086
Peruste #2 2014
KIRJOITTAJAT EIVÄT OLE KUITENKAAN SIJOITTANEET TEOSTA RIITTÄVÄLLÄ TAVALLA NIUKKOJEN RESURSSIEN MAAILMAAN. ENERGIALÄHTEIDEN TUOTTOSUHDE HEIKKENEE NYT RADIKAALISTI. HALVAN JA HELPON ENERGIAN AIKA ON OHI.
Kirjoittajat eivät ole kuitenkaan sijoittaneet teosta riittävällä tavalla niukkojen resurssien maailmaan. Energialähteiden tuottosuhde heikkenee nyt radikaalisti. Halvan ja helpon energian aika on ohi. Lisäksi energiankäytön vähentämispaineita aiheuttaa luonnonjärjestelmien rajallinen kyky vastaanottaa ja prosessoida energiankäytöstä aiheutuvia päästöjä. Kirjan kuvaus taloudellisen toiminnan historiallisesta kehityksestä ei mainitse talouskasvuun nivoutunutta energiankulutuksen kasvua lainkaan. Se ei tunnista toisen maailmansodan jälkeisen erityisen ripeän talouskasvun materiaalisia edellytyksiä, eli fossiilisten polttoaineiden käytön räjähdysmäistä kasvua. Se, etteivät kirjoittajat käsittele talouden materiaalisia perusteita, on kuitenkin sikäli perusteltua, että kirja keskittyy nimenomaan rahatalouden analyysiin. Kirjoittajat seuraavat rahan liikkeitä ja pitävät rahan dynamiikan ymmärtämistä nykyisenkaltaisen talousjärjestelmän analysoinnin kannalta keskeisenä. Jälkikeynesiläinen taloustiede tunnistaa rahan synty- ja vaikutusmekanismit ja erottaa ne modernissa rahataloudessa tehdyistä konkreettisista tuotteista ja töistä. Tuotanto ei sinällään synnytä rahavarallisuutta vaan uutta rahaa syntyy
talouden kiertoon uuden velkasuhteen muodostuessa, esimerkiksi kun yritys ottaa lainaa investointejaan varten. Keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, voidaanko julkisia palveluita, vakaata talousjärjestelmää ja työllisyyttä pitää yllä siitä huolimatta, että reaaliset resurssit (eli muut kuin rahavarannot) niukkenevat? Tarkoittaisihan energiankulutuksen vähentäminen käytännössä fyysisten tuotteiden ja paljon energiaa vaativien palveluiden kulutuksen vähentämistä – eli nykymuotoisen taloudellisen toiminnan kutistamista. Kirjassa ei esitetä tätä kysymystä suoraan. Teoksen kokonaissisällön perusteella tulkitsen kuitenkin, etteivät kirjoittajat näe resurssien niukkenemista edellä mainittujen tavoitteiden saavuttamisen kannalta ongelmana. Selitys liittyy nimenomaan Ahokkaan ja Holapan analyysiin rahataloudesta. Se vaikuttaa poistavan monia ristiriitoja, joita valtavirran teoreetikot näkevät kasvun tavoittelusta luopumisen ja julkisten palveluiden rahoittamisen välillä. Koska valtio on rahan viimekätinen liikkeellelaskija, julkinen rahoitus voidaan järjestää niin, että se on kaikissa tilanteissa riittävä ylläpitämään täystyöllisyyttä ja tarpeelliseksi katsottuja julkisia palveluja. Hallittu kehitys vaatii kuitenkin merkittäviä – muttei millään muotoa mahdottomia – muutoksia