Korttelikuppila: “Yksin tai kaksin, aina löytää porukkaan”

TEKSTI: ILONA MANNINEN KUVAT: SAMPPA KALLIORINNE

Merikoskenkadun alkupäästä löytyy betonisen laatikon näköisen talon alakerrasta pubi. Ulkoapäin synkän näköinen rakennus ei välttämättä ole se kaikista houkuttelevin näky. Epäilyttävän näköinen ulkokuori voi saada jatkamaan matkaa keskustaan, mutta fakta on se, että jokaisessa kunnon korttelissa on oma korttelikuppilansa. Tuiran Merikoskenkadulla se on Pub Merikulma.

Betoninen ulkokuori peittää sisälleen todellisen helmen. Sisään astuessa avautuu pitkä tiski, jonka takaa löytyy juotavaa jokaiseen makuun.

Tiskin takana seisoo baarimikkona työskentelevä Jukka Ohtonen. Hän on työskennellyt Pub Merikulmassa parin vuoden ajan. Alkuun skeptisesti Tuiraan töihin siirtynyt Ohtonen kertoo yllättyneensä ravintolan asiakaskunnasta.

”Asiakkaat tekevät paikasta antoisan. Täällä kukaan ei esitä mitään ja jokainen tulee omana itsenään.” Hän lisää, että asiakaskunta on laaja. Ravintolassa käy kaikenikäistä ja -näköistä porukkaa.

Tiskiltä vasemmalle katsottuna on korotettu lava, jossa on piano, sekä pöytä janoisia asiakkaita varten. Tiskiä vastapäätä näkee lisää pöytäryhmiä sekä sohvia istuskelua ja seurustelua varten. Pubista löytyy merenkäyntiaiheisia sisustuselementtejä, kuten ruori ja pienoismalli purjeveneestä. Tämä jopa kaurismäkeläinen miljöö tarjoaa täydellisen kohtaamispaikan vaihtaa kuulumiset oluiden äärellä.

Tanssiravintolasta Tuiran olohuoneeksi

Pub Merikulma on Tuiran vanhimpia edelleen toiminnassa olevia pubeja. Sen yläkerrassa on aikoinaan toiminut Ravintola Merikoski, joka oli yksi Oulun suosituimmista tanssiravintoloista. Yläkerta muutettiin asunnoiksi vuonna 2007.

Keväällä 2019 liiketila kärsi savu- ja palovahinkoja, minkä vuoksi ravintola remontoitiin. Sisustuksessa on yhdistetty sekä uutta että vanhaa ja tilat ovat vessoja myöten siistit ja viihtyisät.

Nykyään Pub Merikulma toimii seurusteluravintolana. Arkisin siellä on mahdollista osallistua musajameihin, visaan ja bingoon sekä viikonloppuisin on mahdollista laulaa karaokea.

Jukka Ohtonen viihtyy Pub Merikulman tiskin takana.

Merihenkisyys näkyy ravintolan sisustuksessa.

Ilta etenee tuoppien äärellä

Alkuilta on ollut rauhallisempi, mutta kuuden aikaan ihmisiä on jo mukavasti. Tiskillä ei tarvitse kauaa istuskella yksin.

”Tänne ei tarvitse tulla kaveri mukanaan, aina päätyy jonkun kanssa juttelemaan”, kertoo vakiokävijäksi esittäytyvä Peippo.

Hyvän kantakuppilan tapoihin kuuluu kuulumisten vaihtaminen, vitsien heittäminen sekä maailman parantaminen tuoppien äärellä.

Ovi käy tiheämpään. Kello käy lähemmäksi kahdeksaa ja pöydät alkavat täyttyä. Dire Straitsin Walk of life säestää pöydistä kantautuvaa kovaäänistä puhetta ja naurua. Kaikilla vaikuttaisi olevan hyvä meininki.

Kukaan ei ole uskaltautunut ensimmäiseksi laulajaksi karaokeen, mutta ilta on vielä nuori.

Korttelikuppilan merkitys

Tiskillä istuessa päätyy juttelemaan erinäisten ihmisten kanssa, jos ei ujostele. Pitkään pubissa käynyt Jukka istahtaa tiskin eteen juomaan olutta.

”Täällä tuntee kuuluvansa johonkin. Ennen oli työyhteisö, mutta nyt haluaa löytää muuta”, hän sanoo tunnustaen vaikka korttelikuppila ei välttämättä ole se paras paikka mihin kuulua.

”Vaikka tuntuu, että välillä on vähän syrjäytynyt olo, niin täältä löytyy aina seuraa. Haen täältä sitä sosiaalisuutta”, hän kertoo ja toteaa aiemmin olleensa kriittinen erikoisten asioiden ja ihmisten suhteen, mutta oppineensa suvaitsevaisuutta käymällä korttelikuppiloissa.

Jukka jatkaa, että asiakaspalvelulla on merkitystä. ”Baarimikot täällä ovat älyttömän hyviä asiakaspalvelijoita. Ihan heidänkin takiaan täällä on mukava käydä päivittämässä kuulumisia.” Takana seisova Immo liittyy keskusteluun toteamalla: ”Tässä yhteiskunnassa on kaksi paikkaa, joissa ihminen voi tavata toisena tasavertaisena. Toinen on seurakunta ja toinen korttelikuppila, ja seurakuntaan minä en ihan helpolla mene.”

Merikulma vastasi huutoon

Illan viimeisenä karaokelaulajana on Jamppa, joka esittää Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin Autiosaaren. Tanssilattialle innostuu lähtemään muutama ihminen nostelemaan jalkojaan. Ihmiset ovat päihtyneitä, mutta tunnelma on kaikkea muuta kuin kaurismäkeläinen.

Siitä huolimatta, että ilta tulee päätökseensä, on se ollut juuri sitä, mitä toivoo korttelikuppilan tarjoavan: vieraisiin pöytiin huutelua, traumojen jakamista ventovieraiden seurassa ja hyvänhenkistä suun soittoa baarimikon kanssa.

TEKSTI: SAMPPA KALLIORINNE KUVAT: JARI FLINCK SEKÄ KUVAUKSELLISTA VALOA

Euforista burleskia

Lesbokeisari Eva Euforia ei kumartele kenellekään, mutta uskoo tasa-arvoon. Niin tekee myös taiteilijanimen takana oleva 26-vuotias Eva Nissinen.

Eva Nissinen • Syntynyt 13.6.1996 Kuopiossa • Kotipaikka Oulu • Sinkku • Burleskitaiteilija • Hotelli- ravintola- ja catering-alan perustutkinto • Työskentelee päiväkodissa ja ravintola-alalla

Nissinen saa esiintymisestään itsevarmuutta.

Kahdeksantoistavuotiaana Eva Nissinen tajusi olevansa lesbo. Hän kertoi asiasta ensimmäisenä yhdelle läheiselle ystävälleen. Asian kertominen pelotti, mutta ystävä suhtautui asiaan hyvin, samoin muut läheiset. Vanhemmat tukivat, ja äiti sanoi, että oli tiennyt jo pitkään. ”Sanonkin aina, että olin viimeinen, joka sai tietää homoseksuaalisuudestani.”

Kerrottuaan hyvin pienelle lähipiirille, Nissinen mietti pitkään, miten kertoisi seksuaalisuudestaan sukulaisille ja tuttavilleen. ”Osallistuin Miss Gay Finland -kisaan ja annoin valtakunnallisen lehden hoitaa asian puolestani. Siellä oli sitten mallikuva minusta, oikein toimiva keino”, Nissinen nauraa ja suosittelee samaa muille.

”Yläasteella kiusaamista yritettiin jatkaa, mutta en jaksanut sitä.”

Päiväkodissa ja osa-aikaisesti ravintola-alalla työskentelevä Nissinen on puhelias, itsevarma ja hauska. ”Tykkään ravintola-alasta. Pidän small talkista ja asiakaspalvelusta. Mutta jos teen sitä kuutena päivänä viikossa, en ole maailman paras asiakaspalvelija. Kun teen sitä 2–3 päivää viikossa, niin silloin olen.”

Wannabe-Tommy Tabermann rakastaa naisia

Nissisen Vaimola-burleskiesitys sai alkunsa neljä vuotta sitten, kun hän otti yhteyttä tuottajiin ja kyseli, miksei Keski-Suomesta ylöspäin järjestetä naisille suunnattuja tapahtumia. Tuottajat vastasivat, että aika on ajanut niistä ohi, niitä ei enää tulisi. Sellaiset piti järjestää itse. Esitys myytiin ennakkoon loppuun ja kysyntää on vieläkin paljon. Neljän vuoden jälkeen Vaimola on edelleen Pohjois-Suomen ainoa naisille suunnattu tapahtuma. Nissinen korostaa, että se ei ole tarkoitettu pelkästään lesboille: ”Siellä on bi-naisia, panseksuaaleja, heteroita ja aseksuaaleja. WLW (women loving women) on termi koko hommalle. Ei sieltä ovelta silti käännytetä ketään.”

Puhuminen vapaa-ajasta aiheuttaa hilpeyttä Nissisessä, sillä vapaa-aikaa hänellä ei ole. Nissinen nauraa ja sanoo: ”Leikitään, että on. Silloin harvoin, kun en tee burleskia tai ole töissä, matkustelen paljon, Suomessa ja ulkomailla. Jos esimerkiksi on hyvä keikka Saksassa ja minulla on aikaa, lähden sinne. Matkustaminen on harrastus, joka vie vähäisen vapaa-aikani.”

Nissinen näkee itsensä kymmenen vuoden päästä ulkomailla: ”Asun Berliinissä ja esiinnyn kabareessa. Minulla on siisti nahkatakki, tosi hyvää hajuvettä, paljon tatuointeja ja ihana muija. Kirjoitin siitä runonkin. Niitä olen kirjoittanut lapsesta asti. Olen tällainen wannabe-Tommy Tabermann.”

Joitain runojaan Nissinen on julkaissut, mutta suunnittelee vielä joskus julkaisevansa runokokoelman.

”Jos koittaa miellyttää kaikkia, unohtaa itsensä”

Lapsuutensa Nissinen asui maalla pienessä kylässä. Hän kalasti, ratsasti ja juoksi paljain jaloin poimimassa omenoita. ”Kunnon old school -lapsuus”, Nissinen summaa.

Nissinen kertoo olleensa hieman erilainen kuin muut lapset. Häntä kiusattiin ala-asteella paljon, jopa fyysisesti. ”Lapset osaavat olla julmia. Olin vähän isompi kuin muut ikätoverit, minulla oli omia mielenkiinnon kohteita ja tykkäsin lukea fantasiakirjallisuutta. Olin fantasianörtti.”

Yläasteella tapahtui muutos. Nissinen muutti kaupunkiin ja koulu vaihtui. ”Yläasteella kiusaamista yritettiin jatkaa, mutta en jaksanut sitä. Päätin, että jos joka tapauksessa kiusataan ja ollaan ilkeitä, niin silloinhan voin olla se, mitä olen.” Ensimmäisenä päivänä kouluun saapui pin up -tyttö. ”Minulla oli meikit, mekko ja korkkarit. Löysin oman heimon ja me olimme erilaisia yhdessä ja tehtiin omia juttuja.”

Silloin Nissinen kasvatti kovan kuoren. ”Ei ole minun vastuullani, jos joku ei pidä minusta. Niin kauan kuin en satuta muita, niin se ei kuulu minulle. Jos koittaa miellyttää kaikkia, unohtaa itsensä.”

Homofobia ei kuulu nykypäivään

Ensimmäisestä esiintymisestä Nissinen ei muista muuta kuin lavalle menemisen ja sieltä lähtemisen. Keskittyminen tekemiseen vei kaiken huomion. ”Esiintymisten myötä minusta on kuoriutunut todella itsevarma ja olen pystynyt kanavoimaan sitä muille elämäni osa-alueille.” Entä nykyisin, vieläkö lavalle nouseminen jännittää? ”Kaiken esiintymiskokemuksenkin jälkeen jännittää, mutta se on osa sitä prosessia ja kuuluu siihen.”

Eri mediat uutisoivat toissa keväänä oululaisen poliisin Petrus Schroderuksen somepäivityksestä, jonka mukaan Pride-tapahtuma on ”myötähäpeää aiheuttava friikkisirkus”. Julkilesbo saa negatiivista kommenttia edelleen tekemisistään somessa ja mediassa. ”Homofobiseen huuteluun en ole koskaan vastannut, se ei ole hedelmällistä keskustelua vaan ajantuhlausta.”

Nissiselle tasa-arvo merkitsee, että erilaisuudesta huolimatta kaikki ovat yhdenvertaisia, yhtä arvokkaita ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään. ”Uskon tähän sukupolveen ja nuorempaan, z-sukupolveen. He ovat todella edistyksellisiä. Heille on täysin normaalia, että ihmiset ovat erilaisia.”

Nissinen tuli kolmanneksi Miss Gay Finland -kisassa. “Maailma ei ollu vielä valmis”, Nissinen nauraa.