Page 1

yhteiskunnallinen aikakauslehti

#4/2013

Tuotanto

YHTEISRESURSSIT

VIERAANTUMINEN

RAHAN TUOTANTO

USKONTO JA KEHITYS


“Vaikka siirtyminen hajautettuun tuotantoon on ehkä väistämätöntä, on vielä epäselvää, millaisen muodon se ottaa.”

michel bauwens

Peruste on voittoa tavoittele­ maton neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti. Julkaisun voi tilata maksutta osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi.

Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Elina Aaltio, Rita Dahl, Teppo Eskelinen, Sakari Laurila, Johanna Perkiö, Mikko Sauli & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Tiitus Petäjäniemi (yksityiskohta teoksesta Mielikuvia mielisairauksista 2)

Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste / Vasemmistofoorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X

Peruste on Kulttuuri-, mieli­pide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Palkansaajasäätiö on tukenut tämän julkaisun tuottamista. 2013


002 pääkirjoitus

Kuutti Koski Aika verolle?

TUOTANTO

006

Michel Bauwens Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus

016

Patrizio Lainà Tuotannon rahateoria

024

Mikko A. Niemelä Tehostuva tuotanto – kohti ihmiskunnan vapautumista vai rappiota?

032

Elina Aaltio / Markku Pyykkölä Hyvinvointipalveluiden tuotanto

042

Kati Peltola Punavihreä verotus – punavihreä tuotanto

050

Aki Tetri Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet

064

Keijo Rajakallio Uudet työpaikat tuotantoverkostoista

debatti

PERUSTELUJA

071

Pii Telakivi Rukoilemalla lukutaitoa ja demokratiaa? Uskonnon ja kehityksen vaiettu suhde

KIRJAT

David Graeber: Debt. The First 5 000 Years. 077 ja The Democracy Project. A History, a Crisis, a Movement. (Tero Toivanen)

081

Teivo Teivainen: Yritysvastuun umpikuja. (Johannes Mikkonen)

083

Kai Alhanen: John Deweyn kokemusfilosofia. (Heli Salonen)

086

Ville Lähde: Niukkuuden maailmassa. (Teppo Eskelinen)

TAITEILIJA

088

Taiteilijan esittely: Tiitus Petäjäniemi


002 PÄÄKIRJOITUS

Peruste #4 2013

aika verolle? uuri ennen Perusteen painoon menoa ilmestyi linjaus aikapankkien verokohtelusta. Aika on nyt pantava verolle. Aikapankkitoiminnassa ihmiset tuottavat toisilleen palveluita ja kirjaavat siihen käytetyn ajan ylös. Aika toimii valuuttana, jota voi vaihtaa toisten palveluihin. Joidenkin mielestä aikapankissa on kyse inhimillistä hyvinvointia lisäävästä tuotannosta, joka jäisi markkinoilla toteutumatta. Toisten mielestä koko systeemi on veronkiertoa. Suomen verottajan tulkinnassa vaihdon monenkeskisyys ja aikavaluutta tekevät aikapankista verotettavaa toimintaa. Palveluiden rahamääräinen ”käypä arvo” tulisi laskea ja maksaa siitä verot, vaikka rahaa ei liikukaan. Esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Saksassa aikapankkitoiminta taas on tulkittu verovapaaksi, koska siinä ei tavoitella rahataloudellista voittoa. Suomen verottajan päätös tarkoittaa ainakin nykymuotoisten aikapankkien loppua. Ainoa tapa verottaa aikapankkeja, tuhoamatta niiden ideaa, olisi vaatia ajallisesti tietynmittaisia työpanoksia valtiolle. Aikapankin palveluiden tuottajat/käyttäjät voisi velvoittaa esimerkiksi muutamaksi toviksi siivoamaan verotoimiston käytäviä. Verottaja ei ymmärrettävistä syistä kuitenkaan ole ryhtymässä tähän.

Veronkiertoa tai ei, aikapankista tekee mielenkiintoisen se, että se etsii uudenlaisia tapoja järjestää tuotantoa. Viime vuosina on ilmaantunut myös muita vaihtoehtoisia tuotannon järjestämisen kehittelyjä. Aihepiiri tuntuisi saaneen yhteiskuntatieteissä uutta nostetta. Esimerkiksi yhteisresursseihin pohjautuva vertaistuotanto (ks. Michel Bauwensin artikkeli) on muodostunut jo muotikäsitteeksi. Ehkä finanssikapitalismin kriisit, ilmastonmuutos, öljyn hupeneminen ynnä muut ongelmat sysäävät miettimään vaihtoehtoja nykymuotoiselle tuotannolle. Tuotanto itsessään tarkoittaa inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen tähtäävää toimintaa. Tuotannon on muututtava, mikäli tarpeet aiotaan tyydyttää. Niin kutsuttuun aineettomaan tuotantoon ladataan usein suuria odotuksia. Esimerkiksi vastikään julkaistu Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko painottaa ”digitaalitalouden murroksen” tuomia mahdollisuuksia globaalien ongelmien ratkaisemisessa. Selonteon mukaan ”digitaalisuus mahdollistaa aineettoman arvonluonnin”. Informaatio- ja viestintäteknologian kehitys on epäilemättä muuttanut tuotannon ja työn luonnetta ainakin joiltain osin. Materiaalinen tuotanto ei ole kuitenkaan vähentynyt, päinvastoin.


003

Niin kutsuttu alkutuotanto ja raakaaineiden jalostus ovat vain siirtyneet osittain pois vanhoista teollisuusmaista. Globaalin työnjaon eriytyminen ja tuotantoketjujen monimutkaistuminen eivät tarkoita, että arvonluonti olisi kokonaisuudessaan ”aineettomampaa”. Tuotannon muutoksessa on ehkä pikemminkin kyse siitä, että yhä useammat asiat ovat siirtyneet markkinoiden piiriin. Esimerkiksi brändien, tekijänoikeuksien ja patenttien osuus arvonluonnissa on korostunut. Niillä on mahdollista rajata aiemmin vapaiden resurssien käyttöoikeuksia yksityisille toimijoille, arvottaa ne rahassa ja käydä niillä kauppaa. Myös julkisten palveluiden sekä yleishyödykkeiden (esimerkiksi veden) yksityistäminen, laajentaa markkinoiden aluetta. Aikapankki ei varsinaisesti vastusta markkinoiden laajentumista, vaan esittää pikemminkin vaihtoehtoisen laajentumisehdotuksen. Se luo omat aikamarkkinat, jotka perustuvat eri tyyppiseen tuotannon järjestämiseen ja arvottamiseen. Kaikki toisten auttamiseen käytetty aika on yhtä arvokasta. Verohallinnon vaatimaa ”työn laskennallista hintaa” ei tässä logiikassa ole olemassa. Vallitsevan järjestelmän näkökulmasta ajatus markkinoista, joilla ei liiku rahaa ja joilla ei tavoitella voittoa, on sietämätön. Tämä lienee syy siihen, miksi aikapankki on Suomessa ajautunut nettikeskustelijoiden, jokusen kolumnistin ja verottajan hampaisiin. Harmaan talouden selvitysyksikkö ei havainnut aikapankkeja koskevassa selvityksessään lainkaan elinkeinonharjoittamiseen rinnastettavaa toimintaa. Selvitysyksikön johtaja Marko Nieme-

SUOMEN VEROTTAJAN PÄÄTÖS TARKOITTAA AINAKIN NYKYMUOTOISTEN AIKAPANKKIEN LOPPUA. AINOA TAPA VEROTTAA AIKAPANKKEJA, TUHOAMATTA NIIDEN IDEAA, OLISI VAATIA AJALLISESTI TIETYNMITTAISIA TYÖPANOKSIA VALTIOLLE.

lä totesi, ettei aikapankkitoiminnalla ”ole mitään verotuksellista merkitystä”. Jos verohallinto todella haluaa estää veronkiertoa ja puuttua harmaaseen talouteen, resursseja kannattaisi suunnata johonkin aivan muuhun kuin vaihtopiirien kiusaamiseen. Aikapankki on (tai oli) loppujen lopuksi ainakin Suomessa melko pienimuotoinen kokeilu. Puhtaasti aikaan perustuva tuotannon arvottaminen ei olisikaan välttämättä toimiva systeemi laajemmassa mitassa. Erilaisten tuotannon järjestämisen tapojen ideointi ja kehittely on kuitenkin aidosti arvokasta ja välttämätöntä toimintaa. Aikapankin verojupakka nosti julkisuuteen mielenkiintoisia kysymyksiä rahataloudesta ja tuotannosta. Se on jo itsessään saavutus. Tämän tuotanto-teemanumeron on tarkoitus antaa oma panoksensa nykymuotoisen tuotannon tai sen osien analyysiin sekä uudenlaisten tuotannon järjestämisen tapojen hahmotteluun. Kuutti Koski Päätoimittaja


004

Peruste #4 2013

TUOTANTO


005

Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus

Tiitus Petäjäniemi Kuukauden tyontekija


006

tuotanto

Peruste #4 2013

VERTAISTUOTANTO JA YHTEISRESURSSIEN TULEVAISUUS Olemme todistamassa uudenlaisen tuotannon prototyypin syntyä. Tämä jaettu tuotannontapa perustuu yhdessä luotuun järjestäytymisen malliin. Se on kehittynyt kapitalismin sisällä jokseenkin samaan tapaan kuin varhainen merkantilismi ja teollisuuskapitalismi kehittyivät Marxin mukaan feodaalijärjestelmän sisällä. Järjestelmän muutos on jälleen ajankohtaista, mutta yllättävällä tavalla. Uusi vaihtoehto ei ole sosialistinen, vaan se perustuu yhteisresursseihin. michel bauwens käännös: niina oisalo

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Red Pepper -lehdessä heinäkuussa 2012. Teksti on käännetty lyhentäen Red Pepperin luvalla. Englanninkielinen artikkeli on luettavissa kokonaisuudessaan osoitteessa: http://www.redpepper.org.uk/the-coming-of-the-commons/


007

Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus

ykymuotoinen kapitalismi on tulossa tiensä päähän. Resurssipula on tästä selvä merkki. Vaikka talous on kasvanut nopeasti niin kutsutuissa BRICS-maissa (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka), kapitalismi näyttää olevan hajoamistilassa. Kysymys kuuluukin, pystyykö uusi tuotantomalli luomaan vaadittavat institutionaaliset rakenteet ja keräämään taakseen riittävästi tukea, jotta se voisi murtaa aiemman järjestelmän poliittisen vallan. Muutos tarkoittaa erkaantumista aiemmasta tilanteesta, jossa teknologisia ja taloudellisia etuja oli mahdollista saavuttaa vain suurissa talouksissa ja massatuotannossa. Tämä massatuotantomalli on riippuvainen maailmanlaajuisesta edullisesta kuljetusverkostosta ja siten myös fossiilisten polttoaineiden saatavuudesta. Nyt olemme siirtymässä ”laajuuden ekonomiaan” (economies of scope), jossa keskenään verkostoituneiden yritysten yhteinen infrastruktuuri takaa etulyöntiaseman suhteessa kilpailijoihin. Näissä uuteen tieto- ja viestintäteknologiaan nojaavissa ”laajuuden talouksissa” on mahdollista ottaa käyttöön vertaistuotannon malli.1 kuka ohjaa vertaistuotantoa?

Ekologisen kriisin ja resurssipulan maailmassa siirtyminen laajuuden talouk-

siin tuntuu väistämättömältä. Tämä siirtymä voi tapahtua kahdella tavalla: jakamalla kaikkia hyödyttävä tieto niin kutsutussa ”avoimen lähdekoodin” mallissa, tai jakamalla aineelliset resurssit kaikkien kesken, kuten ”jakamistaloudessa” tehdään. Tällöin myös joutilaina olevat resurssit saadaan hyötykäyttöön. Molemmat liittyvät internetin mukanaan tuomaan laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen, jossa vertaisryhmiin kuuluvien ihmisten välinen viestintä on helpottunut ja yhteistyönä tapahtuva arvonluonti (common value creation) on helpompaa. Keskitetyt instituutiot (kuten yritykset ja valtiot) ja hajaantuneet, verkostomaiset ryhmät (kuten avointa lähdekoodia tuottavat italan toimijat ja sosiaalisen median käyttäjät) voivat toimia myös yhdessä. Toimintojen ohjaus voi olla täysin yritysten vastuulla, jolloin sen työntekijät/ tuottajat jäävät epäedulliseen asemaan. Toinen vaihtoehto on, että tuotanto perustuu yhteisödynamiikkaan, jolloin instituutioiden on sopeuduttava yhteisön sääntöihin ja normeihin. Nämä kaksi ovat selkeästi erilaisia toiminnan tapoja. Aineettoman tuotannon alueella Facebook ja Google edustavat mallia, jossa yksilöt jakavat itseilmaisun tuotoksia toistensa kanssa, mutta eivät tee yhteistyötä konkreettisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Tämäntyyppiset so-

1 Toim. huom. vertaistuotannossa keskenään tasa-arvoisessa asemassa olevat toimijat tuottavat yhdessä tietoa, tuotteita tai keksintöjä. Toiminnan alustana on usein internet. Toiminta perustuu yhteisresursseihin, esimerkiksi vapaasti saatavilla olevaan tietoon, kuten avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin tai kaikkien käytössä oleviin luonnonvaroihin.


008

Tiitus Petäjäniemi Kaikki Kiinan joet

Peruste #4 2013

vellusalustat eivät tyypillisesti palauta voittoja käyttäjille, jotka ovat itse asiassa ne tuottaneet. Yhteisresursseihin perustuvassa vertaistuotannossa sen sijaan käyttäjät toimivat samaan aikaan tuottajina ja synnyttävät lisäarvoa jaetulla alustalla. Alusta voi käytännössä olla tietoa, lähdekoodia tai suunnittelua. Näin voidaan toimia missä tahansa, missä ihmiset voivat olla yhteydessä toisiinsa ilman hierarkioita ja luoda ilman erityisiä lupia yhdessä jaettua arvoa. Vertaistuotannon protomalli voi toimia vipuvoimana siirryttäessä konkreettiseen tuotantomalliin, josta hyötyvät sekä työntekijät että ”tavalliset ihmiset”. Tähän malliin päästäksemme

meidän on luotava strateginen ja taktinen ero kapitalismiin, mutta ei välttämättä nykyisiin markkinamalleihin. miten yhteisresursseihin perustuva vertaistuotanto toimii?

Jos yleistämme uuden järjestelmän periaatteet aineettoman tuotannon käytännöistä, järjestelmä toimii seuraavalla tavalla: Tuottajat ovat joko vapaaehtoisia tai mukana olevien yritysten palkattuja työntekijöitä. Yhteistyön rakenteita ylläpitävät usein uudenlaiset ”yleishyödylliset järjestöt”, kuten Wikipediaa ylläpitävä Wikimedia-säätiö, tai niin kutsutut avoimen lähdekoodin FLOSS (Free/Libre and Open Source Software) -säätiöt.


Tiitus Petäjäniemi Maalaus vallasta lastenhuneen seinälle

Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus

009


010

Peruste #4 2013

LISÄKSI KEHITTÄMISTYÖTÄ VOIDAAN TEHDÄ MAAILMANLAAJUISESTI ILMAN KALLISTA HALLINTOKONEISTOA. YKSI ESIMERKKI ON WIKIPEDIA, MISSÄ KUKA TAHANSA, JOLLA ON RIITTÄVÄT TAIDOT, VOI TYÖSTÄÄ JOKAISTA YKSIKKÖÄ ITSENÄISESTI, ERILLISENÄ KOKONAISUUTENA. MYÖS TUOTANTOKULUT OVAT TÄSSÄ MALLISSA HUOMATTAVASTI ALHAISEMMAT, SILLÄ TUOTTEEN HINTARAKENTEESEEN EI TARVITSE SISÄLLYTTÄÄ IMMATERIAALIOIKEUKSIA.

Esimerkiksi Apache Foundation tarjoaa organisatorista, lainopillista ja taloudellista tukea tietokoneohjelmistoille, jotka toimivat käyttövoimana suurelle osalle netin sisällöistä. Yleishyödylliset organisaatiot eivät johda tai kontrolloi tuottajien työtä, vaan mahdollistavat tuottajakunnan muodostumisen ja heidän tuottamiensa resurssien jakamisen. Yhteisresurssien ympärille on kehittymässä yrityksiä, jotka luovat markkina-arvoa hyödyntämällä yhteisiä resursseja. Hyvä esimerkki on avointa lähdekoodia tuottava Red Hat -yhtiö, joka jakaa ja tukee ilmaisen Linux-käyttöjärjestelmän kaupallista versiota. Näiden yritysten tehtävä on mahdollistaa yksittäisten tuottajien/tavallisten ihmisten työn jakaminen. Usein ne myös ylläpitävät yleishyödyllisiä järjestöjä, jotka toimivat välittäjinä yritysten ja vertaistuottajien yhteisön välillä. Uusi tuotantotapa nostaa täyteen arvoonsa yhteistyön ja lyö laudalta klassisen kapitalistisen kilpailun mallin. Se mahdollistaa suuremman määrän kehitysideoita, koska niitä ei yksityistetä. Lisäksi kehittämistyötä voidaan tehdä maailmanlaajuisesti ilman kallista hallintokoneistoa. Yksi esimerkki on

Wikipedia, missä kuka tahansa, jolla on riittävät taidot, voi työstää jokaista yksikköä itsenäisesti, erillisenä kokonaisuutena. Myös tuotantokulut ovat tässä mallissa huomattavasti alhaisemmat, sillä tuotteen hintarakenteeseen ei tarvitse sisällyttää immateriaalioikeuksia. Tämä tuotantotapa on korvannut pitkälti omistusoikeuksiin ja immateriaalioikeuksiin perustuvan mallin sisällöntuotannossa, vapaiden tietokoneohjelmistojen tuotannossa ja yhä enemmän myös fyysisten tuotteiden valmistamisessa. Computer and Communications Industry Associationin tutkimuksen mukaan Yhdysvaltain ”reilujen käyttöoikeuksien” talous, joka perustuu jaettuun, ”tasapuolisten tekijänoikeuksien” (balanced copyright) lisenssillä tuotettuun tietoon, työllistää arviolta jo 17,5 miljoonaa ihmistä. Se muodosti kuudesosan maan bruttokansantuotteesta vuonna 2007. korvaako uusi malli kapitalismin?

Uudet mallit toimivat rinta rinnan hallitsevien tuotannon mallien kanssa ja voivat jopa vahvistaa niitä, samaan tapaan kuin kapitalismia edeltävät mal-


011

Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus

lit feodalistisessa yhteiskunnassa. Vertaistuotannossa toimivat yksittäiset työntekijät ovat edelleen pääoman palveluksessa. Yhteisresurssit ja yhteisö, ja erityisesti sen yhteistoiminnallinen sekä kapitalisminvastainen logiikka, ovat kuitenkin samaan aikaan keskeisessä asemassa uutta tuotantomallia organisoitaessa. Vertaistuottajat ovat tietotyöläisiä ja kuuluvat työväestöön, vaikka liiketaloudellista yhteenliittymää hallitsee usein ”verkostohierarkkinen” kapitalistinen luokka. Tämä uusi kapitalismin laji ei perustu tekijänoikeuksien omistamiseen, vaan osallistumisalustojen kuten Facebookin kehittämiseen ja hallintaan. Verkostohierarkkinen luokka tietää miten yhteisöllisestä tuotannosta luodaan arvoa, joka hyödyttää pääomaa. Vertaistuotannon uudessa mallissa on piirteitä, jotka ennakoivat uudenalaista tuotantojärjestelmää. Siinä tiedon, koodin tai suunnittelun jakaminen yhdistyy kommunismia muistuttavaan logiikkaan, muodossa jonka Marx kuvasi: kuka tahansa voi olla tuottaja ja kaikki, joilla on pääsy verkostoon, saavat resurssit käyttöönsä. Tuottajat päättävät itse siitä, miten resurssit yhdessä jaetaan sekä siitä, miten he haluavat käyttää taitojaan ja energiaansa tietyn projektin osan hyväksi. Tuotokset lisätään yhteisiin resursseihin ja kaikki saavat ne käyttöönsä, vaikka ratkaisun olisi kehittänyt kapitalistisen yhtiön työntekijä. Mallin paradoksi on, että olemassa oleva kommunismi on riippuvainen tietyn yhteisresurssin alalla toimivasta

olemassa olevasta kapitalismista. Sama pätee toisinpäin. Siksi vertaistuotannon ylimenovaihe voi aiheuttaa yhteiskunnallisia jännitteitä ja kamppailuja ja johtaa siihen, että useat yhteiskunnalliset voimat mukautuvat toisiinsa. Viime kädessä uuden mallin tavoite on sama kuin aiempien tuotannon prototyyppien – uusi malli pyrkii vapautumaan riippuvuudestaan vanhaan ja rappeutuvaan tuotannontapaan tullakseen riippumattomaksi ja voidakseen korvata ”pääoman kierron” vapaalla ”yhteisresurssien kierrolla”, jossa tavalliset ihmiset luovat jaettua arvoa yhdessä, ilman riippuvaisuussuhdetta pääomaan. Miten tämä saavutetaan? Malli edellyttää nykyisten jakolisenssien muuttamista, jotta arvon vangitseminen yritykselle (ilman rangaistusta) voitaisiin estää. Tämä voi tapahtua esimerkiksi käyttämällä vertaistuotantoon tai ”yhteisöllisiin tekijänoikeuksiin” (copy-farleft) perustuvia lisenssejä, kuten Dmitry Kleiner on ehdottanut, ja kuten P2P Foundation on jo tehnyt. P2P Foundationin mukaan2 yhteisresurssien käyttäjien tulisi olla ”yhteisömyönteisiä” yritysmuotoja, ei voiton maksimointiin keskittyviä yhtiöitä. Nämä eettiset yritykset, jotka koostuisivat tavallisista ihmisistä/tuottajista, järjestäytyisivät kuten maailmanlaajuiset avoimet suunnittelufirmat. Ne linkittyisivät pienten tehtaiden verkostoon, missä tuotanto perustuu jaetuille arvoille. Näissä yrityksissä voitaisiin helpommin omaksua avoin kirjanpito, avoin rekrytointi ja avoimet tuotantolinjat, joilla varmistettaisiin

2 Toim. huom. Bauwens on P2P-säätiön (The Foundation for Peer to Peer Alternatives) perustaja. Amsterdamissa päämajaansa pitävässä säätiössä tutkitaan vertaistuotannon teknologioiden ja ajattelun vaikutuksia yhteiskunnassa.


012

Tiitus Petäjäniemi Mieli maisemassa

Peruste #4 2013

koko verkoston läpinäkyvyys. Näin olisi mahdollista luoda osallistujien tasavertaisuudelle perustuva organisaatiorakenne. Kyseessä on jatke jo olemassa oleville yhteisresurssien aineettoman tuotannon organisatorisille käytännöille, joissa toimintojen täydellinen läpinäkyvyys yhdistyy neuvoteltuun koordinointiin. Jotta vertaistuotanto irtautuisi kapitalismista ja siitä voisi muodostua jopa uusi hallitseva tuotannon tapa, on päätettävä joistakin periaatteista. Aineettoman yhteistuotannon yhteisölliset piirteet on yhdistettävä sellaisiin

teollisuusyrityksiin, jotka eivät palkitse osakkaita ja omistajia, vaan arvostavat sen sijaan työntekijöitä. Luomalla yhteyksiä näiden nousevien tekijöiden välille on mahdollista kylvää elinvoimainen siemen, joka voisi tulevaisuudessa kukoistaa. Tavoite voitaisiin saavuttaa myös muokkaamalla nykyistä yhteisötaloutta kohti taloutta, jossa uudet keksinnöt kuuluvat yhteisiin resursseihin. Jos yhteisötalouden toimijat omaksuisivat jaettujen yhteisresurssien idean, heidän yhteistyönsä tiivistyisi entisestään, ja he voisivat kilpailla menestyksekkäästi


013

Tiitus Petäjäniemi Maailma sammuttaa

Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus


014

Peruste #4 2013

monikansallisten yritysten kanssa, jopa voittaa ne innovaatioiden nopeuden ja syvyyden ansiosta. Uudet toimijat pärjäisivät myös hintataistelussa, sillä ne eivät ole riippuvaisia immateriaalioikeuksien hinnankorotuksista. Marxin ”kääpiömuodoiksi” kutsumista yrittäjistä voisi muodostua elinvoimaisia toimijoita myös maailmanlaajuisesti. miten tämä ajattelu sopii teolliseen tuotantoon?

Yhtiövetoinen siirtyminen tuotannon hajauttamiseen on ollut käynnissä jo jonkin aikaa. Kun tämä ”klassinen” valmistustapa yhdistetään jaettujen keksintöjen yhteisresurssin periaatteeseen – eli ”avoimen laitteiston” hajautettuun tuotantoon – odotettavissa on vielä dramaattisempia muutoksia. Open Source Ecology -projekti, jossa kehitetään avoimen laitteiston (open hardware) periaatteella noin 50 erilaista tuotantokonetta (kuten traktoreita ja muurauskoneita), ja avoimen lähdekoodin ohjelmilla moduuliautoja valmistava Wikispeed ovat ottaneet jo seuraavan askeleen. Nämä toimijat ovat ilmoittaneet alkavansa kehittää ”ketterän tuotannon” (extreme manufacturing) alustaa, jota voi pitää vertaistuotannon vastineena Henry Fordin liukuhihnatuotannolle. Siinä avoimen lähdekoodin yrityksissä hyviksi havaitut nopean tuotannon metodit otetaan käyttöön laitteiston suunnittelussa ja linkitetään suoraan ”mikrotehtaisiin” sekä hajautettuihin yrityksiin. Tällainen hajautettu järjestelmä voi toimia kapitalismin puitteissa. Keksintöihin perustuviin yhteisresursseihin liitettynä se voi kuitenkin tarjota uuden-

laisen avoimen ja jaetun tuotantomallin, joka keskittyisi enemmän yhteisölliseen tai yhteiskunnalliseen arvonlisäykseen kuin taloudellisiin voittoihin. Perustaa tälle kokonaisvaltaiselle ja hajautetulle tuotantojärjestelmälle kehitetään parhaillaan. Järjestelmään kuuluisi laaja pääsy laitteistoihin. Tästä esimerkkinä on 3D-kopiointi ja muut yksityisen valmistuksen muodot, joita kehitetään parhaillaan FabLabsissa ja Hacklab-yhteisöissä. Toiminnan malleina voisivat toimia myös uudenlaiset mikrotehtaat, joista esimerkkejä ovat Wikispeed ja Local Motors. Järjestelmä edellyttää avointa pääsyä paikkoihin, joissa tehdään yhteistyötä, jaettuihin työtiloihin, ja mahdollisuutta oppia vertaisiltaan. Seuraava askel on laajentaa rahoitusmahdollisuuksia toiminnalle ja kehittää erityisesti joukkorahoitusta. Se voisi perustua esimerkiksi yhteisöllisiin lainoihin ja hajautettuun valuuttaan (esimerkkinä digitaalinen valuutta Bitcoin). Näiden vertaisrahoitusmallien leviäminen on herättänyt jo Englannin keskuspankin finanssivakauden pääjohtaja Andrew Haldanen kiinnostuksen. Haldane on ehdottanut, että vertaisrahoituksella voitaisiin korvata tehottomat vähittäispankit jopa hyvin pian. Pääsy hajautetun energian ja raakaaineiden lähteille on myös keskeinen kysymys. Esimerkiksi Saksassa puolet maan aurinkoenergiasta tuotetaan yhteisöjen omistamissa paikallisissa osuuskunnissa. Samaan aikaan on tärkeä kehittää yrittämisen sallivia lakeja näillä tuotannon aloilla. Jos todellakin on niin, että kapitalistinen tuotantomalli on ylittänyt rajansa ja uusi arvonlisäämisen malli voi luoda


015

Vertaistuotanto ja yhteisresurssien tulevaisuus

merkittäviä mahdollisuuksia yhteisölliseen tuotantoon, meidän on tartuttava tilaisuuteen. Muutosta ei tarvita ainoastaan ruohonjuuritasolla, omaksumalla uusia käytäntöjä, vaan malli on nähtävä yhteiskunnallisen vapautumisen projektina. miten vertaistuotanto voidaan ulottaa koskemaan koko yhteiskuntaan?

Nykyinen kapitalistinen järjestelmä perustuu kahteen väärään oletukseen. Ensinnäkin siihen, että luonnonvarat ovat rajattomat ja rajaton kasvu on mahdollista, koska luontoa voi käyttää hyväkseen ikuisesti. Toiseksi siihen, että innovaatioiden, kulttuurin ja tieteen tulosten jakamista on rajoitettava yksityistämällä immateriaalioikeudet, jolloin ne keinotekoisesti muutetaan myös niukoiksi resursseiksi. Nämä makrotaloudelliset periaatteet on kirjattu voiton maksimointiin keskittyvien yhtiöiden ”perustuslakeihin”, jolloin niiden laillisena velvoitteena on rikastuttaa osakkeenomistajia ulkoistamalla yhteiskunnalliset ja ympäristölliset haitat. Vertaistuotannon malli osoittaa, että on olemassa toisenlainen vaihtoehto, jossa demokraattinen kansalaisyhteiskunta, tuottavat yhteisresurssit ja vilkkaasti toimivat markkinat voivat elää rinta rinnan, hyödyttäen toinen toistaan. Mallilla on kolme ulottuvuutta. Arvonluonnin ytimessä ovat monenlaiset yhteisresurssit, joita koskevat keksinnöt jaetaan kaikkien saataville, hyödyttämään kaikkia. Kuka tahansa voi rakentaa niiden päälle uutta. Yhteisöllisen tuotannon valtuuttavat ja mahdollistavat yhteisresursseja ylläpitävät ja suojelevat yleishyödylliset kansalaisten yhteenliittymät, ku-

ten säätiöt. Yhteisresurssien ympärille kasvaa energinen talous, jota pyörittävät eettiset yritykset. Näiden yritysten lailliset rakenteet sitovat ne paikallisten yhteisöjen arvoihin ja tavoitteisiin, eikä jossain muualla sijaitsevien yksityisten osakkeenomistajien tarkoituksiin (voiton maksimointiin hinnalla millä hyvänsä). Näin kansalaiset voivat itse päättää, millainen elämisen ehdot tyydyttävä järjestelmä sopii heille parhaiten. Näin on jo tapahtunut vastaliike Occupy Wall Streetissä, kun ilmaista ruoanjakelua päätettiin täydentää tekemällä sopimus paikallisten katuruokaa tarjoavien yritysten kanssa. Tämä oli tietoinen, kansalaisista itsestään lähtevä valinta, jolla tuettiin eettistä taloutta nojaten kansalaisuuteen sekä sitä tukevaan poliittiseen yhteisöön. Occupyprotestit ja Indignados-liike Espanjassa ovat digitaalisilta alustoilta kasvaneita sosiaalisia liikkeitä, jotka ovat tuoneet mukanaan uudenlaisen tuotannon ja yhteiskunnallisten mahdollisuuksien politisoitumisen aallon, jota tarvittiin. Vaikka siirtyminen hajautettuun tuotantoon on ehkä väistämätöntä, on vielä epäselvää, millaisen muodon se ottaa. Yhteisöllisen toiminnan uudet muodot, joissa kansalaiset, yritykset ja valtio voivat kohdata, ovat tärkeässä asemassa. Tarvitaan kuitenkin myös avointa yhteiskunnallista kamppailua erilaisista poliittisen edustuksellisuuden vaihtoehdoista.

Kirjoittaja on vertaistuotannon teknologioiden ja ajattelun vaikutuksia tutkivan P2P-säätiön perustaja.


016

tuotanto

Peruste #4 2013

TUOTANNON RAHATEORIA Valtavirtaisessa taloustieteessä rahan kuvitellaan toimivan vain vaihdettavien hyödykkeiden arvon mittana. Jälkikeynesiläisessä tuotannon rahateoriassa puolestaan analysoidaan rahan luontia, kiertoa ja tuhoa. Erityisesti rahan luonti pankkilainojen muodossa on kriittinen tekijä tuotannon käynnistymiseksi. patrizio lainà


017

Tuotannon rahateoria

altavirtaisessa uusklassisessa taloustieteessä rahan oletetaan olevan neutraalia. Tällä tarkoitetaan, että rahalla, rahan tuotannolla tai rahapolitiikalla ei ole ainakaan pitkällä aikavälillä minkäänlaisia vaikutuksia reaalitalouteen (esimerkiksi tuotantoon tai työllisyyteen). Uusklassinen talousteoria mallintaakin taloutta lähinnä hyödykkeiden vaihtokauppana eli niin kutsuttuna bartertaloutena. Rahalla on rooli korkeintaan tuotannon arvon mittana. Toisin sanoen raha ainoastaan yhteismitallistaa erilaiset hyödykkeet vertailukelpoisiksi keskenään. Uusklassisen taloustieteen näkemys rahasta on vähintäänkin vanhentunut, jos se on edes koskaan pitänyt paikkaansa. Sen sijaan jälkikeynesiläisen taloustieteen sisällä raha on nähty huomattavasti realistisemmassa valossa. Sen mukaan raha ei ole neutraalia lyhyellä eikä varsinkaan pitkällä aikavälillä, vaan rahan tuotannolla on todellisia vaikutuksia muun muassa tuotannon ja työttömyyden tasoon. tuotannon rahateoria analysoi rahan kiertokulkua kohdusta hautaan

Jälkikeynesiläinen tuotannon rahateoria (monetary theory of production) perustuu analyysiin rahan synnystä, sen kierrosta yhteiskunnassa ja lopulta sen tuhoutumisesta. Tästä syystä tuotannon rahateoriaa kutsutaan joskus myös rahan kiertoteoriaksi (monetary circuit theory).

Tuotannon rahateorian idean hahmotteli John Maynard Keynes (1936) jo 1930-luvulla. Tuotannon rahateoriaa kehittelivät 1980-luvun puolivälissä Alain Parquez (1984) ja Marc Lavoie (1987). Augusto Graziani (1989) esitti kuitenkin ensimmäisen yksityiskohtaisen teoreettisen analyysin aiheesta. Tuotannon rahateorian merkkiteos on Grazianin (2003) The Monetary Theory of Production, jonka perusidea on seuraava: 1.

Aluksi pankit myöntävät lainoja yrityksille. Tässä syntyy uutta rahaa tyhjästä kaksinkertaisen kirjanpidon avulla. Pankit yksinkertaisesti kirjaavat taseisiinsa varallisuudekseen yritysten lainat ja velakseen yritysten pankkitilien saldot. 2. Yritykset voivat ”lainaamansa” rahan avulla aloittaa hyödykkeiden tuottamisen palkkaamalla työntekijöitä. 3. Kun työntekijät kuluttavat saamansa palkat yritysten tuottamiin hyödykkeisiin, palautuu sama raha takaisin yrityksille. 4. Lopuksi yritykset voivat tällä rahalla maksaa lainansa takaisin pankeille. Tässä alussa luotu raha tuhoutuu, kun pankit pyyhkivät pois kirjanpidostaan yritysten lainat sekä vastaavat summat yritysten pankkitilien saldoista. Aivan kuten pankkien myöntämät lainat luovat uutta rahaa, lainojen takaisinmaksu tuhoaa rahaa. Rahan kiertokulun


018

Peruste #4 2013

päättyessä kaikki toimijat (pankit, yritykset ja työntekijät) ovat täsmälleen alkuperäisessä asemassa. Rahan väliaikainen olemassaolo synnytti kuitenkin tuotantoa ja loi työtä. Vaikka yllä esitetty malli kuvastaa osuvasti rahan koko elinkaarta, se on karkea yksinkertaistus. Siitä puuttuu muun muassa korko, keskuspankki, valtio ja ulkomaat. Siinä ei myöskään huomioida rahan hamstraamista tai rahan luomista spekulatiivisiin tarkoituksiin. Febreron (2009) mukaan tuotannon rahateorian perussanoma ei juuri muutu, vaikka nämä puuttuvat kohdat otettaisiinkin huomioon, mutta ne rikastavat kyllä analyysiä. Keenin (2009) mukaan keskuspankin huomioiminen ei ole tarpeellista niin kauan kuin talletuspankkien luoma raha kelpaa yleisesti maksujen selvittämiseen, kuten nykyään. Käsittelen seuraavaksi muita edellä mainittuja tuotannon rahateoriasta puuttuvia tekijöitä.

saminen takaisin saattaa kuitenkin olla mahdotonta. Fisher (1930) ja Keynes (1936) huomauttivat, että ihmisillä on tapana ”hamstrata” rahaa pahan päivän varalle epävarman tulevaisuuden takia. Mooren (1988) mukaan hamstraaminen hidastaa rahan kiertonopeutta. Tällöin kaikki raha ei palaudukaan velallisille, joten he eivät voi maksaa velkojaan takaisin olemassa olevan rahan turvin. Velkojen takaisinmaksu edellyttääkin usein käytännössä rahan määrän (ja samalla velan) jatkuvaa kasvua. Korko saattaa kuitenkin aiheuttaa vakavia vääristymiä ihmisten kollektiiviseen käyttäytymiseen. Korko aiheuttaa tavallaan talouskasvun ”pakon”, sillä velallinen joutuu palauttamaan aina enemmän rahaa takaisin kuin alun perin sai käyttöönsä. Niinpä velallisen on jollain tavalla laitettava raha ”kasvamaan”. Tämä kasvu tarkoittaa usein talouskasvua, mikä saattaa olla ristiriidassa ympäristön kantokyvyn ja ihmisten hyvinvoinnin kanssa.

korko pakottaa talouskasvuun rahaa luodaan myös spekulaatioon

Tuotannon rahateorian yksinkertaistetusta versiosta puuttui korko. Joskus väitetään, että koron takia kaikkia lainoja ei voida mitenkään maksaa takaisin, sillä velallisten on palautettava enemmän rahaa pankkijärjestelmään kuin he alun perin saivat käyttöönsä. Ainakaan teoriassa korko ei tee lainojen takaisinmaksamisesta mahdotonta, sillä koron maksaminen ei tuhoa rahaa, toisin kuin lainapääoman maksaminen takaisin. Korko siis siirtyy pankille, joka voi kuluttaa sen takaisin yhteiskuntaan. Käytännössä kaikkien lainojen mak-

Yksinkertaistettu tuotannon rahateoria ei myöskään huomioi rahan luomista muuhun tarkoitukseen kuin yritysten investointitarkoituksiin. Tietenkin pankit voivat lainata yrityksille (erityisesti rahoitusmarkkinoilla toimiville) rahaa vaikkapa osakkeiden hankkimista varten. Tällöin on kyse lähinnä spekulaatiosta, jolloin molemmat osapuolet odottavat osakkeen arvon nousevan1. Vastaavasti pankit voivat lainata kotitalouksille vaikkapa asunnon ostamista varten. Jos kyseessä on uusi asunto, on

1 Jos osakkeen arvon odotetaan pysyvän ennallaan, osapuolet odottavat osinkotulojen kattavan vähintään lainan korkomenot.


019

Tuotannon rahateoria

toiminta rinnastettavissa investoinniksi. Jos taas kyseessä on sijoitusasunto, voidaan tilanne rinnastaa spekulaatioon. Vaikka spekulaatio on toinen keino laittaa raha ”kasvamaan”, ei se pitkällä aikavälillä voi olla kestävää. Esimerkiksi Fisher (1933), Minsky (1986) sekä Kindleberger ja Aliber (2011) ovat huomauttaneet, että spekulaatio aiheuttaa monesti varallisuuskuplia, jotka lopulta puhkeavat. Puhkeamisten seurauksena puolestaan syntyy usein vakavia rahoituskriisejä.

KÄSITYS, ETTÄ YRITYSTEN KANNATTAVUUS RIIPPUU AINOASTAAN NIIDEN TEKEMIEN VALINTOJEN ”JÄRKEVYYDESTÄ” JA TUOTTAVUUDEN KEHITYKSESTÄ JOHTUU OSITTAIN KOOSTUMUKSEN VIRHEPÄÄTELMÄSTÄ. KOOSTUMUKSEN VIRHEPÄÄTELMÄKSI KUTSUTAAN TILANNETTA, JOSSA KUVITELLAAN JONKIN ASIAN OLEVAN MAHDOLLISTA MYÖS KOKONAISTASOLLA, JOS SE ON MAHDOLLISTA YKSILÖTASOLLA.

kokonaiskysyntä riippuu rahan määrästä

Rahan määrän kasvu lisää talouden rahavirtoja eli kasvattaa kokonaiskysyntää. Vastaavasti kokonaiskysyntä heikkenee, jos rahan määrä ja sitä kautta talouden rahavirrat pienenevät. Taloudessa kiertävän rahan määrä riippuu paljolti pankkilainojen kysynnästä ja tarjonnasta. Jos yritykset odottavat tekevänsä investoinneillaan riittävästi voittoa velanhoitomenojen jälkeen, ovat ne todennäköisesti halukkaita lainaamaan rahaa. Toisin sanoen rahaa kysytään, jos yritys odottaa investointinsa tuottavan vähintään voittotavoitteen ja velan korkomenojen verran. Vastaavasti pankki on valmis tarjoamaan lainaa, jos se odottaa yrityksen suoriutuvan velanhoitomenoista. Vaikka rahan kysyntä ja tarjonta näyttää riippuvan melko suoraviivaisesti investointien kannattavuudesta2, investointien kannattavuus kansantalouden tasolla riippuu kuitenkin pitkälti rahan kysynnästä ja tarjonnasta tulevai-

suudessa. Jos tulevaisuudessa odotukset syystä tai toisesta romahtavat, rahaa ei kysytä eikä myöskään tarjota. Vaikka yritysten tuottavuus kehittyisikin ripeästi, ei tuottavuuden kehitys itsessään luo talouteen yhtään uusia rahavirtoja, jotka helpottaisivat velkojen takaisinmaksamista. Tulevat odotukset määrittävät siis lopulta mahdollisuudet maksaa tämänhetkiset velat takaisin, eikä niinkään yritysten tuottavuuden kehitys3. Käsitys, että yritysten kannattavuus riippuu ainoastaan niiden tekemien valintojen ”järkevyydestä” ja tuottavuuden kehityksestä johtuu osittain koostumuksen virhepäätelmästä. Koostumuksen virhepäätelmäksi kutsutaan tilannetta, jossa kuvitellaan jonkin asian olevan mahdollista myös kokonaistasolla, jos se on mahdollista yksilötasolla. Vaikka yksittäinen yritys voi varmastikin tehdä kannattavia investointeja milloin vain, ei yrityssektori kokonaisuudessaan yleensä kykene pa-

2 Kannattavuus riippuu tietenkin myös velan korkoprosentin kehityksestä. 3 Jussi Ahokkaan (2013) mukaan yritysten havaittu tuottavuuden kehitys riippuu pitkälti kokonaiskysynnän kehityksestä.


020

Peruste #4 2013

Tiitus Petäjäniemi Juppi kuutamossa


021

Tiitus Petäjäniemi Kuutamo

Tuotannon rahateoria

rantamaan kannattavuuttaan, jos rahaa on taloudessa aiempaa vähemmän. Rahan huvetessa kierrosta yritykset tavallisesti irtisanovat työntekijöitään ja päättäjät peräänkuuluttavat yrityksiltä ”vastuullisuutta” (eli yritysten ei pitäisi irtisanoa työntekijöitään laskukausilla). Todellista vastuullisuutta päättäjiltä olisi lisätä rahan määrää taloudessa, jolloin yritysten tuotteille riittäisi kysyntää, mikä puolestaan tarkoittaisi työntekijöille töitä. Nersisyan ja Wrayn (2010) mukaan nykyisessä velkaperusteisessa rahajärjestelmässä tämä tarkoittaa julkisen sektorin velkaantumista.

valtionvelan vähentäminen ja talouskasvun ristiriita

Yksinkertaistetusta tuotannon rahateoriasta puuttuvat myös talouden muut sektorit, kuten valtio ja ulkomaat. On kuitenkin helppo kuvitella, mitä valtion ottaminen mukaan malliin tarkoittaisi. Aivan kuten yritystenkin kohdalla, pankkilainojen myöntäminen valtiolle luo uutta rahaa. Vastaavasti jos valtio maksaa lainojaan takaisin, rahaa tuhoutuu. Tuotannon rahateorian näkökulmasta ajankohtainen keskustelu valtion velkaantumisen vähentämisestä ja talouden kääntämisestä kasvuun näyttäy-


022

Peruste #4 2013

TUOTANNON RAHATEORIAN NÄKÖKULMASTA AJANKOHTAINEN KESKUSTELU VALTION VELKAANTUMISEN VÄHENTÄMISESTÄ JA TALOUDEN KÄÄNTÄMISESTÄ KASVUUN NÄYTTÄYTYYKIN LÄHINNÄ SKITSOFREENISENA.

tyykin lähinnä skitsofreenisena. Jos valtio maksaa pois velkojaan, vähentää se taloudessa kierrossa olevan rahan määrää 4. Kuten aiemman analyysin perusteella voidaan sanoa, vähentää se myös taloudellisen kasvun mahdollisuuksia. Mikään määrä rakenneuudistuksia ei riitä siivittämään taloutta kasvuun ilman rahavirtojen lisäämistä. Yksityinen sektori on jo korviaan myöten veloissa, joten on epätodennäköistä, että se on valmis velkaantumaan enää merkittävästi lisää. Nersisyan ja Wrayn (2010) mukaan valtion tulisi ottaa rahavirtojen lisääminen vastuulleen velkaantumalla. Maastrichtin sopimus sekä vuoden 2013 alussa voimaan astunut sopimus talousunionin vahvistamisesta (fiscal compact) asettavat tiukkoja rajoitteita tiettyjen EU-maiden5 velkasuhteille ja vuosittaisille alijäämille. Tällöin päättäjien tulisi tunnustaa tosiasiat ja sanoa suoraan, ettei talouskasvua ole näkyvissä. Jos talouskasvua halutaan saada aikaiseksi – ja jos talouskasvu on todella

ympäristön kantokyvyn ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta tavoittelemisen arvoista – tulee jonkin tahon lisätä rahavirtoja talouteen.

”ikuinen” raha muuttaisi

talouttamme vakaammaksi

Entä jos rahalla ei olisikaan ”eräpäivää”, vaan luomisen jälkeen se kiertäisi loputtomasti? Ehkä hieman yllättäen osa käytössä olevasta rahasta on jo nyt ”ikuista”. Seteleillä ja kolikoilla ei ole eräpäivää ja molemmat laskee liikkeelle Suomen Pankki. Toisin kuin setelit, kolikot Suomen Pankki ostaa nimellishintaan Suomen Rahapajalta, joka on valtion omistama osakeyhtiö. Kun kolikot siirtyvät Suomen Pankin omistukseen, kasvattaa Suomen Pankki valtion keskuspankkitilin saldoa kolikoiden nimellisarvon verran. Tämä synnyttää talouteen pysyvää ja ”velatonta” rahaa. Mitä vaikutuksia olisi sillä, jos kaikki raha olisi pysyvää? Irving Fisher (1935) ehdotti jo 1930-luvulla tämänkaltaista radikaalia rahareformia viiden muun taloustieteilijän kanssa. Viime aikoina muun muassa Benes ja Kumhof (2012) ovat tutkineet rahareformia ja havainneet sen positiiviset vaikutukset. Heidän mukaansa talouden suhdannevaihtelut olisivat lievempiä, talletuspakoja ei voisi enää esiintyä, valtion velkaa voitaisiin maksaa pois ja yksityistäkin velkaa olisi vähemmän. Lisäksi ainakin rahajärjestelmän aihe-

4 Rahaa tuhoutuu ainakin pankkien hallussa olevien velkakirjojen osalta. Muiden sijoittajien, kuten eläkerahastojen, osalta valtionvelan maksaminen takaisin tarkoittaa korkoa tuottavan varallisuusesineen (velkakirja) korvaamista korkoa tuottamattomalla varallisuusesineellä (raha). Jos valtio vähentää velkaansa näille sijoittajille, huonontaa se sijoittajien suhteellista rahoitusasemaa. Jälkimmäisessä tapauksessa vaikutus on silti samansuuntainen kuin edellisessä tapauksessa, vaikka vaikutus onkin huomattavasti lievempi. 5 Maastrichtin sopimus on EU:n perussopimus, joten se koskee kaikkia EU-maita. Sopimus talousunionin vahvistamisesta on erillinen kansainvälinen sopimus, jonka ovat allekirjoittaneet kaikki EU-maat lukuun ottamatta Iso-Britanniaa, Tshekkiä ja Kroatiaa. Allekirjoittaneista Belgia ja Bulgaria eivät vielä ole ratifioineet sopimusta. Sopimuksen budjettikuria koskevat rajoitteet eivät kuitenkaan koske osaa euroalueen ulkopuolisista maista (Ruotsi, Latvia, Liettua, Puola ja Unkari).


023

Tuotannon rahateoria

uttama talouskasvun pakko poistuisi. Rahan olemassaolon ehtona ei olisi enää se, että rahan täytyy ”kasvaa” korkoa. Vaikka talouskasvun pakko poistuisikin, tämä ei tarkoita, että talouskasvu estyisi. Talous voisi kyllä kasvaa, jos se koettaisiin hyödylliseksi. Jos kuitenkin esimerkiksi ympäristö- tai hyvinvointisyistä talouskasvu koettaisiin lähinnä haitalliseksi, onnistuisi sen rajoittaminen huomattavasti nykyistä helpom-

min, kun talous ei enää kriisiytyisi samassa määrin. Rahan luonteen muuttaminen ”ikuiseksi” ei tietenkään ole mikään ihmelääke kaikkeen, mutta ainakin talous olisi aiempaa vakaammalla ja kestävämmällä pohjalla. Kirjoittaja on tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa. Hän valmistelee väitöskirjaa velan ja finansialisaation roolista erilaisissa rahajärjestelmissä.

lähteet: ✕✕

Ahokas, Jussi (2013) “Voiko tuottavuuden kasvukin riippua kysynnästä?”. Raha ja talous -blogi, http://rahajatalous.wordpress.com/2013/03/18/voiko-tuottavuuden-kasvukin-riippua-kysynnasta/

✕✕

Benes, Jaromir & Kumhof, Michael (2012) “The Chicago Plan Revisited”, IMF Working Paper No. 12/202.

✕✕

Fisher, Irving (1935) 100 % Money. Designed to keep checking banks 100 % liquid; to prevent inflation and deflation; largely to cure or prevent depressions; and to wipe out much of the National Debt. Adelphi Company, New York.

✕✕

Fisher, Irving (1933) “The Debt-Deflation Theory of Great Depressions”. Econometrica 1, 337-357.

✕✕

Fisher, Irving (1930) “The Theory of Interest”. Macmillan, New York.

✕✕

Graziani, Augusto (2003) “The Monetary Theory of Production”. Cambridge University Press, Cambridge, MA.

✕✕

Graziani, Augusto (1989) “The Theory of the Monetary Circuit”. Thames Papers in Political Economy, Spring, 1-26.

✕✕

Keen, Steve (2009) “The Dynamics of the Monetary Circuit”, julkaistu teoksessa Ponsot, JeanFrancois & Rossi, Sergio (toim.) The Political Economy of Monetary Circuits: Tradition and Change in Post-Keynesian Economics, Palgrave, Basingstoke, UK, 161-187.

✕✕

Keynes, John Maynard (1936) “The General Theory of Employment, Interest and Money”. Macmillan, Lontoo.

✕✕

Kindleberger, Charles & Aliber, Robert (2011) “Manias, Panics and Crashes: A History of Financial Crises”, kuudes painos. Palgrave Macmillan, New York.

✕✕

Lavoie, Marc (1987) “Monnaie et production: Une synthèse de la théorie du circuit”, Economies et Sociétés, Série Monnaie et Production 4, 65-102.

✕✕

Minsky, Hyman (1986) “Stabilizing an Unstable Economy”. Yale University Press, New Haven, Connecticut.

✕✕

Nersisyan, Yeva & Wray, Randall (2010) “Does Excessive Sovereign Debt Really Hurt Growth? A Critique of This Time is Different, by Reinhart and Rogoff”, Levy Economics Institute Working Paper No. 603.

✕✕

Parquez, Alain (1984) “La Dynamique de la Monnaie”, Economies et Sociétés, Série Monnaie et Production 1, 83-118.


024

tuotanto

Peruste #4 2013

TEHOSTUVA TUOTANTO – KOHTI IHMISKUNNAN VAPAUTUMISTA VAI RAPPIOTA? Tuotannon tehostuminen sisältää kaksi toisilleen ristiriitaista kehityskulkua: se luo materiaaliset mahdollisuudet ihmisen vapaalle itsetoteutukselle, mutta alistaa samalla ihmisen ja luonnon tuotannon omille lainalaisuuksille. Johtaako tehostuva tuotanto kohti ihmiskunnan vapautumista vai rappiota? mikko a. niemelä


Tehostuva tuotanto – kohti ihmiskunnan vapautumista vai rappiota?

Tuotannon kasvu sisältää kaksi toisilleen vastakkaista kehitystendenssiä. Ensiksi, aineellisen rikkauden kasvu on luonut perustan sellaiselle luovalle ihmisyydelle, joka ei suuntaudu ainoastaan välttämättömien hyödykkeiden hankintaan, vaan muun muassa tieteellisiin, taiteellisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin. Toisaalta, valtavat tuotantoverkostot alistavat luonnon ja ihmisten

Tiitus Petäjäniemi Kullannuput

hmisyhteisöt ovat kasvaneet yhä tiiviimmiksi verkostoiksi. Niiden välityksellä tuotannosta on tullut globaalia. Verkostot ovat mahdollistaneet teknologian kehittymisen ja leviämisen aivan uudella nopeudella. Teknologia on mahdollistanut tuotannon tehostumisen siten, että ihminen on tehnyt maapallosta enemmän ja enemmän itsensä näköisen.

025


026

Peruste #4 2013

TUOTANNOKSI VOIMME YMMÄRTÄÄ SELLAISTEN TUOTTEIDEN VALMISTAMISEN, JOILLA ON JOKIN KÄYTTÖARVO. TEHOKKUUDEN MÄÄRITTELEMINEN ON JO PALJON HAASTAVAMPAA.

Tällainen emansipatorinen toive sisältyy muun muassa marxilaiseen ajatteluun. Jälkimmäinen näkemys taas näkee teknologisoituvan yhteiskunnan tuhlaavana, sillä se perustuu riippuvuussuhteelle luonnosta saatavasta kertakäyttöisestä energiasta ja johtaa ympäristön tuhoutumiseen. Näin ajattelee esimerkiksi omavaraistaloudesta kirjoittanut Lasse Nordlund (Nordlund 2008). tuotanto omavaraistaloudessa

elämän tuotannon omille lainalaisuuksille. Kumpi näistä kehityskuluista kuvaa paremmin todellisuutta ja mitä me voimme toivoa rakentaessamme tulevaisuuden tuotantoa? Tuotannoksi voimme ymmärtää sellaisten tuotteiden valmistamisen, joilla on jokin käyttöarvo. Tehokkuuden määritteleminen on jo paljon haastavampaa. Yleisesti ajatellaan, että tehokkuus lisääntyy silloin kun tuotteet onnistutaan valmistamaan pienemmin panostuksin. Tehokkuus tai tuottavuus kasvaa sitä mukaa, mitä parempi on prosessin panos/tuotos -suhde. On oleellista kysyä, kenen tai minkä panoksesta silloin puhutaan, kun tuotantoa tehostetaan. Panos voi koostua ihmistyöstä tai sen ulkopuolisesta energiasta. Yhden näkemyksen mukaan tehokkuus lisääntyy sitä mukaa, kun ihmistyötä onnistutaan korvaamaan luonnosta saatavalla energialla. Toinen tapa lähestyä asiaa on nähdä tehokkuus niin, että se tarkoittaa ylipäänsä mahdollisimman vähäistä energian investointia tuotantoon. Ensimmäinen näkemys kuvaa teknologiaoptimismia ja näkee tehostumisen ihmisen vapautumisen ehtona.

Nordlundin mukaan perinteisin menetelmin tapahtuva maanviljelys on huomattavasti tehokkaampaa kuin koneellinen maanviljely. Koneellinen viljely vaikuttaa tehokkaalta, koska pellon kyntäminen on paljon nopeampaa traktorilla kuin kuokalla. Tässä kuitenkin helposti unohtuu, että traktori on ensin kehitettävä, rakennettava, kuljetettava ja ruokittava polttoaineella. Nordlund katsoo, että lopulta traktorin hyödyntämiseen menee enemmän energiaa kuin ihmisvoimin kuokkimiseen. (Nordlund 2008, 12-13.) Nordlund ajattelee, että ihminen voi jättää suuren osan ulkopuoleltaan saatavasta energiasta ja korvata sen omalla työllään. Nordlund on omassa elämässään todistanut sen, miten paljon vapaa-aikaa omavaraistaloudessa elävälle ihmiselle tästä huolimatta jää. Niin voi elää. Nordlundilta voisi kuitenkin kysyä, onko luonnosta saatavan energian hyödyntäminen sinällään kohtalokasta? Sen tehtävä on korvata yksinkertaista ihmistyötä ja vapauttaa aikaa muuhun toimintaan. Lisäksi elämme jo teknologisessa yh-


027

Tehostuva tuotanto – kohti ihmiskunnan vapautumista vai rappiota?

teiskunnassa ja pidän tavoiteltavana ratkaista tuotantoon liittyvät ongelmat mahdollisimman pienin muutoksin. Nordlundkaan ei ajattele, että omavaraistalous voisi olla realistinen vaihtoehto valtaväestölle, ellei jotain suurta kriisiä tapahdu. teknologian ja suurkaupunkien puolustus

Marxilaisen ajattelun keskiössä on usko teknologian sisältämään potentiaaliin, joka voi tuotannon tehostumisen kautta lisätä vapaa-aikaa. Kapitalistisen tuotantotavan puitteissa kehittyvä teknologia ja luonnon hallinta tekevät kommunismin mahdolliseksi. Tunnetun fraasin mukaan kommunismi tarkoittaa ”kullekin tarpeidensa mukaan ja kukin kykyjensä mukaan”. On selvää, että tämän kaltainen tila edellyttää resurssien ja vapaa-ajan runsautta. Tällainen yhteiskunta ei ole vielä toteutunut missään. Tästä huolimatta Herbert Marcuse säilytti uskonsa vapautumisen mahdollisuuksiin (Marcuse 1998). Hänen mukaan teknistynyt yhteiskunta on ajautunut tilanteeseen, jossa yksilöllisen autonomian periaate on kääntynyt itseään vastaan. Mekaaninen tuotanto vaatii vapailta yksilöiltä ennen kaikkea sopeutumiskykyä koneistoon. Siten ihminen vieraantuu autonomisesti asetetuista tarpeistaan ja toimii ennen kaikkea ulkoa annettujen vaatimusten mukaisesti. Tällainen ihminen ei ole vapaa. Kaikki on järjestetty valmiiksi. Marcusen mukaan vallitseva tuotantotapa tuottaa niukkuutta sen sijaan, että vähentäisi sitä. Yksityisomistukseen perustuvassa tuotannossa menestys on riippuvaista siitä, minkä verran

yksittäisellä taholla on hallussaan erilaisia muille mahdollisimman niukkoja tuotannontekijöitä. Voittoaste on sitä suurempi, mitä suurempi tarve tietyille tuotteille on ja mitä vähemmän niitä on saatavilla. Teknologinen kehitys kuitenkin mahdollistaa niukkuuden yhteiskunnan muuttamisen kommunismin ideaa tavoittelevaksi runsauden yhteiskunnaksi. Marcuse arvostelee kovin sanankääntein ratkaisuyrityksiä, jotka ovat valmiita luopumaan teknisestä kehityksestä: ”[K]aikki teknologianvastaisen luonteen omaavat ohjelmat, kaikki propaganda teollisuudenvastaisen vallankumouksen puolesta palvelee vain niitä, jotka pitävät inhimillisiä tarpeita tekniikan hyödyntämisen sivutuotteina. Tekniikan viholliset yhdistyvät helposti terroristisen teknokratian voimien kanssa. Yksinkertaisen elämän filosofia, kamppailu suurkaupunkeja ja niiden kulttuuria vastaan auttaa usein opettamaan ihmisille epäluottamusta niitä potentiaalisia välineitä kohtaan, jotka voisivat vapauttaa heidät.” (Marcuse 1998, 63.)

MEKAANINEN TUOTANTO VAATII VAPAILTA YKSILÖILTÄ ENNEN KAIKKEA SOPEUTUMISKYKYÄ KONEISTOON. SITEN IHMINEN VIERAANTUU AUTONOMISESTI ASETETUISTA TARPEISTAAN JA TOIMII ENNEN KAIKKEA ULKOA ANNETTUJEN VAATIMUSTEN MUKAISESTI. TÄLLAINEN IHMINEN EI OLE VAPAA. KAIKKI ON JÄRJESTETTY VALMIIKSI.


Tiitus Petäjäniemi Silmätulehdus

028 Peruste #4 2013


029

Tiitus Petäjäniemi Jarven mörkö

Tehostuva tuotanto – kohti ihmiskunnan vapautumista vai rappiota?

tuotannon tehostumisen antropologiaa

Historioitsijat J. R. ja William H. McNeill ovat kiteyttäneet, että ”historiaa eteenpäin ajava voima on ihmisen pyrkimys muuttaa olojaan vastaamaan toiveitaan” (McNeill & McNeill 2005, 20). Teknologian kehittymisen voi katsoa olevan yritys ratkaista toiveiden ja maailman välinen epäsuhta. McNeill & McNeill katsovat, että yhteistyö ja kilpailu ovat olleet osa mitä tahansa yhteisöjen verkostoa. Olisi siis väärin ajatella, että tuotannollinen

kilpailu syntyisi kapitalismista tai että kilpailusta voitaisiin luopua jossain yhteiskunnassa. Voidaan sanoa, että kapitalistinen tuotantotapa on kiihdyttänyt kilpailua, lisännyt työnjakoa sekä laajentanut ylipäänsä talouden sektoria. Näiden piirteiden alkuperä on kuitenkin jossain syvemmällä ihmisyydessä. Mitä sitten tarkoitamme kapitalismilla? Tälle termille on hyvin vaikea löytää yksiselitteistä määritelmää, mutta tarjoan yhden ehdotuksen. Sillä voitaisiin tarkoittaa pääomien valtaa yhteiskunnassa joko ihmisten välineenä tai ih-


030

Peruste #4 2013

misistä itsenäistyneenä mahtina. Pääomien kasaantuminen edellyttää jonkin sorttista varastointia. Näin ollen voisi katsoa, että kapitalismi otti ensimmäiset askeleensa silloin, kun ruokaa onnistuttiin ensi kerran varastoimaan pitemmän aikavälin tarpeisiin. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä, vaan kasaantuminen edellyttää myös yksityisomistusta, jolloin pääomat voivat alkaa kasaantua yksittäisten henkilöiden omaisuudeksi. Varastoiminen mahdollistaa suhteellisen paikallaan pysyttelevät yhteisöt, mikä taas on edellytys yksityisomistuksellisten suhteiden muodostumiselle. McNeill & McNeill esittävät, että maanviljelys alkoi, koska paikallaan pysyttelevien yhteisöjen ruokavaroista tehtiin keinotekoisen niukkoja. Metsästäjäkeräilijäkulttuurista poiketen, ravintoa ei enää jaettu koko yhteisön kesken, vaan ravinnosta tuli vallankäytön väline. Näin syntyi luokkayhteiskunta. Toinen syy maanviljelyksen aloittamiseen oli paikallaan pysyttelevästä asutuksesta seuraava väestönkasvu. Toisin kuin aiemmin on yleisesti oletettu, maanviljelys ei tehostanut tuotantoa, vaan päinvastoin teki selviytymisestä talonpojille raskasta raadantaa. McNeill & McNeill ovat arvioineet, että metsästäjäkeräilijät käyttivät ravinnon hankintaan vuodessa vain joistakin viikoista kuukausiin. Ravinto saatiin tuotettua hyvin tehokkaasti silloin kun riistasta ei ollut pulaa ja metsästyssaaliit olivat henkilöä kohden runsaita. (McNeill & McNeill 2005, 42-53.) Jo metsästäjäkeräilijät olivat siis hyvin riippuvaisia ulkoisista energianlähteistä. Öljylähteitä voisikin kuvata nykypäivän vähiin käyviksi peuralaumoiksi.

kohti parempaa elämäntapaa

Marxilainen ajattelu nojaa vahvasti käsitykseen, että ihmisen vieraantuminen kumpuaa tuotannollisesta työnjaosta. Käsitystä tulee täsmentää samaan tapaan kuin käsitystämme kapitalismista. Varsinkin taloudellisen kriisin aikana on varottava luisumasta selityksiin, jotka johtavat lähes kaikki ilmiöt taloudesta. Esimerkiksi sosiologit Peter Berger ja Thomas Luckmann (1991) ovat kuvanneet hyvin, miten vieraantuminen on perustavanlaatuinen tapahtuma ihmisen sosialisaatiossa. Ihmiset vieraantuvat jo käyttäessään kieltä, jonka merkitykset on määritelty hänen ulkopuolellaan, tai omaksuessaan kulttuurisesti ikään kuin annettuna lukuisia päämääriä. Esimerkiksi monia juhlapäiviä vietetään siten, ettei nykyisillä sukupolvilla ole välttämättä mitään käsitystä niiden alkuperäisistä merkityksistä. Kriittinen vieraantuneisuuden voittava tietoisuus kyseenalaistaisi kaiken annetun, mutta ihmisen käytännölliset psyykkiset resurssit ovat tämän suhteen rajalliset. Jotta ihminen voi jotenkin käsittää maailman ja toimia siellä, on hänen vieraannuttava. John Dewey katsoi, että teknologinen kehitys on ollut huimasti nopeampaa kuin kulttuurinen ja siksi tekniikan mahdollisuuksia ei ole kyetty hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla. ”Jotkut syyttävät höyryä, sähköä ja koneita elämämme kaikista nurjista puolista. On aina helppo sälyttää ihmiselle kuuluva vastuu jonkin paholaisen ja jonkin vapahtajan kannettavaksi. Todellisuudessa vaikeudet johtuvat lähinnä teknologisten tekijöiden toimintaan


Tehostuva tuotanto – kohti ihmiskunnan vapautumista vai rappiota?

kytkeytyvistä ideoista – sekä ideoiden puutteesta.” (Dewey 2006, 161.) Marcuse tarttuu Deweyn haasteeseen kriittisen rationaalisuuden käsitteellään. Kriittinen rationaalisuus toimii kulttuurin kehittämisen työkaluna. Marcusen mukaan tehostuva tuotanto voi edistää inhimillistä vapautumista silloin, kun se sisältää kriittisen rationaalisuuden. Tulisiko kriittinen rationaalisuus ymmärtää valveutuneena ajatteluna, jonka avulla yksilöt tekevät oikeat ratkaisut vapautuksen edistämiseksi ja ympäristötuhon välttämiseksi? Tämä ei liene Marcusen ajatus. Kriittinen rationaalisuus liittyy ulottuvuuteen, jossa toisinajattelu on mahdollista. Ilman toisinajattelua yhteiskunta ei voi edistyä. Kriittinen rationaalisuus voi sisältyä muun muassa tieteen tai taiteen tehtäviin. Toinen tärkeä kysymys on se, miten kriittisellä rationaalisuudella voi olla jokin vaikutus vallitseviin olosuhteisiin. Jotta kriittisen rationaalisuuden ulottuvuus voi olla mahdollinen, on vieraantuneet suhteet tiedostettava ja niitä on koeteltava.

Kuten Berger ja Luckmann osoittavat, instituutiotasolla ihminen ei voi välttää vieraantumista. Tarvitsemme siis uuden elämäntavan. Tapa tarkoittaa, että omaksumme jonkin toimintamallin ja toistamme sitä ainoastaan sen tavanomaisuuden vuoksi. Vieraantuneet suhteet on pyrittävä kumoamaan, mutta vain jotta voimme rakentaa entistä paremmat vieraantuneet suhteet. Niukkuutta kasvattavan ja ympäristöä kuormittavan teknologisen rationaalisuuden sijaan on vieraannuttava niin, että tehostuva tuotanto edistää rikkauden jakautumista, kasvattaa ihmisten vapaa-aikaa ja asettuu kestävään luontosuhteeseen muun muassa valikoimalla oikeat hyödynnettävät energiamuodot. On aika lähteä rakentamaan uutta ja edistyksellisempää vieraantunutta elämäntapaa sen sijaan, että kyynistyisimme voittamattoman vieraantumisen edessä ja kääntäisimme katseemme pois niistä teknologisista mahdollisuuksista, jotka ovat jo läsnä.

Kirjoittaja on yläkoulun opettaja ja filosofian jatko-opiskelija Jyväskylän yliopistossa.

lähteet: ✕✕

Berger, Peter & Luckmann, Thomas (1991) [1966] The Social Construction of Reality – A Treatise in the Sociology of Knowledge. Penguin Books, Lontoo.

✕✕

Dewey, John (2006) [1927] Julkinen toiminta ja sen ongelmat. Vastapaino, Tampere.

✕✕

Marcuse, Herbert (1998) [1941] Some Social Implications of Modern Technology. Technology, War and Fascism – Collected Papers of Herbert Marcuse, Volume One. Routledge, Lontoo & New York.

✕✕

McNeill, J. R. & McNeill, William H. (2005) [2003] Verkottunut ihmiskunta. Vastapaino, Tampere.

✕✕

Nordlund, Lasse (2008) Elämämme perusteista – Pohdintoja työstä, rahasta ja energiasta omavaraisen elämänkokemuksen valossa. Palladium Kirjat, Siuro.

031


032 DEBATTI

tuotanto

Peruste #4 2013

hyvinvointi‑ palveluiden tuotanto Hyvinvointipalveluiden (sosiaali-, terveys- ja koulutuspalvelut) järjestäminen on Suomessa kuntien vastuulla. Hyvinvointipalveluiden tuotanto on kuitenkin erotettu järjestämisvastuusta, eli kunnat voivat hankkia palveluita ei-julkisilta toimijoilta, kuten yrityksiltä ja järjestöiltä. Mutta pitäisikö hyvinvointipalveluiden tuotantoa hajauttaa ei-julkisille toimijoille? Tai miten ja kenelle niitä pitäisi hajauttaa? Peruste kutsui ”Hyvinvoinnin uusi järjestys” -kirjan kirjoittaja Elina Aaltion sekä Suomen Toivo -ajatuspajan toiminnanjohtaja Markku Pyykkölän debatoimaan aiheesta.


033

Debatti

elina aaltio

tuotannon hajauttamista ilman kilpailuttamista

ulkisesti järjestettyjen hyvinvointipalveluiden tehtävä on viime kädessä varmistaa, että kaikilla on mahdollisuus elää ihmisarvoista elämää. Tutkimusten perusteella tiedetään, että ihmiset voivat hyvin, kun he voivat osallistua sen yhteisön toimintaan, jossa he elävät ja halutessaan muokata tuon yhteisön toimintaehtoja. Hyvinvointipalveluiden tehtävänä on luoda edellytyksiä osallistumiselle muun muassa kasvatuksen ja terveydenhuollon avulla. Toisaalta hyvinvointipalvelut tarjoavat tarvittaessa tukea elämäntilanteissa, joissa kuormitus ylittää yksilön omat voimavarat. Pelkkä tieto tällaisten palveluiden saatavuudesta vahvistaa ihmisten luottamusta omaan pärjäämiseen, vaikkei palvelua lopulta edes käytettäisi. Lisäksi palveluilla voidaan tukea yksilöiden ja koko yhteisön vapautumista: ihmisiä voidaan havahduttaa ajattelemaan ja toimimaan omaehtoisesti sen sijaan, että heidät opetettaisiin noudattamaan ulkopuolelta saneltuja sääntöjä.

Näitä tehtäviä tulisi edistää systemaattisesti, jotta jokainen yhteisön jäsen voisi mahdollisimman hyvin. Siksi tarvitsemme julkista palvelujärjestelmää. Julkinen järjestämisvelvollisuus tarkoittaa, että julkinen sektori rahoittaa palvelut ja hallinnoi niitä. Lainsäädäntö ja osa rahoituksesta tulee valtiolta, kun taas käytännön toimeenpanosta vastaavat perustasolla kunnat. Palveluiden tuotantoon voivat osallistua myös ei-julkiset toimijat, kuten yritykset, järjestöt tai osuuskunnat. Tällainen järjestely on hyvä, koska hyvin toteutettuna se mahdollistaa paikalliset ja yksilölliset ratkaisut. En näe periaatteellista ongelmaa palvelutuotannon hajauttamiselle. Sen sijaan näen ongelmia siinä, millä säännöillä julkisen järjestäjän ja ei-julkisten palveluntuottajien yhteistyötä ohjataan. Markkinamekanismit eivät tuota hyvinvointia tehokkaimmalla tavalla, vaan pikemminkin johtavat usein perversseihin lopputuloksiin.

Elina Aaltio tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistolla hyvinvointipalveluiden tuottavuuden tavoittelun syistä ja seurauksista. Lisäksi hän rakentaa Kuntaliiton tutkimusprojektissa kahta palveluiden vaikuttavuutta kuvaavaa mittaria. Aiemmissa tutkimusprojekteissaan Aaltio on muun muassa tutkinut hyvinvoinnin rakentumisen mekanismeja ja palvelujärjestelmän osuutta tuossa prosessissa.

Kunnat voisivat hankkia ei-julkisesti tuotettuja hyvinvointipalveluita neuvotteluun perustuvilla sopimuksilla paikallisten tuottajien kanssa. Hyvinvointipalveluiden kilpailutuksessa on riski päätyä halvalla tuotettuun toimintaan, jossa kuntalaisten tarpeisiin vastataan pintapuolisesti tai puutteellisesti.


034

Peruste #4 2013

Tiitus Petäjäniemi Kahvilla


035

Debatti

Palvelutuotannon hajauttaminen ei ole uusi keksintö: kirkko ja hyväntekeväisyysjärjestöt ovat kantaneet hyvinvointivastuuta jo paljon ennen julkisen palvelujärjestelmän rakentamista. Aiemmin julkiset palvelut ja paikalliset toimijat solmivat ostopalvelusopimuksia, joiden perusteella toimijoista tuli osa kunnan palveluverkkoa. Markkinamekanismit ujutettiin julkispalveluiden hankintaan 1990-luvulla. Uuden julkisjohtamisopin mukaisesti uskottiin, että palvelujärjestelmä saadaan toimimaan tehokkaammin ja halvemmalla, kun palveluita ryhdytään ostamaan markkinaehtoisesti kilpailuttamalla. Myös kuntien omaan tuotantoon haluttiin markkinalogiikkaa: tuotteistusta, tulosyksiköitä, sisäistä hinnoittelua ja kilpailua. Sujuvoitumisen sijaan kilpailuttaminen on lisännyt byrokratiaa ja hankaloittanut joustavien ja tarkoituksenmukaisten sopimusten solmimista. Kunta on voinut päätyä ostamaan huonolaatuista palvelua, kun sisällön sijaan on arvioitu hintaa. Suuret yritykset hyötyvät skaalaeduista ja hyvästä juridisesta osaamisesta, kun taas pienet palveluntuottajat häviävät lopulta markkinoilta. Sopimuskauden päätyttyä sekä asiakassuhteet että työsuhteet ovat katkolla. Palveluiden laadun ja vaikuttavuuden kannalta kilpailu ei ole perusteltu menettely. Se aiheuttaa katkoksia ja liikesalaisuuksia, kun taas hyvinvoinnin edistäminen edellyttäisi jatkuvuutta ja avoimuutta. Palveluissa on kyse onnistuneesta vuorovaikutuksesta ihmisten välillä. Siinä on otettava huomioon niin asiakkaiden kuin työntekijöidenkin tunteet

PALVELUIDEN LAADUN JA VAIKUTTAVUUDEN KANNALTA KILPAILU EI OLE PERUSTELTU MENETTELY. SE AIHEUTTAA KATKOKSIA JA LIIKESALAISUUKSIA, KUN TAAS HYVINVOINNIN EDISTÄMINEN EDELLYTTÄISI JATKUVUUTTA JA AVOIMUUTTA.

ja persoona. Palvelun tuottaminen sisällöllisesti mielekkäällä tavalla vie aikaa, mikä taas markkinaehtoisessa toiminnassa nähdään pelkkänä tehottomuutena. Uuden julkisjohtamisen käytäntöjä on perusteltu rahojen säästämisellä, mutta oikeastaan niissä on suuri riski tuhlata rahat hyvinvointitavoitteen kannalta täysin hyödyttömiin ostoksiin: halvalla tuotettuun toimintaan, jossa kuntalaisten tarpeisiin vastataan pintapuolisesti tai puutteellisesti. Lisäksi kilpailutusmenettely on itsessään jäykkä ja tuottaa hallinnollisia ja juridisia kustannuksia palveluhankintoja ennen ja niiden jälkeen. Markkinalogiikan sijaan kunnat voisivat hankkia ei-julkisesti tuotettuja palveluita solmimalla neuvotteluun perustuvia sopimuksia paikallisten tuottajien kanssa. Ostopäätös tehtäisiin pisteytysten sijaan sillä perusteella, ovatko palvelukäytännöt vaikuttavia, jakaako palveluntuottaja kunnan hyvinvointitavoitteen ja tuotetaanko palvelu työntekijöiden hyvinvointi huomioiden. Säästöjä ei pyrittäisi tekemään asiakkaiden tai työntekijöiden kustannuksella. Tämä mahdollistaisi myös pienten palveluntuottajien osallistumisen hyvinvointipalveluiden tuotantoon.


036

Peruste #4 2013

markku pyykkölä

tulevaisuuden hyvinvointipalvelut – kilpailua ja valinnanvapautta

Markku Pyykkölä on Suomen Toivo -ajatuspajan toiminnanjohtaja sekä Keravan kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsen (kok.).

Kuntatason tuotantoprosesseille on pakko tehdä jotain. Toisin kuin Elina Aaltio, en näe, että palveluntuotannon hajauttaminen kilpailuttamalla olisi itsessään ongelmallista. Suomi tarvitsee enemmän tuottajien välistä kilpailua julkisen sektorin tehtävistä.

ykyisen kaltainen hyvinvointivaltio nitisee liitoksistaan, kun Baumolin tauti1, Roemerin ilmiö2 ja Wagnerin laki3 jylläävät. Siksi maan hallitus joutuu parhaillaan miettimään, mistä palveluista julkinen sektori, erityisesti kunnat, voi vastata ja tarvitaanko kaikkea tuotantoa säätelevää normistoa esimerkiksi henkilöstön kelpoisuuksiin tai mitoituksiin liittyen. Jotain on pakko tehdä, paitsi lainsäädäntötasolla tehtävien ja velvoitteiden osalta, myös itse tuotantoprosesseissa, erityisesti kuntatasolla. Suomi tarvitsee enemmän tuottajien välistä kilpailua julkisen sektorin tehtävistä. Lisäksi se tarvitsee valinnanvapautta asiakkaille ja hajautetun järjestämisvastuun, jossa kuntien omavastuu turvaa paikallisten olosuhteiden huomioimisen sekä motivaation uusien innovaatioiden kehittämiseen. Kansalaisten yhdenvertaisuus taataan väljällä säännöstöllä, jonka puitteissa erilaisuus ei välttämättä tarkoita eriarvoisuutta.

Myös Elina Aaltio tunnustaa hajautetun mallin arvon kirjoittaessaan, että ”Palveluiden tuotantoon voivat osallistua myös ei-julkiset toimijat, kuten yritykset, järjestöt tai osuuskunnat. Tällainen järjestely on hyvä, koska hyvin toteutettuna se mahdollistaa paikalliset ja yksilölliset ratkaisut.” Jostain syystä Elina jatkossa kuitenkin kieltää sanomansa väittämällä, että kilpailu korostaa tehokkuutta laadun ja vaikuttavuuden kustannuksella ja että kilpailu johtaa pienten tuottajien, ja sitä kautta kilpailun, vähenemiseen ja riippuvuuteen suurista toimijoista. Myös hallintobyrokratia ja ”turhan” ostaminen lisääntyy Elinan mukaan kilpailumallissa. Jäin miettimään, miten hän on voinut päätyä tällaiseen kategoriseen väittämään? Yksittäisiä tapauksia huonosta ulkoistamisesta luonnollisesti maastamme löytyy, mutta myös loistavia parannuksia kuntien vastuulla olevien palvelujen hinta-laatu-suhteessa. Esimerkiksi

1 Annettu määrä palveluja tuotetaan koko ajan kalliimmalla, eli tuottavuus heikkenee. 2 Tarjonta luo kysyntää. 3 Julkiset palvelut synnyttävät koko ajan vaatimuksia uusista yhteisesti kustannetuista palveluista, eivätkä päinvastoin voimaannuta ihmisiä huolehtimaan itsestään.


037

Debatti

ON TOTTA, ETTÄ MONESTI HINTA ON OLLUT LIIAN RATKAISEVA KRITEERI PALVELUN TUOTTAJAA VALITTAESSA JA ETTÄ VAIKUTTAVUUS SEKÄ HENKILÖSTÖN ASEMA UNOHTUVAT HELPOSTI. KILPAILUTTAMISTA EI KUITENKAAN TARVITSE TOTEUTTAA NÄIN.

Valviran julkaisemassa tutkimuksessa4 yksityiset vanhustenhuoltolaitokset todettiin julkisia paremmiksi. En silti väittäisi, että luonnonlain omaisesti näin olisi joka kerta ja kaikkialla. Siksi tarvitsemme hajautetun hallinnon, eli kunnat, jotka tarkoituksenmukaisuusharkintaa käyttäen tarkastelevat jokaisen palveluntuotantoprosessin vaihtoehtoineen paikallisesta tilanteesta käsin. On totta, että monesti hinta on ollut liian ratkaiseva kriteeri palvelun tuottajaa valittaessa ja että vaikuttavuus sekä henkilöstön asema unohtuvat helposti. Kilpailuttamista ei kuitenkaan tarvitse toteuttaa näin. Tuottajan valintakriteerit määrittelee aina kilpailuttaja. Näiden kriteerien määrittäminen on siis tilaajan käsissä, oli sitten kyseessä avoin kilpailutus tai neuvottelumenettely. Ajattelemisen ja johtamisen vaivaa ei voi pyyhkiä

pois hankintamenettelyä vaihtamalla. Myös pienten, mahdollisesti paikallisten, tuottajien markkinoilla säilyminen voidaan halutessa sisällyttää hankintamenettelyyn pilkkomalla hankinta pienemmiksi osiksi. Yksi liian vähän käytetty mahdollisuus on käänteinen kilpailutus. Siinä tilaaja ilmoittaa summan, jonka haluaa palveluun käyttää, ja jonka käyttämisestä pyydetään ideoita vaihtoehtoisilta tuottajilta. Palveluhaastemalli (utmaningsrätt)5 jouduttaisi tämän tyyppistä uusien innovaatioiden syntymistä, mutta poliittinen vastustus on torpannut menettelyn tähän mennessä kuntasektorilla (esimerkiksi Helsingin kaupunginhallituksessa äänestyspäätöksin). Sääli. Olemassa olevien tuottajien etujen ajaminen asiakkaiden nimissä on nykyisellään kuntapäättäjille liian helppo ja turvallinen vaihtoehto.

4 Valvira (2010) ”Vanhusten ympärivuorokautisen sosiaalihuollon palvelut. Toimintayksiköihin tehdyn kyselyn tulokset ja valvonnan jatkotoimenpiteet”. Selvityksiä 3:2010. http://www.valvira.fi/files/tiedostot/v/a/Vanhusten_sosiaalihuollon_ palvelut.pdf 5 Palveluhaasteen idea on se, että kunnalle voidaan esittää vaihtoehtoinen laadultaan parempi tai kustannuksiltaan edullisempi tapa tuottaa jokin palvelu toisen tahon toimesta niiden palvelujen osalta, joihin kunta haluaa saada vaihtoehtoja. Haasteen jättäjä esittää haasteessaan tarkoin yksilöidysti, miten kyseessä oleva palvelu tai osa siitä voidaan tuottaa nykymallia laadukkaammin ja/tai edullisemmin. Kunnan tulee 1) ottaa haaste vastaan, 2) arvioida oman palvelun laatu ja kustannukset, 3) vertailla omaa ja ehdotettua tuotantotapaa ja 4) päättää niistä toimenpiteistä, joihin palvelualoite ja tehty vertailu antavat aihetta. Tuloksena voi olla esimerkiksi tarjouskilpailun järjestäminen.


038

Peruste #4 2013

elina aaltio

hajautettu palvelutuotanto ja kilpailu ovat kaksi eri asiaa arkku Pyykkölän lähtökohtana on, ettei hyvinvointivaltio voi nykyisellään säilyä, koska julkisen sektorin tuottavuuskehitys on heikkoa, tarjonta luo kysyntää ja ihmiset vaativat koko ajan lisää palveluita voimaantumatta entisistä. Nämä kaikki ovat kovia väitteitä, joissa on loogisia heikkouksia. Baumolin tautia ei ole ensinnäkään mielekästä diagnosoida, jos yksityisen ja julkisen sektorin tuottavuuskehitystä ei lasketa vertailukelpoisin menetelmin.1 Valtion taloudellinen tutkimuskeskus2 vertaili yksityisen ja julkisen tuottamien vanhustenpalveluiden yksikkökustannuksia. Yksityisissä palveluissa hoidettiin parempikuntoisia ja siten myös halvempia asiakkaita. Kun vaikuttavuus huomioitiin, tuottavuuskehitys oli ollut parempaa kuntien palvelutuotannossa.

YKSITYISISSÄ PALVELUISSA HOIDETTIIN PAREMPIKUNTOISIA JA SITEN MYÖS HALVEMPIA ASIAKKAITA. KUN VAIKUT­ TAVUUS HUOMIOITIIN, TUOTTAVUUSKEHITYS OLI OLLUT PAREMPAA KUNTIEN PALVELUTUOTANNOSSA.

On myös vaikea nähdä, että pelkkä tarjonta loisi palveluille kysyntää. Eivät ihmiset halua viettää vapaa-aikaansa terveyskeskuksissa käyttämisen riemusta. Niin kutsuttujen ”turhien” käyntienkin takana on jokin tarve. Joskus apua haetaan vääristä paikoista, mutta silloin tärkeää on selvittää todellinen ongelma (kuten yksinäisyys), eikä käännyttää pois. Siitä olen Markun kanssa samaa mieltä, että on ongelmallista, jos ihmiset eivät voimaannu palveluista, vaan odottavat avuttomina lisää. Juuri passiivisesta elämänasenteesta eroon pääseminen oli se syy, miksi suomalaisen hyvinvointivaltion isänä pidetty Pekka Kuusi aikanaan ehdotti merkittäviä parannuksia sosiaaliturvaan. Hän uskoi, että ihmiset jaksavat yrittää enemmän, kun heidän elintasonsa paranee ja he näkevät mahdollisuuksia pelkkien esteiden sijaan. Nykyinen vyönkiristyspolitiikka ei suinkaan aktivoi ihmisiä, vaan palauttaa heidät näköalattomuuteen. Pyykkölä ei ilmeisesti ole tullut ajatelleeksi, että hajautettu palvelutuotanto ja kilpailu ovat kaksi eri asiaa. Hajautettu palvelutuotanto ei edellytä kilpailuttamista. Markkinamekanismien sijaan palveluita voidaan tuottaa neuvotellen.

1 Tämä on tilanne vaikkapa Kansantalouden tilinpidossa. Sen datasta kuitenkin laaditaan niitä kuvaajia, joilla Baumolin tautia todistellaan. 2 Aki Kangasharju, Teija Mikkola, Tuomas Mänttäri, Tero Tyni & Maija Valta (2010) ”Vaikuttavuuden huomioon ottava tuottavuus vanhuspalveluissa”. VATT Tutkimukset 160. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Helsinki.


Tiitus Petäjäniemi Iloinen maalaus kolmioista

Debatti

039


040

Peruste #4 2013

JATKUVA KILPAILU YHTEISKUNNAN JÄSENTEN KESKEN SEN SIJAAN EI LUO KESTÄVÄÄ HYVINVOINTIA. JUURI SE PERÄÄNKUULUTETTU VASTUU KANSSAIHMISISTÄ VÄHENEE, JOS TOISEN HYÖTY ON AINA ITSELTÄ POIS.

Käänteinen kilpailutus on esimerkki ehdotuksesta, jossa ei tunnuta ymmärtävän, mitä julkisen hyvinvointivastuun kantaminen tarkoittaa. Suomessa hyvinvointipalveluita eivät tuota maallikot, vaan koulutetut ammattilaiset, jotka toimivat tutkimukseen perustuvien suositusten pohjalta. Tutkimus- ja kehittämiskeskukset etsivät uusia ratkaisuja yhdessä kuntien ja asiakkaiden kanssa. Kivojen idisten ja aidosti vaikuttavien toimintakäytäntöjen välillä on ero. Kehitystyön on tapahduttava huolellisesti ja aiemman tutki-

mustiedon päälle rakentuen. Jälleen kerran: kilpailu ei ole tässäkään ratkaisu. Voidaan ylipäänsä kysyä, pääsevätkö ihmiset parhaaseen lopputulokseen keskenään kilpailemalla, vai tekemällä yhteistyötä? Kilpailu voi johtaa hyviin tuloksiin urheilukentällä, jos osallistujilla on riittävä itsetunto ja tilannetaju. Jatkuva kilpailu yhteiskunnan jäsenten kesken sen sijaan ei luo kestävää hyvinvointia. Juuri se peräänkuulutettu vastuu kanssaihmisistä vähenee, jos toisen hyöty on aina itseltä pois.

markku pyykkölä

kilpailun poistamista on yritetty lina Aaltio kirjoittaa, että klassiset väittämät Baumolin, Roemerin ja Wagnerin laeista ovat "kovia väittämiä, joissa on loogisia heikkouksia." Missä sitten ovat Elinan logiikkaan perustuvat vasta-argumentit? Baumolin tautia ei ole, kun yksi VATTn tutkimus ei sen olemassaoloa todista. Roemerin ilmiötä ei ole, kun Eli-

nan on "vaikea nähdä", miksi tarjonta loisi kysyntää. Wagnerin lakikin poistuu olemasta, kunhan hyvinvointivaltioon satsataan entistä enemmän – kierre, josta Wagnerin laissa on juuri kysymys. Tästä on vaikea jatkaa keskustelua. Baumolin taudissa ei ole keskeistä vertailla yksityistä ja julkista toimintaa (enkä sitä kirjoituksessani tehnyt), vaan


041

Debatti

tavara- ja palvelutuotantoa. Tuottavuuden parantaminen on vaikeampaa palvelutuotannossa, jossa teknologian hyödyntäminen, ihmistyön korvaaminen ja/tai nopeuttaminen, ei ole niin helppoa kuin tavaratuotannossa. Julkinen sektori toimii palvelutuotannossa, jolloin koko sektorin tuottavuuskehitys ei ole yhtä hyvä kuin yksityisellä puolella, jossa on paljon tavaratuotantoa. Tämä ei ole julkisen sektorin vika, asia nyt vaan näyttää olevan niin. Palvelutuotannossa saman tuotoksen tekemiseen tarvitaan koko ajan enemmän panoksia, kun tuotannontekijöiden hinta nousee eikä tuottamisen tapaan, vaikkapa opetukseen luokkahuoneessa, ole halua tai mahdollisuuksia puuttua. Hajauttamisen ja kilpailumekanismin ero on kyllä allekirjoittaneelle ihan selvä. Molempia tarvitaan, jotta kuluttajilla olisi valinnanvapaus ja tuottajat panisivat parastaan niin hinnan kuin laadunkin osalta – jos kilpailutus osataan oikein tehdä. Kunnallinen itsehallinto yhdistettynä hajautettuun palvelutuotantoon mahdollistaa erilaiset ratkaisut ja sitä kautta edellytykset uusille innovaatioille ja kehittämiselle. Kansalaisilla on tietysti mahdollisuus äänestää jaloillaan eli muuttaa kunnasta toiseen. Monituottajamalli mahdollistaa jaloilla äänestämisen myös hallintayksikön sisällä. Käänteinen kilpailutus tuo Elinan mukaan "maallikot" tuottamaan hyvinvointipalveluja ja "kivoja idiksiä", ei "aidosti vaikuttavia toimintakäytäntöjä". Käänteisessäkin kilpailutuksessa tilaaja voi luonnollisesti määritellä, millaisella

JULKINEN SEKTORI TOIMII PALVELUTUOTANNOSSA, JOLLOIN KOKO SEKTORIN TUOTTAVUUSKEHITYS EI OLE YHTÄ HYVÄ KUIN YKSITYISELLÄ PUOLELLA, JOSSA ON PALJON TAVARATUOTANTOA.

henkilökunnalla palveluja edellytetään tuotettavan, ellei laki tai asetus sitä jo määrittele. Julkisen sektorin kehittämistyöstä taas kehotan lukemaan tuoreen tutkimuksen1, jonka mukaan kunnissa on erittäin hatara ja sisäänpäin kääntynyt innovaatiojärjestelmä. Omakohtaisesti voin todistaa samaa Suomen suurimman kuntayhtymän osalta. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin tarkastuslautakunnan puheenjohtajana olen voinut seurata kuntaorganisaation omaehtoista kehittämistyötä, pyrkimystä luoda "aidosti vaikuttavia toimintakäytäntöjä".  Selvityksemme mukaan sisäisistä kehittämishankkeista vain 50 prosentissa tehtiin loppuraportti ja noin kolmanneksessa hankkeista asetetut tavoitteet toteutuivat edes jotenkin. Kilpailu asiakkaista ja rahoituksesta saa eri tavalla vauhtia myös toiminnan kehittämiseen. Elina kysyy lopuksi, tarvitseeko ihmisten kilpailla, eikö yhteistoiminta tuottaisi paremman lopputuloksen. Söpö ajatus, jota on käytännössä jopa yritetty. Niitä maita ei taida tosin enää olla olemassa.

1 Markku Sotarauta, Toni Saarivirta & Jari Kolehmainen (2011) “Mikä estää kuntien uudistumista?”. Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimusjulkaisu-sarjan julkaisu numero 66.


042

tuotanto

Peruste #4 2013

PUNAVIHREÄ VEROTUS – PUNAVIHREÄ TUOTANTO Nykyinen veropolitiikka kasaa pääomia kansallisille ja ylikansallisille eliiteille. Henkilökohtaisten tulojen ja suurten omaisuuksien progressiivisella verotuksella ja vihreällä tuotantoverolla edistettäisiin työllisyyttä ja tuotannon tulosten oikeudenmukaista jakoa sekä vähennettäisiin tuotannon haittoja. kati peltola


043

Punavihreä verotus – punavihreä tuotanto

merkiksi suurempaan tuottavuuteen. Tuotannon monipuolistuessa valtiot rupesivat rahoittamaan myös tuotannon perusrakenteita. Niistä tärkein on ihmisten työvoima. Veroilla rahoitetaan osittain tai kokonaan liikennejärjestelmiä ja muita valtiollisia ja seudullisia perusinvestointeja sekä koulutusta ja tutkimusta. Nämä ovat monipuolisen yrityssektorin keskeisiä kehitysalustoja ja edellytyksiä kaikissa maissa. Verorahoitteiset sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalvelut sekä erilaiset tulonsiirrot ovat olennaisia piirteitä asukkaiden tasa-arvoa ja julkista tuotantoa painottavissa hyvinvointivaltioissa. Markkinoiden vapauden ja itsesäätelyn puolestapuhujat ovat saaneet han-

Tiitus Petäjäniemi Myöhempienaikojen Monalisa

erotus on valtioiden keino kerätä ja jakaa uudelleen alueellaan tapahtuvan tuotannon hyötyä. Veroilla ja verotuottojen jakamisella kannustetaan ja rangaistaan tuottamisen ja elämisen tapoja. Nyt niskan päällä oleva globaali rahoitusmarkkinakeinottelu ja maasta toiseen seikkaileva suurtuotanto kilpailuttavat valtiollisia verojärjestelmiä ja estävät vähäisen verotuksen maissa niiden kehittymistä. Kun ihmisyhteisöt rupesivat tuottamaan ylijäämiä, yhteisöjen vallanpitäjät keksivät verotuksen. Veroilla saa kustannettua valtakoneiston. Valta voidaan tässä ymmärtää muiden ihmisten palkitsemisena ja pakottamisena vallanpitäjien toivomaan käyttäytymiseen, esi-


044

Peruste #4 2013

HYVINVOINTIVALTION RAKENTAMISVAIHE PÄÄTTYI SUOMESSA 1990-LUVUN LAMAAN. SEN VAIHEISSA VALTIOJOHTO KIINNITTYI TIUKASTI SEURAAMAAN UUSLIBERALISTISTA SANOMAA, JOSSA YRITYKSIÄ JA SIJOITTAJIA KOSITAAN RAHOITTAMAAN TUOTANNON KASVUA VEROPOLIITTISILLA MYÖNNYTYKSILLÄ.

kittua eri maihin hämmästyttävän määrän yksityisten yritysten suoria tukia ja verohelpotuksia. Jotkut ovat kasanneet niiden avulla isoja omaisuuksia. Tämän väitetään hyödyttävän koko kansaa tuotantoinvestointeina ja työpaikkoina. Suuret omaisuudet rajaavat kuitenkin muiden ihmisten valtaa päättää siitä, mitä tuotetaan ja kenelle tuotannon tulokset jaetaan. Valitut veromallit ratkaisevat, mikä osuus resursseista ohjautuu julkiselle sektorille ja mikä jää yksityisen sektorin päätäntävaltaan. Se, mistä veroa peritään ja mihin verorahat käytetään, vaikuttaa merkittävästi myös siihen, tuottavatko ihmiset hyvinvointia itselleen ja yhteisöilleen ja muulle luonnolle vai tuhoavatko he maapallon ja ihmiskunnan hyvinvoinnin edellytyksiä. verotrendejä

Suomen hallitukset ovat pitkään ilmoittaneet tavoitteekseen verotuksen yksinkertaistamisen. Myös eri verojen tasoja luvataan usein alentaa laajentamalla verotuskohteita. Omaisuusverotus on kuitenkin poistettu lähes kokonaan. Myös suurten henkilökohtaisten tulo-

jen verotusta on vähennetty. Tämä vahvistaa pääomien kasautumista pienelle eliitille. Pääomien vapaa liikkuvuus ja sen lievä verotus ruokkivat ylikansallista keinottelua, joka synnyttää jatkuvia yksityisen ja julkisen tuotannon rahoituskriisejä. Suomessa keskustapuolueen johtamat hallitukset vastasivat 1990-luvulla pääomien vapaan liikkuvuuden tuomiin Suomen talouden ongelmiin vähentämällä omaisuuksien ja suurten omaisuustulojen verotusta. Valittu veromalli käänsi pitkän 1960-luvulta alkaneen tuloerojen tasaantumiskehityksen eriarvoistumisen tielle. Esko Ahon porvarihallitus eriytti ansiotulojen ja pääomatulojen verotuksen. Pääomatuloista ruvettiin maksamaan tasaveroa, mikä kevensi suurituloisten verotusta. Eniten tästä hyötyy suomalaisten rikkain sadasosa. Myös varakkaat yrittäjät pystyvät edelleen muuttamaan progressiivisesti verotettuja ansiotuloja kevyemmin verotetuiksi pääomatuloiksi. Matti Vanhasen punamultahallitus poisti Suomessa varallisuusveron kokonaan osana tulopoliittista sopimusta ilman poliittista ennakkokeskustelua.


045

Punavihreä verotus – punavihreä tuotanto

OIKEISTON MIELESTÄ JULKINEN SEKTORI VÄÄRISTÄÄ LÄHTÖKOHTAISESTI TEHOKASTA YKSITYISTÄ TUOTANTOA. TUOTTAVUUDEN AJATELLAAN SYNTYVÄN KAPITALISTISESSA KILPAILUSSA MENESTYVIEN OSAAMISESTA. YRITYSTEN VOITOT PITÄISI JÄTTÄÄ VEROTTAMATTA, KOSKA MENESTYJÄT OSAAVAT KÄYTTÄÄ NE PARHAITEN TUOTANNON UUDISTAMISEEN.

Hyvinvointivaltion rakentamisvaihe päättyi Suomessa 1990-luvun lamaan. Sen vaiheissa valtiojohto kiinnittyi tiukasti seuraamaan uusliberalistista sanomaa, jossa yrityksiä ja sijoittajia kositaan rahoittamaan tuotannon kasvua veropoliittisilla myönnytyksillä. Samalla sitouduttiin siihen EU:n oppiin, että valtio ja kunnat eivät saa rahoittaa verovaroilla yksityissektorin kanssa kilpailevaa tuotantoa. Oikeiston mielestä julkinen sektori vääristää lähtökohtaisesti tehokasta yksityistä tuotantoa. Tuottavuuden ajatellaan syntyvän kapitalistisessa kilpailussa menestyvien osaamisesta. Yritysten voitot pitäisi jättää verottamatta, koska menestyjät osaavat käyttää ne parhaiten tuotannon uudistamiseen. Valtioiden pitäisi kerätä veroja lähinnä tuotteiden ostajilta. Varakkaiden omistajien ja heidän varainhoitajiensa ylläpitämät veroparatiisit ovat tämän politiikan tulosta. Niistä on kehittynyt jättiläismäinen keinottelurahan tuotantokoneisto, joka leviää syöpänä nykyisten pankkijärjestelmien sisällä. Näin syntyneen veroparasiittien luokan kasaamalla rahalla rakennetaan

keinotekoisten omaisuusarvojen valtavaa yliarvostusta. Veroparasiittien mielestä julkiseen hallintoon, palveluihin ja tulonsiirtoihin tarvittavat verot pitäisi ilmeisesti kerätä työntekijöiden ja yrittäjien ansiotuloista ja ihmisten kulutuksesta. Oikeistolainen ajattelu sallii yleensä myös sellaisia omaisuusveroja, jotka kannustavat maaomaisuuden tehokkaaseen käyttöön ja maan hinnan nousuun. Tuotanto-omaisuuden verottamista yritetään vältellä, vaikka sen omistajat saattavat olla hyvin aktiivisia tuotantotukien puolesta puhujia. työn verotuksen oikaiseminen

Ihmisen näkökulmasta ihmistyö on uusiutuvin luonnonvara. Ihmistyön suosiminen tuotannossa ja verotuksessa on eduksi myös maapallon muulle luonnolle sillä ehdolla, että ihmiset ja yhteiskunnat tavoittelevat ja soveltavat monipuolista tietoa nykyistä kestävämmistä tuotantotavoista. Suuri osa maailman tuottavasta työstä tehdään rahatalouden ulkopuolella ja vielä suurempi osa verotuksen ulkopuolella. Ihmiset elävät suoraan omasta


046

Peruste #4 2013

Tiitus Petäjäniemi Kuiskaus 2


047

Punavihreä verotus – punavihreä tuotanto

Tiitus Petäjäniemi jäätikkö


048

Peruste #4 2013

ja perheensä työstä ja vaihtavat työnsä tuotteita muidenkin ihmisten ja yhteisöjen kanssa. Tämä alkuperäinen tuotantotapa elää ja voi hyvin rahatalouden rinnalla, mutta pitkälle erikoistunut tuotanto syntyy vasta rahataloudessa. Laaja osallisuus yhteiskunnan tuotantoon ja päätöksentekoon kasvattaa yksilöiden ja yhteiskuntien osaamista sekä uudistaa ja monipuolistaa tuotantoa. Hyvinvointivaltiot liputtavat täystyöllisyyden puolesta. Siitä huolimatta esimerkiksi Suomessa työvoiman myymistä ja ostamista rangaistusverotetaan lakisääteisillä sosiaaliturvamaksuilla, jotka kohdistuvat yksinomaan työn hintaan. Työntekijöitä pyritäänkin jatkuvasti korvaamaan kaikilla tuotantoaloilla vähemmän verotetuilla tuotantopanoksilla. Tämä hävittää erityisesti vähäisen markkinatuottavuuden työpaikkoja. Työnantajilta ja työntekijöiltä perittävät kirjavat lakisääteiset eläke- ja muut sosiaalivakuutusmaksut kannattaisi poistaa, koska tasaveron kaltaisena maksuna ne rasittavat eniten vähäisen markkinatuottavuuden työpaikkoja. Nämä sosiaaliturvarahat pitäisi kerätä suhteessa Suomessa ja ulkomaille myydyn tuotannon koko jalostusarvoon, eikä pelkästään ansiotyön hinnan perusteella. Työn verotuksen oikaisemiseksi ihmisen työansioita pitäisi verottaa vain yhdellä progressiivisella valtiollisella verolla, joka olisi sama myös hänen omaisuus- ja sosiaalivakuutustuloilleen. Reilu tulovero poistaisi välttämättömään toimeentuloon tarvittavan tulon verotuksen. Näin laajennettaisiin niiden ihmisten joukkoa, jotka voivat tulla toimeen omilla tuloillaan. Malli rahoitettaisiin

kiristämällä suurten tulojen verotusta ja poistamalla omaisuustulojen hyvätuloisia suosivat verovähennykset. Tämä työn verotuksen rakenne pitäisi saada EU:n tavoitteeksi jo senkin takia, että oman työn myyminen ja toisen työn ostaminen yksinkertaistuisi olennaisesti. Työllisyys ja paikallinen tuotanto lisääntyisivät ja harmaa talous vähenisi. Mutkikkaan tuloverotuksen ja sosiaaliturvan rahoituksen byrokraatit voisivat siirtyä tuottavaan työhön. Yritystulovero (yhteisövero) kohdistuu nyt tasaverona yrityksen voittoon. Sen avulla myös ulkomaiset ja usein tuntemattomat omistajat joutuvat osallistumaan yrityksen kotimaan julkisen sektorin rahoitukseen. Kokonaisverotus kohtelee kuitenkin eri tavoin omaisuustuloja ja ansiotuloja saavia. Pienituloisen osaketulon saajan kokonaisvero on korkeampi kuin jos hänen tulonsa olisivat kokonaan ansiotuloja. Suurituloiset keräävät hyödyt omaisuus- ja ansiotulojen erilaisesta verotuksesta. Oikeudenmukaista olisi periä sekä yrityksen voiton että osinkojen vero yrityksen omistajan henkilökohtaisten tulojen progressiivisella verotuksella. Nykymaailmassa se ei kuitenkaan onnistu, koska suurten voittojen ja osinkojen viimesijaisten saajien löytäminen ja verottaminen on jokseenkin mahdotonta. Siksi yritysten tuloverotus on olennainen osa kansainvälistä veroyhteistyötä. tuotannon ja omaisuuden verotus

Verotuksen läpinäkyvyyttä voisi parantaa merkittävästi vihreällä tuotantoverolla, joka perittäisiin kaiken tuotannon myyntihinnoista. Se kohdistuisi jokai-


049

Punavihreä verotus – punavihreä tuotanto

KORKEAN OSTOVOIMAN MAAT KERÄÄVÄT ARVONLISÄVERON TAVAROISTA JA PALVELUISTA, JOTKA ON TUOTETTU VÄHÄISEN OSTOVOIMAN JA PIENTEN ANSIOTULOJEN MAISSA. VERON HYÖTY PITÄÄ KÄÄNTÄÄ JOKAISEN TUOTANTOVAIHEEN MYYNTIMAALLE EIKÄ OSTAJAMAALLE.

sen tuotantovaiheen arvonlisäykseen. Veroprosentit vaihtelisivat tuotannon haittavaikutusten mukaan, mutta veropohjan pysyminen samana yksinkertaistaisi veron määräämistä ja keräämistä. Ihmistyön ja uusiutuvien luonnonvarojen vero olisi pienin. Veroprosentit nousisivat sen mukaan, mitä enemmän haittoja tuotteista, tuotantoprosesseista tai kulutustavoista aiheutuu ympäristölle, yhteiskunnalle ja ihmisille. Vihreä tuotantovero olisi hyvä keino estää tuotannon haittoja ja suosia ihmiselle ja muulle luonnolle vähiten haitallista tuotantoa. Se korvaisi nykyisen arvonlisäveron ja haittaverojen lisäksi kaikki lakisääteisen sosiaaliturvan maksut. Sillä kerättäisiin vähintään puolet verotuloista. Nykyisin arvonlisävero hyödyttää sitä maata, missä lopputuote ostetaan. Korkean ostovoiman maat keräävät arvonlisäveron tavaroista ja palveluista, jotka on tuotettu vähäisen ostovoiman ja

pienten ansiotulojen maissa. Veron hyöty pitää kääntää jokaisen tuotantovaiheen myyntimaalle eikä ostajamaalle. Ihmisten ja yritysten reilut tuloverot ja vihreä tuotantovero eivät rajoita riittävästi suurten omaisuuksien kasautumista ja niiden avulla keskittyvää harvainvaltaa. Siihen tarvitaan suurten omaisuuksien progressiivinen vero. Kohtuullisia omaisuuksia ei tarvitse verottaa, vaan omaisuusverolla pitää ehkäistä isojen omaisuuksien syntymistä ja pääomakeinottelua. Kansainvälisen pääomaliikenteen verotus olisi myös mainio keino rahoittaa maapallon laajuista yhteistyötä ja kestävän tuotannon yhteiskunnallisia edellytyksiä köyhillä alueilla. Kirjoittaja on valtiotieteiden kandidaatti, eläkeläinen (töissä viimeksi sosiaalikeskuksen johtajana) sekä SKDL:n ja Vasemmistoliiton aktiivi, joka on toiminut 22 vuotta Helsingin kaupunginvaltuutettuna ja 6 vuotta kansanedustajana.

lisälukemista: ✕✕

Kati Peltola ja Pirkko Melender (2008) Reilu verokirja. WSOY, Helsinki.

✕✕

Reima Launonen (2013) Kuningasjako – miksi verotus on oikein. Into & Vasemmistofoorumi, Helsinki.


050

tuotanto

Peruste #4 2013

OSALLISUUSTALOUS HAASTAA PUUTTEELLISET MARKKINARAKENTEET Osallisuustalous on malli, joka hylkää sekä kapitalismin että keskusjohtoisen suunnitelmatalouden. Osallisuustaloudessa osuuskuntamaiset yritykset ja kuluttajayhdistykset suunnittelevat tuotantoa sekä kulutusta demokraattisesti ja itsenäisesti, ilman markkinoita tai keskusvallan ja byrokraattien väliintuloa. aki tetri


051

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet

inanssikriisin myllerryksissä yhä useampi on saanut muistutuksen kapitalismin luonteesta. Nykyiset talousrakenteet pystyvät vastaamaan yhä harvemman kansalaisen perustarpeisiin. Samaan aikaan kapitalismi on vauhdittamassa ihmiskunnan tietä kohti ilmastokatastrofia ja biodiversiteetin peruuttamatonta kuihduttamista. Yhä useampi näkee kapitalismin rakenteelliset puutteet, mutta harvalla on vastausta siihen, mikä olisi toivottavampi järjestelmä. Markkinarakenteiden puutteiden vuoksi on kuitenkin tärkeää kehittää parempia, ekologisempia ja demokraattisempia tuotanto- ja talousrakenteita. Taloustieteilijä Robin Hahnelin ja yhteiskuntafilosofi Michael Albertin hahmottelema osallisuustalous (participatory economy) on yksi tällainen ehdotus. Osallisuustalous ei ole mikään kiveen hakattu yksityiskohtainen suunnitelma, vaan yksi ehdotus paremmista talouden instituutioista. Osallisuustalouden arvoja ja institutionaalisia ratkaisuja tulee täydentää, kehittää ja muokata sitä mukaa, kun tulee lisää uusia näkökulmia, ajatuksia, tietoa ja käytännön kokemuksia.

Esittelen seuraavaksi Hahnelin ja Albertin työn pohjalta osallisuustalouden perusteita ja tuotannon demokraattista suunnittelua osallisuustaloudessa. Lopuksi pohdin osallisuustalouden mahdollisuuksia tänä päivänä. markkinoiden perustavanlaatuiset ongelmat ja osallisuustalouden lähtökohdat

Vaikka markkinoita mainostetaan usein tehokkaiksi talouden rakenteiksi, ne paljastuvat tarkemmassa tarkastelussa tehottomiksi ja epädemokraattisiksi. Jo valtavirran taloustieteen oletukset johdattavat markkinatehottomuuksien äärelle. Taloustieteilijät esittävät markkinoiden olevan tehokas allokaatiomuoto silloin, kun ulkoisvaikutuksia ei ole, kaikilla toimijoilla on täydellinen informaatio ja kaikki markkinat ovat kilpailtuja ja tasapainossa. Usein myös oletetaan, että ihmisten preferenssit, toiveet ja halut, ovat täysin sisäsyntyisiä. Tämä tarkoittaa, että mikään ulkopuolinen toiminta, kuten mainonta, ei vaikuta ihmisten preferensseihin ja kulutustoiveisiin. Nämä oletukset eivät kestä kriittistä tarkastelua. Tosielämän

VAIKKA MARKKINOITA MAINOSTETAAN USEIN TEHOKKAIKSI TALOUDEN RAKENTEIKSI, NE PALJASTUVAT TARKEMMASSA TARKASTELUSSA TEHOTTOMIKSI JA EPÄDEMOKRAATTISIKSI.


052

Peruste #4 2013

JOS ESIMERKIKSI OLETETAAN, ETTÄ KEHITTEILLÄ OLEVA PATOHANKE VAIKUTTAA SUURESTI YKSILÖN ELÄMÄÄN, TULEE HÄNELLÄ OLLA PATOHANKKEEN PÄÄTÖKSESSÄ SUUREMPI SANANVALTA KUIN HENKILÖLLÄ, JONKA ELÄMÄÄN MUUTOS VAIKUTTAA VÄHÄN.

markkinatalous - vai pitäisikö sanoa reaalikapitalismi - kärsiikin huomattavista tehottomuuksista. (Hahnel 2011; Donnaruma & Partyka 2012.) Osallisuustalous on taloudellinen malli, jossa hylätään sekä keskusjohtoinen sosialismi että markkinatalouden rakenteet (Albert & Hahnel 1991; Hahnel 2012; Albert 2003). Osallisuustalous keskittyy nimenomaan talouteen, mutta se tarvitsee rinnalleen osallistavampia ja toimivampia rakenteita myös muualle yhteiskuntaan, kuten kulttuurin, perhe-elämän ja politiikan piiriin. Osallisuustalouden ytimessä on demokraattisen suunnittelun prosessi. Demokraattisessa suunnittelussa keskeisiä toimijoita ovat työntekijöiden omistamat yritykset sekä kuluttajayhteisöt. Demokraattisen suunnittelun avulla otetaan huomioon markkinoita vaivaavat ulkoisvaikutukset. Näin voidaan päästä kohti oikeudenmukaisempaa ja vapaampaa taloutta. Yhteisöllisen kuluttamisen helpottamisella ja yhteisten resurssien avoimella hallinnalla pyritään puolestaan edistämään talouden tehokkuutta sekä lisäämään talouden kestävyyttä ja demokraattisuutta. Yksilöiden vaikutusmahdollisuuk-

sien lisäämistä tavoitellaan myös tasapainottamalla työnjakoa. Työtehtävien tasapainottaminen mahdollistaa kaikille pääsyn päätöksenteon kannalta keskeiseen informaatioon ja tärkeisiin verkostoihin. Töiden tasapainottaminen tuo myös paljon uusia mahdollisuuksia omien töiden hallintaan. osallisuustalouden arvot

Osallisuustalouden institutionaalisten ratkaisujen pohjalla on joukko selkeästi esiin tuotuja arvoja. Näitä arvoja ovat taloudellinen demokratia, taloudellinen oikeudenmukaisuus, solidaarisuus, moniarvoisuus, tehokkuus, ekologinen kestävyys ja omaehtoisuus. Taloudellisella demokratialla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan jokaisella on valtaa vaikuttaa talouden piirissä tehtäviin päätöksiin samassa suhteessa kuin päätökset vaikuttavat häneen itseensä. Jos esimerkiksi oletetaan, että kehitteillä oleva patohanke vaikuttaa suuresti yksilön elämään, tulee hänellä olla patohankkeen päätöksessä suurempi sananvalta kuin henkilöllä, jonka elämään muutos vaikuttaa vähän. Taloudellinen päätösvalta ei siis rakennu markkinatalouden ääni per euro -periaatteen mukaan, eikä perinteisen demokratiakäsityksen mukaan, jossa jokaisella on päätöksestä riippumatta yksi ääni. Taloudellisen demokratian käsite pohjautuu ajatukseen, että yksilöillä ja yhteisöillä on mahdollisimman suuri vapaus ja itsenäisyys heitä koskeviin asioihin. Rajallisessa maailmassa toimivissa moderneissa talouksissa ihmisten vapaudet ovat usein ristiriidassa keske-


053

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet

nään. Osallisuustalous on ehdotus modernista taloudesta, jossa taloudellinen vapaus voisi toteutua ilman, että poljetaan muiden ihmisten vapautta päättää omista asioistaan. Osallisuustalouden arvoissa on määritelty myös periaatteet, joiden mukaan taloudessa palkittaisiin kaikkia oikeudenmukaisesti. Hahnel ja Albert määrittelevät talousjärjestelmien palkitsemisperiaatteet yleisesti kolmeen eri kategoriaan. Konservatiivisen näkemyksen mukaan ihmisiä tulee palkita heidän omaisuutensa ja työn tuottavuuden mukaan. Liberaalin näkökannan mukaan yksilöitä tulee palkita puolestaan vain heidän työnsä tuottavuudesta. Kolmannen palkitsemisperiaatteen mukaan on oikeudenmukaista palkita ahkeruudesta ja vaivannäöstä. Albertin ja Hahnelin mukaan sekä konservatiivinen malli että liberaali malli ovat epäoikeudenmukaisia, koska yksilöä palkitaan asioista, joihin hän ei voi itse vaikuttaa. Osallisuustaloudessa ahkeruuden ja työnteon tulee olla palkitsemisen ja niukkojen resurssien jakamisen lähtökohtina. Kapitalismissa yksilöä palkitaan lähtökohtaisesti hänen omaisuutensa ja tuottavuutensa mukaan. Lisäksi kapitalismissa merkittävä osa yksilön materiaalisesta palkitsemisesta tulee yleensä neuvotteluaseman, puhtaan onnen, syntyperän tai sattuman kautta. Kapitalismin kannattajien retoriikassa ahkeruus ja yritteliäisyys ovat keskeisiä, mutta tosielämän kapitalismissa nämä ominaisuudet määrittävät palkitsemista verrattain vähän. Osallisuustalouden taloudellisen oikeudenmukaisuuden periaate on myös ristiriidassa monien markkinasosialis-

KAPITALISMIN KANNATTAJIEN RETORIIKASSA AHKERUUS JA YRITTELIÄISYYS OVAT KESKEISIÄ, MUTTA TOSIELÄMÄN KAPITALISMISSA NÄMÄ OMINAISUUDET MÄÄRITTÄVÄT PALKITSEMISTA VERRATTAIN VÄHÄN.

tisten talousjärjestelmien palkitsemisperiaatteiden kanssa. Osallisuustaloudessa ei tarkastella yksiselitteisesti vain ja ainoastaan työhön käytettyä aikaa, vaan ahkeruuden määrittelyssä työntekijöiden on mahdollista ottaa huomioon myös muita työn aspekteja. Epämiellyttävämmästä ja vähemmän valtaa antavasta työstä tulee saada suurempi korvaus. Demokraattisuuden ja oikeudenmukaisuuden rinnalla osallisuustalouden malli pyrkii myös ruokkimaan solidaarisuutta ja moniarvoisuutta. Toisten ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin huomioonottamisesta tulisi palkita päätöksentekoprosessissa. Moniarvoisuudella taas viitataan siihen, että talouden tulee kyetä tarjoamaan ja rakentamaan erilaisia tuotannon ja kulutuksen tapoja. Tavoitteena on antaa ihmisille tilaa ja valinnanvapautta talouden piiriin kuuluvassa toiminnassaan. Osallisuustalouden ratkaisut on pyritty rakentamaan tavalla, joka säästää talouden resursseja sekä ottaa huomioon ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden reunaehdot. Tehokkuus, yksi osallisuustalouden tavoitteista, on usein


054

Peruste #4 2013

Tiitus Petäjäniemi Forma, punainen lintu


Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet

Tiitus Petäjäniemi Synttärisankari

055


056

Peruste #4 2013

väärinymmärretty termi. Osallisuustalouden yhteydessä tehokkuudella tarkoitetaan yksinkertaisesti periaatetta, jonka mukaan yhteisesti tärkeiksi nähtyjä taloudellisia tavoitteita pyritään saavuttamaan mahdollisimman vähällä resurssien käytöllä. Tehokkuuden saavuttamiseksi tarvitaan sellaisia talouden instituutioita, jotka pystyvät ottamaan nykyistä tarkemmin huomioon yhteiskunnallisia kustannuksia ja hyötyjä. Yhteiskunnallisten hyötyjen ja kustannusten huomioon­ ottaminen on tärkeää myös ekologisen kestävyyden kannalta. Lisäksi taloudessa ja tuotannossa tulisi ottaa huomioon ympäristön ja sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta tärkeitä periaatteita, kuten varovaisuusperiaate. Varovaisuusperiaatteen mukaan epävarmassa tilanteessa on syytä vaikuttaa ekosysteemeihin mahdollisimman vähän. Toinen tärkeä periaate on ympäristökestävyyden periaate, jossa pyritään jättämään jokaista luonnon pääomaa seuraavalle sukupolvelle yhtä paljon, kuin sukupolvemme on sitä saanut. Nämä periaatteet auttavat kestävyyden arvon saavuttamisessa. demokraattinen suunnittelu osallisuustaloudessa

Osallisuustalouden demokraattiseen suunnitteluprosessiin osallistuvat osuuskuntamaiset yritykset ja niiden yhteenliittymät sekä kuluttajayhdistykset ja niistä koostuvat yhteenliittymät. Keskenään verkottuneiden yhdistysten tukena ovat myös avustavat lautakunnat, jotka tarjoavat jatkuvasti päivittyvät ja kaikille toimijoille avoimet hintatiedot tuotannon edetessä.

Yritysten tuotanto organisoidaan työntekijäyhdistyksissä, joissa jokaisella jäsenellä on, kuten osuuskunnissa, yksi ääni. Yrityksillä on halutessaan vapaus perustaa myös pienempiä yhdistyksiä, jotta eri osastot olisivat riittävän autonomisia. Ideana on, että vain työntekijät ottavat osaa yrityksen päätöksentekoon. Demokraattiseen suunnitteluprosessiin kuuluu osallisuustaloudessa myös ajatus siitä, että yritysten tulee osoittaa demokraattisen suunnitteluprosessin aikana tuotannon hyödyllisyys – muuten se ei saa kaipaamiaan resursseja eikä pysty pyörittämään toimintaansa. Demokraattisessa suunnittelussa jokainen voi osallistua asuinalueensa kuluttajayhdistykseen, joka puolestaan kuuluu kuntansa kuluttajayhdistykseen. Kunnan kuluttajayhdistys taas kuuluu valtakunnalliseen kuluttajayhdistykseen. Jokainen asuinalueen kuluttajayhdistys ja jokainen kuluttajayhdistysten yhteenliittymä suunnittelee oman kulutuksensa. Kotitaloudessa ihmiset kuluttavat niin julkisia kuin yksityisiä tavaroita ja palveluja. Jos esimerkiksi asuinalueen kuluttajayhdistys aikoo hankkia uusia keinuja puistoonsa, sen jäsenet arvioivat yleistä hintatasoa tarkastelemalla, kuinka kallis keinuhankinta olisi. He voivat halutessaan arvioida asukkaiden osuudet hankinnasta ja jakaa kustannukset toivomallaan tavalla. Samalla jokainen on vapaa itsenäisesti kuluttamaan sen mitä haluaa. Mahdollisuus yhteisölliseen kulutukseen on kuitenkin helposti tarjolla. Demokraattinen suunnitteluprosessi koostuu suunnittelukierroksista, joiden aikana kerätään alustavaa informaatio-


057

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet

ta kulutuksesta ja tuotannosta sekä niiden yhteiskunnallisista kustannuksista ja hyödyistä. Varsinainen tuotanto ja kulutus jatkuvat taukoamatta. Suunnitteluprosessit yhdistettynä nykyisiin sähköisiin seurantajärjestelmiin mahdollistavat suunnitelmien joustavan tarkentamisen ja korjailun. Suunnitteluprosessi kuvataan seuraavaksi ymmärrettävyyden helpottamiseksi yksinkertaistetusti kronologisessa muodossa. Prosessin kulku on verrattain suoraviivainen. Jokaisella kierroksella on käytössä avustavien lautakuntien tarjoamat sen hetkiset arviot kaikkien luonnonvarojen, työn kategorioiden ja pääomavarantojen vaihtoehtoiskustannuksista, arviot eri tavaroiden ja palvelujen tuottamisen yhteiskunnallisista kustannuksista sekä arviot eri tuotannonalojen päästöjen aiheuttamista vahingoista. Nämä arviot toimivat hintaindikaattoreina, koska ne antavat viitteitä siitä, mitä kustannuksia resurssien käyttäminen ja saastuttaminen aiheuttavat yhteiskunnalle. Indikaattorit siis kertovat, mitä tiettyjen tuotteiden tuottaminen maksaa yhteiskunnalle. Tämän tiedon keräämistä ja jakamista voi ajatella samansuuntaisena prosessina kuin nykyisten suuryritysten keräämää reaaliaikaista tietoa tuotteiden kysynnästä ja tuotantoketjujen toiminnasta. Keskeisin ero on siinä, ettei avustavilla lautakunnilla ole kannustimia pimittää tietoa muilta taloustoimijoilta, toisin kuin kapitalistisilla yrityksillä kilpailluilla markkinoilla. Kuluttajayhdistysten ja yhteenliittymien tehtävänä on tässä vaiheessa laatia omat kulutusehdotukset. Ne kertovat, mitä tavaroita ja palveluksia ne haluavat

TÄMÄN TIEDON KERÄÄMISTÄ JA JAKAMISTA VOI AJATELLA SAMANSUUNTAISENA PROSESSINA KUIN NYKYISTEN SUURYRITYSTEN KERÄÄMÄÄ REAALIAIKAISTA TIETOA TUOTTEIDEN KYSYNNÄSTÄ JA TUOTANTOKETJUJEN TOIMINNASTA.

kuluttaa, ja minkälaisia saasteiden tai luonnonympäristön muutoksien aiheuttamia kustannuksia ihmiset ovat valmiita hyväksymään. Yritykset puolestaan laativat tuotantoehdotukset, joissa eritellään, mitä ne tuottavat, ja mitä resursseja ne tuotantoaan varten tarvitsevat. Avustavat lautakunnat kokoavat osapuolten ehdotuksista saatavan informaation yhteen. Lautakunnat tarkistavat tietojen perusteella määrittyvät yhteiskunnalliset kustannukset ja hyödyt sekä vaihtoehtoiskustannusten tasot ottamalla huomioon ylikysynnän ja -tarjonnan. Suunnittelukierros on toistuva prosessi, joka jatkuu kunnes on saavutettu kysynnän ja tarjonnan tasapaino. Talouden suunnittelun tarkoitus on antaa mahdollisimman tarkat alustavat hintatiedot jakson tuotantoa ja kulutusta varten. Esimerkiksi vuoden alussa ei tarvitse tietää koko vuoden henkilökohtaista kulutusta. Päivittäinen kulutus tapahtuu nykyisten kaltaisten kauppojen, verkkokauppojen ja palvelupisteiden kautta, mutta yhteisöillä on myös vapaus rakentaa ja kehittää laaja skaala erilaisia kuluttamisen tapoja. Suunnitteluprosessin aikana jokaisen


Tiitus Petäjäniemi Sade

058 Peruste #4 2013


059

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet

taloustoimijan on hiottava omia ehdotuksiaan, jos niissä vaaditaan esimerkiksi liikaa kulutusoikeuksia tai yhteisresurssien käyttöoikeuksia. Tässä vaiheessa ylioptimistiset ja yhteiskunnallisesti haitalliset ehdotukset torjutaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tuotantopuolen ehdotuksissa yhteiskunnallisten hyötyjen on ylitettävä yhteiskunnalliset haitat – muuten ehdotusta ei hyväksytä. Suunnitelmien hiominen on kuitenkin vain ja ainoastaan yritysten ja yhdistysten sisäinen tehtävä. Muilla toimijoilla ei ole sananvaltaa ehdotusten sisältöön. Näin ollen yritysten on käytettävä yhteisiä resursseja tehokkaasti tuottamalla tuotteita, joilla on kysyntää. Kuluttajien on puolestaan sopeutettava kulutuksensa tulojensa rajoihin tai yhteiskunnallisesti vähemmän maksaviin tuotteisiin. Suunnitteluprosessin on tarkoitus päätyä kysynnän ja tarjonnan tasapainoon, joka on kyennyt vastaamaan sekä tärkeäksi koettuihin arvoihin, että markkinatalouksia vaivaamiin rakenteellisiin ongelmiin, kuten ulkoisvaikutuksien huomiotta jättämiseen ja yhteisöllisen kulutuksen aliarvioimiseen. Osallisuustalouden demokraattisen suunnitteluprosessin voi kuvailla yksinkertaisemminkin. Kun yritykset tekevät ehdotuksia, ne pyytävät lupaa käyttää joitakin kaikille kuuluvia tuotannontekijöitä. Yritykset siis pyytävät, että ne saavat käyttää tietyn verran yhteisiä talouden resursseja, jos ne tuottavat tietyn määrän tiettyjä talouden tuotteita tai palveluja. Kuluttajat taas pyytävät lupaa kuluttaa yhteisesti tuotettuja tavaroita tai palveluja siinä määrin, kun heidän tulonsa sen mahdollistavat. Suunnittelu-

prosessin aikana talouden toimijoille paljastuu, milloin yrityksen tuotantoehdotus sisältää tuhlausta ja milloin kuluttajayhdistyksen ehdotuksessa vedetään kotiinpäin. Prosessi antaa muille taloustoimijoille mahdollisuuden evätä ehdotukset, jos ne vaikuttavat tuhlailevilta tai epäoikeudenmukaisilta. Koska ehdotuksiin tehtävät korjaukset ovat vapaasti yritysten ja kuluttajayhdistysten itse päätettävissä, yksikään byrokraatti ei tule määräämään, miten niiden tulisi toimia. Osallisuustalouden demokraattinen suunnittelu eroaa merkittävästi muista demokraattisen suunnittelun malleista. Tuotanto- tai kuluttajapuolella ei tarvitse väitellä siitä, mitä eri toimijoiden tulisi tehdä, sillä heidän ehdotuksensa yksinkertaisesti hylätään tai hyväksytään. On yhdistysten oma asia, miten ne toteuttavat yhteiskunnallisesti tehokasta talouden toimintaansa. Vain harvoissa erityistapauksissa on selostettava pyrkimyksiään kokouksissa. Tähän on kuitenkin hyvä varata mahdollisuus, koska on olemassa tilanteita, joihin pelkät numerot eivät kykene vastaamaan. Lähtökohtaisesti demokraattisessa suunnittelussa tuotannontekijät – kuten raaka-aineet, tietotaito ja työvoima – ovat yhteistä omaisuutta, jonka tuotannosta ja kuluttamisesta päätetään yhteisessä suunnitteluprosessissa. Yhteisöt saavat käyttöoikeuksia resursseihin, mutta käyttöoikeuden edellytyksenä on tehokas, tarpeellinen ja ekologiset reunaehdot huomioiva tuotanto. keskustelua demokraattisesta suunnittelusta ja byrokratiasta

Demokraattisesta suunnittelusta ja osallisuustalouden ratkaisuista on käy-


060

Peruste #4 2013

ty paljon yksityiskohtaista keskustelua (ks. esim. Hahnel 2012, 249-288; Shalom 2006; Hahnel & Wright 2013). Demokraattiseen suunnitteluun liitetään usein kysymys byrokraattisuudesta. Pohdittaessa demokraattisen suunnittelun byrokraattisuutta on tärkeää pitää mielessä, kuinka jo nykyisissä kapitalistisissa yhteiskunnissa on valtava määrä byrokratiaa talouden eri tasoilla. Erilaiset kokoukset ja tiedonkulku vievät kapitalistisissa yhteiskunnissa merkittävän osan työntekijöiden ajasta. Osa tästä toiminnasta johtuu siitä, että kapitalismin ulkoisvaikutusten ongelmien lieventäminen edellyttää muun muassa virkamiehiä, tarkastajia, vankiloita ja poliiseja. Suuryritysten harjoittama kansainvälinen verosuunnittelu, patenttilainsäädäntö ja oikeudenkäynteihin vaadittavat resurssit, lukuisten keskeisten markkinoiden toimivuuden ylläpitämiseksi tarvittava laajamittainen sääntely sekä yritysten sisäinen valvonta ovat kaikki esimerkkejä valtavasta resurssien sitomisesta sellaisiin talouden toimintoihin, jotka eivät itsessään tuota hyödyllisiä tavaroita ja palveluja. On tärkeää huomata, että demokraattinen suunnittelu osallistaa työntekijät suoraan tuotantoa koskevaan päätöksentekoon, joten ulkoisen kontrollin tarve poistuu tai ainakin vähenee. Tilanne poikkeaa selvästi epädemokraattisista ja hierarkkisista talousmalleista, kuten kapitalismista ja keskusjohtoisesta suunnitelmataloudesta. Työntekijöiden määrätessä itse tuotannostaan heillä on mahdollisuus vähentää valvontaa ja työskennellä omaehtoisesti. Nykyisen motivaatiota koskevan tutkimustiedon mukaan tämä

on myös mikrotasolla huomattavasti tehokkaampaa kuin ylhäältä päin johdettu, työstä vieraannuttava johtamismalli. Taloustoimijoiden autonomia vähentää juuri byrokratiaa. lopuksi

On totta, että osallisuustalouden kantava idea markkinoiden täydellisestä hylkäämisestä on kaukainen. Osallisuustaloutta muistuttavia ideoita ja rakenteita on kuitenkin jo käytössä monissa erilaisissa muodoissa. Ilman johtajia toimivan työpaikan käytäntöjä on toteutettu muun muassa peliyhtiö Valvessa (Varoufakis 2012) ja osallistavaa budjetointia on kokeiltu onnistuneesti niin Porto Alegressa kuin New Yorkissakin. Myös Suomessa on pitkä osuuskuntien historia, ja osuuskuntamuotoinen yrittäminen on erittäin suosittua tänäkin päivänä. Maailmanlaajuista huomiota on saanut myös espanjalainen monialainen suuryritys Mondragon, joka on onnistunut yhdistämään osuuskuntien osallistavan tuotannon markkinoiden tehokkuusvaatimuksiin. Lisäksi esimerkiksi talousnobelisti Elinor Ostromin (1990) tutkimustyö onnistui viime vuosikymmeninä osoittamaan, kuinka yhteisresurssien rooli on nykytaloudessakin paljon merkittävämpi, kuin mitä yksityisomistusta ihannoivassa talouspuheessa annetaan ymmärtää. Ostromin havainnot tukevat osallistavan suunnittelun lähtökohtia. Demokraattinen ja autonominen yhteisomistus voi toimia uskottavasti pitkäkestoisen taloudellisen toiminnan selkärankana. Nykyistä osallistavampaan tuotantoon on mahdollista päästä myös markkina-


061

Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet

talouksien puitteissa. Esimerkiksi David Schweickart (2011), Pat Devine, David Laibman ja John O’Neill (2002) sekä Christian Felber (2013) ovat tuoneet esille ehdotuksia siitä, miten taloudesta tehtäisiin demokraattisempi ilman markkinatalouden rakenteiden hylkäämistä. Lisäksi monet muut lähestymistavat, kuten commons-ajattelu, vertaistuotanto, funktionaalinen rahoitus ja degrowth-ajattelu antavat tärkeitä rakennuspalikoita ja suuntaviivoja demokraattisempaan ja ekologisempaan talouteen. Osallisuustalouden malli rohkaisee kuitenkin kohtaamaan markkinatalouksien perustavanlaatuiset ongelmat juuria myöten luomalla koko-

naan uudet lähtökohdat talouden instituutioiden toiminnalle ja tuotannon järjestämiselle. Osallisuustalouden malli voidaankin nähdä visiona tai suuntana, jota kohti talouden rakenteita tulisi kehittää. Se voi toimia mallina, jonka tarjoamia työkaluja otetaan käyttöön siinä jatkuvassa prosessissa, jossa pyritään tekemään taloudesta tehokkaampi, inhimillisempi, tasa-arvoisempi ja ekologisempi. Kirjoittaja on työn, kansantalouden ja osallisuuden kysymyksiin perehtynyt valtiotieteiden kandidaatti, joka toimii osallisuustalouden asiantuntijajärjestö Parecon Finlandissa.

lähteet: ✕✕

Albert, Michael & Hahnel, Robin (1991) The political economy of participatory economics. Princeton University Press, Princeton.

✕✕

Albert, Michael (2003) Parecon: Life after capitalism. Verso, New York.

✕✕

Donnaruma, Colin & Partyka, Nicholas (2012) “Challenging the presumption in favor of markets”. Review of Radical Political Economics 44.1: 40-61.

✕✕

Devine, Pat & Laibman, David & O’Neill, John (2002) “Participatory planning through negotiated coordination”. Science & Society 66.1: 72-93.

✕✕

Felber, Christian (2013) Näkyvä käsi. Gaudeamus, Helsinki.

✕✕

Hahnel, Robin (2011) Perusteet markkinoita vastaan. Parecon Finlandin julkaisuja 1.

✕✕

Hahnel, Robin (2012) Kilpailusta yhteistyöhön – kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää. Like & Rauhanpuolustajat, Helsinki.

✕✕

Hahnel, Robin & Wright, Erik Olin (2013) A conversation between Erik Olin Wright and Robin Hahnel about alternatives to capitalism. Julkaisematon.

✕✕

Ostrom, Elinor (1990) Governing the commons: The evolution of institutions for collective action. Cambridge university press, Cambridge.

✕✕

Schweickart, David (2011) After capitalism. Rowman & Littlefield Publishers, Lanham.

✕✕

Shalom, Stephen (2006) “A review essay: In search of economic justice”. New Politics, Winter, Vol:X-4.

✕✕

Varoufakis, Yanis (2012) Why Valve? Or, what do we need corporations for and how does Valve’s management structure fit into today’s corporate world? http://blogs.valvesoftware.com/economics/ why-valve-or-what-do-we-need-corporations-for-and-how-does-valves-management-structure-fitinto-todays-corporate-world/


062

Peruste #4 2013

Tiitus Petäjäniemi Salaisuus


Osallisuustalous haastaa puutteelliset markkinarakenteet

Tiitus Petäjäniemi Piste

063


064

tuotanto

Peruste #4 2013

UUDET TYÖPAIKAT TUOTANTOVERKOSTOISTA Verkostoituneen tuotannon eri vaiheiden kilpailukyky ja työllistävyys tulisi analysoida julkisesti. Näin voitaisiin panostaa niihin aloihin, joista todella on hyötyä. keijo rajakallio


065

Uudet työpaikat tuotantoverkostoista

ulkinen puhe työn tulevaisuudesta voidaan pelkistää kahdeksi tutkimus- ja ennakointiongelmaksi: a) Miten tuotanto pidetään kilpailukykyisenä? b) Mistä löytyvät uudet työpaikat nuorille, työttömille ja maahanmuuttajille? Kysymyksiin liittyy lyhyellä aikavälillä ristiriitaisia intressejä, mutta pitkällä aikavälillä intressit kohtaavat. Vastaukset kysymyksiin on haettava reaalitaloudesta eli reaalituotannosta. Vastaus voidaan löytää jakamalla tuotannon analyysi yhä pienempiin ja pienempiin osiin, ja ennakoimalla kunkin osan elinkaaret. Tuotantoverkostot tulisi siis avata. verkostotuotannon piirteitä

Tuotanto perustuu tänä päivänä niin kulutuksen eli asiakkaiden kuin itse tuotannonkin näkökulmasta verkostoyhteiskuntaan ja -kulttuuriin (Himanen, 2012). Tämä paradigma poikkeaa oleellisesti perinteisestä teollisen yhteiskunnan ja teollisen tuotannon käytännöistä. Tosin joissain palveluissa tuotantotapa on edelleen teollisesta yhteiskunnasta. Tuotannon paradigman muutosta ei ole juurikaan ymmärretty, vaikka yleisellä tasolla vaistotaankin radikaali muutos ja nopeasti kehittyneen informaatioteknologian vaikutus. Michael Porter (1991) yritti aikanaan hahmotella verkostotuotannon piirteitä klusteriajattelullaan, mutta hänen ajatuksiaan ei Suomessa juurikaan ymmärretty.

Klusterista tuli lopulta sisällötön mystinen yleiskäsite. Lukuisat niin sanotut klusterianalyysit, eli käytännössä toimialaennakoinnit, ovat useimmiten tarkoittaneet keskenään verkostoituneiden yritysten nimien luettelemista vailla ymmärrystä asiakkaiden tarpeista, logistiikasta ja ylipäätään tuotannon muutoksen ja murroksien luonteesta. Logistiikkaa voi pitää verkostotuotannon ydinkäsitteenä. Logistiikka tarkoittaa suppeassa merkityksessä tavaroiden, kuten raaka-aineiden ja tuotteiden, mahdollisimman optimaalista liikkumista. Toisin sanottuna raaka-aineiden tulee olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Logistiikan laajempi katsanto antaa ymmärtää, että kyse on myös tuotannon, tuotantolaitosten, teknologian, työn ja osaamisen, rahan ja pääomien liikkumisesta optimaalisesti. Puhutaan työn ja osaamisen logistiikasta (Mäkelä, 1999). Suomestakin tuotantoa, työtä ja osaamista on siirtynyt runsaasti etenkin Aasiaan. Tuotannon logistiikan valtava kehitys on johtanut yhtäältä siihen, että tuotanto ei välttämättä siirry halpatyövoiman maihin, mistä esimerkkinä voi pitää Uudenkaupungin autotuotantoa ja sen nopeaa sopeutumista täysin uusien automerkkien ja -mallien kokoamiseen. Toinen verkostotuotantoa leimaava piirre on reaaliaikaisuus. Periaatteessa kaikki oleellinen tieto ja muu informaatio ovat viestintäteknologian kehityksen ansiosta saavutettavissa reaaliaikaisesti maailmanlaajuisesti. Tuottavuuden no-


066

Peruste #4 2013

TURHAA JA YMPÄRISTÖLLE VAHINGOLLISTA TUOTANTOA ON AINA OLLUT. SAMOIN ON OLLUT AINA MYÖS BRÄNDEJÄ, VAIKKA VASTA VERKOSTOTALOUDEN MYÖTÄ BRÄNDIAJATTELU ON LYÖNYT ITSENSÄ LÄPI. MARKKINOINTI ON USEIN MERKITYKSELLISEMPI JA ISOMPI TYÖ KUIN ITSE TUOTTEEN VALMISTUS.

peassa kasvussa nimenomaan oikeahetkisyys (ei välttämättä nopeus) on kriittinen tekijä. Reaaliaikaisuudesta seuraa myös ongelmia: tuotannon keskeytymisen riskit kasvavat, koska varmuusvarastoja ei juurikaan ole. Työnteossa ylivoimaisen kiireen aiheuttavat monien eri viestikanavien kautta samanaikaisesti tulevat pyynnöt ja toimeksiannot. Alihankinta on verkostotuotannon näkyvin piirre. Rakennustyömaalla voi olla kymmeniä alihankkijoita, joiden hallinta on pääsääntöisesti suuri haaste. Pelkistäen voi sanoa tuotantoketjun koostuvan päätoimittajasta ja alihankkijoista. Suuret alihankinnat liittyvät tavaralogistiikkaan, raaka-aineisiin, energiaan ja myös tuotannon tarvitsemiin kiinteistöihin ja niiden ylläpitoon. Satojen alihankkijoiden pilvessä työn tarkoitus ja merkitys tekijälleen häviää. Työntekijä ei useinkaan tiedä, mihin lopputuotteeseen hänen valmistamansa komponentti voi tulla, ja näitä mahdollisia laitejärjestelmiä voi olla lukemattomia autoista avaruusteknologiaan. Kun työn merkitystä ei tunne, mikä tahansa työ voi olla yhtä merkityksellistä tai merkityksetöntä.

Työn tarkoituksen häviäminen on johtanut osaltaan työmoraalin murtumiseen. Nuorten ammatinvalinnoille kaikki tämä asettaa suuria haasteita. Tuotantoverkostojen avaaminen antaisi myös heille arvokasta tietoa valintojensa perustaksi. Turhaa ja ympäristölle vahingollista tuotantoa on aina ollut. Samoin on ollut aina myös brändejä, vaikka vasta verkostotalouden myötä brändiajattelu on lyönyt itsensä läpi. Markkinointi on usein merkityksellisempi ja isompi työ kuin itse tuotteen valmistus. Brändiajattelua lähellä on hypetuotanto. Hypetuotteet ovat usein lyhyiden elinkaarien ja pikavoittojen tuotantoa, ne harvemmin edustavat kestävää tuotantoa ja samalla kestävää työllisyyttä. Kalliit matkapuhelimet ovat ehkä paras esimerkki hypetuotannosta, missä asiakkaan maksamasta hinnasta suurin osa perustuu puhtaasti hypeen ja myyntihuippu kantaa enintään kvartaalin. Samoin nykyisin muodikkaassa pelituotannossa on todennäköisesti runsaasti hypeä. Hype- ja brändituotantoa ei luonnollisestikaan voi suoralta kädeltä tuo-


067

Uudet työpaikat tuotantoverkostoista

mita, koska kysymys on usein aidosti korkeasta laadusta. Kuitenkin hypetuotantoon suhtaudutaan kaikkiaan kritiikittömästi. Tuotantoverkoston analyysissä ja avaamisessa tulee tunnistaa, mikä on hypeä ja mikä siitä on pidemmän päälle pelkkää ilmaa. tuotantoverkostojen analyysi

Työehtosopimuksista neuvoteltaessa kilpailukyky kulminoidaan helposti pelkästään työn hintaan. Kilpailukyky koostuu kuitenkin tuotteiden kysynnästä ja markkinahinnoista, raaka-aineiden ja tarvikkeiden hinnoista, logistiikkakustannuksista ja energian kustannuksista, työn kustannuksista sekä ympäristöongelmiin ja mahdollisiin muihin riskeihin varautumisesta johtuvista kustannuksista. Tuotannon aikaansaannokset eivät rajoitu vain tuotteisiin ja palveluihin, vaan tuotannolla on aina poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia, tuotannollis-teknologisia ja ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia. Tuotannon varsinaisen ytimen kuten tuotantolaitosten ja niiden sisältämien teknologiakustannusten lisäksi kilpailukyvyn analyysissä on kyse paljon muusta. Kilpailukykyyn vaikuttavat myös väistämättömät perusrakenteet, kuten ilmasto, ja pitkälti poliittisin päätöksin luotu infrastruktuuri, kuten liikenneväylät. Kaikki nämä on otettava huomioon tuotantoverkostojen eri osaalueiden kilpailukykyä analysoitaessa. Tuotantoverkostojen pilkkominen osiin tarkoittaa mikroverkostojen tunnistamista. Esimerkiksi metsäteollisuus (jota myös metsäklusteriksi nimitetään) koostuu perinteisesti mekaanisesta ja kemiallisesta metsäteollisuudesta.

Nämä jakaantuvat lukuisiin tuotteisiin painopaperista pakkauksiin. Metsäteollisuudessa on Suomen tuotantoyksiköitä lopetettu runsaasti, kun samaan aikaan on tehty suuria investointeja Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Tuotannon liikkuminen eli tuotannon logistiikka on arkea. Tuotantoverkostojen avaaminen tarkoittaa paitsi mikroverkkojen tunnistamista niin edelleen näiden sisältämien tuotantoketjujen ja yksittäisten liiketoiminta- ja palvelualueiden tunnistamista. Kun päästään analyyseissä tuotantoketjuihin ja liiketoiminta-alueisiin asti, voidaan löytää vastaukset kahteen mainittuun tutkimus- ja ennakointiongelmaan: kilpailukykyyn ja uusiin työpaikkoihin. Yksittäiset yritykset tietysti tekevät tämän tyyppisiä analyysejä, mutta ne ovat useimmiten liikesalaisuuksia ja koskevat vain kyseistä yritystä. Kun analyysit julkistetaan liiketoimintojen tasolla, ei yritysten ja muiden palveluyksiköiden liikesalaisuuksien tai muun yksityisyyden suojasta ole pelkoa. Tuotantoverkostojen eri osien analyysi tulisi asettaa elinkeinohallinnon ja tutkimuslaitosten tehtäväksi. Elinkeinohallinto on lähinnä tekemisissä yksittäisten yritysten kanssa ja myöntää yritystukia vaikkapa innovaatio- tai koulutushankkeisiin. Se ei kuitenkaan kykene muodostamaan datasta strategisia johtopäätöksiä ylemmillä käsitteellisillä tasoilla (koko tuotantoverkosto, tuotantoketjut, liiketoiminta-alueet). Kokonaisuuksien tasolla tehtävää analyysiä varten olisi kerättävissä tietoja esimerkiksi itse yrityksiltä, toimialajärjestöiltä, Tilastokeskuksesta, verottajalta ja muilta julkisilta toimijoilta.


068

Peruste #4 2013

TARPEELLISEN TUOTANNON SIJAAN SUOMESSA HURAHDETAAN HELPOSTI PIKAVOITTOJA TARJOAVAAN HYPEEN, KUTEN ÄLYPUHELIMIIN TAI PELEIHIN. HYPETUOTANNOSSA ELINKAARET OVAT LYHYITÄ, EIKÄ NIIDEN VARAAN VOI LASKEA KESTÄVÄÄ TUOTANTOA JA TYÖLLISYYTTÄ.

Analyysissä tulisi esimerkiksi pohtia, mitä työtä ulkoistetaan (aina ulkomaille asti), minkä automaatio ja teknologinen kehitys eliminoivat, mitä uusia toimintoja milläkin alalla voisi syntyä ja mitä työtä voisi siirtyä ulkomailta Suomeen? Toisin sanoen, miten tuotantoketjun eri osat työllistävät (mikä on työpaikkojen määrä ja laatu) nyt ja tulevaisuudessa? Analyysin avulla tulisi satsata niihin aloi­ hin ja tuotantoketjujen vaiheisiin, jotka vaikuttaisivat kilpailukyvyn ja työllisyyden kannalta otollisimmilta. mistä kilpailukyky ja uudet työpaikat?

Kilpailukyvyn ja työllistävyyden ennakoiminen vaatisi siis tuotantoverkostojen osien avaamista. Voidaan kuitenkin sanoa, että kestävän tuotannon ja pysyvien työpaikkojen lähtökohta ovat perustarpeet eli ravinto, asuminen, pukeutuminen, liikkuminen, hoiva, oppiminen ja turvallisuus. Yhteiskunnan välttämättömät toiminnot, kuten infrastruktuurin ylläpito ja kehittäminen, perustuvat näihin perustarpeisiin. Perustarpeiden tyydyttäminen ei työllistä kaikkia halukkaita suomalaisia,

kun otetaan huomioon myös mittava tuonti. Näistä syistä tarvitaan runsaasti lisää nimenomaan vientiin tähtäävää tuotantoa. Työllistämisen näkökulmasta suurimmat potentiaalit lienevät palveluissa, joista suurin osa toteutetaan julkisen sektorin laitoksissa: kyse on siis sosiaali-, terveys-, turva- ja koulutuspalvelujen viennistä. Näistä löytyy hyviä esimerkkejä, mutta massiivinen vienti puuttuu. Virastoperiaatteella toimiva palvelutuotanto ei ymmärrettävästi ole vientihakuista. Toinen tärkeä haaste on tuontia korvaavan tuotannon luominen. Haasteeseen vastaaminen on siinä mielessä helppoa, että markkinat ovat jo valmiina olemassa. Läheskään kaikki tuonti ei ole korvattavissa, vaikka esimerkiksi öljylle on jo löytynyt varteenotettavia kotimaisia vaihtoehtoja. Pulmaksi voi muodostua myös kotimaisen tuotannon heikko kilpailukyky. Tämän takia reaalituotannon kilpailukyky tulee arvioida käytännön tuotannon stressitestein ja kilpailukykyluokituksin, ei pelkästään yritysten talousmittareilla kuvattuna. Perinteiset vahvat vientialat eli metsäteollisuus, informaatioteknologia (IT) ja metalliteollisuus sisältävät todennäköisesti jatkossakin mahdollisuuksia. IT:n peruspulma on vaikeudessa tuottaa perustarpeita palvelevia sulautettuja järjestelmiä. Esimerkkinä tästä on sähköinen aapinen, josta saisi helposti globaalin tuotteen tarjoamalla tabletissa aapisen 30 tai 50 eri kielellä, opetuspeleineen. Tarpeellisen tuotannon sijaan Suomessa hurahdetaan helposti pikavoittoja tarjoavaan hypeen, kuten älypuhelimiin tai peleihin. Hypetuotannossa elinkaaret ovat lyhyitä, eikä niiden varaan voi


069

Uudet työpaikat tuotantoverkostoista

laskea kestävää tuotantoa ja työllisyyttä. Hypetuotannolle pitää luoda omia turvajärjestelmiä, kuten puskurirahastoja, mittavien romahdusten varalle. Oikotietä uusien vientityöpaikkojen luomiseen ei ole. Tuotanto on tehtävä läpinäkyväksi ja uudet työpaikat kaivettava esiin tuotantoketjuista. Tuotantoketjujen avaaminen auttaisi myös pitkäaikaisia pääomasijoituksia tavoittelevia kotimaisia ja ulkomaisia tahoja. Tässä on edessä suuri tehtävä julkiselle sektorille, myös tuleville suurkunnille, mikäli poliittisella tasolla päätetään ryhtyä toimeen. Pelkästään markkinat eivät luo tähän maahan järkevää ja tarpeellista uutta tuotantoa. Markkinat eivät kykene luomaan työtä kaikille halukkaille. Markkinat ovat sen sijaan synnyttäneet runsaasti harmaata taloutta, alipalkkaisia roskaduuneja sekä muita eettisesti arveluttavia liiketoimintoja. Mikä sitten tulisi olla julkisen omistuksen osuus eri tuotantoverkoissa? Vastaus tähän on ymmärrettävästi tapauskohtainen. Uutta tuotantoa luotaessa omistusosuus voi olla huomatta-

OIKOTIETÄ UUSIEN VIENTITYÖPAIKKOJEN LUOMISEEN EI OLE. TUOTANTO ON TEHTÄVÄ LÄPINÄKYVÄKSI JA UUDET TYÖPAIKAT KAIVETTAVA ESIIN TUOTANTOKETJUISTA. TUOTANTOKETJUJEN AVAAMINEN AUTTAISI MYÖS PITKÄAIKAISIA PÄÄOMASIJOITUKSIA TAVOITTELEVIA KOTIMAISIA JA ULKOMAISIA TAHOJA.

vankin suuri, eli yli 50 prosenttia. Pidemmän päälle ydinverkostoissa omistusosuus voisi olla 10-20 prosentin luokkaa EU-ympäristössä. Ideologisin ja poliittisin perustein prosenttiosuudet voivat olla täysin toisenlaisia suuntaan jos toiseen. Omistaminen loisi julkiselle taholle luonnollisen oikeutuksen tehdä asianomainen tuotanto läpinäkyväksi. Julkisen tahon osallistuminen lisäisi samalla sijoittajien luottamusta näihin tuotannonaloihin. Kirjoittaja on ennakoinnin asiantuntija.

lähteet: ✕✕

Himanen, Pekka (2012) Sininen kirja, Suomen kestävän kasvun malli, Luonnos kansalliseksi tulevaisuushankkeeksi. http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf

✕✕

Mäkelä, Keijo (2008) Elinkaarien tunnistaminen on ennakoinnin päätehtäviä. Kuntalehti 21.2.2008

✕✕

Mäkelä, Keijo (2005) Uudet työpaikat piilevät tuotantoverkostoissa. Futura 4/2005, 11-13 .

✕✕

Mäkelä, Keijo (1999) Työn tulevaisuus ja osaamisen logistiikka. Julkaisussa Työ tulevaisuudessa, Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunta ja Tulevaisuuden tutkimuskeskus (toim. Tiihonen, P. & Söderlund, S.), 104-107.

✕✕ ✕✕

Porter, Michael E. (1991) Kansakuntien kilpailuetu. Otava, Helsinki. Rajakallio, Keijo (2010) Työelämä 2030. Futura 1/2010, 68-75.


070

Peruste #4 2013

PERUSTELUJA

Perusteluja-osiossa julkaistaan numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Tarjoa omaa kirjoitusideaasi l채hett채m채ll채 tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi.

Carita Maury sarjasta Homo Cantans


071

perusteluja

Rukoilemalla lukutaitoa ja demokratiaa? Uskonnon ja kehityksen vaiettu suhde

RUKOILEMALLA LUKUTAITOA JA DEMOKRATIAA? USKONNON JA KEHITYKSEN VAIETTU SUHDE Suomen valtio rahoittaa lähetystyötä kehitysmaissa, vaikka on virallisesti sanoutunut irti uskonnon levittämisestä kehitysyhteistyövaroin. Uskonnolliset kansalaisjärjestöt ovat ristiriitaisessa tilanteessa: lähetystyö on järjestöjen toimiala ja vahvuus, mutta siitä ei voi puhua avoimesti rahoittajalle. Uskonnolla voi saada aikaan niin hyvää kuin pahaakin. On ongelmallista, jos näitä vaikutuksia ei tuoda julki rahoituksen menettämisen pelossa. Uskonnon ja maallisen kehitysyhteistyön suhde pitäisikin tuoda päivänvaloon ja julkiseen keskusteluun. pii telakivi


072

Peruste #4 2013

hteiskunnallista kehitystä on totuttu pitämään rationaalisena ja sekulaarina prosessina, jossa ei ole sijaa uskonnollisille uskomuksille. Moderni yhteiskuntahan perustuu järkeen, tieteeseen ja tekniikan edistykseen eikä uskonnollisiin tai maagisiin uskomuksiin. Kehitysmaiden todellisuus ei kuitenkaan vastaa läheskään tällaista yhteiskuntatieteilijöiden sekularisaatio-oletusta. Huolimatta yhteiskuntatieteilijöiden ennustuksista, joiden mukaan uskonnon merkitys vähentyisi yhteiskuntien modernisoitumisen myötä, se onkin viime vuosisadalla päinvastoin lisääntynyt (Clarke & Jennings 2008, 261). Erityisesti tämä näkyy kehitysmaissa1, joissa uskonto kuuluu usein olennaisesti ihmisten jokapäiväiseen elämään. Millä tavalla uskonto sitten vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen ja kehitysyhteistyöhön: onko se ennemmin kehitystä edistävä vai estävä tekijä? Uskonto on kehitystyöntekijöille usein epämieluisa aihe, sokea piste tai jopa tabu, jota he haluavat pikemminkin välttää kuin ymmärtää.2 Tämä johtuu siitä, että uskontoa pidetään esteenä kehitykselle – kehityksen käsitteeseen ajatellaan kuuluvan sisäänrakennettu vaatimus sekularisaatiosta (ter Haar 2011, 5). Käsitykselle on paljon historiallista puolustusaineistoa: lähetystyön ja ko-

lonialismin tuhoisa liitto, kansakuntia erottavat uskonnolliset sodat, uskonnolliset ääriliikkeet, uskontojen harjoittama naisten alistaminen ja niin edelleen. Uskonnot ovatkin epäilemättä tehokas keino ihmisten alistamiseen (tosin tämä ei ole uskontojen yksinoikeus; esimerkiksi poliittiset ideologiat voivat myös toimia tehokkaina alistajina). Köyhillä ei usein ole uskonnolle vaihtoehtoja, paitsi kenties alueella kilpaileva toinen uskonto. Lukutaidottomille ihmisille on helppo sanoa, mitä heidän tulee ”Raamatun” tai ”Koraanin” mukaan tehdä, vaikka kyse saattaakin olla paikallisen uskonnollisen johtajan mielipiteestä. Uskonnon avulla sosiaalinen kontrolli saa voimakkaan auktoriteetin. Uskonto voi myös pitää yllä harhaluuloja ja estää esimerkiksi lääketieteellisten menetelmien täyden hyödyntämisen. Ilman uskonnon tuomaa oikeutusta tietyt toimintatavat, kuten neitsyiden raiskaaminen hoitokeinona, tyttöjen silpominen tai leskien polttaminen3 joutuisivat kenties uudelleen arviointiin. Voisikin sanoa, että uskonto on, jos nyt ei oopiumia, niin ainakin khatia4 kansalle. Alistaminen ei ole kuitenkaan ainoa puoli, sillä usein uskonnolla on myös erittäin positiivinen vaikutus kehitysmaiden oloihin. Uskonto voi epäilemättä tuoda lukutaitoa, yhteisöllisyyttä, suun-

1 Länsimaissakaan uskonnollisuus ei välttämättä ole vähentynyt niin radikaalisti kuin kirkosta eroajien määrästä voisi päätellä. Perinteisen kristinuskon sijaan monen nykypäivän suomalaisen uskonnollisuus vaikuttaisi olevan jonkinlaista hengellisyyttä, jonka sisältö saatetaan ottaa monista eri lähteistä ja sovittaa itselle sopivaksi. 2 Toisaalta itse kehityskin on hyvin latautunut, ideologinen termi, jolla on itse asiassa melko samanlaiset päämäärät kuin uskonnolla. Molemmissa on keskeistä toivo paremmasta elämästä – paremman elämän antajana Jumala vain on korvautunut kapitalismilla ja koulutuksella. 3 Nämä esimerkit ovat uskonnollisissa yhteisöissä muodostuneita tapoja, jotka eivät kuulu alun perin minkään uskonnon oppeihin. 4 Khat on erityisesti Itä-Afrikassa ja Lähi-idässä käytetty amfetamiinia muistuttava huume, joka aiheuttaa psyykkistä riippuvuutta.


073

Rukoilemalla lukutaitoa ja demokratiaa? Uskonnon ja kehityksen vaiettu suhde

taa elämälle – ja ennen kaikkea motivaatiota kehitykseen. Ter Haar (2011, 5) esittää, että uskonto saa yksilöissä aikaan muutosta, joka on välttämätön edellytys yhteiskunnalliseen muutokseen. Kehityspolitiikassa tunnutaan ajateltavan juuri päinvastoin. Yhteiskuntaa pitää ensin muuttaa, jotta yksilöiden elämä voi muuttua. Esimerkiksi karismaattisen kristillisyyden parissa kehitysmaissa laajasti vaikuttava menestyksen teologia saa kannattajansa hankkimaan juuri sitä, mistä kehityspolitiikka unelmoi: taloudellista vaurautta. Monet tutkimukset (esim. Deneulin & Rakodi 2011, James 2009) ovat päätyneet samaan lopputulokseen: uskonnon ymmärtäminen ja huomioon ottaminen auttavat kehityksen toteutumista, ja uskonnollinen sokeus tai piittaamattomuus taas päinvastoin estävät sitä toteutumasta. On siis tärkeää, että kehityksen ammattilaiset hankkivat ”uskonnollisen kielitaidon” (Deneulin & Rakodi 2011, 52). Ter Haarin (2011, 8) mukaan tärkein syy, miksi uskonnollinen ulottuvuus tulisi huomioida kehityskysymyksissä, on yksinkertaisesti se, että kehitystoimijoiden pitäisi käyttää kaikki mahdolliset keinot hyväkseen kehitystavoitteiden saavuttamiseksi. Uskonto itsessään ei ole kehityksen edellytys, mutta koska se on niin merkittävä osa kehitysmaiden ihmisten elämää, se todella kannattaa ottaa huomioon ja hyödyntää sitä kehitysprojekteissa.

ESIMERKIKSI KARISMAATTISEN KRISTILLISYYDEN PARISSA KEHITYSMAISSA LAAJASTI VAIKUTTAVA MENESTYKSEN TEOLOGIA SAA KANNATTAJANSA HANKKIMAAN JUURI SITÄ, MISTÄ KEHITYSPOLITIIKKA UNELMOI: TALOUDELLISTA VAURAUTTA.

uskonnollisten kehitysjärjestöjen kaksi puolta – lähetys ja kehitys

Kehitysmaissa toimii valtava määrä uskonnollisia kansalaisjärjestöjä5, joiden merkitys kehitysyhteistyöhön on todella suuri. Määrän lisäksi järjestöjen vaikutusvaltaa tehostaa se, että kehitysmaiden ihmiset luottavat usein enemmän uskonnollisiin kuin maallisiin kansalaisjärjestöihin (Narayan ym. 2000). Monet tutkimukset (esim. ter Haar 2011; James 2009; Narayan ym. 2000) ovat osoittaneet, että luottamukselle on myös perusteensa6: apu todella menee paremmin perille uskonnollisten kuin maallisten järjestöjen kautta. Iso-Britannian kehitysministeriön tutkimuksen mukaan esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa uskonnolliset järjestöt hoitavat jopa puolet kouluista ja terveydenhuoltopalveluista (DFID 2005, 4). Maailman köyhimmät

5 Uskonnolliset kehitysjärjestöt (engl. Faith-Based Organisation, FBO) eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan niihin kuuluu laaja kirjo hyvin erilaisia ryhmiä lähetysjärjestöistä humanitaarisiin avustusjärjestöihin. Joskus ryhmään lasketaan mukaan jopa uskonnolliseen aatteeseen pohjautuvat puolisotilaalliset järjestöt, kuten Hamas, tai terroristijärjestöt, kuten al-Qaida (Clarke & Jennings 2008, 31). 6 Tutkimuksissa ei tosin tarkasteltu luottamuksen ja onnistumisen syy-seuraussuhdetta: johtuuko luottamus hyvästä toiminnasta, vai hyvät tulokset luottamuksesta.


074

Peruste #4 2013

USKONTO VOIKIN PARHAIMMILLAAN OLLA ERINOMAINEN APUVÄLINE KEHITYSTAVOITTEIDEN SAAVUTTAMISEEN (OLI TAVOITTEENA SITTEN IHMISOIKEUDET, TALOUSKASVU TAI DEMOKRAATTINEN HALLINTO). MUTTA ONKO OIKEIN, ETTÄ USKONNOTTOMIIN ARVOIHIN SITOUTUNUT SUOMEN VALTIO TUKEE USKONNON (ITSE ASIASSA VAIN YHDEN TIETYN USKONNON, ELI KRISTINUSKON) KÄYTTÖÄ KEHITYSPOLITIIKAN VÄLINEENÄ?

kolkat ovat usein hyvin uskonnollisia7, ja vaikka maaseudun syrjäisissä kylissä ei juuri muuta olisi, niissä on kuitenkin aina temppeli, moskeija, kirkko tai perinteinen noitatohtori. Esimerkiksi monissa afrikkalaisissa kulttuureissa pastorit ovat yhteisöjen arvostetuimpia henkilöitä, ja eurooppalainen sekulaari kulttuuri on yksinkertaisesti outo ja vieras. Uskonto voikin parhaimmillaan olla erinomainen apuväline kehitystavoitteiden saavuttamiseen (oli tavoitteena sitten ihmisoikeudet, talouskasvu tai demokraattinen hallinto). Mutta onko oikein, että uskonnottomiin arvoihin sitoutunut Suomen valtio tukee uskonnon (itse asiassa vain yhden tietyn uskonnon, eli kristinuskon) käyttöä kehityspolitiikan välineenä? Suomen ulkoministeriö rahoittaa tällä hetkellä viittä uskonnollista kehitysjärjestöä8, vaikka virallisen kehityspolitiikan tulisi ministeriön itsensä mukaan

olla neutraalia. Ulkoministeriön eettisissä ohjeissa sanotaan: ”Aatteen, uskonnon tai poliittisen kannan levittäminen ei ole sallittua kehitysyhteistyövaroin” (UM 2012). Kristillisten järjestöjen täytyy siis kiertää tätä säädöstä tavalla tai toisella. Ohjeistuksen takia järjestöissä onkin jaettu toiminta (ja sen rahoitus) kahtia, uskonnolliseen lähetystyöhön9 ja maalliseen kehitysyhteistyöhön. Työntekijät eivät kuitenkaan välttämättä erottele näitä kahta aluetta toisistaan, koska niiden nähdään liittyvän niin tiiviisti yhteen. Norjassa uskonnollisen kehitysjärjestön edustajat kuvailevat lähetystyötä ja kehitystyötä saman kolikon kahdeksi eri puoleksi, vaikka projektit ovat virallisesti erillään toisistaan (Hovland 2008, 175). Suomalaisissa lähetysjärjestöissä vaikuttaisi vallitsevan samansuuntainen ajattelutapa. Haastattelemani Suomen Lähetysseuran työntekijä kutsui uskonnollista ja kehityksellistä puolta linnun

7 Itse asiassa koko kansa tuskin on ”syvällisesti” uskonnollinen missään maailman kolkassa. Joissain kulttuureissa uskonto saattaa olla erittäin voimakas sosiaalinen normi, ja suurin osa ihmisistä käyttäytyy uskonnollisten tapojen mukaan. Metafyysisten ja kosmologisten asioiden pohtiminen ei kuitenkaan ole koko kansan harrastus kehitysmaissa tai missään muuallakaan. 8 Järjestöt ovat Fida International, Suomen Lähetysseura (lähetysjärjestöjä), Frikyrklig samverkan, Kirkon ulkomaanapu ja Suomen World Vision (kristillis-humanitaarisia järjestöjä) (UM 2013). 9 Esimerkiksi Suomen lähetysseuran työntekijä korosti heidän järjestönsä tekevän lähetystyötä – ei missään tapauksessa käännytystyötä. Käännyttäminen tuntuu olevan lähetysjärjestöille tabu, joka kuuluu vain historiaan. Jako lähetystyöhön ja käännytystyöhön on kuitenkin määritelmäkysymys, ja muuttuu sen perusteella, keneltä kysytään.


075

Rukoilemalla lukutaitoa ja demokratiaa? Uskonnon ja kehityksen vaiettu suhde

kahdeksi siiveksi. Eikä yhdellä siivellä pitkälle lennetä, jos on lähetysjärjestön työntekijöitä uskominen. Monet uskonnollisen järjestön työntekijät ovatkin ristiriitaisessa tilanteessa. Rahoittaja vaatii heitä erottamaan kiinteästi yhteenkuuluvat asiat toisistaan, kun taas heidän vakaumuksensa vaatii pitämään ne yhdessä. Uskovainen työntekijä saattaa asettaa henkilökohtaisen missionsa järjestön (tai rahoittajan) mission yläpuolelle. Kaikki työntekijät eivät kykene tai halua jakaa uskonnollista ja maallista kehitystä omiksi osa-alueikseen. Ongelma voidaan ratkaista esimerkiksi helluntailaisen lähetysjärjestö Fidan tapaan: heidän työntekijänsä mukaan ristiriitaa kokevat työntekijät pyritään sijoittamaan toisiin tehtäviin. Lähetysjärjestöillä on myös pitkä uskonnollisen lähetystyön historia, josta on erotettu maallinen kehitysyhteistyöpuoli vasta viime aikoina (Hovland 2008, 174). Tästä kertoo muun muassa se, että Suomen Lähetysseuran työntekijä ei suostunut erottamaan edes keskustelun tasolla lähetys- ja kehitystyötä toisistaan, vaikka järjestön rahoitus on jaettu näihin kahteen kategoriaan. Hänelle kategorioita on olemassa vain yksi: lähetystyö, joka sisältää niin hengellisen kuin maallisenkin puolen – lintumetafora on hyvin syvälle juurtunut, perimmäistä luonnonlakia muistuttava teesi, joka ei vaadi enää perusteluita. Haastateltaessa Fidan työntekijä toisaalta pystyi kyllä erottamaan käsitteet

MONET USKONNOLLISEN JÄRJESTÖN TYÖNTEKIJÄT OVATKIN RISTIRIITAISESSA TILANTEESSA. RAHOITTAJA VAATII HEITÄ EROTTAMAAN KIINTEÄSTI YHTEENKUULUVAT ASIAT TOISISTAAN, KUN TAAS HEIDÄN VAKAUMUKSENSA VAATII PITÄMÄÄN NE YHDESSÄ.

toisistaan, mutta hänkin päätyi korostamaan, että kyseessä on kokonaisvaltainen asia; länsimainen tapa erotella ihmisen ruumiillinen ja henkinen puoli ei ole hänen mukaansa toimiva lähestymistapa kehitysyhteistyöhön.10 Uskonnollisen järjestön virallisen kannan ja työntekijöiden kannan välillä saattaa olla merkittävä ero suhteessa heidän työnsä keskeiseen tavoitteeseen (ks. Hovland 2008, 182). Vaikka siis lähetysjärjestöt erottavat virallisella tasolla uskonnollisen ja maallisen työn, jako ei kuitenkaan aina ulotu käytännön toimintaan asti. Ulkoministeriökin on kyllä huomannut eron uskonnollisten järjestöjen virallisen strategian ja käytännön välillä (UM 2008, 34), mutta tämä ei ole estänyt rahoituksen jatkamista tai toisaalta aiheuttanut säädösten muuttamista. Uskonnollisista aatteista keskusteltaessa on syytä muistaa, ettei maallinen kehityspolitiikkakaan ole arvoista vapaata (toisin kuin kehitystoimijat tahtoisivat usein ajatella). Uskonnottomienkin kehitysjärjestöjen toimintaa

10 Voi kuitenkin kysyä, miksi kokonaisvaltainen lähestymistapa kehitykseen vaatisi juuri uskontoa. Eikö sekulaarikin järjestö voisi saavuttaa parempia tuloksia ottamalla kokonaisvaltaisen asenteen kehitykseen, siten että inhimillinen kehitys nähtäisiin moniulotteisena prosessina? Sekulaarin järjestön tulisi silloin kyetä ottamaan huomioon myös uskonto osana paikallisten ihmisten todellisuutta. Vaikka tämä on uskonnollisten järjestöjen erityisala, ei sen tarvitsisi olla niiden yksinoikeus.


076

Peruste #4 2013

ohjaavat erilaiset arvot ja aatteet: järjestön arvomaailma saattaa perustua esimerkiksi talouskasvuun, sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai luonnonsuojeluun. Kehityspolitiikkaa tehdään itse asiassa aina jonkin arvomaailman pohjalta, ja arvot ohjaavat työn suuntaa siinä missä uskonto ohjaa uskonnollisten järjestöjen työtä. Koska ei ole olemassa mitään

universaalia totuutta, mitkä arvot ovat tärkeimpiä, niin kehityspolitiikan taustalla vaikuttavista arvoista olisi käytävä avointa keskustelua – olivat arvot sitten uskonnollisia tai maallisia. Kirjoittaja on filosofian maisteri, kehitysmaatutkimuksen opiskelija ja teoreettisen filosofian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.

lähteet: ✕✕

Clarke, G. & Jennings, M. (2008) Development, Civil Society and Faith-based Organizations: Bridging the Sacred and the Secular. Palgrave Macmillan, New York, NY.

✕✕

Deneulin, S. & Rakodi, C. (2011) ”Revisiting Religion: Development studies Thirty Years On”, World Development 39(1), 45–54.

✕✕

DFID (Department for International Development) (2005) ”Faith in Development”. Katsottu 9.10.2013 osoitteessa: https://repository.berkleycenter.georgetown.edu/RD-20051207-BennFaithinDevelopment.pdf

✕✕

Hovland, I. (2008) ”Who’s Afraid of Religion? Tensions between ’Mission’ and ’Development’ in the Norwegian Mission Society”, teoksessa Clarke & Jennings (toim.): Development, Civil Society and Faith-based Organizations: Bridging the Sacred and the Secular. 2008. Palgrave Macmillan, New York, NY.

✕✕

James R. (2009) “What is Distinctive About FBOs? How European FBOs define and operationalise their faith”, Praxis Paper 22, INTRAC.

✕✕

Narayan D., Chambers, R., Shah M. K., & Petesch, P. (2000) Voices of the Poor: Crying out for Change. Oxford University Press, New York, NY.

✕✕

ter Haar, G. (2011) ”Religion and Development: Introducing a New Debate”, teoksessa ter Haar (toim.): Religion and Development. Ways of Transforming the World. 2011. Hurst & Company, Lontoo.

✕✕

UM (Ulkoasiainministeriö) (2008) Evaluation report 2008:1, Finnish Partnership Agreement Scheme. Katsottu 9.10.2013 osoitteessa: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=133139&nodeid=15454&contentlan=1&cultu re=fi-FI

✕✕

UM (Ulkoasiainministeriö) (2012) Ulkoasiainministeriön eettiset ohjeet järjestöjen valtion tuella toteutettavaan kehitysyhteistyöhön. Katsottu 9.10.2013 osoitteessa: http://formin.finland.fi/public/ default.aspx?nodeid=15436&contentlan=1&culture=fi-FI

✕✕

UM (Ulkoasiainministeriö) (2013) Ulkoasiainministeriön kumppanuusjärjestöt. Katsottu 9.10.2013 osoitteessa: http://www.formin.fi/Public/default.aspx?nodeid=15436&contentlan=1&culture=fi-FI


077

kirjat

Kirja-arvio

tulkoon velkaarmahdus, demokratia ja kommunismi suhteet olisivat palautettavissa markkinavaihdon mekanismeihin. Taloudellisessa vaihdossa on aina ollut kyse syvemmistä sosiaalisista suhteista. “Emme aloittaneet vaihtotaloudella, keksineet sitten rahaa ja lopulta luottojärjestelmiä”, Graeber kirjoittaa. Hänen mukaansa asiat tapahtuivat juuri päinvastaisessa järjestyksessä. ”Mitä nyt kutsumme virtuaaliseksi rahaksi, syntyi ensin.” Yhteiskuntien talous on perustunut erilaisille sosiaalisille velvoitteille ja ei-markkinavälitteisille kohtaamisille. Velvollisuuksien muuttuminen mitattavaksi velaksi ja lopulta velkaorjuudeksi on aina ollut syy kapinoihin ja vallankumouksiin. Velka-armahdus oli keino hillitä vallankumouksia. Sumerilaiset vapauttivat velkaorjuuteen ajautuneet maanviljelijät säännöllisin väliajoin. Vanhan testamentin juutalaisessa perinteessä kehotetaan viettämään riemuvuotta, Jubileeta. Joka viideskymmenes vuosi velat oli annettava anteeksi, orjat vapautettava ja perintömaat jaettava alkuperäisille omistajilleen. Nykyisin velka-armahdus mielletään lähes käsittämättömäksi. On hyväksyttävämpää asettaa kotitaloudet ja kokonaiset valtiot pysyvään velkaorjuuteen kuin vapauttaa ne veloistaan. Velkaa pi-

David Graeber (2013): The Democracy Project. A History, a Crisis, a Movement. Spiegel & Grau, New York. 326 s.

ebt. The First 5 000 Years on eräs viime vuosien puhutuimpia yhteiskuntatieteellisiä kirjoja. Kirja on saanut laajaa akateemista arvostusta ja tehnyt David Graeberista aikamme tunnetuimman anarkistin. Debt on perusteellinen historiallinen esitys velan yhteiskunnallisesta merkityksestä aina esihistoriallisista sivilisaatioista tämän päivän kapitalismiin. Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen, antropologisempi ja filosofisempi osuus, analysoi velkaa taloudellisena ja moraalisena sosiaalista elämää jäsentävänä mekanismina. Kirjan toinen puolisko jakaa maailmanhistorian vuosisatojen mittaisiin jaksoihin sen mukaan, millainen raha- ja luottojärjestelmä kulloinkin on ollut vallitseva. Erilaiset käsittelytavat ja näkökulmat sekoittuvat kirjassa alituisesti, mikä tekee siitä poikkeuksellisen rikkaan, mutta samalla ajoittain haastavan seurata. Twitterissä eräs anarkisti vertasi Debtiä Marxin Grundrisseen. Graeber tekeekin Marxin tapaan radikaalia historiallista analyysia yhteiskuntien toimintaperiaatteista, pyrkien samalla osoittamaan suuntia vaihtoehtoiselle yhteiskuntajärjestykselle. Graeber osoittaa vääräksi myytin, jonka mukaan ihmisten väliset sosiaaliset

David Graeber (2011): Debt. The First 5 000 Years. Melvillehouse, New York. 534 s.

tero toivanen


078

Peruste #4 2013

detään velkaantuneen syntinä ja velkaorjuutta oikeutettuna. “Tietenkin velat on maksettava takaisin” –tyyppinen väite on kuitenkin ensisijaisesti moraalinen, ei taloudellinen. Graeber jäljittää velka-armahdusta turhaan vuosituhansien taakse. Nykyiselle europolitiikan päähyötyjälle, Saksalle, myönnettiin vuonna 1948 eräs jalomielisimmistä velka-armahduksista koskaan. 93 prosenttia Hitlerin Saksan veloista pyyhittiin kokonaan pois ja muita velkoja myöhästytettiin puoli vuosisataa. Saksan julkinen velka oli 1950-luvun alussa 12 prosenttia, kun se vuonna 1939 oli peräti 675 prosenttia. Mitä tahansa rahoitussyntejä kreikkalaiset ovatkaan tehneet, natsit tekivät monin verroin pahempia.1 Graeber jakaa maailmanhistorian pitkiin ajanjaksoihin sen mukaan, oliko taloudessa vallitsevana jalometalli- vai virtuaalirahajärjestelmä. Erilaiset sosiaaliset luottojärjestelmät on historiassa tuhottu pakottamalla väkivalloin käyttöön yhteismitallinen raha. Jalometallien aikakausia leimaavat väkivalta, ryöstely ja orjuus, kun virtuaaliraha taas on tarkoittanut suhteellisen rauhallista aikakautta ja luottamuksen lisääntymistä ihmisyhteisöissä. Antiikin järjestelmän romahdettua ja metallirahan lähes kadottua seurasi nykyisin keskiajaksi kutsuttu rauhallinen ajanjakso ja luottojärjestelmien paluu. Uuden mantereen valloitus 1400-luvulta alkaen synnytti “suuret kapitalistiset imperiumit”. Jalometallijärjestelmä levisi vallitsevaksi, perässä seurasivat or-

juus ja väkivalta. Vuoden 1971 Bretton Woods -järjestelmän purkaminen on Graeberin jaksotuksessa uusin, Yhdysvaltain ja dollarin dominoima virtuaalirahan aikakausi. Se tuntuisi poikkeavan Graeberin muista vastaavista aikakausista. Virtuaalirahan paluun tulisi merkitä imperiumien, orjuuden ja velkakurimuksen korvautumista instituutioilla, jotka suojaavat velkaantuneita. Yhdysvaltain imperiumi on osoittautunut täysin päinvastaiseksi. The Democracy Project on Debtia merkittävästi kevyempi ja populaarimpi teos. Välillä kirja on jopa ärsyttävän kepeä, eräänlainen aktivistiopas Amerikan keskiluokan nuorisolle. Kirjan kiinnostavimpia kohtia on aktivistien sähköposteilla ja keskusteluilla sävytetty Graeberin henkilökohtainen kuvaus Occupy-liikkeen syntyhetkistä. Graeber kysyy, miksi yhtäkkiä organisointi onnistui ja esiin nousi kansainväliset mitat saavuttanut massaliike. Graeberin mukaan massat selittää valittu strategia. Väkivallattomuus poliisirepressiota vastaan toi liikkeelle nopean tuen sosiaalisessa mediassa. Siksi valtamediankin oli reagoitava. Liikkeen pyrkimys hierarkiattomuuteen ja konsensuspäätöksiin loi vetovoimaisen osallistuvuuden kulttuurin. Kieltäytyminen konkreettisten vaatimusten esittämisestä mahdollisti liikkeen rakentamisen vallitsevien instituutioiden ja käytäntöjen ohitse. Toisaalta kyse oli poliittisen tietoisuuden purkautumisesta. Liike palautti ryminällä luokan amerikkalaiseen poliit-

1 Ks. Robert Kuttner: ”The Debt We Shouldn’t Pay”. The New York Review of Books. http://www.nybooks.com/articles/ archives/2013/may/09/debt-we-shouldnt-pay/?pagination=false, katsottu 8.10.2013.


079

Kirja-arvio

tiseen keskusteluun. Velkaantuneiden opiskelijoiden liike tempaisi pian mukaansa myös työväenluokan protestoijia, jotka olivat kyllästyneitä velkataakkaan, työttömyyteen ja palkkojen polkemiseen, mutta myös varallisuuden räikeään pakenemiseen pankki- ja finanssisektorille. Tältä työväenluokalta oli kadonnut alta se järjestelmä, jota joskus nimitettiin teolliseksi yhteiskunnaksi. Graeber kysyykin oikeutetusti, miksi ylipäänsä kutsua yhdysvaltalaista systeemiä enää kapitalismiksi. Wall Street tuntuisi symboloivan pikemminkin eräänlaista ”uusfeodalismia”, jossa finanssieliitti käy kauppaa tuotannosta finanssisektorille imemillään korkotuloilla. Democracyn pääpyrkimyksenä on kuitenkin demokratia-käsitteen uudelleen määrittely. Graeber muistuttaa lukijoitaan siitä, ettei demokratiaa keksitty Kreikassa. Se on aina ollut olemassa yhteisöissä, joissa tasa-arvoa on pidetty toiminnan lähtökohtana ja yhteisiä asioita on ratkottu kuhunkin tilanteeseen soveltuvin keinoin. Demokratian käsite keksittiin Kreikassa, mutta sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät itse asiassa juurikaan pitäneet koko asiasta. Demokratia tarkoitti myös hyvin eri asiaa esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyystaistelua edeltäneisiin massakokouksiin osallistuneille maanviljelijöille, työläisille ja kauppiaille kuin maan toiselle presidentille John Adamsille, joka vetosi usein omistavan luokan oikeuteen hallita omaisuudettomia. Olisihan myöntyminen suoraan demokratiaan tarkoittanut velka-armahdusta, rikkaiden verotusta sekä maan ja varallisuuden uudelleenjakoa.

Graeberille Occupy oli ilmentymä anarkismin perinteitä huokuvasta demokratiakäsityksestä, jota vastaan yhdysvaltalainen poliittinen eliitti on hyökännyt maan itsenäistymisestä alkaen. Demokratialla on usein vain vähän tekemistä edustuksellisuuden ja äänestämisen kanssa. Historiallisesti on tyypillisempää, että demokraattinen prosessi ei edes etene enemmistöä hakevaan äänestyspäätökseen saakka, vaan ratkaisua haetaan konsensusmenettelyn ja keskustelun kautta. Molemmat ovat Occupyn symboleja. Graeberille anarkismi on suoran demokraattisen käytännön liike, joka tavoittelee sellaista vapaata yhteiskuntaa, jossa ei ole jatkuvaa väkivallan uhkaa. Graeber toteaa, että sellaiset historialliset epätasa-arvoa tuottavat instituutiot kuten orjuus, velkakurimus ja palkkatyö voivat olla olemassa vain armeijan, vankiloiden ja poliisin turvaamana. Democracyn onnistunein historiallinen esimerkki ovat 1700-luvun Atlantin merirosvot. Vallitseva historiakäsitys unohtaa, että piraattilaiva oli ”demokraattinen pienoisyhteiskunta” hyvin epädemokraattisena aikana. Piraatit esimerkiksi valitsivat kapteeninsa, eikä hänellä ollut mitään etuoikeuksia muuhun miehistöön nähden. Ainoastaan hyökkäyksen ja meritaistelun aikana hänelle myönnettiin ehdoton komentooikeus. Graeberin mukaan demokratian todelliset juuret löytyvät piraattilaivan kaltaisista improvisoinnin tiloista, kaukana valtion tai muiden instituutioiden pakoista. Debt ja Democracy pyrkivät määrittelemään uudelleen kommunismin. Kommunismilla ei ole mitään tekemistä Neuvostoliiton tai puoluediktatuurin


080

Peruste #4 2013

kanssa. Graeberille ”lattiatason kommunismi” on kaikissa yhteiskunnissa tunnistettava ihmisten välinen käytäntö, joka nojaa periaatteeseen ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Periaate toimii, jos joko tarve on riittävän suuri, esimerkiksi hukkuvan pelastaminen, tai pyyntö kohtuullinen, esimerkiksi tien neuvominen kysyjälle. Graeberin demokratia ja kommunismi käsitteellistykset ovat piristäviä, mutta myös epätyydyttäviä. Osittainen selitys voi löytyä historiallisesta tarkastelutavasta, joka tuntuisi pahimmillaan irrottavan ilmiön historiallisesta yhteydestään. Graeber nostaa esimerkiksi piraattien historiasta esille vain laivan ”poliittiset” käytännöt sivuuttaen merkittävän osan tuoreesta radikaalista historian tutkimuksesta.2 Piraattien luokkataistelu uhkasi suoraan kapitalismin ydintä, Atlantin orjakaupan, raaka-aineiden ja jalometallien liikkeitä. Graeber ohittaa myös sen, että piraattien elämäntapa oli ehkä ennen kaikkea pakoa muotoutumassa olevasta palkkatyöjärjestelmästä. Kirjojen käsittelytapa rajautuu turhan tiukasti velkaan ja ”poliittiseen” demokratiaan. Graeber osoittaa erinomaisesti, että kapitalismin nousu liittyy olennaisesti velkaan. Hän kuitenkin sivuttaa yhteismaiden aitaamisen ja palkkatyön synnyttämisen merkityksen niin sanotussa alkuperäisen kasautumisen prosessissa. Esimerkiksi Englannin sisällissodan jälkeinen radikaali Diggers-liike ei niinkään vaatinut velka-armahdus-

ta vaan ajoi demokraattisia oikeuksia kannattamalla maan yhteisomistusta ja kyseenalaistamalla sellaisen nousevan työn muodon, jossa ”toinen joutuu tekemään työtä toiselle”. Graeber puhuu siis hämmästyttävän vähän työstä ja tuotannosta. Hän tekee selkeästi eroa, toki piristävästi, marxilaiseen analyysiin, ja on lähes allerginen nostamaan esiin tuotannon omistussuhteita. Graeber tähdentääkin, että kommunismilla ei ole mitään tekemistä tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen kanssa. Occupy oli vallankumouksellinen liike erityisesti sen demokraattisen hengen vuoksi. Yhteiskunnallisen liikkeen vaikein tehtävä on kuitenkin vastata nimenomaan itsenäisen tuotannon ja toimeentulon järjestämisen haasteeseen. Siksi tuotantovälineiden ja yhteisten resurssien yhteiskunnallinen hallinta on mitä ajankohtaisin kysymys myös Occupyn kaltaisten liikkeiden kohdalla. Ehkä Graeberin olisi syytä muistella myös kommunismin erästä toista periaatetta, ”todellista liikettä, joka kumoaa vallitsevat olotilat”. Tällöin ”todellinen demokratia” ei voi tarkoittaa vain demokraattista kulttuuria, vaan tuotannon, ihmistyön sekä sen tuottaman yhteisvaurauden demokratisoimista. Jäänkin odottamaan Graeberilta näkemyksiä siitä, miten esimerkiksi puretaan kapitalismia keskeisesti pystyssä pitävä instituutio, palkkatyöjärjestelmä. Kirjoittaja on opettaja ja maailmanpolitiikan jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.

2 Ks. Markus Rediker (2004): Villains of All Nations. Atlantic Pirates in the Golden Age. Verso, Lontoo; Peter Linebaugh & Markus Rediker (2006): The Many-Headed Hydra. Sailors, Slaves, Commoners and the Hidden History of Revolutionary Atlantic. Verso, Lontoo.


081

Kirja-arvio

yritysvastuupuhe – mahdollisuus demokratisoitumiselle? ritykset ovat ajaneet itsensä umpikujaan yritysvastuupuheellaan, väittää Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen tuoreessa kirjassaan. Umpikujalla Teivainen viittaa siihen, että yritysvastuupuhe tuo esille taloudellisten instituutioiden poliittisen luonteen. Tämä nostaa esiin kysymyksen, pitäisikö myös niihin soveltaa demokraattisia vaatimuksia. Toinen keskeinen teema Teivaisen Yritysvastuun umpikuja -kirjassa on vapauden ja kapitalististen yritysten välinen suhde. Teivainen kyseenalaistaa kapitalismin yhdistämisen vapaaseen markkinatalouteen. Hän kehuu Björn Wahlroosiin Markkinat ja demokratia -kirjaa rehelliseksi. Wahlroos ei käytä teoksessaan vapausretoriikkaa, vaan toteaa yritysjohtajien toimivan diktaattorien tavoin ja yritysten olevan autoritaarisesti hallinnoituja instituutioita. Kun Teivainen mainitsi marxilaisesta tai sosialistisesta perinteestä ammentavien tutkijakollegoiden parissa kirjoittavansa kirjaa yritysvastuusta, se herätti epäileviä ensireaktioita. Monet ovat tottuneet kuulemaan yritysvastuusta lähinnä liikkeenjohdon konsulteilta ja pitävät sitä vain viittauksena yritysten kosmeettisiin muutoksiin, joiden on tarkoitus viedä huomio pois tärkeämmistä

valtasuhteista. Tämä on Teivaisen mukaan yksi yleistettävissä oleva suhtautumistapa yritysvastuuseen. Hänen “vastuuoptimismiksi“ nimeämänsä suhtautumistapa puolestaan korostaa, miten ekologinen ja sosiaalinen vastuullisuus ovat nousseet markkinataloudessa aikaisempaa tärkeämmiksi ohjenuoriksi. “Oikeistoskeptikot” taas suhtautuvat yritysvastuuseen epäilevästi, koska yritysten pitäisi keskittyä vain tuottamaan voittoa osakkeenomistajilleen. Yritysvastuu on merkittävä ilmiö, jota on hyvä käsitellä yleisten suhtautumistapojen ulkopuolelta. Kirjan tarkoituksena onkin esitellä yritysvastuuseen liittyviä oletuksia ja pohtia, missä määrin siitä on hyötyä kapitalismin ja demokratian välisen suhteen muutoksille sekä sen ymmärtämiselle ja selittämiselle. Teivainen kirjoittaa yritysvastuusta raikkaasti ja yllätyksellisesti. Hän analysoi monipuolisesti yritysvallan voimistumiseen sisältyviä ristiriitoja ja niistä aukeavia demokraattisia mahdollisuuksia. Teivainen viittaa Wahlroosin lisäksi muun muassa 1960-luvun feministeihin ja Milton Friedmaniin. Konkreettisina esimerkkeinä hän käsittelee Fazerin, Keskon ja Stora Enson yhteiskuntavastuuta. Hän muun muas-

Teivo Teivainen (2013): Yritysvastuun umpikuja. Into & Kalevi Sorsa – säätiö, Helsinki. 102 s.

johannes mikkonen


082

Peruste #4 2013

sa kuvaa, kuinka Keskon vuoden 2011 yhteiskuntavastuuraportissa pakkausten optimointi on vastuullisuuden kannalta tärkeämpää kuin vakaat työsuhteet. Vuosi raportin jälkeen Keskossa tehtiinkin laajoja irtisanomisia. Kun yhteiskuntia on kehitetty demokraattisemmiksi, on yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kaltaisilla uudistuksilla ollut yksi selvä raja: ne on pysäytetty tehtaan porteille. “Demokraattiseksi kutsutun valtion pintaa raaputtamalla paljastuu useita autoritaarisesti hallittuja valtakeskittymiä. Niistä tärkeimpiin kuuluvat kapitalistiset liikeyritykset”, Teivainen kirjoittaa. Teivaisen kirjan keskeisin viesti onkin, että globaalin talouden poliittisen luonteen muuttuminen aikaisempaa ilmeisemmäksi avaa demokratisoinnin mahdollisuuksia. Teivainen vertaa yrityksiä perheisiin. Perheen poliittinen luonne on selvästi kiistanalaisempi kuin esimerkiksi valtion tai valtiollisten instituutioiden. Feministit julistivat kuitenkin 1960-luvulla, että henkilökohtainen on poliittista. Tämä iskulause oli feministien vaatimiin uudistuksiin yhdistettynä osaltaan romuttamassa käsitystä ydinperheestä valtasuhteista vapaana tilana. Feministit politisoivat perheen, ja sen sisäisiä valtasuhteita alettiin säätää laeilla: muun muassa raiskaus avioliitossa kiellettiin. Raiskausanalogian avulla Teivainen pohtii, voisiko yritysten sisäisten valtasuhteiden politisoinnilla olla samanlaisia seurauksia yritysvaltasuhteiden laillisille määrityksille. Vaikka analogia raiskaukseen kuulostaa aluksi rajulta, se kuvaa hyvin prosessia, jossa politiikasta vapaaksi miellettyyn asiaan koh-

distetaan poliittisia vaatimuksia. Milton Friedmania pidetään uusliberalismin isänä ja Nobelin muistopalkinnon saaneeseen taloustieteilijään on viitattu yritysvastuukeskustelussa kenties enemmän kuin keneenkään muuhun. Niin tekee Teivainenkin, tosin vähän yllättävästä näkökulmasta. Friedman kritisoi voimakkaasti johtajia, jotka käyttävät yrityksensä rahoja mihin tahansa yleishyödylliseen tarkoitukseen ilman, että kyse on samalla voiton tavoittelusta. Friedmanin mukaan yritys astuu tällöin julkishallinnollisten toimintojen piiriin eli politisoi itsensä. Politisoinnin seurauksena yrityksestä tulee helposti demokraattisten vaatimusten luonteva kohde, mikä johtaa Friedmanin mukaan sosialismiin. Tämä Friedmanin huoli on jäänyt vähälle huomiolle yritysvastuukeskustelussa. Teivainen nostaa sen esiin demokraattisen muutoksen kannalta tärkeänä ulottuvuutena. Friedmanin mukaan yritysten ei ole järkevä omaksua mitään yritysvastuun periaatteita, koska ne voivat johtaa demokraattisiin vaatimuksiin. Ovatko nykyiset yritysjohtajat sitten puhuessaan yritysvastuusta antaneet pikkusormensa demokratian pirulle? Yritysvastuupuhe tuo yritysten poliittisen luonteen aiempaa tarkemman läpivalaisun kohteeksi, mikä johtaa kirjan nimessäkin mainittuun umpikujaan. Teivainen myöntää, ettei umpikuja välttämättä johda demokraattisiin uudistuksiin tai mullistuksiin. Mutta jos yritysjohtajat myöntävät toimintansa poliittisen luonteen, saattaa se avata monenlaisia demokraattisen muutoksen mahdollisuuksia. Teivaisen kirja on ajatuksia herättävä.


083

Kirja-arvio

Se pohtii yritysvastuun ilmiötä monipuolisesti ja analyyttisesti sekä samaan aikaan ymmärrettävästi, jopa hauskasti. Viime vuosien yritysvastuukeskustelun analysointi jää tosin hieman kapeaksi. Teivainen ei tuo esille esimerkiksi laajaa innostusta herättänyttä Michael E. Porterin ja Mark R. Kramerin Harvard Business Review -lehdessä julkaistua artikkelia jaetusta arvosta. Tutkijoiden mukaan aika on ajanut sekä yritysvastuun että osakkeenomistajien voiton maksimoinnin ohi. Yritysten on pakko olla mukana ratkaisemassa yhteiskuntien ja ympäristön ongelmia, mutta voivat samalla tuottaa voittoa, mikä poistaa yritystoiminnan legitimiteetin ja vapaaehtoisen yritysvastuun ongelman. Toisaalta Teivainen tuo ansiokkaasti esille erilaisia jo olemassa olevia yritysmuotoja, jotka mahdollis-

tavat demokraattiset periaatteet huomioonottamisen liiketoiminnassa. Kirjan nostamat teemat ovat tärkeitä, sillä yritysten, kuten kaiken taloudelliseksi määriteltävän toiminnan, rajaaminen demokratiapohdintojen ulkopuolelle on ihmisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden kannalta haitallista. Demokratia tarkoittaakin Teivaiselle ihmisten mahdollisuutta osallistua tasaveroisina omaa elämäänsä koskeviin tärkeisiin päätöksiin. “On aika saattaa yritykset samankaltaisen poliittisen arvopohdinnan kohteeksi kuin muutkin valtakeskittymät. Yritysvastuupuheen yleistyminen tarjoaa tähän uusia mahdollisuuksia”, Teivainen kirjoittaa. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri ja vapaa toimittaja.

kokemusta etsimässä hdysvaltalainen filosofi John Dewey (1859-1952) oli niin kutsutun Chicagon koulukunnan kärkihahmoja. Hän oli aikalaistensa Charles Sanders Peircen (1839-1914) ja William Jamesin (18421910) tavoin pragmatisti. Pragmatistit arvioivat älyllisiä käsitteitä ja uskomuksia niiden käytännön seuraamusten perusteella. Deweyn ajatukset kokemuksesta, koulutuksesta ja demokratiasta tuntuvat vielä nykypäivänäkin hämmästyttävän tuoreilta. Kai Alhanen esittelee uudessa kirjassaan John Deweyn kokemusfilosofia

Deweyn filosofiaa ja ajatuksia varsin yksityiskohtaisesti, vaikka sanookin esipuheessa kertovansa lähinnä Deweyn ajattelun syvätasosta, jonka hän arvelee parhaiten auttavan laajaa yleisöä Deweyn kokemusfilosofian lähteille. Dewey kritisoi länsimaisten filosofien kautta historian harrastamia mieli-ruumis- ja ihminen-luonto-tyyppisiä vastakkainasetteluita. Deweyn mukaan ihminen on osa luontoa ja elää kiinteässä vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa kuten muutkin eliöt. Ihmisen kokemusmaailma poikkeaa muiden

Kai Alhanen (2013): John Deweyn kokemusfilosofia. Gaudeamus, Helsinki. 278 s.

heli salonen


084

Peruste #4 2013

elollisten olentojen kokemusmaailmasta siinä, että ulkoisten, fyysisten tekijöiden lisäksi ympäristö tarkoittaa ihmiselle myös sosiaalisen ympäristön ja kulttuuriperinnön mukanaan tuomia merkityksiä. Alhasen mukaan Deweyn kokemusfilosofia on luonteeltaan ekologista – ihminen on riippuvainen luonnosta ja tasapainon löytäminen ympäristön kanssa on olennaisen tärkeää. Dewey itse ei käyttänyt sanaa ekologinen filosofiansa yhteydessä, mutta Alhasen käyttämänä termi kuvaa hyvin Deweyn ajattelun nykyaikaisuutta ja pyyhkii pölyt hänen pragmatistinviitastaan. Alhanen toteaa aiheellisesti, että monet Deweyn ekologisen kokemusfilosofian näkemyksistä ovat saaneet tukea myöhemmästä biologisesta, psykologisesta ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta, vaikka terminologia ehkä onkin muuttunut. Hän löytää Deweylle myöhempiä hengenheimolaisia muun muassa Michael Foucault’sta ja Gilles Deleuzesta ja vertailee sujuvasti tutkimuskohteensa ajattelua vaikkapa Marxin, Heideggerin ja Wittgensteinin ajatteluun. Kasvatukseen ja koulutukseen liittyvissä asioissa Dewey oli rutkasti aikaansa edellä. Hän myös toteutti kasvatusfilosofiaansa käytännössä Chicagon yliopiston yhteyteen perustamassaan laboratoriokoulussa. Deweyn mukaan tekemällä oppiminen (learning by doing) – hänen oma terminsä muuten – on ainoa järkevä tapa oppia. Opetuksen pitää pohjautua lähiympäristön tarkkailuun ja arjen ongelmien ratkaisemiseen, josta voidaan sitten laajentaa opetusta tieteen maailmaan. Oppilaan omat taipumukset ohjaavat oppimista opettajan toimiessa kehityksen tukena. Paras tapa val-

mistautua tulevaisuuteen on kehittää tämänhetkisen kokemuksen täyteyttä. Ajatus on vähän saman tyyppinen kuin mediakasvatuksessa: annetaan oppilaille keinoja tulkita median kautta tulvivaa maailmaa, ei yritetä kieltää todellisuutta. Alhasen kerrontatapa on suhteellisen selkeä, kun ottaa huomioon Deweyn tuotannon laajuuden ja hänen käsitteistönsä osittaisen monimutkaisuuden. Alhanen referoi ja tulkitsee Deweyn ajatuksia edeten hyväkuntoisen oppaan tavoin kukkulalta toiselle. Välillä hän muistaa pysähtyä odottelemaan opastettaviaan muistuttaakseen heille, miten Deweyn ajatuksia ei pidä tulkita. Kirjan lähdeviittaukset on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sijoitettu kappaleiden loppuun. Joskus, kun pitkästä kappaleesta puuttuu lähdeviittaus eikä teksti poikkea mitenkään lähdeviittauksilla varustettujen kappaleiden tyylistä, lukija huomaa miettivänsä, kuka oikeastaan puhuu ja kenelle. Alhanen toimii kautta kirjan asiantuntevana ja välillä koulumestarimaisenakin oppaana, mutta lukijan kokemus ei ole yksiselitteisen selkeä eikä ehjä. Deweyn mukaan liika auktoriteettiusko rajoittaa vapaata ajattelua niin uskonnossa kuin taiteessa ja tieteessäkin. Hän haluaisi erottaa toisistaan uskonnon ja uskonnollisuuden ja puhdistaa uskonnollisuudesta yliluonnolliset elementit. Ilman fundamentalististen auktoriteettien häiritsevää vaikutusta uskonnollinen kokemus olisi hänen mielestään luonteeltaan positiivinen ykseyden, turvallisuuden ja maailmankaikkeuteen kuulumisen kokemus. Myös taide voisi Deweyn mukaan herättää ihmisiä näkemään asioita uudella


085

Kirja-arvio

DEWEYN MUKAAN TEKEMÄLLÄ OPPIMINEN (LEARNING BY DOING) – HÄNEN OMA TERMINSÄ MUUTEN – ON AINOA JÄRKEVÄ TAPA OPPIA. OPETUKSEN PITÄÄ POHJAUTUA LÄHIYMPÄRISTÖN TARKKAILUUN JA ARJEN ONGELMIEN RATKAISEMISEEN, JOSTA VOIDAAN SITTEN LAAJENTAA OPETUSTA TIETEEN MAAILMAAN.

tavalla, ellei se olisi muuttunut eliitille suunnatuksi korkeakulttuuriksi. Taide voi pitää ihanteita elossa ja jopa voimistaa niitä “vetämällä kokemiemme asioiden edestä niiden ilmaisevuutta peittävät verhot”. Alhasen mukaan Deweyn tiedettä koskevat ajatukset eivät ole enää erityisen ajankohtaisia, mutta hänen näkemyksensä oppimisesta ja demokratiasta ovat. Aidon demokratian suurin este on Deweyn mukaan kapitalistinen markkinatalous. Yksilökeskeisyys, talouselämän ylivalta ja nykymuotoinen yksityisomaisuus eivät edistä demokraattisia arvoja. Ja koska valtiovalta ja talous on erotettu toisistaan kapitalismin ja liberalistisen talousajattelun mukaisen voitontavoittelun turvaamiseksi, kansalaisilla ei ole todellista vaikutusvaltaa heitä koskeviin asioihin. Mikäli Alhasta on uskominen, Deweyn lanseeraama julkison (public) käsite on merkitykseltään yhä radikaali ja ainutlaatuinen. Julkiso tarkoittaa tiettyä, tapauskohtaisesti syntyvää joukkoa, johon julkisen toiminnan vaikutukset kohdistuvat. Sosiaalisen median aikakaudella käsite on helppo ymmärtää. Vaikkapa samaa sukupuolta olevien avioliittoa tai Arktiksen suojelua kannattavat ihmiset muodostavat oman jul-

kisonsa. Deweyn näkemyksen mukaan julkisessa toiminnassa on tärkeintä uusien toiminnan muotojen luominen, vapaa kommunikointi ja tasa-arvoinen toimijuus. Viimeisen, demokratiaa käsittelevän luvun jälkeen Alhanen ei yllättäen tarjoakaan lukijalle tieteellisen kirjoittamisen perinteisiin kuuluvaa yhteenvetoa pohdintoineen, ellei sellaiseksi voi lukea kirjan viimeisillä sivuilla olevaa ekokratian käsitteen esiin nostamista. Lukija voi kuvitella Deweyn luennoimassa Chicagon yliopiston suuressa luentosalissa, mutta ääni onkin Alhasen ääni: “--ympäristön laaja saastuminen, eliölajien kiihtyvä tuhoutuminen, muiden elollisten olentojen häikäilemätön hyväksikäyttö ihmisten taloudellisiin pyrkimyksiin ja hallitsemattomat luonnonmullistukset johtavat kysymään, riittääkö ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen sidottu demokratian ihanne turvaamaan ihmisten ja muiden elollisten olentojen hyvän elämän. Voimme kenties kutsua uudenlaista kaikkien elollisten olentojen kokemuksista oppimiseen perustuvaa yhteiselämän ihannetta ekokratiaksi.“ Kirjoittaja on filosofian maisteri ja valtiotieteiden ylioppilas.


086

Peruste #4 2013

niukkuuden politiikan suuntaviivoja

Ville Lähde (2013): Niukkuuden maailmassa. Niin & Näin kirjat, Tampere 192 s.

teppo eskelinen

iime aikoina on ilmestynyt useita tavalla tai toisella öljyn loppumista käsitteleviä kirjoja. Hyvä niin. Energiakriisi, öljyhuippu, degrowth ja monet muut saman kategorian käsitteet tiedetään tulevaisuuden politiikan askelmerkeiksi. Modernien yhteiskuntien materiaalinen perusta kokee raskaita muutoksia, kun nykyisenkaltainen energiatalous loppuu. Ville Lähteen uutuuskirja Niukkuuden maailmassa on poikkeuksellisen syvällinen panos tämän aihepiirin kirjallisuuteen. Pitkän linjan ympäristöfilosofi tiivistää lyhyehköön esseistiseen tietokirjaansa selvästi vuosien ajattelutyön tuloksia. Missiona on hahmotella tulevaisuuden politiikan lähtökohtia ja mahdollisuuksia: millä tavalla edessä häämöttävä energian niukkuus rajaa ja säätelee politiikkaa? Lähde alleviivaa kahta asiaa niukkuudesta ja politiikasta. Ensinnäkin niukkuus on väistämätön tulevaisuuden piirre, koska fossiiliset polttoaineet eivät ole korvattavissa. Fossiiliset polttoaineet ovat olleet “lahja”, eikä mitään yhtä kätevää, helposti siirrettävää ja tehokasta energiamuotoa ole näköpiirissä. Energiamuotojen korvautumisesta ei ole edes ihmeemmin kokemuksia; kaupallisen energian historia on laajentumisen historiaa. Sitä paitsi ehtymässä

ovat myös makea vesi, viljelysmaat ja monet muut elämän perustat. Toinen Lähteen korostama seikka on, että tästä huolimatta on kuitenkin olemassa monenlaisia mahdollisia kehityskulkuja. Yhteiskuntia voidaan ohjata lukemattomiin suuntiin, eikä niukkuus itsessään sano resurssien jakamisen logiikasta tai ylipäänsä institutionaalisista järjestelyistä mitään. Resurssit eivät myöskään ole ennalta määriteltyjä, vaan teknologia, innovaatiot ja yhteiskunnalliset instituutiot määrittelevät sitä, mitä ylipäänsä pidetään resursseina. Monta ikkunaa on siis auki – toki myös siinä mielessä, että parhaatkin skenaariot sisältävät aina myös tuhoa. Täysin harmonista tulevaisuuden näkymää ei ole. Varoituksen sanoina Lähde muistaa kuitenkin mainita, että politiikka kyllä loppuu äärimmäisessä niukkuudessa: näissä olosuhteissa jäljellä on vain pakkovaltaa. Tähän tilanteeseen ei ole kuitenkaan mikään pakko joutua. Lähde korostaa moneen kertaan, aivan oikein, että niukkuus ei ole poliittinen ohjelma, vaan materiaalinen lähtökohta. Kyse ei ylipäänsä ole ”ihmiskunnan” ja luonnon välisistä suhteista, vaan ihmisten välisestä politiikasta kuten aina ennenkin: valtasuhteista, asemista, ideologioista, utopioista ja resurssien jakamisen käytännöistä.


087

Kirja-arvio

Tulevaisuuden politiikan ydin onkin kirjan mukaan “sopeutumiskyvyn tuotanto” “haavoittuvaisuuden tuotannon” sijaan. Vaarallista nykyisen talousmallin jatkamisessa on juuri se, että haavoittuvaisuuden tuotanto kiihtyy. Lähde pyörittää aihettaan yleisen tason maalailulla, tarkentaen tarvittaessa yksityiskohtiin. Kirjan tyyli on ennen kaikkea filosofinen. Kirjoittaja lähestyy aihettaan ammattikunnan ihanteille ominaisella varauksellisuudella: yhtään nopeaa heittoa tai yleistystä ei tehdä ilman, että lueteltaisiin lista reunahuomautuksia. Tietysti jotakuta lukijaa voi ärsyttää asian kääntöpuolena oleva yksityiskohtaisten visioiden puute. Ongelma on sama kuin Marxilla: aika moni lukija toivoo, että tulevaisuuden yhteiskunnasta sanottaisiin jotain, mutta minkäs teet, kun järkevämpää on jättää tulevaisuus auki ja tyytyä osoittamaan systeemiä eteenpäin ajavat materiaaliset puitteet ja lukitut kehityspolut. Lähteen kovimpia valtteja on aito ja hyvää lukeneisuutta osoittava monitieteisyys. Kirja yhdistelee suvereenilla luontevuudella tieteenfilosofiaa, ympäristöfilosofiaa, evoluutioteoriaa, ympäristönsuojelutiedettä ja monia rinnakkaistieteenaloja. Kosminen perspektiivi ja arkisempi taso käyvät hauskaa vuoropuhelua. Teksti etenee johdonmukaisesti asiasta toiseen, mutta kuitenkin niin, ettei lukija onnistu ennakoimaan kirjoittajan seuraavan ajatuksen suuntaa. Kirja on toki lyhyt, alle 200-sivuinen, ja monen ajatuskulun keskeneräisyydestä ehtii ärsyyntyä. Esimerkiksi kirjan keskivaiheilla Lähde esittää kiinnostavasti äärimmäisen ja suhteellisen

LÄHTEEN KOVIMPIA VALTTEJA ON AITO JA HYVÄÄ LUKENEISUUTTA OSOITTAVA MONITIETEISYYS. KIRJA YHDISTELEE SUVEREENILLA LUONTEVUUDELLA TIETEENFILOSOFIAA, YMPÄRISTÖFILOSOFIAA, EVOLUUTIOTEORIAA, YMPÄRISTÖNSUOJELUTIEDETTÄ JA MONIA RINNAKKAISTIETEENALOJA.

niukkuuden erottelun ja toteaa, ettei tämä alkuperäinen niukkuuden erittely rakentunut taloustieteen metodologiaan. Lukija jää miettimään, miten taloustiedettä rakennettaisiin tältä pohjalta, mutta kirjoittajalla on jo kiire eteenpäin. Kerro Ville lisää! Samoin tulevaisuuden politiikan käsittelyssä jää kaipaamaan politiikan käsitteiden viemistä pidemmälle. Miten kirjassa kuvattu materiaalisen perustan muutos vaikuttaa luokkasuhteisiin, kun jo tietoteknologian muutokset hämmentävät niitä? Voiko haavoittuvaisuudesta rakentua uusi luokkajaon perusta? Miten tulevaisuuden odotuksiin arvontuotantonsa perustava kapitalismi voi toimia sopeutumisen mekanismina ja esteenä? Miten varmistetaan, että sopeutumiskyky tarkoittaa yhteisöllistä selviytymiskykyä eikä kritiikitöntä alistumista? Niukkuuden maailmassa on joka tapauksessa paras aihetta käsittelevä suomenkielinen kirja. Se kannattaa lukea, jos on yhtään kiinnostunut politiikasta päivänpolitiikkaa laajemmassa mielessä. Kirjoittaja on filosofi ja Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja.


088

Peruste #4 2013

tiitus petäjäniemi iitus Petäjäniemi on 30-vuotias taiteilija Helsingistä. Hän opiskelee neljättä vuotta maalaustaidetta Kuvataideakatemiassa. Petäjäniemi tekee myös musiikkia muun muassa ”Vapaa”-nimisessä improvisaatioryhmässä. Petäjäniemi on opiskellut aiemmin valokuvausta ja hänen maalausinnostuksensa sai alkunsakin analogisten filmien retusoimisesta maalilla. Petäjäniemi tekee myös grafiikkaa ja piirustuksia. ”Harvoin tiedän itsekään maalausta aloittaessa, mitä tulen tekemään”, Petäjäniemi kertoo. Teoksen idea jäsentyy vasta maalausprosessissa. Hän kokeekin maalaamisen maailman jäsentämisen välineenä ja olemisen tapana. Akateeminen suhtautuminen taitee-

seen on Petäjäniemen mielestä usein hiukan tosikkomaista. Hän pyrkiikin teoksillaan siihen, että katsojalle jäisi jollain tapaa hauska tunne. ”Huumorilla voi tavoittaa sellaista tunteellisuutta, jota ei mitenkään muuten tavoita”, Petäjäniemi toteaa. Petäjäniemen mukaan katsojien tulkintoja on kuitenkin lähes mahdotonta ohjata. Hän saa usein ihmisiltä yllättäviä kommentteja töistään. Petäjäniemi ajattelee, että hänen oma kokemuksensa töistään on kuitenkin vain yksi tulkinta muiden joukossa. ”Ei se ole yhtään sen oikeampi kuin muidenkaan tulkinnat.” tiituspetajaniemi.blogspot.fi


Hyvä Perusteen lukija, Toivottavasti pidit lukemastasi. Olemme pyrkineet kehittämään Perustetta lukijaystävälliseksi ja syvälliseksi lehdeksi, joka tarjoaisi uusia perusteltuja näkökulmia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nähdäksemme tällaiselle lehdelle on suomalaisessa mediakentässä ja yhteiskunnallisessa keskustelussa tilausta.   Tärkeä lähtökohta Perusteen tekemisessä on, että lehti on maksuton. Kuka tahansa voi kestotilata sen maksutta kotiinsa Vasemmistofoorumin nettisivujen kautta (www.vasemmistofoorumi.fi). Lehden artikkelit leviävät myös internetissä. Perusteen tilaaminen ei saa olla tulotasosta kiinni. Olemme vahvasti sitoutuneita tähän toimintamalliin. Haluamme myös pitää Perusteen mainoksista vapaana julkaisuna.   Lehden tekeminen ei kuitenkaan ole ilmaista. Perusteen tuottaminen maksaa vuodessa vajaat 50 000 euroa – noin 12 000 euroa per lehti. Tällä summalla saadaan painettua visuaalisesti näyttävää lehteä, huolehdittua postituksesta, palkattua (puolipäiväinen) päätoimittaja tekemään lehteä, maksettua lehden taitto, jonkinlaiset palkkiot kirjoittajille sekä korvaus numeron taiteilijalle kuvien käytöstä.   Niinpä esitämme pyynnön lukijoillemme. Mikäli koet, että sinulla on taloudellisia mahdollisuuksia tukea Perustetta, olisimme kiitollisia tukimaksusta. Jos tarvitset rahasi parempaan käyttöön, älä koe painetta. Jos olet vähävarainen ja koet lehden tukemisen mahdolliseksi, harkitse 10 euron tukisummaa. Jos olet paremmissa varoissa, olisiko 30 tai 50 euron tukisumma mahdollinen? Tuellasi voimme kehittää Perustetta edelleen ja varmistaa, että voimme viedä lehteä yhä laajemman lukijajoukon saataville. Perusteen rahankeräystilin numero on FI34 1555 3000 1158 41.   Kiitos tuestasi!

Poliisihallitus on myöntänyt Vasemmistofoorumi ry:lle Perustetta varten rahankeräysluvan 21.2.2013 (lupanumero 2020/2012/4576). Keräys pannaan toimeen Suomessa 1.5.2013-20.2.2014. Varat käytetään Perusteen julkaisemiseen vuosina 2013 ja 2014.


Elina Aaltio Michel Bauwens Teppo Eskelinen Patrizio Lainà Johannes Mikkonen Mikko A. Niemelä Kati Peltola Markku Pyykkölä Keijo Rajakallio Heli Salonen Pii Telakivi Aki Tetri Tero Toivanen

Peruste 4/2013: Tuotanto