Yksinolo ei ole yksinäisyyttä

TEKSTI: KAI KORHONEN KUVITUS: MARJAANA YLI-JYLHÄ JA KAI KORHONEN

”Tule nyt, ei siellä kotona ole mitään järkeä yksin mädäntyä!”

Kuulostaako tutulta? Mieli tekisi jäädä kotiin, mutta kekkerit, sukulaistapaamiset, kahvittelut, illanvietot ja kissanristiäiset odottavat. Pakko ei ole tulla, sanotaan. Jää sitten yksin homehtumaan kämpille, sanotaan.

Moni on varmasti kuullut moisia lausahduksia joskus. Osalle ne toimivat sopivana motivaation lähteenä pompata ylös sängyltä ja saada intoa lähtemiseen. Toisia se turhauttaa. Hämmentävin kuulemani kysymys on kuitenkin ”eikö sinulla ole kamalan yksinäistä itseksesi?” Aika ottaa järki käteen.

Yksinäisyys on suuri ongelma, jonka ehkäisyyn tulisi pyrkiä mahdollisimman monipuolisin keinoin. Se voi masentaa, lamauttaa ja syrjäyttää ihmisen. En toivoisi yksinäisyyttä pahimmalle vihollisellenikaan. Mutta yksinolo puolestaan voi tarkoittaa itsensä ja luovuutensa löytämistä, itsenäistymistä, palautumista sekä parhaassa tapauksessa ilmaista terapiaa. Asian ydin on siinä, että oikeanlainen yksinolo on valinta.

Lapsuudenkaverini ovat aina pitäneet minua yksinolon puolestapuhujana. Virkistyn hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, ja olen ollut tällainen niin kauan kun muistan. Pienenä en viihtynyt leireillä, ja pakenin yökylästä yhden yön jälkeen, koska halusin omaa rauhaa. Otettakoon huomioon kuitenkin se, että yökylässä oli mukavaa. Yksinolon rakastaminen ei siis tarkoita, että olisi syrjäytynyt, ihmisvihainen erakko. Olen itsekin ollut vuosia parisuhteessa, näen kavereita usein ja koen olevani melko sosiaalinen. On vain tärkeää löytää tasapaino, joka tukee omaa hyvinvointia. Tulisin hulluksi, jos eläisin elämääni täysin yksin, mutta kenties vielä hullummaksi, jos en saisi koskaan omaa rauhaa.

On valitettavan yleistä pitää yksinoloa automaattisesti yksinäisyytenä. Etenkin nuoret kokevat paineita lähteä ulos estääkseen kaverisuhteiden kuihtumisen. Useat vanhemmat ihmiset pitävät introverttiutta tai yksinolosta pitämistä syrjäytymisenä. Melko moni on jo hyvin nuorena joutunut kuulemaan sukulaisten ihmettelyä siitä, kuinka kumppania ei vielä näihinkään kahvikesteihin mennessä ole löytynyt. Tavanomaista yksinoloa kummastellaan välillä jopa niin paljon, että siitä muodostuu tekosyy puuttua toisten asioihin.

Lopulta kyseessä on kuitenkin ihmisen normaali tarve. Joskus on siis täysin tervettä sanoa ei ja jäädä kotiin, jos siltä tuntuu. On parempi mädäntyä omassa sängyssä kuin kissanristiäisten pölyisessä nurkassa.