Page 1

yhteiskunnallinen aikakauslehti

#2/2014

Turva

ARKTIKSEN VALTAPELI

YKSITYISVAKUUTUKSET JA SOSIAALITURVA

EROON ASEVELVOLLISUUDESTA?

LAURA HORN


“Tarkastelukulmani voi vaikuttaa ‘pehmeältä’ siinä todellisuudessa, jossa on kyse ‘pyssyistä ja pommeista’. Nähdäkseni turvallisuuskäsitykset muodostuvat kuitenkin juuri tällä politiikan ja yhteisöllisyyden pehmeällä tunnetasolla.” emma hutchison

Peruste on voittoa tavoittele­ maton neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti. Julkaisun voi tilata maksutta osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi.

Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Elina Aaltio, Rita Dahl, Teppo Eskelinen, Sakari Laurila, Johanna Perkiö & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Christelle Mas (Poire toxique N°1)

Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste / Vasemmisto­ foorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X

Peruste on Kulttuuri-, mieli­pide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Osuuskunta Tradeka-yhtymä on tukenut tämän julkaisun tuottamista. 2014


002 pääkirjoitus

Kuutti Koski Turva haltuun

TURVA

006

Jyri Liukko Yksityisvakuutukset ja sosiaaliturva – mihin suuntaan olemme menossa?

012

Inari Juntumaa Turvan tunne ja muutokset ihmisten arvoissa

018 kolumni

Elina Vainikainen Nettinamusedät ja turvateknologiat

022 debatti

Joona Mielonen / Tuuli Vuori Tulisiko asevelvollisuus lakkauttaa?

032

Ashleigh Croucher Ilmastopolitiikka osana kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa: menestystarina vai puhallus?

036

Cameron Harrington Ympäristöturvallisuus arktisella alueella: valtapeli vs. kestävä turvallisuus

042

Suvi Auvinen Suomen Vastarintaliike – terroristijärjestö vai joukko yksittäistapauksia?  

050

Karla Malm Paperittomien terveydenhuoltopalvelut ja turva

056

Lucas Pardo Epäjärjestyksen hallinnointi avoimessa mahdollisuusyhteiskunnassa

HAASTATTELU

062

Kuutti Koski Euroopan vasemmisto – päätön kana? Haastattelussa Laura Horn

KIRJOITUSKILPAILUN VOITTAJA

068

Jussi Ahokas Suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden vaihtoehdot

PERUSTELUJA

079

Rita Dahl Mineraalistrategia toimivaksi

KIRJAT 083 085

John Quiggin: Zombitalous (Matti Ylönen) Jussi Ahokas & Lauri Holappa: Rahatalous haltuun (Paavo Järvensivu)

TAITEILIJA

088

Taiteilijan esittely: Christelle Mas


002 PÄÄKIRJOITUS

Peruste #2 2014

turva haltuun krainan kriisi sai alkunsa viime vuoden puolella ja se on kiihtynyt pitkin kevättä. Venäjän toimien myötä myös Suomessa leimahti puolustuspoliittinen keskustelu. Erityisesti Nato-jäsenyyden puuhaajat saivat lisää vettä myllyynsä. Myös itsenäisen puolustuksen vahvistamisen kannattajat ovat käyttäneet tilanteen hyväksi. Esimerkiksi puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö haikaili kansainvälisellä Ottawan sopimuksella kiellettyjä jalkaväkimiinoja takaisin. Kun on puhe turvallisuudesta, äänessä ovat yleensä ammattisotilaat, poliisivirkamiehet, poliitikot, diplomaatit, turvallisuuspolitiikkaan erikoistuneet toimittajat (useimmiten verrattain iäkkäät ja miespuoliset sellaiset) sekä erilaiset ”turvallisuusspesialistit”. Yhteiskuntatieteissä turvallisuus on leimallisesti kansainvälisen politiikan tutkimusalaa. Uuden-Seelannin kansallisen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen johtajan Kevin Clementsin mukaan tämä on johtanut tilanteeseen, jossa ”kansalliset turvallisuuseliitit” määrittävät, mitä turvallisuus on. Turvallisuus taipuukin varsin monen poliittisen pyrkimyksen perusteluksi. Sillä voidaan oikeuttaa vaikkapa ilmaisunvapauden rajoittamista (kuten Helsingin vappumarssilla) tai joka puolelle ulottuvaa valvontaa (esimerkiksi turvakameroita).

Turvallisuus on äärimmäisen poliittinen asia. Ei ole mitenkään itsestään selvää, mistä puhutaan, kun puhutaan turvallisuudesta, tai kenen turvallisuudesta on kyse. Yhä uusista asioista onkin alettu puhua turvallisuuspoliittisina kysymyksinä. Politiikantutkimuksen termein ilmiöitä ”turvallistetaan”. Poliitikot ja aktivistit ovat esimerkiksi tuoneet ilmastonmuutoksen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun (ks. Ashleigh Croucherin artikkeli). Heidän ajatuksenaan on ollut, että kun aihe saadaan ”kovan” politiikan piiriin, muutkin ottavat sen vakavasti. Croucher suhtautuu epäillen ilmastokysymysten turvallistamisen strategiaan. Hänen mukaansa aihe on päässyt tärkeisiin pöytiin, mutta se, kenen pitäisi turvata ketä ja miltä uhilta, on noiden pöytien äärellä varsin epäselvää. Cameron Harrington tarkastelee ilmastonmuutoksen ja turvallisuuspolitiikan suhdetta tekstissään konkreettisella tapauksella. Hän analysoi, kuinka ympäristöturvallisuus on jäänyt Arktiksella ”perinteisen turvallisuuslogiikan” yliajamaksi. Arktisen alueen valtiot näkevät jään sulamisesta seuraavan tilanteen lähinnä kansainvälisenä valtapelinä ja kilpailuna uusista luonnonresursseista. Arktista militarisoidaan kaiken aikaa. Turvallistamisen ongelman ydin on


003

siinä, että turvallisuus on käsitteenä hyvin voimakkaasti kiinni sotastrategisessa puheessa ja kansallisten etujen politiikassa. Sitä on lähes mahdoton ottaa uudella tavalla haltuun. Turvan käsitteellä ei ole samaa sotastrategista painolastia. Tämän vuoksi Perusteen teemaosion aiheena onkin turva, eikä turvallisuus. Turvan voi ajatella viittaavan yleisesti vaarojen, uhkien ja riskien poissaoloon sekä turvallisuuden tunteeseen. Turva on suhteellinen käsite: täysin turvallista tilaa tuskin on olemassa. Numerossa käsitellään myös ”perinteistä turvallisuuspolitiikkaa” (ks. asevelvollisuutta käsittelevä debatti), mutta olemme pyrkineet lähestymään turvan kannalta olennaisia yhteiskunnallisia kehityskulkuja huomattavasti laajemmalla skaalalla. Teemaosiossa käsitellään esimerkiksi turvakäsitysten ja turvan merkityksen muutoksia, lasten ja nuorten nettiturvallisuutta, sitä kenelle terveyspalvelujen turvan ajatellaan kuuluvan sekä vakuutusjärjestelmän luomaa turvaa. Julkinen sosiaalivakuutusjärjestelmä on ollut eritoten Pohjoismaissa keskeinen tekijä sekä turvan tunteen luomisessa että konkreettisen turvan takaamisessa. Yksityisvakuutusten lisään-

tyminen on kuitenkin ollut vallitseva kehityssuunta jo parin vuosikymmenen ajan (ks. Jyri Liukon artikkeli). Viime vuosina ovat yleistyneet erityisesti lasten yksityiset sairausvakuutukset. Yksityisen turvan merkitys on korostunut (ks. myös Lucas Pardon artikkeli). Arvotutkimusten perusteella turvallisuuden merkitys on yleisesti lisääntynyt Suomessa viime vuosina (ks. Inari Juntumaan artikkeli). Juntumaan mukaan turva on asia, jota ihmiset kaipaavat silloin, kun siitä on puutetta. Tämä on yksi syy siihen, miksi aihetta on syytä käsitellä. Kevin Clementsin mainitsemat ”kansalliset turvallisuuseliitit” tuskin tulevat kriittisesti miettimään turvan muutosta nyky-yhteiskunnassa tai sitä, miten turva toteutuu tai on toteutumatta yhteiskunnan eri kerroksissa. Jonkun muun on otettava turva haltuun. Turvallisia lukuhetkiä! Kuutti Koski Päätoimittaja Ps. Perusteen julkaisija Vasemmistofoorumi järjesti tänä keväänä aluepolitiikka-aiheisen kirjoituskilpailun. Lue voittajateksti sivulta 68.

KEVIN CLEMENTSIN MAINITSEMAT ”KANSALLISET TURVALLISUUSELIITIT” TUSKIN TULEVAT KRIITTISESTI MIETTIMÄÄN TURVAN MUUTOSTA NYKY-YHTEISKUNNASSA TAI SITÄ, MITEN TURVA TOTEUTUU TAI ON TOTEUTUMATTA YHTEISKUNNAN ERI KERROKSISSA.


004

Peruste #2 2014


Yksityisvakuutukset ja sosiaaliturva – mihin suuntaan olemme menossa?

Christelle Mas Toxic Pear II. Piirustus. (100 x 70 cm). 2013

005


006

turva

Peruste #2 2014

YKSITYISVAKUUTUKSET JA SOSIAALITURVA – MIHIN SUUNTAAN OLEMME MENOSSA? Luottamus hyvinvointivaltioon perustavanlaatuisena takaajana on Suomessa vahva. Jos vapaaehtoisista vakuutuksista alkaa kuitenkin tulla yhä yleisempiä, niiden merkitys ihmisten toimeentulon turvaajana lisääntyy. Tämä nostaa esiin uudenlaisia kysymyksiä vakuutusten ehtojen ja vakuutusjärjestelmän oikeudenmukaisuudesta. jyri liukko


Yksityisvakuutukset ja sosiaaliturva – mihin suuntaan olemme menossa?

uomalaisessa hyvinvointijärjestelmässä yksilöllisen vastuun merkitys on korostunut 1990-luvulta lähtien. Tämä näkyy monissa sosiaaliturvan uudistuksissa, esimerkiksi työttömyysturvan ja toimeentulotuen ehtojen tiukentamisessa tai siinä, miten työuraan liittyvät valinnat 18-vuotiaasta lähtien vaikuttavat aiempaa suoremmin eläketurvan tasoon. Kaiken kaikkiaan julkista hyvinvointivastuuta on pyritty rajoittamaan ja yksityiselle varautumiselle on annettu entistä suurempi painoarvo (ks. esim. Julkunen 2006). 2010-luvun näkökulmasta suomalaisen järjestelmän suunnanmuutos ei kuitenkaan näytä niin jyrkältä kuin usein on esitetty. Voidaan väittää, että sosiaalivakuutusjärjestelmän perusrakenteet eivät ole muuttuneet kovin radikaalisti. Vastaavasti vapaaehtoinen vakuuttaminen ei näytä saavuttaneen vakiintunutta asemaa sosiaaliturvan täydentäjänä tai korvaajana. Selkeä poikkeus tästä on erityisesti lasten yksityisen sairauskuluvakuuttamisen lisääntyminen: vuoden 2013 lopussa yhteensä yli 970 000 suomalaisella oli vapaaehtoinen sairausvakuutus, joista lasten vakuutuksia oli lähes 440  000 (Finanssialan Keskusliitto 2014). Pääkaupunkiseudulla jo yli puolella kaikista lapsista on yksityinen sairausvakuutus. Myös yritysten henkilöstölleen ottamat vapaaehtoiset sairausvakuutukset ovat yleistyneet nopeasti: vuonna 2009 niitä oli alle

100 000 suomalaisella, mutta vuonna 2013 jo yli 170 000 henkilöllä. 1990-luvun laman jälkeen ja 2000-luvun alussa myös yksityiset eläkevakuutukset yleistyivät nopeasti (Ahonen 2008). Yksilöllisten eläkevakuutusten lukumäärä nelinkertaistui 1990-luvun puolivälin ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun välisenä aikana. Vuonna 2010 yksilöllisiä eläkevakuutuksia oli jo noin 700 000 henkilöllä (Finanssivalvonta 2012). Suotuisten veroetujen ohella yksityisen varautumisen lisääntymistä edistivät yleinen elintason nousu ja säästämismahdollisuuksien kasvu. Lisäksi huoli lakisääteisen eläketurvan riittävyydestä (ks. Kahma & Takala 2012; Tenhunen 2012) saattoi vaikuttaa asiaan. 2010-luvun alussa tapahtui kuitenkin äkillinen käänne. Yksilöllisten eläkevakuutusten myynti tyrehtyi lähes kokonaan verotukien ja eläkkeen alkamiseen liittyvien ikärajojen muutosten myötä: kun vuonna 2003 yksilöllisiä eläkevakuutuksia otettiin noin 94  000 kappaletta, vuonna 2013 uusien vakuutusten lukumäärä oli enää hieman yli 800. Uudet pitkäaikaissäästötilit eivät ole korvanneet yksilöllisen eläkevakuuttamisen romahdusta, sillä niitä koskevat samat tiukennetut ehdot. Samalla kun yksilölliset eläkevakuutukset menettävät merkitystään, on kuitenkin mahdollista, että työsuhteeseen liittyvien vapaaehtoisten eläkejärjestelyjen merkitys korostuu. Sosiaali-

007


008

Peruste #2 2014

politiikan tutkijat Karl Hinrichs ja Olli Kangas (2003) ovat tuoneet esiin, että esimerkiksi eläke-etuuksien laskentaan vaikuttavien muutosten vuoksi aiempaa huonompaan asemaan joutuneiden henkilöiden työnantajat saattavat entistä useammin etsiä ratkaisuja kollektiivisten lisävakuutusten suunnalta. yksityisvakuutusten ehtojen oikeudenmukaisuus

Kansainvälisessä keskustelussa yksityisvakuutusten kasvava merkitys on nostanut esiin uudenlaisia oikeudenmukaisuuskysymyksiä siitä, millä ehdoilla vakuutuksenhakija voi saada vakuutusturvaa. Tämä kysymys on noussut esiin erityisesti niissä maissa, joissa yksityisvakuutuksella on keskeinen merkitys osana toimeentuloturvaa. Vakuutusyhtiöiden oikeutta valikoida ja luokitella asiakkaitaan eri riskiluokkiin on alettu kyseenalaistaa aiempaa enemmän (Liukko 2010). Julkista keskustelua herättäneitä luokittelukriteereitä ovat olleet sukupuoli, vammaisuus, sairauksia ennustava geenitieto ja muut yksilölliset terveysriskit. Kyse on siis siitä, miten henkilöiden riskitaso, vakuutuskelpoisuus tai vakuutuksen hinta määritellään. Vakuutuksenottajiin kohdistuva riskiluokittelu on keskeinen markkinaehtoisen vakuutuksen heikkous, jos sitä arvioidaan kattavana toimeentuloturvan välineenä. Edellä mainituista riskitekijöistä eniten esillä on ollut sairauksia ennustava geenitieto. Suomessa vakuutusyhtiöt eivät ole nähneet tarpeelliseksi käyttää asiakasvalinnassaan ja hinnoittelussaan esimerkiksi henkilöille aiemmin tehtyjen geenitestien tuloksia, vaikka

lainsäädäntö ei sitä estäkään. Mielenkiintoisinta tässä on kuitenkin se, että 1990-luvulla Euroopassa ja Yhdysvalloissa alkanut keskustelu niin sanotun ”geneettisen diskriminaation” oikeudenmukaisuudesta on laajentunut koskemaan myös muunlaista vakuutusyhtiöiden harjoittamaa riskiluokittelua. Joissakin maissa alan asiantuntijat ovat alkaneet kyseenalaistaa vakuutettujen valikoinnin tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa vakuutusmatemaatikkojen ammattijärjestö on todennut, että kiistely sairauksia ennustavan geenitiedon käytöstä vakuutustarkoituksiin on vain pienoismaailma paljon laajemmasta kysymyksestä: siitä, ”mitä on ’oikeudenmukaisuus’ suhteessa vakuutuksenottajien väliseen erotteluun vapailla vakuutusmarkkinoilla” (UK Actuarial Profession 2001). Tämä keskustelu on politisoinut vakuutusyhtiöiden käytäntöjä ja samalla herättänyt henkiin kysymyksen solidaarisuudesta ja tasa-arvosta yksityisessä vakuutustoiminnassa. On huomattu, että nämä teemat voivat olla olennaisia julkisen sosiaaliturvan lisäksi myös markkinaehtoisessa toimeentuloturvassa (ks. Liukko 2013). Esimerkiksi vuonna 2012 voimaan tullut Euroopan unionin tuomioistuimen päätös, joka kieltää naisten ja miesten erilaisen hinnoittelun kaikessa vakuutustoiminnassa, on osa tätä moraalisen ja oikeudellisen ajattelutavan muutosta. Aiemmin pidettiin itsestäänselvyytenä, että yksityis- ja sosiaalivakuutus eroavat toisistaan siinä, että yksityisvakuutuksessa naisilta ja miehiltä voidaan periä eri vakuutusmaksu (sukupuolten erilaisen tilastollisen riskin perus-


009

Yksityisvakuutukset ja sosiaaliturva – mihin suuntaan olemme menossa?

teella), kun taas sosiaalivakuutuksessa maksut tasataan. Yksityis- ja sosiaalivakuutus ovat joiltain osin lähentyneet toisiaan. Geenitiedon ja sukupuolen lisäksi kolmas kritiikkiä aiheuttanut riskiluokittelutekijä on ollut vammaisuus. Tällä hetkellä vammaisuuden käyttö vakuutuksen saamisen ehtona ja riskiluokittelukriteerinä on mahdollista sen vuoksi, että EU:n yhdenvertaisuusdirektiivi mahdollistaa direktiivistä poikkeamisen vakuutuspalveluissa. Vuoteen 2012 asti sukupuolella oli samanlainen poikkeusasema kuin vammaisuudella edelleen. Yleensä edellä kuvatun riskiluokittelun oikeudenmukaisuutta ovat kritisoineet poliitikot ja kansalaisjärjestöt. Siksi on mielenkiintoista, että myös vakuutusmatemaatikot ovat keskustelleet siitä, että riskiluokitteluun perustuvan diskriminaation oikeuttaminen vakuutustoiminnassa ei aina ole kovin vankalla pohjalla. Esimerkiksi brittiläisen vakuutusmatemaatikon Guy Thomasin mukaan vakuutuksen hinnan ja vakuutuskelpoisuuden määrittely riskiluokan mukaisesti ei ole niin välttämätöntä kuin vakuutusalalla yleensä ajatellaan: ”Jonkinasteisen diskriminaation välttämättömyys yksityisvakuutuksessa ei tarkoita, että julkisen vallan tulisi sallia tai hyväksyä mikä tahansa diskriminaatio, jota vakuutuksenantajat kaupallisista syistä haluavat. (…) Yksityistä vakuutustoimintaa on vaikea harjoittaa ilman joitakin diskriminaation muotoja, esimerkiksi ilman iänmukaista diskriminaatiota. Mutta muut diskriminaation muodot eivät ole niin ratkaisevia.” (Thomas 2001, 11; ks. myös Thomas 2008.)

TÄLLÄ HETKELLÄ VAMMAISUUDEN KÄYTTÖ VAKUUTUKSEN SAAMISEN EHTONA JA RISKI­ LUOKITTELUKRITEERINÄ ON MAHDOLLISTA SEN VUOKSI, ETTÄ EU:N YHDENVERTAISUUSDIREKTIIVI MAHDOLLISTAA DIREKTIIVISTÄ POIKKEAMISEN VAKUUTUS­ PALVELUISSA. VUOTEEN 2012 ASTI SUKUPUOLELLA OLI SAMANLAINEN POIKKEUSASEMA KUIN VAMMAISUUDELLA EDELLEEN.

yksityisvakuutuksen sosiaalinen merkitys

Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmä totesi vuosituhannen alussa julkaistussa raportissaan, että ”vakuutusyhtiön oikeus kerätä informaatiota vakuutusta hakevasta henkilöstä ei enää ole itsestään selvää” (Euroopan neuvosto 2000, 31). Raportissa kysyttiin aivan uudenlainen kysymys suhteessa perinteiseen vakuutusajatteluun: milloin vakuutusyhtiön vapaus valita asiakkaansa voi ylittää vakuutuksenhakijan oikeuden saada vakuutusturvaa? Raportissa todettiin, että vakuutusalalla jännite markkinaehtoisen sopimusvapauden ja sosiaalisen vastuun välillä on voimistunut. Suomessa tällaiset kysymykset eivät kuitenkaan ole herättäneet keskustelua. Erityisesti lasten yksityisten sairausvakuutusten yleistyminen voi kuitenkin nostaa esiin vaatimuksia, että Suomessakin olisi käytävä enemmän julkista keskustelua siitä, pitäisikö vapaaehtoisen vakuutuksen olla joissain tilanteis-


010

Peruste #2 2014

NE, JOILLA ON VARAA, VOIVAT HANKKIA ITSELLEEN KATTAVAMMAN, JOUSTAVAMMAN JA HENKILÖKOHTAISEMMIN RÄÄTÄLÖIDYN TURVAVERKON KUIN MUUT. SUUREMPI VALINNANVAPAUS OLISI KUITENKIN MAHDOLLISTA LIITTÄÄ MYÖS JULKISESTI RAHOITETTUUN TERVEYDENHUOLTOON, KUTEN ESIMERKIKSI RUOTSISSA ON TEHTY.

sa yhdenvertaisesti saatavilla kaikille. Jos vapaaehtoisista vakuutuksista alkaa tulla yleisempiä, niiden sosiaalinen merkitys lisääntyy. Tällöin ne eivät ole enää harvojen luksusta, vaan niitä aletaan yhä useammin pitää ”välttämättöminä”. Tämä puolestaan voi johtaa poliittisiin vaatimukseen yksityisvakuutuksen tiukemmasta sääntelystä lakiteitse. Toistaiseksi tällaisia vaatimuksia ei Suomessa ole esitetty. Vapaaehtoisen varautumisen lisääntymisestä huolimatta näyttää siltä, että luottamus hyvinvointivaltioon perustavanlaatuisen turvan takaajana on vahva. Erityisesti totutun elintason säilymiseen tähtäävä ansiosidonnainen sosiaalivakuutusjärjestelmä on pitänyt pintansa. Suurimmat ongelmat ovatkin tarveharkintaisessa perusturvassa sekä hoito- ja hoivapalveluiden yhdenvertaisessa saatavuudessa. Juuri tässä piilee tulevan kehityksen suurin haaste.

Yksityisissä vakuutuksissa on monia hyviä puolia: ne vähentävät julkisen sektorin kustannuksia ja parantavat ihmisten toimeentuloturvaa elämän kolhuja vastaan. Kääntöpuolena on kuitenkin eriarvoisuuden lisääntyminen. Esimerkiksi yksityisiä sairausvakuutuksia hankkineet ihmiset, jotka usein kuuluvat melko hyvätuloiseen väestönosaan, voivat vakuutusten turvin ohittaa julkisen puolen jonot terveydenhoidossa ja valita itse lääkärinsä ja hoitotahonsa. Ne, joilla on varaa, voivat hankkia itselleen kattavamman, joustavamman ja henkilökohtaisemmin räätälöidyn turvaverkon kuin muut. Suurempi valinnanvapaus olisi kuitenkin mahdollista liittää myös julkisesti rahoitettuun terveydenhuoltoon, kuten esimerkiksi Ruotsissa on tehty.

Kirjoittaja työskentelee erikoistutkijana Eläketurvakeskuksen tutkimusosastolla.


Yksityisvakuutukset ja sosiaaliturva – mihin suuntaan olemme menossa?

lähteet: ✕✕

Ahonen, Kati (2008) ”Yksityinen eläkesäästäminen – ilmiön yleistyminen ja sen syitä”. Eläketurvakeskuksen keskustelualoitteita 2008:3.

✕✕

Euroopan neuvosto (2000) Medical Examinations Preceding Employment and/or Private Insurance: a Proposal for European Guidelines. Health and Society. Council of Europe Publishing.

✕✕

Hinrichs, Karl & Kangas, Olli (2003) “When Is a Change Big Enough to Be a System Shift? Small System-shifting Changes in German and Finnish Pension Policies”. Social Policy and Administration 37:6; 573–591.

✕✕

Finanssialan Keskusliitto (2014). Sairauskuluvakuutus. Vakuutettujen lukumäärä 2009–2013.

✕✕

http://www.fkl.fi/tilastot/Tilastot/Sairauskuluvakuutuksen_lukumaaratilasto_2009%20-%202013. pdf

✕✕

Finanssivalvonta (2012) Vakuutusyhtiöt. Henkivakuutus 2010.

✕✕

http://www.finanssivalvonta.fi/fi/Tilastot/Vakuutustoiminta/Arkisto/Vakuutusyhtiot/Pages/Default. aspx.

✕✕

Julkunen, Raija (2006) Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Stakes, Helsinki.

✕✕

Kahma, Nina & Takala, Mervi (2012) ”Luottamus eläketurvaan”. Eläketurvakeskuksen raportteja 1/2012.

✕✕

Liukko, Jyri (2010) “Genetic Discrimination, insurance, and solidarity: an analysis of the argumentation for fair risk classification”. New Genetics and Society 29:4, 457–475.

✕✕

Liukko, Jyri (2013) Solidaarisuuskone. Elämän vakuuttaminen ja vastuuajattelun muutos. Gaudeamus, Helsinki.

✕✕

Tenhunen, Sanna (2012) ”Varautuminen eläkeaikaan – vapaaehtoisen säästämisen laajuus”. Eläketurvakeskuksen raportteja 5/2012.

✕✕

Thomas, R. Guy (2001) “Genetics and Insurance: an actuarial perspective with a difference. Response to the Human Genetics Commission Public Consultation”. http://www.guythomas.org.uk/ pdf/HGC27Feb.pdf.

✕✕

Thomas, R. Guy (2008) “Loss Coverage as a Public Policy Objective for Risk Classification Schemes”. The Journal of Risk and Insurance 75:4; 997–1018.

✕✕

UK Actuarial Profession (2001) Responses to the ‘Whose hands on your genes?’ consultation.

011


012

turva

Peruste #2 2014

TURVAN TUNNE JA MUUTOKSET IHMISTEN ARVOISSA Arvot ovat elämää ohjaavia päämääriä. Arvotutkimukset osoittavat, että turvallisuuden merkitys on kasvanut Suomessa. Tämä voidaan tulkita eräänlaiseksi vastareaktioksi turvallisuuden tunnetta horjuttaville yhteiskuntamuutoksille. inari juntumaa


013

Turvan tunne ja muutokset ihmisten arvoissa

urvallisuus tarkoittaa paitsi konkreettista turvassa oloa, myös turvassa olemisen tunnetta. Tällöin turvallisuus on abstraktimpaa ja liittyy esimerkiksi sosiaalisten suhteiden vastavuoroisuuteen: ihminen voi saada apua sitä tarvitessaan, muut käyttäytyvät jotenkin ennustettavasti – voi luottaa. Luottamuksen ja turvallisuuden yhteys ei ole yksiselitteinen. Luottamus on osa sosiaalista pääomaa; ihmisten halua toimia aktiivisesti yhdessä ilman selkeää vastiketta. Ihmisten keskinäinen solidaarisuus ja avun antaminen vahvistavat yhteisöä tavoilla, joita ei voi saavuttaa pakolla tai ohjesäännöillä. Luottamus ja yhteisöllisyyden tuntu helpottavat kaikenlaista vaihdantaa ja myös kaupankäyntiä. Luottamuksen lisääntymistä voidaan kuvata taloudellisteknisesti esimerkiksi transaktiokustannusten alenemisena.

koossapitävä voima. (Schwartz & Sagiv 1995, Schwartz & Sagie 2000.) Omien arvojen vastaisesti toimiminen on ihmisille aina hankalaa ja ikävää. Toisaalta omien arvojen mukaisesti toimiminen lisää hyvinvointia ja tyytyväisyyttä elämään. Henkilöt, joiden ympäristössä olevien henkilöiden arvopreferenssit muistuttavat heidän omia preferenssejään, ovat tyytyväisiä ja voivat paremmin. Täten arvot ovat yhteydessä myös hyvinvointiin. (Sortheix 2014.) Joidenkin tutkijoiden mukaan kaikki organisaatioiden sisäiset konfliktit voidaan palauttaa arvoristiriidoiksi. Esimerkiksi johdon arvot saattavat poiketa työntekijöiden arvoista, mikä heijastuu organisaatiokulttuuriin. Tällöin työntekijät saattavat kokea toimivansa omien arvojensa vastaisesti.

arvot elämää ohjaavina periaatteina

Kun henkilöiden arvoja tutkitaan, heille annetaan lista erilaisia määreitä (esimerkiksi palvelusten vastavuoroisuus, maailmanrauha, jännitys). Vastaajia pyydetään merkitsemään, kuinka tärkeitä mainitut määreet ovat heidän elämäänsä ohjaavina periaatteina. Shalom Schwartzin (1992) universaali arvomalli edustaa tällä hetkellä arvotutkimuksen valtavirtaa. Schwartzin mallissa on kymmenen arvotyyppiä. Malli esitetään yleensä ympyrän muotoisena, mikä havainnollistaa sitä, että kyseessä on jatkumo.

Sujuvuus ja ennakoitavuus pohjautuvat yhteisiin arvoihin. Turvallisuuskin voidaan määritellä arvoksi. Perimmäisinä elämää ohjaavina periaatteina arvot heijastelevat laajoja yhteiskunnallisia muutoksia, kuten taloudellista kehitystä, koulutustason nousua tai demokratiakehitystä. Arvot muuttuvat hitaasti. Yhteiset arvot (tai niiden muutokset) eivät niinkään tuota yhteiskunnallisia tai organisaatiomuutoksia vaan ovat pikemmin yhteisöjä

universaali arvomalli


014

Peruste #2 2014

schwartz: arvot Lähde: Schwartz 1992

itsensä ylittäminen Universalismi

avoimuus muutokselle

Hyväntahtoisuus

Itseohjautuvuus

YhdenPerinteet mukaisuus

Virikkeisyys

säilyttäminen

Turvallisuus

Hedonismi

yksilön päämääriä edistävät arvot

yhteisiä päämääriä edistävät arvot

Suoriutuminen Valta

itsensä korostaminen

Mallissa toisiaan lähellä olevat arvot esiintyvät yleensä yhdessä, eli ovat samoille henkilöille tärkeitä – ja mallissa vastakkaisessa osiossa olevat arvot eivät ole. Yksilötasolla arvot muuttuvat yleensä jonkin verran esimerkiksi iän mukana. Arvomallin kymmenen arvotyyppiä jakautuvat kahteen pääulottuvuuteen. Näistä turvallisuus on osa säilyttämis­ ulottuvuutta, joka on vastakkainen muutosvalmiusarvoille. Tämä muutosvalmius-säilyttäminen –ulottuvuus on toinen mallin pääulottuvuuksista. Turvallisuuden lisäksi säilyttämisarvoja ovat perinteet ja yhdenmukaisuus. Perinteet tarkoittavat kulttuuriperinteiden (ja uskonnon) välittämiin aatteisiin sitoutumista. Ne sisältävät esimerkiksi sellaisia määreitä kuin oman elämänosan hyväksyminen ja hartaus.

Yhdenmukaisuus arvona puolestaan tarkoittaa pidättäytymistä sellaisesta toiminnasta, joka rikkoo sosiaalisia normeja. Yhdenmukaisuus sisältää esimerkiksi sellaisia määreitä kuin tottelevaisuus ja kohteliaisuus. Turvallisuus sisältää arvotutkimuksissa yksilötasoa lähellä olevia määreitä (kuten perheen turvallisuus, palvelusten vastavuoroisuus) ja toisaalta yhteiskunnallisempia määreitä (kuten yhteiskunnallinen järjestys, kansainvälinen turvallisuus). Schwartzin mukaan turvallisuus on puutearvo, mikä tarkoittaa, että sen tärkeys nousee, kun se on uhattuna. Näin on tapahtunutkin: turvallisuuden tärkeys on arvotutkimusten mukaan lisääntynyt Suomessa 2000-luvulla. On syytä huomata, että turvallisuuden tärkeyden nousu ei liity esimerkiksi


015

Turvan tunne ja muutokset ihmisten arvoissa

siihen, että aiempaa useampi kiinnittäisi huomiota käyttäytymiseen, joka on vastoin yhteisiä normeja; siis ihmisten erilaisuuteen. Jos näin olisi, se heijastuisi yhdenmukaisuusarvoon. Kun turvallisuuden tärkeys nousee arvotutkimuksissa, se tarkoittaa, että ihmissuhteisiin ja/tai yhteiskunnalliseen turvallisuuteen liittyy aiempaa enemmän epävarmuutta. Esimerkiksi Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian oppiaineen tutkijat ovat keränneet eri vuosikymmeninä tutkimusaineistoa Pyhtäältä. Kunta valittiin 1970-luvulla tutkimuksen keruupaikaksi, sillä se oli tuolloin monella mittarilla keskimääräinen kunta Suomessa. Turvallisuuden / säilyttämisarvojen nousu on havaittavissa kerätyssä aineistossa jo 2000-luvun mittaan1. Ilmiötä on luonnehdittu mm. uuskonservatiivisuuden nousuksi ja uusyhteisöllisyydeksi (vrt. esim. Puohiniemi 2006). Joissain tutkimuksissa tähän on liitetty yleinen sovinnaisuus, minkä perusteella on kritisoitu esimerkiksi väitteitä yleisen yksilökeskeisyyden korostumisesta. turvallisuus ja luottamus

Euroopassa kerätään joka toinen vuosi laajaa kyselyaineistoa, jossa kartoitetaan muun muassa eri maiden kansalaisten arvoja, ajankäyttöä, yhteiskunnallista vaikuttamista ja työelämää. Tästä European Social Survey –aineistosta on löytynyt tukea esimerkiksi turvallisuuden ja oikeusjärjestykseen kohdistuvan luottamuksen väliselle

1 Samat oikeudet kaikille.

KUN TURVALLISUUDEN TUNTEELLA JA OIKEUS­ JÄRJESTELMÄÄN KOHDISTUVALLA LUOTTA­ MUKSELLA ON JONKINLAINEN YHTEYS, ON SYYTÄ KYSYÄ, MITEN ESIMERKIKSI VIIME VUOSIKYMMENIEN MITTAVAT YHTEISKUNTAJÄRJESTELMÄN MUUTOKSET VAIKUTTAVAT YLEISEEN TURVALLISUUDEN TUNTEESEEN.

yhteydelle. On toki myös intuitiivisesti oletettavaa, että oikeusjärjestelmän vahvistaminen lisää turvallisuutta, kun taas sen heikkeneminen vähentää turvallisuutta. Kun turvallisuuden tunteella ja oikeusjärjestelmään kohdistuvalla luottamuksella on jonkinlainen yhteys, on syytä kysyä, miten esimerkiksi viime vuosikymmenien mittavat yhteiskuntajärjestelmän muutokset vaikuttavat yleiseen turvallisuuden tunteeseen. Esimerkiksi julkishallinnon universalismin periaatteeseen1 pohjannut toiminta on käytännössä muutettu niin kutsuttujen uuden julkishallinnon johtamisen käytäntöjen mukaisesti yksityisen sektorin kaltaiseksi toiminnaksi. Toisin sanoen hyvinvointipalvelujen tuotantoa on jo pitkään yksityistet-


016

Peruste #2 2014

TURVALLISUUDEN TÄRKEYS ON SIIS NOUSSUT, MIKÄ ON MERKKI SIITÄ, ETTÄ SE ON UHATTUNA. SAMAAN AIKAAN MONIA YHTEISKUNNALLISIA TURVALLISUUSRAKENTEITA ON HEIKENNETTY. NÄIDEN ASIOIDEN VÄLINEN YHTEYS NÄYTTÄÄ ILMEISELTÄ.

ty, ulkoistettu, kilpailutettu ja leikattu. Liiketaloudellisia mekanismeja ryhdyttiin soveltamaan julkisella sektorilla 1980–1990-lukujen taitteessa. Sosiaalialalla on tehty paljon tutkimuksia (kts. esim. Vaarala 2011) ja selvityksiä (kts. esim. Lepoluoto & Soppela), jotka osoittavat kiistattomasti, että sosiaalipalvelut eivät kohdennu; käyttäjät eivät pääse palveluihin käsiksi. Samalla eriarvoisuus kasvaa. Muutokset näkyvät todennäköisesti turvallisuuden aiempaa suurempana arvostamisena. On kysyttävä myös sitä, kuinka nämä julkisen sektorin toimintatavan muutokset on toteutettu. Järjestelmän legitimiteetin kannalta esimerkiksi äänestysaktiivisuuden aste ei ole erityisen tärkeä. Sen sijaan legitimiteetti luodaan järjestelmän ”tuotospuolella” eli sen kautta, miten poliittinen järjestelmä käyttää valtaansa. (Rothstein 2008.) Saman tyyppistä luottamus- ja legitimiteettikeskustelua käydään organisaatiotasolla oikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Työntekijät/jäsenet ovat

esimerkiksi silloin motivoituneimpia näkemään ylimääräistä vaivaa ja jakamaan hiljaista tietoa, kun päätöksiä tehdään oikeudenmukaisesti. Tämä niin sanottu menettelytapojen oikeudenmukaisuus sisältää esimerkiksi sen, että jokaisella, jota asia koskee, on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä. Lisäksi päätöksenteon taustalla olevan tiedon tulisi olla riittävää ja oikeaa ja päätöksiä pitäisi voida tarvittaessa muuttaa. (Leventhal 1980.) Turvallisuuden tärkeys on siis noussut, mikä on merkki siitä, että se on uhattuna. Samaan aikaan monia yhteiskunnallisia turvallisuusrakenteita on heikennetty. Näiden asioiden välinen yhteys näyttää ilmeiseltä. Intuitiivisesti ajatellen onkin selvää, että turvallisuusrakenteiden purkaminen aiheuttaa epävarmuutta. Kiinnostavaa on, että tämä näkyy myös ihmisten arvojen muutoksissa.

Kirjoittaja on sosiaalipsykologian jatkoopiskelija Helsingin yliopistossa.


Turvan tunne ja muutokset ihmisten arvoissa

lähteet: ✕✕

European Social Survey www.europeansocialsurvey.org

✕✕

Lepoluoto, Suvi & Soppela Marja-Terttu (2012) Selvitys Helsingin kaupunginhallitukselle sosiaaliasiamiesten toiminnasta 2011 http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/17a8f9004d16ce2d82e cdfe025999d11/sosiaaliasiamiestenselvitys_120331.pdf?MOD=AJPERES&CACHEID=17a8f9004d16c e2d82ecdfe025999d11 27.4.2014

✕✕

Leventhal, G. S. (1980). What should be done with equity theory? New approaches to the study of fairness in social relationship. In K. Gergen, M. Greenberg, & R. Willis (Toim.), Social exchange: Advances in theory and research (pp. 27–55). Plenum Press, New York.

✕✕

Puohiniemi, M. (2006) Täsmäelämän ja uusyhteisöllisyyden aika. Limor, Vantaa

✕✕

Rothstein, Bo (2008) Creating Political Legitimacy. Electoral Democracy Versus Quality of Government. American Behavioral Scientist November 2009 53: 311-330.

✕✕

Schwartz, Shalom & Sagie, Galit (2000) Value consensus and importance. A Cross-national Study. Journal of cross-cultural psychology, Vol. 31 No. 4, 465-497.

✕✕

Schwartz, Shalom & Sagiv, Lilah (1995) Identifying culture-specifics in the content and structure of values. Journa of cross-cultural psychology, Vol. 26 No. 1, 92-116.

✕✕

Schwartz, Shalom (1992) Universals in the content and structure of values: Theoretical advances and empirical tests in 20 countries. Advances in Experimental Social Psychology, 25: 1-65.

✕✕

Sortheix, Florencia (2014) Values and well-being in context: an analysis of country and group influences. Publications of the department of social research 2014:15. Unigrafia, Helsinki.

✕✕

Vaarama, Marja (2011) Sosiaalipolitiikan nykytila. Teoksessa Sosiaalipolitiikka, hukassa vai uuden jäljillä? Toim. Palola, Elina & Karjalainen, Vappu. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

017


018 KOLUMNI

turva

Peruste #2 2014

nettinamusedät ja turvateknologiat elina vainikainen

ääsin pari vuotta sitten Lontooseen asti kuuntelemaan kansainvälisten nettiturvallisuustoimijoiden näkemyksiä Insafe-verkoston konferenssiin. Minua oli varoitettu etukäteen, mutta silti leukani loksahtivat auki tämän tästä. Brittiläinen nettiturvallisuusasiantuntija käytti huomattavan paljon aikaa puheenvuorostaan hehkuttaakseen, miten hienoja sovelluksia hänen taustaorganisaationsa oli sitten viime näkemän kehittänyt. Asentamalla perheen tietokoneisiin ja älypuhelimiin erilaisia hienoja filttereitä voitaisiin estää alaikäisten pääsy ”sopimattomille” sivustoille, tai vaikkapa blokata koko mobiilinetti. ”Valitettavasti nykyään vain on monissa paikoissa langattomia verkkoja, joita lapset sitten käyttävät”, asiantuntija valitteli. En ollut niinkään yllättynyt siitä, miten suosittuja erilaiset ”parental control” –teknologiat olivat (ja ovat) angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä - huomattavasti suositumpia kuin Pohjoismaissa. Sen sijaan suorastaan jär-

kytyin siitä, miten autuaaksitekevinä niitä pidettiin. Ilmeisesti brittiläisten asiantuntijoiden mielestä se, ettei yksikään Timmy tai Jennifer, 12 vuotta, näe vahingossa tissiä älypuhelimensa näytöltä, riittää suojaamaan heitä virtuaalitodellisuuden vaaroilta ja suurimmat ongelmat lasten nettiturvallisuudessa koskevat sopimattomille sisällöille altistumista. Olin hämmentynyt. Millaisessa maailmassa nämä ihmiset oikein elivät – ja millaisessa he kuvittelivat lastensa elävän? Lasten ja nuorten vanhemmille suunnatut verkkoturvateknologiat ovat valtava bisnes. Teknologioiden avulla voidaan estää pääsy joko tietyille sivustoille, tietyntyyppisiin sisältöihin tai blokata tietyt sovellukset. Käytännössä kaikilla suurilla elektroniikkayrityksillä on omat virityksensä. En kiistä, etteikö filttereistä voisi joskus olla hyötyäkin. Ongelmalliseksi, ja suorastaan vaaralliseksi, asetelma muuttuu, kun teknologiaan luotetaan


019

Kolumni

liikaa. Kiireisen vanhemman on helppo asentaa räätälöity suodatusohjelma koneelle ja ajatella, että nyt lapsi voi surffailla huoleti. Suomessakin lapset tutustuvat internetiin entistä nuorempina. Monessa perheessä laitteiden virussuojauksista on pidetty huolta, ja NSA:t sun muut tietovuotoskandaalit tuntuvat kovin kaukaisilta. Lasten ja nuorten netinkäytön todelliset ongelmat piilevätkin aivan muualla kuin tietoturvassa, ja on huolestuttavaa, miten välinpitämättömästi monet aikuiset asiaan suhtautuvat. Kun olin lapsi, minua ja tovereitani varoiteltiin namusedistä ja tolkutettiin, ettei vieraiden miesten matkaan saa lähteä. Lisäksi vastuulliseen vanhemmuuteen katsottiin jo silloin kuuluvan, että osoittaa edes jonkinlaista kiinnostusta siihen, missä oma lapsi liikkuu ja kenen kanssa. Monille vanhemmille nämä asiat ovat itsestään selviä, mutta ymmärrys lapsen maailmasta muuten puutteellinen. Diginatiivien sukupolvelle raja reaalisen ja virtuaalisen maailman välillä on häilyvämpi kuin voisi kuvitella. Samat toiminnan ja kanssakäymisen tavat pätevät aivan yhtä lailla verkossa kuin koulun pihalla – niin hyvässä kuin pahassa. Lasten ja nuorten kannalta epämiellyttävimmät verkkoilmiöt ovatkin sellaisia, joihin turvateknologioiden avulla on vaikea päästä käsiksi. Koulukiusaaminen ei rajoitu koulun käytäville ja luokkiin, vaan jatkuu koulupäivän jälkeen (ja niiden aikanakin) netin ja sosi-

VERKON UHKIA LAPSILLE JA NUORILLE EI TULE LIIOITELLA, MUTTA NIIHIN ON HYVÄ VARAUTUA. VASTUULLISEN VANHEMMAN ON HYVÄ YMMÄRTÄÄ, ETTÄ AIVAN SAMAT KANSSAKÄYMISEN PELISÄÄNNÖT PÄTEVÄT, OLTIIN SITTEN PIHALLA TAI PIKSELIVIIDAKOSSA.

aalisen median yhteisöissä. Näiden palveluiden blokkaaminen tai kieltäminen lapselta taas veisi ojasta allikkoon, eristäisi lapsen ystävistään ja olisi siten verrattavissa kotiarestiin. Vielä epämiellyttävämpi ilmiö ovat netin namusedät, jotka päivystävät lasten ja nuorten suosimilla sivustoilla. Tekaistun profiilin avulla yhteydenotot alaikäisiin ovat helppoja, ja hyväksyntää kaipaavan lapsen tai nuoren silmissä keskustelukumppani voi vaikuttaa täysin luotettavalta. Chattien ja nettikameroiden avulla viaton keskustelu muuttuu helposti liian intiimiksi ja siten rikolliseksi. Verkon uhkia lapsille ja nuorille ei tule liioitella, mutta niihin on hyvä varautua. Vastuullisen vanhemman on hyvä ymmärtää, että aivan samat kanssakäymisen pelisäännöt pätevät, oltiin sitten pihalla tai pikseliviidakossa. Ja aivan yhtä lailla on vastuullista yrittää pysyä perillä siitä, missä lapsi verkossa liikkuu, keiden kanssa ja miten. Avainsanoja eivät ole pelottelu, vakoilu ja


020

Peruste #2 2014

kieltäminen vaan keskustelu ja ymmärtäminen. Itse asiassa en olisi kamalan huolissani, jos lapseni joskus sattuisi näkemään verkossa tissin – luultavasti hän olisi kuitenkin nähnyt moisia rauhasia elämänsä aikana melkoisesti ennenkin. Sen sijaan olisin aidosti järkyttynyt, jos kävisi ilmi, että lapseni olisi lähettänyt nettikamerallaan kuvan omasta tissistään jollekin tuntemattomalle. Ensim-

mäinen tapaus voitaisiin ehkä estää teknologialla, jälkimmäinen vain ja ainoastaan kasvatuksella. Kumpaan turvautuisit?

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri, yhteisöpedagogi ja Vasemmistofoorumin tiedottaja, joka työskenteli aikaisemmin Pelastakaa Lapset ry:llä lasten ja nuorten verkkoyhteisöjen parissa.

Christelle Mas Metsän silmä. Post luonto valokusarjasta. Valokuva laminoitu alumiinille. (100x66cm). 2013


Christelle Mas Radioactive Carrot. Piirustus. (50 x 70 cm). 2012

021


022 DEBATTI

turva

Peruste #2 2014

tulisiko asevelvollisuus lakkauttaa? Kansalaisjärjestöjen ja poliittisten nuorisojärjestöjen ryhmä toteutti syksyn ja alkuvuoden aikana kansalaisaloitekampanjan asevelvollisuuden lakkauttamiseksi. Vasemmistonuoret ei lähtenyt tukemaan aloitetta, vaan ilmoitti kannattavansa niin kutsuttua valmiusvelvollisuusmallia. Tulisiko asevelvollisuusjärjestelmää muuttaa ja miten? Vai pitäisikö asevelvollisuus lakkauttaa kokonaan? Peruste kutsui Vasemmistonuorten aktiivin ja Vasemmistoliiton turvallisuuspoliittisen työryhmän jäsenen Joona Mielosen sekä Aseistakieltäytyjäliiton Antimilitaristi -lehden päätoimittajan Tuuli Vuoren debatoimaan aiheesta.


023

Debatti

joona mielonen

kohti parempaa asevelvollisuutta

ohjois-Eurooppa on elänyt ilman sotia jo yli puoli vuosisataa. Diplomatialla, yhteistyöllä ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävällä talouspolitiikalla on onnistuttu pitämään yllä rauhaa. Tarvitaanko sen lisäksi sotilaallista puolustusta? Asevelvollisuuden vastustajat sekä puolustusmäärärahojen pienentämistä tilanteesta riippumatta kannattavat ihmiset käyttävät usein argumenttinaan väitettä, että Suomen turvallisuusuhat ovat muuttuneet eikä sotilaallinen uhka ole mahdollinen. Toisen maailmansodan jälkeen maailmassa on kuitenkin käyty monta sotaa, joissa valtio on loukannut toisen valtion suvereniteettia. Suurvallat ovat osoittaneet, että niillä on tahtoa ajaa omia taloudellisia ja poliittisia intressejään myös rajojensa ulkopuolella. Yhdysvalloilla on Naton kautta lukematon määrä sotilastukikohtia ympäri maapalloa ja maailmalla on jo totuttu sen omavaltaiseen toimintaan. Venäjällä noudatetaan taas Georgian sodan seurauksena laadittua doktriinia, joka antaa sille omien lakiensa mukaan oikeu-

den puolustaa kansalaisiaan rajojensa ulkopuolella. Turvallisuusuhat ovat monimutkaisempia ja vaihtelevampia kuin ennen, mutta sotilaallinen uhka ei ole kadonnut. Suomella on erityinen asema näiden kahden suurvallan vaikutusalueen rajalla. Naton laajeneminen ja Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmä Euroopassa ovat kiristäneet Euroopan turvallisuuspoliittista tasapainoa. Venäjälle Naton laajeneminen on selvä uhka. Alueen rauhan kannalta on olennaista, että Suomen kaltaiset rajavaltiot pysyvät liittoutumattomina. Nato-oven kiinni pitäminen edellyttää, että Suomella on itsenäisesti johdetut riippumattomat puolustusvoimat. Jos Suomella ei olisi minkäänlaista puolustusta, se johtaisi turvallisuustyhjiön täyttymiseen suunnasta tai toisesta tulevilla joukoilla. Oman sotilaallisen puolustuksen ylläpitäminen on siis mielestäni perusteltua. On myös hyvin oleellista, kenen hallussa sotilaallinen puolustus on. Palkkaarmeija on liian hyvä renki valtaa pitävien sotiin. Toisaalta monessa maassa

Joona Mielonen on Vasemmistonuorten aktiivi ja Vasemmistoliiton turvallisuuspoliittisen työryhmän jäsen. Hän on myös aktiivireserviläinen ja kuuluu maakuntajoukkoihin.

Itsenäisesti johdetun oman sotilaallisen puolustuksen ylläpitäminen on edelleen perusteltua. Nykyisenkaltaisessa asevelvollisuusarmeijassa on kuitenkin paljon ongelmia. Toistaiseksi uskottavin esitetty vaihtoehto sen kehittämiseksi olisi niin kutsuttu valmiusvelvollisuusmalli.


024

Peruste #2 2014

VALMIUSVELVOLLISUUS-MALLISSA ASEVELVOLLISUUS SÄILYTETTÄISIIN AINOASTAAN KRIISIN AIKANA. RAUHANAIKANA KOULUTETTAISIIN VAIN OSA RESERVISTÄ. LOPUT SIJOITETTAISIIN KRIISIN UHATESSA KOULUTETTAVAAN VALMIUSRESERVIIN SEKÄ SIVIILITEHTÄVIIN. SUKUPUOLINEUTRAALINA MALLINA SE RATKAISISI ASEVELVOLLISUUDEN IHMISOIKEUSJA YHDENVERTAISUUSONGELMAT, MUTTA SÄILYTTÄISI ASEVELVOLLISUUDEN PARHAIMMAT PUOLET.

on nähty liikaa itsenäisyyttä saaneen armeijan nousu isännän asemaan. Täysin vapaaehtoinen maanpuolustuskaan ei kuulosta hyvältä. Tällöin aseisiin tarttuvat vain ne, jotka niitä eniten hinkuvat. Vain asevelvollisuusarmeijan koostumus on läpileikkaus kansasta ja näin ollen täysin sen omassa hallussa. Asevelvollisuusarmeija sotii periaatteessa vain niitä sotia, jotka se itse hyväksyy. Lopulta jokainen yksilö tekee itse päätöksen aseisiin tarttumisesta. Asevoimat, jonka sotilaat eivät hyväksy käymäänsä sotaa, eivät ole toimintakykyiset. Aseistakieltäytymisen merkitys korostuu sodan, ei rauhan, aikana. Nykyisessä asevelvollisuusjärjestelmässä on kuitenkin paljon ongelmia. Pelkästään miehille tarkoitettu velvollisuus on selvä tasa-arvo-ongelma. Aseistakieltäytyjille on tarjolla aseeton palvelus tai siviilipalvelus, mutta vakaumuksensa vuoksi koko järjestelmästä kieltäytyvät lukitaan vankilaan Jehovan todistajia ja ahvenanmaalaisia lukuun ottamatta.

Onko olemassa olevaa asevelvollisuutta mahdollista muuttaa parempaan suuntaan? Mielestäni on. Vasemmistoliiton turvallisuuspoliittinen työryhmä hahmotteli vuonna 2010 omaa vaihtoehtoista malliaan asevelvollisuudelle1. Myös Vasemmistonuoret on kannattanut2 tätä niin kutsuttua valmiusvelvollisuus-mallia. Valmiusvelvollisuus-mallissa asevelvollisuus säilytettäisiin ainoastaan kriisin aikana. Rauhanaikana koulutettaisiin vain osa reservistä. Loput sijoitettaisiin kriisin uhatessa koulutettavaan valmiusreserviin sekä siviilitehtäviin. Sukupuolineutraalina mallina se ratkaisisi asevelvollisuuden ihmisoikeusja yhdenvertaisuusongelmat, mutta säilyttäisi asevelvollisuuden parhaimmat puolet. Asevelvollisuuskeskustelu tarvitsee tällaisia avauksia. Asevelvollisuuden lakkauttamisen puolesta tehty kansalaisaloite3 nostaa esille ansiokkaasti nykyisen järjestelmän ongelmia, mutta jättää vaihtoehdottomuudellaan oven auki vielä huonommille vaihtoehdoille.

1 http://www.vasemmisto.fi/images/asiakirjoja/Varusmiesarmeijasta_valmiusvelvollisuuteen.pdf 2 http://www.vasemmistonuoret.fi/asiakirjat/asevelvollisuus/vasemmistonuorten-kanta-asevelvollisuuteen.pdf 3 http://www.ohion.fi


025

Debatti

tuuli vuori

asevelvollisuus pitäisi lakkauttaa

ykyisenkaltainen asevelvollisuus ei vastaa tämän päivän turvallisuusuhkiin. Merkittävimmät uhkat, esimerkiksi ilmastonmuutos, ovat muita kuin sotilaallisia. Asevarustelu vain lisää valtioiden välisiä vastakkainasetteluja, mikä hankaloittaa kansainvälistä yhteistyötä vaativien ongelmien ratkaisemista. En myöskään allekirjoita ajatusta siitä, että valtiolla olisi oikeus velvoittaa kansalaisensa tappamaan ja opettelemaan tappamista – tai väkivallan uhriksi joutumista. Joona Mielonen väittää, että jokainen yksilö tekee viime kädessä itse päätöksen aseeseen tarttumisesta. Kuitenkin monissa asevelvollisuusarmeijoiden käymissä sodissa, mukaan lukien viimeisimmät Suomessa käydyt sodat, rintamalle on menty viime kädessä kuolemanrangaistuksen uhalla. Suomen yleinen asevelvollisuus perustuu rangaistuksille. Tästä on seurannut Mielosenkin mainitsemia ongelmia aseistakieltäytyjien kohtelussa. Aseistakieltäytyminen on ihmisoikeus, joka ei toteudu niin kauan kuin vakaumuksellisista syistä palveluksesta kieltäytyville langetetaan pitkiä ehdottomia vapausrangaistuksia.

Kuten Mielonen kirjoittaa, Suomelle olisi tärkeää pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana. Naton kaltainen sotilasliitto ei tuo rauhaa vaan lietsoo sotaa, vieläpä ydinsotaa. Ydinasepelote kuuluu Naton doktriiniin, ja jäseneksi liittymällä Suomi hyväksyisi sen. Liittoutumattomuus ei kuitenkaan vaikuta nytkään toteutuvan järin hyvin. Rauhankumppanimaana Suomi on jo tehnyt armeijansa pitkälti yhteensopivaksi Nato-joukkojen kanssa. Asevelvollisuus ei siis ole tähänkään mennessä estänyt Nato-lähentymistä – miksi niin kävisi vastaisuudessakaan? Mielosen esittämässä valmiusvelvollisuusmallissa aseistakieltäytyjien koh-

Tuuli Vuori on Aseistakieltäytyjäliiton Antimilitaristi-lehden päätoimittaja.

Asevelvollisuus voitaisiin lakkauttaa liittymättä Natoon. Aseistakieltäytyjien vapauttaminen palveluksesta olisi ensimmäinen askel kohti vapaaehtoista maanpuolustusta

ASEISTAKIELTÄYTYMINEN ON IHMISOIKEUS, JOKA EI TOTEUDU NIIN KAUAN KUIN VAKAUMUKSELLISISTA SYISTÄ PALVELUKSESTA KIELTÄYTYVILLE LANGETETAAN PITKIÄ EHDOTTOMIA VAPAUSRANGAISTUKSIA.


026

Peruste #2 2014

ASEVELVOLLISUUS ON OSA IDEOLOGISTA JÄRJESTELMÄÄ. SE TUOTTAA JA YLLÄPITÄÄ TIETYNLAISIA KULTTUURISIA MALLEJA MUUN MUASSA OIKEUTETUSTA VÄKIVALLASTA, SUKUPUOLESTA JA ETNISYYDESTÄ. ASEVELVOLLISUUS ON NÄIDEN MALLIEN JA KÄSITYSTEN MAHDOLLISTAMA JA LISÄKSI SE ITSESSÄÄN TUOTTAA JA LEVITTÄÄ NIITÄ.

telun aiheuttama ihmisoikeusongelma ilmeisesti poistuisi sillä, että palveluksesta voisi saada vapautuksen vakaumuksellisin perustein. Käytännössä tämä nähdäkseni tarkoittaisi siirtymistä vapaaehtoisuuteen, kun järjestelmästä pois jättäytyminen ei toisi rangaistusta. Hämäräksi jää, mihin Mielosen esittämiä uudistettuja velvollisuuksia todellisuudessa enää tarvittaisiin. Nykyistä siviilipalveluslakia uudistettaessa keskusteltiin myös siviilipalvelusmiesten kriisinaikaisesta sijoittumisesta. Tuolloin todettiin, ettei nykyisillekään siviilipalvelusmiehille löytyisi siviiliviranomaisten alaisuudessa järkevää kriisinaikaista tehtävää. Spekulatiivisena kriisiaikanakin järkevin ratkaisu olisi jättää siviilit aiempiin tehtäviinsä. Mielosen ehdottaman valmiusvelvollisuuden voi tulkita eräänlaiseksi kansalaispalvelusmalliksi. Erilaisista kansalaispalvelusmalleista puhuttaessa harvemmin muistetaan, että Suomea sitovat myös erilaiset kansainväliset pakkotyösäädökset. Asepalvelus ja sen korvaava vakaumuksellisista syistä kieltäytyville tarkoitettu siviililuontoinen

palvelus ovat näiden säädösten ulkopuolella, mutta toistensa kanssa yhdenvertaisten palvelusmallien kohdalla näin ei välttämättä olisi. Asevelvollisuus on osa ideologista järjestelmää. Se tuottaa ja ylläpitää tietynlaisia kulttuurisia malleja muun muassa oikeutetusta väkivallasta, sukupuolesta ja etnisyydestä. Asevelvollisuus on näiden mallien ja käsitysten mahdollistama ja lisäksi se itsessään tuottaa ja levittää niitä. Toisin sanoen asevelvollisuus militarisoi yhteiskuntaa. Tästä militarisoimisesta ei päästäisi eroon, jos miesten yleisestä asevelvollisuudesta siirryttäisiin valmiusvelvollisuusmalleihin sisältyvään sukupuolineutraaliin kutsuntavelvollisuuteen. Tiivistettynä, Mielosen esittämä valmiusvelvollisuusmalli tarkoittaisi käytännössä lähes vapaaehtoista asepalvelusta. Tämä olisi merkittävä askel kohti asevelvollisuuden lakkauttamista. Kuitenkin tilalle ehdotettu uudenlainen kansalaispalvelusmalli herättää lähinnä kysymyksen: miksi ihmeessä sitä tarvittaisiin?


027

Debatti

joona mielonen

muut uhat eivät poista sotilaallista uhkaa len Tuuli Vuoren kanssa täysin samaa mieltä siitä, ettei Suomen suurin turvallisuusuhka ole sotilaallinen. Ukrainan kriisi on kuitenkin osoittanut, kuinka turvallisuuspoliittinen ympäristö ja uhkakuvat voivat muuttua sormia napsauttamalla. Sotilaallisen uhan mahdollisuutta ei voi sivuuttaa ilmastonmuutoksen uhkakuvaa korostamalla, vaikka jälkimmäinen onkin huomattavasti akuutimpi uhka. Sotilaallinen uhka on myös totaalisuudessaan omassa luokassaan: mikään ei ole niin tuhoisa kuin sota. Vuoren mukaan nykyinen ”asevelvollisuus ei vastaa tämän päivän turvallisuusuhkiin”. Hän ei kuitenkaan perustele väitettä mitenkään. Puolustusvoimilla ja sen reserviläisillä on jo merkittävä rooli muun muassa öljyntorjuntaorganisaatiossa, johon on koulutettu korkeassa valmiudessa olevia reserviläisiä ja varushenkilöitä. Öljyonnettomuus Suomenlahdella on vain ajan kysymys, ja sen sattuessa avunantajien nopeudella ja suurella määrällä on merkitystä. Tätä linjaa pitäisi kehittää entisestään. Mielestäni uusiin turvallisuusuhkiin tulisi varautua entistä aktiivisemmin. Puolustusvoimat voisi kouluttaa aseettomaan palvelukseen haluavista esimerkiksi nopean toiminnan öljyntorjuntajoukkoja.

Se, että järjestelmä ei ole täydellinen ei ole peruste sen lakkauttamiselle, vaan kehittämiselle. Vuori väittää, että armeija osana ideologista järjestelmää tuottaa kulttuurisia malleja muun muassa sukupuolesta ja etnisyydestä. Tätä ideologista järjestelmää ei muuteta lakkauttamalla armeija, vaan muuttamalla yhteiskuntaa. Asevelvollisuusarmeija heijastaa nimenomaan sitä yhteiskuntaa, jossa elämme – ei toisin päin. Koska reservi on moniarvoinen, on myös puolustusvoimat joutunut seuraamaan kehitystä. Esimerkiksi yleinen palvelusohjesääntö sisältää vaatimuksen kaikkien palveluksessa olevien yhdenvertaisuudesta1. Muissa malleissa vastaavaa moniarvoistumista ei välttämättä tapahtuisi. Vuori ihmettelee, miten ehdottama-

SOTILAALLISEN UHAN MAHDOLLISUUTTA EI VOI SIVUUTTAA ILMASTON­ MUUTOKSEN UHKAKUVAA KOROSTAMALLA, VAIKKA JÄLKIMMÄINEN ONKIN HUOMATTAVASTI AKUUTIMPI UHKA.

1 http://www.puolustusvoimat.fi/wcm/0802b480406f9674bed9ff66f99672d5/YlPalvO.pdf?MOD=AJPERES (3.5 / 77 )


028

Peruste #2 2014

Christelle Mas Medical Image of a Pepper. Valokuva laminoitu alumiinille. (100x70 cm). 2013


029

Debatti

Christelle Mas Medical Image of a Pear. Valokuva laminoitu alumiinille. (100x70 cm). 2013


030

Peruste #2 2014

VUORI EI MUISTA MAINITA, ETTÄ KUOLEMANRANGAISTUS OLI SILLOIN SUOMESSA VOIMASSA RAUHAN AIKANAKIN. EMME ONNEKSI KUITENKAAN ELÄ JATKOSODAN AIKAA. RAUHANAIKAINEN KUOLEMANRANGAISTUS POISTETTIIN SUOMESTA VUONNA 1949 SEKÄ SODANAIKAINEN VUONNA 1972.

ni valmiusvelvollisuus eroaisi vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Kuten ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsin, olisi palvelus rauhan aikana vapaaehtoinen, mutta kriisin aikana asevelvollisuus astuisi voimaan. Yksityiskohtaisemmat tiedot ovat luettavissa Vasemmistoliiton internet-sivuilta. Vuori ei niele väitettäni, että viime kädessä jokainen asevelvollinen tekee itse päätöksen aseeseen tarttumisesta. Hän viittaa edellisten sotien aikaisiin kuolemanrangaistuksiin, joita kieltäytyjille langetettiin. Vuori ei muista mainita, että kuolemanrangaistus oli silloin Suomessa voimassa rauhan aikanakin. Emme on-

neksi kuitenkaan elä jatkosodan aikaa. Rauhanaikainen kuolemanrangaistus poistettiin Suomesta vuonna 1949 sekä sodanaikainen vuonna 1972. Nykylainsäädännössä liikekannallepanon aikana kieltäytyminen johtaa enimmillään kahden vuoden vankeuteen. Väitin ensimmäisessä kirjoituksessa, että aseistakieltäytymisen merkitys korostuu kriisin aikana, sillä reserviläisarmeija ei ole kokonaisuudessaan toimintakykyinen konflikteissa, joita se ei hyväksy. Istuisinko mieluummin kaksi vuotta vankilassa, kuin ottaisin osaa sotaan, jonka motiiveja en hyväksyisi? Kyllä istuisin.

tuuli vuori

sotilaallista instituutiota ei voi oikeuttaa siviilitehtävillä sevelvollisuus on kehitetty aivan eri aikakauden yhteiskunnan ja sodankäynnin tarpeisiin. On helppoa nähdä, että sodankäynnin teknologiat asettavat nykyään aivan eri vaatimuksia kuin mihin suhteellisen matalasti koulutettu

massa-armeija pystyisi vastaamaan. Ihmettelen, tarvittaisiinko todella mahdollisen sodan syttyessä pikakoulutettuja joukkoja, joita Mielonen Vasemmistoliiton malliin nojaten ehdottaa? Mielonen toteaa, että sotilaallinen


031

Debatti

YHTÄ LAILLA (ASEVELVOLLISUUS)ARMEIJA AUTORITAARISINE RAKENTEINEEN VAIKUTTAA YHTEISKUNTAAN KUIN TOISIN PÄIN. ON SIIS KYSYTTÄVÄ MYÖS, MILLÄ TAVOIN ASEVELVOLLISUUS JA SOTILASKOULUTUS, JONKA VALTAOSA MIEHISTÄ ON SUORITTANUT, ON VAIKUTTANUT SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN ARVOIHIN JA KÄSITYKSIIN.

uhka on totaalisuudessaan omaa luokkaansa, koska mikään ei ole niin tuhoisaa kuin sota. Näyttää siltä, että teemme Mielosen kanssa jokseenkin samasta väitteestä erilaiset johtopäätökset. Siinä, missä Mielonen vastaisi tuhoisaan sodan uhkaan varustautumalla sotaan, lähtee minun ajatteluni siitä, ettei oikea vastaus sodan uhkaan voi olla sodalla uhkaaminen. Ei ole myöskään mielekästä oikeuttaa asevelvollisuutta, tai laajemmin armeijaa, siviilitehtävillä. Mielosen esittämä öljyntorjunta armeijan tehtävänä ei riitä minulle. Miksei yhtä lailla voitaisi kehittää ja tehostaa jo ennestään olemassa olevien vapaaehtoisten öljyntorjuntajoukkojen toimintaa? Mielosen ehdotuksessa aseettomassa palveluksessa koulutettavista öljyntorjuntajoukoista jää lisäksi epäselväksi, tarkoittaako hän palveluksensa aikana nopean toiminnan öljyntorjuntajoukkoihin kuuluvia asevelvollisia, vai myös reservissä vastaaviin joukkoihin kuuluvia. Jos hän tarkoittaa jälkimmäistä, pitäisi samalla tarkastella myös niitä perusteita, joilla liikekannallepano on laillista tai hyväksyttävää. Mielosen kirjoituksesta saa sen käsi-

tyksen, että olisin aiemmassa kommentissani ehdottanut armeijan lakkauttamista. Vaikken niin itse asiassa sanonut, on rehellisyyden nimissä todettava, että toki tekisi mieli tehdä niin. Niin korkealle puuhun ei kuitenkaan juuri nyt tarvitse kurkotella. Asevelvollisuuden lakkauttaminen on tällä hetkellä riittävän iso asia tavoiteltavaksi. Asevelvollisuusarmeija heijastaa Mielosen mukaan yhteiskuntaa, jossa elämme. Vaikutussuhde ei kuitenkaan ole vain yhdensuuntainen1. Yhtä lailla (asevelvollisuus)armeija autoritaarisine rakenteineen vaikuttaa yhteiskuntaan kuin toisin päin. On siis kysyttävä myös, millä tavoin asevelvollisuus ja sotilaskoulutus, jonka valtaosa miehistä on suorittanut, on vaikuttanut suomalaisen yhteiskunnan arvoihin ja käsityksiin. Aiemmassa artikkelissani totesin, että asevelvollisuus militarisoi yhteiskuntaa. Kääntäen voi sanoa, että asevelvollisuuden lakkauttaminen ja vapaaehtoiseen maanpuolustusmalliin siirtyminen tarkoittaisi merkittävää yhteiskunnan demilitarisoimista. Samalla se ratkaisisi nykyisen järjestelmän aiheuttamat yhdenvertaisuus- ja ihmisoikeusongelmat.

1 Kuten ei monen muunkaan yhteiskunnan instituution kohdalla.


032

turva

Peruste #2 2014

ILMASTOPOLITIIKKA OSANA KANSAINVÄLISTÄ TURVALLISUUSPOLITIIKKAA: MENESTYSTARINA VAI PUHALLUS? ashleigh croucher käännös: tatu ahponen

Alkuperäinen teksti ”The International Securitization of Climate Change: Success or Hot Air” on julkaistu Conflict & Security -verkkolehdessä 21.8.2013. http://conflictandsecurity.com/blog/the-international-securitization-of-climatechange-success-or-hot-air/


Ilmastopolitiikka osana kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa: menestystarina vai puhallus?

turvallisuusneuvosto keskusteli ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista. YK:n yleiskokous  tutki asiaa vuonna 2009 ja antoi asiasta julkilausuman. Turvallisuusneuvosto keskusteli asiasta vielä uudestaan vuonna 2011. Nämä väliintulot osoittavat aiheen kansainvälisen tärkeyden. Lisäksi ne osoittavat, että poliittisen sopimisen puute on lisännyt turhautumista UNFCCC-neuvotteluihin sekä halua etsiä vaihtoehtoista lähestymistapaa.

Christelle Mas Piilo. Post luonto valokusarjasta. Valokuva laminoitu alumiinille. (100x66cm). 2013

lmastonmuutoksen ja sen vaikutusten jatkuva voimistuminen sekä kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja jo pitkään luonnehtinut poliittinen pattitilanne ovat poikineet paljon yrityksiä antaa lisäpontta ilmastonmuutoksen vastaiselle toiminnalle. Viime vuosina erityisen kiinnostuksen kohteena on ollut ilmastonmuutoksen kytkeminen turvallisuuspolitiikkaan. Tämän lähestymistavan nousukausi oli nähtävästi vuosi 2007, jolloin YK:n

033


034

Peruste #2 2014

ILMASTONMUUTOKSEN KANSAINVÄLISEEN ”TURVALLISUUSPOLIITTISTUMISEEN” ON KUITENKIN KIINNITETTY VAIN VÄHÄN HUOMIOTA. TÄMÄ ON ONGELMALLISTA, KOSKA ILMASTONMUUTOKSEEN TULISI VASTATA KANSAINVÄLISEN TASON TOIMILLA.

Edellä mainituilla kansainvälisillä väliintuloilla onkin tavoiteltu poliittista mobilisaatiota. Ilmastonmuutoksen ja kansainvälisen tason turvallisuuspolitiikan (mukaan luettuna erilaiset kansallisen ja alueellisen tason projektit) ymmärtämiseksi on kuitenkin tarpeen tarkastella sitä, miten ajattelumme ympäristön muutosten ja turvallisuuspolitiikan välisestä suhteesta on kehittynyt. Kylmän sodan loppupuolella sekä tutkijat että poliitikot suhtautuivat myönteisesti siihen, että turvallisuuspolitiikan tutkimus laajeni perinteisten, armeijaan liittyvien asioiden ulkopuolelle. Prosessi käsitti joukon ”ei-perinteisiä” uhkia sekä myös muita toimijoita kuin vain ”perinteisen” turvallisuuspalvelujen tarjoajan eli valtion. Eri analyyseissä pyrittiin osoittamaan ympäristön tuhoutumisen ja turvallisuuden välinen kytkös. Tämän kirjallisuudenalan akateeminen ja poliittinen työ on tyypillisesti perustunut kahteen pääargumenttiin. Ensimmäinen argumentti on, että ilmastonmuutos ja ympäristön tuhoutuminen ovat tarpeeksi tärkeitä kysymyksiä nostettaviksi turvallisuuspolitiikan

alueelle. Tämä lähestymistapa on kytköksissä poliittiseen mobilisaatioon. Argumentin kannattajat ovat yleensä sitä mieltä, ettei politiikka ole pystynyt vastaamaan kunnolla ilmastonmuutokseen ja ympäristön tuhoutumiseen, joten niiden nostaminen turvallisuuspolitiikan kentälle tekee niistä kiireellisempiä ja antaa mahdollisuuden löytää uusia vastauksia. Toinen argumentaation tapa on, että ilmastonmuutoksen ja ympäristön rapautuminen uhkaa valtioiden turvallisuutta. Tämä on kansallisen turvallisuuden kieltä. Tämä lähestymistapa oli yleinen akateemisessa maailmassa 1990-luvulla, kun analyyseissä puhuttiin ”tulevasta anarkiasta”, jossa maailma paiskautuisi anarkiaan ja kaaokseen vähäisistä luonnonvaroista käytävien kamppailujen ja väestönkasvun vuoksi. Erityisesti kytköksiä tehtiin ympäristön tuhoutumisen, resurssien vähenemisen ja konfliktien välillä (vesisodat, resurssikonfliktit). Usein viitatiin Ruandan kansanmurhaan ja Darfurin alueen kriisiin Sudanissa. 2000-luvun keskivaiheilta alkaen kytkös ympäristötuhojen ja turvallisuuden välillä alkoi tulla selkeästi esiin ajatuspaja-analyyseissä  sekä hallitusten ulkopolitiikkaa ja puolustusta käsittelevissä asiakirjoissa (eritoten Yhdysvalloissa, Yhdistyneessä  Kuningaskunnassa  ja  Australiassa). Nämä asiakirjat esittivät yleensä ilmastonmuutoksen ja turvallisuuden välisen suhteen hyödyntämällä valtiollisen kansallisen turvallisuuden diskursseja, jotka asettavat valtiollisen turvallisuuden etusijalle. Kummassakin kirjallisuuden kategoriassa – siinä, joka pyrkii poliittiseen mobilisaatioon sekä siinä, jossa ympä-


Ilmastopolitiikka osana kansainvälistä turvallisuuspolitiikkaa: menestystarina vai puhallus?

ristö kytketään konflikteihin – oletettuna viestinä on ”politiikan epäonnistuminen”. Taustalla on se ajatus, että ”pehmeän politiikan” kenttä ei ole vastannut tarpeeksi tehokkaasti ilmastonmuutokseen ja että sen nostaminen turvallisuuspolitiikan kysymykseksi johtaisi uudenlaisiin vastauksiin. Ilmastonmuutoksen kansainväliseen ”turvallisuuspoliittistumiseen” on kuitenkin kiinnitetty vain vähän huomiota. Tämä on ongelmallista, koska ilmastonmuutokseen tulisi vastata kansainvälisen tason toimilla. Turvallisuusneuvoston väittelyt tarjoavat kiinnostavia esimerkkejä ilmastonmuutoksen ”turvallisuuspoliittistamiseen” liittyvistä ongelmista kansainvälisellä tasolla. Ne osoittavat erityisesti, kuinka hankalaa on nähdä jokin asia turvallisuuspoliittisena kysymyksenä, kun on paljon eri toimijoita ja näkökulmia. Ilmastonmuutos on luokiteltu kansallisen turvallisuuden, inhimillisen turvallisuuden ja kansainvälisen turvallisuuden kysymykseksi. Siitä, ketä pitää

turvata ja miltä uhilta, ei kuitenkaan ole yhteisymmärrystä. Tärkeämpää onkin, kuinka eri toimijat tukevat ja haastavat eri turvallisuusnäkemyksiä ja kuinka tämä vaikuttaa siihen, miten ilmastonmuutokseen vastataan. Etenkin YK:n yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston väittelyt osoittavat, kuinka vaikeaa on esittää ilmastonmuutos turvallisuuskysymyksenä: on monta kilpailevaa ymmärrystä siitä, mitä turvallisuus on, mitkä toimijat ja instituutiot pystyvät parhaiten vastaamaan ongelmaan ja mitä eettisiä kysymyksiä ilmastotoimintaan liittyy. Eri vastauksilla näihin kysymyksiin on erilaisia poliittisia seurauksia. Tämän vuoksi se, missä määrin ilmastonmuutoksen kehystäminen kansainväliseksi turvallisuuskysymykseksi on ”onnistunut”, on edelleen avoin kysymys.

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan jatko-opiskelija Queenslandin yliopistossa Australiassa.

ETENKIN YK:N YLEISKOKOUKSEN JA TURVALLISUUSNEUVOSTON VÄITTELYT OSOITTAVAT, KUINKA VAIKEAA ON ESITTÄÄ ILMASTONMUUTOS TURVALLISUUSKYSYMYKSENÄ: ON MONTA KILPAILEVAA YMMÄRRYSTÄ SIITÄ, MITÄ TURVALLISUUS ON, MITKÄ TOIMIJAT JA INSTITUUTIOT PYSTYVÄT PARHAITEN VASTAAMAAN ONGELMAAN JA MITÄ EETTISIÄ KYSYMYKSIÄ ILMASTOTOIMINTAAN LIITTYY.

035


036

turva

Peruste #2 2014

YMPÄRISTÖTURVALLISUUS ARKTISELLA ALUEELLA: VALTAPELI VS. KESTÄVÄ TURVALLISUUS cameron harrington käännös: tatu ahponen

Alkuperäinen artikkeli ”Environmental Security in the Arctic: The ’Great Game’ vs. Sustainable Security” on julkaistu Oxford Research Groupin sustainablesecurity.org-verkkolehdessä 11.8.2013. http://sustainablesecurity.org/2013/08/11/environmental-security-in-the-arctic-the-great-gamevs-sustainable-security/.


Ympäristöturvallisuus arktisella alueella: valtapeli vs. kestävä turvallisuus

rktinen alue on ollut yleensä ottaen vähäisen huomion kohteena, paitsi maissa, joiden rajat tai hallintoalueet ovat kyseisen vapaasti määritellyn alueen sisällä. Tämä muuttuu kuitenkin nopeasti. Kuupik Kleist, Grönlannin entinen pääministeri, ilmaisi asian näin: ”Samalla kun nopeasti mureneva ympäristöturvallisuus uhkaa suurta aluetta, valtiot keskittyvät alueen militarisointiin ja hallinnan kysymyksiin. Tämä peittää todellisen, akuutin tarpeen hillitä suurempia ympäristöön kohdistuvia haittavaikutuksia ja lisätä kykyämme mukautua ilmaston väistämättömiin muutoksiin 2000-luvulla.” reaalipolitiikkaa vai ympäristöturvallisuutta?

Viime aikoina on tosiaan puhuttu paljon arktisella alueella meneillään olevista perustavanlaatuisista muutoksista. Yksityiskohtaisista raporteista ei ole pulaa: ne kertovat, miten ilmastonmuutos pakottaa alueen fyysiset, sosiaaliset ja poliittiset ympäristöt muutostilaan. Arktinen jää sulaa yhä kiihtyvää tahtia ja on mahdollista, että vuosien 20202050 välillä arktinen alue kokee ensimmäisen (eikä epäilemättä viimeisen) kesän, jolloin meret eivät jäädy. Lämpötilan nousun vaikutukset ovat todennäköisesti dramaattiset: haavoittuvien lajien, kuten jääkarhujen ja hylkeiden, elinympäristöt rapautuvat, ja ilmastonmuutoksen vaikutukset, esimerkiksi myrskysäät  ja  merenpinnan

nousu, nopeutuvat ja ruokkivat toisiaan. Juuri ilmestyneessä  Nature-lehden artikkelissa todetaan, että Arktiksen lämpenemisen pitkän aikavälin taloudelliset kulut voivat olla 60 biljoonaa dollaria, mikä vastaa lähes koko vuoden 2012 maailmanlaajuista bruttokansantuotetta. Näiden huolestuttavien trendien sijasta keskustelu on siirtynyt käsittelemään taloudellisia mahdollisuuksia, joita Arktiksen ”avautuminen” voisi tuottaa, kuten uusia laivareittejä ja fossiilisten polttoaineiden varantoihin pääsyn helpottumista. Arktiksen pohjoispuolisten alueiden on sanottu sisältävän  30 prosenttia maailman vielä löytämättömästä maakaasusta ja 13 prosenttia maailman löytämättömästä öljystä. Viime aikoina avautuneiden laivareittien, kuten  Luoteisväylän,  hallinta on tulevaisuudessakin poliittinen kiistakapula. Tähän mennessä alue on kärsinyt yleisestä piittaamattomuudesta, mutta on epärealistista olettaa tämän jatkuvan myös tulevaisuudessa. Onkin jo selvää, että Arktista militarisoidaan jatkuvasti. Viimeaikaiset turvallisuusmanööverit ovat tuoneet valtiollisen kontrollin kaukaisimmillekin alueille. Vuonna 2007 Venäjä  nosti lippunsa Pohjoisnavan alla ja jatkoi strategista pommittajapartiointia alueella, tuoden keskusteluun kaikuja kylmän sodan ajoilta. Kanadan virallinen Arktisen alueen strategia julistaa, että ”ensim-

037


038

Peruste #2 2014

mäinen ja tärkein pilari Kanadan Arktisen alueen mahdollisuuksien havaitsemisessa on itsemääräämisoikeutemme harjoittaminen pohjoisimmilla alueilla.” Arktisen alueen rajakiistat ovat johtaneet suhteiden kiristymiseen Kanadan ja Tanskan sekä Venäjän ja Norjan välillä. Kumpikin kiista on ratkaistu rauhanomaisesti viime vuosina.  Silti  itsemääräämisoikeuden ja turvallisuuden retoriikkaa on käytetty oikeuttamaan sotilasjäänmurtajien ja partiolaivojen määrän lisäämistä, uusien syvän meren porttien perustamista ja sotilashenkilökunnan, kuten Kanadan Northern Rangers -yksikön ja Tanskan arktisen komennon1, tuomista alueelle. Arktiksen maiden (poislukien Venäjä) yhteiset sotilasoperaatiot, kuten  operaatio Cold Response  ja  operaatio Nanook,  ovat myös militarisoineet Arktista. On siis tarpeen tutkia kestävän turvallisuuden kysymysten hyödyllisyyttä Arktiksella. Ennen kaikkea tarvitaan lisää tietoisuutta luonnon ja turvallisuuden yhteyksistä. Suuren mittakaavan luonnonmullistukset muodostavat turvallisuusuhkia. Ympäristön muutosten vaikutukset ovat laajat, oli kyse sitten lisääntyneistä sään ääriolosuhteista, jotka aiheuttavat  valtavia terveyden ja talouden kuluja; merenpinnan noususta, joka johtaa tulviin rannikkoalueilla ja ilmastomuuttoliikkeeseen; tai viljatuotantoa tuhoavasta aavikoitumisesta. Tehtävänä onkin siis kamppailla sitä taipumusta vastaan, että ympäristön tuhoutuminen nähdään Arktiksel-

la kansallisina ansaintamahdollisuuksina. Tällainen toiminta ei korjaa vakavia maailmanlaajuisia ongelmia. Perinteiset strategiset vastaukset johtavat vain lisääntyneeseen kyräilyyn, epäluottamukseen ja riitaisuuteen. Arktis on yksi selkeimmistä tällaisen kehityskulun ilmenemispaikoista. Arktis tulee ilman muuta olemaan strategisesti tärkeä alue 2000-luvulla. Valitettavasti valtiot tulevat todennäköisesti näkemään tilanteen mahdollisuutena saada kotimaista tukea militarisoinnille, valvonnalle ja suvereenille hallinnalle laajan, etäisen, territoriaalisen ”rajamaan” alueella. Kaiken kaikkiaan Arktiksen tulevaisuus on edelleen sidoksissa perinteisiin, valtiokeskeisiin turvallisuusuhkiin, huolimatta siitä, että varsinaisen konfliktin uhka on yhtä kaukainen kuin Arktiksen kaukaisimmat alueet. Edellä kuvaillut lähestymistavat ovat ehkä ennalta-arvattavia, mutta ne eivät vaikuta paljoakaan Arktiksen monimutkaisin, toisiinsa liittyviin ja pinnan alla piileviin epävarmuustekijöihin. arktiksen demilitarisointi

Tulisiko päämääränämme siis olla Arktiksen ”demilitarisointi”? Pitäisikö erilaiset Arktiksen muutoksista johtuvat kansainväliset kokonaisuudet asemoida ennemminkin politiikan termein, eikä sotilaallisen ajattelun poikkeuksellisten vaatimusten kautta? Ehkä Arktisen Neuvoston kaltaisten poliittisten instituutioiden vahvistaminen voi hillitä ”ryntäystä” Arktikselle ja tarjota fooru-

1 Yksiköt ovat melko pieniä aktiivisen henkilökunnan määrässä mitattuna.


039

Ympäristöturvallisuus arktisella alueella: valtapeli vs. kestävä turvallisuus

min Arktiksen valtioiden ja alkuperäiskansojen neuvotteluille. Vuonna 1996 muodostettu Arktinen neuvosto on ollut arktisen alueen pääasiallinen yhteistyö-, keskustelu- ja neuvottelufoorumi. Sen muodostivat kahdeksan Arktiksen maata (Kanada, Tanska [Grönlanti], Suomi, Islanti, Norja, Venäjä, Ruotsi ja Yhdysvallat) ja siihen kuuluu kuusi Arktiksen alkuperäiskansojen järjestöä  ja muita Arktiksen asukkaita. Vastikään neuvosto hyväksyi kuusi Arktiksen ulkopuolista maata  äänivallattoman tarkkailijan asemaan. Kuusi maata on saanut jo aiemmin tarkkailija-aseman. Ensi silmäyksellä uusien hyväksyttyjen maiden (Kiina, Intia, Italia, Japani, Singapore ja Etelä-Korea) valinta voi vaikuttaa omituiselta. Ne ovat varmasti talouden ja sotilaallisen voimansa näkökulmasta tärkeitä. Suurin osa sijaitsee kuitenkin kaukana itse alueesta. Vaikka alun perin esimerkiksi Kanada suhtautui tähän nuivasti, Neuvosto hyväksyi uudet maat lisätäkseen uskottavuuttaan ja varmistaakseen, etteivät muut tahot kuten Arctic Circle Forum, vie siltä valtaa. Neuvoston maiden päätös hyväksyä mukaan lisää tarkkailijamaita onkin erinomainen: se antaa näille valtioille mahdollisuuden lisätä tietouttaan Arktiksen ongelmallisista kysymyksistä, luo uusia väyliä yhteistyöhön ja luottamuksen lisäämiseen ja täysin oikeutetusti levittää vastuuta Arktiksen suojelemisesta koko maailmaan. Arktinen Neuvosto on kestävä, toiveikas merkki poliittisten suhteiden hallinnasta. Yksin Neuvoston ei voida kuitenkaan odottaa pystyvän muuttamaan sitä kaiken alla vaikuttavaa logiikkaa,

TEHTÄVÄNÄ ONKIN SIIS KAMPPAILLA SITÄ TAIPUMUSTA VASTAAN, ETTÄ YMPÄRISTÖN TUHOUTUMINEN NÄHDÄÄN ARKTIKSELLA KANSALLISINA ANSAINTAMAHDOLLISUUKSINA. TÄLLAINEN TOIMINTA EI KORJAA VAKAVIA MAAILMANLAAJUISIA ONGELMIA.

jossa ympäristökysymykset esitetään jatkuvasti turvallisuusstrategisesta näkökulmasta. Tämä logiikka peittää Arktiksen 2000-luvun epävakauteen johtaneet käytännöt. Arktiksen epävakautta ei edistä vain jatkuva militarisointi tai aluetta ympäröivien alueiden harrastama Arktis-kysymyksen politisointi. Todellisuus on monimutkaisempi ja monipuolisempi. Käytännössä jatkuva keskittyminen turvallisuuteen strategisten termien kautta aiheuttaa sen, ettemme näe metsää puilta. Arktiksen ”valtapeli” ei ole vain geopolitiikan romantisointiin käytettävä metafora: se on seurausta perustavanlaatuisista ja nopeista materiaalisen ympäristön muutoksista, jotka johtuvat ihmisen aiheuttamista, moderniin hiilipainotteiseen yhteiskuntaan liittyvistä syistä. Jatkuva Arktiksen jään väheneminen ja se tosiasia, että alue on lämmennyt tuplasti niin nopeasti kuin matalampien leveysasteiden alueet, vaikuttaa todennäköisesti enemmän, kauemmin ja maailmanlaajuisemmin kuin hypoteettinen, aina horisontin takana oleva pai-


040

Peruste #2 2014

JOKA TAPAUKSESSA LIIALLINEN TUKEUTUMINEN TUTTUIHIN ILMASTONMUUTOKSEN AIHEUTTAMIEN KONFLIKTIEN TARINAAN PEITTÄÄ ARKTISEN ALUEEN TURVATTOMUUDEN MONIMUTKAISEMMAT TAUSTAT. TURVATTOMUUDEN TAUSTALLA ON TUHOISA SUHTEEMME YMPÄRISTÖÖN SEKÄ PERINTEINEN, STRATEGINEN TURVALLISUUSLOGIIKKA.

kallisia intressejään suojelevien valtioiden välinen konflikti. Suosittu valtapelin tarina peittää monta vaikeampaa ja monimutkaisempaa, ilmastonmuutoksen syiden havaitsemiseen ja sitä vastaan taistelemiseen liittyvää ongelmaa. Se, että suurin osa valtioista näkee Arktiksen meriväylien avautumisen keinona hyödyntää laajoja, nyt käytössä olevia energian lähteitä, heijastelee pitkään vallassa olleita käsityksiä sekä turvallisuudesta että ympäristöstä. Jos ymmärryksemme sekä Arktiksen turvallisuudesta että Arktiksen ympäristöstä tiivistetään kansainväliseen kilpailuun hyödyntämättömistä resursseista ja uudelleen avatuista ”laivaväylistä” (toisin sanoen sulaneesta merijäästä), on epätodennäköistä, että ilmastonmuutoksen hälyttäviä ja vahingollisia ympäristövaikutuksia voidaan koskaan todella torjua. On tärkeää, että Arktiksen ympäristöturvallisuus esitetään jotenkin muuten kuin perinteisten ja vallassa olevien turvallisuuskäytäntöjen, kuten resurssikehityksen, kansallisen itsemääräämisoikeuden lisäämisen ja lisääntyvän vakoilun, kautta. Nämä käytännöt eivät tule katoamaan. Olisi silti hyvä suosia 2 Mikä toki on myös tärkeää.

syvällisempää uudelleenajattelua, joka asettaa arvon hallitustenvälisten foorumien kautta tapahtuvan yhteistyön2 lisäksi myös yhteistyölle alkuperäisväestöjen kanssa, Arktiksen ja muiden alueiden välisten ympäristöön liittyvien keskinäisriippuvuksien tutkimiselle sekä ilmastonmuutoksen aggressiiviselle vastustamiselle. Mukautuminen alueen väistämättömiin muutoksiin vaatii tietenkin koordinaatiota ja strategista suunnittelua. Konfliktien mahdollisuus on aina olemassa. Joka tapauksessa liiallinen tukeutuminen tuttuihin ilmastonmuutoksen aiheuttamien konfliktien tarinaan peittää Arktisen alueen turvattomuuden monimutkaisemmat taustat. Turvattomuuden taustalla on tuhoisa suhteemme ympäristöön sekä perinteinen, strateginen turvallisuuslogiikka.

Kirjoittaja toimii vierailevana tutkijana Kapkaupungin yliopistossa Etelä-Afrikassa. Hän työskenteli aiemmin politiikan tutkimuksen lehtorina University of Western Ontariossa Kanadassa, erityisalanaan ympäristöpolitiikka.


Ympäristöturvallisuus arktisella alueella: valtapeli vs. kestävä turvallisuus

Christelle Mas Esiintulo. Post luonto valokusarjasta. Valokuva laminoitu alumiinille. (100x66cm). 2013

041


042

turva

Peruste #2 2014

SUOMEN VASTARINTALIIKE – TERRORISTIJÄRJESTÖ VAI JOUKKO YKSITTÄISTAPAUKSIA? Suomen Vastarintaliike on uusnatsijärjestö, jolla on pieniä soluja eri paikkakunnilla. Ryhmä pyrkii väkivallalla ja pelolla karkottamaan maasta epätoivotun aineksen, kuten homot ja vasemmistolaiset, ja liittämään Suomen osaksi laajempaa autonomista aluetta. Ryhmän kontolla on muun muassa kyynelkaasuiskuja, törkeitä pahoinpitelyjä, puukotuksia ja uhkailuja. Suojelupoliisi ei näe ryhmää uhkana. suvi auvinen


Suomen Vastarintaliike – terroristijärjestö vai joukko yksittäistapauksia?

itu homot!” -huuto kuuluu selvästi ihmisten hälinän ja musiikin yli. Moon TV:n sattumalta kuvaamassa pätkässä vuoden 2010 Helsingin Gay Pride-marssilta huutoa seuraa terävä suhiseva ääni. Ainakin seitsemän nuorta juoksee kulkueen läpi ja katoaa väkijoukkoon. Vasta heidän mentyään ihmiset alkavat yskiä ja hieroa silmiään. ”Mitä se oli, kyynelkaasua? Pippuria?” kysyy Moon TV:n toimittaja. ”Vittu joku äärioikeistoryhmä hyökkäs tuolta ja melkein tappo meidät kaikki.” Kukaan ei tietenkään kuollut Prideiskussa. Ensimmäinen arvio äärioikeiston hyökkäyksestä sen sijaan osui täysin oikeaan. yhteispohjoismainen liike

”Monikulttuurisuus on haitallista lapsillesi ja lapsenlapsillesi” lukee lyhtypylvääseen liimatussa tarrassa. Tarrojen ulkonäkö vaihtelee vuodesta toiseen, mutta yhä useampi tunnistaa Suomen Vastarintaliikkeen vihreävalkoiset mainokset katukuvassa. Yhteistä kaikille julisteille ja tarroille on se, että ne viittaavat verkko-osoitteeseen patriootti.com. Äkkivilkaisulla patriootti.com on hämmentävä kokonaisuus. Sivulta löytyy tekstejä niin äärioikeiston kuin -vasemmistonkin ajattelijoista, kapitalismikritiikkiä, ”taisteluraportteja” muun muassa marjanpoiminnasta ja tarrojen liimauksesta sekä kuvia kaljuista miehistä vetämässä köyttä. Sivustosta käy kui-

tenkin selvästi ilmi, että toiminnan taustalla on Adolf Hitlerin puolueen Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP) lanseeraama radikaali äärioikeistolainen ideologia: kansallissosialismi eli natsismi (ks. patriootti.com 2011). Isänmaallisuutta ja pohjoismaista ”rotua” ihaileva patriootti.com -sivu on kansallissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen (SVL) käsialaa ja Kansallinen Vastarinta -verkkolehden kotisivu. Suomen Vastarintaliike on osa Pohjoismaista Vastarintaliikettä. Sen juuret ovat Ruotsissa, vuonna 1997 lanseeratussa Ruotsin Vastarintaliikkeessä, Svenska motståndsrörelsessä (SMR). Vastarintaliike on levittäytynyt myös Norjan ja Tanskan alueelle. Pohjoismainen Vastarintaliike tavoittelee ”Pohjoista valtakuntaa”. Käytännössä Valtakunta olisi ainakin Suomen, Ruotsin ja Norjan maantieteellisen alueen käsittävä kansallissosialistinen valtio, joka olisi irtaantunut EU:sta, palauttanut ”muukalaiset” kotimaihinsa ja valmis taistelemaan monikulttuurisuutta vastaan myös Valtakunnan rajojen ulkopuolella. ”Taistelemme integraatiota ja kulttuurista rappiota vastaan sekä vastustamme uhkaavaa kansamme sulautumista muiden rotujen ja kansanryhmien kanssa. Lisäksi suojelemme fyysisesti heikompia kansamme jäseniä, sillä laittomuudet ovat levinneet nykyään laajalle, ja erityisesti vanhuksista ja naisista on tullut laillista riistaa. Olemme aggressiivisen politiikan kannalla ja sa-

043


044

Peruste #2 2014

Christelle Mas Kiima. Post luonto valokusarjasta. Valokuva laminoitu alumiinille. (100x66cm). 2013

malla tartumme ongelmiin, joita suomalaiset kohtaavat päivittäin”, julistaa SVL sivuillaan. (patriootti.com 2014.) Keskeinen sisältö Vastarintaliikkeen politiikassa on pelon lietsonta. Yksittäisten toimittajien, aktivistien ja järjestöjen nimeäminen ja parjaaminen nettisivuilla kuuluvat Vastarintaliikkeen toimintatapaan. Vastarintaliike pyrkii rakentamaan vastakkainasettelua kansallismielisten ja ”niiden muiden” välille. Pahoinpitelemällä tai väkivallalla uhkaamisella he yrittävät hiljentää arvostelijansa – tähän mennessä siinä onnistumatta.

syytön kunnes toisin todistetaan – ja joskus vielä silloinkin

Vuonna 2008 perustettu SVL nousi laajempaan tietoisuuteen vasta vuoden 2010 Gay Pride -kaasuiskun myötä. Tämän jälkeen ryhmän jäsenet ovat muun muassa sumuttaneet pippurikaasulla vasemmistopoliitikko Dan Koivulaaksoa, puukottaneet järjestyksenvalvojaa Jyväskylässä pidetyssä kirjanjulkistamistilaisuudessa ja hakanneet liikkeen ideologiaa arvostelleen ohikulkijan Vantaan Myyrmäessä. Presidentti Tarja Halonen ilmaisi huo-


Suomen Vastarintaliike – terroristijärjestö vai joukko yksittäistapauksia?

Christelle Mas Visio. Post luonto valokusarjasta. Valokuva laminoitu alumiinille. (100x66cm). 2013

lensa tuoreeltaan vuoden 2010 kaasuiskun jälkeen. Tällöin Halonen sanoi toivovansa, että asia tutkitaan ”riittävällä vakavuudella”. Poliisi tutkikin alkuun Pride-iskua viharikoksena. Silminnäkijähavaintojen mukaan Pride-kulkueeseen iski ainakin seitsemän nuorta henkilöä. Paikan päällä olleet poliisin kenttäpartiot saivat havainnon kuudesta henkilöstä, jotka hajaantuivat kahteen ryhmään. Poliisipartio seurasi toista ryhmistä ja otti kiinni kolme nuorta miestä, jotka yrittivät piilottaa mukanaan olleita pippuri-

kaasuja ja nyrkkirautoja. Poliisi kuulusteli kolmen kiinniotetun lisäksi ainakin kuutta henkilöä todennäköisin syin epäiltynä iskusta. Esitutkinnassa kävi ilmi, että osa kiinniotetuista ja epäillyistä oli suunnitellut yhdessä iskua chatissa. Henkilöt myös poseerasivat yhdessä valokuvissa iskua edeltävänä päivänä ja kiinniotettujen omaisuutta löytyi epäiltyjen kodeista. Kotietsinnöissä löytyi paljon Suomen Vastarintaliikkeen materiaalia, natsilippu, laiton käsiase, pippurikaasuja ja nyrkkirautoja. Yksi epäilty otettiin

045


046

Peruste #2 2014

kiinni tämän ajaessa kiinniotetun henkilön autolla. Epäillyt ja kiinniotetut kiistivät tuntevansa toisiaan ja kiinniotetut sanoivat tehneensä iskun hetken mielijohteesta. SVL:n iskujen tutkinnoissa sama kaava toistuu kerrasta toiseen. Poliisin mukaan näyttöä koko iskun suunnitelmallisuudesta ei ollut. Yhdeksästä epäillystä kolme tuomittiin. Suomen Vastarintaliike kiistää jokaisessa mahdollisessa käänteessä yhteytensä Pride-iskuun. Se ei ole yllättävää, sillä tempaus oli imagotappio koko liikkeelle. On kuitenkin täysin ilmeistä, että iskun takana olivat Vastarintaliikkeen jäsenet. Natsi-ideologiaan sopii hyvin SVL:n käyttämä malli, jossa liikkeen ideologinen johto ei likaa käsiään suorassa toiminnassa. Koska liike ei ole yhdistys, ei ole olemassa virallista jäsenlistaa, jonka perusteella yksittäisiä ihmisiä voisi liittää liikkeeseen. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi Kansalliseen Vastarintaan kirjoittavat ovat aktiivisesti mukana liikkeen toiminnassa, ja samoja henkilöitä näkyy myös liikkeen omissa kuvissa näiden tilaisuuksista. kopio ruotsin liikkeestä

Ruotsin Vastarintaliikkeestä lähtenyt Viking Södergren kuvaili Vastarintaliikettä ”lahkoksi” toukokuussa 2009 Ruotsin TV8:n Adaktusson-ohjelman haastattelussa. ”Kuin eläisi kuplassa”, Södergren summaa tuntojaan aktivistiajoiltaan. ”Vähitellen aktivisti menettää kaikki liikkeen ulkopuoliset suhteensa ja kosketuksensa ulkomaailmaan.” (Adaktusson 12.5.2009.) Suomen Vastarintaliike (SVL) on

tarkka kopio Ruotsin vastarintaliikkeestä (SMR). Koska liike on Ruotsissa ollut olemassa jo vuodesta 1997 ja sitä on myös tutkittu paljon, on oleellista katsoa länsinaapurin tietoja liikkeestä. Vastarintaliikkeen kuvaaminen lahkoksi ei vaikuta lähemmällä tarkastelulla liioittelulta. Ruotsin turvallisuuspoliisin Säpon vuoden 2009 raportti ääriliikkeistä käsittelee Ruotsin Vastarintaliikettä. Raportti paljastaa seuraavaa: ”SMR:n rakenne on tiukan hierarkkinen ja liikettä leimaa vaatimus kurinalaisuudesta. Jäsenillä on eri statuksia liikkeen sisällä riippuen sitoutumisen asteesta: tukijäsen, aktivisti ja jäsen. Kaikkien odotetaan laittavan liikkeen tarpeet etusijalle koskien esimerkiksi yksilön koulutusta ja työpaikkaa. Liikkeen on myös havaittu rankaisevan jäseniään esimerkiksi liikkeen ideologian vastaisuudesta ja rikollisesta toiminnasta.” (Säpo 2009.) SMR:lle maksetaan kuukausittaisena jäsenmaksuna vähintään 10 prosenttia bruttotuloista – kymmenykset, kuten joissain kristillisissä suuntauksissa seurakunnalle. Suuri osa SMR:n jäsenistä maksaa huomattavasti suuremman osuuden tuloistaan jäsenmaksuna. SVL ei ole määrittänyt 10 prosentin minimirajaa, joskin sitä suositellaan aktivisteille. Rahallinen sitouttaminen on tehokas keino – jos olet sitoutunut liikkeeseen taloudellisesti ja siirrät rahaa joka kuukausi liikkeen tilille, et todennäköisesti unohda kuuluvasi liikkeeseen ja haluat rahoillesi vastinetta, toimintaa. Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen aktivisteilta odotetaan hyvää fyysistä kuntoa ja kamppailulajiharrastuksia. Koska monet kamppailulajiseurat eivät


047

Suomen Vastarintaliike – terroristijärjestö vai joukko yksittäistapauksia?

ota jäsenikseen tunnettuja uusnatseja, pitävät Vastarintaliikkeen aktivistit omia kamppailulajiharjoituksiaan. Liike kehottaa jäseniään aseistautumaan ja ”toimimaan ennen kuin reagoit”. Puukkotaisteluharjoitukset kuuluvatkin Vastarintaliikkeen perustoimintaan Vastarintaliike haluaa muuttaa yhteiskuntaa ja tehdä vallankumouksen korvaamalla demokratian autoritäärisellä kansallissosialistisella hallinnolla. Säpo pitää todennäköisyyttä tavoitteiden saavuttamisesta matalana, mutta toteaa liikkeen luovan todellisen uhan yksittäisille kansalaisille. Säpon mukaan SMR on Ruotsin uusnatsiliikkeen suurin ja vaarallisin ryhmä. Se on myös selkeimmin kansallissosialistinen ja sillä on paras pääsy aseisiin. Aseistautuminen ja ylipäätään innostus väkivaltarikoksiin poliittisesta vakaumuksesta tekee ryhmästä Säpon mukaan vaarallisen. Myös Norjan turvallisuuspoliisi PST on osoittanut huomattavaa kiinnostusta Norjan vastarintaliikkeen toimintaa kohtaan ja pitää järjestöä uhkana. supo sulkee silmänsä

Suomen Suojelupoliisi Supo on sen sijaan ottanut täysin toisen linjan. Kerta toisensa jälkeen Supolta saadaan lausunto siitä, kuinka SVL:n iskut ovat yksittäistapauksia eivätkä muodosta uhkaa. Supon ylitarkastaja Tuomas Portaankorva ei kommentoinut Vantaan pahoinpitelyn jälkeen SVL:n toimia lainkaan, mutta totesi yleisellä tasolla, etteivät äärioikeistolaiset liikkeet aiheuta Suomessa turvallisuusuhkaa.

SUOMEN SUOJELUPOLIISI SUPO ON SEN SIJAAN OTTANUT TÄYSIN TOISEN LINJAN. KERTA TOISENSA JÄLKEEN SUPOLTA SAADAAN LAUSUNTO SIITÄ, KUINKA SVL:N ISKUT OVAT YKSITTÄISTAPAUKSIA EIVÄTKÄ MUODOSTA UHKAA.

”Väkivallanteot ovat yleensä olleet spontaaneja, tilanteessa syntyneitä tapauksia, eikä ole näyttöä siitä, että ne olisivat liikkeiden ideologioiden motivoimia”, totesi Portaankorva. (Vantaan Sanomat 27.1.2014.) Jos väkivaltaisia, vahvasti ideologiaan pohjaavia iskuja tekisi esimerkiksi vasemmistolainen järjestö tai maahanmuuttajapohjainen islamistinen ryhmä, luulisi äkkiseltään Supon pitävän ryhmää vakavana uhkana. Kun kyse on kuitenkin valkoihoisista suomalaisista, jotka ovat näennäisesti isänmaan asialla, loppuu Suomen poliisin kiinnostus yllättäen. Yksittäistapauksia? Jos yksittäistapauksina pidetään järjestäytynyttä, väkivaltaisesti ja mielivaltaisesti hyökkäilevää soluihin jakautunutta kansainvälistä uusnatsiryhmää, joka kerää vihollisistaan henkilörekisteriä, omistaa aseita ja haaveilee yhteiskunnan murtumisesta, kyse tosiaan on yksittäistapauksista. Muussa tapauksessa on syytä epäillä poliisin toiminnan puolueettomuutta.


048

Peruste #2 2014

SUOMEN VASTARINTALIIKKEEN TUNNETUT VÄKIVALTAISET ISKUT SVL:n yksittäisten jäsenten kontolla on useita eri asteisia pahoinpitelyjä, tuhopoltto ja ilkivaltaa. Ryhmän tunnetuista yhteisistä iskuista ovat näiden lisäksi tiedossa ainakin seuraavat: 2010: Kaasuisku Helsinki Pride -kulkueeseen. Nuorin kaasua saanut oli alle 1-vuotias lapsi. Kolme miestä tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja vahingonkorvauksiin muun muassa 88 pahoinpitelystä ja poliittisten toimintavapauksien loukkauksista. 2011: Kahakka vaalimökillä Oulun Rotuaarilla. Kolme SVL:n jäsentä hyökkäsi Kokoomuksen vaalityöntekijöiden kimppuun luullessaan tulleensa kuvatuiksi. Poliisi joutui käyttämään etälamautinta ja pippurikaasua taltuttaakseen SVL:n jäsenet. Miehet saivat sakkoja pahoinpitelystä ja virkamiehen vastustamisesta. 2012: Vasemmistopoliitikko Dan Koivulaakson sumuttaminen pippurikaasulla kirjanesittelytilaisuudessa. Rotuaarilla tapahtuneeseen pahoinpitelyyn osallistunut mies suihkutti Dan Koivulaakson silmille kaasua hetkeä ennen kuin tämän oli tarkoitus alkaa esitellä Äärioikeisto Suomessa -kirjaa. Koivulaakso selvisi sumutuksesta yhdellä sairaalakäynnillä, kaasuttajaa syytetään pahoinpitelystä, lievästä pahoinpitelystä, poliittisten toimintavapauksien loukkaamisesta ja kokouksen estämisestä. Tekijää ei ole tavoitettu oikeuteen.

2012: Pahoinpitely Hartolan markkinoilla. SVL oli jakamassa materiaaliaan Hartolan markkinoilla. Ohikulkija otti pöydästä materiaalia. SVL:n jäsenet lähtivät ohikulkijan perään ja pahoinpitelivät hänet. Tekijöitä ei tavoitettu. 2013: Jyväskylän kirjastossa sattunut puukotus. Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuudessa SVL:n jäsenet hyökkäsivät tilaisuuden ulkopuolella olleiden ihmisten kimppuun muun muassa pullokassi ja puukko aseinaan. Yhtä tilaisuuden järjestäjistä puukotettiin ja tämä joutui sairaalahoitoon. Iskuun osallistuneita SVL:n jäseniä syytetään muun muassa törkeästä pahoinpitelystä. Puukottaja on vangittu poissaolevana ja hänet on etsintäkuulutettu. 2013: Puukotuksen tutkinnassa paljastui, että SVL oli pitänyt laitointa henkilörekisteriä. Kerätyt henkilöt oli luokiteltu ryhmiin, joiden niminä oli esimerkiksi ”vasemmisto”, ”oikeisto”, ”juutalaiset”, ”rotupetturit”, ”eliittiseurat” ja ”väkivaltakoneisto”. 2014: Pahoinpitely Vantaan Myyrmäessä. SVL oli jakamassa materiaaliaan Vantaalla, kun ulkomaalaistaustainen ohikulkija tuli arvostelemaan heidän sanomaansa. Kolme SVL:n jäsentä pa-


Suomen Vastarintaliike – terroristijärjestö vai joukko yksittäistapauksia?

TUTKINTA KESKEYTETTIIN SILMINNÄKIJÖIDEN PUUTTUESSA. ”SANOTAAN NÄIN, ETTÄ TIEDÄN KUKA SE TEKIJÄ ON”, TOTESI TAPAUKSEN TUTKINNANJOHTAJA.

hoinpiteli ohikulkijan ja pakeni paikalta ennen kuin poliisi ja ambulanssi ehtivät paikalle. Poliisin mukaan tekijäehdokkaita on useita, joista osa on vinkkien perusteella Suomen Vastarintaliikkeen aktiiveja. Tutkinta keskeytettiin silminnäkijöiden puuttuessa. ”Sanotaan näin,

että tiedän kuka se tekijä on”, totesi tapauksen tutkinnanjohtaja. (Kansan Uutiset 10.4.2014.)

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja.

lähteet: ✕✕

Adaktusson (12.5.2009) http://viastream.player.mtgnewmedia.se/inner.php?TvSkin=tv8_ se&PKVideoID=21786.

✕✕

Kansan Uutiset (10.4.2014). ”Myyrmäen pahoinpitelyn tutkinta keskeytettiin” http://www. kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/3151581/myyrmaen-pahoinpitelyn-tutkinta-keskeytettiin.

✕✕

Patriootti.com (2014) ”Tavoitteistamme lyhyesti”. http://www.patriootti.com/vastarintaliike/ tavoitteistamme-lyhyesti/

✕✕

Patriootti.com (2011) ”Ilman meitä Suomi on puolustuskyvytön”. http://www.patriootti.com/ilmanmeita-suomi-on-puolustuskyvyton/.

✕✕

Säpo (2009) ”Våldsam politisk extremism”. http://www.sakerhetspolisen.se/download/18.635d23c 2141933256ea1fcb/1381154798654/valdsampolitiskextremism.pdf

✕✕

Vantaan Sanomat (27.1.2014) ”Vastarintaliikkeen pahoinpitelemää miestä kuulustellaan perjantaina”. http://www.vantaansanomat.fi/artikkeli/277482-vastarintaliikkeen-pahoinpitelemaamiesta-kuulustellaan-perjantaina

049


050

turva

Peruste #2 2014

PAPERITTOMIEN TERVEYDENHUOLTOPALVELUT JA TURVA Kysymys paperittomille siirtolaisille tarjotuista terveydenhuoltopalveluista on pitkään ollut poliittinen kiistakapula Helsingin kaupunginhallituksessa. Niin kannattajat kuin vastustajat ovat vedonneet turvaan. Mutta mitä he oikeastaan tarkoittavat? karla malm


051

Paperittomien terveydenhuoltopalvelut ja turva

yyskuussa 2012 Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi Emma Karin (vihr.) tekemän ponnen paperittomien siirtolaisten terveydenhuollosta. Samassa kuussa Hanna-Kaisa Siimes (vas.) teki asiasta aloitteen. Sosiaali- ja terveyslautakunta lisäsi esitykseen kiireellisyysvaatimuksen, jonka apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty (kok.) jätti kuitenkin asian esittelijänä pois. Kaupunginhallituksen enemmistön kannatuksesta huolimatta asia palasi jopa kolme kertaa valmisteluun. (Helsingin kaupunki 2013b; HS 2014.) Joulukuussa 2013 Helsingin kaupunginhallitus sai tarpeekseen kädenväännöstä. Se päätti ulottaa kiireellisen terveydenhuollon paperittomille siirtolaisille samaan hintaan kuin muille helsinkiläisille sekä tarjota lapsille ja raskaana oleville naisille laajat terveyspalvelut. (Helsingin kaupunki 2013a.) Palveluiden laajentamisen kannattajat olivat pitäneet näitä asioita vähimmäisvaatimuksinaan. Käytännön yksityiskohdat ja palveluiden aloittamisen ajankohta sovittiin tarkennettavaksi myöhemmin. Kannattajat julistivat inhimillisyyden vihdoinkin toteutuneen päätöksenteossa. Paperittomien siirtolaisten laajojen terveyspalvelujen kannattajat perustelivat kantaansa sillä, että terveyspalveluiden epääminen jättää muutoinkin haavoittuvaisessa asemassa olevat ihmiset oman onnensa nojaan. Kannattajien näkemysten mukaan yhtäläiset oikeudet eivät ole toteutuneet, kun ih-

miset ovat asemansa perusteella joutuneet eriarvoiseen asemaan hoitoa hakiessaan. Turva ja turvallisten olosuhteiden takaaminen olivat keskeisiä asioita aloitteen kannattajien argumenteissa. Tasapuolisen hoidon tarjoaminen on näyttäytynyt turvallisuuden edellytyksenä ja näin ollen perustavanlaatuisena ihmisoikeuskysymyksenä. Muun muassa Pakolaisneuvonta ry:n Paperittomat -hankkeen sivuilla (Paperittomat hanke 2014) esitetään YK:n taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien komitean määritelmä oikeudesta terveyteen. Sen mukaan oikeus terveyteen velvoittaa allekirjoittaneet jäsenvaltiot – joiden joukkoon Suomi kuuluu – takaamaan ”erityisesti haavoittuvaisimmille ja marginaalissa oleville ryhmille syrjimättömän pääsyn terveystiloihin, –hyödykkeisiin ja –palveluihin”. Sen lisäksi valtioiden tulisi sitoutua edellä mainittujen asioiden oikeudenmukaiseen jakeluun ja laatia kansallinen terveysstrategia, jossa huomioidaan marginaaliryhmien tarpeet. Myös Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE vetosi taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin oikeuksiin ottaessaan kantaa laajempien terveyspalveluiden puolesta. Lisäksi kannanotossa korostetaan erityisesti paperittomien lasten asemaa sekä nostetaan esiin YK:n Lapsen oikeuksien julistus. Viesti on selvä: on Suomen velvollisuus huolehtia, että turvalliset olosuhteet taataan jokaisel-


052

Peruste #2 2014

Christelle Mas Bullet Pineapple. Radiographs installed in lightboxes. (48 x 40 x 12 cm). 2007


053

Paperittomien terveydenhuoltopalvelut ja turva

le asemasta riippumatta. (ETENE 2013.) Miksi Helsingin kaupunginhallitus ei sitten yksimielisesti riemuinnut aloitteesta, vaan päätyi pitkään poliittiseen kamppailuun? Emma Kari nosti blogissaan esiin tapauksen, jossa kolmiviikkoinen vauva oli jäänyt hengitysongelmiensa hoitoa (Kari 2013). Voisi kuvitella, ettei kolmiviikkoisen vauvan hoito ole poliittisesti houkutteleva vastustuksen kohde. Kuka julkisesti haluaisi ilmoittaa vastustavansa turvallisten olosuhteiden takaamista ja muun muassa paperittomien lasten terveydenhuoltopalveluita? Näin muotoiltuna kysymys on ehkä hivenen epäreilu. Se kuulostaa kovasti samalta kuin kysyisi, kuka haluaa olla pahan puolella hyvää vastaan. Joulukuussa 2013 Helsingin kaupunginhallituksen äänestyksessä terveydenhuoltopalveluiden laajentamisen vastustajiksi ilmoittautuivat Juha Hakola (kok.), Jussi Halla-aho (ps.), Arja Karhuvaara (kok.), Tatu Rauhamäki (kok.) ja Lasse Männistö (kok.) (Helsingin kaupunki 2013a). On aika ottaa selvää, mitä aloitteen vastustajat ajattelevat sen suhteesta turvaan ja turvallisuuteen. rajalliset resurssit

Kokoomuksen valtuustoryhmän enemmistö vastusti terveydenhuoltopalveluiden laajentamista. Aivan yksimielisenä rintama ei säilynyt, sillä Laura Rissanen (kok.) äänesti terveydenhuoltopalveluiden laajentamisen puolesta. Tämä ei liene yllättävää, sillä Rissanen toimii Pakolaisneuvonta ry:n puheenjohtajana ja on näin ollen toteuttamassa Paperittomat-hanketta. Hän kieltäytyi haastattelusta jääviyteen vedoten.

ALOITTEEN VASTUSTAJAKIN SIIS VETOAA JONKINLAISEEN TURVAA UHKAAVAAN VAARAAN. TÄSSÄ TAPAUKSESSA TURVALLISUUTTA EDUSTAA SUOMALAINEN HYVINVOINTIVALTIO JA SEN PALVELUT, JOIDEN RESURSSIEN KESTÄVYYDESTÄ OLLAAN HUOLISSAAN.

Kokoomuksen valtuustoryhmässä Rissanen jäi kuitenkin aloitteen ainoaksi kannattajaksi. Kysytäänpä Kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtaja Lasse Männistöltä, miksi hän päätyi vastustamaan terveydenhuoltopalveluiden laajentamista. Männistö mainitsee kantansa keskeiseksi syyksi, että ”suomalaisten verovaroin rahoitetut palvelut on tarkoitettu Suomen kansalaisille – ei kaikille maailmassa”. Hän huomauttaa kiireellisen hoidon olevan tarjolla kaikille Suomessa oleskeleville jo nyt. Suoranaisissa hätätilanteissa akuutti hoito siis järjestetään. Laajempien terveyspalveluiden tarjoamisessa ei Männistön mukaan ole ensisijaisesti kysymys turvallisuudesta. Männistö toki myöntää, että palveluiden takaaminen kaikille parantaisi maassa olevien paperittomien turvallisuutta ja asemaa. Hän kuitenkin vetoaa resurssien rajallisuuteen ja sanoo, että pidemmällä aikajänteellä palveluiden laajentamisella olisi terveyspalveluita rapauttava vaikutus. Aloitteen vastustajakin siis vetoaa jonkinlaiseen turvaa uhkaavaan vaa-


054

Peruste #2 2014

MUTTA ONHAN MEILLÄ VARSIN LÄHELLÄ TOINENKIN HYVINVOINTIVALTIO, JOKA ON PALJON AVOKÄTISEMPI JULKISTEN PALVELUIDENSA SUHTEEN. RUOTSISSA TERVEYSTARKASTUKSET OVAT PAPERITTOMILLE MAKSUTTOMIA, LASTEN TERVEYSPALVELUT OVAT YHTÄ LAAJAT KUIN SYNTYPERÄISILLE RUOTSALAISILLE JA KIIREELLINEN HOITO AIKUISILLE TOTEUTETAAN SAMANLAISENA KAIKILLE.

raan. Tässä tapauksessa turvallisuutta edustaa suomalainen hyvinvointivaltio ja sen palvelut, joiden resurssien kestävyydestä ollaan huolissaan. Mutta onhan meillä varsin lähellä toinenkin hyvinvointivaltio, joka on paljon avokätisempi julkisten palveluidensa suhteen. Ruotsissa terveystarkastukset ovat paperittomille maksuttomia, lasten terveyspalvelut ovat yhtä laajat kuin syntyperäisille ruotsalaisille ja kiireellinen hoito aikuisille toteutetaan samanlaisena kaikille. Miten Lasse Männistö suhtautuu Ruotsin kokemuksiin? ”Ruotsissa kokemukset ovat eri alueilla vaihtelevia. Suomen taloudellinen tilanne, etenkin julkisen talouden kestävyyden osalta, on valitettavasti hyvin erilainen Ruotsiin verrattuna. Ruotsilla menee paljon meitä paremmin.” Männistö toistaa kannattavansa kiireellistä hoitoa. Erityisen tarpeettomana hän pitää sitä, että kiireetön hammashoito koskisi ”kaikkia ulkomaiden kansalaisia”. Hän ei myöskään allekirjoita väitettä siitä, että laajempien terveyspalveluiden tarjoamatta jättäminen rikkoisi

YK:n Lapsen oikeuksien sopimusta, jos kiireellinen hoito joka tapauksessa tarjotaan. Männistön mukaan Suomi on jo eturintamassa siinä, millaiset palvelut ja mahdollisuudet se tarjoaa myös paperittomille. ETENEn kannanottoa Männistö tulkitsee niin, että akuuteissa tilanteissa hoito on taattava. Tarkentamatta jää, tarkoittaako Männistö akuutilla tilanteella välitöntä kiireellistä hoitoa vai myös muita tapauksia. ETENEn kannanotossa nostetaan esiin potilaat, joille suositellaan välttämättömän hoidon tarjoamista kiireellisten palveluiden ohella. Tällaisina esimerkkitapauksina pidetään HIV-positiivisia odottavia äitejä ja huonossa tasapainossa olevia diabetespotilaita. Heidän tilanteensa ei varsinaisesti ole akuutti, mutta ETENE päätyi pitämään riittämätöntä hoitoa hoitoeettisestä näkökulmasta kestämättömänä. (ETENE 2013.) kenelle turvallisuus kuuluu?

Sekä terveydenhuoltopalveluiden laajentamisen vastustajat että kannattajat vetoavat jonkinlaiseen turvaan, mutta


055

Paperittomien terveydenhuoltopalvelut ja turva

käsitteen sisältö, ja se, kenelle se kuuluu, ymmärretään eri tavoin. Vastustajien argumenteissa turvallisuus kuuluu ensisijaisesti Suomen kansalaisille ja toissijaisesti ulkopuolisille. Turva on siis nimenomaan kansalaisille kuuluva asia, josta tulisi huolehtia vain kunkin kansallisvaltion kansalaisten osalta. Uhkaksi nähdään rajalliset resurssit ja Suomen mahdollinen houkuttelevuus ”laittoman siirtolaisuuden” kohdemaana. Kannattajille turva tarkoittaa käytännössä eri asiaa: sen tason tulee olla samanlainen niin syntyperäiselle Suomen kansalaiselle kuin paperittomalle siirtolaiselle. Erottelua turvallisuuden taso-

jen välillä ei tehdä, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että vähimmäisvaatimuksena pidetään raskaana olevien ja lasten terveydenhoidon takaamista. Paperittomien terveydenhuollon laajentamisen puolustajat puhuvat ihmisoikeuksista, kun sen vastustajien argumentit tuntuisivat perustuvan pikemminkin kansalaisten oikeuksiin. Ei ihme, että vastustajat ja kannattajat eivät vaikuttaneet keskustelussa aina ymmärtävän toisiaan. Kirjoittaja on 24-vuotias bloggaaja ja valtiotieteiden kandidaatti Helsingin yliopistosta.

lähteet: ✕✕

Helsingin kaupunki (2013a). Kaupunginhallitus. Ns. paperittomien henkilöiden terveydenhuollon järjestäminen / sosiaali- ja terveyslautakunta 26.11.2013 § 404. http://www.hel.fi/static/public/ hela/Kaupunginhallitus/Suomi/Paatostiedote/2013/Halke_2013-12-09_Khs_44_Pt/index.html Viitattu 22.4.2014.

✕✕

Helsingin kaupunki (2013b). Kaupunginhallitus. Esityslista 44/2013. Päätöshistoria. http://www.hel.fi/static/public/hela/Kaupunginhallitus/Suomi/Paatostiedote/2013/ Halke_2013-12-09_Khs_44_Pt/84D95FCF-8DBA-4907-81CB-2A9332A81F8B/Ns_paperittomien_ henkiloiden_terveyspalveluiden_ja.pdf Viitattu 22.4.2014.

✕✕

HS (2014) Laitinen, Joonas & Rissanen, Virve: ”Virkamiehet torppaavat poliitikot usein Helsingissä”. Helsingin Sanomat 22.8.2014. http://www.hs.fi/kaupunki/a1377064422419 Viitattu 23.4.2014.)

✕✕

Kari, Emma (2013) ”Lapsen henki ei saa olla oleskeluluvasta kiinni”. http://www.emmakari.fi/ lapsen-henki-ei-saa-olla-oleskeluluvasta-kiinni/ Viitattu 23.4.2014.

✕✕

Paperittomat-hanke (2014) ”Paperittomuudesta. Oikeus terveyteen”. http://www.paperittomat. fi/?page_id=347 Viitattu 22.4.2014.

✕✕

ETENE (2013) Kannanotto paperittomien henkilöiden asemaan ja kohteluun. Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE. http://www.etene.fi/c/document_library/ get_file?folderId=436529&name=DLFE-6224.pdf. Viitattu 22.4.2014.


056

turva

Peruste #2 2014

EPÄJÄRJESTYKSEN HALLINNOINTI AVOIMESSA MAHDOLLISUUSYHTEISKUNNASSA Hyvinvointivaltiossa turva perustui julkiseen sosiaalivakuutusjärjestelmään ja lähtökohtaisesti samankaltaisten kansalaisten kohtaamien uhkien ennakointiin. Nyky-yhteiskuntaa leimaa pikemminkin epäjärjestyksen hallinnointi. lucas pardo


Epäjärjestyksen hallinnointi avoimessa mahdollisuusyhteiskunnassa

lämme turvallisemmassa maailmassa kuin koskaan aiemmin. Lentoasemilla ja muissa liikenteen solmukohdissa joukostamme yritetään seuloa uhkaavat henkilöt. Kameroita asennetaan yhä enemmän ja niihin kehitetään yhä parempaa automaatiota tunnistamaan uhkia, yksityiset vartiointiliikkeet valvovat lähes kaikkia yksityisiä ja julkisia tiloja. Meillä on myös yhä enemmän välineitä valvoa ja turvata itseämme. Voimme laskea kuluttamamme kalorit, blokata uhkaavat nettisivut ja tarkistaa kännyköiden paikannustietojen perusteella, missä lapsemme perjantai-iltansa viettää. Mistä tässä turvallisuudessa on kyse, turvallisuudessa, joka perustuu avoimuuteen ja sen valvontaan? hyvinvointivaltio turvallisuustalkoina

Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa turva perustui sosiaalivakuutukseen, solidaarisuuteen ja vakuutuslaitokseen. Oleellista oli ajatus kollektiivisista, koko yhteiskuntaa uhkaavista riskeistä, joihin varauduttiin vakuuttamisella. Kyse oli siis vaaroista, joita kuka tahansa yhteiskunnan jäsen saattoi kohdata. Sosiaalinen vastuu oli työläisten kamppailun tulos. Siitä tuli hyvinvoin-

tivaltion oikeutus ja tavoite. Se oli myös yhä erikoistuneempaa työvoimaa tarvitsevan kapitalistin etu, koska se tuki tiettyjen tuotannonalojen kehittymistä ja erikoistumista. Turvallisuuden ja vakuuden käsitteet kytkeytyivät yhteen: turvasta tuli vakuus toimeentulosta riskien toteutuessa. Vakuutuksen oli tarkoitus poistaa tai vähintään tehdä kestettäväksi mahdollisen tapaturman vaikutukset yksilölle, ja tehdä yhteiskuntajärjestelmästä taloudellisesti ja poliittisesti vakaa. Turva tarkoitti siis kurjuuden ja puutteen poissaoloa tulevaisuudessa. Hyvinvointivaltio voidaan nähdä tällaisen turvan ja sosiaalivakuutuksen huipentumana. Se rakensi universaalin sosiaaliturvan kansallisvaltion suljettuihin tiloihin, jottei kenenkään annettaisi pudota välitiloihin. Hyvinvointivaltio loikin sosiaaliturvaverkon1, joka palautti väliinputoajan takaisin kouluun, takaisin tehtaalle, takaisin hoitoon, takaisin kotiin, takaisin vankilaan. Kansakunnan hyvinvointi pyrittiin turvaamaan muodostamalla suljettujen tilojen tasapainoinen järjestelmä. Tähän pyrittiin ennakoinnilla ja ehkäisyllä: ylläpitämällä järjestystä epävakaasta ympäristöstä2 tulevien voimien sitä heiluttaessa.

1 Tässä sosiaaliturvaa ei tule mieltää kapeasti erilaisina (rahallisina) tuki- tai avustusjärjestelyinä. Sosiaaliturvaverkkoon kuuluvat kaikki ne toimet, organisaatiot ja rakennelmat, jotka pyrkivät ohjaamaan kansalaista osaksi hyvinvointivaltiota. Näin opettaja (ei yksilö, vaan rooli ja asema) on osa sosiaaliturvaverkkoa opettaessaan lapsille esimerkiksi kärsivällisyyttä, hierarkisia suhteita ja oikeinkirjoituksen. Nämä opitut taidot ovat osa sitä turvaa, jolla kansalaiseksi kasvatettava lapsi pystyy olemaan osa järjestelmää. Vastaava tarkoitus on myös vankilalla, jonka tehtävistä suurin ei ole rangaista vaan kasvattaa, säilyttää ja pitää poissa häiritsemästä muita. Se on sosiaaliturvaa vangeille ja ei-vangeille. 2 Esimerkiksi vapaista markkinoista, geopoliittisista suhteista tai luonnosta.

057


058

Peruste #2 2014

VAIKKA ÄKKISELTÄÄN KATSOTTUNA KOHTAAMAMME UHAT OVAT VIELÄ SAMOJA, VÄITÄN, ETTÄ TAVAT JA MAHDOLLISUUS MIELTÄÄ NÄMÄ UHAT SEKÄ VÄLINEET, JOILLA VOIMME TURVATA ITSEMME, OVAT MUUTTUNEET. KYSE ON MUUTOKSESTA, JOKA USEIN KUITATAAN EPÄPOLITISOIVASTI GLOBALISAATIOKSI.

Hyvinvointivaltion toimija oli kansalainen, valtioksi ylevöitetyn kansakunnan jäsen. Suljetut tilat olivatkin leimallisesti julkisia ja siten jokaisella (kansalaisella) oli oikeus niiden määrittelemiseen, ja pyrkimykseen muuttaa niitä. Monet tilat tulivatkin poliittisesti värittyneiksi, yhden tai toisen puolueen ja sitä leimaavan ideologian paikoiksi, esimerkkinä vähittäiskauppa, liikuntaseurat tai sivistys- ja kasvatuskeskukset. Tämä samanlaistaminen kansalaisiksi, joilla oli omat osansa omissa luokissaan ja pysyvissä työpaikoissaan ylläpiti myös käsitystä meistä, jotka olimme lopulta samanlaisia – ymmärsimme ja jaoimme eromme ja vastakohtamme. Yhteisen turvan mahdollistanut ja tasapainotilaan pyrkivä yhteiskuntajärjestys on ollut muutoksissa muutaman vuosikymmenen. Nämä muutokset sekä niitä yhdistävä ja niistä muodostuva erilainen yhteiskuntatodellisuus alkaa hahmottua. Vaikka äkkiseltään katsottuna kohtaamamme uhat ovat vielä samoja, väitän, että tavat ja mahdollisuus mieltää nämä uhat sekä välineet, joilla voimme 3 On kokonaan toinen asia, kuinka hyvin se vastasi tähän.

turvata itsemme, ovat muuttuneet. Kyse on muutoksesta, joka usein kuitataan epäpolitisoivasti globalisaatioksi. suljetusta hyvinvointivaltiosta avoimeen mahdollisuusyhteiskuntaan

Suljettujen tilojen hyvinvointivaltiossa vaarat olivat yhteisiä ja niiden kohteena oli jokainen lähtökohtaisesti samanlainen kansalainen. Vaaroissa oli kyse järjestelmästä muodostuneista riskeistä. Kun riskit todentuivat yksilöiden elämässä, järjestelmä oli vastuussa tilanteen korjaamisesta3. Tapaturman, sairastumisen, omaisten kuoleman, sadon tuhoutumisen, tehtaan sulkemisen tai työttömäksi jäämisen uhkakuvina olivat kiertolaisuus, loisiminen, kerjäläisyys, rääsyläisyys. Samalla tällaiset kohtalot olivat väestöllisestä näkökulmasta uhkaksi järjestelmän tasapainolle, ja siten myös aina enemmän kuin vain yksilöllinen uhka. Hyvinvointivaltio pyrkikin ja suhteellisesti ottaen myös saavutti lopulta tilanteen, jossa putoaminen välitilaan oli tehty varsin hankalaksi. Suljettujen tilojen hyvinvointivaltion lähtökohta oli siis turvatut tilat. Vaarat ja turvattomuus muodostuivat suljettujen tilojen


059

Epäjärjestyksen hallinnointi avoimessa mahdollisuusyhteiskunnassa

ulkopuolelle astumisesta tai hyvinvointivaltioon tulevista uhista. Avoimien välitilojen mahdollisuusyhteiskunnassa turvallisuuskäsitys on toisenlainen. Tämä johtuu siitä, että uhat muodostuvat siinä eri lähtökohdista, erilaisesta ympäristöstä ja erilaisessa asemassa oleville toimijoille. Turvallisuuskäsitys muodostuu liikkumisen ja avoimuuden kautta. Vaarat ovat yksilöllistettyjä. Turvallisuus koskee minun persoonaani, sitä, miten voin turvautua itseeni kohdistuvilta uhkilta. Samalla itseni toteuttaminen tapahtuu uhkien keskellä: luovimalla avoimessa ja epävarmassa ympäristössä. Suljetuissa tiloissa uhkana oli niiden ulkopuolelle joutuminen tai uhka tuli tilojen ulkopuolelta. Ero avoimiin välitiloihin on se, ettei niissä ole ulkopuolta tai suljettujen tilojen samuutta. Avointen välitilojen uhka ei tule mistään vaan se on keskuudessamme. Uhka, turvattomuus ja pelko ovat avointa välitilaa määrittäviä tekijöitä. Avointa mahdollisuusyhteiskuntaa voi määritellä kolmella asialla. Ensinnäkin se koostuu avoimista välitiloista, jotka ovat julkilausutusti avoimia, joissa liikkuminen on saumatonta. Siinä ei ole selkeästi rajattuja tiloja tai tilojen sisällä rajoittavia ja samaistavia kulttuurisia tai poliittisia koodistoja. Ajatellaanpa esimerkiksi nettikauppaa, nilkkapantaa vankilatuomiona, psykiatrista avohoitoa, koulussa oppimisen ja etenemisen irtautumista luokasta, etätyötä tai ravintolapäiviä. Avoimet välitilat eivät rajoitu ensisijaisesti kansalaisille, vaan mahdollistuvat kuluttajille. Toiseksi välitilat ovat mahdollisuuden

KOLMANNEKSI AVOINTA MAHDOLLISUUSYHTEISKUNTAA KUVAA VALTION VETÄYTYMINEN. VALTIO EI OLE ENÄÄ YKSILÖIDEN TYÖN JA ASEMAN TURVAAJA JA KANSAKUNNAN (YHTENÄISYYDEN) YLLÄPITÄJÄ.

tiloja. Niille mentäessä4 on kyse ”itsenä olemisen” mahdollistamisesta. Kyse ei siis ole riskien ehkäisystä tai välttelystä, vaan niillä pelaamisesta ja niissä piilevien mahdollisuuksien toteuttamisesta. Tämä ei ole järjestelmän tasapainottamista tai kehittämistä. Pyrkimyksenä on innovaatioiden jatkuva tuottaminen. Riskeillä pelaamisesta seuraa ennakoimattomia tilanteita, joissa piilee pääomitettavia mahdollisuuksia. Kolmanneksi avointa mahdollisuusyhteiskuntaa kuvaa valtion vetäytyminen. Valtio ei ole enää yksilöiden työn ja aseman turvaaja ja kansakunnan (yhtenäisyyden) ylläpitäjä. Valtiokeskeisyyden sijaan yhteiskunta hajaantuu suvereenien pikkuruhtinaiksi puettujen kuluttajakansalaisten joukoksi. Avoimessa välitilojen mahdollisuusyhteiskunnassa tuotetaan päämääriä ylläpitämällä heilahteluja, epätasapainoa ja epävarmuutta. Hyvinvointivaltion pyrkimys tiettyyn järjestykseen alkaa muuntua mahdollisuusyhteiskunnan pyrkimykseksi hallinnoida epäjärjestystä. Tätä hallinnointia harrastavat niin valtiot, yritykset kuin yksilöt. Ne pyrkivät liittoutumiin saavuttaakseen omia

4 Tai sinne työnnettäessä kuten monet työttömät, vaille koulutuspaikkaa jääneet tai lainaa elinympäristönsä rakentamista varten ottavat saattavat kokea.


060

Peruste #2 2014

Christelle Mas Chili Pepper Knife. Radiographs installed in lightboxes. (48 x 40 x 12 cm). 2007


061

Epäjärjestyksen hallinnointi avoimessa mahdollisuusyhteiskunnassa

päämääriään. Suljetut tilat avautuvat heikentämällä tai poistamalla suljettujen tilojen järjestyksen tuottamaa samanlaisuutta normalisoimista ja hierarkkista tarkkailua sekä suljettuja tiloja suojaavia sosiaalivakuutuksen mekanismeja. Samalla yksilöt joutuvat jatkuvasti luovimaan valinnoillaan, jotka määrittyvät riskeinä, muodostuvat mahdollisuuksiksi ja ovat osoitus yksilön vapaudesta. Avoimuus rakentaa erilaisuutta ja sillä pyritään innovaatioihin. Tämä tarkoittaa myös eriarvoistumista, sillä kilpailu eriyttää voittajat ja häviäjät markkinalogiikan mukaisesti. Onkin vain luonnollista, että kun markkinalogiikka läpäisee koko yhteiskunnan, alkaa muodostua vähemmän valvottuja ja siten vaarallisia ja pysähtyneitä rajaseutuja sekä alati valvotumpia välitiloja. Eriytyminen johtaa siihen, että välitiloja pyritään valvomaan yhä tarkemmin ja pienisyisemmin. Jos haluat pelata kavereittesi kanssa nettipelejä, et joudu antamaan vain paikkatietojasi, kotiosoitettasi, puhelinnumeroasi, henkilötunnustasi ja luottokorttitietojasi vaan myös… niin, onko enää paljoa ”yksityistä” tietoa jäljellä, jota et luovuta, saadaksesi irti parhaimman hyödyn pelaamisesta tai mobiililaitteestasi? Avoimessa mahdollisuusyhteiskunnassa luovivat turvattomat yksilöt pyrkivät valvonnan lisäksi myös vakuuttamaan itsensä vallitsevalta epäjärjestykseltä ja riskeiltä. Itsensä ja muiden kontrollointi ja turvaaminen osoittavat yksilölle, että hän tekee jotain vallitsevalle turvattomuudelle. Hän luo henkilökohtaiseen piiriinsä järjestystä, asettuu sen luojaksi ja rakentaa merkityksellisen arjen pienen

SULJETUN HYVINVOINTIVALTION MUUNTUMINEN KOHTI AVOINTA MAHDOLLISUUSYHTEISKUNTAA EI SIIS TARKOITA YKSIOIKOISESTI TURVALLISUUDEN LISÄÄNTYMISTÄ. AVOIMEN MAHDOLLISUUS­ YHTEISKUNNAN AVOIMUUS JA VAPAUS OVAT VARSIN KYSEENALAISIA.

hallinnoinnin kautta. Suljetun hyvinvointivaltion muuntuminen kohti avointa mahdollisuusyhteiskuntaa ei siis tarkoita yksioikoisesti turvallisuuden lisääntymistä. Avoimen mahdollisuusyhteiskunnan avoimuus ja vapaus ovat varsin kyseenalaisia. Avoimuuden ja vapauden mahdolliseksi tekevän ympäristön ylläpito on paljon muuta kuin turvallisuutta lisäävää. Päinvastoin, voimmekin havaita että valvonnan ja erilaisten turvallisuusvälineiden ja -mekanismien lisääntyminen johtuu siitä, että avoimet välitilat tuottavat lähtökohtaisesti pelkoa, epävarmuutta ja epäjärjestystä. Avoimessa mahdollisuusyhteiskunnassa kilpailu ja eriytyminen vaativat ne uhat, pelot ja turvattomuuden, joista eri tahot ja välineet lupaavat turvaa. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka toimii asiantuntijatehtävissä valtionhallinnossa.


062 HAASTATTELU

Peruste #2 2014

euroopan vasemmisto – päätön kana? haastattelussa laura horn Euroopan vasemmisto on hajallaan, Roskilden yliopiston apulaisprofessori Laura Horn väittää. Hän kuitenkin uskoo, että tämä voi johtaa mielenkiintoisiin vaihtoehtoisiin visioihin. kuutti koski


Euroopan vasemmisto – päätön kana? Haastattelussa Laura Horn

un talouskriisi iski, eurooppalainen vasemmisto toimi kuin päätön kana”, Laura Horn aloittaa. Hornin mukaan siltä puuttui koordinaatio ja yhteinen agenda, jonka taakse asettua. Tapaamme Vanhan ylioppilastalon ravintolassa vajaat pari kuukautta ennen kevään eurovaaleja. Horn on kutsuttu puhumaan europolitiikan vaihtoehdoista AlterEU -seminaariin Helsinkiin. Horn puhuu Euroopan vasemmistosta innostuneesti, mutta korostaa tarkastelevansa aihetta nimenomaan akateemisesta näkökulmasta. Hän on analysoinut eurooppalaisen vasemmiston sekä ammattiyhdistysliikkeen toimintaa ja vaihtoehtoja. hajanaisuus

= ideoiden moninaisuus

Euroopan vasemmisto on edelleen hajallaan, Horn väittää. Sen sisältä löytyy esimerkiksi hyvin nationalistisista lähtökohdista ponnistavia kantoja ja toisaalta vaihtoehtoisen Euroopan visionäärejä. ”Vasemmistohan on aina ollut jakautunut”, Horn toteaa. ”Teorioiden, ideoiden ja ideologioiden kehittämisen näkökulmasta vasemmiston moninaisuus on hyvä asia”, hän esittää. Horn kokee, että hajanaisuus nimenomaan mahdollistaa erilaisten ja uudenlaisten vaihtoehtojen kehittelyn. ”Puolueiden vaalimenestyksen näkökulmasta se on kuitenkin katastrofi”, Horn myöntää.

yhteinen keulakuva

Euroopan tasolla vasemmiston vaalimenestys ei kuitenkaan näytä hullummalta. Euroopan parlamentin viime vuoden lopulla tekemän vaaliennusteen mukaan Euroopan vasemmisto lisäisi kevään 2014 vaaleissa paikkamääränsä parlamentissa 35:stä 59:ään. Horn korostaa Kreikan vasemmistokoalitio Syrizan ja sen puheenjohtaja Alexis Tsiprasin menestyksen merkitystä. Se on tuonut koko Euroopan vasemmistolle keulakuvan ja toivon vaihtoehtoisesta europolitiikasta. Tsipras on Euroopan vasemmiston ehdokas Euroopan komission puheenjohtajaksi. Syrizan kannatus oli vuoden 2009 eurovaaleissa alle viisi prosenttia. Tätä kirjoitettaessa se on mielipidemittausten mukaan tasoissa suurimman puolueen, keskusta-oikeiston Uuden demokratian, kanssa vajaan 25 prosentin kannatuksella. Horn kuitenkin korostaa, että Syriza on aivan toisen tyyppinen organisaatio kuin useimmat eurooppalaiset vasemmistopuolueet. Se on vasemmistoryhmittymien välinen sateenvarjopuolue, jolla on vahvat yhteydet yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja ruohonjuuritason toimijoihin. ”Useimmat eurooppalaiset vasemmistopuolueet eivät toimi tällä tavalla”, Horn toteaa. Poliittisen vasemmiston todellinen ongelma onkin Hornin mukaan se, ettei se kykene vetoamaan vasemmistolaisesti ajatteleviin ihmisiin, jotka eivät

063


064

Peruste #2 2014

MYÖS AMMATTIYHDISTYSLIIKETTÄ VAIVAA HORNIN MUKAAN ETÄISYYS KANSALAISLIIKKEISIIN. LIITTOJA PIDETÄÄN PIKEMMINKIN VALLITSEVAN JÄRJESTELMÄN OSANA KUIN MUUTOSVOIMANA.

ole puoluepoliittisesti organisoituneita. Horn nostaa esimerkkinä leikkauspolitiikkaa vastustavat liikkeet eri puolilla Eurooppaa. Lähentyminen sosiaalisten liikkeiden kanssa olisi oleellista, mikäli Euroopan vasemmisto haluaa kasvaa vaikutusvaltaiseksi toimijaksi.

Horn on tutkinut myös eurooppalaista ammattiyhdistysliikettä ja sen poliittista roolia. Hänen mukaansa eurooppalainen ay-liike on paljolti samassa asemassa kuin vasemmistopuolueet: se on sisäisesti varsin jakautunut. Jotkut liitot ovat radikaaleja ja toiset hyvinkin konservatiivisia. Monet liitot ovat Hornin mukaan tiukasti kiinni omissa kansallisissa prioriteeteissaan. Myös ammattiyhdistysliikettä vaivaa Hornin mukaan etäisyys kansalaisliikkeisiin. Liittoja pidetään pikemminkin vallitsevan järjestelmän osana kuin muutosvoimana. ”Ammattiyhdistysliike ei tule pelastamaan maailmaa”, Horn summaa.

tapaa, jolla Euroopan johtajat ovat juntanneet ne läpi. Europolitiikkaa on tehty paljolti kansainvälisillä sopimuksilla ohi europarlamentin. Esimerkkinä Horn mainitsee niin kutsutun talouskurisopimuksen (fiscal compact). Talouskurisopimus on useimpien EU-maiden johtajien keväällä 2012 tekemä kansainvälinen sopimus, jossa sopijavaltiot sitoutuivat tiettyyn alijäämän ja valtionvelan tasoon. ”Angela Merkel marssi tiedotustilaisuuteen ja ilmoitti, että mikään parlamentaarinen enemmistö ei voi koskaan kumota sopimusta. Se oli jotain aivan uskomatonta”, Horn puuskahtaa. ”Tällainen epädemokraattisuus on pelottavaa.” Horn painottaa, että kamppailu demokratiasta yltää myös siihen, kuka pääsee puhumaan. ”Näissä EU-seminaareissakin on enimmäkseen valkoisia, vanhoja, useimmiten saksalaisia ja ranskalaisia miehiä puhumassa”, Horn huomauttaa. Vasemmiston tulisi uskaltaa tuoda sukupuolikysymykset voimakkaammin esiin, hän toteaa.

demokratia hukassa

kamppailu tiedon tasolla

Horn puhuu tutkijan positiosta, mutta kritisoi voimakkaasti niin kutsutun Euroopan velkakriisin hoitokeinoja sekä

Horn korostaa, että muuttaakseen politiikan suuntaa, vasemmiston tulisi kyetä haastamaan nykyinen vyönkiristys-

ay-liike ei pelasta


065

Euroopan vasemmisto – päätön kana? Haastattelussa Laura Horn

politiikka myös tiedon tasolla. ”Pitäisi osoittaa, ettei ole mitään teoreettista tai empiiristä näyttöä, että tuo politiikka toimisi.” Pelkkä talouspoliittisten toimien tai niiden taustateorioiden kritiikki ei Hornin mielestä kuitenkaan riitä. Täytyy pystyä myös esittämään vaihtoehtoja. ”Tässä suhteessahan keskustelussa on tapahtunut paljon hyvää parin viime vuoden aikana.” Erityisesti keynesiläisen ajattelun inspiroimat vaihtoehtoiset ehdotukset ovat olleet Hornin mukaan entistä enemmän esillä. Hänen mielestään nämä ajatusrakennelmat jättävät valitettavasti ekologiset kysymykset usein liian vähälle huomiolle. Parempia vaihtoehtoja kehitellään kuitenkin kaiken aikaa.

ERITYISESTI KEYNESILÄISEN AJATTELUN INSPIROIMAT VAIHTOEHTOISET EHDOTUKSET OVAT OLLEET HORNIN MUKAAN ENTISTÄ ENEMMÄN ESILLÄ. HÄNEN MIELESTÄÄN NÄMÄ AJATUSRAKENNELMAT JÄTTÄVÄT VALITETTAVASTI EKOLOGISET KYSYMYKSET USEIN LIIAN VÄHÄLLE HUOMIOLLE.

scifi ja europolitiikka

AlterEU -seminaarissa alkaa lounastauko ja Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki istahtaa sattumalta pöytään. Keskustelu polveilee talouskurista ja rahoitusmarkkinaverosta aina tieteiskirjallisuuteen. Sekä Horn että Patomäki osoittautuvat scifin suurkuluttajiksi. Horn kertoo suosittelevansa opiskelijoilleen aina tieteiskirjojen lukemista, koska niissä rakennetaan vaihtoehtoisia tulevaisuuden skenaarioita. Horn kertoo tekevänsä paraikaa katsausta eurooppalaisista scifi-kirjoista. Euroopan unioni ei ole merkittävä kokonaisuus niiden tulevaisuusvisioissa. Jokunen Euroopan laajuinen ”roistovaltio” tosin löytyy, Horn kertoo. Ehkä olisi tosiaan syytä visioida muunkinlaista Eurooppaa.

laura horn Laura Horn (s. 1980) on saksalaissyntyinen poliittisen talouden tutkija. Horn toimii apulaisprofessorina Tanskassa Roskilden yliopistossa globalisaation ja Euroopan integraation tutkimuksen laitoksella. Hän on tutkinut esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston strategioita Euroopan tasolla sekä yrityshallintoa ja yritysvastuuta. Horn on Critical Political Economy Research Networkin hallituksen jäsen ja yksi Amsterdam Research Centre for International Political Economyn perustajajäsenistä.


066


067

KIRJOITUSKILPAILUN VOITTAJA: Perusteen julkaisija Vasemmistofoorumi järjesti keväällä 2014 kirjoituskilpailun, jonka teema oli ”Tämän vuosisadan aluepolitiikka”. Tekstien idea oli pohtia, miten aluepolitiikan suuri visio voitaisiin keksiä uudelleen. Kirjoituskilpailun voitti Jussi Ahokas tekstillään ”Suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden vaihtoehdot”. Voittajateksti julkaistaan Perusteessa, voit lukea sen seuraavalta sivulta lähtien. Peruste onnittelee voittajaa! Muita kirjoituskilpailussa ansioituneita tekstejä tullaan julkaisemaan seuraavassa Perusteessa.


068

Peruste #2 2014

SUOMALAISEN ALUEPOLITIIKAN TULEVAISUUDEN VAIHTOEHDOT jussi ahokas


069

Suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden vaihtoehdot

uomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden pohtiminen on juuri tällä hetkellä erittäin kiinnostavaa. Viime vuosien taloudellinen ja yhteiskunnallinen myllerrys on vaikuttanut myös aluepolitiikan perusteisiin. Voidaan jopa puhua suomalaisen aluepolitiikan mallin murroksesta. Tässä artikkelissa tarkastellaan suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden vaihtoehtoja. Lähtökohdaksi otetaan tällä hetkellä kehittymässä oleva keskittävä kilpailukyvyn aluepolitiikka, jolle hahmotellaan ekologista kestävyyttä, hyvinvointia ja valinnanvapauden lisäämistä tavoitteleva vaihtoehto. Jotta tulevaisuuden aluepolitiikan vaihtoehdot asettuvat kontekstiin, on ennen niiden tarkastelua syytä määritellä tarkemmin, mitä aluepolitiikalla tarkoitetaan ja tarkastella suomalaisen aluepolitiikan historiaa. suomalainen aluepolitiikka ja sen kehitysvaiheet toisen maailmansodan jälkeen

Laajasti ymmärrettynä aluepolitiikka voidaan määritellä erilaisista instituutioista, ideoista ja yhteiskunnallisesta toiminnasta muodostuvaksi kokonaisuudeksi, jossa tavoitteena on vaikuttaa inhimillisen toiminnan maantieteelliseen sijoittumiseen. Aluepolitiikka sekoittuu lähes aina muuhun yhteiskuntapolitiikkaan, jossa tavoitteena voivat olla esimerkiksi tietyn valtion kansa-

ALUEPOLITIIKASSA TAPAHTUNEET MUUTOKSET OVAT VAIKUTTANEET SIIHEN, ETTÄ AREAALISESTA KESKUS–PERIFERIA-VALTIOSTA ON ENSIN MUOVAUTUNUT HAJAUTETTU HYVINVOINTIVALTIO JA EDELLEEN HAJAUTETTU KILPAILUVALTIO.

laisten tasavertaisuuden edistäminen, kansalaisten hyvinvoinnin lisääminen, maanpuolustuksesta huolehtiminen tai valtioalueen tuotannollisten resurssien täysimääräinen hyödyntäminen. Aluepolitiikka on jatkuvassa muutoksessa. Siksi erilaisten aluepolitiikan vaiheiden tarkka määrittely ja osoittaminen on vaikeaa. Karkealla tasolla aluepolitiikan vaiheita ja sisältöjä on kuitenkin onnistuttu erottamaan toisistaan. Näin on tehty myös suomalaisessa aluepoliittisessa tutkimuksessa. Suomalaisen aluepolitiikan vaiheita on viime vuosina tarkasteltu valtion alueellisen ilmenemisen näkökulmasta. Aluepolitiikassa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet siihen, että areaalisesta keskus–periferia-valtiosta on ensin muovautunut hajautettu hyvinvointivaltio ja edelleen hajautettu kilpailuvaltio1.

1 Tämä jaottelu erilaisiin valtion alueellistumisen muotoihin perustuu Sami Moision ja hänen kollegojensa työhön. Ks. esim. Moisio & Vasanen (2008), Leppänen (2011) sekä Moisio (2012).


070

Peruste #2 2014

KUN EDELLISINÄ VUOSIKYMMENINÄ TASAISEN ALUERAKENTEEN OLI NÄHTY OLEVAN SEKÄ HYVINVOINNIN ETTÄ TALOUSKASVUN KANNALTA POSITIIVINEN ASIA, UUDEN ALUEPOLITIIKAN JOHTOAJATUKSENA OLI TEHOKKUUDEN JA TASAISUUDEN VÄLINEN RISTIRIITA.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä hajautetun hyvinvointivaltion tuottaneen aluepolitiikan johtava idea oli ajatus yhtenäisestä kansallisvaltiosta, jonka oli pystyttävä torjumaan sekä sisäiset että ulkoiset uhat. Väestön ja inhimillisen toiminnan sijoittuminen tasaisesti maan eri osiin palveli sekä turvallisuuspoliittisia tavoitteita että tavoitteita ottaa maan tuotantoresurssit tehokkaasti käyttöön. Hajautettu valtiorakenne tuki elintason nousua, loi edellytyksiä universaalille hyvinvointivaltiomallille ja vakautti yhteiskuntaa. Kun hyvinvointivaltiota rakennettiin julkisia palvelu- ja tulonsiirtojärjestelmiä laajentamalla, myös hajautettu valtiorakenne vahvistui. Keskeistä hajautetun hyvinvointivaltion syntyyn johtaneessa aluepolitiikassa oli valtion lisääntynyt rooli talouden ohjauksessa. Käytännössä harjoitettu aluepolitiikka oli myönteinen vastaus

Urho Kekkosen vuonna 1952 investointipoliittisen pamflettinsa otsikossa esittämään kysymykseen: ”Onko maallamme malttia vaurastua” (Kekkonen 1952). Suomella oli malttia vaurastua. Valtiojohtoinen investointipolitiikka, julkisen rahoituksen laajentaminen, suuret ja eri puolilla maata toimineet valtionyhtiöt sekä kehitysalueita tukevat ja ”ruuhkautumista” estämään pyrkineet toimet olivat 1950- ja 1960-luvulla aluepolitiikan tärkeimpiä instituutioita ja toimenpiteitä. 1970-luvulla valtiojohtoinen teollisuuspolitiikka sai rinnalleen hyvinvointipolitiikan ja maahan syntyi vähitellen laaja julkinen palvelujärjestelmä. Tässä järjestelmässä jokaisella suurella ja pienellä aluekeskuksella oli tarkkaan suunniteltu paikkansa ja hyvinvointivaltion rakentaminen määritteli myös aluepolitiikan painopisteen muutosta. Vaikka hajautettu hyvinvointivaltio ja sitä tukenut aluepolitiikka näytti


071

Suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden vaihtoehdot

1980-luvulla erittäin vahvalta, suomalaisen aluepolitiikan murros odotti jo kulman takana. 1990-luvun alun lama oli aluepolitiikassa käännekohta: laman jälkeen suomalaisen aluepolitiikan ideat, instituutiot sekä tavoitteet muuttuivat merkittävästi. Kun aluepolitiikalla oli aiemmin pyritty eheään ja tasapainoiseen yhteiskuntarakenteeseen sekä koko maan tasaiseen asuttamiseen, 1990-luvun puolivälistä alkaen nämä tavoitteet saivat tehdä tilaa niin sanotuille kilpailukykytavoitteille. Kun edellisinä vuosikymmeninä tasaisen aluerakenteen oli nähty olevan sekä hyvinvoinnin että talouskasvun kannalta positiivinen asia, uuden aluepolitiikan johtoajatuksena oli tehokkuuden ja tasaisuuden välinen ristiriita. Hajautetun kilpailuvaltion syntyyn johtanut aluepolitiikka rakentui ajatukselle, että tasaisuuteen ja tasavertaisuuteen pyrkivät valtion toimet olisivat haitallisia alueiden kilpailukyvylle. Mitä epäilevämmin Suomessa alettiin suhtautua valtion taloudelliseen ohjaukseen ja sääntelyyn, sitä suuremman painoarvon kilpailukyvyn ylläpitäminen aluepolitiikassa sai. Kun sääntelyä ja valtion taloudellista ohjausta oli aktiivisesti purettu jo 1980-luvun puolivälistä asti, myös aluepolitiikan instituutiot muuttuivat samanaikaisesti aluepolitiikan ideoiden muuttuessa. Suomenkin valtion talouspoliittista autonomiaa lisännyt pääomanliikkeiden säätely oli purettu lähes kokonaan 1980-luvun loppuun mennessä ja 1990-luvun laman jälkeen valtionyritysten ja liikelaitosten yksityistäminen tapahtui vauhdilla. Vielä kun aluera-

VIELÄ KUN ALUERAKENTEESEEN VAIKUTTAVIEN TOIMENPITEIDEN SUUNNITTELUSTA SIIRRYTTIIN OHJELMALÄHTÖISEEN ALUEELLISEEN KEHITTÄMISEEN, EI AIKAISEMPIEN VUOSI­ KYMMENIEN ALUEPOLITIIKASTA OLLUT PALJONKAAN JÄLJELLÄ ENÄÄ 2000-LUVUN TAITTEESSA.

kenteeseen vaikuttavien toimenpiteiden suunnittelusta siirryttiin ohjelmalähtöiseen alueelliseen kehittämiseen, ei aikaisempien vuosikymmenien aluepolitiikasta ollut paljonkaan jäljellä enää 2000-luvun taitteessa2. Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja Euroopan talous- ja rahaliittoon vahvisti aluepolitiikan muutosta ja siirtymää kohti hajautettua kilpailuvaltiota. Unionin yhteinen ohjelmaperustainen aluepolitiikka, omasta valuutasta luopuminen ja EMU:n finanssipoliittiset säännöt ovat entisestään pienentäneet valtion roolia talouden ohjauksessa ja aluepolitiikassa. Kun myös Euroopan unionin aluepolitiikassa ideologisena lähtökohtana on ollut alueiden kilpailukyvyn vahvistaminen ja markkinaehtoisen kehityksen tukeminen tiukan valtiollisen ohjauksen ja hyvinvointivaltion rakenteiden vahvistamisen sijaan, hajautettua hyvinvointivaltiota

2 Suomalaisen aluepolitiikan käytännön toimenpiteiden historiallisia vaiheita on tarkastellut Perttu Vartiainen (1998).


072

Peruste #2 2014

tukeva aluepolitiikka näyttää saaneen väistyä kilpailukykyvaltiota tukevan aluepolitiikan tieltä. keskittävästä kilpailukyvyn aluepolitiikasta hajauttavaan ekologisen kestävyyden ja hyvinvoinnin aluepolitiikkaan

Edellinen suomalaisen aluepolitiikan merkittävä murroskohta osui siis 1990-luvun alun lamaan, jonka jälkeen aluepolitiikan ideologinen perusta, aluepolitiikan instituutiot sekä aluepolitiikan tavoitteet muuttuivat merkittävästi. Syvät yhteiskunnalliset kriisit toimivat varsin usein polttoaineena yhteiskuntapolitiikan ja sitä määrittävien ajattelutapojen muutokselle. Tästä syystä juuri nyt, globaalin finanssikriisin jälkimainingeissa ja keskellä viidettä vuotta jatkuvaa euroalueen talouskriisiä, on otollinen aika pohtia suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuutta. Jo tällä hetkellä on nähtävissä kehityskulkuja, jotka tulevat välttämättä vaikuttamaan myös suomalaiseen aluepolitiikkaan. Viime aikoina on tullut yleisesti hyväksytyksi ajatus siitä, etteivät syvästi velkaantuneet julkiset taloudet enää pysty ylläpitämään yhtä laajaa hyvinvointipalveluiden ja tulonsiirtojen järjestelmää kuin menneinä vuosina. Julkisen talouden suurta kokoa kritisoidaan jatkuvasti enemmän ja sitä pidetään kasvua jarruttavana tekijänä. Markkinaehtoisesti toimivan yksityisen sektorin innovaatiokykyyn perustuvan kasvun nähdään olevan ainoa tie hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseen. Sen lisäksi, että hajautetun kilpailuvaltionkin taustalla vaikuttava ajatusmalli on kriisien myötä vahvistanut merkitystään, myös poliittisilla toimen-

piteillä on reagoitu haasteeseen, jonka velkaantumisen oletetaan kasvulle aiheuttavan. Euroalueen säästökuuri on levinnyt Suomeenkin, jossa vuoden 2010 jälkeen on jatkuvasti kiristetty julkista taloutta. Toistaiseksi leikkaukset ovat olleet vielä vähäisiä, mutta vellova kestävyysvajepelko pitää huolen siitä, että tulevaisuudessa suuremmatkin hyvinvointipalvelu- ja tulonsiirtojärjestelmän leikkaukset ovat todennäköisiä. Esimerkiksi valtioneuvoston rakennepoliittisessa ohjelmassa suunnitellaan julkisen sektorin sosiaali- ja terveyspalveluiden työllisten määrän kasvun rajoittamista kolmannekseen siitä, mitä tulevaisuuden hoivatarpeeseen vastaamisen on aiemmin odotettu edellyttävän (Valtioneuvosto 2013, 5). Näistä lähtökohdista hahmottuva kuva tulevaisuuden aluepolitiikasta ja valtioalueen muutoksesta on seuraavanlainen. Aluepolitiikan tehtävänä pidetään markkinaehtoisen talouskehityksen tukemista ja jatkuvasti pienenevien julkisen sektorin panosten kohdentamista yritysten toimintaedellytysten kannalta mahdollisimman tehokkaasti. Alueiden on tästä eteenpäin onnistuttava entistä paremmin kilpailussa rajallisista yksityisistä investoinneista, jos talouden ja työllisyyden halutaan alueilla kasvavan. Nykyisistä hyvinvointivaltiorakenteista on vähitellen luovuttava, jos yksityisen talouden kasvua ei onnistuta alueilla pitämään yllä. Näin ollen taantuvien alueiden tukemisesta käytännössä vähitellen luovutaan ja kaikki jäljellä olevat julkisen vallan aluerakenteeseen vaikuttavat toimet ja palvelut kohdennetaan itsenäistä elinvoimaa osoittaville alueille.


073

Suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden vaihtoehdot

Näitä ovat tulevaisuudessa suurimmat maakuntakeskukset, mutta ennen kaikkea pääkaupunkiseutu, josta on jo pitkään kaavailtu kansainvälisessä kilpailussa menestyvää metropolia. Toteutuessaan tällainen aluepolitiikka johtaa alueellisten kehityserojen kasvuun ja inhimillisen toiminnan keskittymiseen, jolloin tulevaisuuden valtiorakennetta voidaan kutsua keskittyneeksi kilpailuvaltioksi. Keskittynyt kilpailuvaltio on käytännössä hajautetun hyvinvointivaltion vastakohta. Vaikka suomalaisen aluepolitiikan kehitys on jo 1990-luvulta lähtien kulkenut tähän suuntaan, lähitulevaisuudessa tapahtuva aluepolitiikan muutos on helppo havaita. Tämä johtuu siitä, että todellisuudessa julkisen talouden supistaminen vaikuttaa talouskasvuun ja työllisyyteen negatiivisesti. Tämä on havaittu jo euroalueen kriisimaissa, joissa vastaavan kilpailukykypolitiikan voimistuminen on johtanut pitkittyneeseen taloudelliseen lamaan ja sosiaaliseen kriisiin. Näin ollen on todennäköistä, että kilpailukyvyn aluepolitiikka epäonnistuu synnyttämään kasvua ja hyvinvointia, vaikka sen ideologinen perusta rakentuu juuri näiden tavoitteiden ympärille. Mitä laajemmin Euroopassa ja maailmassa tullaan harjoittamaan kilpailukykypolitiikkaa ja mitä pienemmäksi julkinen talous kutistetaan, sitä epävakaampi talousjärjestelmästämme tulee ja sitä hitaammaksi kasvu todennäköisesti muodostuu. Kun talouden kasvu nojaa enemmän yksityiseen kulutus- ja investointihalukkuuteen, tulevat suhdannevaihtelut voimistumaan. Kun julkisen talouden kokoa pienennetään ja talouden julkis-

NÄIN OLLEN ON TODENNÄKÖISTÄ, ETTÄ KILPAILUKYVYN ALUE­ POLITIIKKA EPÄONNISTUU SYNNYTTÄMÄÄN KASVUA JA HYVINVOINTIA, VAIKKA SEN IDEOLOGINEN PERUSTA RAKENTUU JUURI NÄIDEN TAVOITTEIDEN YMPÄRILLE. MITÄ LAAJEMMIN EUROOPASSA JA MAAILMASSA TULLAAN HARJOITTAMAAN KILPAILUKYKYPOLITIIKKAA JA MITÄ PIENEMMÄKSI JULKINEN TALOUS KUTISTETAAN, SITÄ EPÄVAKAAMPI TALOUSJÄRJESTELMÄSTÄMME TULEE JA SITÄ HITAAMMAKSI KASVU TODENNÄKÖISESTI MUODOSTUU.

ta ohjausta vähennetään, myös muiden kuin taloudellisten tavoitteiden toteuttaminen vaikeutuu ja hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus kyseenalaistetaan. Koska kilpailukyvyn ja markkinaehtoisen kehityksen aluepolitiikka ei todennäköisesti onnistu lunastamaan lupauksiaan, on sille syytä hahmotella myös vaihtoehtoa. Millaisiin ideoihin, instituutioihin ja käytännön toimenpiteisiin vaihtoehtoinen tulevaisuuden aluepolitiikka voisi perustua? Kun suomalaisen aluepolitiikan tavoitteet ovat edellisinä vuosikymmeninä nousseet kansallisvaltion voimistamisen, elintason kohottamisen ja yritysten sekä alueiden kilpailukyvyn parantamisen tarpeista, 2010-luvulla yhteiskunnalliset tarpeet voidaan nähdä hyvin toisenlaisina. Ilmastonmuu-


074

Peruste #2 2014

ALUEPOLITIIKAN LÄHTÖKOHDAKSI TULEEKIN OTTAA IHMISTEN VALINNANVAPAUDEN LISÄÄMINEN JA EMANSIPAATIO. KUN EKOLOGISET RAJOITTEET ON HUOMIOITU, ALUEPOLITIIKAN PITÄÄ ANTAA IHMISILLE MAHDOLLISUUS MUODOSTAA HALUAMANSA KALTAISIA YHTEISÖJÄ JUURI NIILLE ALUEILLE, JOTKA PARHAANA NÄKEVÄT. ESIMERKIKSI SUOMEN MAASEUTUA TAI LAPPIA EI PIDÄ NÄHDÄ TULEVAISUUDESSA AINOASTAAN RUUHKA-ALUEIDEN LOMARESERVAATTEINA, VAAN ELINVOIMAISINA JA KEHITTYVINÄ ASUINALUEINA, JOITA AKTIIVISET IHMISET JATKUVASTI RAKENTAVAT ENTISTÄ PAREMMIKSI JA ITSEÄÄN MIELLYTTÄVIKSI.

toksen pysäyttäminen, hyvinvoinnin lisääminen, yhteiskunnallisen vakauden ylläpitäminen ja epävarmuuden vähentäminen sekä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen ovat tämän päivän tärkeimpiä yhteiskunnallisia tavoitteita. Tästä vain harvat ovat eri mieltä. Kilpailukykyaluepolitiikalle vaihtoehtoisen tulevaisuuden aluepolitiikan onkin syytä lähteä liikkeelle näistä tavoitteista. Ilmastonmuutoksen pysäyttämisen ja ympäristöongelmien ratkaisun näkökulmasta inhimillisen toiminnan tulee sijoittua maantieteellisesti siten, että mahdollisimman suuri energiatehokkuus saavutetaan ja paikallisen ympäristön kuormitus pidetään kohtuullisena. Liiken­nejärjestelmät, energiantuotanto, elintarviketuotanto, asuminen ja teollisen tuotannon sijoittuminen ovat tulevaisuuden aluepolitiikan keskiöön nousevia kysymyksiä. Inhimillisen toiminnan jakautuminen siten, että muodostuvista yhdyskunnista muodostuu energiaomavaraisia ja että liiallinen materiaalien liikuttelu sekä niiden ylikäyttö vältetään, on nostetta-

va aluepolitiikan tavoitelistan kärkeen. Aluepolitiikan on siis oltava myös ympäristö- ja energiapolitiikkaa. Ihmisten hyvinvoinnin lisäämisen näkökulmasta aluepolitiikan on syytä ottaa askel taaksepäin kohti hyvinvointivaltiota tukevia ja rakentavia toimenpiteitä sekä instituutioita. Kaikilla alueilla yhtälailla saatavilla olevat ja tasaveroiset hyvinvointipalvelut, mahdollisimman korkea työllisyysaste sekä kansalaisten demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksien kasvattaminen ovat konkreettisia tavoitteita tulevaisuuden aluepolitiikalle. Kokonaisvaltainen hyvinvointi edellyttää riittävän elintason, terveyden ja perusluottamuksen lisäksi sitä, että yksilö tuntee pystyvänsä vaikuttamaan yhteisönsä kehitykseen sekä omaan elämäänsä vaikuttaviin asioihin4. Aluepolitiikalla tuleekin tukea sellaisten ihmisyhteisöjen muodostumista, jossa edelliset tavoitteet parhaalla mahdollisella tavalla toteutuvat. Lopullisena tavoitteena tulee olla, että ihmisyhteisöt niiden koosta tai maantieteellisestä sijainnista riippumatta

4 Kokonaisvaltaista hyvinvointia ja sen muodostumista on tarkastellut Elina Aaltio (2013).


075

Suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden vaihtoehdot

voivat kokonaisuudessaan hyvin. Aluepolitiikan pitää siis olla monimuotoista ja erilaisiin tilanteisiin sekä alueellisiin lähtökohtiin sopeutuvaa hyvinvointipolitiikkaa. Ihmisten ja ihmisyhteisöjen hyvinvointi näyttäytyy yhteiskunnallisena vakautena. Kun ihmiset eivät koe epävarmuutta tulevaisuutta kohtaan ja luottavat yhteisönsä kykyyn ratkaista yksilöiden tai koko yhteisön ongelmia, ihmisten väliset siteet lujittuvat. Tämä lisää turvallisuuden sekä vapauden tunnetta. Kun omalla toiminnalla voi vaikuttaa ja muuttaa elinympäristöään, elämä tuntuu mielekkäältä ja elämisen arvoiselta. Aluepolitiikan lähtökohdaksi tuleekin ottaa ihmisten valinnanvapauden lisääminen ja emansipaatio. Kun ekologiset rajoitteet on huomioitu, aluepolitiikan pitää antaa ihmisille mahdollisuus muodostaa haluamansa kaltaisia yhteisöjä juuri niille alueille, jotka parhaana näkevät. Esimerkiksi Suomen maaseutua tai Lappia ei pidä nähdä tulevaisuudessa ainoastaan ruuhka-alueiden lomareservaatteina, vaan elinvoimaisina ja kehittyvinä asuinalueina, joita aktiiviset ihmiset jatkuvasti rakentavat entistä paremmiksi ja itseään miellyttäviksi. Tulevaisuuden aluepolitiikan tulee olla emansipatorista: vapauttavaa, mahdollistavaa sekä uutta luovaa. Kilpailukyvyn aluepolitiikalle vaihtoehtoinen aluepolitiikka edellyttää edellisten ideoiden omaksumisen lisäksi merkittäviä institutionaalisia muutoksia, jotka toisaalta edellyttävät käännöstä talouspoliittisessa ajattelussa. On jäl-

leen alettava uskoa 1950- ja 1960-luvun tapaan siihen, että julkiset investoinnit ovat tuottavia ja että julkinen ohjaus voi lisätä talouden tehokkuutta. Kun taloudelliset ja talouspoliittiset instituutiot järjestetään jälleen siten, että uutta tuottava julkinen taloudellinen toiminta on mahdollista, myös progressiivinen aluepolitiikka tulee mahdolliseksi. Käytännössä institutionaalisten uudistusten on vapautettava julkinen valta tavalla tai toisella nykyisestä rahoitusrajoitteesta. Valtion ja muiden julkisyhdistysten rahoitusolosuhteet on muutettava sellaisiksi, että suuretkin investointihankkeet, joita progressiivinen aluepolitiikka edellyttää, ovat tulevaisuudessa mahdollisia. Helpoin tapa lisätä nopeasti aluepolitiikan vaikuttavuutta on Euroopan unionin rakennerahastojen merkittävä kasvattaminen joko Euroopan investointipankin tai Euroopan keskuspankin rahoituksella. Rakennerahastoilla pitäisi tukea ennen kaikkea energia- ja liikenneinvestointeja, joiden tärkeyttä ei voi ilmastonmuutoksen jatkuvasti nopeutuessa riittävästi korostaa. Myös kansallisella tasolla pitäisi etsiä keinoja hyvinvointipalveluiden rahoituksen turvaamiseksi. Korkea yksityisen sektorin investointiaste ja sen myötä kasvavat verotulot tai vaihtoehtoisesti finanssipolitiikan ja julkisyhteisöjen kulutuksen tukeminen keskuspankin luototuksella mahdollistavat hyvinvointia lisäävän aluepolitiikan5. Näin peruspalvelut voidaan järjestää kaikilla alueilla yhtä laadukkaina

5 Tässä viitataan ensisijaisesti yhdysvaltalaisen taloustieteilijän Abba Lernerin (1943) kehittämään funktionaalisen rahoituksen periaatteeseen. Funktionaalisessa rahoituksessa valtion tulee hyödyntää keskuspankin viimekätisen maksuvälineen liikkeellelaskuoikeutta rahoittaessaan investointeja ja kulutustaan, jos tämä on sen työllisyystavoitteen tai muiden taloudellisten tavoitteiden näkökulmasta tarpeellista.


076

Peruste #2 2014

ja niihin tarvittavat työvoima- ja materiaaliresurssit saadaan käyttöön. Kun julkinen kulutus ja palvelutuotanto samalla työllistävät ja lisäävät kotitalouksien ostovoimaa, myös yksityisen liiketoiminnan edellytykset alueilla paranevat. Julkinen talous alkaa tukea yksityistä ja aluetalouksista tulee tehokkaita autonomisia talousyksiköitä. Edellä kuvattu, tällä hetkellä kehittymässä olevalle keskittävälle kilpailukyvyn aluepolitiikalle vaihtoehtoinen aluepolitiikka johtaa toteutuessaan uudelleen aluerakenteen hajautumiseen. Hajautuminen voi olla vieläkin voimakkaampaa kuin 1950-luvulta 1980-luvulle harjoitetun aluepolitiikan aikana. Vaikka hajautuminen ei sinällään olekaan varsinaisesti aluepolitiikan tavoite, on se merkki edellä esitettyjen tavoitteiden eli ekologisen kestävyyden, hyvinvoinnin ja emansipaation toteutumisesta. johtopäätökset

Suomalainen aluepolitiikka on murroksessa. Globaali finanssikriisi ja euroalueen pitkittynyt talouskriisi ovat muovaamassa myös aluepolitiikan ideoita, instituutioita ja toimintamalleja. Aluepolitiikasta on hyvää vauhtia tulossa keskittävää kilpailukyvyn aluepolitiikkaa, kun hajautunutta aluerakennetta ylläpitäneitä hyvinvointivaltion instituutioita ollaan valmiita purkamaan. Kilpailukyvyn aluepolitiikassa korostuu markkinaehtoisuus, julkisen taloudellisen ohjauksen karttaminen ja julkisen talouden leikkaukset. Todennäköistä on, että aluepolitiikan muutos tulee johtamaan keskittyvän aluerakenteen lisäksi taloudellisen

kasvun hidastumiseen ja työllisyyden heikkenemiseen varsinkin, kun kilpailukykypolitiikasta on tullut yleinen talouspolitiikan malli koko Euroopassa. Koska kilpailukyvyn aluepolitiikan lupaus on päinvastainen, on odotettavaa, että pettymys aluepolitiikan tuloksiin tekee ennen pitkää tilaa vaihtoehtoiselle aluepolitiikalle. Tässä artikkelissa vaihtoehdoksi on hahmoteltu ekologisen kestävyyden, hyvinvoinnin ja emansipaation aluepolitiikkaa. Tällaisen aluepolitiikan edellytyksenä on aluepolitiikan ja talouspolitiikan ideoiden sekä tavoitteiden muutos sekä julkisen taloudellisen ohjauksen mahdollisuuksia lisäävät institutionaaliset uudistukset. Ekologisen kestävyyden, hyvinvoinnin ja emansipaation aluepolitiikkaa voidaan pitää toisen maailmansodan jälkeisinä neljänä vuosikymmenenä harjoitetun aluepolitiikan päivityksenä. Kun 1950-luvun aluepolitiikassa investoitiin raskaaseen teollisuuteen ja 1970-luvun aluepolitiikassa julkiseen palvelujärjestelmään, tulevaisuuden aluepolitiikassa investoidaan ekologisesti kestävään lähituotantoon ja kollektiiviseen inhimilliseen hyvinvointiin. Vaikka tulevaisuuden aluepolitiikan tavoitteet ja ideat eroavat 1950-luvulta 1980-luvulle asti harjoitetusta aluepolitiikasta, molempien lopputuloksena on hajautunut aluerakenne ja perustana hyvinvoinnin, taloudellisen tehokkuuden ja yhteiskunnallisen vakauden edistäminen julkista taloudellista ohjausta käyttämällä. Kirjoittaja on yhteiskuntamaantieteen jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella.


Suomalaisen aluepolitiikan tulevaisuuden vaihtoehdot

lähteet: ✕✕

Aaltio, Elina (2013): Hyvinvoinnin uusi järjestys. Gaudeamus Helsinki.

✕✕

Kekkonen, Urho (1952): Onko maallamme malttia vaurastua? Otava, Helsinki.

✕✕

Leppänen, Laura (2011): Changing statehood: The spatial transformation of the Finnish state. Annales Universitatis Turkuensis A II 260. Turun yliopisto, Turku.

✕✕

Lerner, Abba (1943): “Functional Finance and the Federal Debt”. Social Research 10 (1), 38–51.

✕✕

Moisio, Sami (2012): Valtio, alue, politiikka – Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään. Vastapaino, Helsinki.

✕✕

Moisio, Sami & Antti Vasanen (2008): ”Alueellistuminen valtiomuutoksen tutkimuskohteena”. Tieteessä tapahtuu 3–4/2008, 20–31.

✕✕

Valtioneuvosto (2013): Hallituksen päätös rakennepoliittisen ohjelman toimeenpanosta, 29.11.2013, Valtioneuvosto, Helsinki.

✕✕

Vartiainen, Perttu (1998): Suomalaisen aluepolitiikan kehitysvaiheita. Sisäasiainministeriö, Helsinki.

077


078

Peruste #2 2014

PERUSTELUJA

Perusteluja-osiossa julkaistaan numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Tarjoa omaa kirjoitusideaasi l채hett채m채ll채 tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi.

Carita Maury sarjasta Homo Cantans


perusteluja

079

MINERAALISTRATEGIA TOIMIVAKSI Suomi on valinnut toisenlaisen linjan kuin esimerkiksi monet Latinalaisen Amerikan maat, jotka ovat suojanneet kansallistamalla osan luonnonvaroja hyödyntävästä tuotannostaan. Monikansalliset yhtiöt mellastavat Suomen luonnossa, kun Suomi tähtää Green Mining -osaajaksi.

rita dahl


080

Peruste #2 2014

yö- ja elinkeinoministeriön raportin mukaan vuonna 2012 Suomessa oli 11 toimivaa metallimalmikaivosta, joista kaksi oli suomalaisomistuksessa ja yhdeksän monikansallisten ulkomaisten yritysten omistamia. Merkittäviä kaivoshankkeita oli käynnissä 14. Kaivosyhtiöt ovat varanneet tai jättäneet varaushakemuksen maa-alueelle, jonka pinta-ala vastaa noin seitsemäsosaa Suomesta. Kymmenesosa valtauksista, valtaushakemuksista ja malminetsintähakemuksista on Natura-alueilla. Valtioneuvoston selonteossa vuodelta 2011 ehdotettiin, että mineraalistrategian tueksi perustettaisiin valtion

KAIVOSYHTIÖT OVAT VARANNEET TAI JÄTTÄNEET VARAUSHAKEMUKSEN MAA-ALUEELLE, JONKA PINTA-ALA VASTAA NOIN SEITSEMÄSOSAA SUOMESTA. KYMMENESOSA VALTAUKSISTA, VALTAUSHAKEMUKSISTA JA MALMINETSINTÄ­HAKEMUKSISTA ON NATURA-ALUEILLA.

oma sijoitusyhtiö, johon olisi sijoitettava vähintään 100–200 miljoonaa euroa. Loput rahat haettaisiin sijoitusmarkkinoilta, esimerkiksi eläkevakuutusyhtiöiltä. Valtion omistama kaivosyhtiö tulee strategian mukaan kyseeseen vain silloin, jos omistava yhtiö ei löydä jatkorahoitusta kansallisesti merkittävän esiintymän jatkokehittämiselle tai jos ulkomainen yhtiö ei sisäisistä syistä kehitä esiintymää, eikä ota sitä tuotantoon. Tässä skenaariossa Geologian tutkimuskeskuksen roolia malminetsijänä olisi vahvistettava. (TEM 2011.) Valtion sijoitusyhtiö Solidium on sijoittanut kaivosalaan. Talvivaaran Kaivososakeyhtiö Oyj on näistä sijoituksista tärkein. Tammikuussa 2014 julkaistussa puolivuositiedotteessaan Solidium ilmaisi huolensa Talvivaaran tilanteesta. Yhtiö toteutti 2013 lopussa kuukauden mittaisen seisokin. Ylimääräisen veden vuoksi tuotanto-ongelmat ovat olleet oletettua suurempia ja nikkelin maailmanmarkkinahinta on pysynyt matalalla tasolla. (Solidium 2014.) Solidiumin lisäksi valtio-omisteinen Suomen Teollisuussijoitus Oy on sijoittanut kaivosalalle vuodesta 2006 lähtien 37 miljoonaa euroa kahdeksaan yhtiöön, jotka ovat Northland Resources, Belvedere Resources, Altona Mining, Nordic Mining, Sotkamo Silver, Endomines, Scandinavian Minerals ja Talvivaara. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ”Kalliosta kullaksi – kummusta kluste-


081

Mineraalistrategia toimivaksi

YMPÄRISTÖHALLINTO ON VALMISTELLUT KAIVOSTEOLLISUUDEN LISÄÄMISTÄ VUODESTA 2006 LÄHTIEN MATALALLA PROFIILILLA. SUOMEN LOUHIMATTOMAT MINERAALIVARANNOT OVAT ARVIOLTA 270 MILJARDIN EURON ARVOISET, MIKÄ VASTAA VALTION NOIN VIIDEN VUODEN MENOJA. KERRANNAISVAIKUTUKSINEEN ARVO ON KANSANTALOUDEN NÄKÖKULMASTA VIELÄ SUUREMPI.

riksi” -kirjassa mineraaliklusterin arvellaan, kerrannaisvaikutukset huomioiden, työllistävän vuosikymmenen puoliväliin mennessä kotimaassa 25 000 henkilöä ja ulkomainen toiminta mukaan laskien 50  000 henkilöä. Kaivosten valtiolta vaatimat investoinnit ovat lähivuosina 1,6 miljardia, mutta lopullinen summa nousee 3 miljardiin. (Hernesniemi ym. 2011.) Kaivostoiminta on Suomen nykyisen hallitusohjelman 2011–2015 painopistealueita. ”Kestävästä” kaivosteollisuudesta odotetaan vuoteen 2050 mennessä suomalaista vientihittituotetta. TEKES on käynnistänyt ”Green Mining 2011– 2016” -ohjelman, jossa selvitetään vientiin tähtäävien pk-yritysten määrä mineraaliklusterissa. Ohjelman tavoitteet ovat 1) huomaamaton, älykäs kaivos ja 2) uudet mineraalivarannot. TEKESin

osaksi rahoittamalla Green Mining -ohjelmalla pyritään lisäksi vakuuttamaan kaivosteollisuuden olevan luonnon kannalta kestävää. Tähtäimessä on, että Suomi olisi 2050 mineraalien ”kestävän hyödyntämisen globaali edelläkävijä”. (TEM 2013.) Ympäristöhallinto on valmistellut kaivosteollisuuden lisäämistä vuodesta 2006 lähtien matalalla profiililla. Suomen louhimattomat mineraalivarannot ovat arviolta 270 miljardin euron arvoiset, mikä vastaa valtion noin viiden vuoden menoja. Kerrannaisvaikutuksineen arvo on kansantalouden näkökulmasta vielä suurempi. Tällä hetkellä lupien kattamilla alueilla on kiviainesta 1 000 miljoonaa tonnia, minkä odotetaan riittävän noin kymmeneksi vuodeksi. (Hernesniemi ym. 2011.) Todellisuudessa ei ole olemassa kai-


082

Peruste #2 2014

vosteollisuutta, jolla ei olisi ympäristövaikutuksia, eikä Green Mining -käsitepari ole sovellettavissa luontoa osittain tuhoavaan tuottohakuiseen liiketoimintaan. Hallitusohjelmassa ei ole mietitty tulevaisuuden kasvualan yhteiskuntavastuullisuutta eli kestävyyttä lähiluonnon, elinkeinojen ja paikallisväestön kannalta. Jos olisi, uudistetussa kaivoslaissa kaivosyhtiöille olisi asetettu suuremmat, realistiset korvausvaatimukset, tai ylipäätään kaivosvero lähiluonnolle, muille elinkeinoille ja väestölle aiheutettujen vahinkojen korvaamiseksi. Vain tämä olisi kestävää yhteiskuntapoliittista kehitystä.
 Kaivosyhtiöt maksavat minimaalista korvausta louhimistaan mineraaleista. Tällä hetkellä louhintakorvaus on 0,15 euroa louhitun metallin arvosta ja 50 euroa hehtaarilta. Talvivaaran tapaus osoittaa, että huo-

nosti suunniteltu kaivostoiminta vahingoittaa mittaamattomasti sekä ympäristöä että muita elinkeinoja. Vastaavan välttämiseksi valtionhallinnon kannattaisi sijoittaa varoja ympäristöhallinnon toimivuuden valvontaan. Vaikkei onnettomuutta sattuisikaan, kaivostoiminnassa syntyneet raskasmetallit jäävät luontoon sadoiksi vuosiksi ja niiden torjuntaan tarvitaan rahaa jopa satoja miljoonia. Kaivokset työllistävät, mutta ne aiheuttavat haittaa muille elinkeinoille, esimerkiksi matkailulle ja porotaloudelle. Nykyinen mineraalistrategia ei ota tätä riittävästi huomioon.
 Kirjoittaja on kirjailija ja vapaa toimittaja, joka viimeistelee parhaillaan Talvivaaraa ja Suomen kaivosstrategiaa käsittelevää pamflettia. Dahl on koulutukseltaan valtiotieteiden ja filosofian maisteri. Hän on myös klassinen sopraano.

lähteet:

✕✕

Hernesniemi, Hannu; Berg-Andersson, Birgitta; Rantala, Olavi & Suni, Paavo (2011) “Kalliosta kullaksi – kummusta klusteriksi. Suomen mineraaliklusterin vaikuttavuusselvitys”. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA 2011, http://www.tem.fi/files/34199/2706_kalliosta_kullaksi_kummusta_ klusteriksi.pdf

✕✕

Solidium (2014) ”Solidium OY:n puolivuosikatsaus 1.7.-31.12.2013”. Tiedote 29.1.2014. http://www. solidium.fi/files/solidium/julkaisut/Puolivuosikatsaus%20FIN%2020140129.pdf

✕✕

TEM (2013) ”Suomi kestävän kaivosteollisuuden edelläkävijäksi - toimintaohjelma”. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 15/2013. https://www.tem.fi/files/36550/TEMjul_15_2013_ web_29042013.pdf

✕✕

TEM (2011) ”Selvitysmies: valtion kaivossijoitusyhtiö edistämään alan kehitystä”. Työ- ja elinkeinoministeriön tietotteet 11.2.2011, http://www.tem.fi/?105033_m=102060&s=4760


083

kirjat

Kirja-arvio

talouspolitiikan elävät kuolleet usklassisen taloustieteen kritiikistä on tullut eräässä mielessä valtavirtaa. Vuosien 2007-2009 finanssikriisi tuhosi tehokkaiden markkinoiden hypoteesin, ja nyt kiistellään monien muiden valtavirtataloustieteen opinkappaleiden mielekkyydestä. Vastapainon keväällä 2014 julkaisema käännöskirja Zombitalous tulee ulos osuvaan aikaan. Kirjan kirjoittaja, Queenslandin yliopiston taloustieteen professori John Quiggin käy kirjassaan taisteluun valtavirtataloustieteen ”zombeja” vastaan. Quiggin luokittelee Paul Krugmanilta lainaamallaan käsitteellä ”zombeiksi” opit, jotka on kertaalleen tuhottu kansantaloustieteen sisäisessä keskustelussa, mutta joita silti käytetään yhä uudelleen perustelemaan ongelmallisia teorioita. Zombien väkevä voima näkyy tieteen lisäksi talouspolitiikassa, kuten epäonnistuneissa yrityksissä säädellä finanssimarkkinoita. Kenties kaikkein vahvimmin ja tuhoisimmin zombit elävät Euroopan unionissa toteutetussa budjettikurissa. Quigginin giljotiiniin joutuvat monet eurooppalaista talouspolitiikkaa ohjaavat opit. Eri luvuissa puretaan osiin ajatukset markkinoiden automaattisesta vakautumisesta, tehokkaiden markkinoiden hypoteesi, yleisen tasapainon malli, ajatus vaurauden valumisesta rikkailta köyhille, yksityistämisen hyö-

dyt sekä ”elvyttävä” budjettikuri. Kirja asettuu luontevasti osaksi viime vuosina nähtyä valtavirtataloustieteen kritiikkien aaltoa. Sen ensimmäisiä merkkipaaluja oli Länsi-Australian yliopiston emeritusprofessorin Steve Keenin teos Debunking Economics, joka julkaistiin jo vuonna 2001. Keenin kirjassa painottuu Quigginia enemmän tieteellinen tarkkuus, luettavuuden kustannuksella. Rod Hill löi lisää vettä myllyyn vuonna 2010 julkaistulla kirjallaan The Economics Anti-Textbook. Se keskittyi Keenin kirjaa enemmän mikrotaloustieteen perusteisiin. Lähestymistapa oli kekseliäs: kirja kattaa mikrotaloustieteen peruskurssin oppimäärän, mutta tarjoaa jokaiseen käsiteltävään teemaan helposti lähestyttävästi kirjoitettuja kritiikkejä, joita oppikirjoista ei yleensä

John Quiggin (2014): Zombitalous. Vastapaino, Tampere. 342 s.

matti ylönen

QUIGGIN LUOKITTELEE PAUL KRUGMANILTA LAINAAMALLAAN KÄSITTEELLÄ ”ZOMBEIKSI” OPIT, JOTKA ON KERTAALLEEN TUHOTTU KANSANTALOUSTIETEEN SISÄISESSÄ KESKUSTELUSSA, MUTTA JOITA SILTI KÄYTETÄÄN YHÄ UUDELLEEN PERUSTELEMAAN ONGELMALLISIA TEORIOITA.


084

Peruste #2 2014

löydy. Myös Ha-Joon Changin 23 tosiasiaa kapitalismista (suom. 2012) käsitteli osin samoja teemoja kepeällä otteella ja monin anekdootein höystettynä. Viime kuukausina tarjonta on lisääntynyt Zombitalouden lisäksi ainakin kahdella kirjalla. Lauri Holapan ja Jussi Ahokkaan maaliskuussa julkaistu Rahatalous haltuun on ensimmäinen suomeksi kirjoitettu perusteos jälkikeynesiläisestä talousteoriasta. Lokakuussa 2013 julkaistiin kansantaloustieteen emeritusprofessorin John F. Weeksin teos Economics of the 1%. Taloustieteen kritiikistä ei siis nykyään ole pulaa, ja sitä on saatavilla myös suomeksi. Quigginin kirjan ansio esimerkiksi Keenin ja Hillin teoksiin verrattuna on kuitenkin siinä, että Zombitalous kytkee taloustieteen kritiikin oivaltavasti konkreettiseen talouspolitiikkaan. Kirja kuljettaa teoreettista kritiikkiä maailmantalouden käännekohtien läpi Kaakkois-Aasian vuoden 1998 finanssikriisistä Euroopan velkakriisiin.

ZOMBITALOUDELLA ON SIIS PALJON ANSIOITA, JA SEN KÄÄNNÖS OLI TERVETULLUT TEKO. KIRJAN HEIKOIN LENKKI ON, ETTÄ SE ANTAA VARSIN VÄHÄN TILAA RATKAISUILLE JA PAREMMILLE SELITYSMALLEILLE. QUIGGININ OMAT NÄKEMYKSET VAIHTOEHTOISISTA SELITYS­ MALLEISTA JA NIIDEN POHJALTA SYNTYVÄSTÄ POLITIIKASTA JÄÄVÄT TALOUSTIETEEN ZOMBIEN TEILAUKSELTA USEIN MELKO KÖYKÄISIKSI.

Selkeästi jaoteltu kirja palvelee esimerkiksi poliitikkoja tai muita talouspoliittista keskustelua seuraavia. Toisistaan irrallaan toimivat luvut antavat mahdollisuuden ottaa nopeasti haltuun tai palauttaa mieleen perusasioita tietystä yksittäisestä teemasta. Akateemisempaa lukijaa voi häiritä se, että lähteitä luetellaan lähinnä vain lukujen lopussa, eikä suorina viittauksina tekstissä. Tällainen oppikirjamainen lähestymistapa tukee toisaalta omaehtoista tiedonhankintaa. Käännös ja kustannustoimitus on tehty pieteetillä. Tätä voi pitää saavutuksena, sillä käännöksestä on vastannut pääosin ryhmä Tampereen yliopiston opiskelijoita. Vain pari tekstiin unohtunutta lyöntivirhettä osui silmiin. Zombitaloudella on siis paljon ansioita, ja sen käännös oli tervetullut teko. Kirjan heikoin lenkki on, että se antaa varsin vähän tilaa ratkaisuille ja paremmille selitysmalleille. Quigginin omat näkemykset vaihtoehtoisista selitysmalleista ja niiden pohjalta syntyvästä politiikasta jäävät taloustieteen zombien teilaukselta usein melko köykäisiksi. Kirjaan olisi myös toivonut perusteellisempaa selvitystä siitä, miten eri taloustieteen koulukunnat suhtautuvat Quigginin esiintuomiin zombeihin ja niiden kritiikkeihin. Toisaalta näitä voi hakea muista samantyyppisistä kirjoista, joita onneksi saa nykyään myös suomeksi. Kirjoittaja on tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa maailmanpolitiikan oppiaineessa ja tekee yritysten veronmaksun politiikkaa käsittelevää väitöskirjaa osana Aalto-yliopiston ja Tampereen yliopiston akatemiahanketta.


085

kirjat

Kirja-arvio

niukkuuden maailmassakaan ei ole pulaa rahasta ahatalous haltuun saattaa hyvinkin nousta yhdeksi lähiaikojen tärkeimmistä yhteiskunnallisista keskustelunavauksista. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan teos esittelee jälkikeynesiläisen vaihtoehdon valtavirran taloustieteelle ja suosittaa sen pohjalta poliittisia toimenpiteitä vakaan taloudellisen kehityksen ja täystyöllisyyden saavuttamiseksi. Kirjan perustehtävä on massiivinen. Kirjoittajat haluavat kammeta suomalaiseen ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan syvälle juurtuneen ja muut teoriat syrjäyttäneen uusklassisen taloustieteen irti kollektiivisen tajunnan maaperästä. Mikäli tehtävässä ei onnistuta ja nykymeno jatkuu, edessä ovat talousjärjestelmän jatkuvat kriisit, hyvinvointipalveluiden kurjistuminen, kasvava työttömyys ja ympäristöongelmien syveneminen. Tehtävä on erityisen haastava, koska uusklassisen talousteorian asema on niin poikkeuksellinen. On ensin saatava poliitikot, toimittajat ja muut ihmiset ymmärtämään, että on olemassa erilaisia, keskenään ristiriitaisia taloutta selittäviä ja ennustavia teorioita. Lisäksi taloustieteen ympäriltä on karistettava illuusio sen luonnontie-

teen kaltaisuudesta. Onhan se ihmistiede muiden ihmistieteiden joukossa, ja tuottaa pikemminkin tulkintoja kuin totuuksia. Taloustiedettä tarvitaan rakentamaan politiikkaan teoreettisia viitekehyksiä, joiden kautta talouden nykytilaa, tulevaisuutta ja tarvittavia toimenpiteitä voidaan arvioida mielekkäästi. Niukkojen resurssien ja ympäristöongelmien ratkaisemisen näkökulmasta on ensisijaista, että taloudellista toimintaa voidaan ohjata ja rajoittaa poliittisin toimenpitein. Ei ole näköpiirissä, että kapitalistisin perustein ohjautuvat markkinat kykenisivät vähentämään tuotannon ja kulutuksen aiheuttamaa ympäristökuormaa. Jälkikeynesiläinen ajattelu pitää markkinoiden aktiivista poliittista ohjausta sekä mahdollisena että suotavana. Se ei usko vapaiden markkinoiden johtavan automaattisesti suotuisaan lopputulokseen vaan pitää markkinoita pikemminkin kriisihakuisina. Jälkikeynesiläisen teorian lähtökohdat ekologisen kestävyyden saavuttamiseksi ovat siis uusklassista talousteoriaa huomattavasti paremmat, talousjärjestelmän vakauden ja täystyöllisyyden tavoittelusta puhumattakaan.

Jussi Ahokas & Lauri Holappa (2014): Rahatalous haltuun. Like, Helsinki. 400 s.

paavo järvensivu


086

Peruste #2 2014

KIRJOITTAJAT EIVÄT OLE KUITENKAAN SIJOITTANEET TEOSTA RIITTÄVÄLLÄ TAVALLA NIUKKOJEN RESURSSIEN MAAILMAAN. ENERGIALÄHTEIDEN TUOTTOSUHDE HEIKKENEE NYT RADIKAALISTI. HALVAN JA HELPON ENERGIAN AIKA ON OHI.

Kirjoittajat eivät ole kuitenkaan sijoittaneet teosta riittävällä tavalla niukkojen resurssien maailmaan. Energialähteiden tuottosuhde heikkenee nyt radikaalisti. Halvan ja helpon energian aika on ohi. Lisäksi energiankäytön vähentämispaineita aiheuttaa luonnonjärjestelmien rajallinen kyky vastaanottaa ja prosessoida energiankäytöstä aiheutuvia päästöjä. Kirjan kuvaus taloudellisen toiminnan historiallisesta kehityksestä ei mainitse talouskasvuun nivoutunutta energiankulutuksen kasvua lainkaan. Se ei tunnista toisen maailmansodan jälkeisen erityisen ripeän talouskasvun materiaalisia edellytyksiä, eli fossiilisten polttoaineiden käytön räjähdysmäistä kasvua. Se, etteivät kirjoittajat käsittele talouden materiaalisia perusteita, on kuitenkin sikäli perusteltua, että kirja keskittyy nimenomaan rahatalouden analyysiin. Kirjoittajat seuraavat rahan liikkeitä ja pitävät rahan dynamiikan ymmärtämistä nykyisenkaltaisen talousjärjestelmän analysoinnin kannalta keskeisenä. Jälkikeynesiläinen taloustiede tunnistaa rahan synty- ja vaikutusmekanismit ja erottaa ne modernissa rahataloudessa tehdyistä konkreettisista tuotteista ja töistä. Tuotanto ei sinällään synnytä rahavarallisuutta vaan uutta rahaa syntyy

talouden kiertoon uuden velkasuhteen muodostuessa, esimerkiksi kun yritys ottaa lainaa investointejaan varten. Keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, voidaanko julkisia palveluita, vakaata talousjärjestelmää ja työllisyyttä pitää yllä siitä huolimatta, että reaaliset resurssit (eli muut kuin rahavarannot) niukkenevat? Tarkoittaisihan energiankulutuksen vähentäminen käytännössä fyysisten tuotteiden ja paljon energiaa vaativien palveluiden kulutuksen vähentämistä – eli nykymuotoisen taloudellisen toiminnan kutistamista. Kirjassa ei esitetä tätä kysymystä suoraan. Teoksen kokonaissisällön perusteella tulkitsen kuitenkin, etteivät kirjoittajat näe resurssien niukkenemista edellä mainittujen tavoitteiden saavuttamisen kannalta ongelmana. Selitys liittyy nimenomaan Ahokkaan ja Holapan analyysiin rahataloudesta. Se vaikuttaa poistavan monia ristiriitoja, joita valtavirran teoreetikot näkevät kasvun tavoittelusta luopumisen ja julkisten palveluiden rahoittamisen välillä. Koska valtio on rahan viimekätinen liikkeellelaskija, julkinen rahoitus voidaan järjestää niin, että se on kaikissa tilanteissa riittävä ylläpitämään täystyöllisyyttä ja tarpeelliseksi katsottuja julkisia palveluja. Hallittu kehitys vaatii kuitenkin merkittäviä – muttei millään muotoa mahdottomia – muutoksia


087

Kirja-arvio

rahoitusinstituutioissa ja tavoissa ymmärtää julkinen rahoitus. Yhteiskunta toimisi Ahokkaan ja Holapan visiossa suurin piirtein kuten nytkin, ja meillä olisi vahvan julkisen sektorin lisäksi merkittävissä määrin myös markkinaehtoista toimintaa. Kirjoittajat painottavat julkisia investointeja ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden parantamiseksi. He eivät kuitenkaan tarkastele investointien sisältöä sen tarkemmin. Voidaan nähdä, että ainakin seuraavat parikymmentä vuotta ovat laajamittaisten investointien aikaa, kun fossiilitalouden rakenteita puretaan ja tilalle rakennetaan uutta. Osa on varmasti ”suuria investointeja” perinteisessä mielessä, kuten raideliikenneverkoston tihentäminen ja kehittäminen. Osa on kuitenkin luonteeltaan lukuisissa kohteissa tehtävää pientä korjailua ja kehittelyä, kuten lämmitykseen kuluvan energian vähentämistä rakennusten tiivisteitä ja eristeitä parantamalla, lämpökeräinten, aurinkopaneelien ja kausivaraajien asentamista ja niin edelleen. Talouspolitiikan nykyparadigmassa jälkimmäisen tyypin investointeja on vaikea toteuttaa. Ne ovat verrattain yksinkertaisia toimenpiteitä eivätkä välttämättä vaadi korkean teknologian ratkaisuja. Sen sijaan ne vaativat paljon ihmistyötä. Tuotekehitys ei siis monissakaan tapauksissa tarjoa houkuttelevaa potentiaalia vientituotteita silmällä pitäen, ja työn teettäminen koetaan varsin kalliiksi. Jälkikeynesiläisessä ajattelussa tällaiset perusinfrastruktuurin energiatehokkuuteen liittyvät tehtävät ovat mitä

parhaimpia investointikohteita. Tehtäviä voidaan tarjota esimerkiksi valtion täystyöllisyystakuun muodossa. Positiiviset vaikutukset ovat huomattavat: työttömien määrä ja työttömyyskorvaukset vähenevät, ulkomailta ostettavan energian tarve vähenee ja kauppatase paranee. Työn laatua ja mielekkyyttä Rahatalous haltuun ei laajemmalti käsittele, vaikka korostaakin, että taloudellisen toiminnan tulisi jälleenrakentaa yhteiskuntaa ja yhteistä hyvää rahavarantojen itseisarvoisen kerryttämisen sijaan. Lisäksi työn tulisi perustua vapaaehtoisuuteen. Kirjoittajat näkevät myös, että täystyöllisyyden tulisi tuottavuuden kasvaessa ja ympäristölle haitallisen toiminnan vähentyessä tarkoittaa lisääntynyttä vapaa-aikaa eli lyhyempää työaikaa. Niukkenevien resurssien maailmassa näin ei välttämättä ole, onhan tuottavuuden kasvu yleensä tarkoittanut ulkoisen energian käytön lisäämistä. Tällä hetkellä länsimaista elämäntapaa kannattelee ulkomaisen halvan työvoiman lisäksi lukuisat energiaorjat: ihmistyövoimaa korvataan fossiilisten polttoaineiden käytöllä1. Fossiilitaloudesta eteenpäin siirryttäessä toimistotyöläinenkin saattaa päästä osallistumaan tuotannollisiin töihin. Tämä ei ole yksinomaan synkkä tulevaisuudenkuva, vaan saattaa hyvinkin tarkoittaa entistä rikkaampaa elämää. Kirjoittaja on talouskulttuurin tutkija Mustarinda-seurassa ja Aalto-yliopiston vastuullisen liiketoiminnan tutkimusryhmässä.

1 Yhden ihmistyöläisen työpanosta vastaava fossiilisten polttoaineiden käyttö viittaa yhteen energiaorjaan.


088

Peruste #2 2014

christelle mas hristelle Mas on ranskalaissyntyinen (s. 1984) Oulussa asuva kuvataiteilija. Mas’n ensisijainen taidemuoto on valokuva, mutta hän tekee myös installaatioita, videoita, piirustuksia sekä kirjoittaa runoja. Hänen runokirjansa ”Voyage” (Matka) julkaistiin viime vuonna Ranskassa. Mas on valmistunut taiteen maisteriksi Sorbonnen yliopistosta Pariisista, missä hän on suorittanut myös alemman korkeakoulututkinnon taiteen filosofiasta. Hänellä on ollut näyttelyitä Suomessa, Ranskassa, Saksassa, Kanadassa ja Belgiassa. Ruoka on Mas’n taiteessa keskeinen teema. Hän kuvaa usein ruokaan liittyviä riskejä. ”Teoksissani ruoka luo mu-

taatioita”, Mas kertoo. Hän sanoo tarkkailevansa ruuan tekstuureja ”suurella tarkkaavaisuudella ja mielenkiinnolla”. Lehden sivuilla esiintyviin ”Postnature”-valokuvasarjan töihin Mas sai inspiraation tutkiessaan lääketieteellisiä kuvastoja. Mas pyrkii näyttämään mahdolliset uhat, joita kemialliset ympäristön manipulaatiot aiheuttavat. Hänen mielestään taidetta on ylipäänsä olemassa, koska se kertoo maailmasta ja tutkii sitä. ”Valokuvista syntyy samalla todistusaineistoa, jota on vaikea ymmärtää rationaalisesti”, Mas muotoilee. ”Ihmiset tarvitsevat kuvia.” christelle-mas.fr christelle-mas.com


Tilaa maksuton Peruste-lehti osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi.

Tarjoa kirjoitusideaasi Perusteeseen lähettämällä tiivis artikkelisuunnitelma osoitteeseen kuutti.koski@ vasemmistofoorumi.fi. Esimerkiksi Perusteluja-osiossa julkaistaan numeron teemasta riippumattomia analyyttisesti argumentoivia keskustelunavauksia ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Peruste hakee jatkuvasti myös numeron taiteilijoita. Tarjoa töitäsi lähettämällä 5-10 kuvanäytettä osoitteeseen kuutti.koski@vasemmistofoorumi.fi. Julkaistuista kirjoituksista ja kuvista maksetaan pienet palkkiot.


Jussi Ahokas Suvi Auvinen Ashleigh Croucher Rita Dahl Cameron Harrington Inari Juntumaa Paavo Järvensivu Jyri Liukko Karla Malm Joona Mielonen Lucas Pardo Elina Vainikainen Tuuli Vuori Matti YlÜnen

Peruste 2/2014: Turva