo, että sosiaalidemokraattinen linja on osoittanut toimimattomuutensa nykyisen finanssikriisin oloissa. 1980-luvun jälkeen vasemmisto ei ole pystynyt rakentamaan yhteiskunnallista muutosta omista tavoitteistaan ja arvoistaan käsin. Kreikan vasemmistopuolueiden koalitio Syriza on lupaavimpia esimerkkejä uudenlaisesta vasemmistolaisesta liikkeestä. Parlamentaarisen toimintansa kautta puolue pyrkii muovaamaan valtiota. On toimittava yhtäaikaisesti valtiokoneistossa ja sitä vastaan. Syriza erottuu monista muista vasemmistopuolueista siinä, että se ei katso olevansa vain joukkoliikkeiden poliittinen edustaja, vaan pyrkii aktiivisesti näiden joukkoliikkeiden rakentamiseen. Puolue ohjaa saamaansa varallisuutta myös ulkoparlamentaariseen toimintaan ja ruohonjuuritason järjestäytymiseen. Vasemmistopuolueiden kokemusten mukaan on pyrittävä rakentamaan sekä taloudellista että poliittista muutosta yhtäaikaisesti. Oli strategia mikä hyvänsä, ei voida ajatella, että ensin vallataan valtiovalta ja vasta sitten aletaan uudistaa yhteiskuntaa. Jessop (2012) näkee Kreikan nykyisessä tilanteessa oikeana strategiana asemien valtaamisen valtiokoneistossa, mukaan lukien hallituksessa. Samanaikaisesti on kuitenkin osoitettava kapita-


066

Peruste #1 2013

lismin riittämättömyys. Jotta Kreikasta saataisiin Euroopan yhteiskunnallisen uudistamisen ”vahva lenkki”, on vasemmiston siirryttävä vastarinnasta uuden vaihtoehdon rakentamiseen. On pyrittävä rakentamaan vaihtoehtoinen tuotantomalli, eikä pysähdyttävä vain uusliberalismin vastustamiseen. Tämän lisäksi on kokeiltava uusia, ”alhaalta ylös” suuntautuvia yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan sekä solidaarisuuden ja yhteistyön muotoja ja käytäntöjä. On siis muodostettava ”konkreettisia utopioita” (ks. Lakkala 2012). toiminnan uudistaminen

Laajasti ajatellen eurooppalaisen vasemmiston parlamentaarisella toiminnalla olisi nykyisessä tilanteessa oltava seuraavat kolme tärkeintä tavoitetta: Ensiksi on parannettava kansalaisten poliittisia osallistumismahdollisuuksia. Alhaisen äänestysaktiivisuuden oloissa on helppoa perustella kansalaisten osallistamisen tärkeyttä muillekin poliittisille ryhmille. On otettava käyttöön erilaisia ”demokratian laajentamisen” keinoja ja ajettava lainsäädännöllisiä uudistuksia sekä rohkaistava kansalaisten suoraa poliittista toimintaa. Vasemmistopuolueiden olisi ensimmäisenä omassa toiminnassaan käytettävä mahdollisimman laajaa ja osallistuvaa keskustelua ja ideointia sekä annettava jäsenistölle suoraa päätäntävaltaa. Toiseksi on kasvatettava kansalaisten taloudellisia mahdollisuuksia omaehtoiseen toimintaan. Perustulon ajaminen sekä perusturvan korottaminen ovat ajankohtaisia parlamentaarisia tavoitteita. Kolmanneksi on suoraan, rehellisesti ja julkisesti paljastettava par-

lamentaarisen toiminnan rakenne ja siihen liittyvät ongelmat, eikä tyydyttävä kertomaan saavutetuista ”torjuntavoitoista”. Lisäksi on kehitettävä ulkoparlamentaarista toimintaa rakentaen uutta yhteiskuntaa jo nykyisissä olosuhteissa esimerkiksi osuuskunnin ja uudenlaisia päätöksentekotapoja kokeillen. Vasemmiston toiminnan painopistettä on siirrettävä vahvemmin liikkeisiin ja omaehtoiseen kansalaistoimintaan. Sitä kautta voidaan murtaa nykyistä hegemoniaa. Vasemmiston on otettava kysymys yhteiskunnallisesta hegemoniasta tosissaan, jos aikoo muuttaa yhteiskuntaa. Hegemonian käsitteen tärkeimpänä kehittäjänä pidetyn Gramscin mukaan ”poliittisessa taistelussa ei voi matkia hallitsevien luokkien taistelukeinoja joutumatta helposti ansaan” (Gramsci 1982, 96). Hegemonia ei rakennu (vain) vaaleista, puolueohjelmista tai edes hallitusasemista. Koska vasemmiston tavoitteet ja voimavarat poikkeavat suuresti oikeistosta, on käytettävä myös oikeiston toiminnasta poikkeavaa strategiaa. Tie eteenpäin on itsehallinnollisten vastavoimien kehittäminen ja näin kapitalistisen valtion rajaaminen yhä pienemmälle alueelle. Oikeisto on näyttänyt, että sillä on useita keinoja estää vasemmiston pääseminen ”liian pitkälle”. Laaja kansanliike muodostaa tuen oikeiston vastatoimien estämiseksi, ja se on ennakkoehto vasemmiston tavoitteiden toteuttamiseksi. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, joka kirjoittaa Tampereen yliopistossa pro gradu -tutkielmaa marxilaisesta valtioteoriasta.


Vasemmiston strategia ja parlamen­tarismi

lähteet ✕✕

Althusser, Louis (1984) Ideologiset valtiokoneistot. Kansankulttuuri ja Vastapaino, Helsinki–Tampere.

✕✕

Aristoteles (1991) Politiikka. Gaudeamus, Helsinki.

✕✕

Brie, Michael (2010) “Is Socialist Politics Possible from a Position in Government? Five Objections by Rosa Luxemburg and Five Offers for a Discussion.” Teoksessa Daiber (toim.) 2010, 21–34.

✕✕

Daiber, Birgit (toim.) (2010) The Left in Government: Latin America and Europe compared. Rosa Luxemburg Foundation, Brussels. [http://rosalux-europa.info/userfiles/file/theleftingovernment_ web.pdf – tarkistettu 20.11.2012.]

✕✕

Gramsci, Antonio (1975) Quaderni del carcere. Einaudi, Torino.

✕✕

Gramsci, Antonio (1982) Vankilavihkot. Valikoima 2. Kansankulttuuri, Helsinki.

✕✕

Jessop, Bob (1982) The Capitalist State: Marxist Theories and Methods. Blackwell, Oxford.

✕✕

Jessop, Bob (2012) Left strategy. Transform! 10/2012. [http://transform-network.net/journal/ issue-102012/news/detail/Journal/left-strategy.html – tarkistettu 20.11.2012.]

✕✕

Kautsky, Karl (1907) Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia. Sosialistinen aikakauslehti, Helsinki.

✕✕

Lakkala, Keijo (2012) Perustulo konkreettina utopiana. Revalvaatio 23.2.2012. [http://www.revalvaatio. org/wp/keijo-lakkala-perustulo-konkreettina-utopiana/ – tarkistettu 20.11.2012.]

✕✕

Manin, Bernand (1997) The Principles of Representative Government. Cambridge University Press, Cambridge.

✕✕

Offe, Claus (1984) Contradictions of the Welfare State. MIT Press, Cambridge.

✕✕

Platon (1999) Lait. Otava, Helsinki.

✕✕

Platon (2007) Valtio. Otava, Helsinki.

✕✕

Poulantzas, Nicos (1969) Problem of the Capitalist State. New Left Review I/58, 67–78.

✕✕

Poulantzas, Nicos (1974) Fascism and Dictatorship: The Third International and the Problem of Fascism. New Left Books, London.

✕✕

Uljas, Päivi (2012) Hyvinvointivaltion läpimurto. Into, Helsinki.

✕✕

Weber, Max (2009) Tiede ja politiikka. Kutsumus ja ammatti. Vastapaino, Tampere. Alkuteos. Politik als Beruf ja Wissenschaft als Beruf, 1919.)

✕✕

Wahl, Asbjørn (2010) “To Be in Office, But Not in Power: Left Parties in the Squeeze between Peoples’ Expectations and an Unfavourable Balance of Power”. Teoksessa Daiber (toim.) 2010, 85–94.

✕✕

Wainwright, Hilary (2012) Transformative power: political organization in transition. Socialist Register, Vol. 49.

067


068

Peruste #1 2013

TUHAT LIIKETTÄ TUHANNELLA TASOLLA Erilaiset yhteiskunnalliset kamppailut ja tapahtumat eivät palaudu mihinkään tiettyyn tekijään tai perustaan. Yhteiskunta muuttuu vain, jos sen kaikilla eri tasoilla tapahtuu siirtymiä. Siksi toimijoiden kannattaa pyrkiä liittoutumaan tai vähintäänkin sietämään toisiaan eristäytymisen ja lahkoutumisen sijaan. samuli lähteenaho, heta nuutinen, vesa korkkula, joel kulometsä, kasper kristensen, antti paakkari, mika pekkola, pontus purokuru, jaakko rissanen, vuokko viljanen


069

Tuhat liikettä tuhannella tasolla

rtikkelissaan ”Antikapitalistisen siirtymän organisoimisesta” David Harvey (2011) esittää, että perustavanlaatuisen yhteiskunnallisen muutoksen on tapahduttava yhtä aikaa yhteiskunnan eri tasoilla. Ei riitä, että ainoastaan tavaroiden tuotanto, jakelu ja kulutus muuttuvat. Yhteiskunnallinen siirtymä edellyttää, että tuotannon lisäksi esimerkiksi suhteet luontoon, ihmisten väliset sosiaaliset suhteet ja arkipäiväinen elämä muuttuvat. Jokaisen tason on muututtava, jotta vallankumoukseksi (eikä vain vallankaappaukseksi) kutsuttu tapahtuma toteutuu. Vallankumous on kuitenkin ongelmallinen käsite, koska se viittaa ”revoluutioon” eli ympäri pyörimiseen ja oikeaan tai korruptoitumattomaan tilanteeseen palaamiseen. Vallankumoukset ovat päätyneet kumoamaan edeltävän järjestyksen, mutta pystyttäneet tilalle uusia hierarkkisia rakenteita ja valtasuhteita. Lisäksi vallankumous ymmärretään helposti äkilliseksi tapahtumaksi. ”Yhteiskunnallinen siirtymä” on siksi vallankumousta parempi käsite. Harveyn mukaan yhteiskunnallinen siirtymä rakentuu seitsemän eri yhteiskunnallisen tason liikkeestä. Harvey tosin puhuu tasojen sijaan ’momenteista’. Mielestämme tason käsite on kuitenkin käyttökelpoisempi, koska se on vähemmän sidottu ajalliseen ajatteluun ja hegeliläis-marxilaisen perinteen käsitteisiin. Jaottelu seitsemään tasoon

perustuu siihen, miten Marx käsitti kapitalismin kehittyneen feodalismista. Harveyn (2011, 246-247) erittelemät tasot ovat a. tuotannon, vaihdon ja kulutuksen teknologiset ja organisatoriset muodot b. luontosuhteet c. ihmisten väliset sosiaaliset suhteet d. käsitykset maailmasta: tiedot, kulttuuriset jäsennykset ja uskomukset e. työprosessit sekä tiettyjen hyödykkeiden, geografioiden, palveluiden ja affektien tuotanto f. institutionaaliset, oikeudelliset ja valtiolliset järjestykset g. yhteiskunnallista uusintamista ylläpitävä arkinen elämä Tasomalli on lähellä Gilles Deleuzen käsitystä yhteiskunnasta heterogeenisten elementtien avoimena asetelmana tai sommitelmana. Deleuzen (2005, 50) mukaan esimerkiksi siirtymä feodalismista kapitalismiin tarkoitti muutakin kuin taloudellisia muutoksia, nimittäin kaikkien sommitelman elementtien ja niiden välisten suhteiden muutosta. Historialliset muodostelmat voivat vaikuttaa ”älyttömiltä” juuri siksi, että ne koostuvat moninaisista ja täysin eriaineksisista osista. Feodalismin sommitelmaan kuului muun muassa tietynlainen ymmärrys maasta tai alueesta, eläimistä sekä miesten ja naisten välisestä suhteesta. Mitään historiallista yhteiskuntamuotoa ei voi määritellä


070

Peruste #1 2013

KAPITALISMISSA TASOILLA ON TAIPUMUS JÄRJESTYÄ HIERARKIAAN SITEN, ETTÄ TALOUS ILMENEE KAIKKIEN MUIDEN TASOJEN EDELLYTYKSENÄ. YHTEISKUNNALLISET KAMPPAILUT EIVÄT KUITENKAAN ALA AINA TAI ENSISIJAISESTI ESIMERKIKSI TYÖPAIKALTA JA TUOTANNON PIIRISTÄ, EIKÄ POLITIIKKAA VOI PALAUTTAA TALOUTEEN, AIVAN KUTEN TALOUTTA EI VOI PALAUTTAA SEKSUAALISUUTEEN TAI ARKIELÄMÄN KOKEMUKSIA LUONTOSUHTEESEEN. KESTÄVÄN YHTEISKUNNALLISEN MUUTOKSEN EDELLYTYKSENÄ ON, ETTÄ KAIKKI TASOT MUUTTUVAT.

pelkästään tuotantomuodon ja omistussuhteiden perusteella, vaan lisäksi on huomioitava myös arkipäiväiset tavat, uskomukset ja käsitteet, ihmisiä yhdistävät kokemukset ja käytössä oleva teknologia. Yhteiskunnan jakaminen tasoihin toimii karttana. Sillä ei ole niinkään väliä, onko yhteiskunnan tasoja seitsemän, kuten Harvey katsoo, vai tuhat, kuten Deleuze ja Guattari (1980) ovat esittäneet. Tärkeintä on hahmottaa yhteiskunta monimutkaisena toisiinsa kietoutuneiden ja toisensa lävistävien tasojen järjestelmänä, jossa mikään taso ei ole ensisijainen muihin nähden. Kapitalismissa tasoilla on taipumus järjestyä hierarkiaan siten, että talous ilmenee kaikkien muiden tasojen edellytyksenä. Yhteiskunnalliset kamppailut eivät kuitenkaan ala aina tai ensisijaisesti esimerkiksi työpaikalta ja tuotannon piiristä, eikä politiikkaa voi palauttaa talouteen, aivan kuten taloutta ei voi palauttaa seksuaalisuuteen tai arkielämän kokemuksia luontosuhteeseen. Kestävän yhteiskunnallisen muutoksen edellytyksenä on, että kaikki tasot muuttuvat. Harveyn mukaan esimerkiksi sosialistiset ja kommunistiset projektit epä-

onnistuivat, koska ne eivät kyenneet pitämään yllä tasojen dialektiikkaa. Kuitenkin yhden tason etenemisellä on taipumus vaikuttaa myös muiden tasojen projekteihin. Tasojen välillä ei vallitse yhtä ainoaa kausaalista suhdetta, vaan niiden suhteet ovat vastavuoroisia. Kapitalismi menestyy järjestelmänä hyvin, koska se pystyy mukautumaan tasojen jännitteisiin ja kriiseihin sekä hyödyntämään niiden liikettä. Tasojen sommitelma on erilainen Kiinassa ja Pohjoismaissa, mutta molemmissa kapitalismi kukoistaa, koska sen keinot mukautua ovat erilaiset. Toinen esimerkki kapitalismin muuntautumiskyvystä on 1960- ja 1970-lukujen kulttuurisen murroksen haltuunotto spektaakkelimaisen viihdeteollisuuden tarpeisiin. Tasot ovat kamppailun kenttiä, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä suhteessa toisiinsa. Ne ovat sisäisesti ristiriitaisia ja jännitteisiä. Yhtäkään tasoista ei pitäisi tarkastella irrallaan ottamatta huomioon sen suhteita muihin tasoihin. Niiden olemassaolo on aina päällekkäistä ja samanaikaista. Jos tarkastellaan esimerkiksi tuotannon tasoa, ollaan välittömästi kiinni myös esimerkiksi luontosuhteen, arkielämän ja maail-


071

Tuhat liikettä tuhannella tasolla

mankäsityksen tasoissa. Kun tuotamme tavaran, käytämme resursseja (luonnon taso), teemme työtä osana arkipäiväämme (tuottamisen, työpaikan, arkipäiväisen elämän, juridiikan ja organisaation tasot) ja meillä on jonkinlainen käsitys (kulttuurisen jäsentämisen taso) siitä, miksi ja mitä olemme tekemässä: seitsemän eri tasoa lävistää jo yksinkertaisen tuottamistapahtuman. liikkeistä ja liittoutumisista

”Keskeisin ongelma on hajanaisuus: ei ole olemassa määrätietoista ja riittävän yhdistynyttä antikapitalistista liikettä”, Harvey (Harvey 2011, 244) kirjoittaa. ”Opiskelijajohtoinen ja nuorekas vallankumousliike kaikkine epävarmuuksineen ja ongelmineen on välttämätön.” (Harvey 2011, 252.) Vaikuttaa siltä, että esitettyään yhteiskuntaa monimutkaisena systeeminä kuvaavan tasomallin Harvey ei tee mallistaan sen edellyttämiä johtopäätöksiä, vaan palaa rikkinäisen levyn lailla vaatimaan ”riittävän yhdistynyttä” ja ”koherenttia” liikettä. Jos yhteiskunnasta ei kuitenkaan voida puhua kokonaisuutena tai totaliteettina vaan se koostuu toisiinsa palautumattomien tasojen rihmastoista, niin on kyseenalaista vaatia Harveyn tavoin yhtä ristiriidatonta yhteiskunnallista liikettä. Eikö silloin ole vaara, että kommunististen vallankumousten epäonnistuneet kokeilut vain toistuvat? Mieluummin tuhat hajanaista liikettä tuhannella yhteiskunnan tasolla kuin määrätietoinen liikkeiden liike. Leninististä ajatusta poliittista toimintaa määrittävästä etujoukosta on arvosteltu yhteiskunnallisissa liikkeissä 1960-luvulta lähtien. Etujoukon pe-

riaatteesta on päästy eroon liikkeiden konkreettisessa organisoitumisessa. Ajatus elää kuitenkin yhä teoreettisena periaatteena, ja antikapitalististen liikkeiden helmasynti onkin toisten liikkeiden väheksyminen. Tiettyä politiikan piiriä - työpaikkaa, internetiä, seksuaalisuutta, luontoa jne. - pidetään usein perimmäisenä tasona, josta muut yhteiskunnalliset kamppailut johdetaan. Antonio Negrin ja Michael Hardtin kaltaiset teoreetikot usuttavat tietotyöläisiä järjestäytymään, koska he uskovat, että taloudessa vallitsee tietotyön hegemonia ja siksi juuri immateriaalisen työn tekijät ovat strategisessa asemassa kamppailujen suhteen. Eläinoikeuskeskusteluissa puolestaan saatetaan pitää luontosuhdetta koko kapitalismin perustana, ja joissakin feminismin suuntauksissa on ollut taipumusta palauttaa kaikki valtasuhteet sukupuolisiin jakoihin. Näkemyksemme on, että oman liikkeen tärkeyden ja vallankumouksellisuuden korostaminen ja toisten liikkeiden vähätteleminen nakertaa liikkeiden toimintakykyä, koska se estää kytkeytymisen muilla tasoilla tapahtuviin muutosprosesseihin. Oman puhtauden ja identiteetin vaalimisen sijaan erilaiset ryhmät voivat edistää tavoitteitaan paremmin liittoutumalla strategisesti. Mitään kitkatonta tai erot musertavaa

MIELUUMMIN TUHAT HAJANAISTA LIIKETTÄ TUHANNELLA YHTEISKUNNAN TASOLLA KUIN MÄÄRÄ­ TIETOINEN LIIKKEIDEN LIIKE.


072

Peruste #1 2013

KÄYTÄNNÖSSÄ ELÄMÄ KAPITALISMISSA TARKOIT­ TAA, ETTÄ SUURINTA­ ­OSAA IHMISKUNNASTA KONTROLLOIDAAN TOIMEEN­ TULON NIUKKUUDEN JA VELKAANNUTTAMISEN AVULLA SAMALLA, KUN PLANEETTAA UHKAA EKOLOGINEN ROMAHDUS ILMASTONMUUTOKSEN JA ELINYMPÄRISTÖJEN TUHOAMISEN MUODOSSA.

”ryhmähalia” tuskin kannattaa tavoitella. Erilaiset liikkeet kykenevät rakentamaan liittoutumia kapitalistisen vallan lopettamiseksi ja erilaiset käsitykset ja toimintatavat avaavat uudenlaisia mahdollisuuksia toisenlaisen yhteiskunnan rakentamiseksi. Yhteiskunnan eri tasojen tarkastelun kautta voidaan sekä liittää yhteen eri liikkeiden käymiä kamppailuja että avata sitä, mitä kapitalismin jälkeinen elämä tarkoittaa konkreettisesti. Ei tarvitse maalailla utopioita: riittää, että katsotaan, mitä eri puolilla yhteiskuntaa jo nyt tosiasiallisesti tapahtuu. Ihmiset järjestävät arkensa jo nyt monin paikoin ei-kapitalistisesti. kapitalismi ja antikapitalismi

Kapitalismissa omaisuus ja valta kasautuvat jatkuvasti: jos sinulla on taloudellista valtaa, saat lisää taloudellista valtaa ja sitä kautta myös poliittista valtaa - ja vastaavasti valtaa luonnonresursseihin, kulttuurisiin jäsennyksiin ja

niin edelleen. Omaisuutta hallitsevilla ihmisillä on esimerkiksi valta määrätä, miten ja mihin toiset ihmiset käyttävät aikansa. Tätä valtasuhdetta pidetään yllä joka päivä jokaisella yhteiskunnan tasolla: tuotannossa työntekijät pidetään erillään itsenäisestä tuotannosta, organisatorisesti ihmiset jaotellaan hierarkioihin ja ketjutettuihin komentosuhteisiin, luontoa pidetään vain resurssivarastona ja jätteiden säilytyspaikkana, kulttuurin tasolla tuotetaan vallitsevia valtasuhteita ylläpitäviä ja eri tasojen yhteyksiä piilottavia käsityksiä, kaupunkitilaa ruudutetaan tarkistuspisteillä ja lukituilla ovilla, juridisella tasolla työläiset irrotetaan tuotantovälineiden omistuksesta ja arkielämän tasolla enemmistö ihmisistä pakotetaan mihin tahansa palkkatöihin. Käytännössä elämä kapitalismissa tarkoittaa, että suurinta osaa ihmiskunnasta kontrolloidaan toimeentulon niukkuuden ja velkaannuttamisen avulla samalla, kun planeettaa uhkaa ekologinen romahdus ilmastonmuutoksen ja elinympäristöjen tuhoamisen muodossa. Muutosta on ajateltava kapitalismin sisäisenä prosessina eikä hetkellisenä vallankumouksellisena räjähdyksenä, jonka jälkeen ylitämme kapitalismin lopullisesti. Tasojen liikehdintä ei ole vain jonkin rajallisena hetkenä tapahtuvan vallankumouksen jälkeistä utopiaa, vaan toiminta tasoilla on itsessään uuden maailman luomista kapitalismin sisällä ja siirtymää sen läpi. Kapitalismin ulkopuolelta käsin toimiminen edellyttäisi jonkinlaisen utopistisen päämäärän rakentamista ja sitä kohdin etenemistä, kokonaisvaltaiseen


073

Tuhat liikettä tuhannella tasolla

maailmanselitykseen pyrkivän uudenlaisen jähmettyneen ismin. Projekti on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, koska se olisi irrotettu käytännöstä ja tasojen liikkeistä. Piirrämme karttaa, mutta emme nimeä sitä uudeksi kokonaisuudeksi. Kun pyrimme eroon kapitalismista, pyrimme eroon siitä, että jotkut hallitsevat pääomaa ja pystyvät sen vuoksi määräämään, mihin toiset käyttävät aikaansa, ruumistaan ja ajatuksiaan. Antikapitalistisella toiminnalla viittaamme siihen, että mitä tahansa tehdäänkin – tuulivoiman rakentamisesta työpaikkojen valtaamiseen, vapaan lähdekoodin tuottamisesta sukupuolen itsemäärittelyyn –, tehdään se siten, että muutos pakenee pääoman haltuunottoa. Rakennetaan siis tuulivoimaa, muttei talouskasvun vuoksi, vaan paikallisiin tarpeisiin. Vallataan työpaikkoja, muttei siksi, että toimittaisiin kapitalistisilla markkinoilla yrityksenä muiden joukossa, vaan käyttöarvojen tuottamiseksi omiin tarpeisiin. Tuotetaan avoimia ohjelmistoja, muttei tietokapitalismin tarpeisiin. Sen sijaan, että antaisimme mainosten, vaatekauppojen ja plastiikkakirurgian määritellä sukupuolen ja seksuaalisuuden normeja, etsitään keinoja sukupuolen itsemäärittelyyn. Esittelemme seuraavaksi muutamia esimerkkejä siitä, miten antikapitalistisen toiminnan ja kontrollin ristiveto ilmenee yhteiskunnan eri tasoilla. jokapäiväisen elämän taso: kenellä on oikeus kaupunkiin?

Arkielämän vakiintuneet käytännöt tukevat yhteiskunnallista uusintamis-

DEMOKRATIA EI YKSINKERTAISESTI TOIMI, JOS IHMISET TEKEVÄT LIIKAA TÖITÄ. TYÖN VÄHENTÄMISEN JA JAKAMISEN KALTAISET MUUTOKSET JOKAPÄIVÄISEN ELÄMÄN KÄYTÄNNÖISSÄ VOIVAT AUTTAA SIIRTYMÄÄN TOISENLAISEEN YHTEISKUNNALLISEEN TODELLISUUTEEN.

ta ja pitävät yllä hierarkkisia valtasuhteita. Jokapäiväistä elämää määrittää entistä enemmän uhrautuminen sekä palkallisen että palkattoman työn rasituksille. Jos ihmisten on pakko olla töissä kahdeksan tuntia päivässä, heiltä ei voi odottaa kovin innokasta osanottoa organisointiin, kokouksiin ja toiminnan suunnitteluun. Demokratia ei yksinkertaisesti toimi, jos ihmiset tekevät liikaa töitä. Työn vähentämisen ja jakamisen kaltaiset muutokset jokapäiväisen elämän käytännöissä voivat auttaa siirtymään toisenlaiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Toiminta kaupunkitilan kapitalistista haltuunottoa vastaan on toinen esimerkki pyrkimyksistä muuttaa jokapäiväisen elämämme puitteita. Arkielämää kaupungissa eletään kontrollin ja vastarinnan ristiaallokossa. Jatkuvasti rajataan, kenellä on tilaa elää ja liikkua kaupungissa, millä edellytyksillä ja millä rajoilla. Samanaikaisesti erilaiset liikkeet vastustavat näitä rajaamispyrkimyksiä ja tuottavat uusia tapoja käyttää


074

Peruste #1 2013

ERITYISEN TÄRKEÄ KAMPPAILU KÄSITYSTEN TASOLLA KOSKEE TIEDON EKSKLUSIIVISUUTTA JA INKLUSIIVISUUTTA. KYSYMYS ON SIITÄ, RAJATAANKO JA PIMITETÄÄNKÖ TIETOA ESIMERKIKSI MARKKINAETUJEN SAAMISEKSI, VAI ONKO TIETO VAPAATA JA KAIKKIEN SAATAVISSA, MITÄ ESIMERKIKSI PIRAATTILIIKE AJAA.

kaupunkitilaa. Helsingissä Stop töhryille -projektia vastaan toiminut liikehdintä sai nostettua kaupunkitilan lisääntyvän kontrollin keskusteluun. Vapaa Helsinki on puolestaan toiminut esimerkiksi maksuttoman joukkoliikenteen puolesta, ja Vartijavahti-projekti on noussut julkisten tilojen yksityistä vartiointia vastaan. Kallio-liikkeen ja Ravintolapäivän kaltaiset ilmiöt edistävät autonomisempia tapoja viettää aikaa kaupungissa ohittaessaan kankean institutionaalisen markkinakehyksen. luonnon taso: yhteiset resurssit

Luonnon tasolla tarkoitamme yhteiskunnan ”aineenvaihdunnallista suhdetta” luontoon eli tapoja hyödyntää resursseja ja tuottaa energiaa. Kapitalismissa tämä suhde on ensisijaisesti yritysten ja valtioiden hallinnoima. Tällä pidetään yllä epätasa-arvoisia suhteita, joiden puitteissa resursseja jaetaan ja hallinnoidaan. Samalla, kun jatkuvaa kasvua toitottava kapitalistinen järjestelmä kuluttaa puolitoista kertaa sen, mitä maapallolla kyetään kestävästi tuottamaan, suuri osa ihmisistä rypee köyhyydessä osan nauttiessa kohtuuttoman suurista resursseista.

Erilaiset ympäristö- ja commons-liikkeet ovat kehittäneet viime vuosina vähemmän ihmiskeskeistä resurssikäsitystä, jonka mukaan ekosysteemejä ylläpitävien luonnon prosessien ja resurssien tulisi kuulua kaikille lajeille. Esimerkiksi globaalin pienviljelijäjärjestö Via Campesinan ajama demokraattisempi ruoantuotanto voisi olla osa antikapitalistista siirtymää luonnon tasolla. käsitysten taso: tiedon tuottaminen ja maailman käsittäminen

Käsitysten tasolla tarkoitamme tiedon tuottamista ja erilaisia tapoja jakaa maailma ymmärrettäviin paloihin. Oleellista on, minkälaiset käsitystavat nousevat hallitsevaan asemaan. Kapitalismissa rahoitus määrää käytännössä paljolti, minkälaista tietoa tuotetaan. Tuhannet vastarintapurot virtaavat kuitenkin yhteiskunnallisen tiedonmuodostuksen ja -hallinnan pinnoilla. Opiskelijaliikkeet taistelevat kapitalismin tarpeisiin suunnattua opiskelua vastaan, yliopiston ulkopuolella tuotetut teoriat ja opetussuunnitelmaan kuulumattomat tiedot haastavat institutionaalisesti tuotetun tiedon. Samalla myös Wikipedia, blogit, luku- ja kirjoituspiirit sekä autonomiset opistot ky-


075

Tuhat liikettä tuhannella tasolla

seenalaistavat ylhäältä sanellun tiedon kaikkivoipaisuuden. Erityisen tärkeä kamppailu käsitysten tasolla koskee tiedon eksklusiivisuutta ja inklusiivisuutta. Kysymys on siitä, rajataanko ja pimitetäänkö tietoa esimerkiksi markkinaetujen saamiseksi, vai onko tieto vapaata ja kaikkien saatavissa, mitä esimerkiksi piraattiliike ajaa. sosiaalisten suhteiden taso: uudet ja omaehtoiset elämänmuodot

Sosiaalisilla suhteilla tarkoitamme ihmissuhteita, niiden verkostoja ja näiden verkostojen merkityksiä. Eristäessään ihmisiä toistensa kilpailijoiksi ja kannustaessaan heitä etsimään etujaan markkinoilla kapitalistinen eetos rajoittaa yhteistoiminnan mahdollisuuksia ja muovaa sosiaalisia siteitä tietyn muotin mukaiseksi. Persoonallisuudesta ja ihmissuhdeverkostoista tulee pääomaa, joita yksilöiden tulee käyttää hyödykseen työmarkkinoilla. Vallitsevat valtasuhteet ja instituutiot kannustavat ihmisiä omaksumaan narsistisia, autoritaarisia ja psykopaattisia asenteita ja toimintatapoja. Kapitalistista talousjärjestelmää ylläpitävät instituutiot armeijasta työelämään eivät kannusta ihmisten väliseen solidaarisuuteen, koska esimerkiksi empatian puute auttaa menestymään työmarkkinoilla. Lukupiirien, pyöränkorjauspajojen, kontakti-improvisaatioryhmien, kaupunkiviljelyn, katutaiteen ja muiden vastaavien aktiviteettien arvo ei rajaudu niiden välittömästi tuottamiin asioihin. Ne toimivat myös terapeuttisina käytäntöinä, jotka saattavat tuottaa uutta empatiaa ja tunneherkkyyttä.

hallinnon taso: pako hierarkioista

Hallinnollisuuden spektri on laaja. Sen yhdessä päässä ovat talousbyrokraatit ja poliittiset teknokraatit, toisessa infrastruktuuria ylläpitävät mekaanikot ja koodaajat, kolmannessa mellakkapoliisien rivistöt ja lopulta sotilaallisen väkivallan uhka valtiollisten instituutioiden taholta. Kapitalismissa hallinnon taso tulisikin ymmärtää institutionaalisuuden ja väkivaltamonopolin näkökulmasta: vaikka kaikilla yhteiskunnan tasoilla normit ja institutionaaliset käytännöt ohjaavat ihmisten toimintaa, juuri hallinnon taso muodostaa sen kentän, jolla tietyt käytännöt pakotetaan hierarkkisesti osaksi yhteiskuntaa. Kapitalismissa tämä tarkoittaa esimerkiksi epätasa-arvoisten omistussuhteiden, työnteon reunaehtojen ja haluttavien elämäntapojen määrittelemistä laillisuuden ja institutionaalisten standardien kautta. Tällöin laki ja sitä ylläpitävä pakottamiskoneisto suosii tiettyä toimintaa ja pyrkii tukahduttamaan toista. Kapitalistinen hallinnollisuus on kokoelma taloudelliseen kilpailuun perustuvia eriarvoisuutta tuottavia käytäntöjä, jotka vaikuttavat yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Tämä näkyy esimerkiksi sukupuolten, seksuaali-identiteettien sekä etnisten ja kulttuuristen merkitysten jatkuvassa asettumisessa hierarkioihin. Puoluepolitiikka, lakien soveltaminen ja elinkeinoelämä ilmentävät kaikki kapitalistis-autoritääristä tapaa kohdella yksiä etuoikeuksien ja toisia ulossulkemisten kautta. Tämä ilmenee erityisesti siirtolaispolitiikan käytännöissä: tuotantohierarkiassa korkeammalle sijoittuvat ihmiset saavat


076

Peruste #1 2013

TALOUDEN JA TYÖPAIKKOJEN TASOILLA KÄYTÄVÄ KAMPPAILU EI IKINÄ TULE HÄVITTÄMÄÄN HIERARKIOITA, JOS SE EI PUUTU MYÖS SUKUPUOLEN JA ARKIPÄIVÄN KOKEMUSTEN HALLINTAAN. TOISAALTA SUKUPUOLTEN ITSEMÄÄRITTÄMISTÄ AJAVAT LIIKKEET JUMIUTUVAT, JOS NE EIVÄT KIINNITÄ HUOMIOTA ESIMERKIKSI YKSITYISOMISTUKSEEN.

liikkua vapaasti samalla, kun vääristä maista tulevat tai kouluttamattomat ja köyhät ihmiset joutuvat elämään välitilassa ilman kansalaisoikeuksia. Esimerkiksi Occupy-liike tulee nähdä juuri kapitalistisen hallinnollisuuden kritiikkinä: miten vähemmistöön suljetulle 99 prosentille tulisi mahdolliseksi ylittää yhden prosentin hallinnollistaloudellinen ylivalta. Samankaltaisia taisteluita finanssi-instituutioiden, suuryritysten ja valtiokoneistojen epädemokraattista ja autoritääristä vallankäyttöä vastaan käyvät monet liikkeet CrimethIncistä Anonymousiin, Vapaasta liikkuvuudesta eläinoikeusliikkeeseen ja feministisistä liikkeistä ympäristöliikkeisiin. tasojen suhteista toisiinsa

Eri tasoilla käytävät kamppailut ovat siinä mielessä toisistaan riippumattomia, että esimerkiksi luokkataistelu ei välttämättä poista sukupuoleen liittyvää sortoa tai etnisten vähemmistöjen kamppailut eivät välttämättä hyökkää homofobiaa ja heteronormatiivisuutta vastaan (Hardt & Negri 2009, 341). Liittolaisuussuhteet tasojen erilaisten

liikkeiden välillä eivät siis ole itsestään selviä, vaan ne täytyy valmistaa poliittisesti, koska toisistaan irrallisina liikkeet saattavat käpertyä itseensä ja jopa asettua toisiaan vastaan. Vasta jonkinlainen liikkeiden parallelismi, erot säilyttävä liittolaisuus, tekee laajan antikapitalistisen siirtymän mahdolliseksi. Miten sitten luoda kytköksiä ja liittolaisuuksia? Yksi mahdollisuus on esittää, että erilaisilla kamppailuilla on yhteinen tapahtumapaikka, jossa eri tasot lävistävät toisensa. Eetu Virenille ja Jussi Vähämäelle (ilmestyy 2013) se on metropoli. Heidän mukaansa prekaarien työläisten, siirtolaisten, naisten ja queerien liikkeet voivat liittyä yhteen biosfäärin kapitalistista tuhoamista vastustavan liikkeen kanssa nimenomaan kaupunkiympäristössä. Yhteiset kamppailut koskevat heidän mukaansa ennen kaikkea joukkoliikennettä, asumista, kaupunkirakennetta ja tiloja ihmisten väliselle vapaalle kanssakäymiselle. Toinen tapa rakentaa liittolaisuuksia on tarkastella umpikujia, joihin liikkeet päätyvät, jos ne toimivat vain omilla tasoillaan. Talouden ja työpaikkojen tasoilla käytävä kamppailu ei ikinä tule hävittämään hierarkioita, jos se ei puu-


077

Tuhat liikettä tuhannella tasolla

tu myös sukupuolen ja arkipäivän kokemusten hallintaan. Toisaalta sukupuolten itsemäärittämistä ajavat liikkeet jumiutuvat, jos ne eivät kiinnitä huomiota esimerkiksi yksityisomistukseen. Poliittisten liikkeiden on huomioitava, mitä tasoja analyysi ja toiminta sulkeistaa ja mikä kussakin poliittisessa tilanteessa vaatii tarkempaa ajattelua, jottei oma kamppailu anna polttoainetta muualla tapahtuvaan sortoon. Lisäksi liikkeiden täytyy kehittää avoimia yhteishallinnon instituutioita: puolueiden sijaan muuttuvia sommitelmia, yhteensulautumisten sijaan risteyksiä. Pelkät koalitiot tai kansanrintamat eivät riitä organisoitumiseen, koska sellaisilla on taipumus jähmettyä tiettyjä identiteettejä edustaviksi hierarkioiksi ja siirtää päätöksentekoa kauemmas ihmisistä. Tavoitteena tulisi olla ennemmin erojen lisääminen ja tuottaminen kuin yhtenäistäminen yhdeksi ”koherentiksi liikkeeksi”. Ei ole olemassa näkökulmaa, josta voitaisiin sanoa, millainen vallankumouksellisten muutosten kokonaisuuden tulisi olla. Siirtymät tapahtuvat mones-

sa paikassa samanaikaisesti mutta eri tavoin ja logiikoin. Niitä toteuttavat erilaisissa yhteiskunnallisissa positioissa olevat ihmiset ja kollektiivit, eikä meillä ole mahdollisuutta ottaa niitä kaikkia haltuun edes kirjoituksen tasolla. Niinpä tasoanalyysi ei ole ”malli”, jota pitäisi noudattaa, vaan sen tulee muuttua liikkeiden ja poliittisen todellisuuden muuttuessa. Vallankumouksen, yhteisrintaman ja jopa Harveyn toivoman ”laajan organisaation” tukahduttavasta sylistä paetaan joka suuntaan. Kaikenkattavaan yhteiskunnalliseen ymmärrykseen pyrkimisen sijaan on ymmärrettävä, että tasoja kansoittavien näkökulmien moneus on välttämätöntä. Tasot määrittyvät joka päivä uudestaan. Siirtymien kannalta keskeistä on luoda liittolaisuuksia, ei kertoa muille, miten kamppailla. Kirjoittajakollektiivi on joukko antikapitalististen liikkeiden käytännön ja teorian parissa toimivia aktiiveja, toimittajia, opiskelijoita, prekaareja työläisiä sekä tutkijoita.

kirjallisuus ✕✕

Deleuze, Gilles ja Félix Guattari (1980) Mille plateaux. Minuit, Pariisi.

✕✕

Deleuze, Gilles (2005) Haastatteluja. Suom. Anna Helle, Vappu Helmisaari, Janne Porttikivi ja Jussi Vähämäki. Tutkijaliitto, Helsinki.

✕✕

Hardt, Michael ja Antonio Negri (2009) Commonwealth. Harvard University Press, Cambridge.

✕✕

Harvey, David (2011) Antikapitalistisen siirtymän organisoimisesta. Suom. Lauri Lahikainen. Teoksessa Yrjö Kallinen & ym. (toim.): Kurssi kohti konkurssia, Vastapaino, Tampere.

✕✕

Viren, Eetu ja Jussi Vähämäki (ilmestyy 2013) Metropoli. Tutkijaliitto, Helsinki.


078 HAASTATTELU

keynesin perillinen Euromaiden leikkauspolitiikka johtaa taloustieteilijä L. Randall Wrayn mukaan vain suurempiin ongelmiin. EU:lle myönnettyä Nobelin rauhanpalkintoa hän pitää vitsinä ja EMU:a huonosti rakennettuna: ”Mikään ei ole tuhonnut unionia yhtä tehokkaasti kuin talous- ja rahaliiton luominen.” elina aaltio


mitä sanottavaa keynesin perillisillä on nykyisestä lamasta?

Wrayn mukaan 2000-luvun finanssikriisiä ja 1930-luvun lamaa voi hyvinkin verrata toisiinsa: molemmat saivat alkunsa rahoitusmarkkinoiden ajauduttua kriisiin, mikä puolestaan on ollut molemmissa tapauksissa seurausta huonosti säännellystä pankkijärjestelmästä. Niin 1920-luvulla kuin 2000-luvullakin rahoitusmarkkinoilla harjoitettiin yhä kiihtyvää spekulointia ja pelurit kielsivät riskit vielä hetki ennen romahdusta. Seuraukset eivät kuitenkaan ole olleet yhtä dramaattisia 2000-luvulla, sillä nykyisin kansallisvaltioilla on suuremmat budjetit ja siten mahdollisuus korjata epävakaan finanssikapitalismin

jälkiä. Parhaat mahdollisuudet tähän on Wrayn mukaan niillä mailla, joilla on rahapoliittinen suvereniteetti. Siis valtioilla, jotka laskevat liikkeelle oman valuuttansa, jonka ulkoinen arvo määräytyy vapaasti valuuttamarkkinoilla. Lisäksi rahapoliittisesti suvereenin valtion velka on otettu sen omassa valuutassa. Yhdysvalloilla suvereniteetti on, euromailla sen sijaan ei. Vaikka pankkien pelastaminen oli Wrayn mielestä Yhdysvalloissa virhe, siihen oli silti varaa. Yksittäisillä euromailla tilanne on toinen: euroon liittyneiden valtioiden rahoitus ei EMU:n myötä ole enää heidän omissa käsissään. Jos Euroopan keskuspankki kieltäytyy toimimasta euromaiden valtionvelkojen viimekätisenä takaajana, rahoitusmarkkinat arvioivat kunkin euromaan maksukykyä muilla perusteilla ja nostavat korkoja sen mukaisesti. Vientivetoiset euromaat pärjäävät muiden kustannuksella. Tämän vuoksi velkaantuneet euromaat ovat nyt ongelmissa. Ennen finanssikriisiä ja EMU:a eurooppalaisten valtioiden velka ei ollut ongelma. Wray siis yrittää saada ihmiset uskomaan, ettei eurokriisi johdu valtioiden velkaantumisesta. Suomalaisista on hauska toistella, että eteläeurooppalaiset ovat hoitaneet julkista talouttaan vastuuttomasti. Todellisuudessa ongelmat olivat kuitenkin sekä yksityisen sektorin vastuuttomassa velkaantumisessa että huonosti rakennetussa eurojärjestelmässä, Wray toteaa. Koska euromailla ei ole suoraa yhteyttä Eu-

L. Randall Wray on Missourin yliopiston taloustieteen professori. Wrayn tuorein teos on “Modern Money Theory. A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems” (Palgrave Macmillan)

issourin yliopiston professori ja yksi johtavista jälkikeynesiläisistä taloustieteilijöistä, L. Randall Wray, saapui joulukuun alussa Helsinkiin puhumaan Kalevi Sorsa -säätiön järjestämään seminaariin. Wrayn uusin julkaisu Modern Money Theory (2012) on kokonaisvaltainen esitys parin viime vuosikymmenen aikana kehitellystä uuschartalistisesta tai modernista rahateoriasta. Teorialla on yritetty oikaista virheellisiä käsityksiä rahan olemuksesta ja toimintamekanismeista modernissa talousjärjestelmässä. Taloustieteelliset ”totuudet” on totuttu kuulemaan valtavirtaisen uusklassisen taloustieteen edustajilta. Wray ja hänen jälkikeynesiläiset kollegansa sen sijaan jatkavat John Maynard Keynesin työtä.

kuva: elisa lipponen

079

Keynesin perillinen


080

Peruste #1 2012

roopan keskuspankkiin, maat joutuvat hakemaan velkaa yksityisiltä rahoitusmarkkinoilta. Nyt euromaat yrittävät parantaa luottokelpoisuuttaan ja pienentää velanhoitokustannuksiaan leikkaamalla kansallista budjettiaan, mikä johtaa Wrayn mukaan suurempiin ongelmiin. Työttömyys lisääntyy, eikä kellään ole varaa kuluttaa. Yksityinen sektori ei uskalla investoida, eikä vientituotteille ole kysyntää. Jos kasvua halutaan, sen on tässä vaiheessa löydyttävä julkiselta sektorilta. Wrayn uusimmassa teoksessa opetetaan, että kansantalous jaetaan kolmeen sektoriin: yksityiseen, julkiseen ja ulkomaan sektoriin. Kaikkien näiden sektoreiden yli- ja alijäämät summautuvat aina nollaan. Yhden velka on siis toisen ylijäämää. Kuvitellaan tilanne, jossa vienti ja tuonti sattuisivat olemaan täsmälleen tasapainossa. Jos yksityisen sektorin halutaan olevan ylijäämäinen, julkisen sektorin on oltava alijäämäinen. taloushokemat syyniin

Wrayn ajatus kulkee kirkkaasti ja politiikkasuositukset hän perustelee huolellisesti kohta kohdalta. Silti sanoma tuntuu olevan useimmille hepreaa. Ai miten niin verot eivät rahoita valtion menoja? Eihän rahaakaan voi loputtomasti painaa? Ongelmana lienevät arkijärkeen syvään juurrutetut hokemat talouden toimintamekanismeista, joiden mukaan valtiontaloutta on hoidettava kuin kotitaloutta, velkaantuminen on vastuutonta taloudenpitoa, budjetti on saatava tasapainoon ja vaikeat menoleikkaukset tervehdyttävät. Uuschartalistisen talousteorian perusteella voidaan todeta, ettei mikään

näistä väitteistä oikeastaan pidä paikkaansa. Kaikkeen on varaa, jos niin vain halutaan. Wrayn mukaan vanhan polven yhdysvaltalaispoliitikot tietävät tämän. Kaikki eivät yksinkertaisesti vain halua suurta valtiota. Wrayn oppi-isän Hyman P. Minskyn mukaan Keynes ryhtyi kirjoittamaan Yleinen teoria -teosta kyllästyttyään siihen, että hänen aikansa merkittävimmät talousteoreettiset koulukunnat olivat joko haluttomia (marxilaiset) tai kyvyttömiä (klassinen tai uusklassinen talousteoria) ratkaisemaan maailmaa riepotellutta suurta lamaa. Nyt tunnumme olevan jälleen samassa tilanteessa: finanssikriisiä on kestänyt nyt neljä vuotta, eivätkä valtavirtaisiin oppeihin pohjautuvat ratkaisuyritykset ole toistaiseksi olleet menestyksellisiä. Seminaarissa Wray selostaa, kuinka keskuspankit luovat rahaa, käytännössä tyhjästä. ”Siellä kellarissa ei sitten ole mitään painokonetta, kuten ihmisillä on tapana kuvitella”, Wray huomauttaa. ”Eikä tämä myöskään ole politiikkasuositus, vaan kuvaus siitä, miten moderni rahatalousjärjestelmä toimii”, hän jatkaa. Politiikkasuositukseksi Wray sen sijaan esittää, että poliitikot eivät takertuisi omatekoisiin budjettirajoitteisiin, vaan sikäli kun haluavat edistää hyvinvointia, edistäisivät sitä investoimalla julkisia varoja palveluihin ja työllisyyteen. Työllisyyttä ei myöskään pidä tyytyä rahoittamaan työllisten taskuista (eli verovaroilla), vaan luomalla aidosti uutta rahavarallisuutta. Talouskasvusta huolestuneetkin voivat huoletta tukeutua Wrayhin: jos ei haluta kuluttaa lisää luonnonvaroja, ihmiset voidaan aina työllistää palvelemaan toisiaan. Eli pesemään niitä toistensa paitoja.


Modernin rahateorian ohella Wray puhuu täystyöllisyydestä. Wray kiinnostui talousteoriasta jouduttuaan itse työttömäksi heti valmistumisensa jälkeen 1970-luvun puolivälissä Yhdysvaltojen vielä toipuessa öljykriisistä. Hänet työllistettiin Jimmy Carterin käynnistämässä CETA-työllisyysohjelmassa insinöörialalle, missä hänen esimiehensä kannusti häntä jatkamaan opintoja taloustieteen parissa. Iltaopintojen myötä hän lopulta päätyi Hyman P. Minskyn oppilaaksi, ja väitteli tohtoriksi 1988. Työttömyydestä seuraa moninaisia sosiaalisia ongelmia ja köyhyyttä. Siksi jokainen ihminen ansaitsee Wrayn mielestä riittävän elintason ja työtä. Hänen mukaansa kaikilla valuutta-alueilla on tähän varaa. Ainoat esteet täystyöllisyyden saavuttamiselle ovat itse aiheutettuja: taustalla ovat virheelliset käsitykset talouden toimintamekanismeista tai instituutiot, jotka on tarkoitushakuisesti rakennettu estämään aktiivisen talouspolitiikan harjoittamista. Wray on huolissaan Ateenan mellakoista ja kriisivaltioiden korkeista työttömyysasteista. Mitä hän tässä tilanteessa ajattelee EU:lle myönnetystä rauhanpalkinnosta? ”Sen oli pakko olla ironiaa”, hän vastaa aikailematta. ”Mikään ei ole tuhonnut unionia yhtä tehokkaasti kuin talous- ja rahaliiton luominen. Ei voida ottaa käyttöön yhteistä valuuttaa, jos ensin ei harjoiteta yhteistä finanssipolitiikkaa. Se on hullua.” Wray käyttää paljon sanoja crazy ja silly kuvatessaan eurooppalaisten poliitikkojen toimenpiteitä ja käsityksiä eurokriisin ratkaisemiseksi. On naurettavaa väittää, että työllisyys saavu-

tettaisiin työvoiman joustoilla – empiirisestikin voidaan havaita, ettei tällä keinolla ole missään koskaan saavutettu täystyöllisyyttä. Ja on hullua yrittää stimuloida talouskasvua leikkaamalla julkista kulutusta. Jos haluamme yksityisen sektorin kasvavan ja vaurastuvan, julkisen on pakko velkaantua niin kauan kun vienti ei vedä. Ja miten se nyt vetäisi, kun koko euroalue on taantumassa, Wray kysyy. Wrayn mielestä on ylipäätään typerää, että eurooppalaisten mielestä tuotannolla pitää olla kysyntää valuutta-alueen ulkopuolella. Ei ole mitään perusteltua syytä sille, miksemme voisi tuottaa puhtaasti omiin tarkoituksiimme. Näinhän Yhdysvallatkin toimii. Kukaan ei laske Yhdysvalloissa osavaltioiden välisiä vaihtotaseita. ”Meitä ei voisi vähempää kiinnostaa!”, Wray puuskahtaa. Miksi siis euroalueella valtioiden pitäisi kilpailla keskenään? Toisen vienti on toisen tuontia. Kilpailu vaihtotaseiden ylijäämistä on kaukana yhteiseen talousintressiin perustuvasta rauhanprojektista. Wrayn suosikkilainauksessa Keynes toteaa, että konservatiivinen käsitys työttömyydestä luonnonlain tai vakaan taloudenpidon edellyttämänä tilana on hullua – ”vain sellainen ihminen voi uskoa tähän, jonka pää on jo vuosia täyttynyt humpuukista”, kirjoittaa Keynes. Lainaus on edelleen ajankohtainen. Yhteiskunnalla ei ole varaa työttömyyteen, mutta täystyöllisyyteen on. Poliittinen tahto onkin sitten se suurempi ongelma. Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselle.

Jälkikeynesiläisyys ja uuskeynesiläisyys

täystyöllisyyteen on varaa

Jälkikeynesiläisiksi kutsutaan John Maynard Keynesin alkuperäisen työn jatkajia. Jälkikeynesiläisyys on yksi niin kutsutun heterodoksisen taloustieteen suuntauksista. Uuskeynesiläisyys on Keynesin teoriasta johdettu uusklassinen sovellus, jota pidetään osana niin sanottua valtavirtaista taloustiedettä.

081

Keynesin perillinen


082

Peruste #1 2013

analyyttinen esitys sosialistisesta utopiasta

Erik Olin Wright (2010): Envisioning Real Utopias. Verso, Lontoo. 394 s.

keijo lakkala

980- ja 1990-lukujen taitteessa, Neuvostoliiton romahtaessa ja Berliinin muurin murtuessa jotkut julistivat jo ”historian loppua” (Fukuyama 1992). Sen jälkeen ei ole kyetty esittämään uskottavaa vaihtoehtoa liberaalille kapitalismille, mutta jotain on silti muuttunut noista päivistä. Kapitalismi on kriisiytynyt sekä sisäisesti omiin sisäisiin ristiriitaisuuksiinsa että ulkoisesti kapitalismille ominaisen jatkuvan kasvun ja luonnon asettamien rajojen välisiin ristiriitoihin. Tällöin tulee välttämättömäksi ajatella vaihtoehtoisia institutionaalisia ratkaisuja, jotka kykenisivät ylittämään kapitalismin toistuviin kriiseihin johtavat tendenssit. Tarvitsemme vaihtoehtoja, utopioita. Vaikka utopiat ovat eurooppalaisen poliittisen filosofian keskeisimpiä ja tärkeimpiä käsitteitä, on niistä vain harvoin 1990-luvun jälkeen teoretisoitu niille kuuluvalla vakavuudella. Jokainen poliittinen liike sisältää käsityksen päämääristä, näkemyksen siitä, millaiseksi yhteiskunnan instituutioiden kokonaisuus halutaan järjestää. Utopian käsitteen analyysi on kriisianalyysin

ohella yksi tämän hetken tärkeimmistä teoreettisista tutkimusaiheista, mikäli nykyisten kriisien tuottamia yhteiskunnallisia ja poliittisia liikkeitä tahdotaan ymmärtää ja kehittää. Tähän teoreettiseen keskusteluun amerikkalaisen marxistisosiologi Erik Olin Wrightin kirja Envisioning Real Utopias (2010) soveltuu mainiosti. Wrightin teos perustuu hänen 1990-luvulla aloittamansa The Real Utopias -projektin tutkimustuloksiin. ”Todellisista utopioista” puhuminen saattaa kuitenkin kuulostaa ristiriitaiselta. Utopiathan ovat lähinnä fantasioita, moraalisesti inspiroituneita suunnitelmia humaanimmasta rauhan ja harmonian maailmasta, jota ihmispsykologian ja sosiaalisen toimivuuden kaltaiset seikat eivät rajoita. Realistit hylkäävätkin oikopäätä tällaiset visiot. Realistien mukaan on pikemminkin mietittävä toimivia käytännöllisiä ratkaisuja kuin visioitava idealistisia ihannemaailmoja. Wright (2010, 6) menee kuitenkin realismin ja idealismin välistä. Wrightin mukaan sorrosta vapaita instituutioita voidaan hahmotella sortumatta naiiviin idealismiin. Tämä on myös osa


083

Kirja-arvio

poliittisen tahdon luomista radikaaleille yhteiskunnallisille muutoksille. Ilman selkeää näkemystä tiestä radikaali tahto ei voi kanavoitua oikein. Wrightin ”todelliset utopiat” ovatkin utooppisia ideaaleja, jotka perustuvat ihmiskunnan todellisiin potentiaaleihin ja realistisiin välitavotteisiin. Wrightin kehittelyt eivät ole mitenkään ainutlaatuisia tai omaperäisiä. Jo viime vuosisadan alkupuolella saksalainen marxilainen filosofi Ernst Bloch kehitteli Toivon periaate -teoksessaan samantyyppistä ajatusta. Hänen utopiateoriansa keskeinen osa koskee abstraktin ja konkreettisen utopian välistä erottelua. Abstrakti utopia on utopia, jota pidetään kyllä toivottavana, mutta jolla ei ole toteutumisen mahdollisuuksia muuten kuin korkeintaan formaalissa ja teoreettisessa mielessä. Konkreettinen utopia puolestaan on sellainen päämäärä, jolla on todelliset mahdollisuudet toteutua. Konkreettinen utopia perustuu yhteiskuntatieteelliselle tiedolle vallitsevan yhteiskunnan lainalaisuuksista (lainalaisuus ymmärrettynä tässä historialliseksi tendenssiksi, ei luonnonlaiksi), sekä näiden lainalaisuuksien tarjoamista mahdollisuuksista. Tässä mielessä marxismi on ymmärrettävä mahdollisuuksien tieteeksi. Ajatuksella on selvä analogia Wrightin korostamaan tahdon ja tien väliseen suhteeseen. Wrightin todelliset utopiat, Blochin konkreettien utopioiden tapaan, ovat sekä visiointia että tiedettä. Ne sisältävät paitsi todellisuuden diagnoosin, myös sen kritiikin (Wright 2010, 33-85) sekä alustavan ohjelman kohti utopiaa (Wright 2010, 87-269). Wright ei hyväksy klassisen marxis-

min determinististä ajatusta kapitalismin väistämättömästä tuhosta, luokkataistelun kiihtymisestä ja proletariaatin aktivoitumisesta, joka johtaisi sosialismiin. Parempaan maailmaan ei ole valmista karttaa, vaan voimme ainoastaan suunnistaa sitä kohden kompassin avulla, joka ei kerro valmista reittiä, mutta osoittaa suunnan. Perille pääsystä emme voi mitenkään olla varmoja. Erityisen kiinnostavaa tässä yhteydessä ovat myös Wrightin (2010, 304) erittelemät transformaatiomallit (rupturaalinen, interstitiaalinen ja symbioottinen), joiden avulla hän määrittelee sosialismin eri traditioita. Maailman muuttamista lähestytään näissä joko yhteiskunnallisten kriisien tuottaman muutoksen, vallitsevan yhteiskunnan sisällä toimivan vaihtoehdon tai reformistisen politiikan näkökulmista. Nämä erittelyt tarjoavat hyviä käsitteellisiä välineitä antikapitalististen liikkeiden tutkimukselle. Sosialismi on eräs Wrightin kirjan tärkeimmistä teemoista, ja sen käsittelemisessä Wright onkin analyyttisen tarkka ja täsmällinen. Sosialismi merkitsee hänelle sosiaalista omistusta valtio-omistuksen ja yksityisomistuksen vastakohtana. Wrightille sosiaalinen omistus merkitsee tuotantovälineiden ja niiden tuottaman tulon yhteistä omistusta yhteiskunnan sisällä. Jokaisella on tällöin kollektiivinen oikeus tuotantovälineiden nettotuottoon sekä kollektiivinen oikeus päättää omaisuuden kohtalosta. Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että nettotulo on yksinkertaisesti tasaisesti jaettu kaikkien kesken, vaikka tämä voikin olla yksi yhteisen omistuksen ilmentymä. Yhteinen omistus mer-


084

Peruste #1 2013

kitsee Wrightille sitä, että ihmisillä on kollektiivinen oikeus päättää siitä, mitä tarkoitusta varten tuotantovälineet toimivat, sekä siitä, kuinka tuotantovälineiden tuottama sosiaalinen lisäarvo jakautuu. Tämä ei kuitenkaan merkitse anarkismia, vaan myös valtiolla on roolinsa ristiriitoja lieventävien pelisääntöjen takaajana. Tässä Wrightin teoretisoinnit yhtyvätkin kiinnostavalla tavalla commonseista eli yhteisresursseista käytyyn keskusteluun. Myös osallisuustaloudellisia ratkaisuja voidaan kätevästi teoretisoida Wrightin sosialismikonseption valossa. Niin sanottua Parecon -teoriaa Wright tutkiikin laajalti teoksessaan, mutta epäilee sen realistisuutta. (Wright 2010, 252-265). Yhteenvetona todettakoon, että Wrightin teos on tärkeä puheenvuoro sosialismista. Se muotoilee sellaisen sosialismikonseption, joka ei ohjaa ajatuksia reaalisosialistisiin kokeiluihin, vaan tarjoaa eteenpäin kurottavan mallin. Teokselta olisi toisaalta odottanut hieman syvempää kannanottoa suunnitelmatalouteen: nyt Wright joko samastaa sen suoraan valtiososialismiin analysoimatta tarkemmin suunnitelmatalouden mahdollisuuksia ja puutteita tai muuten epäilee sen teknisiä mah-

dollisuuksia. Emme hänen mukaansa milloinkaan kykene kokoamaan tarvittavaa informaatiota ihmisten tarpeista, jotta suunnittelu olisi mahdollista (Wright 2010, 264). Verkkolehti Sosialismi.netin tänä vuonna julkaisema käännös Paul Cockshottin ja Allin Cottrellin teoksesta Uusi sosialismi. Suunnitelmatalous ja suora demokratia (2012) tarjoaa onneksi tuoretta pohdintaa tästäkin teemasta nostaen esille uuden tietotekniikan mahdollisuuden käsitellä suunnittelussa tarvittavaa informaatiota. Cockshottin ja Cottrellin teos on Wrightin kirjan ohella tärkeimpiä puheenvuoroja sosialismista, ja sen ansiona on yksityiskohtainen esitys sosialistisesta järjestelmästä. Wrightin teoksen tärkein ominaisuus on puolestaan se, kuinka rohkeasti hän ottaa utopian käsitteen käyttöön. Utopia ei ole Wrightille niinkään historian ulkopuolelle asetettu ihanne (vaikka hän ei käsitteen normatiivisiakaan ulottuvuuksia unohda) tai tila. Se on hänelle ennen muuta historiallisiin mahdollisuuksiin kytketty horisontti. Kirjoittaja on Yhteiskuntatieteiden maisteri, utopioista ja marxismista kiinnostunut filosofi sekä Verkkolehti Revalvaation toimituskunnan jäsen.

kirjallisuus: ✕✕

Bloch, Ernst (1986): The Principle of Hope. Volume One. The MIT Press, Cambridge.

✕✕

Cockshott, W. Paul & Allin Cottrell (2012): Uusi sosialismi. Suunnitelmatalous ja suora demokratia. Sosialismi.net, Tampere.

✕✕

Fukuyama, Francis (1992): Historian loppu ja viimeinen ihminen. Suom. Heikki Eskelinen. WSOY, Helsinki.


085

Kirja-arvio

ei-kansalaisen kaupunki lämä jatkuu! Ja me yritimme tuntea olevamme kuin kaikki muutkin ihmiset yhden päivän, tai kaksi päivää. Iloisia, juhlissa tai olematta peloissamme, mutta...” [sic] ”Paperittomia” tai ”laittomia siirtolaisia” kuvaillaan usein muista tilallisesti erotettuina. He oleskelevat kuitenkin useimmiten keskellä katuvilinää, eivätkä jossain ”maan alla”, kuten esimerkiksi media antaa usein ymmärtää. Icke-medborgarskapets urbana geografi (suom. Ei-kansalaisuuden urbaani maantiede) on tutkielma ihmisistä, jotka karkotusuhasta huolimatta vakiinnuttavat sosiaalisen asemansa yhteiskunnassa. Kulttuurimaantieteilijä Helena Holgerssonin väitöstutkimuksesta selviää, että ei-kansalaisten liikkumatila on paljon suurempi kuin annetaan luulla. Yleiset käsitykset ja virkavallan käyttämät käsitteet eivät vastaa ei-kansalaisten omia käsityksiä itsestään. Tutkimus tyrmää ajatuksen ei-kansalaisista passiivisina ja tilallisesti rajautuneina. Se tuo sen sijaan esiin miten ei-kansalaiset navigoivat kaupungissa sekä miten tämän ryhmän toimintaa luonnehtii jatkuva valmiustila paljastumisen välttämiseksi. Holgersson tutkii ei-kansalaisten si-

joittumista Göteborgin ”uusliberalistisessa tapahtuma- ja tietokaupungissa” sekä sitä, millaisia jälkiä he jättävät kaupunkiin. Tutkimus eroaa muusta urbaanitutkimuksesta nimenomaan siinä, että se tutkii kaupunkia ei-kansalaisten näkökulmasta. Holgersson asettaa vastakkain Göteborgin ulospäin antaman turistikuvan ja ei-kansalaisten oman kuvan kaupungista. Holgersson kutsuu näkökulmaansa urbaanin päivittäismaantieteen sosiologiaksi. Hän analysoi turvapaikanhakijoiden ja karkotettavien ehtoja määritteleviä rakenteita ja diskursseja. Kysymykset siitä, miten ei-kansalaisia tulisi kohdella hyvinvointivaltiossa, ovat hyvin mutkikkaita ja kärjistyvät entisestään suurkaupungissa, mikä tekee kaupungista sopivan paikan tämän tyyppiselle tutkimukselle. Tutkimuksen kohteena ovat turvapaikanhakijat, jotka ovat saaneet kielteisen päätöksen, mutta ovat silti päättäneet jäädä maahan. Holgersson käyttää kiinnostavia metodeja kuten ”mentaalisia karttoja” sekä ”kuljeskeluja”. Haastateltavat ovat piirtäneet vapaalla kädellä karttoja Göteborgista. Kartoista käy ilmi, mitkä paikat ja kaupunginosat ovat tärkeimpiä heidän elämässään. Kuljeskeluilla tutkija on seurannut henkilöi-

Helena Holgersson (2011) Icke-medborgarskapets urbana geografi. Glänta Produktion, Göteborg. 320 s.

olivia maury


086

Peruste #1 2013

HOLGERSSON HALUAA TUTKIELMASSAAN TUODA ESILLE, MITEN YKSINKERTAISTETTUJA KUVIA EI-KANSALAISTEN ARJESTA TUTKIMUKSISSA, KIRJALLISUUDESSA SEKÄ MEDIASSA TOISTETAAN.

tä heidän kävelyillään, syventääkseen tuntemustaan paikan merkityksestä heidän elämänkertomuksissaan. Holgersson on päättänyt olla käyttämättä tavanomaisia käsitteitä kuten ”piilotettu pakolainen”, ”paperiton” tai ”laiton siirtolainen”. Sen sijaan hän käyttää käsitettä ei-kansalainen. Joissain tilanteissa hän käyttää sanaa karkotettava tai turvapaikanhakija, tilanteesta riippuen. Holgersson haluaa tutkielmassaan tuoda esille, miten yksinkertaistettuja kuvia ei-kansalaisten arjesta tutkimuksissa, kirjallisuudessa sekä mediassa toistetaan. Tämä heterogeeninen ryhmä supistetaan monesti ainoastaan yhteen henkilöhahmoon. Lehtiartikkeleissa käytetään hämäriä valokuvia, joissa nämä paperittomat henkilöt ikään kuin piiloutuvat verhojen takana, kaukana lähiössä niin, että artikkeli vastaa mielikuvaa piilotetuista pakolaisista. Holgersson esittää kirjassaan valaisevasti ja koskettavasti tarinoita siitä, miten nämä henkilöt elävät yhteiskunnassa mutta kuitenkin sen ulkopuolella. Holgersson käyttää termiä navigoida selittääkseen, miten henkilöt liikkuvat sekä maantieteellisesti, juridisesti, poliittisesti että kulttuurisesti erityisessä maastossa. Tärkeintä on kulkea huomaamattomasti, mikä edellyttää hyvää

ympäristön sekä paikallisen lainsäädännön tuntemusta. Kertomuksissa kaupunki esiintyy usein miinakenttänä, jossa on opittava, miten liikkua. Kyse on myös taktiikkojen oppimisesta. Ne helpottavat sulautumista suurkaupunkiin. Holgersson lainaa Henri Lefèbreltä abstraktin spatiaalisen kolmikon käsitteen. Kolmikko koostuu tilallisesta toiminnasta (miten ihmiset ottavat tilan käyttöön), tilan edustuksesta (millaiseen käyttöön tila on tarkoitettu) ja edustuksien tilasta (millaisen tarkoituksen tila saa diskurssien kautta). Holgersson soveltaa tätä lähestymistapaa kvalitatiiviseen empiiriseen materiaaliinsa. Näin syntyy laaja kuva ei-kansalaisista aktiivisena osana ruotsalaista yhteiskuntaa. He myös problematisoivat kaupunkitilan käyttötarkoitusta ja suunnittelua. Holgersson yhdistää tutkielmansa gentrifikaatiokeskusteluun. Gentrifikaatiolla tarkoitetaan kehityskulkua, jossa kaupunkikeskustoista tehdään hienompia ja niitä muokataan ostokykyiselle keskiluokalle sopiviksi. Uusliberalistisessa kaupungissa elinkeinoelämä ja kunta työskentelevät yhdessä ja muokkaavat kaupunkia haluamallaan tavalla. Holgersson kirjoittaa, että monet kaupungit maailmalla ovat kokeneet siirtymän kohti yrittäjäkaupunkia, jossa yksityistäminen, kaupallistaminen sekä yritys ”parantaa” kaupungin ilmapiiriä ovat olennaisia tekijöitä. Yritys tehdä kaupungista tavaramerkki globaaleilla markkinoilla ja siistiä kaupunginkeskustat johtaa usein sosiaaliseen ja tilalliseen vastakkainasetteluun. Kodittomat, maahanmuuttajat ja ei-kansalaiset tuntuvat olevan uhka siistille keskustalle. Kun ”pult-


087

Kirja-arvio

sarit” ja ”narkkarit” karkotetaan pois julkisesta tilasta, ei-kansalaisten kohdalla käytetään joustavampaa ja liukuvampaa politiikkaa. Nämä henkilöt osoitetaan epäsuorin tavoin pois keskustasta periferiaan, esimerkiksi korottamalla vuokria ydinkeskustassa. Tällaiset muuntautumisprojektit esitetään usein uusliberalistisessa kaupunkipolitiikassa epäpoliittisina. Tämä myös estää tekemästä syrjäytymisestä poliittisen kysymyksen. Ei-kansalaisia leimaavat jatkuva ulkopuolisuuden tunne sekä diskriminaation riski. Jotkut ihmiset pysäytetään useammin kuin muut, koska heitä pidetään yhteyteen sopimattomina. Tutkimukset esittävät, että ”ulkomaalainen ulkonäkö” riittää usein käytännössä perusteluksi poliisin pyytäessä näyttämään passia. Tämä on esimerkki siitä, miksi karkotettavien olotilaa voidaan kuvata rodullistetuksi. Tavalliset kansalaisuuteen liittyvät käytännöt nousevat ei-kansalaisen arjessa keskeisiksi. Niiden avulla ei-kansalainen vakiinnuttaa asemansa oikeuksilla varustettuna subjektina, karkotusuhasta huolimatta. Teot tarkoittavat esiintymisiä, joiden kautta ei-kansalainen kyseenalaistaa lakia, joskus rikkomalla sitä. Ensisijainen teko on päätös jäädä maahan ilman oleskelulupaa tai turvapaikkaa. Tämän jälkeen kaupungin haltuunotto voi alkaa esimerkiksi oppimalla, miten kuljetaan huomaamattomasti julkisella liikenteellä sekä miten sairaanhoitoon pääsee. Ehdot, joiden perusteella oikeudettomat asukkaat rakentavat arkensa, vaihtelevat kaupunkien ja instituutioiden välillä. Esimerkiksi peruskoulut voivat olla joustavia riippuen kunnasta ja joh-

TUTKIMUKSET ESITTÄVÄT, ETTÄ ”ULKOMAALAINEN ULKONÄKÖ” RIITTÄÄ USEIN KÄYTÄNNÖSSÄ PERUSTELUKSI POLIISIN PYYTÄESSÄ NÄYTTÄMÄÄN PASSIA.

toasemassa olevasta henkilöstä. Holgersson esittää aspekteja ei-kansalaisen päivittäisestä elämästä sekoittamalla teoriaa, rakenteellista analyysia ja huolellisesti valikoituja sitaatteja haastatteluista. Tutkimus alleviivaa hankaluuksia toimia, mutta myös pienempiä ja suurempia tekoja, joiden kautta henkilö kokee olevansa osa yhteiskuntaa. Kirja on poikkitieteellinen, samalla kun kirjoittaja korostaa, että kyseessä on sosiologinen tutkimus. Kirjan nimestä päätellen olisi kuitenkin voinut toivoa hieman enemmän painotusta maantieteellisiin aspekteihin. Holgerssonin väitöskirja on vahva ja onnistuu tarttumaan hankalaan empiiriseen kysymykseen. Huolimatta siitä, että kirjoittaja häilyy eri tieteenalojen välillä, lopputulos on hyvä sommitelma, joka pysyttelee keskipisteeksi valitussa yhteiskunnallisessa kysymyksessä. Kirjan kuvaama todellisuus koskettaa ja pakottaa lukijaa miettimään ruudun ulkopuolelle. Vaikka teos ei ole kantaaottava, se laatii pohjan poliittiselle keskustelulle oikeudettoman väestönosan aseman parantamiseksi. Tuomalla ei-kansalaisten ääniä kuuluville on helpompi löytää ratkaisuja, sillä tiukka lupapolitiikka itsessään tuottaa paperittomuutta. Kirjoittaja on valtiotieteiden kandidaatti.


088

Peruste #1 2013

sandra cristina gobet andra Cristina Gobet on 27-vuotias kuvataiteilija Madridista. Hän on opiskellut kaiverrusta, graafista suunnittelua sekä kuvitusta. Gobet’lla on ollut näyttelyitä esimerkiksi kahviloissa, taidekeskuksissa ja hotelleissa eri puolilla Espanjaa ja Ranskaa. Gobet yhdistelee töissään eri tekniikoita, esimerkiksi kollaasia, vesi- ja akryylivärejä sekä grafiikkaa. Gobet kertoo saavansa inspiraation töihinsä pääosin ihmisen toiminnasta ja “sieluissamme liikkuvista mysteereistä”. Myös kirjallisuus ja musiikki ovat hänelle tärkeitä inspiraation lähteitä. Taiteen nykytilaan Gobet suhtautuu kriittisesti. ”Taide on tänä päivänä ab-

surdia ja tyhjää bisnestä. Suurin osa taidemessujen ja näyttelyiden taiteesta on huijausta.” Todellinen taide on hänen mukaansa jossain muualla. Gobet kokee, että taide voi luoda ihmisille turvapaikkoja, joissa voi ilmaista itseään vapaasti. Se voi myös saada ihmiset pohtimaan jotain uutta. Tällä tavoin taide on hänen mielestään yhteiskunnallisesti merkityksellistä. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että yhteiskunta pikemminkin muuttaa taidetta kuin taide yhteiskuntaa. Yhteiskunnan peilinä pidetään usein sitä taidetta, jota satutaan kuluttamaan eniten. www.sangobet.com


Hyvä Perusteen lukija, Mikäli et ole vielä Perusteen tilaaja ja pidät lukemastasi, tilaa Peruste maksutta Vasemmistofoorumin nettisivujen kautta (www.vasemmistofoorumi.fi). Peruste julkaistaan myös kokonaisuudessaan Vasemmistofoorumin sivuilla. Seuraavan numeron työnimi on ”Eurooppa”. Artikkeli-, kirja-arvio- ja käännösehdotuksia otetaan vastaan. Peruste hakee myös numeron taiteilijoita. Tarjoa töitäsi lähettämällä 5-10 kuvanäytettä. Viestejä pyydetään osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi. Kirjoituksista ja kuvista maksetaan pienet palkkiot. Kaikki palaute on myös erittäin tervetullutta. Mikäli olet kiinnostunut osallistumaan Perusteen ideointiin ja levittämiseen, liity Peruste-verkoston sähköpostirinkiin lähettämällä viesti osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi.


Elina Aaltio Teppo Eskelinen David Graeber Ruurik Holm Vesa Korkkula Joel Kulometsä Kasper Kristensen Keijo Lakkala Samuli Lähteenaho Olivia Maury Raisa Musakka Heta Nuutinen Antti Paakkari Mika Pekkola Johanna Perkiö Pontus Purokuru Jaakko Rissanen Miika Salo Jussi Saramo Vuokko Viljanen

Peruste 1/2013: Yhteiskunnallinen muutos