Maalla, merellä ja rajalla

Oulun pohjoispuolella sijaitsevan Virpiniemen merivartioaseman rajavartijat valvovat läntistä rajaa Ylitorniolta Lohtajalle. Valvottava alue on pituudeltaan pidempi kuin Suomenlahden koko merialue. Työtehtävien ohella muuttuvia ovat myös olosuhteet: pohjoisen neljä vuodenaikaa tekevät merivartijan työnkuvasta ympärivuotisesti vaihtelevan. TEKSTI: TONI KERÄNEN KUVAT: ENNI JÄRVELÄ

Pääasiassa kelirikkoaikaan käytettävän ilmatyynyaluksen kellumiskykyä testataan säännöllisin väliajoin.

Syksyinen sade kiihtyy hiljalleen. Sadepilvet varjostavat Virpiniemen rannasta avautuvaa Perämerta. Tyyni ja poutainen sää tuntuisi lokakuussa epärealistisen hyvältä säältä merenkulkuun. Merivartijan työssä hurjat olosuhteet värittävät alati työnkuvaa. Virpiniemen merivartioaseman varapäällikkö, luutnantti Antti Jutila näkee valoa myös myrskysään takaa. Vaikka sääolosuhteet tekevät työstä ajoittain rankkaa, optimistisesti ajateltuna päivät merellä eivät ole yksitoikkoisia.

Pohjoisessa toimivalle merivartijalle jokainen neljästä vuodenajasta tarjoaa erityispiirteisiä tehtäviä. Syysaikaan rajavartijoiden vastuulla on valvoa rajojen lisäksi rannikkoalueen metsästystä. Lumipeitteen laskeuduttua maastoa siirrytään valvomaan moottorikelkoilla. Merivartijalle tyypillisimpiä kulkuvälineitä keväästä jäiden tuloon saakka ovat veneet, jotka ovat valmiudessa Virpiniemen satamassa.

Rannassa kelluu vuodenaikaan nähden epätyypillinen alus, jonka ei pitäisi normaalisti olla veden varassa. Vuorokauden kestävää kellutustestiä suorittava ilmatyynyalus keinuu aaltojen tahdissa veneiden rinnalla. Testi on suoritettu onnistuneesti, ja on aika siirtää alus sisätiloihin. On harvinaista, että ilmatyynyaluksella ajettaisiin ollenkaan tähän aikaan vuodesta, kun vesistöt eivät ole vielä jäätyneet.

Merivartioston käyttämät ilmatyynyalukset on suunniteltu kelirikkoajan pelastusaluksiksi. Niiden kyky kulkea maalla, jäällä ja vedessä on korvaamaton apu keväisissä olosuhteissa.

Nuorempi merivartija Johan Mustakangas ottaa aluksen ohjaksiinsa ja alkaa kääntämään keulaa kohti merta. Ilmapatsaan kannattelema kulkupeli irtoaa satamasta ja alkaa taittamaan meren kantta. ”Tässä ei muuten ole ollenkaan jarruja.”

Kitkattomissa olosuhteissa, joissa aluksella usein kuljetaan, alus pysähtyy hölläämällä kaasupoljinta riittävän ajoissa. Veden päällä kulkiessa kitka sijaistaa jarrun virkaa.

Niemenkärkeä kierrettäessä tuuli kääntää aluksen kyljen kohti menosuuntaa, mutta Mustakangas pääsee rantautumaan aluksella ongelmitta. Matka jatkuu saumattomasti vedestä maan pinnalle.

Ilmatyynyaluksen maihin nostamisen jälkeen siirrymme partioveneelle, jossa Mustakangas suorittaa liikkeellelähtötarkastuksen.

Yhdelle haave, toiselle sukuvika

Merivartija Johan Mustakankaalle merivartijan työ on lapsuuden haaveammatti. Raumalaisen ammattikoulun merenkulkulinjalta valmistunut Mustakangas suuntasi rajavartijan koulutukseen vuonna 2018, ja on siitä lähtien työskennellyt Virpiniemen merivartioasemalla.

Mustakangas on kartuttanut osaamistaan pääasiassa nykyisen työnsä kautta. Suunnitelmissa on mahdollisesti kouluttautua tulevaisuudessa konemestariksi.

Vuosituhannen vaihteesta alkaen rajavartijan uraa tehnyt merivartiomestari Tuomo Pajula lohkaisee ammatinvalintansa olevan sukuvika. Pajulan vanhemmat, sekä lähestulkoon kaikki sukulaisetkin, ovat tai ovat olleet Rajavartiolaitoksen palveluksessa.

Suomussalmelta kotoisin olevalle Pajulalle rajavartijan ammatti oli tuttu ja turvallinen vaihtoehto. Hän kertoo nuorempana kapinoineensa alaa vastaan.

”Kai muutakin työtä täytyy olla kuin rajojen vartioimista?”

Partiovene on lähtövalmiina. Mustakangas toimii veneen kuljettajana ja esittelee veneen nopeus- ja ketteryysominaisuuksia. Veneen huippunopeus on 40 solmua, joka vastaa noin 70 kilometriä tunnissa. Tuulisen sään synnyttämässä aallokossa merivartijat varoittavat mahdollisesta pahoinvoinnista – sekä siihen liittyvästä säännöstä.

”Sisälle ei sitten saa oksentaa”, Jutila ja Pajula muistuttavat.

Kyyti partioveneellä on kuitenkin pääsääntöisesti maalla viihtyvällekin sopivan vakaata. Tiukoissakin käännöksissä vene pystyy vakauttamaan runkonsa niin, ettei vene kallistu juuri lainkaan. Merivartijoiden käyttämän partioveneen toimintasäde on noin 200 kilometriä, joka Virpiniemen merivartioaseman laajalla alueella riittää kuljettamaan partion sinne, missä heitä tarvitaan. Tarvittaessa lisää menovettä voidaan tankata lähimmillä partioasemilla, kuten Kemissä, Raahessa tai Kalajoella.

Merivartijat liikkuvat merellä usein partioveneillä, jotka soveltuvat hyvin pelastustehtäviin.

”Kai muutakin työtä täytyy olla kuin rajojen vartioimista?”

– merivartija Tuomo Pajula

Perämeri, vaarojen karikko

Merivartijan työvuorot ovat 8–16 tuntia pitkiä, mutta yleisimmillään työpäivät ovat 12 tunnin mittaisia. Virpiniemen aseman toiminta-alueella liikutaan kahden partion taktiikalla. Toinen partio kiertää Oulun lähiseudulla ja toinen ajaa joko pohjoiseen tai etelään.

Suurin osa meripelastuksen tehtävistä tapahtuukin Oulun lähistöllä, toiseksi eniten Kemi–Tornio-akselilla. Satunnaisemmin tehtäviä on myös muilla alueilla, joista Mustakangas muistaa erään mieleenpainuvasti.

”Aloitin työpäiväni Virpiniemestä ja lähdimme veneilemään nopealla veneellä. Sattumalta päätimme käydä Raahessa. Siellä meille ilmoitettiin, että lähtekää Pyhäjoelle. Siinä tuli sitten melko pitkä siivu”, Mustakangas kertoo.

Pelastustehtäviä Virpiniemen merivartioaseman alueella on noin sata vuodessa. Länsi-Suomen merivartioston johtokeskus tekee arvion, jonka pohjalta tehtäviä lähdetään suorittamaan.

Jutila huomauttaa, että merellä välimatkat saattavat olla ajallisesti pitkiä. Myrskyisessä säässä ja vastatuulessa matkaan saattaa kulua monta tuntia, vaikka mailta katsottuna välimatka voi vaikuttaa lyhyeltä.

Perämerellä tehtävien haastavuuteen vaikuttaa merkittävästi matala vedenpinta sekä rantojen kivikkoisuus.

Tehtävien suorittamiseen käytettävä kalusto määrittyy hyvin pitkälti sen mukaisesti, millä kulkuvälineellä tiettyihin paikkoihin on ylipäätään mahdollista mennä.

Partioveneen ohjaamossa merivartijat esittelevät aluksen ominaisuuksia sekä varustelua, joilla pyritään ennaltaehkäisemään ja turvaamaan karikkoisella merellä tapahtuvia vaaratilanteita. Vene on jaettu useisiin pienempiin tiloihin, joten esimerkiksi kivikon osuma ei aiheuta välitöntä vaaraa koko veneelle.

Onnettomuustilanteita varten on useita varmistuskeinoja, joiden avulla täpäristäkin tilanteista on todennäköistä selvitä kuivin jaloin.

Harjoitukset ylläpitävät osaamista

Merivartioaseman arkeen kuuluu päivittäin valvontaa sekä pelastustehtäviä niin merellä kuin maastossakin. Yksittäisenä toimijana vastuiden lista on todella mittava. Virpiniemen partiot valvovat merta, maastoa, syksyisin metsästystä ja kesällä kalastusta.

Oulun sekä Kemi-Tornion lentokentillä käydään tällä hetkellä noin kerran viikossa tekemässä SchenOsaamista ylläpidetään säännöllisellä harjoittelulla. Meripelastusharjoituksia järjestetään yhdessä alueen vapaaehtoisten toimijoiden sekä muiden viranomaisten, kuten poliisin ja pelastuslaitoksen, kanssa.

”Harjoitustoimintaa pitää olla. Aina tulee uusia nuoria henkilöitä, jotka sitten rupeavat kouluttamaan meitä, kuinka asiat pitäisi tehdä”, aseman varapäällikkö Jutila sanoo vilkaisten Mustakangasta.

Pelastusharjoituksien ohella aseman henkilöstön täytyy suorittaa tietty määrä voimankäyttökoulutusta vuodessa. Koulutukseen kuuluu muun muassa ampumaharjoitteita sekä painimista.

Aiemmin Oulun Toppilassa sijainnut öljyntorjunta-asema siirtyi vuonna 2019 merivartioaseman yhteyteen Virpiniemeen.

Öljyntorjuntaharjoituksia järjestään yhdessä Kalajoella asemapaikkaansa pitävän M/S Aalto -öljyntorjunta-aluksen kanssa.

Yöherätyksiä ja onnellisia loppuja

Merivartijat pohtivat työnsä ikävimpiä puolia.

”Keikat, joissa jollekin on käynyt huonosti, ovat niitä työn synkimpiä puolia.”

Meripelastustehtäviä on Virpiniemen merivartioaseman alueella verrattuna koko Länsi-Suomen merivartioston alueeseen suhteellisen vähän, joista lähes kaikki päättyvät hyvin. Jutila arvioi, että ikäviä tapauksia, joissa esimerkiksi joku menehtyy, sattuu noin kerran vuodessa.

”Keli oli niin paha, ettei siellä kukaan olisi voinut selvitä.”

– merivartija Tuomo Pajula

Keskellä yötä tulevia hälytyksiä merivartijat eivät miellä ”mukaviksi herätyksiksi”, mutta rankoissa tehtävissä onnistumisen elämykset kompensoivat vaikeita lähtökohtia. Pajula muistaa työhistoriastaan erään onnistumisen tunteella palkinneen tapauksen.

Vanhempi nainen oli eksynyt Simossa jääalueelle. Lunta pyrytti laakana ja aluetta oli käyty läpi moottorikelkoilla läpi vuorokauden. Viranomaiset olivat jo menettämässä toivoaan.

”Keli oli niin paha, ettei siellä kukaan olisi voinut selvitä. Tehtävä olisi pian muuttunut vainajan etsinnäksi.”

Lopulta viimeinen etsintäaluetta kolunnut partio löysi eksyksissä olleen naisen pienen saaren rannalta, vesisohjon keskeltä. Nainen oli yöllä murtautunut saunarakennukseen ja selvinnyt hyytävästä kelistä sen vuoksi. Hän oli olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyväkuntoinen.

”Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka huonolta näytti jo jossain vaiheessa”, Pajula summaa.

Virpiniemen merivartioasema • Perustettu vuonna 1958 • Länsi-Suomen merivartioston pohjoisin merivartioasema • Meripelastustehtäviä n. 100 kpl vuodessa Henkilöstö: • 22-25 rajavartijaa + ravitsemustyöntekijä Kalusto merellä: • 1 Partiovene • 1 Ilmatyynyalus • 3 Nopeaa venettä • 4 Apuvenettä

Luutnantti Antti Jutila partioveneen kannella.

Partiovene on suunniteltu liikkumaan Suomen aluemerillä kaikissa avovesiolosuhteissa.